Ensi hämmästyksestä päästyä voi jokainen tarkemmin miettiä sitä suurta
onnettomuutta, joka oli tapahtunut, sekä niitä keinoja, joilla se vielä
mahdollisesti oli korjattavissa. Ja niin pyysi Niilo Steen Sturea
kertomaan alusta loppuun saakka, miten kaikki oli tapahtunut.
Ilta alkoi lähestyä, joten sisällä oli jo vähän hämärä. Sentähden
asettuikin talonväki vieraineen lieden ääreen, johon eräs palvelijoista
oli laittanut komean takkavalkean. Viheriä ritari otti paikkansa ihan
tulen viereen. Siinä istui hän sitten koko ajan ja leikitteli
sammuneiden hiilien kanssa, joita hän halolla sai kootuksi siihen
melkoisen kasan, ennenkuin ne vielä ehtivät muuttua hehkuviksi. Näistä
alkoi hän senjälkeen vähitellen keskustelun jatkuessa, rakentaa ja
taidokkaasti sovitella tornia, joka kohosi kohoamistaan. Näytti
niinkuin olisi hän tahtonut sillä jollain tavalla jäljitellä tai matkia
kertomuksen kulkua, aina sen mukaan minkä vaikutuksen se kulloinkin
häneen teki.
Mutta Steen Sture kertoi vilkkaasti ja lämmöllä:
"Me olimme juuri päässeet Kolmårdenin eteläpuolelle ltägöötinmaalla,
kun eräs ratsupalvelija saavutti meidät. Hän tuli kiireesti ratsastaen
vaahtoisella hevosella ja jätti kuninkaalle kirjeen. Kuningas avasi sen
ja tuli sen luettuaan kalmankalpeaksi kasvoiltaan. Kuitenkin hillitsi
hän heti itsensä ja virkkoi hymyillen, heittäen samalla kirjeen
luotaan: 'Se ei ole mahdollista!' Ja niin kertoi hän minulle kirjeen
sisällön. Arkkipiispa oli, niin kerrottiin kirjeessä, saavuttuaan
häämatkalta kotiin Uppsalaan, mennyt tuomiokirkkoonsa ja riisunut
arkkipiispan puvun yltään. Sitten oli hän pukenut itsensä haarniskaan,
asettanut kypärin päähänsä ja kiinnittänyt miekan vyölleen sekä
vannonut kalliin valan, ettei ennen panisi arkkipiispan viittaa ylleen,
kuin oli karkottanut Kaarlo kuninkaan pois valtakunnasta.
Asepalvelijajoukon etupäässä, joitten herrat olivat liittyneet häneen,
oli hän sitten marssinut Svartsjöhön ja Hagaan sekä, heti kun rahvas
oli ehtinyt kokoontua, rientänyt Vesteråsiin, jonka oli määrännyt
taalalaisille yhtymäpaikaksi."
"Niin ovat siis Taalain kunnon miehet vieläkin kerran antaneet johtaa
itseään harhaan!" puhkesi Niilo surumielisenä puhumaan. "Arkkipiispa
näyttää myöskin ajaneen asiansa paremmin kuin hänen enonsa, vanha herra
Krister Niilonpoika!"
"No kääntyikö kuningas takaisin?" kysyi Briita rouva kiihkeänä.
"Kääntyi, mutta vasta sitten, kun oli saanut vielä muita kirjeitä,
jotka kaikki vahvistivat ensimäisessä olleet tiedot. Hän ratsasti ensin
Nyköpingiin, jossa antoi vangita herra Eerikki Akselinpojan. Matkalla
sai hän kolmensadan miehen suuruisen apujoukon, joten hänellä oli
kaikkiaan seitsemänsataa ratsumiestä. Kaupunkiin saavuttuaan sijoitti
hän joukkonsa järven rannalle kaupungin ja Hirvisalmen välille. Kauan
emme olleet vielä kaupungissa ollut, kun huhu levisi, että arkkipiispa
samosi Strängnäsiä kohti. Kuningas käski silloin, se oli jo myöhään
illalla, erään osaston ratsastaa tiedustelemaan, oliko huhussa perää.
