Sulhanen.
Niilo Sture meni vankilasta linnan kappeliin. Hän halusi, tietämättä
oikein itsekään minkätähden, vielä kerran puhutella vanhaa munkkia.
Mutta vaikka tämä oli luvannut odottaa Niiloa kappelissa ei häntä siltä
kuitenkaan ollut siellä ja Niilon täytyi siis tyhjin toimin palata
takaisin. Hän poistui linnasta ja kulki kaupunkiin, jossa jo päivän
puuhain synnyttämä liike illan lähestyessä alkoi vähetä ja porvarit
sulkivat juuri paraillaan puotiensa ovia ja ikkunoita, kun hän kulki
katua pitkin asuntoonsa.
Hän ei kuitenkaan nyt kiinnittänyt mieltänsä niihin erilaisiin puuhiin,
joilla porvarit päivätyönsä lopettivat, eikä hän myöskään huomannut
puotipalvelijain reipasta kulkua ja vilkkaita liikkeitä kun ne tulivat
häntä vastaan kadulla. Vasta kaksi kuninkaan asepalvelijaa, jotka
seisoivat eräässä kadunkulmassa ja tuntuivat odottavan jotain,
herättivät hänen huomiotansa.
He puhelivat kuolleesta marskista, Tord herrasta, Niilo kuuli sen aivan
selvään, ja kun hän meni heidän ohitsensa, katsahti toinen yht'äkkiä
ylös ja tervehti häntä kunnioittavasti. Niilo herra pysähtyi ja
tarkasteli tutkien miestä, jonka kasvot hänestä tuntuivat tutuilta.
"Ettekö tunne enää minua, Niilo herra?" kysyi silloin asepalvelija
ujostelematta ja Niilon täytyi tunnustaa, että hän oli unhottanut
miehen nimen.
"No tahdon teille muistuttaa matkaa, jolloin tulin tuntemaan teidät,
Niilo herra... Me ajelimme silloin Hirvellä Itämerta, ja minä pidin
perää, kun me kohtasimme kuninkaan laivan, joka alkoi ahdistaa meitä,
mutta joutuikin alakynteen..."
Enempää ei tarvittukaan. Niilo muisti nyt kaikki aivan hyvin.
"Hollinger!" huudahti hän.
"Niin, sehän se on kunniallinen nimeni", vastasi asepalvelija leveä,
hyväntahtoinen hymy huulillaan.
"Olen sinulle kiitollinen viimeisistä palveluksistasi, Hollinger!"
virkkoi Niilo, mutta asepalvelija keskeytti hänet äkisti:
"Toiseen suuntaan uskoin minä silloin ja moni muukin minun kanssani
yhden ja toisen miehen tulevan purtensa ohjamaan ... tarkoitan,
nähkääs, että häissä, joita kuningas nyt paraikaa valmistelee, olisi
pitänyt olla toinen mies sulhasena, kuin joka siksi nyt todella näyttää
tulevan... Ja marskin sisar ... marskin sisar, tuo nuori jalo
neitonen..."
Hänen vielä puhuessaan alkoi joku laulaa sisällä huoneessa, jonka
ulkopuolella he seisoivat.
Kerran yleni Ruotsissa ruusunen,
Ken hänen petti, petti Kristuksen,
Se ruusutarhass' kasvanut oli.
Se oli alku siitä laulusta, jota oli aljettu laulaa Tord herran
kuoleman johdosta. Kukaan ei voinut kuunnella sitä tulematta syvästi
liikutetuksi. Myös Niiloon teki laulu syvän vaikutuksen ja se vaikutti
häneen vielä enemmän sentähden, että laulaja alkoi laulunsa juuri
silloin kun asepalvelija puhui murhatun marskin sisaresta. Mutta
laulaja jatkoi:
Oli marski väsynyt taisteluun,
Hän halusi lepoon siunattuun,
Hän luotti Jöns Bonpojan kuntoon:
"Nyt tahdon mennä mä nukkumaan
Suhun miehistäni luotan vaan
Olet rakkaampi muita sä mulle."
