Kolmårdenilla.
Kaunista ilmaa jatkui yhä. Jälkeen puolen päivän satoi tosin vähäsen
lunta, mutta sekin lakkasi illan tullen, juuri kun ritari seurueineen
saapui Norrköpingiin. Siellä levättiin hetkisen aikaa. Sillä välin
selkeni taivas ja kaunis yö näytti olevan tulossa. Siksi ehdottelikin
Niilo herra, että matkaa jatkettaisiin yhä edelleen Krokekin
luostariin, jossa sitten voitaisiin levätä yli yön.
Ehdotus otettiin mielihyvillä vastaan ja niin lähdettiin taas pari
tuntia levättyä matkalle. Reippaasti kävi kulku vielä tuoreella lumella
Norrköpingistä pohjaan päin läpi metsän, joka siellä silloin kasvoi ja
ulottui aina Kolmårdenin juurelle asti. Hevoset hypähtelivät ilosta ja
ritarin miehetkin tunsivat riemua rinnassaan. Eräs heistä lauloi,
lauloi niin, että metsä kaukaa kajahteli kuljettaen äänen yli seudun:
"Mun täytyy jo päivän tullen
pois sydänmaille ajaa,
sillä ylhäisen neidon vuoksi
ei tuskallani oo rajaa."
Vaan kilpeni kauas se loistaa.
Niin huokasi Arnfrid herra,
hän neitosta rakastaa,
vaan neito on luostarissa,
se hänen niin tuskaan saa.
Vaan kilpeni kauas se loistaa.
Hollinger se niin lauloi. Hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen. Ja
niin se kuin laulun sisältökin sai kuulijat puolelleen. Laulu kertoo
ritarista, joka ryöstää morsiamensa luostarista ja pakenee hänen
kanssaan Norjaan. Siellä elävät he sitten onnellisina kahdeksan pitkää
vuotta, kunnes kuolema tempaa ritarin ja ihana Benedit on taas yksin ja
ilman turvaa vieraalla maalla. Sydän surua täynnä palaa hän Ruotsiin,
jossa hänen veljensä Birger on kuninkaana.
Täällä istut sä, kuningas Birger
rakas, kallis veljeni mun,
kai anteeksi annat nyt kaikki,
taas tullut kun siskos on sun.
Vaan kilpeni kauas se loistaa.
Kuningas vastaa ja surkuttelee jälleen palanneen köyhyyttä. Mutta kun
tämä selittää sen aiheutuneen ritarin kuoleman johdosta tulee kuningas
sääliä täyteen.
Ylös nousi kuningas Birger
ja syliin siskonsa sai.
"Kaikki se, mikä kuuluu mulle,
Se riittänee sullekin kai."
Vaan kilpeni kauas se loistaa.
Ratsastajajoukko, joka hurjaa vauhtia tuli ajaen kaupungista päin,
keskeytti laulun ja kiinnitti kaikkien huomion puoleensa.
"Kenenkä miehiä olette?" kysyi Niilo, kun ne rekien ohi ajaissa vähän
hiljensivät vauhtia.
"Herra Taavetti Pentinpojan!" vastasi etunenässä ratsastava.
"Onko hän sitten eronnut Katillo piispasta?"
"On. Piispa ratsasti aivan yksin Vadstenaan... Muut herrat lähtivät
kukin taholleen. Taavetti herra suuntasi kulkunsa Norrköpingin kautta
Södermanlantiin. Ja meidän on määrä tavata hänet Krokekin luostarissa."
"Hyvä!" lisäsi Niilo herra, "siellä toivon minäkin ennen pitkää olevani
Taavetti herraa tervehtimässä."
Taavetti herran miehet ratsastivat matkaansa ja ritari kulki hänkin,
vaikka hiljalleen, seurueineen eteenpäin. Hänen rintansa oli riemua
täynnä. Ilma oli niin lauha. Pilvettömällä, talvisella taivaalla loisti
kuu. Ja laulu kajahti laulun perään kohottaen sekin puolestaan iloista
tunnelmaa. Mutta ennen kaikkia ilahutti häntä toivo saada taas pian
nähdä Kaarlo kuningas omassa valtakunnassaan. -- Kaikki nämät yhdessä
tekivät hänen mielensä tällä hetkellä niin autuaan onnelliseksi.
