Häät.
Kun Ove herra jätti kuninkaan laittaakseen niinkuin tämäkin valmiiksi
itsensä lähestyvää juhlallisuutta varten, kulki hän vielä niinkuin
unessa. Vankeus, kuolema, äkillinen vapautus ja ennen kaikkia onni,
joka hymyili häntä vastaan, hänen toiveittensa päämäärä, joka nyt
häilyi hänen edessään, niinkuin ihmeen ihana kukkanen tarjoten vartensa
katkaistavaksi, -- kaikki se kulki nyt hänen sielunsa silmäin ohitse
väriloistossa, joka huikaisi ja huumasi häntä. Sieltä täältä pisti
tosin tikarinterä esiin ja sen takaa tarkasteli häntä pari tyyntä,
surullista silmää, mutta silloin heittäytyi hän aina arkana sivuun ja
syöksyi siihen ilon huumaavaan pauhuun, jonka täytetyt toiveet tuovat
mukanaan. Hän ei tahtonut nähdä, ei ajatella mitään muuta, hän oli
niinkuin harhaan joutunut perhonen, joka lekuttelee vielä tulen
ympärillä, vaikka se jo on tarttunut hänen siipiinsä.
Tässä mielentilassa meni hän ulos linnasta. Hän ei ollut ehtinyt vielä
monta askelta, kun kohtasi hengellisen herran, joka pysähtyi ja
mainitsi häntä nimeltä. Ove herra katsahti ylös. Siinä seisoi kaniikki
Helmich hänen edessään. Tämä oli tullut Jöns arkkipiispan seurassa
kaupunkiin ja oli juuri nyt etsimässä päivän sankaria, tulevaa
sulhasta.
Ove herra kysyi, minkätähden häntä etsittiin, mutta kaniikki antoi
hänelle vain salaperäisen viittauksen ja sanoi:
"Mustainveljesten luostarissa, siellä saatte tietää kaikki!"
Ja niin suuntasivat he askeleensa mustainveljesten luostariin.
Siellä asusti Jöns arkkipiispa. Ja siellä vilisi myöskin kaikki paikat
täynnä komeasti puettuja asepalvelijoita, munkkeja, prelaatteja ja
ritareja. Nämät viimeksimainitut varsinkin esiintyivät peräti
loistavissa puvuissa, ritariketjut rinnoillaan ja kallisarvoiset kaaput
yllään, jotka olivat vuoratut soopelin ja mäyrän nahalla. Niitä kulki
yhtä mittaa joko luostariin sisälle tai taas ulos sieltä. Kaniikki vei
Ove herran erääseen syrjähuoneeseen ja täällä selvitti hän hänelle
tavallisella varovaisella tavallaan, mitä oli tekeillä sekä mitä hän
nyt Ovelta vaati korvaukseksi siitä voimakkaasta avusta, jota
arkkipiispalta päämääräänsä tavotellessaan oli saanut.
Kysymyksessä ei ollut mikään sen vähempi asia kuin itse salaliitto
kuningasta vastaan. Ja Ove Laurinpojalle oli uskottu kunniakkain toimi
koko yrityksessä. Hänestä näet oli tuleva kuninkaan murhaaja.
"Mitä siihen sanotte?" kysyi kaniikki lopulta äänellä, joka osoitti,
ettei hän mitään vastustusta odottanut ja että hän teki tuon
kysymyksensä vain ikäänkuin vanhan tottumuksen mukaan.
Ove Laurinpoika viivytteli kuitenkin ennenkuin vastasi. Taulu, joka nyt
avautui hänen silmiensä eteen, oli aivan vastainen sille, joka tähän
asti oli hänen onnekkaassa mielessään välkkynyt. Hän oli vaeltanut
ihanassa lehdossa kaunisten kukkain keskellä ja hengittänyt niitten
suloista tuoksua sisäänsä ja nyt hiipi yhtäkkiä musta haamu hänen
eedeniinsä ja lausui: kaikki tämä on vain petosta, varjoa ja turhuutta!
Ainoastaan sillä ehdolla, että vuodatat verta, voi se tulla
todelliseksi. Kaikki muuttui sysimustaksi hänen ympärillään, synkän ja
kylmän koleaksi, ja turhaan tähysteli hän tähteä, joka olisi valaissut
hänen tietään. Silloin tuli yhtäkkiä kaksi tähteä näkyviin. Ne
kimaltelivat häntä kohti niinkuin kaksi silmää, mutta niissä kuvastui
syvä, kalvaava suru. Hän huomasi sen ikäänkuin hienon harson läpitse,
joka oli kyyneleistä kudottu. Ihmeellistä kyllä olivat nämät silmät
ainoat, jotka jäivät jälelle, kun kaikki se ihana lumous, joka oli
huumannut häntä, katosi ja häipyi pimeään. Mutta nyt vaikuttivat ne
myös häneen sellaisella voimalla, jota hän ei olisi uskonut niillä
olevankaan. Hän ei kuitenkaan nyt enää väistynyt arkana niiden tieltä,
vaan katsoi säikkymättä niihin ja tahtoi myös totella niiden antamaa
kehotusta.
Hänen koko sisäisessä maailmassaan tapahtui äkillinen muutos, eli
oikeammin sanoen, se ilkeä ja inhottava tuuma, joka paljastettiin
hänelle, sai hänen luomaan silmänsä omaan itseensä. Ja hän kauhistui
nyt niitä ajatuksia, jotka vankeudesta päästyä olivat hänen mielensä
saastuttanet ja muodostuneet siksi rakennukseksi, joka nyt rymisten
kaatui maahan. Hän heräsi ikäänkuin unesta, lumous hävisi ja hänen
parempi puolensa sai taas hänessä vallan.
"Mitä ajattelette, Ove herra?" kysyi vihdoin kaniikki, jonka mielestä
vastaus alkoi viipyä arveluttavan kauan. "Onko teillä ehkä jotain sitä
vastaan, mitä tässä olen puhunut?"
"On minulla!" vastasi Ove päättävällä äänellä.
"Ja mitä se sitten olisi?"
"Te olette erehtynyt minun suhteeni ... minä en sellaista tekoa koskaan
ota toimittaakseni!"
"Ha-ha-haa!" nauroi Helmich, "mikä on nyt näin yhtäkkiä mielenne
muuttanut? -- Onko selvä järki jo niin kokonaan hyljännyt teidät...?
Vai olisitteko todella unhottanut, ettei teillä tässä asiassa ole
valitsemisen varaa! Teidän täytyy ottaa tämä työ tehdäksenne taikka
taas kuolla ... siinä kaikki, mitä tahdon sanoa teille."
Kaniikki ei ehtinyt puhua enempää, sillä herra Krister Pentinpoika
astui sisään ja heti hänen jälkeensä pari muuta herraa. He eivät
puhuneet sanaakaan, mutta tervehtivät erittäin tuttavallisesti Ove
herraa. Vähän senjälkeen tuli vielä pari ritaria ja lopuksi herra
Taavetti Pentinpoika. Jokainen heistä näytti olevan siinä luulossa,
että Ove Laurinpoika oli sielultaan ja ruumiiltaan heidän miehiään ja
siksi ei kukaan salannutkaan häneltä, mitä tekeillä oli.
Kuningas oli hääjuhlallisuuksien kestäessä murhattava. Oxenstjernan
veljesten ja sulhasen oli yhdessä pantava se työ toimeen ja tarkoin
määriteltiin siinä jo, kuinka kaikki oli käyvä.
Ove Laurinpoika istui äänetönnä. Hänen kielensä oli kuin halvattu.
Mutta jota enemmän hän kuuli ja jota tarkemmin hän itsekseen asiaa
mietti, sitä voimakkaammin pääsivät paremmat taipumukset hänessä
valtaan. Hän näki nuo surulliset silmät edessään ja ne olivat nyt
hänelle samanarvoiset, kuin tähdet harhaanjoutuneelle purjehtijalle.
Kun kaikki siinä juuri paraillaan solvasi tuota vihattua kuningasta
toinen toistaan ilkeämmillä syytöksillä, avautui ovi äkisti ja
arkkipiispa astui sisään.
Hän oli kylmän ja jäykän näköinen, niinkuin tavallisesti aina, ja kun
hänen silmänsä kulkivat tutkien ympäri salia, levisi ikäänkuin
talvipakkanen hänestä huoneesen. Hän kysyi, mistä keskusteltiin ja
herra Krister Pentinpoika vastasi:
"Me olemme nyt ajaneet tahtomme läpi. -- Kaikki ovat yksimielisiä
siitä, että päätös on pantava toimeen ja että tuon jumalattoman
kuninkaan siivet ovat katkaistavat... Ja se on tapahtuva nyt ... nyt
juuri keskellä hääiloja!"
Arkkipiispa punnitsi hetken aikaa veljensä sanoja, ennenkuin vastasi.
"Mitä päämäärään tulee, ei meillä luullakseni siitä ole kuin yksi
ajatus, minulla ja teillä kaikilla, jotka olette täällä koolla",
virkkoi hän, "mutta millä tavoin aiotte panna tuumanne toimeen, siitä
ette vielä ole minulle mitään puhuneet."
"Aivan yksinkertaisella tavalla", selitti Krister herra, "mitä suorempi
tie, sitä parempi... Täällä on monta miekkaa, jotka kaikki kyllä
helposti löytävät tien kuninkaan sydämeen."