Hollinger pyyhkäsi kädellään silmiään ja myös toinen asepalvelija
näytti syvästi liikutetulta. Se teki heihin aivan saman vaikutuksen,
kuin juhlallinen kirkkolaulu, joka keskeltä elämän kuohuvia intohimoja
tahtoo kohottaa ihmismielen johonkin korkeampaan ja parempaan. --
Isänmaallinen tunne, kosto ja viha maan vihollisia vastaan levisi
ikäänkuin pisaroittain näitten laulujen kautta yli koko Ruotsinmaan. Se
oli historiaa, sellaisena kuin kansa sen käsitti, ja vaikka se oli
yksinkertaista ja teeskentelemätöntä eikä pitänyt niin tarkkaa lukua
nimistä, ajasta ja paikasta, niin vaikutti se kuitenkin sitä mitä se
julistikin, -- rakkautta siihen maahan, jossa sen sankarit olivat
eläneet ja vaikuttaneet, halua kohota heidän vertaisekseen miehuudessa
ja jalossa rohkeudessa.
Mutta laulaja, joka oli hetkiseksi pysähtynyt, alkoi taas:
Pään halkaisi hältä hän kokonaan,
Se isku oli turma Ruotsinmaan,
Kas sellaisen palkan konnalta saa.
Kuin Juudas Herransa ennen möi,
Niin möi myös Jösse kun marskin löi.
Sitä itkee nyt vaimot ja neidot.
Sitten yhtyi jo muitakin ääniä loppuvärsyä laulamaan:
Ja vaimot ja neidot ne vaikertaa:
"Herra suojaa murhalta meidän maa,
Isä, Poika ja Henki pyhä,
Hän suojatkoon maatamme yhä!"
"Amen!" sanoi Niilo Sture ja miehet toistivat sanan.
"Jumala myöskin marskin sisarta suojelkoon, ettei suru häntä hautaan
veisi...! Pelkään näet, että häistä, joita nyt paraikaa valmistellaan,
tuleekin hautajaiset sen asemasta kuin..."
"Häistä!" keskeytti Niilo, joka keskustelunsa jälkeen Ove herran kanssa
oli jo kokonaan unhottanut, mitä ennen oli kuullut, että nimittäin
Kaarlo kuningas ei tarkoittanutkaan totta rankaisemisellaan, vaan
päinvastoin aikoi antaa anteeksi Ove herralle ja vieläpä serkkunsakin
oman ja setänsä lupauksen mukaan.
Mies elvytti nyt hänen muistoaan.
"Ettekö sitten tiedäkään", virkkoi hän, "että linnassa valmistellaan
häitä ja että Ove herra vie marskin sisaren vihkituoliin?"
"Mutta Ove herrahan istuu vangittuna ja on huomenna kuoleva", huomautti
Niilo.
"Niin ollen tunnemme me paremmin kuninkaan tahdon kuin te, Niilo
herra... Arkkipiispa on lähettänyt kuninkaalle sanan, että hän pysyy
vaatimuksessaan, ja nyt, kun marski, Tord herra, Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen, on poissa, nyt..."
"Nyt saa arkkipiispa tahtonsa täytäntöön?" virkkoi Niilo.
"Niin, aivan niin ... joka mies sen linnassa tietää... Mutta niin
varmaan, kuin kannan rehellistä nimeäni kunnialla, niin varmaan saatte
luottaa minuun, jos neidon tähden tahdotte leikkiin ryhtyä... Minä ja
moni muu rehellinen mies minun kanssani, me olemme valmiit menemään
vaikka kuolemaan, kun on kysymyksessä teidän ja ylhäisen neitosen
onni..."
"Kautta Jumalan kuoleman, Hollinger... Mitä rohkenet puhua?" huudahti
Niilo peljästyneenä.
Mutta Hollinger vastasi aivan levollisena ja häikäilemättä: "Siinä,
mitä olen puhunut, tahdon pysyä ja olen valmis vaikka tällä hetkellä
sen asian hyväksi vuodattamaan vereni viimeiseen pisaraan asti! Jumala
teitä siunatkoon, Niilo herra, mutta sen tahdon sanoa, että jos joskus
tarvitsette miehen apua, niin toivon, että silloin muistatte minua!"
