Arkkipiispa Jöns Pentinpoika ja Kristian kuningas.
Suruisella sydämellä ratsasti Niilo Sture sillä kertaa Tukholmasta. Hän
oli aivan varma, että olisi voinut estää sen onnettomuuden, joka nyt
valtakuntaa uhkasi. Mutta tehdä se aivan yksin, myöskin vasten sen
tahtoa, jonka asianajajana hän ensi sijassa esiintyi ja jonka
myötävaikutus siihen oli välttämättömän tarpeellinen, -- se olisi ollut
aivan samaa kuin hukuttaa isänmaa veritulvaan. Ainakin täytyi hänen
saada kauemman aikaa valmistella yritystänsä, ennenkuin voi yksin
samota sellaista vihollista vastaan kuin arkkipiispa yhdessä kahden
valtakunnan kuninkaan kanssa kieltämättä oli. Näitten lisäksi tuli
vielä tärkeä asianhaara, jolta hän ei voinut sulkea silmiänsä. Hän oli
nimittäin sen syrjäisen aseman tähden, jossa hän Kaarlo kuninkaan
aikana oli ollut, liian vähän tunnettu tämän vilpittömimmillekin
kannattajille, joten hän ei uskaltanut oikein luottaa heidän apuunsa.
Sillä jos nämät eivät olisikaan hyväksyneet häntä, olisi välttämättömin
kaikista -- sopu ja yhteisvaikutus samoin ajattelevien kesken mennyt
hukkaan. Hän olisi silloin sanan oikeassa merkityksessä seisonut
kokonaan yksin. Eikä rahvaaseen voinut täydelleen luottaa. Kärsitty
tappio, veronmyönnytys arkkipiispan puolelta tai jotkut muut kultaiset
kuvittelut, jos eivät olisikaan voineet saada taalalaisia luopumaan
hänestä, niin olisivat ainakin voineet saada rahvaan muissa osissa
valtakuntaa aseisiin häntä vastaan. Ja siten olisi hän vasten tahtoansa
ja rehellistä aikomustaan saanut sisällissodan vireille, samalla kun
Tanskan kuningas olisi paljastetuin miekoin hyökännyt maahan ja
yhdistynyt hänen vihollisiinsa.
Sentähden katsoi Niilo herra paraimmaksi vetäytyä Penningebyhyn
odottamaan parempia aikoja.
Mutta Tukholmassa valittiin Tanskan kuningas Kristian hallitsijaksi.
Heti sen tapahduttua marssi hän kaupunkiin ja otti haltuunsa linnan,
jonka hänelle jätti arkkipiispa itse. Kristian oli kookas, miehekkään
ja tukevan näköinen mies. Sitä paitsi oli hänellä iloinen ja
ystävällinen luonne, niin että ei ole kumma, vaikka kansa alussa
kiittelikin häntä paljon. Tukholmasta ratsasti vasta valittu kuningas
Upsalaan ja Mooran kiville, jossa hän tehtiin kuninkaaksi. Sen jälkeen
kruunasi hänet Upsalan tuomiokirkossa arkkipiispa.
Tämä palasi nyt takaisin arkkipiispan virkaansa hoitamaan, mutta se,
joka uskoi, että Jöns Pentinpoika nyt katsoi toimensa päättyneen,
pettyi suuresti. Aluksi sai kuitenkin kaikki olla niinkuin oli.