Taas syntyi hiljaisuus ja kaikkein katseet tähystelivät arkkipiispaa,
jonka silmissä liekehti kamala tuli.
"Ei!" huudahti hän vihdoin innokkaammin kuin häneltä olisi voinut
odottaakaan, "sellaiset keinot eivät kelpaa. Miekka on kyllä ratkaiseva
asian, mutta toisella hetkellä ja toisella tavalla..."
"Vähän ne sellaiset syyt siltä mahtavat asiaan vaikuttaa", keskeytti
Taavetti herra kovalla äänellä.
Arkkipiispa suuntasi rohkeaan veljeensä katseen, joka sai tämän luomaan
ylpeät silmänsä maahan.
"Ei!" huudahti hän sitten ääntään korottaen, "sellaista ei saa
tapahtua. Me olemme tulleet tänne vierasystävyyttä nauttimaan, sitä ei
saa loukata. Kuningas on meidän isäntämme ja me hänen vieraitaan...
Minä en ainakaan tahdo, että itseäni tai jotain puoluelaisistani
syytettäisiin siitä, että he kuninkaan vieraina ollessaan olisivat
väijyneet hänen henkeään... Jättäkää siis sellaiset ajatukset
mielestänne! Se päivä ei ole muutenkaan enää kaukana, jolloin te olette
tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttanne tavalla, joka paremmin sopii
ritareille!"
Arkkipiispan sanojen vaikutus oli ratkaiseva. Jokainen läsnäolevista
tiesi näet aivan hyvin, etteivät he hankkeillaan saisi mitään aikaan,
ellei arkkipiispa joko välillisesti tai välittömästi auttaisi heitä.
"Ja sentähden, hyvät herrat ja ritarit", lisäsi arkkipiispa, "on minun
mielipiteeni se, että me nyt eroamme. Kun hetki on lyönyt, jolloin
miekat ovat paljastettavat, saatte te siitä minulta tiedon...! Nyt vain
häihin!"
Hän viittasi kädellään, tervehti joka taholle ja poistui huoneesta.
Myös muut herrat alkoivat tehdä lähtöä jättäen salin toinen toisensa
perään. Viimeisinä poistuivat arkkipiispan molemmat veljet. Niin olivat
lopulta kaniikki Helmich ja Ove herra taas aivan kahden huoneessa.
Mutta kaniikilla ei ollut nyt enää mitään puhuttavaa ja Ove herra
puolestaan ei millään ehdolla tahtonut enää keskusteluun sekaantua.
Siksi poistui hän myös heti, vaikka hitain askelin, mustainveljesten
luostarista. Kulkiessaan pitkää luostarikäytävää ulos, kuuli hän
munkkien kokoushuoneesta juhlallisen messun säveleet. Ja hän nojasi
siinä tulikuuman päänsä muuria vasten ja sulki silmänsä laulun säveleen
yhä väreillessä hänen korvissaan.
Mutta äkisti havahtui hän tuskastaan ja hänen silmänsä välähtivät. Hän
painoi höyhentöyhtöisen lakin lujemmin päähänsä ja riensi päättävin
askelin ulos luostarista. Portille pysähtyi hän hetkiseksi ja katsahti
nopeasti ympärilleen. Vähäsen matkan päässä hänestä seisoi erästä
pilaria vasten nojaten kookas harmaamunkki kädet ristissä rinnoilla.
Hän näytti tahtovan katsoa nuorukaisen sydämeen, niin herkeämättä
seurasi hän silmillään tätä. -- Munkin näkö sai Oven rinnassa vielä
vahvistumaan ja lujittumaan sen päätöksen, jonka hän viimeisten hetkien
kuluessa oli tehnyt.
Hän kiirehti rientoaskelin Isolle torille ja sieltä Isonkirkon ja
neuvoshuoneen välistä katua pitkin linnaan. Munkki seurasi häntä hitain
askelin. Linnanpihalla ei hän kuitenkaan enää voinut Ove herraa
seurata, vaan meni linnantupaan ja sieltä ylös ritariluhtiin.
Häävieraat alkoivat kokoutua. Joukko ritareja käveli jo edestakaisin
luhtisillalla ja alhaalla linnanpihalla seisoi asepalvelijajoukko
toisensa vieressä. Munkki kääntyi pimeään sivukäytävään, jossa
yksinäinen asepalvelija seisoi vahtina.
Hän kuiskasi jotain miehen korvaan ja tämä vastasi. Mutta samassa
kuului kiivaitten askelten ääniä toisesta päästä käytävää, jossa
naisten huone sijaitsi sekä ne huoneet, jotka olivat kuuluneet Kaarina
kuningattarelle. Askeleet lähenivät ja ennen pitkää tuli pimeästä
näkyviin Ove Laurinpojan kalmankalpeat kasvot.
"Oletko nähnyt kuningasta, mies?" kysyi hän läähättävällä äänellä.
"En!" vastasi vahtin
"Kautta Jumalan kuoleman, minulle sanottiin, että hän on mennyt
kuningatar vainajan huoneisiin ... minun täytyy välttämättä tavata
hänet... Sehän se on tuo perällä oleva huone, jossa kuningatar kuoli ja
jossa kuningas tapaa käydä rukoilemassa... Mutta siellä ei häntä ole.
Minä olen koputtanut ovelle, ei hän ainakaan päästä minua sisään..."
Mies raukka oli aivan epätoivoissaan. Hän löi kädellään otsaansa ja
näytti punnitsevan asemaansa, sikäli kuin riehuvat ajatuksensa sen
hänelle sallivat.
"Niin kauan kuin kuningas viipyy kuningatar vainajan huoneessa, ei
kukaan pääse sinne sisään!" selitti mies jyrkällä äänellä.
Sanat eivät kuitenkaan näyttäneet tekevän mitään vaikutusta Ove
herraan. Munkki seisoi vähän edempänä muurin vieressä ja katseli nyt
niinkuin luostarin portillakin herkeämättä ritaria. Hetken siinä niin
seisottuaan havahtui tämä taas yht'äkkiä mietteistään.
"Nyt tiedän, mitä teen!" huudahti hän ja riensi sitten munkin ohitse
ritariluhtiin sekä sieltä käveleväin herrain ohitse luhtisillalle ja
kiertorappusia alas linnanpihalle.
Ritarit katselivat hämmästyneinä toisiinsa. Yksi ja toinen riensi hänen
peräänsäkin ja kutsui häntä takaisin, mutta hän ei sitä kuullut.
"Se oli sulhanen!" kuiskailtiin joukossa.
Vähän aikaa senjälkeen tuli kuninkaan kamaripalvelija, nuori Sten
herra, kävellen yli linnanpihan ja suuntasi kulkunsa luhdinrappusia
kohti. Hän oli täydessä hääpuvussa ja lyhyt, vaaleansininen viitta
heilui upeana hänen vasemmalla olkapäällään. Mutta häämielellä ei hän
siltä näyttänyt olevan, sillä valkoisen kypäräntöyhdön alta säihkyivät
hänen silmänsä synkkinä ja uhkaavina. Kun hän oli saapunut
luhtisillalle, keräytyivät ritarit heti hänen ympärilleen ja kyselivät
häneltä, oliko hän tavannut sulhasta.
"Olen!" vastasi Steen melkein äkäisesti, "hän sai minulta miehen, joka
lähti opastamaan häntä Niilo Sturen asunnolle!"
"Niilo Sturen!" melusivat ritarit. "Sulhanen on mennyt Niilo Sturen
luo!"
Mutta Steen Sture jätti ihmettelevät ritarit siihen ja meni
ritariluhdin kautta pimeään käytävään, jossa tuo yksinäinen vahtimies
seisoi. Juuri kun saapui sinne, kuuli hän niinkuin olisi joku salaovi
muurissa avattu ja suljettu taas.
"Mitä se oli?" kysyi hän mieheltä.
Mutta tämä ei ollut kuullut eikä nähnyt mitään. Munkki vain oli
hävinnyt. Steen herra tutki levottomana käytävän päästä päähän. Äkisti
pysähtyi hän. Hän kuuli uudelleen ovea avattavan ja samassa huomasi hän
valon loisteen käytävän päästä. Mutta nyt ei hän enää ollut levoton
eikä hänen myöskään nyt enää tarvinnut miehelle mitään kysymystä tehdä.
Kuninkaan korkea haamu häämötti näet sieltä tulen loisteesta esiin.
Mutta niin suorana, niin levollisen ja majesteetillisen näköisenä kuin
kuningas nyt oli, ei Steen muistanut häntä hyvään aikaan nähneensä, ei
senjälkeen kun hän marskina vallitsi Viipurin linnassa. Se voi
kuitenkin olla näköhairauskin tai oli se vain ohimenevä ilmaus siitä
sisällisestä rauhasta, jonka rukous kuninkaan rinnassa oli synnyttänyt.
Steen herra riensi hänen luokseen ja pysähtyi kunnioittavasti kuninkaan
viereen juuri kun tämä sulki rukoushuoneen oven. Hän kuuli siinä
kuninkaan huokaavan. Mutta se ei ollut sellainen huokaus, jonka huoli
ja levottomuus pusertaa ihmisrinnasta esiin, vaan oli se enemmän
helpotuksen huokaus kunnialla kestetyn vaikean hetken jälkeen.