"Mitä pidätte jalon Arnfridin ja ihanan Benedit neidon laulusta?" kysyi
hän kuninkaantyttäreltä.
"Se laulu on kyllä Magdaleena neidin mielen mukainen", huomautti
Ingeborg äkisti, "siitä olen aivan varma."
"Hyvinpä osasikin mieheni sitten valita laulunsa niitten monien
joukosta, joita hän osaa... Mutta jos oikein näen teistä, jalo neiti,
niin erehtyi nuori heimolaiseni arvelussaan."
"Ei, sitä hän ei tehnyt", virkkoi kuninkaantytär, "minä ajattelin vain
sitä totuutta, jonka tuo laulu sisältää..."
"Ja mikäpä sitten on se totuus?"
"Eikö teistäkin tunnu siltä, että jokainen nuori neitonen on ikäänkuin
luostariin suljettuna, jonka muurit hänen sydämensä valitun täytyy
hajoittaa, ennenkuin voi hänet omakseen saada... Usein on myös luostari
ainoa turvapaikka, jossa hän, ihmisistä erotettuna, voi elää ja itkeä
tuskaansa kaukana siitä maailmasta, joka on hänelle sydänsurun
tuottanut."
"Rohkeasti puhutte ylhäinen neito", lausui siihen Niilo herra, "sillä
kuninkaan ja kirkon rauhaa, sitä ei meidän pidä rikkoa..."
"Jumala paratkoon ... sellainen on nyt tapa, Niilo herra."
"Niinpä kyllä, sellainen on nyt tapa, Jumala paratkoon. Mutta kerran on
vielä aika tuleva, kun kuningas istuu vankkana ja turvattuna
valtaistuimellaan ja kun kirkon päämies lujassa liitossa hänen kanssaan
turvaa rauhan ja levon Ruotsinmaalle!... Mutta miksi olet niin
hiljainen tänä iltana, Erkki? Se ei ole sinun tapojesi mukaista...!"
Erkki ratsasti herraansa lähimpänä juuri etumaisen reen vieressä ja
samalla puolella sitä kuin ritarikin.
"Minä laulan vain omaa lauluani tänä iltana", vastasi puhuteltu, "ja
sen teen mieluummin hiljaa. Vasta kun olemme jättäneet Krokekin
luostarin taaksemme, alkaa minunkin ääneni kajahdella."
Hän, tämä Erkki, oli ehkä enimmin kokenut Niilo Sturen miesten
joukossa. Lapsuudesta oli hän jo ikäänkuin kasvanut kiinni hevosen
selkään. Ja melkein koko ikänsä oli hän palvellut Herman Bermania ensin
Engelbrektin vapautussodan aikoina, sitten Eerikki Puken ja Niilo
Steninpojan synnyttämissä meteleissä. Siksi olikin hänellä nykyisen
herransa täysi luottamus. Ja sen oli hän täydelleen ansainnutkin
palvelustensa kautta, joita oli ritarille tehnyt kotiseuduillaan
Taalainmaassa.
Hänen synkkä vastauksensa nyt ritarin puheeseen sai tämänkin ajatukset
kääntymään kokonaan toiselle suunnalle. Ne valoisat kuvat, jotka
ritarin sielun olivat täyttäneet, katosivat yhtäkkiä ja vakavana
lähestyi hän hiljaista aseenkantajaansa.
"Laula vain laulusi, Erkki", sanoi hän. "Mitä on sydämelläsi...
Aavistatko jotain pahaa?"