Kuningas hallitsi ja jos jotain vääryyttä harjoitettiin, tuli siitä
kaikki syy hänen niskoilleen, kun se sitä vastoin oli arkkipiispalle
vain pelkäksi eduksi. Niin muodostui esimerkiksi asianlaita karkotetun
kuninkaan perintö-, osto- ja panttitiloihin nähden, jotka sitä
tarkoitusta varten asetettu tuomioistuin tuomitsi Kristianille. Vihatun
Kaarlo kuninkaan valta masennettiin, ilman että Kristianin valta siltä
todellisesti kasvoi. Sillä itse asiassa oli hän raha-asioissa niinkuin
kansa sanoi -- "pohjaton säkki". Alituinen, loppumaton rahantarve oli
se mato, joka lopulta oli nakertava Kristian kuninkaan ruotsalaisen
kuningaskunnan hajalle. Ja kauasnäkevä arkkipiispa antoi madon
nakertaa. Jokainen kullalla ja hopealla täytetty kirstu, joka Ruotsista
kuljetettiin Tanskaan, sai vihan ja tyytymättömyyden yhä enemmän
kohoamaan kuningasta vastaan. Mitä karkotettu kuningas oli jättänyt
jälkeensä, se ei riittänyt tyydyttämään Kristian kuninkaan
rahantarvetta. Kaarlo oli, jättäessään valtakunnan, vienyt suuren
joukon kalleuksia Mustain veljesten luostariin. Kristian sai aarteen
tietoonsa ja vei seitsemän suurta arkkua, täynnä kultaa ja hopeaa --
niissä sanotaan olleen kaikkiaan 16,000 markkaa -- Tanskaan. Myös
Vadstenan luostarissa menetteli hän samalla tavalla. Eerikki kuningas
oli jättänyt luostarille suuren rahasumman pappiskollegion perustamista
varten, jonka tulisi pitää messuja hänen ja hänen kuningattarensa
sielujen edestä. Tämänkin rahasumman anasti kuningas.
Arkkipiispa antoi kaikki mennä menoansa ja tyytymättömyys tunki
niinkuin maanalainen vesi syvälle maahan tehden tuhollista työtänsä sen
maapohjan alla, jolla kuningas seisoi. Mutta kuninkaan rahantarve, se
johtui asioista, jotka olivat Ruotsille kokonaan vieraat. Sellaisia oli
Holsteinin lunastaminen, kuninkaan tyttären myötäjäiset, kalliit matkat
ulkomaille, erittäinkin Roomaan tehty. Se ajoi, tämä rahantarve,
kuninkaan polulle, jolta Eerikki kuninkaan varottavan esimerkin olisi
pitänyt saada hänet pysymään poissa, mutta jota pitkin hän päinvastoin
lähti kulkemaan paljoa ajattelemattomampana kuin tämä. Rahvasta
rasitettiin veroilla, joista toinen oli toistaan raskaampi. Kumpanakin
vuonna 1460 ja 1461 määrättiin maksettavaksi, paitsi tavallisia veroja,
vielä markka joka talosta yli koko valtakunnan. Ja tästä verosta eivät
edes olleet kirkkojen ja luostarien talonpojat vapaat. Luonnollista oli
että asiain tähän suuntaan kehittyessä tyytymättömyys yhä vain kasvoi
ja samaa mukaa Kristian kuninkaan valtaa uhkaava vaara. Niinkuin
tulipalossakin viipyy kauan aikaa ennenkuin liekit lyövät ulos, niin
voi pitää niitä huutojakin, jotka nyt kohosivat, vain varoitushuutoina.
Ne ilmaisivat ainoastaan että vaara oli lähellä. Mutta ne eivät
saapuneet kuninkaan korviin ja jos olisivat saapuneetkin, niin eivät ne
luultavasti sittenkään olisi suurta vaikutusta tehneet. Kuningas asusti
pääasiallisesti Tanskassa ja arkkipiispa hoiti hallitusta Ruotsissa.
Mutta arkkipiispa ei tehnyt mitään helpottaakseen hätää. Hän antoi vaan
kuninkaan iskeä iskun iskun perään, kunnes tyytymättömyys ei enää ollut
tukahutettavissa.
Se ei kuitenkaan vielä arkkipiispalle riittänyt, että kuningas tällä
tavoin teki itsensä mahdottomaksi hallitsemaan. Saavuttaa häneen
katsoen päämääränsä, jos tämä päämäärä oli erottaa hänet Ruotsin
valtaistuimelta, oli hänelle verrattain helppo tehtävä, sillä Ruotsin
kansan sydäntä eivät nämät muukalaiset kuninkaat koskaan voineet
voittaa puolelleen. Mutta niinkuin arkkipiispa jo oli käyttänyt
kuningasta tämän itsekään sitä aavistamatta välikappaleena heikontamaan
Kaarlo Kuninkaan valtaa tältä hänen rikkautensa ryöstämällä -- joka
silloin niinkuin nytkin oli vallan välikappale -- niin aikoi hän
myöskin vielä käyttää häntä välikappaleena karkoitetun kuninkaan
puoluelaisia vastaan.
