XI.

Kaarlo kuninkaan vastaus.

Tukholman linnassa kulki Jöns arkkipiispa levottomasti kävellen

edestakaisin huoneessaan, hautoen mielessään jotain asiaa, joka näytti

tuottavan hänelle paljon päänvaivaa. Hänen edessään seisoi Tukholman

harmaamunkkien apotti, Niilo Ryting.

"Te käytätte rohkeaa puhetapaa, Niilo Ryting", sanoi arkkipiispa ja

hänen mustat silmänsä salamoivat hurjaa tulta. "Mutta muistakaa, kelle

puhutte ja pankaa ennen kaikkia mieleenne, että teidän vanhan

kuninkaanne valta on nyt ikäpäiviksi loppunut. Mitä minä teen ja

toimin, se ei kuulu teille. Tukholman harmaamunkkien päämies ei seiso

niin korkealla, ettei arkkipiispan käsi häneen ulottuisi."

"Mitä te nyt puhutte, sen puhutte te vihassa, Jöns arkkipiispa!"

virkkoi apotti lempeällä ja sointuvalla äänellä, mutta samalla suurella

arvokkaisuudella. "Kuitenkin pysyn minä siinä, mitä olen sanonut. Jos

te rikotte kaupunkien porvareille ja rahvaalle antamanne lupauksen,

joitten avulla te olette vallankumouksen tehnyt, niin pian on silloin

teidänkin mahtinne lopussa. Sillä älkää luulkokaan, että me täällä

Ruotsissa enää kärsimme muukalaista kuningasta, joka ei tunne eikä

tahdo mitään tietää meidän laeistamme ja yleisistä, totutuista

tavoistamme."

"Kuinka te rohkenette sanoa, etten minä pysyisi annetussa sanassani?"

puhkesi arkkipiispa puhumaan.

"Sellainen huhu käy kaupungissa! Ja sentähden, Jöns arkkipiispa,

miettikää tarkoin, mitä kaikkea Kaarlo kuningas on teille tehnyt.

Sopikaa hänen kanssaan ja näyttäkää maailmalle, että mitä te olette

tehnyt, sen olette te tehnyt oikeuden rakkaudesta... Mutta ennen

kaikkia, älkää saattako enää muukalaista kuningasta tänne maanvaivaksi.

Se voi tuottaa ei ainoastaan Ruotsille vaan teille itsellennekin

enemmän vahinkoa, kuin mitä te nyt voitte aavistaakaan!"

Arkkipiispa antoi miehen puhua ja vielä, kun tämä oli jo lopettanut,

seisoi hän hetkisen aikaa ääneti paikallaan.

"Te olette tullut", sanoi hän vihdoin aivan levollisena, "te olette

tullut puhumaan minulle sen kuninkaan puolesta, jonka kanslerina te

olette ollut... No niin, Niilo Ryting, kuulkaa sitten vastaukseni: Mitä

tahansa tapahtuneekin, niin ei siltä koskaan, kuuletteko, ei koskaan

ole Kaarlo Knuutinpoika, niin kauan kuin Jöns arkkipiispa jotain voi,

enää nouseva Ruotsin valtaistuimelle... Kas siinä kaikki, mitä minulla

on teille tässä asiassa sanottavaa, ja nyt ei muuta kuin hyvästi."

Lempeä, surumielinen hymy häilyi apotin huulilla, sillä hän huomasi nyt

aivan selvään, ettei tuohon kylmään, jäykkään pääpappiin mitään voinut

vaikuttaa. Hän kumarsi sentähden ja poistui. Ja niin jäi arkkipiispa

taas aivan yksin.

Tämä käveli hetkisen aikaa edestakaisin huoneessa, mutta pysähtyi

sitten äkisti ja katsahti eteensä, ikäänkuin olisi saanut jonkin uuden

ajatuksen tai keksinyt jotain, joka sai hänessä vanhan vahvistumaan ja

lujittumaan. Silmät säihkyivät ja kiinteästi suljetut huulet

avautuivat, samassa kun käsi ojentui eteenpäin. Näytti siltä, kuin

olisi hän tahtonut tarttua sillä kiinni johonkin.

Se oli maanpakolaisen kuninkaan huone, jossa hän oli, ja kaikki oli

siellä vielä, samaten kuin toisissakin huoneissa, ehjänä ja

koskematonna paikallaan, sellaisena kuin kuningas ne lähteissään oli

jättänyt. Seiniä verhoovat tapeetit olivat sinisen ja keltaisen väriset

ja peräseinällä, jota vastapäätä arkkipiispa seisoi, kimalteli suuri,

kultaan neulottu kuninkaankruunu.

Aluksi, kun hänen sielunsa vielä oli äskeisten ajatusten vallassa, ei

hän sitä huomannut. Mutta vähitellen alkoi se kiiltää hänen silmäänsä

ja tuntui siltä, kuin olisi se ollut jossain yhteydessä hänen

ajatustensa kanssa, sillä hän ei kääntänytkään katsettaan siitä pois,

vaan läheni lyhyin, hitain askelin kimaltelevaa kruunua.

