Sattuiko arkkipiispan nuoli?
Niinkuin voitiin aavistaakin, herätti viimeinen vero, tuo niin kutsuttu
laivavero, mitä suurinta tyytymättömyyttä. Ja kauan ei viipynytkään
kuninkaan matkan jälkeen, kun suuri, tuhansiin nouseva joukko Upplannin
talonpoikia saapui Tukholmaan. Tuimin sanoin selittivät nämät, "että
heillä niin monta laitonta veroa maksettuansa ei enää ollut juuri
mitään, millä uusia suorittaa. Sitäpaitsi oli jokaista uutta veroa
kannettaissa luvattu, ettei mitään sellaista enää vaadittaisi. Mutta
koska olivat nyt tulleet huomaamaan, että kuningas tahtoi ryöstää
heidät puti puhtaiksi, niin olivat he päättäneet ennemmin kuolla kuin
enää sellaisia veroja maksaa." Kiihottunut rahvas ei rauhoittunut,
ennenkuin arkkipiispa vapautti heidät verosta eräällä määräyksellä,
jonka hän luetutti julki Tukholmassa.
Tämä arkkipiispan askel, jonka kautta hän arveluttavalla tavalla
loukkasi kuninkaan valtaa, herätti kaikissa mitä suurinta hämmästystä.
Mutta rahvas oli siitä iloissaan ja se alkoi pitää arkkipiispaa
todellisena ystävänään. Siten joutui hänen tekonsa sen silmissä mitä
kauneimpaan valoon. Myös Niilo Sture, joka juuri tähän aikaan saapui
Taalaista kotiinsa Penningebyhyn, alkoi ajatella parempaa Kaarlo
kuninkaan leppymättömästä vastustajasta. Ja sitä ei hän suinkaan ennen
ollut tehnyt. Niissä puheissa, joita hän oli kuullut Vadstenassa, voi
sittenkin olla jotain perää. Arkkipiispa saattoi täydellä todella
tarkoittaa Ruotsin parasta, vaikka hänen suunnitelmansa kypsyivät
hitaasti ja hän nyt vasta katsoi ajan tulleen niiden toimeen
panemiseen.
Mutta arkkipiispan lähimmät ystävät valtasi pelko ja kun tämä itse
kirjoitti kuninkaalle ja kertoi, mitä oli tapahtunut, uskoivat he, että
hän oli aivan kokonaan menettänyt järkensä. Vaan rohkea pääpappi painoi
järkähtämättömän levollisena arkkipiispansinettinsä kirjeen alle ja
lähetti sen luotettavan palvelijan mukana kuninkaalle.
"Mitä sanotte te tästä?" kysyi hän Helmichiltä, kun kirjeenviejä oli
lähtenyt ja hän taas oli tullut kansliasta omaan huoneeseensa.
"Minä sanon niinkuin tekin", vastasi tämä, "jousi on vireessä, kaikki
riippuu vain nyt siitä sattuuko nuoli maaliinsa!"
Ja siihen nyökäytti arkkipiispa merkitsevästi päätään.
Senjälkeen kului suunnilleen niin pitkä aika, kuin matka Suomeen
edestakaisin vaatii, ja arkkipiispan ankarista, terävistä piirteistä,
yhteen puristuneista huulista ja päättävästä katseesta voi huomata,
että ratkaiseva hetki lähestyi.
Niin tuli sitten eräänä aamuna Tukholman linnaan tieto, että kuningas
purjehti satamaan Valdemar saaren ohitse. Mutta arkkipiispaan ei se
mitään vaikutusta tehnyt. Hän oli yhtä kylmä ja tyyni kuin
tavallisesti. Ainoastaan linnanvoudin kutsui hän luokseen ja antoi
hänelle määräyksen, kuinka kuningas oli vastaanotettava.
Linnanvouti poistui määräyksen saatuaan ja neuvosherrat, jotka myöskin
olivat saaneet tiedon kuninkaan tulosta, alkoivat tulla kokoon
arkkipiispan luo, toinen toisensa jälkeen. He olivat uteliaat näkemään,
mitä nyt tapahtuisi. Aikoiko tuo rohkea mies todella sulkea Tukholman
linnan portit ja alkaa sodan kuningasta vastaan, vai taivuttaisiko hän
ylpeän päänsä sen vihan ja rangaistuksen alaiseksi, joka aivan
epäilemättä uhkasi häntä kuninkaan puolelta. Jälkimäinen ei ollut
ollenkaan luultavaa. Sentähden he tuskin voivat pidättää hämmästystänsä
kun saivat nähdä tuon tyynen miehen ja kuulla hänen puhuvan kuninkaan
vastaanotosta.
"No niin, hyvät herrat", virkkoi arkkipiispa, kun kaikki olivat koolla,
"menkäämme nyt alas linnanlaiturille ottamaan vastaan armollista
herraamme kuningasta saattaaksemme hänet tänne ylös linnaani."
Samassa kuului sotainen marssin sävel alhaalta linnanpihalta ja vähän
senjälkeen avautui ovi siihen huoneeseen, jossa herrat olivat. --
Kuningas astui sisään useampain ritarien seuraamana.
Hän oli täydessä sotapuvussa, haarniska yllään ja kypärä päässä ja
hänen kilvestään kimalteli kolmen valtakunnan vaakuna purppuraan,
siniseen ja kultaan kuvattuna. Kuninkaan katse kierteli uhkaavana ja
tuimana läpi salin ja pysähtyi lopulta arkkipiispaan, jonka nähdessään
hänen pulleille huulilleen ilmestyi katkera hymy.