Nämät ratsastivat aina Vårfrubergan luostariin Voutisaarelle, mutta
mitään vihollista eivät he nähneet, eikä kukaan tiennyt heille siitä
mitään kertoa. Pari tuntia puoliyön jälkeen tulivat he takaisin leiriin
ja kuningas antoi silloin väkensä mennä nukkumaan. Samoin heittäytyi
hän itsekin, kokonaan uupuneena, vuoteelleen, nauttiakseen edes hetken
lepoa."
Briita rouva siirtyi uteliaana lähemmäksi kertojaa, mutta Niilon silmät
tähystelivät ritaria, joka innokkaana rakenteli torniansa. Eikä tähän
näyttänyt se ollenkaan vaikuttavan, mikä toisten mielet sai niin
kiihkeään jännitykseen.
Steen herra jatkoi:
"Mutta vähän jälkeen auringonnousun syöksähti eräs ritari kuninkaan
huoneesen ja ilmoitti, että arkkipiispa oli samonnut jään yli
Vesteråsista ja hyökkäsi paraillaan kaupunkia kohti. Kuningas hypähti
unen horroksissa ylös vuoteeltaan ja sotahuudot ja aseitten kalske,
jotka kuuluivat hetken matkan päästä, vahvistivat ritarin sanojen
todenperäisyyden. Voin tuskin sanoa, kuinka me ehdimme asettaa
haarniskan päällemme, mutta silmänräpäyksessä olimme me hevosten
seljässä. Ja niin syöksyimme me, kuningas, muutama ritari ja joukko
asepalvelijoita, eteenpäin ääntä kohti. Arkkipiispa oli tehnyt
hyökkäyksensä Hirvisalmen puolelta. Harmaassa aamuhämärässä näimme me
siellä varjojen liikkuvan pitkin koko leiriä, mutta järjestymättöminä,
sikin sokin ja hajallaan. Rummut pärisivät ja torvet soivat, mutta
kaikki olivat niinkuin unen horroksissa. Ratsastajat eivät ehtineet
hevosten selkään ja jos jotkut ehtivätkin eivät he siltä koskaan
tulleet sen edemmäksi. Kuningas ei kuitenkaan siitä peljästynyt.
Niinkuin myrskytuuli syöksähti hän kuohuvimpaan melskeeseen. 'Kuningas,
kuningas!' kaikui huuto yli kentän ja hetkisen näytti jo siltä, kuin
täytyisi vihollisen väistyä sen hurjan innostuksen tieltä, jonka hänen
läsnäolonsa synnytti. Itse taisteli hän niinkuin ainoastaan kuningas ja
ritari taistella voi. Sotamelske erotti hänet omasta väestään, mutta
siitä huolimatta heilutti hän herkeämättä miekkaansa. Näytti siltä,
kuin olisi hän tahtonut raivata tien itse arkkipiispan luo, joka istui
joukkonsa keskellä mustan hevosen seljässä niinkuin ilkeä vuorenpeikko.
Silloin sattui hänen hevoseensa pyssynluoti..."
Briita huudahti kauhistuksesta, mutta Steen katsoi vain hymyillen
häneen.
"Älkää peljästykö, Briita rouva!" sanoi hän, "sillä kertaa pelastui
kyllä kuningas. Hän sai hevosen, ja sen, joka ratsun hänelle antoi,
onnistui myös saada toinen itselleen, joten he pelastuivat molemmat!"
"Ja kuka antoi hänelle hevosen?" kysyi Briita, mutta lisäsi sitten
äkisti poskien tullessa hehkuvan punaisiksi, "kiitos, jalo Steen herra,
mitäpä kyselenkään... Te se olitte, joka pelastitte kuninkaan hengen!"
"Siitä ei kiittää kannata, Briita rouva!" virkkoi Steen herra
punastuen, "kysykääpä mieheltänne, onko sellainen teko kiitoksen
arvoinen. Se oli kuitenkin hädin tuskin kun kuninkaan sillä kertaa
onnistui pelastaa itsensä. Mutta arkkipiispa tunki päälle ei niinkuin
Herran pappi vaan niinkuin Belialin palvelija. Hän käski väkensä aivan
armotta hakata ja murhata, missä tahansa vain tapaisivat kuninkaan
miehiä, oli se sitten kirkossa tai luostarissa. Ja veri valui virtoina
ympäri kenttää."