Ja niin todella olikin asianlaita. Kun kuningas astui pimeästä esiin
ritariluhtiin, johon yhä enemmän herroja oli kokoutunut, oli hänen
kauniilla, vaikka nyt jo vuosien rypistämillä kasvoillaan yhä vielä
sama sisällistä rauhaa kuvastava ilme. Sellaista hymyä ei Kaarlo
kuninkaan kasvoilla oltu pitkiin aikoihin nähty.
Kuningas kulki kevein askelin kumartelevan ritarijoukon ohitse ja
ohjasi askeleensa samalle suunnalle kuin sulhanenkin, ainoastaan
kamaripalvelija seurassaan.
Ritarit sitä kovasti ihmettelivät. Ja heidän kummastuksensa vielä
kohosi, kun vähän senjälkeen eräs palvelija, jolta he asiaa utelivat,
ilmoitti kuninkaan menneen herra Niilo Sturen luokse.
Mutta synkässä holvikäytävässä kuuli yksinäinen vahtimies taas oven
narinan, kun se avattiin ja suljettiin, ja miehen viereen ilmautui heti
senjälkeen tuo kookas munkki. Nyt oli hänen päähineensä niskaan
valunut, joten asemies selvästi erotti rumat, arpiset kasvot, joista
pari rehellistä, älykästä ja sydämellistä silmää tähysteli häntä.
"Nyt on Kaarina kuningatar voittanut!" virkkoi munkki loistavin silmin
ja laski samassa kätensä asepalvelijan olkapäälle sekä asetti suunsa
ihan tämän korvan viereen, "kuningas on luopunut kaulaketjusta!"
Mies katseli hetkisen epäillen munkkia, mutta sitten kirkastuivat
hänenkin kasvonsa ja hän nyökäytti vallan tyytyväisenä päätään.
"Jumala paratkoon, kunpa hän olisi teidän neuvoanne noudattaen jo
ennemmin hyljännyt tuon lemmonkalun", virkkoi hän jurosti.
Mutta munkki veti päähineen taas kasvojensa eteen ja riensi pois
linnasta samaa tietä kuin kuningaskin.
* * * * *
Mieli mustana oli Niilo Sture jättänyt linnan, paeten sitä iloa, joka
siellä kuninkaan valitsemaa sulhasta odotti. Häävalmistukset
synnyttivät hänessä vain tuskaa ja koko linna tuntui hänestä suurelta
haudalta, joka ennen pitkää oli synkkään syliinsä kätkevä hänen
viimeisenkin ilonsa ja onnensa tässä maailmassa. Kamala epätoivo
raateli hänen sydäntänsä kun hän raskain askelin kulki katua eteenpäin
ja mielikuvituksessaan näki hän jo kauniin morsiamensa kuoleman uhrina
tai mikä oli vielä sitäkin kauheampaa, -- toisen omana.
Päästyään kotiin istahti hän penkille ikkunansyvennykseen ja antoi
ajatustensa lentää. Onnensa lyhyt taru kulki siinä hänen silmiensä
ohitse. Kuva kuvan perään sukelsi mieleen, valoisat ensin, sitten
sumeat, lopulta synkän synkät. Ja hurja tuli alkoi palaa hänen
silmissään, mitä lähemmäksi hän ajatuksissaan tuli sitä aikaa, jota
paraillaan eli. Hänen kätensä menivät nyrkkiin ja huulensa puristuivat
yhteen. Mutta näytti niinkuin olisi hän itsekin hävennyt voimatonta
vihaansa, sillä heti taas hillitsi hän mielensä ja sielunsa vihlovat
epäsoinnut hävisivät huokaukseen ja surumielisen hymyn varjoon.
Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei kuullut edes niitä
kiirehtiviä askeleita, jotka yhä lähenivät hänen asuntoansa. Vasta kun
ovi avautui ja kalpea, hengästynyt ja vielä enemmän sortuneen näköinen
mies, kuin hän itse olikaan, syöksähti sisään, vasta silloin havahtui
hän unelmistaan. Tulija oli herra Ove Laurinpoika.
"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt, kun ne sallivat
minun löytää teidät, Niilo herra!" huudahti hän. Hän oli vallan
kiihtynyt. Ja selvästi voi huomata, että hän ainoastaan mitä
ankarimmilla ponnistuksilla pysyi seisaallaan.
"Herra Ove Laurinpoika!" virkkoi Niilo ja nousi istuimeltaan,
"etsittekö minua?"
"Kyllä, teitä juuri etsin... Seuratkaa minua heti... Joka silmänräpäys
on nyt kallis!"
"Mihin sitten tahdotte viedä minut...?" kysyi Niilo hämmästyneenä.
Hän jäi seisomaan paikalleen ikkunansyvennykseen, joka sijaitsi
vasemmalla seinällä ovesta, ja Ove herra astui hänen luokseen.
"Älkää kyselkö minulta, Niilo herra!" sanoi hän, "nyt tahdon minä vain
yksin toimia. Sitten vasta kun te olette nähnyt tekoni, sitten vasta
tahdon puhua. Sitten saatte te myöskin vapaasti ottaa hengen minulta...
Mutta nyt seuraatte te vain minua... Meidän täytyy mennä kuninkaan
luokse."
Niilo alkoi aavistaa, mitä tuon kiihottuneen miehen mielessä liikkui.
Mutta hän ei voinut siltä käsittää, miksi hänen itsensä juuri piti
seurata häntä kuninkaan luo. Siksi kysyikin hän, tahtoiko Ove herra
viedä hänet kuninkaan luokse sentähden, että hänen läsnäollessaan voisi
ilmoittaa tälle salaisuuden, joka oli tikariin kätkettynä, ja siten
ehkä saada hänen kohtalonsa muuttumaan. Jos se oli tarkoituksena,
kieltäytyi hän jyrkästi seuraamasta. Tämän kuullessaan tuli Ove herra
epätoivoa täyteen. Ja Niilon täytyi vetäytyä niin syvälle
ikkunasyvennykseen kuin pääsi tunkeilevan Ove herran ahdistamana.
Silloin avautui ovi hiljaa ilman että kumpikaan läsnäolevista huomasi
sitä. Niin olivat he molemmat omaan kiistaansa kiintyneet.
"Niin tietäkää siis", virkkoi Ove lopulta, "että minä aion sanoa
kuninkaalle totuuden, tai teen minä lopun elämästäni ja kaadun
kuolleena teidän jalkainne juureen...! Kuninkaan täytyy saada tietää,
kuka on pelastanut hänen henkensä, hänen täytyy kerrankin oppia
tuntemaan se jalo ja uljas sydän, joka voi pysyä ritaritavoille
uskollisena, vaikka kaikki onkin liittoutunut häntä kukistamaan..."
Niilo teki kädellään liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut estää tuota
kiivasta ritaria puhumasta, mutta tämä jatkoi:
"Ja se morsian, jota varten Kaarlo kuningas on loistavan hääjuhlansa
valmistanut, hän on tuleva teidän omaksenne, Niilo Sture, tai tulee
täällä muuten häät ilman sulhasta... Kaiken tämän tahdon kuninkaalle
sanoa. Hän on uskova minua ja hän on ojentava teille taas kätensä
ystävyydellä ja rakkaudella niinkuin ennenkin. Ja teistä on tuleva
onnellinen ja kunnioitettu mies, jonka kaiken jalo sydämenne täydelleen
ansaitseekin..."
"Kyllin, kyllin!" sai Niilo vihdoin sanotuksi. "Kaikki tämä on kyllä
kaunista, Ove herra, mutta te unhotatte kuitenkin yhden asian.
Morsiantani en minä koskaan aio ottaa armolahjana vastaan, en,
tarjotkoon sen sitten kuka tahansa. Se on sanani tässä asiassa!"
"Te olette sekä uljas että ylpeä, Niilo herra!" keskeytti Ove säihkyvin
silmin.
"Niin, herra Ove Laurinpoika, minä olen ylpeä, niin ylpeä, ettei se
kalleus, jonka sain kuninkaalta muistoksi pelastaessani hänen henkensä,
eikä edes teidän jalo uhrauksennekaan ole minulle kyllin riittävät
saattamaan vaakaa minun ja kuninkaan välillä tasapainoon... Se riippuu
ainoastaan kuninkaasta..."
"Ja sentähden on kuningas nyt täällä!" kuului samassa ääni keskeltä
huonetta.
Kumpaankin keskustelevaan teki ääni, jonka he aivan hyvin tunsivat,
valtaavan vaikutuksen. He riensivät esiin ikkunansyvennyksestä ja
siellä seisoi kuningas keskellä huonetta ojennetuin käsin ja silmissä
ilme, josta kuvastui ainoastaan valo, rauha ja sovinto.
Nähdessään Niilo Sturen tulivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän aikoi
jo rientää häntä vastaan. Mutta äkisti hillitsi hän itsensä.
"Tässä seisoo kuningas edessänne, Niilo Sture", virkkoi hän, "ei
kuitenkaan kuninkaana, vaan Kaarlo Knuutinpoikana, teidän
vertaisenanne. Ja sellaisena tuon minä kaikki vanhat muistot mukanani,
kaiken sen katkeruuden, jota mielessäni olen hautonut teitä kohtaan,
jokaisen solvauksen, jolla olen teitä loukannut. Minä tulen luoksenne
sokeana ja kuurona, jollaiseksi panettelut ja oma herkkäuskoisuuteni
ovat minun saattaneet... Kas sellaisena seison nyt tässä edessänne! Te
olette jalon kilvoituksen kilvoitellut, Niilo Sture. Te olette ritari,
jolla ei ole vertaa ja minun täytyy häpeästä luoda silmäni alas...