"Hyvä on, Hollinger, siitä saat olla varma!" virkkoi Niilo. Hän sanoi
sen päästäkseen vain erilleen intoilevasta asepalvelijasta, joka
avomielisyydessään ja jalossa uhraavaisuusinnossaan antoi aivan liian
vapaan vallan sydämensä tunteille.
Mutta tämä ei päästänytkään niin helposti ritaria.
"Täällä sisällä", virkkoi hän, "on mies, joka mielellään tahtoisi tulla
teidän palvelukseenne... Se on hän, joka laulun lauloi. Hän on teille
jo ennestäänkin tuttu."
"Ja kuka on hän...?"
"Eerikki, Herman Bermanin aseenkantaja... Hänen herransa elää nyt
kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa tiloillaan Itägöötinmaalla, mutta
Eerikkiä ei se sellainen elämä miellytä, ja siksi on hän lähtenyt
matkaan astuakseen joko kuninkaan tai jonkun ritarin palvelukseen."
Ties kuinka kauan asepalvelija olisi jatkanutkaan puhettaan, ellei eräs
kuninkaan päällysmiehistä, joka tuli kävellen katua pitkin, olisi
huutanut häntä luokseen. Päällysmies oli Klaus Lang. Hän tervehti
kunnioittavasti Niiloa, kun oli päässyt niin lähelle, että voi tuntea
hänen ja Niilo poistui vaihdettuaan muutaman sanan päällikön kanssa.
Asepalvelijan sanat antoivat Niilolle paljon ajattelemisen aihetta,
sitä enemmän, kun ne olivat aivan yhtäpitäviä niitten tiedonantojen
kanssa, jotka Herman Bermanilta Vadstenassa oli saanut. Kuningas
valmisteli häitä, se oli nyt varmaa, ja jos kerran Briita neiti oli
morsian, niin oli myöskin aivan varmaa, että Ove Laurinpoika oli
sulhanen. Mutta voitiinhan häitä valmistella jollekin toiselle
kuninkaan miehistä, jolloin tietysti morsiankin oli toinen kuin Briita
Kaarlontytär. Hänen ajatuksensa harhailivat siinä kulkiessa sinne
tänne, mutta aina ne sittenkin lopulta palasivat neitoon, jonka kohtalo
niin läheisesti oli liittynyt hänen kohtaloonsa.
Niissä mietteissä lähestyi hän majatalonsa porttia. Likemmäksi tultuaan
huomasi hän tuon kookkaan munkin seisovan sen ulkopuolella kädet
ristissä rinnoilla ja odottavan häntä. Hän joudutti silloin
askeleitansa ja heti kun munkki havaitsi hänet, kiirehti hänkin
vastalle.
"Oletteko hakenut minua?" kysyi munkki ja Niilo vastasi myöntäen.
"Minulle tuli toinen kohtaus esteeksi", selitti munkki, "sentähden en
voinut odottaa teitä linnankappelissa, mutta kun kuitenkin halusin
tavata teitä keskustelunne jälkeen vangin kanssa, kiirehdin
majataloonne heti kun sain tietää, että olitte jättänyt linnan. Toivon,
ettette pahastu, Niilo ritari, kun nyt pyydän saada tietää, millä
kannalla asianne vangin kanssa ovat..."
"En suinkaan, hurskas isä", keskeytti Niilo ystävällisesti, "aivan
mielelläni sen teille ilmoitan ... mutta astukaamme ensin huoneeseen!
Täällä kadulla emme voi sellaisista asioista keskustella!"
Niin menivät he sisään. Siellä oli majatalon emäntä laittanut lieteen
komean takkavalkean, joka levitteli valoaan yli koko huoneen valaisten
kaikki kirkkaalla loistollaan. Kaikki oli puhdasta ja kiillotettua ja
järjestävä käsi oli tehnyt huoneen niin kodikkaan näköiseksi, että
vaikka kohtalon vainooman ritarin mieli olikin musta, sen kuitenkin
tällaisen ympäristön olisi luullut saavan elpymään ja lämpenemään.