"Yhden asian luulen teidän unhottaneen, Jöns arkkipiispa, tai taas
tulen minä liian aikaisin teitä tervehtimään, koskapa ette ole ehtinyt
sulkea linnan portteja ja nostaa vipusiltaa ylös."
Kuninkaan ääni oli yhtä kiihkeä, kuin hänen katseensa kova ja terävä.
Hänen poskensa hehkuivat, mutta sen voi vaikuttaa yhtä hyvin ankara
ratsastus, kuin vihakin. Nähtävästi oli hän odottanut jotain paljoa
pahempaa, kuin mitä nyt tapasi, koskapa tällä tavalla oli yrittänyt
hämmästyttää pääpappia.
Tämä vastasi jäykästi:
"Mitään en ole unhottanut, armollinen herra... Luulin vain ehtiväni
yhdessä näitten muitten herrain kanssa rantaan teitä vastaan ottamaan."
"Vai niin ... minä voin siis täydellä syyllä sanoa ... että te toisella
kädellä tempaatte minulta minun kuningasmanttelini ja toisella taas
tahdotte auttaa sen repaleiset jäännökset ylleni. Mutta sellaisesta
kunniasta me kiitollisuudella kieltäydymme, Jöns arkkipiispa!"
"Tällaista kohtelua en luule teiltä ansainneeni, herra kuningas!"
lausui arkkipiispa.
"Ja sen te uskallatte vielä sanoa minulle!" huudahti kuningas lyöden
nyrkkiin puristetulla kädellään rintaansa niin että haarniska kalisi.
"Toista kieltä puhuvat kuitenkin nämät talonpojat, jotka minun
poissaollessani ovat hyökänneet tänne Tukholmaan... Mitä on teillä
siihen sanottavaa, arvoisa isä, Jöns arkkipiispa?"
"Samaa, mitä jo kirjeessäni lausuin, armollinen herra... Rahvas ei
jaksa kantaa tätä taakkaa."
"Rahvas! ... rahvas ei jaksa!... Nuo sanat olette te oppinut sillä
aikaa, kun minä olen ollut Suomessa ja ne sopivat teille mainiosti.
Vahinko vain, ettei teillä nyt ole kuningas Artturi vastustajana, vaan
herra, joka täydelleen oivaltaa teidän vehkeenne. Te itse se olette,
arvoisa isä, te ja teidän kaltaisenne, jotka olette saattanut tämän
kaiken aikaan ja tehnyt rahvaan tottelemattomaksi!"
"Jumala paratkoon, herra kuningas, kuka on uskaltanut sellaisen
syytöksen tehdä!... Joka sellaista on sanonut, se on hävittömästi
valhetellut ja rehellisenä miehenä ei hän koskaan voi sitä todistaa."
Kuninkaan viha kohosi sitä enemmän, jota kylmempänä arkkipiispa pysyi.
Suonet pullistuivat hänen otsassaan, posket hehkuivat ja silmät
salamoivat hurjaa tulta.
"Olkaa varoillanne arkkipiispa!" huudahti hän ääntään korottaen. "Halua
teillä kyllä arvattavasti on leikittelemään minun kanssani samalla
tavalla, kuin Kaarlo kuninkaankin kanssa, mutta minussa olette te
tapaava kokonaan toisellaisen herran, siitä saatte olla varma... Millä
lailla sitten kääntelettekin kaapuanne, niin minua ette sillä petä...
Ja nyt ensi työksi on teidän annettava minulle takaisin Tukholman
linna!"
Arkkipiispan otsa synkkeni kuullessaan nämät sanat. Mutta synkistyikö
se sentähden, että hän oli menettävä Tukholman linnan, vai siksi että
kuningas oli huomauttanut hänelle hänen suhdettaan karkotettuun
kuninkaaseen, on vaikea sanoa.
"Mitä siihen tulee, että te tahdotte ottaa Tukholman linnan minulta",
sanoi hän, "niin muistutan minä vain, mitä sanoin teille Vadstenassa,
kun te tulitte tänne viime maaliskuussa... Jos te otatte Tukholman
linnan minulta, niin ette te voi siinä tapauksessa säilyttää Ruotsin
kruunua kauvemmin kuin Martin messuun asti!"
"Ja kuitenkin otan minä sen teiltä ... sillä minä en luota enää teihin,
arvoisa isä, Jöns arkkipiispa! En tahdo asettaa teitä enää kiusaukseen,
ettette taas toistamiseen rikkoisi kunniaanne ja lupaustanne... Julkean
petollisesti menettelitte te Kaarlo kuningasta kohtaan, mutta minuun
nähden ei se ole onnistuva! Ja tänä päivänä on neuvosto tuleva kokoon
tuomitsemaan teitä!"
Nämät sanat sanottuaan meni vihastunut kuningas salin läpi huoneisiinsa
ja kaikki hänen ritarinsa seurasivat häntä.
Arkkipiispa jäi seisomaan paikalleen ja yleinen hiljaisuus syntyi
salissa. Mutta vähitellen rauhoittuivat mielet ja ne, jotka kuuluivat
arkkipiispan lähimpään ympäristöön ja luulivat omaavansa hänen
luottamuksensa, alkoivat pyydellä häntä, että heti jättäisi linnan ja
kaupungin kuninkaan haltuun. Mutta siihen ei tämä myöntynyt,
ilmoittaen, ettei siinä suhteessa tahtonut kenenkään neuvoja noudattaa.