Kauan tähysteli hän siinä sitä, katseen tullessa yhä kylmemmäksi ja

synkeämmäksi ja vihdoin pani hän käsivartensa ristiin rinnoille ja

poistui ikkunan luota.

Hän oli tällä hetkellä Ruotsin mahtavin mies. Sen kohtalo oli nyt hänen

käsissään. Työ, jota hän oli hiljaisuudessa vuosikausia tehnyt, se työ

lähestyi nyt loppuansa, sillä vaikein osa oli jo toimitettu. Hän oli

valmistanut itseänsä siihen ja suorittanut jo opinnäytteensä suurella

taidolla niissä sodissa, joita enonsa, Krister Niilonpoika, kävi

silloista marskia, Kaarlo Knuutinpoikaa, vastaan. Rikas kuningas, hän,

joka niin ratkaisevasti oli voittanut Oxenstjernat ja Vaasat, hän oli

nyt kukistettu ja voittaja voi nyt vuorostaan mielensä mukaan määrätä

Ruotsin kohtalon.

Hän oli kostanut omasta ja puolueensa puolesta. Nyt oli vain vielä

suoritettava työn toinen osa, voitettua voittoa oli kaikin puolin

hyväkseen käytettävä. Mutta tuon synkän miehen ajatusta siinä suhteessa

voi tuskin saada selville. On vaikeaa otaksua, että hän olisi

tahallansa pettänyt niitä, jotka seurasivat häntä hänen kostoretkellään

Kaarloa vastaan, kun hän vakuutti heille, niin hyvin rahvaalle kuin

Tukholman porvareillekin, ettei koskaan tahtonut kutsua Kristian

kuningasta valtaistuimelle.

Ja kuitenkin, siitä huolimatta, kutsui hän hänet.

Tanskaan paenneet herrat, Maunu Gren, Tuure Tuurenpoika, Skaran Pentti

piispa y.m., palasivat takaisin, toinen toisensa perään ja senjälkeen

näytti arkkipiispan alkuperäinen puuha muuttuvan yhä enemmän Tanskaa

suosivaksi. Tälle kai selvisi ennen pitkää, ettei hänellä ollut voimaa

taistella sen mahtavan puolueen kanssa, joka puuhasi karkoitettua

kuningasta uudestaan valtaistuimelle, ja samalla kertaa pitää puoltansa

Tanskan kuningasta vastaan. Ja kun hän huomasi, että hänen oli

annettava perään, teki hän sen jälkimäisen hyväksi. Mutta vielä ei hän

kumminkaan tahtonut peräytyä muuta kuin näön vuoksi. Eräässä

neuvostonkokouksessa, vähän jälkeen Tukholman valloituksen, esitti hän

ne ehdot, joihin jos Kristian kuningas suostuisi hänet voitaisiin

kohottaa Ruotsin valtaistuimelle. Ensi ehtona oli, ettei kuningas

koskaan saisi tulla Ruotsiin, jossa hän sitäpaitsi ei saisi omistaa

enempää kuin kaksi linnaa; toisena, että neuvosto hallitsisi;

kolmantena, että veroista ainoastaan se, joka jäi jälelle, kun

kaikki hallintokustannukset Ruotsissa olivat tulleet maksetuiksi,

lähetettäisiin kuninkaalle Tanskaan.

Neuvosto olisi niin ollen tullut Ruotsin näennäiseksi hallitukseksi ja

arkkipiispa, neuvoston mahtavimpana miehenä ja itseoikeutettuna

puheenjohtajana, todelliseksi hallitsijaksi. Sellainen olikin

epäilemättä Jöns Pentinpojan sisäisin ajatus. Ja sentähden saattoikin

hän toiselta puolen vakuuttaa kansalle, ettei koskaan tahtonut kutsua

viholliskuningasta valtakuntaan, kun hänellä taas toiselta puolen oli

tilaisuus lekotella kuningasmahdin loistossa, jos hänen täytyikin olla

kuninkaannimeä ja kruunua vailla.