Mutta kaiken sen, millä voin hyvittää teidät itsenne ja maailman
silmissä, kaiken sen tahdon tehdä ja siksi olenkin nyt luoksenne
tullut..."
"Herrani ja kuninkaani!" huudahti Niilo ja vaipui kuninkaan jalkain
juureen.
"Ei, ei, Niilo herra, ei niin ... miehinä seisokaamme vastatusten,
teidän edessänne en tahdo olla kuningas. Mutta ennenkuin ratkaisemme
asiamme on teidän määrättävä se sija, joka teille minun sivullani
kuuluu... Sanokaa itse, Niilo, mitä vaaditte!"
"En mitään, en mitään!" huudahti Niilo. "Tällainen hetki kuin tämä
haihduttaa kaikki menneet tapahtumat mielestäni... Taivaan Jumala
siunatkoon teitä, herra kuningas, niistä sanoista, jotka nyt olette
lausunut."
"Te annatte siis minulle anteeksi, Niilo Sture", sanoi kuningas
murtuneella äänellä, "te voitte unhottaa ja sopia."
"Sydämestäni sen teen!" vastasi Niilo ja suuteli kuninkaan kättä.
Mutta tämä nosti hänet ylös, painoi rintaansa vasten ja suuteli häntä
otsalle.
"Teitä ehkä ihmetyttää", virkkoi kuningas ja katseli sydämellisesti
ritaria, "että minä juuri nyt tulen luoksenne asian tähden, joka jo
monta vuotta on sydäntäni painanut... Te saatte kyllä vielä tietää syyn
siihen, ette kumminkaan nyt... Kukin asia vaatii näet määrätyn aikansa
tullakseen oikealle tolalle taas...! Oletteko tyytyväinen minuun,
Niilo...?"
Hän puristi lämpimästi ritarin kättä ja katsoi häntä sydämellisesti
silmiin. Ja tällä hetkellä ajatteli Niilo kaikista vähimmin sitä, mikä
oli antanut aihetta kuninkaan tekoon.
"Mutta mitä puhuitte te äsken tässä, Ove Laurinpoika?" virkkoi kuningas
ja kääntyi tämän puoleen. "Ettekö te olekaan pelastanut henkeäni,
ettekö te olekaan se, joka...?"
"En, herra kuningas!" vastasi Ove lujalla äänellä, vaikka kasvonsa
olivatkin kalmankalpeat.
Ja sitten kertoi hän samalla päättävällä äänellä kaikki kuninkaalle, ei
ainoastaan sitä, mikä koski tikaria, jonka Niilo Sture oli hänelle
edellisenä iltana vankilassa antanut, vaan myöskin, kuinka oli saanut
vanhan herran Kaarlo Tordinpojan suostumuksen ja kuinka kaniikki
Helmich oli hänelle siinä ollut avullisena.
Kuningas kuunteli tarkkaavasti ja suuret kyyneleet vierivät alas hänen
rypistyneitä poskiansa.
"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti hän ja katseli kädet yhteen liitettyinä
kohti korkeutta, "kuinka voin minä hyvittää kaiken tämän... Kuinka voin
minä toimia niin, että sinä olet tyytyväinen minuun, Kaarina, siellä,
jossa henkesi nyt leijailee pyhimysten keskellä Herran taivaassa?"
Sitten tarttui hän molemmin käsin Niilo Sturen käteen kiinni ja katseli
häntä kauan.
"Ja neidosta luovun minä", puhkesi Ove Laurinpoika puhumaan. Hän oli
vallan kalpea ja vapisi niin, että helposti voi huomata, miten vaikeaa
se luopuminen hänelle oli. Vain hädin tuskin sai hän lisätyksi: "ja
teidän lupauksenne, herra kuningas, annan minä takaisin."
Hän pysähtyi ikäänkuin uusia voimia kootakseen ja jatkoi sitten yhä
kiihtyvällä innolla:
"Yhden asian täytyy minun kuitenkin vielä ilmoittaa teille, Kaarlo
kuningas... Te ette voi olla kyllin varovainen ... salamurhaajat
väijyvät teitä, teidän elämäänne yritetään lopettaa... Jo nyt
juhlallisuuksien aikana olisi sen pitänyt tapahtua, ellei eräs mahtava
mies olisi tullut väliin ja estänyt sitä. Voi kuitenkin tapahtua, että
tuuma vasten hänen tahtoaankin pannaan toimeen..."
"Väijytystä ... kavallusta!" puhkesi kuningas puhumaan ja päästi Niilo
Sturen käden irti, "oletteko varma siitä, mitä nyt puhutte, Ove
Laurinpoika..."
"Aivan varma, herra kuningas ... ne tahtoivat saada minun murhaamaan
teidät!"
Kuningas seisoi siinä kuin ukonnuolen iskemänä. Myös Niilo Sturea
hämmästytti tuo odottamaton uutinen, vaikka hän tosin ei pitänytkään
sellaista mahdottomana niillä tiedoilla, jotka hänellä oli kuninkaasta
ja tämän mahtavista vihollisista.
"Minua alkaa jo väsyttää nämät ikuiset salahankkeet!" huudahti kuningas
ja hänen kasvoillaan kuvastui katkera viha, "ja aina, aina ovat niitä
virittelemässä ne, joille minä olen osoittanut vain paljasta
hyväntahtoisuutta ja mitä suurinta luottamusta... Omituisesti
leikittelee onnetar minun kanssani, sillä ne, joita olen vainonnut, ne
ovat ainoat, jotka ovat pysyneet minulle uskollisina..."
Ja taas tarttui kuningas Niilo Sturen käteen ja hymyili hänelle. Mutta
äkisti siirtyi hän sitten toiseen asiaan ja virkkoi:
"Mutta minun käteni on sittenkin vielä kerran saavuttava teidät kaikki,
jotka nyt tavottelette minun kuningaskruunuani... Ruotsi, Ruotsi,
kuinka väkevä ja mahtava sinä olisitkaan, jos vain sopu ja
yksimielisyys vallitsisi sinun lastesi välillä! Mutta keitä ovat nyt ne
jalot herrat, jotka ovat unhottaneet isänmaansa ja virittävät
kuninkaalleen samanlaisia pauloja, kuin pahin vihamies?... Kuitenkin,
mitäpä turhia kyselenkään! Tunnenhan minä heidät aivan hyvin! Onhan
heidän henkensä jo monta kertaa ollut minun vallassani! Mutta minä olen
lahjoittanut sen heille takaisin ja unhottanut heidän pahat tekonsa,
niinkuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan...! Jöns Pentinpoika, Jöns
Pentinpoika, mitä tarkoittavat, mihin lopulta vievät nuo sinun ilkeät
konnankujeesi...?"
Kuningas vaikeni. Hänen ajatuksensa kuohuivat niinkuin myrskyn ajamat
aallot. Mutta Ove Laurinpoika, joka oli yhtä liikutettu kuin
kuningaskin, tahtoi sovittaa nyt kaikki, mitä hurjan ja hillittömän
rakkautensa kautta oli rikkonut ja virkkoi sentähden vaitiolon
keskeyttäen:
"Ei niin, herra kuningas. Tällä kertaa teette te arkkipiispa Jönsille
väärin! Hän se juuri oli eikä kukaan muu, joka tänäpäivänä
mustainveljesten luostarisalissa väänsi murha-aseet liittoutuneitten
käsistä. Hän se pyysi näitä ajattelemaan, että he kaikki olivat tulleet
häihin teidän vieraaksenne ja että olisi jumalatonta ja raakaa
menetellä niinkuin he aikoivat... Se päivä on vielä tuleva, sanoi hän,
jolloin te olette tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttanne tavalla, joka
paremmin sopii ritareille. Niin kuuluivat hänen sanansa."
"Jöns arkkipiispako", huudahti kuningas ja viha hänen kasvoillaan
lauhtui, "Jöns arkkipiispako olisi puolustanut minua vihollisiani
vastaan?"
"Ja nyt kun minä olen sanonut teille kaikki, Kaarlo kuningas ... pyydän
minä teiltä lupaa saada matkustaa kotimaahani. Jos tulen takaisin, on
henkeni ja vereni kokonaan teidän, ellen", tässä kääntyi hän Niilon
puoleen, "niin luulen, että löytyy ainakin yksi, joka kiitollisella
mielellä tahtoo muistella Ove Laurinpoikaa."
Nämät sanat sanottuaan syöksähti hän ulos huoneesta.
Ovella seisoi Steen Sture ja myös hänen silmänsä olivat kyyneleitä
täynnä. Hän antoi Ove Laurinpojan mennä häiritsemättä matkoihinsa,
vaikka hänellä nyt olikin kiihkeä halu painaa häntä rintaansa vasten.
Niin oli hänen sydämensä iloa täynnä, nähdessään nuo molemmat, jotka
olivat hänelle niin rakkaat, seisovan siellä huoneessa kaikessa sovussa
ja rauhassa.
* * * * *
Suuressa hääsalissa ja sitä ympäröivissä huoneissa kulkivat vieraat
edestakaisin. Kaikki olivat saapuneet. Ainoastaan kuningas oli vielä
poissa. Kuitenkin oli odotusta kestänyt jo niin kauan, että hänenkin
pian täytyi tulla näkyviin.