* * * * *
Uudenvuoden päivänä vuonna 1463 istui arkkipiispa työhuoneessaan
Upsalan arkkipiispankartanossa. Vanha uskottu, kaniikki Helmich, seisoi
hänen edessään.
"Ja tuo mies on mielestänne sopiva tähän toimeen?" kysyi arkkipiispa.
"Sopivaisuus, teidän armonne", vastasi kaniikki hymyillen, "on
luullakseni tässä suhteessa asetettava vasta toiseen sijaan... Siinä on
jo mielestäni kylläksi, että hän on suostunut ottamaan toimen vastaan.
Sitten voimme me kyllä löytää keinoja, joilla saamme hänet millaisiin
tunnustuksiin tahansa..."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi taas arkkipiispa.
"Kaksi asiaa on tässä otettava huomioon", selvitti kaniikki ajatustaan,
"jos mies pysyy tunnustuksessaan on hän sopiva ja peli on silloin
meidän. Vastaisessa tapauksessa ... tarkoitan, ellei hän tahdo
tunnustaa, niinkuin sitä on kutsuttava ... niin täytyy häntä
kiduttamalla tutkia ja silloin..."
"Ja ... mikä on miehen nimi?"
"Pietari Hättelös!"
"Pietari... Pietari Niilonpoika", virkkoi arkkipiispa, "Pietari
Niilonpoika, luullakseni tunnen minä hänet jo entisestä?"
"Hän oli teidän asioillanne Danzigissa samana vuonna, jona Kaarlo
kuningas pakeni sinne."
Arkkipiispa nyökkäsi päätään. Hän muisti nyt aivan hyvin miehen ja
käski kaniikin tuottaa tämän hänen eteensä, lisäten samalla, että hän
tahtoi kuulustella häntä suuressa salissa niitten ritarien
läsnäollessa, jotka siellä paraikaa olivat.
"Mutta jos hän ilmaisee itsensä!" uskalsi kaniikki huomauttaa.
"Sitten on hän sopimaton ... ja on hänet siinä tapauksessa heti
vangittava."
Vähän tämän jälkeen astui arkkipiispa sisään suureen saliin, jossa
useita ritareja oli koolla, ei ainoastaan sellaisia, jotka kuuluivat
hänen omaan piiriinsä, vaan muitakin, jotka olivat tulleet
keskustelemaan hänen kanssaan hallitusasioista. Mahtava pääpappi, joka
nyt oli valtionhoitaja, tervehti armollisesti joka taholle ja asettui
sitten valtaistuimelle karmosiinipunaisen teltan alle, jonka koristeina
olivat paksut kultaneulokset ja raskaat, riippuvat hetaleet. Samalla
hetkellä avautui ovi ja pieni paksuniskainen ja lihavanläntä mies
saatettiin sisään.
"Te olette Pietari Hättelös?" kysyi arkkipiispa ja mies kumarsi
mielittelevä hymy huulillaan, jonka ohessa hän hypisteli lakkiansa ja
katseli vilkkailla viekastelevilla silmillään ympärilleen, milloin
arkkipiispaa, milloin taas muita herroja.
"Minulle on kerrottu, että te hiljan olette tullut kotiin Danzigista?"
Taas kumarsi paksu mies.
"Tulin viipyneeksi kauemman aikaa, kuin luulinkaan", sanoi hän, "ja
päälle päätteeksi täytyi minun vielä tehdä kierrosmatka pitkin rantaa.
Sentähden tulenkin nyt viimeksi Lybeckistä, josta Malmön ja Kalmarin
kautta kiertäen saavuin maantietä Tukholmaan ja sieltä sitten tänne...