Mutta maanpakolaiset herrat saivat kotiin palattuaan aikaan, että hän

vähitellen luopui tästä ajatuksesta ja ohjasi purtensa toiseen

suuntaan. Nämät näet eivät tahtoneet tahi eivät voineetkaan erota

Kristian kuninkaasta. He olisivat siis ratkaisevan käänteen tapahtuessa

menneet tämän puolelle. Sitäpaitsi oli Ruotsissa jo entiseltään mahtava

mies, joka varmasti olisi asettunut arkkipiispaa vastaan ja tullut

tyytymättömien johtajaksi, jos hän olisi tuumissaan pysynyt. Tämä mies

oli Nyköpingin linnanhaltija, Kaarlon vangitsema, mutta heti hänen

pakonsa jälkeen taas vapaalle jalalle laskettu Eerikki Akselinpoika

(Tott), mies, jonka voimaa ei sopinut mitata sen mukaan, mitä hän itse,

vaan mitä hän yhdessä monien veljiensä kanssa voi aikaansaada. Ja nämät

veljekset muodostivat yhdessä mahtavimman ylimyssuvun, mitä Ruotsissa

ja Tanskassa tähän aikaan oli. Mutta tämä samainen Eerikki herra, joka

yhdessä veljiensä kanssa nyt seisoi arkkipiispan puolella, hän olisi

voinut asettua häntä vastaan, jos hän todenteolla olisi yrittänyt panna

suunnitelmansa toimeen ja tehdä itsensä Ruotsin hallitsijaksi. Nytkin

jo, ennenkuin vielä edes mitään ratkaisevaa oli edes tehty, oli

arkkipiispa saanut tyytyä siihen, että Eerikki herra astui hänen

sivulleen valtion hoitoon, joten Ruotsilla nyt todellisuudessa oli

kaksi valtionhoitajaa.

Vihdoin mitä itse Kristian kuninkaaseen tulee, niin oli hänen valtansa

arkkipiispaan nähden liian suuri, voidakseen hetkeäkään epäillä,

ottaisiko asetetut ehdot vastaan vai ei. Ainoastaan tasaväkisenä olisi

arkkipiispa voinut puolustaa asiaansa. Ja jos hän olisi osannut oikein

arvostella niitä, joitten apuun oli turvautunut syöstessään Kaarlo

kuninkaan pois valtaistuimelta, niin olisi hän epäilemättä pitänyt

sanansa eikä koskaan sallinut Tanskan kuninkaalle jalansijaa Ruotsissa.

Mutta hän ei tätä voimaa ymmärtänyt. Hän käytti sitä tosin paremmin

kuin edeltäjänsä, paremmin kuin Krister Niilonpoika ja Kaarlo

Knuutinpoika, mutta ei hänkään siltä voinut kokonaan irtautua

herrasmiehen ajatustavasta. Kuilu oli olemassa vielä hänenkin ja

Engelbrektin välillä ja sillä miehellä, joka voi puuhata yhdessä

rahvaan kanssa, piti ehdottomasti olla Engelbrektin henki. Mutta

sellaisen miehen saattoivat vasta uudet olot kasvattaa. Engelbrektin

omasta ajasta, johon kaikki tässä mainitut kuuluivat, ei hänen

vertaistaan voinut kohota. Sitä täytyi etsiä nousevasta polvesta.

Siten vaan voi selittää, että arkkipiispa ynnä neuvosto kutsuivat

Kristianin Ruotsin kuninkaaksi. Ja kun se sitten oli tehty, päätettiin

että herra Eerikki Akselinpojan piti lähteä Suomeen ja ottaa se maanosa

haltuunsa, sillä aikaa kun arkkipiispa marssi etelää kohti

täydentääkseen linnojen valloituksella voittonsa.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Niilo Sture ja hänen ystävänsä, nuori

Steen herra, ratsastivat sisään Tukholmaan.

Se oli saman päivän aamuna, jona fransiskaanien apotti kävi

arkkipiispan luona ja tämä alotti marssinsa etelää kohti. Molemmat

herrat suuntasivat ensin kulkunsa harmaaveljesten luostariin ja

kysyivät sen johtajaa. Tältä saivat he tietää kaikki, mitä neuvostossa

oli päätetty. Ja vaikka ei vielä ollutkaan aivan varmaa, oliko

arkkipiispa kutsuva Kristian kuninkaan vai ei, luuli herra Niilo Ryting

kuitenkin voivansa vakuuttaa, että niin olisi käyvä. Sen ohessa kertoi

hän myöskin omasta käynnistään arkkipiispan luona ja kuinka se oli

päättynyt.

"Meidän on siis heti ryhdyttävä toimeen", virkkoi Niilo Sture,

punnittuaan ensin hetken aikaa luostarinjohtajan sanoja. "Meidän täytyy

aina olla valmiina, niin että heti, kun Kaarlo kuninkaalta tulee käsky,

voimme iskeä iskun sellaisen, joka saa koko valtakunnan vapisemaan."

Steen herra oli samaa mieltä ja niin päättivät he, että Niilo itse

viipymättä matkustaisi Taalaihin, mutta Steen suuntaisi kulkunsa etelää

kohti ja koettaisi päästä yhteyteen urhollisen Kustaa Kaarlonpojan

(Gumsehufvudin), Kaarina kuningattaren veljen, kanssa, joka oli

linnanhaltijana Kalmarissa.