"Mutta kuningas, kuinka hänen kävi?" kysyi Briita rouva.
"Myöhään illalla samana päivänä, se oli 10 päivä helmikuuta, pysähtyi
kaksi yksinäistä ratsumiestä Tukholman portin ulkopuolelle. Ratsastajat
olivat kuningas ja eräs köyhä nuorukainen, joka hänen edestään olisi
uhrannut vaikka sata henkeä sen yhden asemesta, josta hän vain voi
määrätä. Heti kun kuningas oli päässyt sisään linnaan, antoi hän sitoa
haavansa. Kun se oli tehty, meni hän rukoushuoneeseen ja viipyi siellä
kauan aikaa. Koskaan en unhota sitä syvää surua, joka hänen kasvoillaan
kuvastui, kun hän sieltä takaisin palasi. Seisoin suuressa salissa ja
olin siellä sillä hetkellä aivan yksin. Hän tuli hiljaa kävellen
sisään, otti minua kädestä kiinni ja sanoi: 'Sinä olet tänä päivänä
tehnyt suuren teon, Steen... Oi, jospa kuningattareni voisi myöskin
sanoa samaa minusta!... Taistelu on ollut ankara, mutta minä olen
voittanut'! -- Hän löi sitten rintaansa ja sanoi, kyynelten tunkiessa
silmistä esiin: 'Se on kuitenkin nyt jo liian myöhäistä, aivan liian
myöhäistä!...' Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, sitä en kuolemakseni
voi käsittää. Senjälkeen jätti hän minut ja meni omiin huoneisiinsa."
Steen pysähtyi kertomuksessaan. Näytti siltä, kuin olisi hän tarvinnut
kaikki voimansa ehkäisemään sitä surua, joka oli hänen mielensä
vallannut, muistaessaan kuninkaan katkeran surun.
"Kuningas raukka, onneton kuningas raukka!" huudahti Briita, "raskaalta
mahtoi sinä iltana varmaankin tuntua sinulle kuninkaankruunu!"
Itse viheriä ritarikin oli hetkeksi heittänyt rakentamisensa ja loi
nopean silmäyksen kertojaan. Sitten tarttui hän yht'äkkiä raskaasen
halkoon kiinni ja asetti sen torninsa päälle niin että se ramisten
sortui maahan. Kiukustuneena kun torni luhistui iski hän nyrkkinsä
polveen ja katseli hajonnutta rakennustaan. Mutta Niilo seurasi synkeän
silmin hänen leikittelyään ja virkkoi:
"Vähän näyttää teitä kuninkaanne onnettomuus surettavan, koska tuolla
tavoin voitte leikitellä, juuri siitä puhuttaissa."
Ritari loi Niiloon viattoman, melkein lapsellisen katseen ja sanoi
sitten rukoilevalla äänellä:
"Älkää pahastuko, Niilo herra, vaan antakaa minun olla omissa
oloissani... Jokainen käyttäytyy omalla tavallaan niin surun kuin
ilonkin hetkellä!"
Hän alkoi uudestaan rakentaa torniansa ja Niilo salli sen tapahtua.
Hänen ajatuksensa näet harhailivat kuningas raukassa, jota kohtalo nyt
niin kovakouraisesti piteli. Tämä oli ehtinyt toteuttaa hänen armaimman
unelmansa siten palkiten sen kovuuden, jolla hän ennen hänen elämänsä
oli katkeroittanut. Hänen surunsa olikin nyt suurempi, kuin hän voi
ilmaistakaan, juuri sentähden, ettei hän näinä päivinä saanut taistella
kuninkaan sivulla ja näyttää, kuinka lämpimästi ainakin hän olisi
tahtonut hänet kaikesta sellaisesta säästää.
"Ja kuninkaani lähetit eivät voineet tänne päästä!" huudahti hän.