Hänestä ja hänen sekä sulhasen menosta Niilo Sturen, tuon halveksitun
ja nyt jo puoleksi unhotetun ritarin luo, puhuivat siinä odottaissa
kaikki. Ja jokaisella oli jotain ojennettavaa tai lisättävää niihin
juttuihin, jotka olivat jo valmiiksi muokattuja ja sellaisina
kiertelivät ympäri salia.
Ainoastaan kaniikki Helmichillä ei näyttänyt olevan halua keskusteluun,
sillä kun joku kääntyi siinä tarkoituksessa hänen puoleensa, vastasi
hän kyllä tavallisella kohteliaalla tavallaan, mutta samalla kuitenkin
niin, että kysyjä heti jätti hänet. Hän koetti päästä puheisiin
arkkipiispan kanssa, joka seisoi joukko ylhäisimpiä herroja ympärillään
salin toisessa päässä. Mutta se ei onnistunut hänelle.
Sillä välin puetettiin naisten huoneessa Briita neitiä morsiameksi. Oi,
se oli surullinen toimitus! Morsian istui kalpeana ja äänetönnä, povi
vain joskus kohosi ja syvä huokaus tunkeutui silloin tällöin hänen
huuliensa välistä. Huoneessa olivat kaikki niin hiljaa, niin hiljaa,
kuin olisi siellä puetettu ruumista eikä morsianta. Ei mitään hymyilyä
eikä leikkisanoja -- ainoastaan tukehtuneita huokauksia ja pidätettyjä
kyyneleitä. Morsiusneidot veivät ja toivat kukkasia, koristuksia ja
nauhoja, katsahtivat toisiinsa ja osoittivat, mikä oli sopivin. Ja niin
nyökkäsivät he hyväksyvästi toisilleen ja asettivat sen paikalleen.
Eräs neitosista kurotti morsiamelle erittäin kauniin punaisen ruusun.
Morsian katsahti ylös ja suuteli kukkasta, mutta pani sen sitten pois
kädestään.
"Ei, ei!" sanoi hän, "punainen ruusu ei sovi minulle ... se muuttuisi
kuitenkin heti valkoiseksi!"
Kukaan ei käsittänyt, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti. Mutta hän
huokasi niin syvään, että kaikissa heräsi säälintunne.
"Kas tässä ruusu sinulle, ota se!" virkkoi silloin pieni tyttönen, joka
seisoi juuri hänen sivullaan. "Sisareni sanoi tosin, etten saisi ottaa
sitä ja etten ainakaan missään tapauksessa saisi antaa sitä sinulle,
mutta minusta on se niin kaunis ja koska sinä, samoinkuin minäkin,
pidät valkoista ruusua itsellesi sopivimpana, niin ota minun kukkani."
Tyttö oli Ingeborg Åkentytär (Tott), Iliana rouvan nuorempi sisar, joka
juuri tähän aikaan vieraili hänen luonaan ja nyt morsiusneitojen mukana
oli tullut linnaan.
Briita neiti kumartui alas ja suuteli tyttöä. Ja kyyneltulva valui
siinä alas lapsen poskelle ikäänkuin kiitollisuuden osoitteeksi siitä
vaistomaisesta kyvystä, jolla tämä osasi toisen tuskia keventää.
"Niin, niin, niinhän se on!" virkkoi hän kyyneleet silmissä, "valkoinen
ruusu se minulle paraiten sopii."
Ja hän otti kukan ja kiinnitti sen rintaansa. Mutta Ingeborg seisoi
paikallaan ja katseli häntä, eikä oikein tiennyt, pitikö hänen nauraa
vai itkeä.
Briita neiti oli, jätettyään kuninkaan huoneen, rientänyt tapaamaan
heimolaistansa. Hän näet tahtoi mitä pikimmin ilmoittaa tälle sen
huomion, jonka oli tehnyt. Niilo se oli pelastanut kuninkaan hengen,
siitä oli hän aivan varma. Mutta hän ei tavannutkaan heimolaistaan
missään. Ja kun hän vihdoin pitkän hakemisen jälkeen löysi hänet --
tämä oli silloin rukoushuoneeseen menossa -- suuteli tämä häntä vain
otsalle ja sanoi: "Laita itsesi valmiiksi, Briita, ja ajattele, että
meidän täytyy tyytyväisenä ottaa vastaan se, jota emme voi välttää.
Kohtalonsa alle täytyy joka ihmisen alistua!" Ne sanat sanottuaan oli
hän sitten, rukouksista välittämättä, mennyt kappeliin ja lukinnut oven
jälkeensä.
Niin oli hän sitten, itsekään oikein tietämättä, kuinka, tullut
huoneeseen, jossa morsiusneidot odottivat häntä. Nämät peräytyivät
hämmästyneinä, nähdessään sen syvän surun, joka koko hänen olennossaan
ilmeni. Mutta kaikkiin heidän utelemisiinsa ei hänellä ollut mitään tai
aivan lyhyt vastaus. Inga vanhus näytti olevan yhtä epätoivoinen kuin
Briitakin, mutta hän voi itkeä ja siten keventää tuskaansa. Sitä ei
Briita voinut.
Kuitenkin voi jokainen huomata, että kauniin neitosen rinnassa oli joku
rohkea tuuma kypsynyt lujaksi päätökseksi. Sitä ilmaisivat hänen
kasvojensa päättävät piirteet, sitä myös se täydellinen
välinpitämättömyys, jolla hän antoi toisten pukuansa järjestellä ja
valmistaa itseään morsiameksi. Vasta valitessaan kukkaa itselleen
lausui hän ajatuksensa julki ja antoi tuskalleen vallan.
Ja siinä istui hän nyt kukka kädessä ja tarkasteli sen hienoja lehtiä,
ikäänkuin olisi niihin ollut kirjoitettuna se satu, joka yksin vain nyt
enää voi hänen sydämelleen rauhan lahjoittaa -- elämänsatu lempeästä
enkelistä, joka saattaa väsyneen hengen maan mustasta mullasta taivaan
ikuiseen iloon. Valkoinen oli kukka, mutta vaaleampi vielä neitosen
poski. Näytti niinkuin olisi sielu paennut pois ja jälellä ollut
ainoastaan ihmeen kaunis ruumis, joka lepäsi siinä istuvassa asennossa
katkaistu kukkanen kädessään.
Ingeborg ei saattanut sellaista tuskaa nähdä. Hän juoksi itkien pois ja
kätki kasvonsa oviverhoihin. Mutta äkisti katsahti hän ylös ja
kuunteli. Ulkoa kuului selvästi askelten ääniä, jotka tulivat yhä
lähemmäksi ovea.
"Kuulkaa!" huudahti hän, "joku on tänne tulossa ... kuulen kannusten
kilinää... Ajatelkaa, jos se olisi..."
Hän ei ehtinyt sanoa enempää, sillä samassa pysähtyi joku ulkopuolelle
ja koputti hiljaa ovelle. Inga vanhus riensi heti avaamaan, mutta
peräytyi hämmästyneenä takaisin.
Kynnyksellä seisoi kuningas itse. Hänen kasvonsa olivat lempeän
näköiset ja silmissä oli loistava, auringonpaisteinen ilme. Nähdessään,
että morsian oli jo valmiiksi puetettu, astui hän sisään huoneeseen ja
kiiruhti tämän luo.
Hän pysähtyi kuitenkin äkisti ja hymy hänen huuliltaan hävisi. Morsian
istui jäykkänä ja liikkumatonna paikallaan ja katseli valkoista kukkaa
kädessään. Kuningas oli jo aikomuksessa lausua Briitan nimen, mutta
muutti sitten äkisti päätöksensä ja viittasi pienen Ingeborgin
luokseen.
"Kysyppä Briita neidiltä", kuiskasi hän lapselle, "tahtooko hän antaa
kätensä sille, jolle minä jätin tikarini metsässä Dalbyn luostarin
luona."
Mutta Ingeborg ei ehtinyt täyttää kuninkaan pyyntöä. Morsian oli itse
kuullut joka sanan. Ja kaikkien hämmästykseksi nousi hän ylös
istuimeltaan ja astui kasvot kalpeina serkkunsa luo. Ei katkeruutta
eikä vihaa näkynyt hänen kasvoillaan, mutta niissä oli äänetön,
syyttävä ilme, jonka tarkoituksen kuningas aivan hyvin käsitti. Niin,
neitosen katse oli samallainen kuin joutsenen, kun se peilikirkkaalla
järvellä kääntyy rantaa kohti, josta hänen puolisoonsa sattunut,
kuolettava nuoli on lähtenyt.
"Te kysytte minulta, mikä on tahtoni, serkku", sanoi hän, "ja kuitenkin
tiedätte te sen... Te tiedätte, kuinka kauheita tuskia kärsin, ja te
kysytte yhtä kaikki, tahdonko kantaa niitä?"
"Katso minuun, Briita!" virkkoi kuningas ja tarttui rakkaudella, jonka
sydämmellisyyttä oli mahdoton selittää, vaalean morsiamen käteen
kiinni, "katso minuun, Briita ja sano sitten vasta, olenko sen
näköinen, joka tahtoo sinulle tuskaa tuottaa?"