Katsokaas, näinä aikoina, jos saan sanoa, on oltava varoillaan ... ja
markkinatkin ovat nyt jo alkaneet..."
Hän puhui nopeasti ja kumarsi ainakin joka kolmannen sanan jälkeen,
suureksi huviksi arkkipiispan ylhäissukuisille hovipojille. Mutta
arkkipiispa itse ei suinkaan ollut siinä mielentilassa, että hän olisi
voinut katsoa asiaa sen hauskalta puolelta. Hän istui niin totisena,
kuin olisi ollut kysymyksessä hengen rikos. Äkisti lausui hän
sellaisella äänellä, kuin olisi hän tahtonut yhdellä voimakkaalla
iskulla vetää rikoksellisen päivän valoon:
"Missä ovat Kaarlo kuninkaan kirjeet?"
"Kirjeet, teidän armonne!" sopersi Pietari Hättelös vaaleten, "Kaarlo
kuninkaan kirjeet ... mistä kirjeistä te puhutte?"
"Niistä, jotka hän on lähettänyt herra Kustaa Kaarlonpojalle, herra
Erengisle Niilonpojalle ja herra Niilo Sturelle... Missä ne ovat?"
Kauppias raukka vakuutti, ettei hän sellaisista kirjeistä mitään
tiennyt. Hän oli tosin sattumalta nähnyt karkoitetun kuninkaan, kun
tämä tuli ratsastaen Danzigiin eräästä linnasta, jonka Puolan kuningas
oli pantannut hänelle suuresta rahasummasta. Mutta hän ei ollut edes
puhellut hänen kanssaan, vielä vähemmin ottanut mitään kirjeitä
vastaan.
"Kieltäyminen ainoastaan pahentaa asiaasi", virkkoi taipumaton
arkkipiispa, "vain suora tunnustus voi pelastaa sinut... Sinä tulet
Danzigista, tunnustat nähneesi kuninkaan, siinä on jo kylliksi... Jätä
nyt vain kirjeet käsiini, niin pääset heti vapaaksi. Ja oikea
kuninkaasi ei ole tulevaisuudessakaan unhottava sinua."
Mutta Pietari Hättelös vakuutteli itku kurkussa, ettei mitään
kirjeistä tiennyt. Sen kuullessaan antoi arkkipiispa viittauksen
hovimestarilleen, joka heti astui esiin muutamain miesten kanssa ja vei
pois vapisevan kauppiaan.
Hiljan kotiin tulleen kauppiaan äkillinen vangitseminen herätti suurta
huomiota kaupungissa, jonne melkoinen joukko kansaa oli kokoontunut,
sekä rahvasta että kaupunkilaisia, markkinoita varten. Mutta vielä
suurempaa levottomuutta herätti mielissä se sanoma, josta arkkipiispa
kokoontuneelle rahvaalle puhetta pitäessä tiesi kertoa, että nimittäin
Kaarlo kuningas paraillaan kokosi suurta sotajoukkoa, jolla hän aikoi
ensi avovedellä hyökätä Ruotsiin. Sen ohessa tiettiin myöskin kertoa,
että paljon ruotsalaisia herroja oli salaisesti Kaarlo kuninkaan
puolella. Mutta jos olisi otettu tarkemmin mielialasta selvää niin
olisi helposti tultu huomaamaan, että Kaarlo kuninkaan yritys ei
ollenkaan herättänyt ihmetystä eikä vastenmielisyyttä.
Itse asiassa oli se kuitenkin kokonaan toista, jota arkkipiispa ajoi
takaa. Hän tarvitsi laajemman alan tuleville aikeilleen. Oli olemassa
joukko mahtavia herroja, jotka yhdellä tai toisella tavalla olivat
hänen tiellään ja tähänkin työhön aikoi hän käyttää tavallista
välikappalettaan, kuningasta. Siksi kirjoitti hän heti tälle pyytäen
tätä kiireesti saapumaan valtakuntaan.
