I.

Kohtaus Linköpingin tuomiokirkossa.

Eräänä päivänä tammikuussa vuonna 1464 ratsasti joukko ratsumiehiä

pitkin Linköpingiin menevää tietä. Oli ihana talvinen päivä enemmän

viileä, kuin kylmä, joten ratsastaminenkaan ei voinut tuntua

vastenmieliseltä. Siitä huolimatta näytti kuitenkin joukon etunenässä

ratsastava ritari hyvin levottomalta. Tuon tuostakin sai uljas juoksija

tuntea hänen kannustensa iskut kyljissään, varsinkin jos sattui jotain

esteitä tiellä. Oli varhainen aamuhetki ja harmaa puolihämärä täytti

vielä ilman. Tähdet kimaltelivat taivaalla. Mutta siellä ja täällä

torneista kohoava savu ilmoitti, että ihmiset olivat jo ylösnousemassa.

Vihdoin alkoi kaukaa häämöttää kaupunki ja sen keskeltä kokosi korkea

tuomiokirkon torni ilmaan.

"Totta tosiaan, kunpa olisimmekin jo Kolmårdenilla...! Mutta tuoltahan

näkyy Linköpingin tuomiokirkko!" lausui ritari lähimmälle miehelleen.

"Jos tällaista vauhtia menemme", vastasi tämä, "niin olemme siellä jo

ennen iltaa."

"Mutta meidän pitäisikin jo sitä ennen jättää se taaksemme, Erkki!"

virkkoi ritari iskien samassa kannuksensa hevosen kylkiin ja kiitäen

Linköpingiä kohti.

Heidän lähestyessään kaupunkia alkoivat kirkkojen kellot soida. Ritari

pysäytti hevosensa.

"Luulen, että tulemme liian myöhään, Niilo herra!" sanoi Erkki ja

lähestyi ritaria.

"Kautta Jumalan kuoleman, mitä tarkoitat?"

"Saattepa nähdä, että siinä on perää, mitä Vadstenassa eilen illalla

kuulin. Paksu Katillo piispa on todella aikeissa tarttua miekkaan.

Siksi luulenkin, että kaikista viisainta olisi nyt sivuuttaa

Linköpinki... Siten ehdimme Taalainmaahankin vain pikemmin..."

"Voit kyllä olla oikeassa", vastasi ritari, "mutta niin ollen tahdon

ainakin ensin puhua muutaman sanan Katillo piispan kanssa... Hän on

kunnian mies, rehellinen ja nuhteeton eikä häntä kiinnitä muu kuin

sukulaisuus noihin kavaltajiin, jotka karkottivat Kaarlo kuninkaan

valtakunnasta."

Nämät sanat sanottuaan kannusti ritari hevostaan ja ratsasti kaupunkiin

miestensä seuraamana.

Kadut olivat kansaa täynnä. Siellä täällä tuli vastaan

asepalvelijajoukkoja nopein, kiirehtivin askelin.

Epäilemättä riensivät ne asuntoihinsa noustakseen satulaan ja

kokoontuakseen herrainsa ympärille. Tätä luuloa varmistivat vielä ne

kaksisataa ratsumiestä, jotka jo täysissä varuksissa istuivat

hevostensa seljässä piispantalon edustalla. Mutta muu kansa, porvarit

vaimoineen ja kaupunkiin kokoontunut rahvas, virtasi tuomiokirkkoon.

Tämä ihana temppeli, jota oli aljettu rakentaa jo vuonna 1138, ei vielä

tähän aikaan ollut lähimaillekaan valmis. Vuosisadan alussa (1416) oli

ukonnuoli iskenyt sen kattoon polttaen sen melkein kokonaan poroksi.

Tosin heti oli aljettu korjata sen tekemiä tuhoja, mutta ajan

levottomuus ja puuttuvat varat viivyttivät valmistumista. Suurempi syy

oli ehkä kuitenkin puuttuva into ja harrastus silloisissa piispoissa

samalla kuin uusi tulipalo vuonna 1422 tuhosi paljon mitä jo oli

valmiiksi saatu. -- Kaikki nämät vaikuttivat, että työ edistyi

hitaasti. Siinä kunnossa oli kirkko kuitenkin jo, että siellä

jumalanpalvelusta voitiin pitää.

Kirkon lähellä oli tungos suurin. Juuri kun ritari seurueineen saapui

sen viereen kulki joukko pappeja ja laulavia kuoripoikia hiljaista

tahtia eteenpäin kantaen suitsutusastioita ja lippuja mukanaan. Piispa

oli siis itsekin jo tuomiokapitulinsa kanssa tulossa. Ja kauan ei

viipynytkään ennenkuin hän tuli näkyviin.