"Tällä tiellä, jota nyt kuljemme, herra", vastasi aseenkantaja,
"muistuttaa joka puu, joka kivi minulle muinaisaikoja. Ensi kerran
ratsastin tästä Engelbrektin ja Herman Bermanin seurassa. Ja kun nyt
ajattelen, miten petos kaatoi tuon rehellisen miehen, kaatoi hänen sitä
vähimmin aavistaissa, niin tulevat vasten tahtoanikin synkät ajatukset
mieleeni. Itse laulullakin, jonka Hollinger lauloi, tuntuu minusta
olevan oma omituinen sisältönsä. Sillä Ruotsi, tämä isänmaani, oli
myöskin vanki, joka huokasi ja valitti vankilassaan, niinkuin neitonen
luostarissa, ja sitten lauletaan laulussa näin:
"Löi luostarmuurin rikki hän,
tie kulki vankilaan
ja rukoilevan neitosen
toi urho seurassaan!"
Miehen sanat ja hänen tapansa tulkita laulu, jonka kuninkaantytär jo
oli omalla tavallaan selittänyt, antoi Niilolle paljon ajattelemisen
aihetta. Ja hänen sielunsa silmäin eteen sukelsi kuva toisensa perään
toinen toistaan tutumpi ja rakkaampi. -- Hän näki rakkaitten vainajain,
onnellinen rauhan ilme kasvoillaan, vaeltavan ohitsensa ja ne kertoivat
hänelle elämäntarinansa osoittaen samalla maata, jonka hyväksi henkensä
jaloimmat voimat olivat uhranneet. Se oli todellakin morsian, jonka
kahleet vapauttaja keskellä rukousta kirvotti, tämä maa, Engelbrektin
köyhä, vaan samalla kaunis, ihana syntymämaa! Mutta tämän valoisan,
päiväpaisteisen taulun keskeltä sukelsi nyt esiin musta, verinen haamu
-- petos, joka kaatoi sankarin hänen suurten töittensä keskelle. Ja
Niilo kysyi mieheltään:
"Mikä antaa sinulle aihetta juuri nyt, kun muistelet tätä synnyinmaata,
puhumaan petoksesta?"
"Koska petos ja vilppi eivät koskaan häviä maailmasta", lausui mies,
"vaan väijyvät aina jokaisen kelpo miehen seljän takana."
"Kauppasaksa kummittelee vielä aivoissasi, Erkki!... Mutta katsahda
ympärillesi ja sano sitten vasta, voiko yksi mies, olkoon sitten kuinka
urhea tahansa, saada nämät reippaat mieheni pelkäämään!"
"Tepä sen sanotte, Niilo herra ... kauppasaksa se kummittelee
aivoissani... Mutta mistä päätätte hänen tulevan yksinään? Jos hän
kerran tulee, niin tuo hän kai myös muita mukanaan."
"Luulin toki jokaisen teistä ainakin yhden miehen pitelevän ja vähän
enemmänkin... Kuitenkin pane mieleesi, Erkki, mitä tahansa
tapahtuneekin ... älä jätä kuninkaantytärtä! Ja jos niin on, että
otteluja matkalla syntyisi, on sinun yhä vain omain miestesi kanssa
ajettava eteenpäin. Sillä molempia rekiä on ennen kaikkia suojeltava.
Eikä sinun suinkaan pidä välittää minusta, vaikka ei vihollinen
olisikaan niin ylivoimainen. Sillä itsekin kyllä ymmärrät, että jos
petos kerran väijyy meitä, on se kuninkaantyttären tähden...! Olet kai
nyt käsittänyt minut?"
"Aivan täydelleen, Niilo herra!"
"Kun pääsemme Krokekin luostariin, niin luulen silloin pahimman vaaran
jo välttäneemme, sillä sinne jäämme yöksi ja päivällä eivät vilppi ja
petos tavallisesti menesty."
"Oletteko sitten niin varma luostarin suhteen?" kysyi epäluuloinen
aseenkantaja.
"Luostarinko suhteen?" mutisi Niilo ja lisäsi, "siihen nähden voimme
luullakseni turvata itsemme, jos otamme sen kokonaan haltuumme!"