Mutta Steen kertoi kertomuksensa loppuun:
"Seuraavana aamuna kutsui kuningas Tukholman porvarit kokoon ja kysyi
heiltä, tahtoivatko he pysyä uskollisina hänelle. Nämät vastasivat
myöntäen, nostamalla kätensä ylös, ja samaa vakuuttivat he vielä, kun
kuningas arkkipiispan saavuttua kaupungin edustalle, -- se oli
lauvantaipäivä kun hän tuli -- uudisti kysymyksensä. Arkkipiispan
ratsumiehet saapuivat kahdeksan päivää myöhemmin kaupungin luo kuin me,
ja talonpoikaisjoukko tuli vähitellen jälestä päin. Kuningas ehdotteli
rauhaa, mutta sitä ei arkkipiispa tahtonut ja niin päätti kuningas
vielä kerran koittaa sotaonnea. Mutta miten porvarien laita lienee
ollut, sen tietää Jumala... Sellainen huhu kävi, että arkkipiispalla
oli salaisia kätyrejä niiden joukossa. Ja se ainakin on varma asia,
että heti kun taistelu oli alkanut, he käänsivät selkänsä viholliselle
ja riensivät kaupunkiin takaisin. Kuningas huusi, pyysi ja rukoili
heitä pysähtymään, mutta he eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään. Ja
lopulta täytyi kuninkaankin seurata mukana, sillä muuten olisi hän
joutunut arkkipiispan käsiin. Niin päättyy Kaarlo kuninkaan satu...
Tuorstaina, Pyhän Matiaan päivänä, nousi hän laivaan ja jätti Tukholman
purjehtien Danzigiin."
"Ei, ei", huudahti Niilo kiivaasti, "vielä ei ole Kaarlo kuninkaan satu
loppunut, jos kerran rehellisiä, kunnon miehiä löytyy Ruotsin maassa!"
Juhlallinen hiljaisuus syntyi salissa. Niilo herra oli lausunut niin
hyvin Steen Sturen kuin vaimonsakin sisäisen ajatuksen julki.
Ainoastaan ritari yhä puuhasi torninsa kanssa, jonka hän taas oli
saanut nousemaan koko korkealle. Mutta myös hänen kasvoillaan ilmeni
juhlallinen vakavuus, kun hän loi silmänsä Steen Stureen ja toisen
kerran tarttui halkoon kiinni.
"Katsokaas", sanoi hän, "kuinka uljaana torni tuossa nyt kohoaa...
Onhan se aivan sen näköinen, että sen luulisi voivan kestää minkälaista
painoa tahansa... Pitäkää varalla, nyt asetan minä sen päälle halkoni!"
Tahtomattaan kuunteli Niilo ritarin puhetta ja toiset tekivät samoin.
Halko laskeutui tornin päälle ja ramisten sortui se taas maahan.
"Niin", huudahti ritari, "tämä torni tässä on todistuksena siitä, että
mikä on pilalle palanut, se on palanut... Tuhka ei ole muuta kuin
tuhkaa ja siksi ei tämä kasakaan voi minun halkoni painoa kestää."
"Mutta Kaarlo kuningas on kerran vielä kantava Ruotsin kruunua ...
sanoihini saatte luottaa ritarit. Hänen on vielä Ruotsin valtikka,
vaikka minulta sitten henki menisi!"
Silmät säihkyivät ja ojennettu käsi vapisi. Mutta viheriä ritari
viittasi vain hiililäjään ja tällä hetkellä oli hänen silmissään niin
älykäs ilme ja kasvoillaan sellainen vakavuus, että Niilo ja muutkin
tulivat ajatelleeksi, eikö hän sittenkin omituisella leikittelyllään
tarkoittanut jotain erikoista.
"Tuhka ei ole muuta kuin tuhkaa ja sinä se pysyy!" virkkoi hän ja
poistui sitten hitaasti salista, laulaen mennessään:
Ja mailma se täynnä on vilppiä,
Niin usein oon huomannut sen.
Se köyhiä, rikkaita kahlehtii,
Mistä uskotun löytänen?
"Mitä tarkoitti ritari?" kysyi Steen Sture, sittenkun tuo omituinen
mies oli poistunut salista.