Neuvosto kokoontui ja kuningas kutsutti myöskin kaupungin kolme
pormestaria linnaan, että nämätkin olisivat läsnä tuomiota
langetettaessa. Tämä tuli jokseenkin ankara. Kuningas oli saava
Tukholman linnan haltuunsa ja arkkipiispa oli pidettävä vankeudessa
niin kauvan kunnes iso neuvostonkokous oli ehditty pitää, jossa asia
oli tarkemmin tutkittava.
Siihen päättyi päivän puuhat. Mutta kuningasta ei vielä sekään
tyydyttänyt. Hän huomasi nyt selvään menneensä jo niin pitkälle, ettei
voinut enää peräytyä. Siksi lähettikin hän arkkipiispan päällysmiehelle
Stäken linnaan ilmoituksen, että se oli heti hänelle luovutettava.
Päällysmies kieltäytyi ja kuningas marssi heti itse sinne ja otti sen
asevoimalla valtaansa. Siinä osoitti hän suurta tarmoa ja
päättäväisyyttä. Sunnuntaina 14 päivänä elokuuta otti hän Tukholman
linnan haltuunsa ja perjantaina samalla viikolla vallitsi hän jo
voittajana arkkipiispan omassa linnassa, Almarestäkessä.
Lauvantaipäivänä jälkeen puolisen istui kuningas arkkipiispan
työhuoneessa ja mietti yhdessä herra Klaus Rönnowin kanssa niitä
toimenpiteitä, joihin oli ryhdyttävä, ettei arkkipiispan puoluelaiset
voisi vapauttaa tätä tai kostaa hänen puolestaan. He olivat jo
päättäneet, että arkkipiispan veli, Krister herra, jolla oli
Kastelholman linna Ahvenanmaalla läänityksenä, oli ainakin menettävä
sen. Mutta monta muuta vielä oli, joita täytyi peljätä, ja kaikki nämät
olivat nyt kuninkaan ja herra Klaus Rönnowin keskustelun esineenä.
Kuningas oli vieläkin kiihottuneessa mielentilassa. Hän oli niin
täydellisesti luottanut arkkipiispaan ja niin kokonaan antautunut hänen
johdatettavakseen, että hän tunsi itsensä loukatuksi ei ainoastaan
kuninkaana, vaan myöskin yksityisenä miehenä.
"Mutta kautta Herramme ristin, minä vielä näytän tuolle kalpealle
pääpapille, ettei hän rankaisematta saa leikitellä kuninkaansa
kruunulla ja valtikalla!" puhkesi kuningas puhumaan ja löi jykevän
nyrkkinsä pöytään, niin että kansi halkesi. "Hän tuli talonpoikineen ja
kuningas Artturi pakeni. Kaikki kävi kuin laskiaisleikki vain. Ja nyt
arvelee hän, tuo suuriluuloinen herra, voivansa peljättää myöskin minut
samalla tavalla pakosalle kuin kuningas Artturin...! Tulkoot he, nämät
karanneet orjat, kautta kolmen kruunun kilvessäni, minä olen opettava
heitä käyttämään toisenlaista kieltä kruunattua kuningastansa ja
herraansa kohtaan!"
"Muistakaahan toki Eerikki kuninkaan kohtaloa!" virkkoi Klaus herra,
joka paremmin kuin kuninkaansa tunsi Ruotsin olot. "Myös hän ajatteli
ja puhui samalla tavalla, kuin te nyt ajattelette ja puhutte, ja
kuitenkin veivät nämät samaiset talonpojat häneltä kruunun ja
valtakunnan. Epäilemättä on viekas, kavala arkkipiispa valinnut oikean
tien, sillä jos hän vain saa talonpojat puolelleen, niin..."
"Niin tallautan minä sekä hänet että hänen talonpoikansa ritarieni
hevosilla kuoliaaksi, Klaus Rönnow!" huudahti kuningas ja nousi
ylös penkiltä koko jättiläismäisessä pituudessaan. "Hallitsija,
joka antaa orjien voittaa itsensä, ansaitsee koko ijäkseen tulla
häpeällä leimatuksi... Missä olette muualla kuullut puhuttavan
talonpoikaislaista, kuin tässä maassa? Ja onko talonpoika täällä
parempi kuin Tanskassakaan, joita edeltäjäni, Kristofer kuningas, niin
perin pohjin kuritti Husbyn luona vuonna 1441? Orjaksi on talonpoika
luotu, sellaisena hoitaa hän parhaiten toimensa ja jättää kuninkaansa
rauhaan ja lepoon. Kautta hyvän miekkani, minä tahdon vielä näyttää
maailmalle, että voin kukistaa nämät Ruotsin kirotut talonpojat, jotka
tahtovat pyrkiä herroiksi, vaikka jokaisen kristityn ritarin täytyy
myöntää, etteivät he mitään muuta ole kuin orjia!"
Kuningas lausui ajatuksensa sellaisella innolla ja varmuudella, että
tuo kohtelias hovimies ei katsonut voivansa enää mitään huomautusta
tehdä, joka muuten ei nyt ollutkaan tarpeen. Mutta kiihottuneella
kuninkaalla, joka kiivaasti käveli edestakaisin huoneessa, näytti
olevan vielä paljon muutakin sanottavaa.
Silloin avautui ovi ja pölyinen ritari astui sisään. Hän tervehti
kohteliaasti kuningasta, joka pysähtyi ja loi silmänsä häneen. Tämä
aikoi puhua, mutta kuningas ei antanut hänelle tilaisuutta siihen.