Ja niin ajoi hän taas reen viereen, jossa kuninkaantytär istui, ja
alkoi puhella hänen kanssaan. Mutta äskeinen hauska ja iloinen tunnelma
oli poissa. Sillä myös kuninkaantytär istui nyt ajatuksiinsa
vaipuneena. Aljettu keskustelu loppuikin sentähden heti alkuunsa ilman
että kumpikaan oikein voi sanoa, miksi.
Mutta Hollinger viritti taas uuden laulun, laulun Alf Erlinginpojasta,
joka yksinään laskeusi rosvolaivaltaan veneeseen ja sousi yhdeksää
kalliilla tavaroilla lastattua kauppa-alusta vastaan, jotka kaikki
sitten yhdessä miestensä kanssa ryöväsi. Reipas, hilpeä ääni ilmaisi,
että se laulajalle oli erittäin rakas. Ja hän lauloikin sen sellaisella
sydämellisellä riemulla ja ilolla, että kaikkien täytyi vasten
tahtoaankin kuunnella sitä.
Niin seilaa hän aaltoja pitkin vain,
Vapaakulkija olla hän tahtoo ain'.
Siitä tunnette Alfin.
Ensin rantahan ristin piirtää hän,
Sitten laivahan hyppää hyllyvähän.
Siitä tunnette Alfin.
Laulua kuunnellessa oli tultu paikalle, jossa metsä aukenee alas
Bråvikiin päin. Täällä istui erään jättiläiskuusen suojassa vähän
matkaa tieltä mies hevosensa seljässä niin hiljaa ja liikkumatonna,
että tarvittiin todellakin Erkin terävä ja valpas silmä huomaamaan
hänet. Erkki lähestyi herraansa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa
viitaten samalla puuta kohti. Ja Niilo herrakin luuli erottavansa
ratsumiehen haamun siellä puun alla. Mutta laulu ei lakannut. Se jatkui
yhä kertoen, miten pieni Alf keskusteli miestensä kanssa, miten hän
sitten hyökkäsi ja taisteli:
"Hei reippaasti eespäin joukkoni mun!
Nuo köydet poikki ja taisteluhun!
Saavat nähdä he Alfin!"
Alf herra hän hurjilla iskuillaan
Sai viistoista miestä tuonelaan
Siitä tunnette Alfin.
Ne yhdeksän laivaa hän sitten vei
Ja vapaana seilaa hän Norjahan, hei!
Nyt tunnette Alfin.
"Nuoli on jänteellä valmiina ... annanko hänelle muistomerkin, jota hän
ei helposti unhota?" kysyi Erkki.
Mutta joko oli ratsastaja jo nähnyt, mitä tahtoikin, tai valoi kuu
siellä puitten keskellä varjojaan niin todellisen näköisiksi --
ratsastaja oli vain hävinnyt. Erkki ponnisti kuullakseen edes hevosen
kavioiden kopinasta, mihin suuntaan ratsumies oli kadonnut, ja kysyi
sitten herraltaan, lähtisikö hän miestä takaa ajamaan, mutta sitä ei
Niilo herra sallinut.
"Kuka hän sitten lieneekin, niin erota ei meidän sovi toisistamme",
sanoi hän, "kuninkaantyttären tähden täytyy meidän niin kauan kuin
mahdollista pysyä yhdessä."
Yksinäisen, liikkumattoman ratsumiehen näkö sai Niilo herran kuitenkin
alakuloiseksi ja karkotti äskeiset iloiset kuvat hänen mielestään. Se
oli ikäänkuin äänettömästi katoava ilmiö henkimaailmasta, jonka muisto
yhä rasitti häntä. Eikä edes laulu ja sen loihtimat kuvat voineet saada
hänen ajatuksiaan toisaalle kääntymään.
Hiljaisena ja itseensä sulkeutuneena ratsasti hän eteenpäin. Ja samaten
kulki myös Erkki, tarkastellen joka puuta, kuunnellen jokaista ääntä,
joka jollain tavoin herätti hänen epäluulojaan. Mitään ei kuitenkaan
tapahtunut, joka olisi antanut vahvistusta hänen aavistuksilleen.