Sittenkun he olivat istuutuneet penkille vähäisen matkan päähän
liedestä, toisti munkki kysymyksensä ja Niilo virkkoi:
"Luulen, että mitä vankiin tulee, asiat ovat hyvällä kannalla, sillä me
erosimme ystävinä."
"Oletteko aivan varma siitä, ritari", kysyi munkki ja äänestä voi
päättää, että hän pani paljon painoa juuri tähän asianhaaraan, "ettehän
vain ole antanut hänen onnettoman kohtalonsa, puheensa ja kyyneleensä
pettää itseänne?"
"Tuntuu siltä, harmaaveli, kuin panisitte te erityistä painoa juuri
tähän seikkaan!" huomautti Niilo.
"Aivan, oikein, niin teenkin!" vastasi munkki. "Ja te saatatte minut
onnelliseksi, jos voitte sanoa minulle, että olette varmasti vakuutettu
Ove Laurinpojan ystävyydestä."
"Jos kerran miehen sanaan voi luottaa, joka luulee seisovansa haudan
partaalla, niin uskallan olla vakuutettu siitä. Ja minä uskon, olenpa
aivan varma siitä, että jos hän nyt vain voisi käyttäytyisi hän
kokonaan toisin minua kohtaan, kuin mitä ennen on tehnyt."
"Hm!" mutisi munkki ja päänsä vaipui rinnoille, kätten mennessä
ikäänkuin itsestään ristiin.
"Mutta Ove herralla", jatkoi Niilo, "ei ole sellainen luonne, että hän
järkähtämättä voisi pysyä siinä, mitä on luvannut. Jos on totta, mitä
puhutaan, niin ei ole mahdotonta, että hän vielä mielensä muuttaa...
Joka tapauksessa olen minä velvollisuuteni tehnyt."
"Mitä sitten puhutaan...?" kysyi munkki totisena.
"Että kuningas ei ole koskaan tarkoittanutkaan totta
kuolemantuomiollaan, vaan päinvastoin sen asemasta, että antaisi Ove
herran pään pudota, valmistelee hänen häitään neiti ... neiti Briita
Kaarlontyttären kanssa... Te voitte sanoa, harmaaveli, onko siinä
puheessa perää!"
"Kyllä, Jumala paratkoon, kyllä siinä perää on!"
"No silloin", virkkoi Niilo ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan,
"silloin suojelkoon Jumala Briita raukkaa murtumasta."
"Hänen onnensa on siis teille kallis?" kysyi munkki hymyillen.
Niilo ei vastannut kysymykseen, eikä munkkikaan siitä sen enempää
puhunut, vaan alkoi vain tarkemmin tutkia, mitä Niilon ja Ove herran
välillä oli tapahtunut, pyytäen tämän kertomaan kaikki. Niilo teki sen,
ainoastaan kuninkaan tikarista ei hän mitään puhunut. Kun hän sitten
oli lopettanut, istui munkki kauan aikaa ääneti. Vihdoin sanoi hän:
"Minulla on teille Briita neidiltä pieni pyyntö... Tahdotteko suostua
tapaamaan häntä? Hänellä olisi vähän puhuttavaa teille."
Niilo vavahti nämät sanat kuullessaan, mutta loi sitten munkkiin
sydämellisintä ihastusta ilmaisevan silmäyksen. Kuitenkin hillitsi hän
heti taas itsensä.
"Vaikeampi on tällaisessa asiassa kieltää kuin myöntää... Mutta
pyytäkää ylhäistä neitoa muistamaan, mitä puhuimme silloin, kun
viimeksi tapasimme toisemme hänen veljensä haudalla... Vähän voitamme
me sillä, että yhdessä valitamme kohtaloamme..."
"Kuulkaa ensin loppuun, ennenkuin puhutte!" keskeytti munkki.
"Neitosella on ainoastaan yksi toivomus enää tässä elämässä ja se on,
sanoa hyvästi teille. Vasta senjälkeen tahtoo hän päättää, meneekö
luostariin vai ei... Ennen sitä tahtoo hän kuitenkin sanoa viimeiset
jäähyväiset teille itse kuninkaan läsnäollessa ja tämä on suostunut
siihen... Riippuu siis nyt vain teistä, tahdotteko myöntyä hänen
pyyntöönsä eli ei."