Briita katsahti kuninkaaseen. Mutta päivänpaisteinen katse, lämmin hymy
ei tehnytkään häneen tarkoitettua vaikutusta, vaan pikemmin lisäsi kuin
helpotti sitä raskasta taakkaa, joka hänen mieltään painoi. Hän värisi,
niinkuin paleltunut kukka varressaan, ennenkuin auringon viimeinen
suudelma on sen tuhonnut.
"Tiedätkö, kuka se ritari oli, joka pelasti henkeni metsässä Dalbyn
luostarin luona?" kysyi taas kuningas.
"Tiedän!" vastasi Briita ja loi jäykät silmänsä kuninkaaseen.
"Sanoppa se sitten minulle...!"
"Se oli mies, jota te olette väärin kohdellut aina siitä päivästä
alkaen, kun saitte tiedon Viipuriin, että Kristofer kuningas oli
kuollut!"
"Briita!" huudahti kuningas kiivaasti ja katseli tutkien neitosta.
Mutta äkisti hillitsi hän itsensä ja lisäsi: "mielesi on katkeroittunut
vanhaa serkkuasi kohtaan ja siihen on sinulla kyllä syytäkin. Mutta
pyydän, että hillitset vihasi ja uskot minua, kun vakuutan, että jos
kaikki vain olisi riippunut minusta, olisit varmaankin tästä surusta
säästynyt...! Jos hämärällä puheellasi todella tarkoitat sitä, jota
luulen, niin on hän nyt minun ystäväni..."
"Ystävänne?" huudahti Briita ja samassa välähti salama hänen silmissään
ja purppurapilvi ilmautui hänen kasvoilleen. Mutta hän oli jo niin
kauan hautonut omaa onnettomuuttansa mielessään, että epäilys voitti ja
toivo hävisi jo samassa silmänräpäyksessä, kun se syntyi. Ja niin
seisoi hän taas siinä marmorivaaleana, kylmänä ja jäykkänä niinkuin
kuva.
"No niin, Briita", lisäsi kuningas, "minä annan hänelle kaiken sen
hyvän, mitä minulla on ... minä annan sinut hänelle... Sentähden olen
nyt tullutkin sinulle kertomaan, mitä tapahtunut on ja että nyt voit
jättää surusi..."
"Mitä sanottekaan, kuningas! Onko kaikki tämä totta puhetta? Ettekö te
enää tahdokaan pakottaa minua, ettekö enää kauemmin pitää lupauksesta
kiinni, jonka isäni sanotaan antaneen...?"
Kysymykset seurasivat niin tiheään toinen toistaan, että selvästi
huomasi toivon ja luottamuksen taas palanneen hänen rintaansa.
"Paljon sinä kyseletkin, serkku, mutta kaikkeen siihen vastaan minä
kuitenkin myöntäen ja suostunpa vielä muuhunkin, jos vain itse
tahdot..."
"Jos vain itse tahdon..."
"Niin, jos vain itse haluat, niin vietetään hääsi jo tänä päivänä...
Kutsutut vieraat tulevat vain tapaamaan toisen sulhasen, kuin mitä ovat
odottaneet. Mutta ... minun täytyy täyttääkseni tämän lupaukseni saada
käsiini paperi, jota minulla nyt vielä ei ole. Sen on kuitenkin minulle
luvannut mies, johon sekä sinä että minä voimme luottaa... Ennemmin tai
myöhemmin jätetään se minulle, mutta koska, sitä en niin täsmälleen
tiedä... Se ei kuitenkaan estä meitä nyt menemästä hääsaliin, niin että
kaikki saavat nähdä, kuka sinut on vihkituoliin vievä."
"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti Briita ja vaipui korkean lankonsa syliin.
Mutta kuningas antoi kädellään merkin ja heti riensi eräs neitosista
avaamaan ovea. Niilo Sture ilmautui kynnykselle. Hän astui kuninkaan
luo, joka vapaalla kädellään tarttui hänen käteensä kiinni.
"Kas tässä!" virkkoi kuningas, "kas tässä henkeni pelastaja! Hänelle
suon minä kaiken sen, mitä ihminen tässä maailmassa suoda voi. Ja nyt
toistan minä kysymykseni, Briita. Suostutko sinä."
Kuka voi tulkita katseen naisen silmissä, kun hän koettelemusten ja
taisteluiden jälkeen yhtäkkiä huomaa kaivatun päämäärän edessään, kun
hän näkee armaimman unensa sukeltavan pimeydestä esiin, saavan määrätyn
muodon, muuttuvan todeksi. Armaammin ei aalto hymyile, kun siinä
myrskyn jälkeen taivas tähtineen kuvastuu, kauniimmin ei bardin laulu
taistelun jälkeen soi. Siinä on silloin valoa, lämpöä, siinä on elämä,
siinä on autuus. Taulu, jonka kauneutta ei ihmiskieli voi kuvata,
salaperäinen soitanto, jonka säveleet ainoastaan sydän voi käsittää,
aavistus, pyhä aavistus taivaan olemassaolosta -- kaikki tosi ja hyvä
heijastuu silloin aamuloistossa ja virtaa esiin immen sydämen
salaisista sopukoista. Autuas hymy huulillaan sulki Niilo Sture
morsiamensa syliinsä.
Ja kuningas laski kätensä heidän päänsä päälle.
"Sokea, peräti sokea olen ollut", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta
minä kiitän Jumalaa, että hän on ajoissa avannut silmäni. Ja minä
toivon, että hän nyt kuulee sydämeni pyynnön, kun rukoilen teille hänen
runsainta siunaustansa."
Kaikki seisoivat liikutettuina ja Inga vanhus nyyhkytti ääneensä. Mutta
kuningas lisäsi:
"Ja nyt hääsaliin. Vieraani ovat saaneet odottaa jo muutenkin liian
kauan!"
Hän astui itse ovelle ja muut seurasivat perässä.
Hääsalissa vaikenivat kaikki kun ovet avattiin ja kuningas astui
sisään. Kaikkien silmät kääntyivät jännitettyinä häneen ja kauan
odotettuun morsiuspariin. Mutta kun he näkivät Niilo Sturen Ove herran
sijalla, kävi humaus yli koko salin.
Selvää oli, että sovinto oli tapahtunut kuninkaan ja tuon kauan
väärinymmärretyn ritarin välillä. Ja mikään ei voinut olla heille
kummallenkaan enemmän vaarallista. Salahankkeet olivat tähän asti
kohdistuneet yksinomaan kuninkaaseen. -- Niilon olivat näet
liittoutuneet katsoneet aivan välttämättömäksi itselleen, jonka tähden
he olivatkin kaikella tavoin koittaneet saada häntä puolelleen. --
Mutta nyt kääntyivät ne suorastaan häntä kohtaan, josta jokainen heistä
heti huomasi kuninkaalle tulevan vahvimman tuen. Ja niinkuin
tavallisesti aina, kun tällaista tapahtuu, niin näytti nytkin
odottamaton yhdistys ensi hetkellä vastustajille pelottavan
vaaralliselta. Itse arkkipiispastakin, joka seisoi siellä kylmänä ja
tyynenä, tuntui vaara niin suurelta, että hän päätti estää sitä millä
keinoilla tahansa.
Siinä tarkoituksessa astui hän kuninkaan luokse, joka tervehti häntä
teeskentelemättömällä ystävyydellä. Sen vaikutti Ove Laurinpojan
tiedonanto, että arkkipiispa väliinmenollaan oli estänyt jo valmiiksi
suunniteltujen salahankkeiden toimeenpanon. Mutta ennenkuin arkkipiispa
ehti vielä sanaakaan sanoa, alkoi kuningas:
"Minä lausun teidät kaikki, jalot herrat ja kunnon miehet,
tervetulleiksi tähän juhlaan ja toivon samalla, että ilo ja riemu hyvin
viihtyisivät täällä meidän keskellämme... Tällä kertaa on minulla
itsellänikin syytä iloon enemmän kuin ehkä kellään muulla. Minä olen
näet löytänyt uskotun ystäväni jälleen, joka muinoin oli minulle
erittäin rakas, mutta jonka minä onnen auringonpaisteessa vähitellen
unhotin... Niin, teinpä vielä enemmänkin, -- minä työnsin hänet luotani
alhaisten epäluulojen sokaisemana. Tämän ystävän olen minä nyt taas
löytänyt. Ja sen hyvityksen tahdon minä antaa hänelle tässä teidän
läsnäollessanne, että julkisesti tunnustan kohdelleeni häntä tavalla,
joka ei ollenkaan kunnon miehelle sovi, vielä vähemmin kuninkaalle..."
Kuningas pysähtyi hetkiseksi ja hänen silmänsä, joitten kostea kiilto
ilmaisi sisällistä liikutusta, hakivat sillä välin Niilo Sturea.
"Ja nyt olkoon menneisyys unhotettu, niinkuin ei sitä koskaan olisi
ollutkaan," jatkoi hän sitten, "minä olen saanut entisen ystäväni
takaisin ja niin totta kuin elän tahdon minä myös, mitä itseeni tulee,
pitää hänet. Te tiedätte hyvin, kuka tämä ystävä on. Se on herra Niilo
Sture. Ja osoitteeksi siitä, että meidän välillämme ei nyt enää ole
mitään, joka erottaisi meitä toisistamme, ilmoitan minä täten, että
minä laillisena naittajana annan hänelle serkkuni, neiti Briita
Kaarlontyttären, avioksi..."