Täydessä piispanpuvussa hiippa päässä ja sauva kädessä asteli hän

eteenpäin. Salamoivat silmät ja hehkuvat posket ilmaisivat

mielenliikutusta ja levottomuutta. Milloin tähystelivät hänen silmänsä

taivasta, ikäänkuin kellojen kaikua kuunnellen, milloin taas

asemiesparvia ja kansanjoukkoa. Saapuessaan tuon yksinäisen ritarin

ääreen, jonka kilpeen Yö- ja Päiväsuvun vaakuna oli maalattuna,

pysähtyi hän. Ja siinä loi hän ritariin katseen, jossa ilmeni osaksi

hämmästystä, osaksi närkästystä ilman että kuitenkaan voitiin sanoa,

kumpaako siinä oli enemmän.

Tuskin sitä piispan pysähdystä kuitenkaan muut huomasivat kuin ritari

itse ja jotkut lähinnä kulkevista kaniikeista. Mutta kuoripojat ne

lauloivat yhä, kellot soivat ja hiljaa toinen toisensa perään katosivat

ensin piispa ja tuomioherrat sitten lopulta koko tuo juhlallinen kulkue

kirkkoon.

Viimeisenä kulki joukko ritareja. Niiden keskellä näkyi Vaasain

vaakuna, jota kantoi piispan setä, Niilo Kristerinpoika. Vielä kulki

siinä arkkipiispan veljet, Taavetti ja Krister Pentinpojat, sekä herra

Iivari Gren, Kaarlo kuninkaan vanhan, leppymättömän vastustajan, Maunu

herran, poika. Heti näiden jälessä tunki kansa kirkkoon, niin että se

ennen pitkää oli ahdinkoon asti täynnä.

Siioin kumartui asepalvelija, joka oli varottanut kaupunkiin

ratsastamasta, Yö- ja Päiväsuvun vaakunaa kantavan ritarin puoleen ja

kuiskasi:

"Emmekö ratsasta pois täältä, Niilo ritari?... Täällä ei näytä meillä

olevan mitään hyvää odotettavana!"

Ritari näytti sitä itsekin miettivän.

"Katillo piispa on nähnyt teidät!" lisäsi mies, "ja jos ymmärsin hänen

katseensa oikein, olisi parempi puhutella häntä Taalain miesten kuin

pienen asepalvelijajoukon etunenässä. Taalalaiset takananne ymmärtäisi

hän teitä paljon paremmin. Nyt on vaara lähellä, että hän ei katso sitä

itselleen ollenkaan tarpeelliseksi."

"Hän on nähnyt minut!" keskeytti ritari vilkkaasti, "en voi siis täältä

pakolaisen tavoin lähteä... Siksi toiseksi on se välttämätöntä, että

saan puhella nyt hänen kanssaan, ennenkuin hän panee tuumansa toimeen."

Nämät sanat sanottuaan hyppäsi ritari maahan hevosensa seljästä, heitti

ohjakset aseenkantajalleen ja tunki väkijoukon läpitse kirkkoon. Kansa

väistyi kunnioittavasti kookkaan ritarin tieltä. Ja vielä sisällä

kirkossakin koitti se auttaa, mikäli mahdollista, ritaria eteenpäin.

Kauas ei hän kuitenkaan siltä päässyt. Mutta erään pilarin vieressä oli

rappu ja siihen nousi hän seisomaan. Siitä voikin helposti nähdä yli

kirkon aina kuoriin asti, jossa kaniikit seisoivat ja kuoripojat

heiluttelivat suitsutusastioitaan.

Aivan alttarin edessä seisoi kookas piispa upea piispanpuku yllään. Ja

alttarilla palavain, monien vahakynttiläin valo muodosteli tuhansia

sateenkaaren värejä kallisarvoisen hiipan loistavissa jalokivissä. Kun

laulu oli lakannut ja hiljaisuus taas vallitsi kirkossa, nousi piispa

puhumaan ja hänen mahtava äänensä vieri holvista holviin, niin että

kaukaisimmatkin voivat kuulla hänen sanansa. Räikein värein kuvasi hän

hätää, joka rahvasta, ritaristoa ja kirkkoa kuluneina vuosina oli

rasittanut. Hän kertoi miten Tanskan kuningas oli riistänyt maalta ei

ainoastaan sen laillisia veroja, vaan myöskin suuret määrät rahaa ja

joukon kalleuksia, joita oli säilytetty luostareissa ja jätetty sinne

kuolleitten sielumessuja varten. Mutta ei nämätkään vielä riittäneet,

sillä nyt oli taas määrätty maksettavaksi vero kahta vertaa

rasittavampi kuin mikään edellisistä. Lopuksi kuvaili hän häväistystä,

joka valtakuntaa oli kohdannut, kun sen arkkipiispa, Jöns Pentinpoika,

oli vankina viety Tanskaan.