"Mitä on tekeillä, jalo ritari", sanoi hän, "onko maailma jo
saumoistaan pääsemäisillään, koska ratsastatte, niinkuin olisi henki
kysymyksessä?... Mitä on teillä ilmoitettavana?"
"Lukematon joukko talonpoikia on samonnut Tukholmaan", vastasi ritari,
"heitä on ainakin kymmenen tuhatta miestä ellei enemmänkin..."
"Peljästyneen ritarin laskujen mukaan kai!" keskeytti kuningas.
"Teidän oman päällysmiehenne sanojen mukaan", vastasi ritari
arvokkaasti ja kuninkaaseen, joka sydämestään oli hyvä herra, vaikutti
ritarin arvokas ryhti niin, että hän leppyneenä astui miehen luo ja
taputti häntä olalle.
"Älkää pahastuko, Stränge herra", virkkoi hän, "te olette urhokas
ritari, minä tiedän sen, ja teidän hyvä miekkanne tekisi kyllä muutaman
kymmenen miestä näistä talonpojista kykenemättömiksi... Mitä on teillä
muuta ilmoitettavaa, mitä tahtovat nuo talonpoika lurjukset?"
"He huutavat yhdellä suulla, että arkkipiispa on päästettävä
vankeudestaan vapaaksi..."
"Ha-ha-haa!" nauroi kuningas, "eipä ne vähiä pyydäkään ... luulen, että
he ovat menettäneet järkensä..."
"He saapuivat eilen illalla myöhään kaupunkiin", jatkoi ritari, "ja
saivat heti Helgeandsholman käsiinsä. Jos heillä vain olisi ollut
muutamakin lauta mukanaan, että olisivat voineet ne heittää
ylösvedetylle nostosillalle, niin olisivat he saaneet koko kaupungin
haltuunsa... Mutta leirinsä ovat he kumminkin asettaneet
Helgeandsholmalle ja Brunkevuorelle, johon ovat rakentaneet varustuksen
varustuksen viereen."
"Hyvä on!" huudahti kuningas hetkisen mietittyään, "meidän on nyt heti
noustava hevosten selkään ja ratsastettava Tukholmaan. Toivon jo
huomenna voivani pitää vangitun arkkipiispan sijasta talonpojille
messun, mutta kautta viiden haavan, se messu on oleva sellainen, ettei
sitä niinkään helposti unhoteta."
Vähän senjälkeen ratsasti kuningas Stäken linnasta seurassaan Klaus
Rönnow ja joukko ritareja sekä pieni parvi asepalvelijoita. Hurjaa
vauhtia kulki joukko eteenpäin kuutamoisena elokuun yönä ja kuningas ei
muuta ajatellutkaan kuin huomispäivän messua. Saavuttuaan Ulfsundaan,
jonka omisti Björn Jönsinpoika, astui hän miehineen siellä oleviin
valmiisiin veneisiin ja purjehti Tukholmaan, jossa nousi maalle
Kedjeskärin luona.
Pyhäaamu valkeni kauniina ja aurinkopaisteisena. Ja pikkulintujen
viserrys kuului kaukaa metsästä. Muuten oli niin hiljaista kaikkialla,
kuin olisi luontokin tiennyt, että päivä oli sunnuntai, ja tahtonut
viettää sen rauhassa. Tuuli puhalteli niin hiljaa Mälarilla, ettei se
saanut edes sen pintaa väreilemään. Mutta vähitellen, jota enemmän
päivä kului, voi kaupunginmuureilta ja linnasta nähdä, kuinka
talonpoikaisleirissä elämä ja liike alkoi elpyä. Kuningas seisoi itse
Kärnantornissa ja katseli seutua. Hänen vierellään herra Tuure
Tuurenpoika kuvasi ja selitti sitä taulua, joka siinä silmien eteen
levisi.
Helgeandsholmalle oli asettunut muutamia satoja talonpoikia -- Tuure
herra ilmoitti niitä olevan kolme sataa -- mutta Brunkevuori oli aivan
mustanaan niistä. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan tuhatta miestä, väitti
Tuure herra.
"Pian he kuitenkin saavat nopeat jalat", sanoi kuningas katseltuaan
ensin hetkisen näitä aamuauringon valossa, "me ajamme heidät niinkuin
karjan alas vuorelta... Vai mitä arvelette te, Tuure ritari?"
"Kautta kilpeeni kuvatun hirren, tepä sen itse sanotte!" huudahti Tuure
herra. "Olisipa meillä vain, Jumala paratkoon, ollut sellainen kuningas
jo kolmekymmentä vuotta ennemmin, niin olisimme varmaankin kaikesta
tästä metelistä säästyneet!"
"Kas sellainen puhe minuakin miellyttää", virkkoi kuningas vilkkaasti,
"te olette todellakin rehellinen ja luotettava mies, Tuure herra,
niinkuin ritarin pitääkin olla... Totta tosiaan en olisi ottanutkaan
Tukholman linnaa teiltä, Tuure ritari, jos silloin olisin tiennyt, mitä
nyt tiedän... Mutta sen saatte te kirjoittaa vanhan ystävänne,
arkkipiispan, syntiluetteloon."
Tukholman kirkoissa alettiin soittaa messuun ja kellojen äänet
kajahtelivat niin vienonsuruisesti kirkkaalla aamuhetkellä. Mutta
kuningas riensi alas tornista. Linnanpihalla seisoi hänen uljas
sotaratsunsa kuolaimiaan pureskellen niin, että vaahto vain räiskyi
ympärille. Kaikki ritarit ja miehet istuivat jo täysissä varuksissa
hevostensa seljässä.