Heti lähtivät he myös panemaan päätöstänsä toimeen. Steen herra

ratsasti eteläisestä portista muutamia tuntia ennemmin kuin arkkipiispa

ja jos hän vain jossain tapasi jonkun Kaarlo kuninkaan puoluelaisen,

koetti hän saada tätä asettumaan vastustavalle kannalle arkkipiispaan

nähden. Mutta harmikseen huomasi hän tämän joukon päivä päivältä

vähenevän, kun sitä vastoin vihollisen voima lisääntyi. Ja mitä

kauemmaksi etelään hän pääsi, sitä vähemmin välitettiin hänen

puheestaan. Kristian kuninkaalta oli tullut kirje, jossa mitään

lupauksia ei säästetty, ja ne olivat ehtineet levitä jo kaupunki- ja

maarahvaankin keskuuteen. Vihdoin saapui hän Kalmariin herra Kustaa

Kaarlonpojan luo. Tämä oli rohkeutta ja toivoa täynnä eikä suinkaan

aikonut ensi hädässä heittää hänelle uskottua linnaa. Ja hän tuli

kovasti iloiseksi kuullessaan, mitä puuhia Niilo herralla oli

Taalaissa.

"Jos lankoni, Kaarlo kuningas, vain tuo riittävästi väkeä mukanaan!"

sanoi hän, "niin on hän kyllä saava valtakuntansa takaisin, siitä olen

aivan varma, varsinkin kun tunnettu asia on, että koko Suomi on hänelle

uskollinen kuin kulta. Herra Eerikki Akselinpoika saa siellä varmaan

kauan aikaa puuhata, ennenkuin hänen onnistuu saada linnat haltuunsa.

Mutta ellei Kaarlo kuningas palaa, ellei yritäkään palata, niin on

minun mielipiteeni se ... te voitte tervehtiä Niilo herraa ja ilmoittaa

se hänelle ... että meidän täytyy mukautua ajan oloihin. Sillä siitä ei

ole mitään hyötyä, jos me uhraamme veremme ja henkemme taistelussa,

jota me kolme tai neljä köyhää miestä emme ajan pitkään kuitenkaan voi

kestää. Viheriän ritarin neuvo oli ainoa oikea... Jos hän nyt tuo

meille kuninkaan sanan, että hän on pian meidän keskellämme, silloin

olemme me valmiit ja silloin saavat myös arkkipiispa ja hänen ystävänsä

tulla tuntemaan leikin, joka on täyttävä heidän sydämmensä kauhulla.

Mutta ellei ritari sellaista sanaa tuo, sanokaa silloin Niilo herralle,

että hän tekee viisaimmin, antamalla arkkipiispan vallita aikansa...

Uskokaa minua, siitä ei ole meille vahinkoa, meidän aikamme on

sittenkin kaikesta huolimatta vielä kerran koittava... Matkustakaa

Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, Steen herra...! Minulla on

aivan vähän toivoa, että tänä tai tulevanakaan vuonna saisin paljastaa

miekkaani Kaarlo kuninkaan asian hyväksi!"

Tällaiset terveiset mukanaan saapui Steen herra kevätpuoleen Taalaihin,

jossa tapasi Niilon. Tällä oli ollut parempi menestys. Suurin osa

Taalalaisista, etenkin vuoristolaiset, olivat näet vähitellen saaneet

toisen käsityksen arkkipiispan puuhista, tulleet huomaamaan ne oikeassa

valossaan, mutta vanhaa rakkautta Kaarlo kuninkaaseen ei hän siltä

ollut voinut heissä vireille saada.

Tämän hänen menestyksensä olivat ensi sijassa vaikuttaneet ne huhut,

joita Taalaissakin jo tähän aikaan alkoi kierrellä, että nimittäin

arkkipiispa vasten lupauksiansa aikoi kutsua Tanskan kuninkaan

valtaistuimelle. Osalta oli sen myös vaikuttanut ne suositukset, joita

tuolla yksinäisellä ritarilla oli Herman Bermanilta. Herman, joka juuri

tähän aikaan makasi tautivuoteella, oli, myös heti taudista toivuttuaan

luvannut saapua Taalain miehiä puhuttelemaan. Ritarin aseenkantaja,

Erkki, oli täällä joka paikassa tuttu, minne sitten menikin, ja hän

koetti myös puolestaan saada talonpoikia oikeaan käsitykseen ajan

oloista. Niin kehittyivätkin asiat sille kannalle, että lopulta jo

asiamiehetkin, jotka olivat olleet keskustelemassa ja sopimassa

arkkipiispan kanssa saivat varoa itseänsä. Sillä sitä mukaa kuin

mieliala kääntyi karkoitetun kuninkaan puolelle, tuli se vihamieliseksi

niitä kohtaan, jotka olivat kiiruhtaneet rahvaan aseisiin tarttumista

hallitsijataan vastaan.