Sitten lausui hän lyöden kädellään rintoihinsa:

"Kaikella tavoin olen koittanut taivuttaa Kristian kuningasta

lähettämään arkkipiispamme takaisin kotimaahan, mutta siinä suhteessa

ovat puuhani olleet turhat. Ja kuitenkaan ei olisi kuningas Kristian

koskaan saanut Ruotsin kruunua haltuunsa ilman arkkipiispan

myötävaikutusta. Siitä on tämä saanut vain vankeuden ja häväistyksen

palkakseen. Siksi vannonkin nyt tässä Kaikkivaltiaan kasvojen edessä,

etten ennen hiippaani ja piispanpukuani ylleni pane, kuin tämä

häväistys on tullut kostetuksi. Sen eteen tahdon uhrata henkeni ja

vereni, kaikkeni mitä minulla on. Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas

auttakoot meitä kaikkia, että kunniamme ja maamme hyvinvointi

voitaisiin palauttaa jälleen!"

Nämät sanat sanottuaan otti hän hiipan päästään ja jätti sen ynnä

sauvan vieressä seisovalle kaniikille. Kaksi muuta kaniikkia riisui

piispankaapun hänen yltään. Sitten astui pari ritaria esiin ja

kiinnittivät haarniskan hänen ympärilleen, miekan hänen vyötäisilleen

ja asettivat kypärin hänen päähänsä.

Rautaan puettu piispa veti nyt miekan tupesta, kääntyi alttaria kohti,

lankesi polvilleen ja rukoili samalla kuin suuteli miekan kahvaa. Kun

hän taas kääntyi yleisöön päin, oli hän kovasti liikutettu, käveli

ympäri ja otti kaniikkejansa kädestä kiinni. Kyyneleet silmissä puhui

hän sitten taas hädästä, joka pakotti hänet, kirkonmiehen, miekkaan

tarttumaan.

"Koska köyhät huokaavat ja vaivaiset rasitetut ovat, tahdon minä auttaa

heitä, sanoo Herra!"

Nämät sanat Taavetin psalttarista toisti hän, kääntyi sitten menemään

ja astui ritarien luo.

"Ratsaille, jalot herrat ja uljaat ritarit!" lausui hän. "Sidottuani

nyt miekan kupeelleni tahdon myöskin, että Kristian kuningas saa sen

tietää. Ja jos elää hetkenkin saan, niin varmaan on se tieto kulkeva

kautta Ruotsinmaan!"

Reippain askelin astui hän sitten ritarien seuraamana alas kuorista ja

kulki läpi kirkon ihmisjoukon väistyessä kunnioittavasti sivuun ja

antaessa tilaa hänelle.

Pylvään vieressä seisoi vielä Yö- ja Päiväsuvun vaakunaa kantava

ritari. Kun hän nyt näki piispan lähestyvän, astui hän alas ja meni

häntä vastaan. Tämä pysähtyi ja katseli tutkivin silmin ritaria.

"Ihmeelliseltä tuntuu minusta tavata teidät täällä, Niilo ritari!"

sanoi hän. "Ja jos on totta, mitä teistä olen kuullut, on teidän nyt

heti tässä minulle vastattava, tapaammeko toisemme ystävinä vai

vihollisina."

"Suvainnette kai kuitenkin ensin sanoa, mitä tässä tapauksessa

tarkoitatte ystävällä ja vihollisella, Katillo piispa?" vastasi ritari,

tyynesti kestäen piispan leimuavan silmäyksen.

"Olettehan ajellut Taalainmaassa, Niilo ritari, aina siitä alkain kun

viimeksi erosimme toisistamme Tukholmassa, Jumala paratkoon,

häpeällisimmän teon jälkeen, mitä silmäni koskaan ovat olleet

näkemässä... Niin, olettehan ajellut siellä ja koonnut miehiä yhteen!

Mikä on tarkoituksenne sillä, ritari?"

Kiinnittämättä huomiota piispan kiivaaseen ja liian käskevään

pahetapaan, josta kunniastaan arka ritari jo olisi loukkaantunut,

vastasi Niilo herra:

"Huomaan nyt, että teille on puhuttu samaa minusta, kuin minulle

teistä... Mutta olen tuntenut teidät samaten kun veljenne Eerikinkin jo

niiltä ajoilta asti, kun vanha herra Krister Niilonpoika, isänisänne,

vielä eli, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen... Ja siitä ajasta

asti olen aina nähnyt ja kuullut teidän toimivan ja puhuvan, niinkuin

kelpo ja kunnon miehen tulee. Sentähden olenkin nyt ratsastanut

luoksenne vetoomaan teidän ritarilliseen mieleenne."