Kuningas katseli uljaana ympärilleen ja nousi sitten satulaan.
"Näyttäkääpä nyt, että te voitte toimittaa messupalvelustakin!" huusi
hän miehilleen. "Ratsastakaa suoraan noitten kömpelöjen talonpoikain
päälle, niin tulette näkemään miten he katoavat teidän silmistänne
niinkuin hyttyisparvi myrskyn tieltä."
Miehet vastasivat kuninkaan puheeseen raikuvilla eläköönhuudoilla.
Kuningas antoi torvensoittajilleen merkin puhaltamaan ja niin ratsasti
koko tuo loistava ja uljas ritarijoukko linnanportista ulos,
asepalvelijain seuraamana. Avonaisella paikalla linnan ulkopuolella
tuli vielä toisia joukkoja lisää. Siinä jakeli kuningas käskynsä ja
niin ratsastivat he Pohjoisportille ja sieltä hurjaa vauhtia sillan
ylitse suoraan Helgeandsholmalle. Ja kuninkaallinen lippu, jonka
ympärillä valituimmat ritarit ratsastivat, liehui enemmän kiivaan ajon
kuin tuulen vaikutuksesta.
Herra Tuure Tuurenpoika teki ensimmäisen osaston kanssa kierroksen
vasemmalle ja hyökkäsi niiden talonpoikain kimppuun, jotka olivat
ottaneet asemansa saarelle. Mutta koko muu joukko jatkoi pysähtymättä
matkaansa toisen sillan ylitse, joka oli mainitun saaren ja ulomman
Pohjoisportin välillä, suunnaten kulkunsa suoraan Norrmalmille. Täällä
järjestyivät lopullisesti eri osastot, torvet törähtivät ja hurjasti
huutaen rynnättiin ylös vuorelle karkoittamaan talonpoikaisjoukkoa
sieltä pois, niinkuin myrsky hajoittaa hyttysparven. Kuninkaan laivasto
purjehti samalla hetkellä Norrmalmin ja Helgeandsholman väliseen
salmeen, joten siellä olevat talonpojat tulivat kokonaan erotetuksi
pääjoukosta.
Niin alkoi taistelu. Nuolet lensivät ja keihäät halkoivat suhisten
ilmaa. Ja kuninkaan ritarit ja asepalvelijat hyökkäsivät hyvin
järjestetyssä taistelulinjassa keskelle talonpoikaisjoukkoa iskien
siihen koko voimallaan. Mutta talonpojat ottivat kirveillään ja
pitkillä keihäillään hyökkäävät vastaan tavalla, jota kuningas ja hänen
ritarinsa eivät olleet heiltä odottaneet. Moni ritari ja palvelija
vaipui siinä kuolleena hevosen seljästä maahan sekoittaen verensä
talonpoikain kanssa. Päivä alkoi tulla kuninkaalle kuumaksi ja monta
kertaa jo näytti siltä, kuin aikoisivat nuo halveksitut talonpojat
opettaa kuninkaalle paremman messun, kuin mitä tämä heille oli
luvannut.
Päivällishetki jo lähestyi, eikä kukaan vielä voinut sanoa, kummallenko
puolelle voitto kallistuisi. Lopuksi, kun pari tuntia oli jo kulunut
ohi puolenpäivän, tuli Tuure herra Helgeandshohnalta avuksi. Hän oli
sanan oikeassa merkityksessä teurastanut nuo kolmesataa talonpoikaa ja
tämän työn tehtyään karkuutti hän nyt hurjaa vauhtia paikalle ja
hyökkäsi Brunkevuorelle asettuneen talonpoikaisarmeijan kylkeen. Tämä
sekä myöskin kunnollisten johtajain puute talonpoikaisjoukossa
vaikutti, että kuningas lopulta sai voiton.
Tuhannen kaatunutta talonpoikaa makasi vuorella. Muitten täytyi nöyrtyä
ja jättää kuninkaalle johtajansa.
Kuningas ratsasti hiljalleen vuorta alaspäin, hänen joukkojensa
järjestyessä päättyneen tappelun jälkeen. Tuon tuostakin pysähtyi hän,
käänsi hevosensa ympäri ja katseli talonpoikain pitkää riviä, joka
ilta-auringon valossa näkyi vuorenhuipulta pienten rakennusten takaa.
Ne olivat nyt voitetut, nämät talonpojat, mutta vasta useampia tunteja
kestäneen taistelun jälkeen hyvin varustettua, harjaantunutta sotaväkeä
vastaan, jota johtivat etevät, kokeneet päälliköt. Jos kelvolliset
päälliköt olisivat johtaneet tätä talonpoikaisjoukkoa, niin kuka voi
sanoa, miten tappelu olisi päättynyt? -- Epäilemättä oli se tähän
suuntaan, kuin kuninkaan ajatukset kulkivat. Hän oli itse urhokas
ritari ja ymmärsi myös antaa arvon urholliselle väelle.
Hänen siinä niin miettiessään tuli kaksi ritaria ratsastaen pitkin
tietä. Heillä oli kauniit, korskuvat hevoset ja pyrkivät nähtävästi
Tukholmaan. He katselivat ympärilleen joka taholle ja synkkä suru
levisi hänen kasvoilleen, nähdessään ne monet haavoitetut ja kuolleet,
joita varsinkin heidän tiensä varrella, missä taistelu oli ollut kovin,
makasi kasoittain.