"Hyvin käsitän hänen ajatuksensa!" sanoi Niilo miettivänä, mutta Briita
keskeytti hänet.
"Lankoni ei ole enää pelastettavissa!" lausui hän, "oi, voi, se on ehkä
liiankin totta."
"Ei, hänen sanoillaan on syvempi tarkoitus", huomautti Niilo. "Kaarlo
kuningas ei voi enää kantaa Ruotsin kruunua, oli hänellä sitten
kuninkaan nimi tai ei. Hän on niinkuin palanut rakennus ... hänen
aikansa on ollut eikä enää takaisin tule... Sellainen on ritarin
ajatus."
Meni hetkinen, jonka kuluessa kukin itsekseen tuumi paenneen kuninkaan
kohtaloa. Lopulta kysyi Steen Stuure:
"Mutta mikä mielipide on teillä asiasta, Niilo herra? Onko se sama kuin
viheriällä ritarilla?"
Niilo mietti hetken, ennenkuin vastasi.
"Ei, kaukana siitä!" sanoi hän vihdoin, "minä päinvastoin olen varmasti
vakuutettu, että Kaarlo kuningas vielä kerran saa entisen valtansa
takaisin, jos minä nimittäin jotain voin toimittaa."
"Ja siinä tahdon minä olla teille apuna!" lisäsi Steen herra
vilkkaasti.
Kumpikin näki aivan selvään ne vaikeudet, jotka tässä työssä oli
kohtaava heitä. Heidän voimansa oli liian vähäinen. Omilla miehillään
eivät he voineet mitään aikaan saada. Heidän täytyi siis, jos tahtoivat
panna aikeensa toimeen käyttää talonpoikaisjoukkoa tukenaan, niinkuin
arkkipiispakin oli tehnyt. Mutta saada rahvas nyt luopumaan
arkkipiispasta ja nousemaan häntä vastaan, se tuntui tällä hetkellä
mahdottomalta. Epäilemättä oli arkkipiispakin saanut kauan puuhata
ennenkuin oli voittanut taalalaiset asiansa puolelle. Sitä paitsi
oli Niilo näille nyt jo melkein vieras, joten hänen vaikutuksensa olisi
voinut supistua hyvinkin pieneen, jos nyt olisi astunut vastustamaan
miestä, joka niin hyvin oli osannut tehdä omat yksityiset asiansa
yleisiksi, niin hyvin, että talonpojatkin olivat ne tunteneet ikäänkuin
omikseen.
Kaikki riippui nyt vain siitä, antaisiko arkkipiispa huutaa jonkin
sukulaisistaan kuninkaaksi vai kutsuisiko Kristian kuninkaan Tanskasta
valtaistuimelle. Jos hän ryhtyi Kristiania puuhaamaan, oli hänen
rahvaansuosionsa samalla hetkellä mennyttä. Sillä vielä oli
Engelbrektin muisto niin tuore ja elävä, että taalalaiset eivät millään
tavalla voineet suostua muukalaista kuningasta vastaanottamaan. Mutta
ellei arkkipiispa sitä aikonut, jos hän tahtoikin nyt ajaa perille
puolueensa suuret tuumat, jotka Kristofer kuninkaan kuoleman jälkeen
olivat karille ajautuneet, jos hän sitä tahtoi, niin olivat Kaarlo
kuninkaan toiveet peräti pienet, samoinkuin niittenkin, jotka tahtoivat
niitä perille ajaa.
Steen herra, joka oli viettänyt viime ajat Tukholmassa ja tunsi siis
yleiset huhut, oli aivan vakuutettu, että arkkipiispa kutsuisi Kristian
kuninkaan, mutta Niilo oli toista mieltä. Hänen mieleensä muistui
elävästi kaniikin sanat Vadstenassa, kun tämä yritti houkutella häntä
arkkipiispan puolelle. Ja siksi olikin hän aivan varma, ettei
arkkipiispa koskaan luopuisi puuhastaan saada kuninkaankruunu jonkin
heimolaisensa päähän. Keskustelun, jota Briita itse siihen osaa
ottamatta kuunteli, keskeyttivät palvelustytöt, jotka saapuivat saliin
töineen. Mutta sinä iltana sai Briita istua yksin tyttöineen
linnantuvassa. Niilo vetäytyi Steen Sturen kanssa salakammioon, jossa
he viipyivät myöhään yöhön. Kun hän sitten sieltä palatessaan tapasi
Briitan, sanoi hän:
"Huomenna täytyy meidän erota, Briita... Minä tahdon lähempää seurata
asiain menoa ja katsoa, voidaanko enää mitään tehdä lankomme, Kaarlo
kuninkaan hyväksi, vai täytyykö pitää hänen asiaansa jo auttamattomasti
menneenä."