Ritarin sanat näyttivät tekevän hyvän vaikutuksen piispaan.

Hyväntahtoisuus, joka yhdessä kiivauden kanssa oli hänen luonteensa

päätunnusmerkkejä, pilkisteli heti syvältä silmistä esiin, samalla kun

täyteläiset huulet värisivät sanojen painosta, joita ei kuitenkaan

kukaan kuullut.

"Totta on, mitä teille on sanottu, Katillo piispa", jatkoi ritari

ylevällä lämmöllä. "Olen ratsastellut Taalainmaassa ja siellä on nyt

joka jousi jännitettynä, joka miekka teroitettuna. Ei muuta kuin sana

vain ja kymmenen tuhatta talonpoikaa marssii Brunbäck-virran ylitse...

Totta on myöskin, mitä minulle on sanottu teistä. Myös te olette

lähettänyt arpakapulan kulkemaan yli maan ja aiotte kootun sotajoukon

etunenässä rynnätä esiin..."

"Hyvä, hyvä, ritari, mutta mitä tällä tarkoitatte?" lausui piispa

kiirehtien. "Tiedättehän aivan hyvin, että meillä täytyy olla toistemme

aikeet selvillä. Siksi kysyn nyt teiltä vielä kerran, olemmeko ystäviä

vai vihollisia?"

"Ja jos olisimme toistemme vihollisia?"

"Silloin, Niilo ritari ... silloin täytyy teidän jättää miekkanne

minulle ja antautua vangikseni!"

"Ja silloin olisi teillä kaksi vihollista yhden asemesta. Ja sen saatte

uskoa ... taalalaiseni ovat reipasta, vaarallista väkeä! Niin kauas en

kuitenkaan usko asian menevän!... Meillä on tosin eri päämäärä, mutta

minusta tuntuu kun soveltuisivat ne sittenkin yhteen. Siten

välttäisimme me keskinäistä kinaa ja pelastaisimme isänmaamme

sisällisen sodan jaloista, jonka turmiolliset seuraukset meille

olisivat arvaamattomat. Te tartutte miekkaan arkkipiispan asian

vuoksi... Tehkää se! En tahdo estää teitä niissä puuhissa, kunhan vain

rauha ja lepo taas palaavat valtakuntaan. Minä taas, Katillo piispa,

lähden taistelemaan Ruotsin ja Kaarlo kuninkaan asian puolesta. On näet

aika jo, että tehdyt vääryydet korjataan."

"Kaarlo kuninkaan puolesta!" toisti hitaasti piispa, mutta ritari

keskeytti heti hänet.

"Niin piispa!" huudahti hän käsi koholla ja silmät säihkyen jalosta

innostuksesta. "Me kaksi, me voimme ajaa sen asian perille. Minkälaiset

ovat jo olot ja minkälaisiksi vielä tulevatkaan, jos tämä muukalainen

kuningas saa tahtonsa täytäntöön! Ennen pitkää sortuu maan itsenäisyys

ja varallisuus ankarain kiskomisien ja raskaitten verojen alle.

Ruotsista tulee Tanskan vasallivaltio ja me ja meidän jälkeläisemme

saamme täällä orjina ikämme kitua. Rehellisenä Ruotsin miehenä haluatte

te kai sitä yhtä vähän kuin minäkin... Siksi olisi nyt, Katillo piispa,

ehdotukseni teille se, että me ojentaisimme toisillemme kätemme lujaan

liittoon. Mitä tahansa tapahtuneekin, niin ennen kaikkia isänmaa.

Lujana, koskemattomana täytyy Ruotsin säilyä tuleville polville, ennen

sitä ei miekka saa vaipua meidän turtuneista käsistämme."

"Hyvin ymmärrän puheenne," sanoi piispa vilkkaasti ja tarttui hänelle

ojennettuun käteen kiinni, "ja Jumala tuomitkoon tekoni viimeisellä

hetkellä, jos joskus ryhdyn sellaiseen, joka tuottaa turmiota

isänmaalleni... Siksi onkin paikallaan, että taistelemme nyt yhdessä

yhteistä vihollista vastaan ja kun maa on vapaa ja arkkipiispa

palannut, voimme katsoa, onko mahdollisuutta saada Kaarlo kuningas

takaisin valtakuntaansa palautetuksi."