"Olkoon menneeksi!" huudahti Niilo, "minä tahdon tavata hänet itse
kuninkaan läsnäollessa."
"Niin olkaa sitten huomenna kello 8 valmiina... Erland vanhus tulee
hakemaan teitä ja on hän vievä teidät kuninkaan luo."
Nämät sanat sanottuaan nousi munkki ylös, heitti hyvästi ja poistui
jättäen Niilon taas yksinään harhailevine ajatuksineen.
* * * * *
Varhain aamulla seuraavana päivänä oli Briita neiti polvillaan
huoneessaan kädet korkeutta kohti kurotettuina ja rukoili. Kyynel
toisensa perään raivasi tiensä alas hänen hienoja, marmorivaaleita
poskiansa, samalla kun rinta kohoili tuskallisesti, ikäänkuin olisi hän
turhaan koettanut rauhoittaa siellä sisällä raivoavaa myrskyä.
Hänen rukouksensa kesti kauan ja kun hän viimein nousi ylös oli hänen
kasvoillaan sellainen ylevä ja puhdas ilme, jonka ainoastaan tieto
siitä, että kykenee uhrautumaan ja olemaan ilman, voi antaa ihmiselle.
Hänen suuret silmänsä olivat tällä hetkellä loistoa täynnä, joka teki
hänet kahta vertaa kauniimmaksi ja kun hän heitti pitkät kiharansa
taaksepäin ja katsahti taivasta kohti, näytti kuin olisi hän jo
puhdistanut maan tomun jaloistaan ja ollut valmis vaeltamaan sinne,
jossa ei mitään surua ole olemassa, vaan sydämen rauha, lepo ja autuus.
Hän seisoi vielä hetkisen hiljaa paikallaan. Ehkä väreili hänen
sielussaan vielä rukouksen sanat, vahvistaen hänessä sitä rohkeutta ja
uljuutta, jota hän kaipasi. Inga vanhus, vanha uskollinen palvelija,
joka oli hoitanut kuningatarta kehdosta hautaan asti ja hänen kuoltuaan
kohdistanut kaiken rakkautensa ja huolenpitonsa Briita neitiin, avasi
hiljaa oven ja astui sisään, mutta jäi seisomaan paikalleen, nähdessään
neitosen rukoilevan. Hän ei tahtonut tai ei hennonut häiritä impi
raukkaa, jolle hänellä itsellään ei enää ollut mitään lohdutusta. Vasta
kun Briita taas käänsi ajatuksensa ulkomaailmaan ja huomasi vanhuksen,
astui tämä esiin, laski kätensä neidon käsivarrelle ja ilmoitti, että
munkki halusi puhella hänen kanssaan.
Briita poistui heti kamarista ja meni siihen huoneeseen, jossa munkki
odotti häntä.
"Oletteko tavannut ritaria", kysyi hän, "ja minkä vastauksen hän antoi
minun pyyntööni?"
"Hän on tuossa paikassa täällä!" ilmoitti munkki.
Neitosen silmät täyttyivät kyynelillä. Hänen nuori sydämensä oli niin
kauan ja hartaasti toivonut, ikävöinyt ja uneksinut onnea ja rakkautta,
mutta todellisuus ei täyttänytkään haaveita, se musersi ne kaikki. Mitä
oli elämä siis enää hänelle muuta kuin vaellusta hautaan! Ja tämä
kohtaus, jonka hän oli vielä tinkinyt itselleen, kylmän juhlallinen,
jollaiseksi se oli tuleva, -- mikä se oli muu sekään, kuin vain hänen
onnettomuutensa vahvistusjuhla, ilonvälähdys itse turmion hetkellä,
niinkuin sudenkorentokin auringonvalossa vielä räpyttelee siipiään,
mutta sen laskettua jo makaa hengetönnä.
Hän tahtoi kuitenkin olla luja, hänen täytyi rohkeasti katsoa
kohtaloansa silmiin! Hän toivoi vain, että hänen sydämensä valittu
muistaisi hänet aina, eikä hän itse aikonut koskaan unhottaa tätä eron
viime hetkeä.