Olisi turhaa yrittääkään kuvata sitä vaikutusta, jonka nämät sanat
tekivät läsnäoleviin vieraisiin. Enemmistö, joka nytkin niinkuin aina
orjallisesti noudatti kuninkaan tahtoa, kiirehti yleisen ilon
vallitessa onnittelemaan kuningasta ja morsiusparia. Ainoastaan
muutamat vain jäivät paikoilleen, osaksi jo ennenmainituista syistä,
osaksi koska katsoivat kuninkaan menettelyä uudeksi hyökkäykseksi
kirkkoa vastaan, jolle morsiamen isä oli uskonut viimeisen tahtonsa
toimeenpanon. Itse asiassa löytyi tuskin ainoatakaan, ainakaan
ylhäisempäin vierasten joukossa, jotka vilpittömästä sydämestä olisivat
ottaneet osaa kuninkaan iloon.
Kun onnittelevat olivat poistuneet astui arkkipiispa kuninkaan luokse
ja salissa syntyi taas syvä hiljaisuus.
"Ilahuttava on se sanoma, jonka nyt olette ilmoittanut meille, Kaarlo
kuningas", virkkoi hän. "Kuitenkin toivon, ettette pahastu, vaikka
muistutankin teitä eräästä asiasta, jonka te ehkä ilon ensi huumeessa
olette kokonaan unhottanut..."
"Ja mikä asia se sitten olisi, Jöns arkkipiispa?" keskeytti kuningas
kiivaasti.
"Teidän setänne, herra Kaarlo Tordinpojan, testamentti, Jumala hänen
sieluansa armahtakoon. Kuolevan tahto on jo itsessään pyhä, Kaarlo
kuningas, ja vielä enemmän on se sitä silloin kun se on uskottu pyhän
kirkon huostaan. Ja Kaarlo herra, setänne, on antanut tyttärensä
toiselle miehelle, kuin joka nyt tässä edessämme seisoo!"
Hiljaista kolinaa kuului siitä osasta salia, josta ovi johti
ritariparvelle. Se oli voimakkaan miehen jalan astuntaa ja kerran
kuului jo kannusten kilinäkin. Yksi ja toinen lähinnäolevista katsahti
siinä taakseen, mutta nähtävästi ei siellä ollut mitään erityistä
huomattavaa, sillä he käänsivät taas heti kaiken huomionsa kuninkaaseen
ja arkkipiispaan. Tänne asti ei kolina kuulunutkaan.
"Ruotsin kirkon päämiehenä", jatkoi arkkipiispa, "täytyy minun, niin
ikävää kuin se minulle onkin, Kaarlo kuningas, panna vastalauseeni tätä
avioliittoa vastaan."
"Sillä näyttää olevan kovasti kiire, tällä teidän vastalauseellanne,
Jöns arkkipiispa!" huomautti kuningas.
"Niin on", lausui arkkipiispa, "sillä tämä minun vastalauseeni on
todella otettava huomioon, Kaarlo kuningas?"
"Te arvelette siis, että Ruotsin kuningas ei voi saada pyhän isän
suostumusta kahden nuoren liittoon, neitosen, jonka naittaja hän on, ja
ritarin, joka on hänelle yhtä rakas kuin oma veli?"
"Se on teidän asianne, herra kuningas, tutkia kuinka sen laita lienee!
Luulen kuitenkin, että Ruotsin arkkipiispallakin on sana sanottavana
pyhän isän luona Roomassa ennenkuin tuomio langetetaan."
"Ha-ha-haa!" kuului samassa kova nauru ritariluhdin ovelta.
Salissa syntyi yhtäkkiä yleinen hiljaisuus ja kaikkien silmät
kääntyivät ritariparvelle päin.
Siellä seisoi kynnyksellä kookas, hartiakas mies, yllään vihreä ihokas
ja sen päällä jalkoihin asti ulottuva, valkoinen mantteli, josta vain
ristiritarin punainen risti puuttui. Muuten olisikin luullut hänen
kuuluvan johonkin hengelliseen ritarikuntaan. Hänen hiuksensa olivat
lyhyeksi leikatut, hänen kasvonsa arpien peittämät, joka teki ne vielä
rumemman näköisiksi kuin ne luonnostaan olivatkaan. Huulilla häilyi
hymy, joka tuntui teeskennellyltä ja luonnottomalta. "Viheriä ritari!"
kävi kuiske yli salin. Mutta viheriä ritari astui tukevin askelin
toiseen päähän huonetta, jossa kuningas ja arkkipiispa seisoivat.
Edellinen tähysteli iloisella hämmästyksellä ritaria. Hänen kasvoillaan
oli sama ilme, kuin sen, joka äkkiarvaamatta tapaa vanhan tutun, jota
kauan ja turhaan on etsinyt. Ja senhän tietää jokainen itsestään, että
se, joka kerran on ollut jollenkin oikein rakas, pysyy sinä, vaikka he
eivät vuosikausiin näkisikään toisiaan.
"Heissaa, viheriä!" huudahti kuningas, "missä olette nämät pitkät
vuodet viettänyt, ja mistä nyt viimeksi tulette?"
"Kaksi kysymystä yhdellä kertaa, herra kuningas", lausui ritari, "niin
moneen en jaksa vastatakaan... Mistä tulen, kysytte... Minä vastaan
siihen: kuolleen tyköä!"
"Kuolleen?" kysyi kuningas ja arkkipiispa ynnä muut vieraat tekivät
katseellaan saman kysymyksen.
"Niin, kuolleen", vastasi ritari, "herra Kaarlo Tordinpojan luota,
jonka viimeksi näin Penningebyssä ... kuinka monta vuotta siitä nyt on
kulunut en niin tarkalleen muista... Kuitenkin on minulla kirje teille
tältä jo aikoja kuolleelta herralta sekä myös sen ohessa eräs tärkeä
tiedonanto."
"Antakaa se sitten tänne!" huudahti kuningas.
"Ensin toinen asia, herra kuningas", vastasi ritari aivan tyynenä.
"Vanhalla laamannilla oli ystävä, johon hän sokeasti luotti, ja tällä
ystävällä oli salaisuus, jonka hän uskoi vanhalle herralle..."
"Ei, ei, viheriä!" keskeytti kuningas kärsimättömänä, "älkäämme puhuko
siitä nyt. Nyt on meillä tärkeämpiäkin asioita ratkaistavana. Vai
ettekö tiedä, että tämä mahtava mies, Ruotsin arkkipiispa, joka seisoo
tässä edessänne, tahtoo repiä sen hajalle, mitä minä tahdon yhdistää...
On kysymyksessä setä vainajani tyttären..."
"Häntä juuri, kuningas, koskee minunkin tiedonantoni", keskeytti
ritari. "Mutta pyydän, ettette keskeytä minua, sillä pitäisihän teidän
entisestä muistaa, kuinka vaikea minun on enää saada sitä liitetyksi
yhteen, joka kerran on rikki mennyt!... Katsokaas, herra kuningas, ja
voitte tekin sen kuulla, Jöns arkkipiispa, asia oli niin, että vanhan
herran ystävällä oli salaisuus, jonka hän uskoi tälle. Se salaisuus
koski tämän tytärtä, joka rakasti erästä nuorukaista, samaten kuin
nuorukainenkin rakasti häntä, vaikka hän luulikin, niinkuin yleensä
kaikki nuorukaiset luulevat, että neitonen ei pitänyt hänestä, ja että
hän sentähden oli onnettomin nuorukainen maan päällä. Kaarlo herraa ei
niin paljon ihmetyttänyt tyttärensä rakkaus, kuin se, mitä ystävällä
vielä oli kerrottavaa. Tämä näet tiesi ilmoittaa hänelle, että petos ja
kavaluus kutoi lankojansa hänen rakkaan tyttärensä ympärillä ja että
tätä aiottiin käyttää paulana houkuttelemaan hänen sydämensä valittu
tekoihin, joita tämä elinaikansa saisi katua."
Tässä pysähtyi ritari hetkiseksi ja katseli tutkien ympäröiviä herroja.
Vähän syrjässä, herra Krister Pentinpojan takana, erotti hän kaniikki
Helmichin kalmankalpeat kasvot. Näihin kiintyi hänen katseensa ja
häneltä pääsi siinä omituinen, käheä nauru. Kaniikista, joka äkisti
vetäytyi Krister herran leveän selän suojaan, siirtyivät ritarin silmät
tarkastelevina muuhun joukkoon ja kiintyivät lopulta arkkipiispaan.
Mutta tämä seisoi kylmänä ja jäykkänä. Eikä pienintäkään värähdystä
huomannut hänen kasvoillaan.
"Ja nyt teki vanha Kaarlo herra", jatkoi hän sitten, "niinkuin ystävä
pyysi häntä. Hän kirjoitti kirjallisen määräyksen, jossa hän sääsi,
että hänen tyttärensä Briita oli hänen tahdostaan ja suostumuksellaan
annettava avioksi herra Niilo Bonpoika Sturelle, ilman että kellään
olisi oikeutta järkähyttää hänen näin täydellä tajulla tehtyä
päätöstään... Kas tässä on kirje, kas tässä ... ritarin vahasinetti
samoinkuin todistajainkin riippuu siinä?"
Ritari otti manttelinsa alta pergamentille kirjoitetun kirjeen, josta
kolme sinettiä riippui, ja jätti sen kuninkaalle. Tämä otti pergamentin
käteensä ja sittenkun oli lukenut sen, ojensi hän kirjeen
arkkipiispalle, joka myös tarkasti tutki sen sisällön.