Lupaus itsestään ei ollut suuriarvoinen, niin rehellinen kuin tarkoitus

mahtoikin olla. Sillä epäilemättä oli arkkipiispan palaus Kaarlo

kuninkaan asialle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Mutta toiselta

puolen oli siitä asialle voittoakin. Maa välttyi vaurioista, joita

sisällinen sota olisi saattanut tuottaa, ja piispa ei nyt ollut

myöskään esteenä ritarin puuhille saada kuningas takaisin

valtakuntaansa palautetuksi. Eikä ollut mahdotonta sekään, että

olosuhteiden vaihtuessa piispasta vielä tulisi kuninkaan

puoluelainenkin. Olihan sitäpaitsi vankeus myös voinut muuttaa

arkkipiispan mielen niin, että hänkin nyt, kun vapauttamisensa olisi

yhdistetty yhteen Kaarlo kuninkaan palauttamisen kanssa, unhottaisi

entiset vihat. Ja niin voisi onni taas hymyillä Ruotsille, sen voima ja

valta kasvaa mahtavain ojentaissa kätensä sovintoon toisilleen.

Tämä tulevaisuuden kuva sai tulen ritarin silmissä välähtämään ja ihana

innostuksen hohde levisi hänen vakaville kasvoilleen.

"Sydämellinen kiitos sanoistanne, Katillo piispa!" lausui hän. "jumala

ja pyhä Eerikki kuningas meitä nyt vain suojelkoon ja auttakoon sillä

tiellä, jota lähdemme kulkemaan."

"Amen" lisäsi piispa.

He astuivat sitten kirkon ovelle, jossa piispa vielä pysähtyi ja puheli

hetkisen aikaa ritarin kanssa, selittäen hänelle lyhyesti aikomuksensa

ja tuumansa. Välttämätöntä oli kuitenkin, että yhteinen suunnitelma

tehtiin ja sitä tarkoitusta varten määräsi piispa yhtymäpaikaksi

Ringstaholman linnan. Sinne toivoi piispa ehtivänsä jo kuukauden

loppupuolella. Ja sillävälin oli ritarin koottava väkensä kokoon

pohjoismetsissä, niin että voisi tavata piispan riittävän joukon

etunenässä Tukholman edustalla. Siitä oli kuitenkin lähemmin vielä

keskusteltava Ringstaholmassa.

Piispa nousi satulaan ja ratsasti pois jättäen rakkaan tuomiokirkkonsa

Herran haltuun. Ja kellot ne soivat ja rummut pauhasivat. --

Hänen jälessään ratsastivat ritarit, sukulaiset ja ystävät sekä muutama

sata aseellista miestä.

Siinä ahdingossa, joka syntyi, kun kansa joka taholta tunki piispan

perään nähdäkseen hänet niin kauan kuin mahdollista, alkoi ritari etsiä

miehiänsä. Hän huomasikin heidät ennen pitkää kirkkoaidan vierellä

seisomassa. Ja hän oli jo menossa sinnepäin noustakseen hänkin

vuorostaan satulaan ja rientääkseen matkaan.

Mutta silloin tunsi hän, kuinka vapiseva käsi laskeutui hänen

olkapäälleen, ja kun hän kääntyi katsomaan seisoi siinä hänen edessään

vanha harmaapäinen ja kumaraselkäinen ukko. Tämä nojasi toisella

kädellään pitkään sauvaan, samalla kun hän toisella viittasi ritaria

luokseen.

"Erland!" huudahti ritari huomatessaan, että ukko oli Kaarlo

Knuutinpojan vanha, uskollinen palvelija Fågelvikin ja Tukholman

ajoilta.

Mutta vanhus viittaili vain ja kulki sitten tungoksen läpi kirkkoon

päin. Ritari seurasi häntä ja ukko vei hänet erääseen kuoriin kirkossa,

jossa he voivat kenenkään häiritsemättä puhella keskenään.

Täällä tarttui hän ritarin käsiin kiinni ja kertoi hänelle asiansa,

samalla kuin vuolaat kyyneleet virtasivat alas hänen poskiaan.

"Rakas Niilo ritari!" sanoi hän, "kuinka on mahdollista, että näemme

toisemme taas. Niin, niin, pyhä Jumalan äiti, miksi ei herra raukkani

pysynyt rauhassa Fågelvikissaan. Silloin olisi hän välttynyt

tällaisesta onnettomuudesta. Ja minä vanha, haudan partaalla seisova

mies raukka, joka olen nähnyt herrani ja kuninkaani jo kun hän vielä

pienenä, kultakiharaisena poikana juoksenteli isänsä, Knuutti herran

talossa ... minä olen saanut kokea ja nähdä tämän kaikki. Ja kuitenkaan

eivät kyynellähteeni vielä ole kuivuneet eikä onnettomuuksille määrää

tullut!"

"Rauhoittukaa rakas Erland ukko", keskeytti ritari, "onni palaa taas

yhtä äkisti kuin se pakenikin."

"Ah, te ette tiedä, kuinka asiat ovat, rakas Niilo herra!"

"Koskeeko asia teitä itseänne? Sanokaa suoraan vain, mielelläni tahdon

auttaa teitä kykyni mukaan."