Kaikki siis onnistui siinä suhteessa Niilo herralle. Hän voi nyt koska

tahansa nostaa, jos niin vaadittiin, taalalaisjoukon, marssia sen

kanssa etelään ja tehdä niinkuin Engelbrekt aikoinaan teki, jonka aivan

yksin rahvaan avulla onnistui vapauttaa valtakunta muukalaisten

sorrosta. Hän alkoikin jo sentähden katua sitä lupausta, jonka

viheriä ritari oli häneltä saanut, katsoen sitä pikaisuudessa

annetuksi. Kun Steen Sture sitten saapui ja ilmoitti hänelle Kustaa

Kaarlonpojan tervehdyksen, pudisti hän epäillen päätänsä ja osoitti

talonpoikaisjoukkoa, jonka kanssa hänellä aivan hiljan oli ollut

neuvottelu.

"Kun meillä on nämät puolellamme", sanoi hän, "ei meitä voi kukaan

vastustaa!"

Kuitenkaan ei hänelle siltä tullut mieleenkään rikkoa lupaustaan, vaan

odotti hän kärsivällisesti viheriän ritarin tuloa. Kun sitten vihdoin

viimeinkin sana saapui, että tämä odotti Niilo herraa Tukholmassa, oli

kaikki jo valmiina hyökkäystä varten. Monta tuhatta taalalaista odotti

vaan merkkiä Niilo Sturelta lähteäkseen taistelemaan Kaarlo kuninkaan

asian puolesta. Ja mieli alakuloisena erosi hän noista rehellisistä,

kunnon miehistä. Hän oli sen lisäksi saanut tietää, että Tanskan

kuningas jo oli saapunut mahtavalla laivastolla Djurshamniin Tukholman

ulkopuolelle ja että lähetit kuljettivat tietoja hänen ja Tukholman

linnassa asustavan arkkipiispan välillä sekä että tuleva kuninkaanvaali

oli määrätty tapahtuvaksi keskikesän ajoissa. Ei ole siis kummaa, jos

sellaiset sanomat saivat hänen mielensä rauhattomaksi. Synkkänä

ratsasti hän Steen Sturen rinnalla tietä eteenpäin ja jos hän joskus

puhuikin, niin tapahtui se vain muutamalla sanalla.

Kun he niin ratsastaen lähestyivät Tukholmaa, kohtasivat he solakan,

mustapukuisen miehen, joka tuli hiljalleen ajaen pitkin tietä. Mies oli

mestari Eerikki Olavinpoika. Tämän kasvoilla kuvastui huoli ja suru,

mutta Niilon nähdessään näytti hänen muotonsa kirkastuvan.

"Terve, Niilo herra!" sanoi hän, "menettekö tekin Tukholmaan

valitsemaan vieraan kuninkaan tänne meidän vaivoiksemme?"

"Mikä antaa teille aihetta tekemään minulle sellaisen kysymyksen?" kysyi

Niilo vuorostaan, ystävällisesti vastaten hengellisen herran

tervehdykseen.

Hän käytti samassa tilaisuutta kysellen tarkasti, mitä viimeisinä

päivinä oli tapahtunut. Ja Eerikki Olavinpoika vastasi kernaasti hänen

kysymyksiinsä. Hän kertoi, että kaikki keskustelut Kristian kuninkaan

ja Ruotsin herrain välillä olivat jo päättyneet ja että kuninkaanvaali

oli määrätty pidettäväksi seuraavana päivänä kello 8.

"Pian, peräti pian on siis sopimus vihollisen kanssa aikaansaatu!"

virkkoi Niilo.

"Pian se kävi!" keskeytti Eerikki Olavinpoika kiivaasti. "Ja miksi ei

olisi käynyt? Jos voitte sanoa minulle ehdon, johon Tanskan kuningas ei

olisi valmis myöntymään, niin olette sukkelampi muita. Hän myöntyy

kaikkeen, ennenkuin mitään vielä on edes ehditty esittää hänelle. Ja

mitäpä voi vaatia miehiltä, jotka eivät pidä Jumalaa eikä helvettiä

silmäinsä edessä!... Kautta Jumalan kuoleman, Niilo herra, kaikissa

pidetään nyt kiirettä, niinkuin seisoisi Kaarlo kuningas jo kohotetuin

miekoin heidän selkänsä takana uhkaamassa. Lupauksia luvataan,

vahvistetaan ja valalla vakuutetaan, jo ennemmin kuin niitä vielä on

edes ilmilausuttukaan, ja riemulla tulee Kristian kuningas

saatettavaksi Tukholmaan... Mutta minä sanon ja moni muukin yhtyy

minuun: Älköön kukaan iloitko ennenkuin on päässyt kaikkien ojien yli!"

Tuo rehellinen mies tuli yhä kiivaammaksi puhuessaan ja pelkäämättä

antoi hän harmilleen vallan. Niilon ja nuoren Steen herran korvissa oli

mestarin puhe mitä suloisinta soittoa ja edellinen tahtoi häntä

palamaan heidän seurassaan takaisin kaupunkiin. Mutta siihen ei tämä

voinut suostua. Hänen näet täytyi rientää Upsalaan, jonka

tuomiokapitulille hänellä oli sana vietävänä. He erosivat siis ja

molemmat herrat jatkoivat edelleen matkaansa.