Kuningaskin huomasi vihdoin nämät kaksi ratsastajaa ja kysyi, keitä nuo
molemmat herrat olivat. Nuori herra Iivari Gren, joka oli aivan
kuninkaan vieressä, mutta toiselle suunnalle kääntyneenä, pyöräytti
hevosensa ympäri ja katsahti tielle, jota pitkin nuo molemmat herrat
lähestyivät.
"Ritari on herra Niilo Sture!" selitti hän, "ja ellen erehdy, on se
nuori Steen Sture, joka ratsastaa hänen sivullaan."
"Vai niin!", huudahti kuningas, "no sen ritarin pitää minun ainakin
tulla tuntemaan!"
Ja niin löi hän kannukset hevosensa kylkiin kiinni ja ratsasti vuorelta
alas tielle, jossa molemmat Sturet pian sattuivat hänen kanssaan
yhteen. Nämät tervehtivät kuningasta ja tämä vastasi heidän
tervehdykseensä tuttavallisella ujostelemattomuudella, joka oli hänelle
ominaista.
"Te tulette myöhään, Niilo herra", sanoi hän. "Kuitenkin olen siltä
iloinen nähdessäni teidät. Senjälkeen kun viimeksi tapasimme toisemme,
on minulle sanottu, että te olette oivallisin ritari Ruotsin
valtakunnassa..."
"Teidän armonne", virkkoi Niilo, "mies, joka sen on sanonut, tuntee
huonosti Ruotsin ritariston!"
"Tunnetteko herra Ove Lauritsinpojan?" kysyi kuningas keskeyttäen ja
lisäsi, kun Niilo päännyökkäyksellä ilmoitti, että niin oli asian
laita. "Hän se on minulle kertonut, mikä mies te olette... Hyvä, toivon
saavani vielä enemmänkin puhella teidän kanssanne. Nyt ratsastamme me
kaupunkiin tuomitsemaan vilpillistä arkkipiispaa ja teidän on myös
oltava yhtenä tuomarina, Niilo herra."
Se ei ollut ensi kerta, kun Kristian kuningas ja Niilo Sture tapasivat
toisensa, vaikka Niilo olikin kuluneina vuosina pysynyt niin paljon
kuin mahdollista erillään suurista tapauksista. Sen oli hän tehnyt
voidakseen aivan esteettömästi puuhata sen asian hyväksi, jonka oli
asettanut päämääräkseen ja jota katsoi ainoaksi oikeaksi ruotsalaiselle
ritarille. Ja se asia oli Kaarlo kuninkaan takaisin kutsuminen.
Pahimpana esteenä tälle asialle oli arkkipiispa ja nyt kukisti hänet
kuningas itse. Niilo ei epäillyt hetkeäkään astua tuon vilpillisen
pääpapin tuomariksi, mutta sitä vastoin ei hän ollut ollenkaan
selvillä, miten hänen oli käyttäydyttävä kuningasta kohtaan. Tämä oli
hänen vihollisensa ja mikäpä muu hän olisi voinut olla, kun Niilo ei
kerran voinut hyväksyä niitten toimien oikeellisuutta, joitten kautta
Kaarlo kuninkaalta oli hänen kruununsa ja valtakuntansa riistetty.
Mutta siitä huolimatta täytyi hänen tunnustaa Kristian kuninkaaksi ja
näitten vastakohtien välillä hän nyt häilyi, ilman että vielä oli
saanut tilaisuutta ottaa ratkaisevaa askelta ja antaa kuninkaan
ymmärtää, kuinka mahdotonta heidän molempain oli toimia yhdessä.
Monta kertaa oli hän jo aikonut lähettää kuninkaalle
taisteluunvaatimuksen, päästäkseen kerrassaan selville hänen kanssaan.
Mutta aina silloin tuli hänen mieleensä isänmaa ja Kaarlo kuningas,
joitten asia epäilemättä sellaisen menettelytavan kautta ei olisi
ollenkaan edistynyt, vaan päinvastoin kärsinyt siitä. Edellinen ajatus
oli tietysti ajanhengen tuote, jälkimäinen taas oli Engelbrektin
elämäntarun synnyttämä. Se oli tulevaisuuden lupaus, jonka voima voitti
hetken vaatimuksen esiintyä ritarillisesta ja urhokkaasti.
Niin meni hän kuninkaan kanssa kaupunkiin, ratsastaen voitonylpeän ja
iloisen Kristianin sivulla kylmänä, melkeinpä synkkänä. Ja todellisessa
sieluntuskassa nousi hän ylös Tukholman linnan rappusia noudattaakseen
kuninkaan kutsumusta olla yhdessä muitten herrain kanssa läsnä hänen
voittojuhlassaan.
Niinkuin kaniikki Helmich arkkipiispalle kertoi, oli Niilo taas
ratsastellut Taalaissa ja laittanut siellä jo toisen kerran kaikki
järjestykseen kapinaa varten. Mutta hän oli nytkin pyytänyt siihen
Kaarlo kuninkaalta lupaa ja odotti nyt hänen suostumustaan, sillä ilman
sitä ei hän tahtonut liikkeelle lähteä. Tuntuu kyllä omituiselta, mutta
itse asiassa oli Niilo Sture kuitenkin ainoa, joka oli todella
vaarallinen arkkipiispalle, ja sitä oli hän vähemmin valtansa kuin
tapojensa puhtauden ja luonteensa lujuuden tähden. Mutta niinkuin
tavallisesti on tapa, niin ei arkkipiispakaan pannut painoa
viimemainittuihin, vaan ainoastaan edelliseen. Vasta kun hänen valtansa
alkaisi tulla peljättäväksi, vasta silloin, niinkuin hän kaniikille
lausui, löisi hänenkin viimeinen tuntinsa. Ja nyt tällä hetkellä luotti
arkkipiispa aivan täydellisesti rahvaan suosioon. Hänen mieleensä ei
siis voinut tullakaan, että sellaisesta ritarista, kuin Penningebyn
herra oli, saattaisi koitua hänelle vaarallinen henkilö.