"Kyllä, kyllä ... koskeehan se minuakin, kun se koskee herrani

tytärtä."

"Kuninkaan tytärtäkö?" kysyi Niilo ja häntäkin alkoi jo peljättää se

huoli, joka ukon kasvoilla ilmeni.

"Niin, Magdaleena neitiä!" jatkoi ukko. "Hän on nyt täysin kehkeytynyt

kukkanen, ihanan äitinsä kuva, mutta vihollinen hiipii ja hiipii... Hän

on se verkko, tämä ihana tyttönen, jolla hänen isänsä aiotaan

pyydystää...! Ah, Niilo herra, mitä kaikkea onkaan jo tapahtunut

senjälkeen kun viimeksi näin teidän lähtevän Tukholman linnasta kauniin

morsiamenne kanssa! Vanha herrani kuningas petettynä ja maanpaossa.

Eikä siinä kyllin. Viholliset ovat vielä ryöstäneet häneltä hänen

omaisuutensa ja kartanonsakin. Rikkaus ja loisto on mennyt. Ja

kavaltaja, hän kääntyilee nyt kuninkaallisen herrani huoneissa nauttien

onnestaan ja vallastaan. Häneltä on Tanskan kuningas saanut herrani

kruunun vastaanottaa, hän, joka nyt varkaan tavoin raastaa kaiken

kullan ja hopean maasta... Kaiken tämän olen nähnyt jo. Ja nyt täytyy

minun vielä nähdä, miten petos ja kavaluus vievät kuninkaani tyttären

turmioon, häväisevät onnettoman herrani kunnian ja tuottavat hänelle

sellaisen sydänsurun, josta ei hän enää koskaan nouse."

"Mitä Kaarlo kuninkaaseen tulee, niin toivon sen päivän pian koittavan,

jolloin hän taas on kuninkaana Ruotsin valtakunnassa... Mutta miksi

olette huolissanne Magdaleena neidin suhteen? Onhan hän täydessä

turvassa sisarensa, Kristiina rouvan luona."

"Ei, ei, hän on täällä muassani kaupungissa. Me olemme matkalla rouva

Briita Olavintyttären luokse Hammarstadiin... Mutta nyt kun näin teidän

täällä kaupungissa tuli mieleeni, että ehkä saisimmekin tulla sinne

teidän luoksenne Penningebyhyn. Silloin voisi surunikin muuttua iloksi

taas."

"Jos ei muu asia mieltänne paina", lausui ritari hyväntahtoisesti

hymyillen, "niin on se helposti autettavissa."

Vanhus huokasi syvään ja jatkoi sitten:

"Eräs kuljeksiva, nuori kauppasaksa on mieltynyt kuninkaantyttäreen!"

"Kauppasaksako?" keskeytti Niilo.

"Niin, ja mikä pahempi, hän näyttää voittaneen tytön sydämen

puolelleen!" lisäsi ukko.

Mitä vanha palvelija nyt kertoi oli kokonaan ennen kuulumatonta. Niilo

Sturekin, joka kuitenkin katseli kansaa kokonaan toisilla silmillä,

kuin muut aikansa herrasmiehet, kauhistui sitä onnettomuutta, jonka

sellainen rakkaus tuottaisi kohtalon vainoomalle kuninkaalle. Tähän

aikaan samoin kuin sitä seuraavinakin katsottiin tarkasti, että

naimisiin menevät olivat samaa säätyä. Ei edes rälssimies, toisin

sanoen talonpoika, joka teki ratsupalvelusta talonsa puolesta, ei edes

hänkään voinut kosia neitoa, jos tämä vain kuului johonkin vanhaa

ylhäiseen herrassukuun. Ja tämä, joka nyt oli kuninkaan omaan tyttäreen

kiinnittänyt silmänsä, oli vain halpa-arvoinen kauppasaksa. Se oli

samaa kuin tahrata ikuisella häpeällä maanpakolaisen kuninkaan olento,

saattaa huippu hänen onnettomuudelleen. Mitään pirullisempaa olisi

tuskin voitu ajatella.

Ritari mietti kauan ennenkuin vastasi. Asia, jonka vuoksi oli

liikkeelle lähtenyt, ei olisi sallinut päivänkään viivytystä.

Mutta tässä oli nyt kuningas Kaarlon tyttären onni kysymyksessä ja

sitäpaitsi olivat olosuhteetkin paljon muuttuneet yhtymisen jälkeen

piispan kanssa. Siksi vastasikin hän:

"Tahdon noudattaa pyyntöänne ja viedä kuninkaantyttären

Penningebyhyn!... Oletteko valmis matkalle?"