Ratsastaessaan Klaaran luostarin ohitse, näkivät he vielä toisen

hengellisen herran, joka oli sinne menossa. Se oli kaniikki Helmich ja

hän pysähtyi tuon tuostakin katselemaan tielle päin, jota Niilo ja

Steen miehineen ratsastivat. Nämät eivät kuitenkaan kiinnittäneet

siihen mitään huomiota, vaan ratsastivat suoraa päätä kaupunkiin ja

ottivat asuntonsa samaan majataloon, jota Niilo tavallisesti tapasi

käyttää. Heti sinne päästyään ryhtyi hän toimiin saadakseen selville,

missä viheriä ritari asusti. Sitä varten lähetti hän miehiä joka

taholle kaupunkiin, mutta nämät eivät onnistuneet etsimisessään. Hän

päätti silloin mennä linnaan itse arkkipiispan puheille. Hän näet

tahtoi ainakin koettaa eikö arkkipiispan mieltä vielä voisi saada

muuttumaan.

Jöns arkkipiispa ei ollut ollenkaan sellaisessa mielentilassa, kuin

niin suuren menestyksen jälkeen olisi voinut odottaa. Hän oli

päinvastoin kylmempi ja synkempi kuin milloinkaan ennen kävellessään

ympäri linnaa ja katsoessaan, että kaikki oli asianmukaisessa

järjestyksessä kuninkaan vastaanottoa varten.

Viimeinen, johon hän tarkastusmatkallaan saapui, oli pieni rukoushuone.

Kun hän tuli sisään sinne ja näki sammuneen lampun, tomuiset

seinäverhot ja rukoustuolin, jossa hänen vihollisensa oli polvillaan

Jumalaa rukoillut, pysähtyi hän, ikäänkuin olisi ollut kahden

vaiheilla, mitä tehdä. Hänen hovimestarinsa oli epäilemättä

kunnioituksesta jättänyt kaikki entiselleen, eikä ollut vielä ehtinyt

kysyä hänen mielipidettään asiasta.

Ristiinnaulitunkuva, joka riippui seinällä alttarin yläpuolella, oli

erittäin kallisarvoinen ja kiinnitti suuressa määrin arkkipiispan

huomiota puoleensa. Hän astui likemmäksi ja tarkasteli sitä lähemmin ja

jota tarkemmin hän katseli sitä, sitä enemmän herätti hänessä ihmetystä

sen mestarillinen kokoonpano. Lopulta otti hän sen alas voidakseen

katsella sitä tarkemmin jossain valoisammassa paikassa. Hänen sitä

tehdessään putosi osa seinäverhosta maahan paljastaen muurin, jossa hän

suureksi kummakseen erotti yläosan maalatusta rististä. Heti asetti hän

ristiinnaulitunkuvan seinää vasten seisomaan ja veti seinäverhot

syrjään. Silloin huomasi hän, että risti oli maalattu irtonaiseen

seinässä olevaan kiveen. Hän ojensi kätensä ja työnsi hiljaa sitä.

Sen liikkuessa kuului muurin sisästä kalinaa ja se herätti siihen

määrin hänen uteliaisuuttansa, että hän veti kiven varovasti pois

sijaltaan ja työnsi kätensä koloon saadakseen selville, mikä se oli,

joka oli kätkettynä tähän salaperäiseen paikkaan.

Kaulaketju, mitä erinomaisinta tekoa, tuli sieltä hänen käteensä.

Arkkipiispa katseli sitä tarkasti, piti sitä päivää vasten sekä luki

lopulta siihen kiinnitetyt kivet, joita oli kaksitoista. Ja yhä enemmän

ja enemmän kirkastuivat hänen kasvonsa, ilmaisten hämmästystä, iloa ja

varmuutta.

"Olen löytänyt sen!" huudahti hän ja lisäsi sitten: "mutta mikä voima

on saattanut siirtää ketjun sinun kaulastasi, Kaarlo, tähän

piilopaikkaan?"

Nopeasti työnsi hän jalkoihin asti ulottuvan, violettivärisen takkinsa,

joka hänellä oli yllään, taaksepäin ja asetti sitten tuon

kallisarvoisen koristuksen kaulaansa, jonka jälkeen hän peitti sen

huolellisesti vaatteillansa. Samassa astui kaniikki Helmich sisään ja

ilmoitti, että Niilo Sture oli saapunut kaupunkiin.

Mutta vasten odotusta ei tiedonanto tehnytkään mitään vaikutusta

arkkipiispaan. Tämä katseli vain hetken aikaa hämmästynyttä kaniikkia

ja sanoi sitten pistäen samassa molemmat kätensä takinhihainsa sisään:

"Elääkö se vanha sisar vielä, joka ripitti itsensä minulle siihen

aikaan kun Kaarlo kuningas samosi Skåneen?"