"Arkkipiispanko luo aiot?" kysyi Briita levottomana.
"Niin, ensin arkkipiispan ja sitten..."
"Sitten?" toisti Briita tutkien, kun Niilo vaipui mietteisiinsä eikä
täydentänytkään ajatustaan.
"Sitten", sanoi hän mietteistään havahtuen, "sitten tahdon minä käydä
tutkimassa, miten asiat Engelbrektin kotimaassa ovat. Ihmeellinen
puhelahja on täytynyt sillä miehellä olla, joka on voinut nuo kunnon
miehet niin harhaan viedä."
"Ajattele toki tarkoin", huomautti Briita hetken kuluttua, "ennenkuin
sellaisiin puuhiin ryhdyt. Eikö olisi esimerkiksi parempi lähettää
ensin sanansaattaja kuninkaan luo ja pyytää hänen myöntymystään."
Epäilemättä oli Briitalla yhtä suuri halu kuin hänen miehelläänkin
auttaa maanpakolaista kuningasta ja saattaa hänet valtaistuimelleen
takaisin. Mutta me emme saa tuomita kokematonta naissydäntä, jos se
ratkaisevan hetken tullessa alkoi vapista ja etsiä keinoja saadakseen
sen lykätyksi niin kauas tulevaisuuteen kuin mahdollista, kunnes kaikki
oli ehditty saada sitä varten valmiiksi. Ja niinkuin usein sattuu, että
nainen näkee kauvemmaksi kuin mies, niin oli nytkin asianlaita. Sekä
Steen, että Niilo eivät olleet tulleet innoissaan ajatelleeksi, että
ennen kaikkia oli heti ensi hetkestä alkain asetuttava yhteyteen
kuninkaan kanssa. Nyt vasta vaimonsa huomautus saattoi sen hänelle
selväksi. Asia näyttäytyi hänelle yhtäkkiä aivan uudessa valossa.
Juuri sillä tavalla oli tuuma suunniteltava ja järjestettävä, Hän
täällä kotona oli muokkaava ihmisten mieliä sitä varten valmiiksi,
kuningas oli sillä aikaa kokoova voimansa yhteen. Ja sitten, sitten
olisi se vain pieni työ temmata Ruotsin valtikka arkkipiispan käsistä.
Niilo sulki vaimonsa syliinsä ja painoi suudelman hänen otsalleen.
"Sinäpä sen sanot, Briita!" huudahti hän, "meidän täytyy heti alusta
alkain saada kuningas mukaamme. Ja kun minulla vain olisi taattu
lähetti, niin en menettäisi hetkeäkään, vaan lähettäisin hänet heti
Kaarlo kuninkaalle ilmoittamaan, mitä kaikkea urhoolliset miehet
tahtovat hänen edestään alttiiksi panna."
"Sellainen lähetti kyllä on!" kuului samalla ääni toisesta päästä
huonetta.
Niilo ja Briita, jotka seisoivat ja puhelivat siinä osassa suurta
salia, missä tulisoihtu seinäkoukussa paloi, katsahtivat peljästyneinä
sinnepäin, josta ääni kuului, sillä se, mitä he olivat puhuneet ei
ollut aiottu kaikkien kuultavaksi. Pimeästä ikkunakomerosta nousi
hitaasti ylös tumma haamu ja astui vakavin askelin heidän luo. Se oli
viheriä ritari.
"Minä kyllä vien teidän sananne Kaarlo kuninkaalle!" virkkoi hän.