"Jumala teitä siunatkoon niistä sanoista, Niilo herra!" virkkoi vanhus,

"me olemme valmiit vaikka heti, sillä tänä aamuna jo oli meidän määrä

matkustaa kaupungista, mutta teidän näkönne sai minut yhtäkkiä

muuttamaan aikeeni. Vaimonne, Briita rouvan sukulainen, nuori Ingeborg

neiti, on myös mukana."

"Hyvä, hyvä, ei muuta siis kun saada vain neitoset myöntymään tuumiimme

ja sitten heti matkaan."

Niin poistuivat he kirkosta ja kulkivat jo jokseenkin tyhjiä katuja

pitkin majataloon, jonka vanhus oli kuninkaantyttärelle ja tämän

ystävättärelle valinnut. Se sijaitsi Riukukadun varrella, joka kulki

pohjoista kohti aina vanhalle Riukusillalle asti lähelle nykyistä

Uusmyllyä. Talo, joka oli jokseenkin iso, kuului eräälle nahkurille,

joka samalla myös oli kaupungin raatimiehiä.

Juuri kun ukko ja Niilo herra lähestyivät taloa, astui sieltä ulos

kauppiaan pukuun puettu nuori mies. Vanhus tarttui heti hänen

nähdessään ritarin käteen kiinni.

"Siinä se nyt taas on!" kuiskasi hän osoittaen samalla miestä joka

reippain askelin poistui katua pitkin.

Nuorukainen oli uljaan näköinen, kookas ja hartiakas ja käyttäytyi

kokonaan toisella tavalla kuin kauppasaksat tapasivat. Hänen paljaasta

käynnistäänkin jo ja tavasta, jolla piti päätään, voi huomata, että hän

oli tottunut kokonaan toisellaiseen seuraan kuin kauppiaan tiskin

takana oli tilaisuudessa.

"Kautta hyvän miekkani!" huudahti Niilo herra, "kaikkein vähimmin tuo

mies kauppiasta muistuttaa... Kunpa vain saisin nähdä hänen kasvonsa

niin voisin ehkä tunteakin, kuka hän on, sillä varmaan olen tuon miehen

ennenkin nähnyt!"

"Olkoonpa sitten kuka tahansa", huomautti vanhus, "mutta kuninkaan

ystävä ei hän ainakaan ole, koska sillä tavoin viitsii hiipiä hänen

tyttärensä suosioon... Jospa kuulisitte vain hänen puhuvan, Niilo

herra, niin huomaisitte kyllä, että kauppasaksa hän on kiireestä

kantapäähän, niin ritaria kuin käytöksensä ja vartalonsa

muistuttaakin."

"Voi olla, että hän todellakin on vihollinen!" virkkoi Niilo herra

hitaasti ja ikäänkuin itsekseen.

He astuivat nyt rappusia ylös huoneeseen, jossa kuninkaantytär ja

Ingeborg neiti asuivat.

Edellinen istui siellä pää alhaalla ja katseli kädessään olevaa ruusua.

Ingeborg seisoi hänen vieressään ja katseli hänkin kukkaa, jonka

taidokas muoto näytti herättävän hänessä ihmetystä. Ritarin astuessa

sisään, katsahtivat he molemmat ylös. Ingeborg hypähti heti pystyyn,

huudahti riemusta ja riensi häntä vastaan.

Myös Magdaleena neiti nousi istuimeltaan, mutta sävähti samassa

kasvoiltaan purppuranpunaiseksi, ikäänkuin olisi jostain luvattomasta

teosta tavattu. Hän oli sekä vartaloltaan että kasvoiltaan lumoavan

kaunis, tämä kuninkaantytär. Paljon muistutti hän äitiään. Häneltä oli

perintöä kauniisti muodostunut suu ja leuka sekä myöskin kädet, mutta

otsa ja nenä olivat isän. Suurissa sinisilmissä, jotka loistivat

samettihienojen silmäripsien alta, oli sama lempeä, haaveksiva ilme,

kuin äidinkin silmissä, mutta samalla myös jotain uljasta ja kopeaa,

joka juuri Kaarlo kuninkaalle oli niin ominaista. Hieno, kuultava

hipiä, muotojen jalo sopusointu, korkea, sulava vartalo -- kaikki ne

yhdessä aikaansaivat sanomattoman lumoavan ja hurmaavan kauneuden.

"Tuhannesti tervetullut, jalo ritari!" sanoi hän ja ojensi kätensä

kumartavalle ritarille. "Tuotte kai terveisiä sukulaiseltani, Briita

rouvalta. Miten hän jaksaa?"

"Mitään terveisiä ei minulla ole tuotavana", lausui Niilo herra, "sillä

tulen veljeni, Svante herran, tyköä Ekesjöstä... Päinvastoin olen

matkalla vaimoni luokse ja siksi tulin kysymään teiltä ja Ingeborg

neidiltä, tahtoisitteko ehkä seurata minua Penningebyhyn ja jäädä

sinne, kunnes saamme tietoja isältänne, Kaarlo kuninkaalta. Ja niitä

luullakseni ennen pitkää saammekin! Mutta mitä itse asiasta arvelette,

jalo neiti?"