"Mutta miksi", kysyi kuningas saatuaan kirjeen takaisin, "miksi tämä
setäni määräys nyt vasta tulee päivän valoon? Niiden monien vuosien
vieriessä, jotka hänen kuolemastaan ovat kuluneet, olisi luullut olevan
kyllin aikaa tällaisen kirjeen jättämiseen. Jumala paratkoon, sehän
olisi voinut tulla aivan liian myöhään!"
"Liian myöhään, kuningas", keskeytti ritari, "liian myöhään ... se ei
ole ennen onnettomuutta! Mutta tämän kirjoituksen jätti vanha Kaarlo
herra kappalaiselleen, mestari Johannekselle, valallisella
velvoituksella, ettei antaisi sitä ennenkuin vasta viimeisessä
hätätilassa. Hän ei näet uskonut, että asia koskaan voisi mennä näin
kauas, kun se nyt todella on mennyt."
"Mutta kuinka on kirje tullut teidän käsiinne?" tutki kuningas. "Minä
olen odottanut sitä, sillä sen lupasi minulle tänä päivänä eräs veli
harmaamunkkien luostarista..."
"Luostarissa oleskelee myöskin teidän setänne vanha huonekappalainen...
Hän on ilmaissut salaisuutensa sille harmaaveljelle, josta te puhutte,
ja tämän harmaaveljen asioita käyn minä nyt... Mitä taas minuun, teidän
omaan ritariinne, tulee, niin olen minä tänä päivänä saapunut pitkältä
matkalta takaisin kotimaahan. Ensiksi pohjastuin täällä harmaaveljesten
luostariin ja... Niin siinähän se sitten onkin koko asia!"
Kuningas seisoi hetken aikaa ääneti paikallaan käännellen pergamenttia
kädessään ja katsellen siinä riippuvia sinettejä, joista toinen oli
huonekappalaisen, toinen Kustaa Anundinpoika Sturen. Sitten loi hän
silmänsä arkkipiispaan ja virkkoi:
"Mitä arvelette, Jöns arkkipiispa? Voimmeko pitää näitä häitä, joita
varten nyt olemme tänne kokoon tulleet, laillisina, vaikka sulhasena ei
olekaan se, jonka aluksi luultiin siksi tulevan?"
Arkkipiispa vaikeni ja kuningas katsoi sen suostumisen merkiksi sekä
antoi soittajilleen viittauksen puhaltamaan. Ja niin lähtivät kaikki
musiikin ja kellojen soidessa kirkkoon, jossa vihkiminen toimitettiin.
Senjälkeen kokoontuivat vieraat komeille päivällisille, missä
hopealautasia ja -astioita luettiin sadottain, muita hopea- ja
kultakalleuksia lukuunottamatta, joita tuo rikas kuningas omisti.
"Mitä arvelet, veli, onko aika sopiva?" kysyi Krister Pentinpoika
synkältä arkkipiispalta, kun he menivät yhdessä rappusia ylös linnaan.
Mutta tämä ei vastannut mitään. Ja vihkimisen sekä hääaterian kestäessä
ei kukaan voinut hänessä huomata mitään muuta, kuin paljasta
hyväntahtoisuutta. Hän istui pöydässä kuninkaan vieressä ja hänen
sivullaan istui Strängnäsin Sigge piispa sekä muut pääpapit ja ritarit,
aina arvonsa mukaan. Herra Niilo Kristerinpoika (Vaasa) teki drotsin
virkaa ja herra Eerikki Niilonpoika (Oxenstjerna), arkkipiispan serkku,
leikkasi ja asetti kaikkien eteen ruoat.
Ulkonaisen kohteliaisuuden ohessa huomasi kuitenkin silloin tällöin
yhden ja toisen myrkyllisen silmäniskun pitkässä pöydässä. Oxenstjernan
veljeksillä oli tuon tuostakin jotain kuiskattavaa toisilleen ja toinen
poistui jo pari kertaa pöydästäkin ja meni ulos, mutta tuli taas heti
takaisin sisään. Linna vilisi täynnä aseellisia miehiä. Kuningas voi
olla aivan rauhallinen. Sillä valppaat silmät valvoivat tänä ja
seuraavina päivinä tarkasti kaikkia vähänkin epäiltäviä liikkeitä ja
voimakkaita käsiä oli aina valmiina tarttumaan kiinni, koska ja missä
vain tarvittiin.
"Onko aika sopiva?" kysyi Taavetti herra Krister veljeltään.
"Ei!" vastasi tämä, "täällä voisi kompastua heti ensimäiseen mieheen!"
"Niin antakaamme sitten veljemme, arkkipiispan, toimia!" virkkoi
Taavetti herra tarttuen samassa raskaaseen hopeapikariin, josta joi
sulhasen maljan.
Hääaterian jälkeen, jonka kuluessa kuninkaan soittajat puhalsivat
kappaleen toisensa perään, alkoi tanssi ja muut leikit. Seuraavana
päivänä oli määrä pitää turnajaiset. Kaikkialla oli elämää ja iloa ja
moni sydän syttyi, leimahti täyteen liekkiin kauniitten silmäin
lumoomana. Lupauksia annettiin ja otettiin. Tuntui niinkuin olisi hyvän
ja lempeän Kaarina kuningattaren henki hiipinyt ympäri huoneita.
Sellaista, niin iloista ja valoisaa päivää ei Tukholman linna ollut
nähnyt hänen kuolemansa jälkeen. Kuningas itsekin näytti tällä hetkellä
unhottavan kaikki raskaat huolensa ja antautuvan kokonaan ilon valtaan.
Hänen kauniit kasvonsa vilkastuivat, nähdessään kaiken sen onnen, joka
joka taholta hymyili häntä vastaan. Mutta useimmin kääntyivät kuitenkin
hänen silmänsä kauniiseen morsiuspariin. Paljon, paljon muistoja, sekä
valoisia että synkkiä, toi se näky hänen mieleensä! Mutta niitä ympäröi
nyt hetken pyhä rauha.
Leikkien lomassa meni kukin ulkohuoneisiin raitista ilmaa hengittämään.
Sellaisella vilvottelumatkalla harhautui morsiuspari aina luhtisillalle
asti. Siellä valoi kuu valoansa yli linnanpihan ja heitti myös
loistettaan luhtisillalle valaisten morsiamen kauniit kasvot. Etäältä
salista alkoi kuulua tanssinsävel ja kaikki riensivät heti sinne, niin
että nuo kaksi nuorta jäivät siihen aivan yksin. Synkkä varjo lähestyi
heitä takaapäin, mutta pysähtyi sitten äkisti ja jäi hiljaa paikalleen
seisomaan.
Samassa laskeutui käsi Niilo Sturen olkapäälle. Hän käännähti äkisti
ympäri ja myös morsian katsahti taakseen.
Siinä seisoi aivan heidän vieressään Ove Laurinpoika. Kuun valossa
näyttivät tämän kasvot vallan vaaleilta, joka teki, että hän oli
enemmän hengen kuin ihmisen näköinen.
"Minä ratsastan jo tänä yönä kaupungista", sanoi hän, "mutta ennen sitä
tahdoin vielä tavata teidät! Sydämeni halusi vielä kerran saada
vakuutuksen siitä, että te olette antanut minulle anteeksi ja että te
ilman katkeruutta voitte muistella Ove Laurinpoikaa!"
Niilo sulki hänet syliinsä.
"Jos tarvitsette joskus ystävän apua, Ove Laurinpoika", sanoi hän,
"niin muistakaa silloin minua!"
"Sitten kiitän sydämestäni Jumalaa!" virkkoi Ove ja lisäsi, tarttuen
samassa morsiamen käteen kiinni: "Ja te, voitteko myöskin te unhottaa
kaikki ja ajatella hyvää minusta?"
"Voin!" vastasi Briita ja puristi lämpimästi Ove herran kättä, "minä
tahdon rukoilla pyhää neitsyttä, että hän antaisi teille kaiken sen
onnen, jonka te niin hyvin ansaitsette. Kiitos, sydämmellinen kiitos
teille, Ove Laurinpoika... Ajatelkaa te myös ilman katkeruutta minua!"
Ove suuteli kättä, jota piti omassaan, laski sen sitten Niilo Sturen
käteen ja riensi pois rappusia alas linnanpihalle. Mutta kun hän oli
kadonnut, astui korkea haamu esiin ja kuun valossa tulivat näkyviin
kuninkaan kauniit kasvot.
"Myös minulla on teille pyyntö", virkkoi hän, "anteeksi pyydän teiltä
molemmilta, mitä teitä kohtaan olen rikkonut... Niin onnelliseksi kuin
tänäpäivänä en ole hyvään aikaan tuntenut itseäni. Ja sentähden olen
monta kertaa itseltäni kysynyt, onko tämä kaikki vain mielikuvituksen
leikkiä, vai onko se täyttä totta, mitä edessäni näen. Onneni on
niinkuin kultainen hedelmä. Se riippuu kiinni meidän välisestä
sovinnosta... Auttakaa te siis minua suojelemaan tätä onneani! Oi, minä
huomaan selvään, etten enää ole se, joka ennen olen ollut... Kaarina,
Kaarina, kunpa olisinkin ajoissa sinun neuvoasi seurannut!"
Hän sulki sulhasen ja morsiamen syliinsä.