"Tekö tahtoisitte viedä minun sanani kuninkaalle?" puhkesi Niilo
puhumaan, ja hämmästys sekä katkeruus, jota hän ei yrittänytkään
salata, kuvastui hänen kasvoillaan.
"Niin, minä tahdon!" oli ritarin vastaus.
Hän seisoi siinä tyynenä ja melkein juhlallisen vakavana, jollaisena
hänet vain harvoin sai nähdä. Näytti siltä, kuin olisi hän nyt tahtonut
hälventää sitä vaikutusta, jonka loukkaavilla sanoillaan kuninkaasta
oli aikaansaanut. Se vaikutti, että Niilon katkeruus katosi ja
ainoastaan hämmästys jäi jälelle.
"Mutta kuinkas tuhkaläjän sitten käy?" ei Niilo kuitenkaan saattanut
olla kysymättä.
"Jättäkää se minun asiakseni, Niilo herra!" vastasi ritari,
"luullakseni saatan siltä viedä teidän sananne Kaarlo kuninkaalle,
vaikka sitten itse ajattelisinkin hänestä mitä tahansa."
Ja niin katsoi Niilo lopulta paraimmaksi ottaa ritarin tarjous vastaan.
Hänellä oli ainakin se hyvä puoli, että oli kuninkaan tuttu. Sitä
paitsi oli Niilo usein huomannut, että kuningas antoi hänelle suuremman
arvon, kuin mitä itse tahtoi tunnustaa. Mutta yhden ehdon pani tuo
omituinen mies.
"Se täytyy teidän kuitenkin luvata minulle, Niilo herra", sanoi hän,
"ettette ryhdy mihinkään toimiin, ennenkuin olen palannut takaisin
kuninkaan vastauksen kanssa."
"Te tahdotte siis sitoa minut?" kysyi Niilo ja loi läpitunkevan katseen
ritariin.
"Niin, teidän itsenne vuoksi!" virkkoi ritari.
"Teillä on kaikenlaisia huolenpitoja, vihreä... Mutta olkoon teille nyt
kerta kaikkiaan sanottuna, että omissa asioissani määrään ainoastaan
minä itse."
Niilo Sturen ääni oli tavattoman terävä, kun hän lausui nämät sanat.
Mutta ritariin eivät ne siltä näyttäneet mitään vaikuttavan, joko hän
sitten ei nyt välittänyt mistään nuhteista tai teki hän itsensä
tahallaan sellaiseksi. Ohimenevä ilme vain, joka osoitti pikemmin surua
kuin vihaa, kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta sitten oli hän taas yhtä
tutkimaton kuin ennenkin, sama omituinen hymy huulillaan ja kostea
kiilto silmissään.
"En tahdo sitoa teitä, Niilo herra", sanoi hän, "ehkä voittekin te
nähdä kauemmaksi kuin viheriä ritari. Mutta miettikää kumminkin siltä,
eikö minun ehtoni sittenkin ole sekä kuninkaalle että teille
itsellennekin kaikista parhain."
Niilo mietti hetkisen, ennenkuin vastasi. Hän huomasi nyt tarkemmin
asiaa ajateltuaan, että ritarin vaatimukseen kyllä voi suostua.
Ainoastaan yhden ehdon tahtoi hän panna.
"Teidän täytyy myös luvata minulle puolestanne, ritari", sanoi hän,
"että olette täällä takaisin..."
Mutta ritari ymmärsi hänen tarkoituksensa ja keskeytti hänet:
"Niin nopeaan kuin hevonen voi juosta ja purje kiitää eteenpäin aavalla
merellä, niin nopeaan kuljen minäkin ja tuon teille kuninkaan sanan!"
Lupaus vahvistettiin kädenlyönnillä ja hetken kuluttua nukkui jo
Penningebyssä jokainen vanhurskaan unta. Mutta seuraavana päivänä aamun
sarastaessa nähtiin viheriän ritarin ratsastavan pois kartanosta ja
muutama päivä senjälkeen ratsastivat myöskin Niilo herra itse ja Steen
Sture pois sieltä samalle taholle, jonne ritarikin, ainoastaan vähäinen
joukko asepalvelijoita mukanaan.