Kaikki meni vain tavallista menoansa ja ennen pitkää alkoi jo
pimeydestä häämöittää esiin Krokekin luostari, jonka ikkunoista tulet
heitä tervehtivät.
Niilo antoi rekien pysähtyä luostarin ulkopuolelle ja asetti
ratsastajat piiriin niitten ympärille.
"Tahdon itse käydä ensin luostarissa", sanoi hän, "ole varoillasi,
Erkki, äläkä unhota, mitä matkalla sanoin!"
Erkki lupasi kaikki ja Niilo meni luostariportille ja soitti.
Krokekin luostari oli fransiskaanien perustama ja vasta tähän aikaan
aljetaan sitä ensi kerran mainita. Tällä munkkikunnalla ei yleensä
ollut maaseuduilla luostareja, vaan se, niinkuin dominikaanitkin, pysyi
pääasiallisesti kaupungeissa. Mutta joskus tavataan yksi ja toinen
asutus maallakin. Ehkä olikin Krokek juuri sellainen fransiskaanein
uudisasutus joko Tukholmasta tai Söderköpingistä päin. Koska se oli
juuri Itägöötinmaalta pohjaan päin vievän tien vieressä keskellä suurta
metsää, tapahtui usein, että matkustavat poikkesivat sinne lepäämään.
Niin avattiin nytkin portti ilman pitempiä viivyttelyjä.
"Onko teillä vieraita, harmaaveli?" kysyi Niilo munkilta, joka avasi
portin.
"Herra Taavetti Pentinpoika!" vastasi munkki.
"Niin viekää minut hänen luokseen... Mutta jos voitte sitä ennen
saattaa talonteinin puheilleni, niin pyytäisin teiltä sitä."
Niilon täytyi ennen kaikkia saada tietää, keitä vieraita luostarissa
oli, ellei tahtonut syöstä kuninkaantytärtä suoraan häntä uhkaavaan
turmioon, josta tuo ratsumies metsässä oli häntä muistuttanut. Sillä
hän, samoin kuin Erkkikin, piti metsässä näkemäänsä haamua
kauppasaksana. Ja kun hän tämän huomion yhteyteen asetti miehen
tutkistelemukset Linköpingissä, ei hän voinut saada sitä ajatusta
mielestään, että jos kuninkaantytär kerran aiottiin ryöstää häneltä, se
tapahtuisi nyt täällä yksinäisessä luostarissa keskellä synkkää metsää.
Niilosta oli tämä vielä sitä luultavampaa, koska hän ei hetkeäkään
voinut uskoa kauppasaksaa siksi, joksi tämä teki itsensä.
"Talonteini onkin juuri ritarin luona!" vastasi munkki, "ja vielä eräs
kolmaskin henkilö istuu refektoriossa,[10] jota minä en kuitenkaan
tunne... Hän näyttää kokonaan toiselta kuin sanoo olevansa, mikäli
vanhat silmäni voivat erottaa ihmisiä."
Näin puhuessaan oli munkki sulkenut portin ja läksi nyt saattamaan
ritaria luostariin. Hän pysähtyi eräälle ovelle, jonka avasi, ja kun
Niilo astui sisään refektorioon, huomasi hän siellä talonteinin,
niinkuin guardiaaneja kutsuttiin, ja herra Taavetti Pentinpojan sekä --
kauppasaksan.
Taavetti herra istui lieden ääressä ja piteli suurta viinipikaria
kädessään. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punaiset, johon syynä voi
yhtähyvin olla liedestä leviävä kuumuus kuin pikarin sisältökin.
"Hyvin sattui, Niilo ritari!... Me puhelemme tässä juuri paraillaan
teistä!" virkkoi Taavetti herra heittäen samalla sisäänastuvaan
silmäyksen, joka ei suinkaan ollut ystävällisintä lajia.