Mutta jos Kaarlo kuninkaan kirje nyt vain olisi saapunut oikeaan aikaan
Niilo Sturen käteen, niin olisi epäilemättä tällaiset luulot
arkkipiispasta hävinneet. Vieläpä olisi voinut hänen kauastähtäävä
suunnitelmansakin sen kautta ajautua karille. Tämän kirjeen tähden
olikin nyt Niilo ritari yhdessä nuoren Steen Sturen kanssa saapunut
Tukholmaan. Näistä miehistä oli vähitellen vuosien kuluessa tullut
erottumattomat ystävät. Ei siis ihme, jos he olivatkin nyt taas yhdessä
liikkeellä. Niilo ei ollut tiennyt mitään tästä Upplannin rahvaan
sotaanlähdöstä arkkipiispan asian puolesta. Vasta Penningebyssä oli hän
saanut siitä kuulla palattuaan sinne matkaltaan Taalaista. Kuninkaan
voitto, jonka hän oli omin silmin nähnyt, ja talonpoikain erhetys,
jotka pitivät arkkipiispaa oman asiansa marttyyrina, toisena
Engelbrektinä, ne molemmat vaikuttivat häneen nyt ratkaisevasti. Hän
päätti todenteolla ryhtyä toimeen.
Mitään kirjettä ei kuitenkaan Kaarlo kuninkaalta saapunut. Niin kului
päivä päivän jälkeen ja herrat, jotka kuningas oli kutsunut
arkkipiispaa tuomitsemaan, alkoivat vähitellen saapua. Etevimmät niistä
olivat Linköpingin piispa Katillo Kaarlonpoika (Vaasa) ja herra Eerikki
Akselinpoika (Tott). Mutta myös piispan molemmat sedät, Juhana ja Niilo
Kristerinpojat (Vaasat), ja arkkipiispan veli, herra Taavetti
Pentinpoika (Oxenstjerna), sekä tämän serkku, herra Eerikki Niilonpoika
(Oxenstjerna), kaikki korkean vangin läheisimpiä sukulaisia ja
luotettavimpia kannattajia, olivat kutsutut ja myöskin saapuivat.
Karkotetun kuninkaan ystävistä oli täällä läsnä paitsi Niilo Sturea
myöskin hänen lankonsa, herra Kustaa Kaarlonpoika (Gumsehufvud).
Oikeudenkäynti arkkipiispaa vastaan ei kuitenkaan ollut mikään helppo
asia. Oli aivan luonnollista, että hänen ystävänsä neuvostossa astuivat
puolustamaan häntä. Eikä kuninkaan voitto talonpojista yhtä vähän kuin
hänen ilmeiset ahkeroimisensakaan rauhoittaa ja voittaa kiihottuneita
mieliä puolelleen voineet tehdä näihin mitään vaikutusta. Lämpimimmin
puhui Katillo piispa lankonsa puolesta sekä yleisesti että
yksityisesti.
Piispa oli kookas, lihavanläntä mies. Luonteeltaan oli hän avomielinen
ja rehellinen, mutta samalla erittäin kiivas. Hän oli ollut kuninkaan
mukana tämän Suomen retkellä ja sieltä palatessa, kun kuninkaan viha
oli kuumimmillaan arkkipiispaa kohtaan, saanut käskyn vetäytyä takaisin
hiippakuntaansa. Nyt taas, kun kuningas oli voittanut ja hänellä oli
valta käsissään, antoi hän tuon kiivasluontoisen piispan olla omaan
tapaansa. Kun aika kuitenkin yhä kului, eikä tuomiota langetettukaan,
alkoi kuningas tulla levottomaksi ja hänen levottomuutensa kasvoi, kun
sai kuulla, että arkkipiispan ystävät puuhasivat hänen vapauttamistaan.
Se oli Ruotsin kunnia, joka kärsi, pyhän kirkon oikeus, jota loukattiin
-- lausui Katillo piispa neuvostossa -- ja se olisi ikuiseksi häpeäksi
heille, jos sillä tavoin antaisivat Ruotsin arkkipiispaa nöyryyttää ja
kohdella. Piispa puolusti asiaansa jalolla lämmöllä ja kun neuvosherrat
sinä päivänä erosivat toisistaan, ei heissä enää ollut monta, joka ei
seuraavana päivänä, kun tuomio kuninkaan tahdon mukaan oli
langetettava, olisi aikonut puolustaa arkkipiispan vapauttamista.
Varhain aamulla Pyhän Ristin-aattona (13 päivänä syyskuuta), jona
päivänä tuomarein oli määrä viimeisen kerran kokoontua kello kymmenen
ajoissa, istui Katillo piispa huoneessaan harmaaveljesten luostarissa
ja luki kirjettä, joka edellisenä iltana oli tullut hänelle
Söderköpingistä. Silloin keskeytti hänet lukemisessaan palvelija. Tämä
ilmoitti, että kaniikki Helmich halusi puhutella häntä.