Kuningas asusti tähän aikaan Köpenhaminassa, mutta Ruotsista saapuneet
sanomat, joita vielä vahvistivat arkkipiispan kirjeet, olivat sitä
laatua, ettei hän hetkeäkään epäillyt lähteä matkalle, vaikka
vuodenaika olikin sitä varten aivan sopimaton. Maaliskuussa saapuikin
hän sitten Itägöötinmaalle, jonne oli kutsunut Vadstenaan arkkipiispan
ja suurimman osan neuvostosta kokoon. Neuvottelujen tulos oli se, että
herra Kustaa Kaarlonpoika, karkotetun kuninkaan lanko, menetti
Stäkeholman ja herra Erengisle Niilonpoika Stegeborgin.
"Kuitenkin on niitä muitakin, muistaakseni, joilla on osansa tässä
sopassa!" virkkoi kuningas arkkipiispaan kääntyen, "te olette
nimittänyt minulle herra Niilo Sturen, herra Niilo Rytingin, kanslerin
ja vielä muitakin...?"
"Niin olen, armollinen herra", vastasi arkipiispa, "heidän aikansa
tulee myöskin vielä ... kunhan vain tässä ensin ehdimme Tukholmaan.
Mutta herra Tuure Tuurenpoika, jonka huostaan olette uskonut Tukholman
linnan..."
"Se on totta, hänenkin nimensä on listassa", keskeytti kuningas
vilkkaasti, "mutta oletteko häneen nähden varma asiastanne, Jöns
arkkipiispa?"
"Niin varma asiastani olen", lausui arkkipiispa ja asetti kätensä
rinnoilleen, "että jos hän saa pitää Tukholman linnan kesään asti, niin
ette te enää Martinpäivänä ole Ruotsin kuningas!"
"Se vielä puuttuisi... Ja minä kun luulin, että riittävän suuri kuilu
erottaisi Tuure herran ja hänen lankonsa, kuningas Artturin,
toisistaan..."
"Meillähän on selviä todistuksia, että asia on niin, kuningas...
Kauppiaan tunnustusta tarkoitan. Te voitte vaikka itse kuulustella
häntä kun saavumme Tukholmaan. Te laskette vain leikkiä kuningas
Artturista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan. Mutta olkaa
varoillanne kuningas, pöytä voi olla suurempi ja sen ympärille saattaa
mahtua enemmän ritareja, kuin voi olla teidän vallallenne
terveellistä."
Kuningas vaipui ajatuksiinsa, mutta hieno hymy kuitenkin yhä väreili
hänen huulillaan kun hän ajatteli kuningas Artturia, niinkuin hän
tapasi maanpakolaista kuningasta kutsua. Hetken niin vaitioltuaan
katsahti hän arkkipiispan puoleen ja sanoi:
"Ja kenenkä haltuun tahtoisitte te, että uskoisin Tukholman linnan...
Tuntuu siltä, kuin olisivat nyt ahtaat ajat tulossa, sillä itäisenkin
naapurin käytös näyttää kovasti uhkaavalta... Minä tarvitsisin
sentähden luotettavan, teräväsilmäisen ja tarmokkaan miehen, juuri
sellaisen kuin te olette, Jöns arkkipiispa!"
"Tepä sen sanotte, kuningas ... minä voin, jos se vain on teidän
tahtonne, säilyttää Tukholman linnan teille..."
"Hyvä on, arvoisa isä!" huudahti kuningas ja löi tyytyväisenä kätensä
yhteen. "Te olette saava Tukholman linnan ja Tuure herra saa hakea
muuta itselleen... Mitä ajattelette te laivaverosta?"
Tämä kysymys tuli aivan odottamatta. Ehkä synnyttivät kuninkaan
mielessä nuo levottomuutta herättävät huhut Kaarlo kuninkaan
varustuksista ajatuksen, että hän mahdollisesti raskailla veroillaan
voisi ärsyttää kansan ja siten valmistaa oman häviönsä. Mainittu vero
oli nyt neuvostossa päätetty kannettavaksi ja voi se aivan hyvin antaa
aihetta huoleen, koska se oli raskaampi kuin mikään edellisistä.