Niilo hätkähti. Ritarin vastaanottotapa oli puolittain loukkaava. Mutta
ennenkuin hän ennätti vielä lausua sanaakaan, lisäsi Taavetti herra
nousten istuimeltaan:
"Te kuljette pää täynnä suuria tuumia, Niilo herra, mutta minä olen
ottava teiltä sellaiset ajatukset pois. Te luulette olevanne mahtava
mies ja tahdotte voimakkailla käsillänne asettaa taas kruunun Kaarlo
Knuutinpojan päähän... Minä olen nyt näyttävä teille, ettei se tule
koskaan tapahtumaan, vaan että päinvastoin juuri se, jota te kaikista
vähimmin haluatte käy täytäntöön, ja sillä aikaa..."
"Mitä puhetta tämä on?" keskeytti Niilo. "Mikä lieneekin
tarkoituksenne, Taavetti herra ... niin pitäisi teidän kuitenkin niin
paljon ajatella, että aika tällaisiin loukkauksiin ja riidan hakuun on
kovin huonosti valittu... Sillä täällä vihityssä luostarissa olen minä
luullakseni yhtä turvattuna kuin tekin. Vai mitä sanotte te siihen,
talonteini?"
Talonteini teki ristinmerkin ja vastasi nöyrällä, alamaisella äänellä:
"Ankara ritari, kuinka voisi muu tulla kysymykseenkään?"
Ja niin jätti hän refektorion. Mutta Taavetti herra sanoi aivan
tyynenä:
"Ja kuitenkin jäätte te nyt vieraakseni, Niilo herra, vaikkapa vasten
tahtoannekin siksi, kunnes veljeni, arkkipiispa, taas vapaana ja
turvattuna vallitsee Ruotsinmaassa. Hän se saa sitten tuomita teidät!"
Olisi turhaa kuvaillakaan sitä vaikutusta, jonka nämät sanat tekivät
Niilo Stureen. Isku tuli niin odottamatta. Hän ei ollut osannut sitä
aavistaakaan. Tosin ei hän ollut suoraan ilmoittautunut arkkipiispan
asian puolelle, mutta hän ei ollut pannut sitä vastaankaan.
Aikomuksensa ei ollut estää arkkipiispan vapauttamista ja virkaansa
palauttamista. Mitä Katillo piispalle Linköpingin tuomiokirkossa oli
lausunut, sitä oli hän tarkoittanutkin. Nyt huomasi hän kuitenkin
epäiltävän itseänsä. Ja tämä hänen vangitsemisensa oli tietysti
varokeino, jolla arkkipiispan ystävät tahtoivat helpoimmalla päästä
hänen vastahankkeistaan.
Ensi kertaa ei hän nyt suinkaan saanut kokea, että ritarin parain
kaunistus, avonainen, rehellinen luonne, oli samalla hänen vaarallisin
vihollisensa. Ja hän tunsi tuskaa sentähden rinnassaan, mutta sen
ohessa jotain muutakin, joka tunkeutui aina sielun pohjaan asti ja sai
siellä kamalan epätoivon aikaan. -- Se oli syytös, ankara moite
itseänsä kohtaan.
Toisen kerran jo sysättiin hänet syrjään päämaalistaan -- ja vain oman
herkkäuskoisuutensa tähden. Kuinka toisin olisivatkin olosuhteet
muodostuneet, jos hän olisi tehnyt sopimuksensa Katillo piispan kanssa
taalalaisjoukon etunenässä. Sellainen voima takanaan ja hänen
sanoillaan olisi ollut silloin merkitys, joka niiltä nyt kokonaan
puuttui. Eikä hänen luottamuksensa ritarillisuuteen olisi myöskään
tullut silloin näin kamalalla tavalla loukatuksi!
Kaikki nämä ajatukset tunkivat nyt yhtaikaa hänen mieleensä. Hän oli
kuitenkin jo liian kauan käynyt vastoinkäymisten koulua, antautuakseen
niin helpolla. Selvästi huomasi hän heti, että miekkaan ei tässä ollut
paljon luottamista. Vasta viime hädässä oli siihen tartuttava. Ensin
tahtoi hän koettaa, eikö puheella voisi mitään vaikuttaa.