Ja katsahtaessaan taas munkkiin hymyili hän enkelin hymyä. Joku kysymys
näytti häilyvän hänen huulillaan, mutta se ikäänkuin häipyi pois ja
hautautui hymyyn. Ehkä oli se sydämen viimeinen toivo, joka murtuneena
katosi. Siinä hymyssä ilmeni lujuutta, mutta myöskin alistumista ja
epäilemättä näki harmaaveli sen, sillä hän laski kätensä neitosen
päälaelle.
"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!" virkkoi hän ja hänen äänensä oli
hellä ja kätensä vapisi. "Huomaan, että olet valmis kaikkeen, ennemmin
kuitenkin vastoin- kuin myötäkäymiseen."
Neitonen kätki kasvonsa käsiinsä ja syvä huokaus tunki myös munkin
päähineen alta esiin.
"Paljon ei meidän tosin sovi hankkeeseemme luottaa, mutta kuitenkin
luulen, ettei kaikki vielä ole aivan hukassa."
"Teillä on siis vielä jotain toivoa, hurskas isä?" tutki Briita.
"En ole aivan kokonaan pettynyt Ove herran suhteen. Hänessäkin löytyy
hitunen kultaa, vaikka se onkin syvällä ja vaikeasti keksittävissä. Me
olemme kuitenkin löytäneet sen hitusen... Jos se on oikeaa ja puhdasta,
niin voimme me vielä toivoa ja silloin täytyy teidän korkean serkkunne
sydämen lopultakin heltyä... Mutta jotain on tapahtunut, joka on ehkä
meidän hankkeillemme esteeksi..."
"Mitä sitten?" kysyi Briita.
"Tätä pelkään!" lausui munkki ottaen esiin tikarin, jonka Niilo oli Ove
Laurinpojalle jättänyt.
Briita tarkasteli sitä ja tunsi heti kallisarvoisen aseen
kuninkaallisen lankonsa omaksi. Hän katsahti tutkien munkkiin
saadakseen tietää, mitä se voisi asiaan vaikuttaa.
"Tänä aamuna puhelin minä taas hänen kanssaan", selitti munkki, "ja
kehotin häntä nyt vihdoinkin panemaan toimeen, mitä usein ennen jo on
luvannut, että nimittäin pyytäisi päästä kuninkaan puheille ja siellä
sitten juhlallisesti luopuisi teistä. Mutta kun minä nyt tänään lupasin
puuhata hänelle puheillepääsyn sitä varten, vastasi hän minulle, ettei
sitä tarvittaisi. Ja samalla pyysi hän minun jättämään kuninkaalle
tämän tikarin... Sillä, sanoi hän, voitaisiin kaikki saavuttaa."
"Ove herra ei siis tiedä vielä mitään?"
"Ove Laurinpoika on siinä luulossa, että hänen tänäpäivänä pitää
kuoleman."
"Ja koristellusta hääsalista, vieraspöydästä ja korkeista herroista,
joita on tullut ja yhä tulee vain, siitä kaikestako ei hän tietäisi
mitään ... ei mitään?"
"Ei mitään... hänellä ei ole aavistustakaan!"
Väristys kävi läpi neidon sydämen, kun hän ajatteli kaikkea
sitä loistoa ja komeutta, joka tulisi kaunistamaan hänen
hyvästijättöjuhlaansa maailman iloille. Mutta katse pysyi siltä selvänä
ja kirkkaana. Huomasi, että hän voi hallita itseään.
Kuningas oli todellakin sovittanut asiat niin, että kuolemaan tuomittu
ritari oli vankilasta astuva hääsaliin. Hän tahtoi sillä tavoin voittaa
arkkipiispan puolelleen, jonka uskollisuus hänelle nyt varsinkin oli
tarpeen, kun hän alkoi tuntea itsensä yhä enemmän yksinäiseksi
valtaistuimellaan. Sentähden oli hän myöskin antanut valmistaa
tavallista loistavammat ja komeammat häät, joissa mitään, mitä rikkaus
ja valta vain voi tarjota, ei puuttunut.
Osa kutsutuista vieraista oli jo saapunut kaupunkiin, mutta useita
odotettiin vielä, niiden joukossa Jöns arkkipiispaa.