Arkkipiispa viivytteli kuitenkin, ennenkuin vastasi, ja kuningas
selitteli sentähden asiaa laajemmin sekä uudisti sitten taas lopulta
kysymyksensä.
"Siitä ei ole mielestäni mitään sanottavaa", vastasi arkkipiispa,
"neuvosto on päättänyt veron kannettavaksi ... edelliset verot ovat
myöskin kannetut, miksei siis myöskin tätä..."
"No niin, me voimme sitten rauhallisella mielellä lähteä Tukholmaan?"
Tukholmaan saavuttua alkoi epäluulonalaisten tutkiminen ja kuulustelu,
jossa meneteltiin ilman vähintäkään sääliä. Itse fransiskaanimunkkien
johtajankin, Niilo Rytingin, täytyi kestää kiduttava kuulustelu.
Lopulta muuttui se julmaksi vainoksi. Vankeutta, piinapenkkiä ja muita
kidutuskeinoja käytettiin huolimatta ollenkaan ijästä tai arvosta.
Muutamat kuolivat sentähden, toiset tulivat raajarikoiksi koko
elinajakseen. Ja epäluulonalaisten kodeissa revittiin lattiatkin irti
ja tutkittiin joka paikka pienimpään muurin rakoon asti. "Tämä koskee
Ruotsin miesten sydänjuuriin saakka?" -- virkkoi vihastunut kansa.
Ja tyytymättömyys tuli vielä suuremmaksi, kun kesä saapui eikä Kaarlo
kuningasta kuulunutkaan. Kaikki julmuus, jota oli harjoitettu, oli siis
ollut aivan turhaa, kaikki se veri, joka oli vuodatettu, ei siis ollut
tuottanut mitään hedelmiä. Vihan ja suuttumuksen sorina kävi läpi maan.
Mutta kuningas ei tietänyt tästä kaikesta mitään, taikkapa jos
tiesikin, ei hän osannut antaa oikeaa arvoa sille. Hänen edeltäjänsä,
Eerikki kuningas, oli menetellyt aivan samalla tavalla, mutta hänen
historiansa oli jo unhotettu ja tuuli, joka puhalsi hänen hautansa yli,
ei tuonut Kristian kuninkaalle siitä mitään tietoa.
Keskikesän ajoissa päätti kuningas purjehtia meren ylitse Suomeen
samotakseen Venäjää vastaan, josta alituisia hävitysretkiä tehtiin
ruotsalaiselle alueelle. Joukko neuvosherroja ja ritareja seurasi
kuningasta. Muitten muassa oli Linköpingin piispa, Katillo Kaarlonpoika
(Vaasa), joukossa. Arkkipiispa sitä vastoin jäi Ruotsiin hoitamaan
hallitusta kuninkaan poissa ollessa.
Otettuaan kuninkaalta hyvästi ja palattuaan takaisin linnaan, seisoi
arkkipiispa kauan aikaa ja katseli ikkunasta ulos merelle, jossa
lukuisa laivasto juuri täysin purjein kiiti myötätuulessa ulos
saaristoon.
Oli juuri keskikesän aika ja aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla
valaisten säteillään torninhuippuja, kirkkoja ja luostareja. Ja
kalalokit ne kiertelivät leveissä piireissä Käpplingeholman ja linnan
välisessä salmessa. Arkkipiispa oli kuumuuden takia avannut
karmosiinipunaisen manttelinsa, joten kaulassa oleva kallisarvoinen
kaulaketju tuli näkyviin.
Hänen sivullaan seisoi hänen vanha uskottunsa, kaniikki Helmich.
"Nyt on jousi pian täydessä jänteessä, kunpa vain nuoli olisi hyvin
suunnattu, että se edes sattuisi maaliinsa!" virkkoi arkkipiispa
paikaltaan kääntymättä.