"Siitä, mitä teillä nyt on mielessä, Taavetti herra", lausui hän, "näen
selvään, ettei minun sovi vedotakaan teihin ritarina... Mutta minulla
on kuitenkin jotain teille ilmoitettavana, joka saa ehkä mielenne
muuttumaan..."
"Ja mitä se olisi?" kysyi Taavetti Pentinpoika ivahymy huulillaan.
"Pelko, Taavetti herra ... pelko veljenne suhteen! Voisihan sattua,
että minun vapauteni on hänen vapauttamisensa ehtona."
Pöyhkeä ritari katsahti ylös niin uhkaavan ja julman näköisenä, että
selvästi huomasi sanojen sattuneen paikalleen. Myös hänelläkin oli
heikko puolensa -- sukunsa kunnia, ja se taas riippui kokonaan hänen
veljensä, arkkipiispan, kohoamisesta. Taavetti Pentinpoika oli muuten
raaka ja hurja herra, niinkuin useimmat siihen sukuun kuuluvat tähän
aikaan. Yksinään näitten veljesten isä on vain saanut kiittävän
lausunnon osakseen. "Hän kantoi ritarinimeään kunnialla", sanotaan
suuressa riimikronikassa, samassa kuin se pojista lausuu: "Jumalalle
kiitos, ettei heitä ollut useampia". Ei edes arkkipiispa pääse tästä
yleisestä syytöksestä erilleen, vaikka hän ei koonnutkaan ympärilleen
merisissejä ja muita hurjia veijareita, kuten veljensä tekivät. Jotain
täytyi näet senkin asianhaaran vaikuttaa, että hän oli saanut aikansa
korkean sivistyksen. Mutta siitä huolimatta pisti joskus halpamielisyys
ja ilkeys esiin papinkin kaapun alta. Ja hienosti sivistynyt konna,
onhan se aina paljon vaarallisempi kuin raaka maantierosvo.
"Te luulette, että kaikki on hyvin", jatkoi Niilo ja katseli terävästi
Taavetti herraa silmiin, "kun vain minun persoonani suhteen olette
varma. Mutta silloin ette ajattele, että löytyy sellaisia, jotka eivät
unhota minua ja jotka eivät koskaan suostu palauttamaan veljeänne niin
kauan kuin minua pidetään vangittuna."
Ritari hiveli kädellään partaansa ja tuijotti tuleen. Nähtävästi olivat
Niilo Sturen sanat saattaneet hänet epäilemään, mitä tekisi.
Silloin astui esiin kauppasaksa, joka koko ajan oli seisonut äänetönnä
ja huomaavana katsellut hämmästyneen Niilo Sturen miehekkään hienoja ja
jaloja kasvonpiirteitä. Hän laski nyt kätensä Taavetti herran
olkapäälle ja lausui:
"Ne sanat ansaitsevat ajattelemista... Seuratkaa neuvoani, Taavetti
herra, ja antakaa ritarin mennä menojansa!"
"Ei!" huudahti Taavetti herra seisaalleen kavahtaen, ikäänkuin olisi
yhtäkkiä selvinnyt epäilyksistään. "Ei! Se ei saa tapahtua... Te olette
vankini, Niilo Sture, niin totta kuin nimeni on Taavetti Pentinpoika.
Ja yhtä varmaan kuin myrskyn raivotessa olen synkässä pimeydessä
ohjannut laivaani salakarien keskellä, yhtä varmaan vältän niitäkin
kareja, joista nyt olette varottanut minua... Ja te", tässä kääntyi hän
kauppasaksan puoleen, "pitäkää varanne; sillä sellaiselta haukalta,
joka metsästelee minun maillani, lyhennän minä siivet.. Sen saatte nyt
heti nähdä."