"Kuinkas minä sen tietäisin", kysyi kaniikki vuorostaan, vielä enemmän

hämmästyneenä. "Teidän armonne pitäisi muistaa, kuinka heikko hän jo

silloin oli. Häneltähän oli jo niin voimat lopussa, että luostarin

abbedissa pelkäsi hänen ei enää voivan ripittääkään itseään..."

"Onni ... valta ... kuningaskruunu", virkkoi arkkipiispa ja hänen

katseensa oli uneksiva, äänensä kuiskaava ja kiihkeä, niinkuin olisi

hän puhutellut jotain henkiolentoa tai toistellut sanoja, jotka kerran

oli kuullut, "kaikki se on tämän kalleuden varassa ja siitä, joka

omistaa sen, on tuleva...!"

"Teidän armonne!" uskalsi kaniikki keskeyttää, saadakseen taas hänen

huomionsa asiaan kiinnitetyksi.

"Niin sanoi hän ... aivan varmaan hän niin sanoi", jatkoi tämä, "no

niin, minä tahdon ottaa tämän onnen vastaan ja minun nimeni, se on

säilyvä jälkimaailmalle kuuluisana ja mahtavana, minun aikani

loistavimpana."

Hän vaikeni ja vähitellen kirkastuivat hänen silmänsä taas ja entinen

voima ja terävyys palautui niihin jälleen. Hän katseli hetkisen

kaniikkia ja virkkoi sitten aivan välinpitämättömän näköisenä:

"Tahdotteko pitää huolta siitä, että tämä huone tulee siistityksi ja

uudestaan sisustetuksi, niinkuin toisetkin huoneet!"

"Mutta Niilo herra?" huomautti kaniikki. "Minä olen nähnyt hänen

ratsastavan kaupunkiin ja teidän pitäisi aivan hyvin tietää, mitä

puuhia hänellä on ollut Taalaissa, koska kerran olette käskenyt pitää

häntä tarkasti silmällä."

"Asiat ovat nyt sillä kannalla, ettei hän voi enää mitenkään meitä

vahingoittaa!" virkkoi arkkipiispa ja astui ovea kohti, huolimatta

siitä asiasta enää sen enempää puhua.

Samassa astui palvelija sisään ja ilmoitti, että Niilo Sture pyysi

saada keskustella arkkipiispan kanssa.

Tämän kuullessaan vavahti tuo tavallisesti niin tyyni mies, mutta antoi

kuitenkin palvelijalle käskyn saattaa odottava ritari sisään. Hetken

kuluttua astuikin tämä huoneeseen, mutta samalla hetkellä ilmaantui

ovelle toinenkin mies. Se oli viheriä ritari.

Niilo astui esiin täynnä jaloa arvokkaisuutta ja jäi seisomaan mahtavan

pääpapin eteen pää pystyssä, otsa kirkkaana. Viheriä ritari katseli

tuota korkeaa, uljasta haamua onnellisen ja ylpeän näköisenä, ikäänkuin

olisi Niilo ollut hänen oma poikansa. Mutta arkkipiispa kallisti päänsä

taaksepäin ja virkkoi silmät puoleksi ummessa:

"Te tulette myöhään, Niilo ritari, voisinpa sanoa: liian myöhään ...

mitä te tahdotte?"

"Ruotsin miehenä, ruotsalaisena mieleltäni, tulen nyt teidän luoksenne,

Jöns arkkipiispa", vastasi Niilo, "puhumaan yhteisen isänmaan asian

puolesta ja minä uskallan toivoa, että vielä ruotsalainen sydän sykkii

teidän takkinne alla. Minä tahdon nyt puhua teille kieltä, jota koko

Ruotsin kansa puhuisi, jos se vain tällä hetkellä voisi teidän eteenne

astua... Sanotaan, että teillä on aikomus kohottaa Kristian kuningas

Ruotsin valtaistuimelle. Ja kun minä katselen ympärilleni täällä

Tukholmassa, enkä näe sen puolustajina muita kuin teidän omat miehenne,

mutta sen sijaan näen valmistuksia tehtävän, ikäänkuin olisi

vieraspidot tulossa, niin mahtaa huhuissa olla perää ja kansalla syytä

pelkoonsa... Ja siksi, arkkipiispa, tulen minä teidän luoksenne, ilman

aseita ja koottua sotajoukkoa, vain köyhänä ritarina, joka tahtoo

uhrata viimeisenkin veripisaransa maansa ja kansansa edestä, -- ja

pyydän minä teitä punnitsemaan asiaa, ennenkuin se on liian

myöhäistä... Mitä teillä sitten lieneekin muistuttamista Kaarlo

kuningasta vastaan, niin sen täytyy teidän kuitenkin myöntää, että

Kaarlo kuningas oli mieleltään ruotsalainen. Mutta muukalaista

kuningasta ei Ruotsin kansa koskaan kärsi."