Sillä, mitä hän lausui, voi olla hyvinkin yleinen tarkoitus. Mutta niin
ei sitä käsittänyt kaniikki. Ja hän tahtoi nyt tilaisuuden tullessa
kiinnittää arkkipiispan huomiota erääseen asiaan, jonka tämä hänen
mielestään oli, jos ei unhottanut, niin ainakin suuressa määrin
laimiinlyönyt.
"Te olette, luullakseni, unhottanut jotain!" virkkoi hän.
"Mitä sitten?" kysyi arkkipiispa kiivaasti ja vavahti vasten tahtoaan.
"Että leijonan ollessa vankeudessa sen vapautti sieltä pieni rotta?"
On mahdoton kuvata sitä vaikutusta, jonka nämät sanat tekivät
arkkipiispaan. Näytti siltä, kuin olisi hän tuntenut itsensä
paljastetuksi ja yllätetyksi, mutta myös niinkuin olisi hän tahtonut
katsoa edessään seisovan miehen sielun pohjaan asti. Siinä katseessa
oli terävyyttä, ylpeyttä ja hämmästystä sekaisin.
"Kuka on rotta?" kysyi hän vihdoin.
"Kukapa muu se voisi olla kuin Niilo Sture?"
"Ja hänkö yrittäisi ... missä ovatkaan ajatuksenne, Helmich ...
vapauttaa Kristian kuninkaan?"
"Sen kruunun takana, jota Kristian kuningas kantaa, kimaltelee
toinen... Minusta näyttää se paljon vaarallisemmalta, ja verkon, jota
sen ympärille kudotaan, ei Niilo herra anna kauankaan aikaa enää olla
koskematonna..."
"Onko teillä todistuksia?"
Arkkipiispan ääni oli intohimoisen kiivas.
"Niilo herra ratsastelee Taalaissa!"
"Eikö mitään muuta?"
"Ei!"
"Hyvä on, Helmich ... hän ratsastelkoon siellä vain, tuo jalo ritari.
Hänenkin hetkensä kerran vielä lyö!"
Ne sanat sanottuaan poistui hän huoneesta ja kaniikki vaipui nyt
vuorostaan ajatustensa valtaan.
Vaaleansininen taivas suvisine aurinkoineen, välkkyvät aallot, jotka
lepäämättä ilman rauhaa kiitivät eteenpäin uomassaan, koko tuo kaunis
maisema metsäisine vuorineen -- kaikki se ei näyttänyt tekevän häneen
mitään vaikutusta, vaikka vaanivat silmät olivatkin siihen luotuina.
Kun hän kääntyi ympäri, seisoi ovella fransiskaanimunkki, jonka päähine
oli niskaan vedetty, niin että paljas päälaki näkyi. Munkin silmät
olivat kaniikkiin luotuina ja syvistä silmäkuopista säihkyi omituinen,
kamala tuli. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja koko muoto oli aivan
saman näköinen kuin kuolleilla.
Helmich peräytyi kauhistuneena taaksepäin ja hirveä munkki hyökkäsi
esiin kohottaen kättänsä, jossa tikari välkkyi. Mutta samassa kuului
askelten ääni ulommaisesta huoneesta ja käsi tarttui oven lukkoon
kiinni.
"Miksi ihmisen pojan suunantamisella petät?" sähisi munkki ja katosi.
Kaikki se tapahtui silmänräpäyksessä ja Helmich vei kätensä otsalleen,
ikäänkuin olisi hän tahtonut tempautua irti kauhistavasta unesta. Hän
kysyi sisäänastuvalta palvelijalta, oliko tämä nähnyt munkkia,
harmaaveljeä, joka juuri oli huoneessa sisällä, mutta häntä ei ollut
kukaan nähnyt ja kaikki tutkimiset hänen suhteensa olivat ja pysyivät
turhina. Mieliala harmaaveljesten luostarissa olikin Niilo Rytingiä
kohdanneen häväistyksen johdosta niin kiihkeä, että tuskin kaniikki,
kaikkein ankarimpiakan tutkimuksia toimeen panemalla, olisi saanut
selville sitä, mitä halusi.