Hän taputti käsiään ja joukko navakoita miehiä astui sisään. Kaikki
näytti jo edeltäpäin puhutun, sillä Taavetti herra viittasi vain
kädellään ja miehet ympäröivät Niilon sanaakaan sanomatta. Tämä tarttui
miekkansa kahvaan, mutta huomasi samassa, miten turhaa vastustaminen
oli. Siksi laskikin hän vain kätensä rinnoilleen ja katseli äänetönnä
kavalaa Taavetti herraa, joka taas puolestaan näytti sitä enemmän
joutuvan äskeisten epäilystensä uhriksi, mitä tyynempänä huomasi
vastustajansa pysyvän. Ja niin oli hänen huomionsa kokonaan vankiin
kiintynyt, ettei hän edes nähnyt sitä salamoivaa silmäystä, jonka
kauppasaksa poistuessaan häneen heitti.
Hetki kului ja ritari seisoi siinä yhä ajatuksiaan hautoen. Silloin
kuului yhtäkkiä sotahuuto ja aseitten kalsketta luostarimuurin
ulkopuolelta.
Se sai ritarin havahtumaan mietteistään. Mutta samassa aukeni ovi ja
asepalvelija syöksähti sisään.
"Turha yritys, ritari!" lausui hän, "he pötkivät pakoon, niinkuin olisi
heidän hevosillaan ollut siivet, heti kun me vain pistimme nenämme
luostariportin ulkopuolelle..."
"Ja te annoitte heidän paeta!" kysyi ritari vallan vimmastuneena.
"Sehän oli teidän oma käskynne?" huomautti mies hämmästyneen näköisenä.
"Minun käskyni!" huudahti Taavetti herra kokonaan tulipunaisena
kasvoiltaan. "Niin totta kuin elän, hakkaan sinut kappaleiksi, mies!...
Ovatko he todella päässeet pakoon?... Eikö kuninkaantytärtä ole
mukanasi?"
"Jumala paratkoon, Taavetti herra, häntä ei minulla ole... Heti portin
ulkopuolelle päästyämme ja nähdessämme, että reessä olevat ja
ratsumiehet aavistivat pahaa sekä lähtivät pakoon, ajoimme me heitä
takaa ja saavutimmekin heidät tässä lähellä mäessä. Uljasta väkeä,
antoivat kaksi lyöntiä yhdestä! Mutta monta iskua emme vielä olleet
ehtineet vaihtaa heidän kanssaan, kun tuo pitkä kauppasaksa, jota te
olette pitänyt luonanne, tuli täyttä karkua ajaen peräämme ja käski
meidän heti kääntymään takaisin. Niin oli Taavetti herra määrännyt,
sanoi hän..."
"Tuhat tulimmaista!" kiroili Taavetti Pentinpoika, "jos hän on pitänyt
minua narrinaan, maksaa se hänen henkensä... Mihin hän jäi teistä?"
"Hän ratsasti reen viereen, jossa kuninkaantytär istui, ja jos kuulin
oikein, sanoi hän: 'Olkaa huoletta, jalo neiti, minä olen saattava
teidät ehjänä Penningebyhyn!'"
"Penningebyhyn?"
Niilo oli yhtä hämmästynyt kuin ritarikin ja hän olisi antanut paljon,
jos vain olisi saanut tietää, kuka tämä kauppasaksa oli. Taavetti
Pentinpoika taas, joka nyt näkyi pettyneen toiveissaan, sillä selvästi
huomasi, että hän oli aikonut pyydystää kuninkaantyttären samalla
verkolla kuin vihatun Niilo Sturenkin, hän löi nyrkkinsä munkkien
pitkään tammipöytään, niin että pienet ikkunaruudut vapisivat. Sitten
asetti hän kypärän päähänsä ja kiiruhti ovelle.
"Kaikki miehet matkaan!" huusi hän. "Tahdon nähdä, eikö paennut otus
ole vielä saavutettavissa. Teidät, Niilo herra", lisäsi hän tämän
puoleen kääntyen, "luulen taas pian tapaavani."
Rientoaskelin poistui hän huoneesta ja heti sen jälkeen kiiti hän
miestensä etunenässä pohjaa kohti ottaakseen kuninkaantyttären kiinni.
Mutta kun kuu oli laskeutunut ja synkkä, musta yö peitti maan, avautui
taas luostarin portti ja pieni ratsujoukko ratsasti sieltä ulos. He
veivät vangitun miehen keskellään.