"Joka kerran on valittu Ruotsin kuninkaaksi, hän ei ole enää

muukalainen, vaan on todella Ruotsin kuningas!" virkkoi arkkipiispa

lyhyesti ja hyytävän kylmänä.

"Niin, jos hän on valittu Mooran kivillä, niinkuin Ruotsin laki määrää,

niin olette te oikeassa", vastasi Niilo, "mutta sillä tavalla ei

Tanskan kuningasta koskaan täällä suostuta valitsemaan. Herrain

valitsemaksi kuninkaaksi hän voi tulla, mutta kansan valitsema täytyy

hänen olla, muuten ei kansa voi häntä kuninkaaksi tunnustaa eikä

Ruotsin laki pysyä voimassa."

"Te käytätte tässä niin suuria sanoja, jalo ritari, niinkuin olisi

teillä todella valta määrätä, kuka on tuleva Ruotsin kuninkaaksi!"

keskeytti arkkipiispa ja hänen äänensä oli täynnä purevaa ivaa.

"Te ette siis tahdo ottaa puhettani huomioon, Jöns arkkipiispa?" kysyi

Niilo ja hänen poskensa hehkuivat.

"Rahvas, jonka puolesta te tässä puhutte", lausui arkkipiispa, "saattaa

puhua yhtä hyvin minun kuin teidänkin kauttanne!"

Arkkipiispa oli kylmän kylmä. Vähintäkään harrastusta ei huomannut

hänessä siihen asiaan, jonka edestä Niilo Sture tahtoi henkensä uhrata.

Sen lisäksi oli hänen äänensä ja katseensa täynnä ilkeää, purevaa ivaa.

-- Kaikki ne yhdessä saivatkin tuon jalon ritarin mielen sellaiseen

kuohuun, että hänen täytyi ponnistaa itseänsä viimeisiin asti

voidakseen hillitä myrskyä rinnassaan.

Viheriä ritari, joka oli tarkkaavana seurannut puhuvien joka sanaa ja

liikettä, huomasi nyt ajan tulleen. Hän astui väliin. Se tapahtuikin

oikeaan aikaan, sillä Niilo ei olisi voinut enää hillitä itseään.

Niilo ei ollut sisäänastuessaan huomannut häntä, niin oli hän omaan

asiaansa kiintynyt. Kun hän nyt äkisti ja aivan odottamatta näki hänet

juuri täällä, jossa kaikista vähimmin odotti tapaavansa, ei hän voinut

salata sitä hämmästystä, joka hänet valtasi.

Ritari näytti esiintyvän yhtä vapaasti arkkipiispan kuin kuninkaankin

hovissa ja välittämättä ollenkaan siitä, mitä toinen voi ajatella

hänestä, otti hän kirjeen esiin ja ojensi sen Niilolle.

"Se on häneltä!" virkkoi hän, "ja te saatte syyttää itseänne, että

jätän sen teidän käsiinne juuri täällä, jossa yhtä hämmästyneenä tapaan

teidät, kuin tekin ehkä tapaatte minut... Olin matkalla teidän

luoksenne, kuin näin teidän menevän Leijonatornin ohitse, ja niin

läksin seuraamaan teitä..."

"Omituiselta tuntuu minusta, että saan kirjeen juuri tällä hetkellä!"

virkkoi Niilo, jonka ajatukset näyttivät saaneen kokonaan uuden

käänteen ja samassa kun pisti kirjeen ihokkaansa sisään, lisäsi hän

äkisti, viheriään ritariin kääntyen: "tunnetteko te sen sisällön?"

"Tunnen!" oli ritarin vastaus.

"Ja kuinka se kuuluu?"

"Odottaa."

"Nyt olisi minun vuoroni tutkia, Niilo Sture!" alkoi arkkipiispa. "Minä

en kuitenkaan tahdo olla niin laajaperäinen, minä kysyn teiltä vain

lyhyesti: tahdotteko te olla minun ystäväni vai viholliseni?"

"Teidän ystävänne en minä ole?" vastasi Niilo lujasti, "ja tuskin siksi

koskaan tulenkaan... Mutta en ole teidän vihollisennekaan. Minä

ratsastan nyt kotiini Penningebyhyn. Jos tahdotte jotain minulta, niin

tapaatte minut siellä!"

Ne sanat sanottuaan poistui Niilo. Mutta hän oli niin liikutettu, että

itse viheriän ritarin huuliltakin katosi hymy ja kuoleutui pois. Kun

ritari oli mennyt ja viheriä oli taas jäänyt yksin arkkipiispan kanssa,

vallitsi syvä hiljaisuus kauan aikaa huoneessa.

"Olenko pitänyt sanani, arkkipiispa", virkkoi hän vihdoin, "saako tuo

jalo ritari kulkea vapaana?"

"Te olette pitänyt sananne!" vastasi arkkipiispa kylmästi.