"Me tulemme, me tulemme!" huudahti Ingeborg ja taputti ihastuksesta

käsiään, kun kuuli että he pääsisivät rakkaan ja hyvän Briita rouvan

luokse, joka oli saanut hänen valkoisen ruusunsa hääpäivänään.

Myös kuninkaantytärtä näytti aluksi ritarin ehdotus ilahuttavan. Mutta

aluksi vain. Sillä heti senjälkeen sävähtivät hänen poskensa taas

purppuranpunaisiksi ja hän kääntyi pois, ikäänkuin salatakseen sitä

ajatusta, joka oli hänen mielensä vallannut. Niilo herra huomasi kaiken

tämän ja sentähden kysyikin hän neidolta, oliko tällä ehkä jotain hänen

ehdotustaan vastaan. Ja kun neito ei puhunut mitään, alkoi ritari

laajalti selitellä hänelle niitä vaaroja, jotka voivat uhata häntä

juuri nyt, kun hänen isänsä ystävät tämän asian vuoksi olivat aseisiin

tarttuneet. Kuninkaan viholliset voisivat näet anastaa hänet haltuunsa

ja pakottaa siten hänen isänsä tyytymään mihin ehtoihin tahansa.

Sellaisille vaaroille olisi hän nyt vähemmin alttiina Penningebyssä,

kuin Hammarstadissa. Ja muutenkin sopisi hänelle paremmin asua

sukulaisten ja ystävien, kuin Hammarstadin Briita rouvan luona, joka

sitäpaitsi oli vielä hänen isänsä, Kaarlo kuninkaan kiukkuisimpia

vastustajia.

Kuninkaantytär myönsi kyllä kaiken tämän, mutta levottomuus, joka oli

hänen mielensä vallannut ei siltä poistunut. Ja näytti melkein kuin

olisi hän sittenkin, vaaroista välittämättä, mieluummin mennyt

Hammarstadiin kuin tullut Penningebyhyn. Tai ehkä suri hän sitä, että

ne vaarat voisivat uhata häntä juuri siellä. Asiaa siinä niin

harkittaissa avautui ovi ja eräs ritarin miehistä astui sisään.

Hänellä oli jotain tärkeää ilmoitettavana ja kun Niilo herra viittasi

häntä puhumaan, alkoi mies.

"En tiedä", niin sanoi hän, "mitä itse asiasta ajattelette, Niilo

herra, mutta ainakin minä teidän sijassanne kulkisin nyt toista

tietä... Katsokaas, me tulimme ratsastaen tänne ja pysähdyimme pihalle

ja kun astuin alas hevoseni seljästä siivotakseni teidän ratsuanne,

tuli eräs nuori kauppasaksa siihen pihalle ja alkoi puhella Hollingerin

sivustoverin, Tapanin, kanssa. En kiinnittänyt niin huomiotani hänen

puheeseensa, mutta kuulin kuitenkin hänen ainakin pari kertaa kysyvän,

aiotteko te ratsastaa Norrköpingin kautta. Ja kun sanottiin teidän

aikomuksenne niin olevan, jätti hän talon..."

Ritari kiitti miestä hänen hyvästä tarkoituksestaan, mutta ilmoitti

myös samalla, ettei se suinkaan saanut häntä matkasuunnitelmaansa

muuttamaan. Mies jätti huoneen ja Niilo kääntyi taas kuninkaantyttären

puoleen. Mutta nyt ei näkynyt enää jälkeäkään äskeisestä

levottomuudesta tämän kasvoilla ja mitä lämpimimmällä tavalla kiitti

hän ritaria hänen tarjouksestaan. Se herätti Niilo herrassa epäluuloja

ja Erland ukon rykäykset ja päännyökkäykset saattoivat hänelle

selväksi, että miehen sanat ne olivat tehneet kuninkaantyttäreen tuon

äkillisen ja kummastuttavan muutoksen. Mutta asia ei ollut nyt enää

autettavissa. Ja Penningebyhyn saavuttua keksittäisiin kyllä keinoja,

millä tuo julkea kauppasaksa voitaisiin pitää sopivan matkan päässä

kuninkaantyttärestä.

Kun sitten kaikki näin oli tullut päätetyksi, ei viipynyt kauan

ennenkuin he jo jättivät Linköpingin. Molemmat neitoset ajoivat samassa

reessä, Erland ukko yksin toisessa. Mutta rekien edessä ja perässä

ratsastivat Niilo Sturen miehet. Ja itse ajoi hän neitosten reen

sivulla.