Piispa pani kirjeen pois kädestään ja nousi vastaanottamaan kaniikkia,
jota hän näytti levottomuudella odottaneen.
"Kautta Jumalan viattoman piinan ja kuoleman!" huudahti hän ja kiiruhti
sisääntulleen luokse. "Te olette asettanut minun kärsivällisyyteni
kovalle koetukselle... Mitä tietoja te tuotte."
"Omituisilta ja melkein käsittämättömiltä tuntuvat minusta arvoisan
isän sanat", virkkoi kaniikki, jonka kalpeat kasvot olivat suorana
vastakohtana piispan punottavalle muodolle. "Minä olen täyttänyt teidän
tahtonne ja uskoin yhtä varmasti kuin tekin, Katillo piispa, että tuo
iloinen sanoma olisi herättävä jalossa herrassani riemua, mutta..."
"Mutta, ilmoittakaa ... mitä sanoi hän sitten, mitä tahtoo hän, että me
tekisimme?"
"Tervehtikää lankoani, sanoi hän, ja ilmoittakaa hänelle samalla, että
hän antaa asian mennä menoansa ja kuninkaan saada tahtonsa täytäntöön!"
Piispa seisoi hämmästyksestä sanatonna.
"Minä en kuitenkaan antanut asian vielä siihen jäädä", jatkoi kaniikki,
"sillä myös minä luulin, että olin ymmärtänyt väärin hänen
tarkoituksensa. Siksi muistutin minä hänelle keskustelua, joka meillä
oli samana aamuna, kun kuningas lähti Suomeen. Onko siis teillä todella
aikomus, sanoin minä, uhrata henkenne aivan turhaan... Lujalle olette
te jännittänyt jousen ja korkealle tähdännyt nuolenne, onko siis teidän
tarkoituksenne nyt antaa nuolelle väärä suunta, niin ettei se satukaan
maaliinsa? Tämän sanoin minä hänelle ja hän vastasi, hetkisen eteensä
katseltuaan..."
"Mitä hän vastasi ... pian, kaniikki Helmich, sanokaa heti, mitä hän
vastasi?"
"Koskaan ei ole nuolta paremmin tähdätty, koskaan ei se myöskään ole
paremmin sattunut maaliinsa!"
"Oi, minua mies raukkaa!" huudahti piispa ja löi kätensä yhteen,
"pelkään, että lankoni on saanut vankeudessa vikaa järkeensä."
"Hän pyysi minun vielä sanomaan teille", jatkoi kaniikki, "että vasta
sitten, kun kuningas on vienyt hänet vankina pois valtakunnasta, sillä
se tulisi tapahtumaan, sanoi hän, vasta sitten olisi aika tullut,
jolloin teidän on ryhdyttävä panemaan toimeen, mitä sydämenne vaatii
teiltä!"
Sinä päivänä ei Katillo piispa ollut kaltaisensa neuvostossa. Hän oli
hajamielinen ja nyreän näköinen ja kun hänen ääntänsä vaadittiin,
vastasi hän aivan niinkuin kuningas tahtoi. Yleinen hämmästys syntyi,
mutta samalla tavalla tekivät muutkin. Kuningas ensin siitä ällistyi,
mutta pian poisti mielihyvä muut ajatukset hänen mielestään. Niin oli
hän nyt siis saanut aivan täydellisen voiton. Neuvosto tuomitsi
kuitenkin arkkipiispan vain vankeuteen.
Sillä välin kasvoi levottomuus Tukholmassa arveluttavassa määrässä,
jonka tähden kuningas päätti viedä vaarallisen vankinsa pois
valtakunnasta, ja hän esitti tämän tuumansa neuvostolle. Tämä myöntyi
Katillo piispan vaikutuksesta kuninkaan pyyntöön. Kuningas saisi viedä
arkkipiispan, mihin itse tahtoi. Ja niin jättivät herrat Tukholman
palaten kukin kotiinsa.
* * * * *
Eräänä iltana marraskuussa oli suuri joukko kansaa kokoutunut linnan
ympärille ja myöskin Norrmalmin ja Käpplingeholman rannat olivat väkeä
täynnä. Useitten katseet olivat suunnattuina virralle, jossa kuninkaan
laivat seisoivat ankkuroituina, toinen toisensa vieressä. Mutta eniten
tähystelivät kuitenkin uteliaat ihmiset linnan viereiselle
laivasillalle, jossa kuninkaan asepalvelijat seisoivat valmiina lähtöön
ja ritareja juoksi edestakaisin.
Linnanlaiturin vieressä oli suuri vene valmiiksi laitettuna ja soutajat
istuivat odottaen airot käsissään.
Äkisti syntyi suuri liike kuninkaan asepalvelijain joukossa.
Kalpeakasvoinen, kuihtunut mies kulki kumarassa rantaa kohti ja moni
luuli kuulevansa, miten kahleet kalisivat hänen käsissään ja
jaloissaan.
Hän vietiin odottavaan veneeseen, joka heti laski ulos rannasta ja
lähti kulkemaan lähinnä olevaa kuninkaanlaivaa kohti.
Vähän senjälkeen nähtiin kookkaan kuninkaan menevän samaa tientä
miestensä keskitse ja astuvan toiseen veneeseen, joka souti samaan
laivaan.
Ankkurit vedettiin ylös, purjeet nostettiin ja myötätuulessa kiiti
Kristian kuninkaan laivasto pois Tukholman satamasta.