Neito seisoi siinä kauan aikaa jalokivillä koristeltu tikari kädessään,
ikäänkuin olisi hän tahtonut etsiä muististaan jotain, joka selittäisi
arvoituksen.
"Mikä on teidän mielipiteenne asiasta?" kysyi hän vihdoin. "Eikö
teidänkin mielestänne tikari ole jossain yhteydessä sellaisen asian
kanssa, joka saattaa kiinnittää kuninkaan sydämen vielä lujemmin Ove
herraan...!"
Munkki ei vastannut.
"Pitääkö minun siis itse saattaa loppuun se työ, joka on musertava
minut?" Mutta vastausta odottamatta lisäsi hän heti: "niin, niin, minä
teen sen... Herra on kuitenkin sittenkin väkevämpi, kuin se voima, joka
tässä aseessa saattaa piillä!... Minä vien tikarin kuninkaalle.
Seuratkaa minua, hurskas isä ... luulen, että hetki on käsissä."
Hän riensi ovelle, mutta munkki ei liikahtanutkaan paikaltaan ja kun
neito ihmetellen kääntyi hänen puoleensa, virkkoi tämä:
"Minun aikani ei ole vielä tullut, Briita neiti... Minä olen näet
muualla määrännyt kohtauksen Kaarlo kuninkaan kanssa! Mutta minun
siunaukseni ja rukoukseni, ne seuraavat teitä!"
Ne sanat sanottuaan poistui munkki. Briita katseli kauan ajattelevasti
munkin jälkeen, mutta sitten tarttui hän päättävästi lukkoon kiinni,
avasi oven ja astui siihen huoneeseen, jossa hänen kuninkaan kasvojen
edessä oli määrä sanoa jäähyväisensä Niilo Sturelle.
Kamari, jossa kuningas asusti, oli suuri kolmi-ikkunainen huone, jossa
ikkunain edessä riippuivat raskaat uutimet samanväriset kuin
kallisarvoiset seinätapeetitkin. Kun Briita astui sisään kuninkaan
luo, oli Niilo Sture jo saapunut ja kuningas, joka nähtävästi
vastenmielisesti oli antanut suostumuksensa tähän kohtaukseen, antoi
merkin vanhalle uskolliselle palvelijalleen Erlandille, että saattaisi
odottavan ritarin sisään.
Heti senjälkeen astuikin Niilo huoneeseen.
Hän tervehti kunnioittavasti kuningasta, jonka kasvojen väri ritarin
nähdessään huomattavasti muuttui. Mutta neitosen kasvot tulivat ensin
hehkuvan punaisiksi ja sitten niin vaaleiksi kuin lumi, samalla kun
kauniit silmät valahtivat kyyneleitä täyteen.
Kuninkaan katse kääntyi ritarista neitoon ja siinä pisti hänen
silmäänsä yhtäkkiä tikari, jota neitonen piti kädessään, muistamatta
enää antaa sitä kuninkaalle. Mutta kuningas tunsi heti entisen
kalleutensa ja hänen huomionsa näytti niin kokonaan kiintyvän siihen,
että hän vallan sen tähden unhotti sekä Briitan että Niilon.
Myös Niilo Stureen teki tikari valtaavan vaikutuksen, ei kuitenkaan
sellaista, kuin kuninkaaseen, joka koko sielullaan näytti kiintyvän
sitä katselemaan. Päinvastoin tuntui siltä kuin olisi hän tahtonut olla
kaukana poissa. Se oli aivan vasten Niilon luontoa, että hänen piti
olla läsnä tikaria kuninkaalle jätettäessä, varsinkin kun hän nyt
huomasi, kuinka elävästi kuningas vielä muisti sen ja sen tapauksen,
jonka pakottamana hän oli siitä luopunut.
"Mikä se on, joka sinulla on kädessäsi, Briita?" kysyi kuningas
kiihkeänä ja hypähti tuoliltaan sekä kurotti kätensä tikaria kohti.
"Mistä olet sen saanut?"
"Herra Ove Laurinpoika on antanut sen minulle teille jätettäväksi!"
vastasi Briita.
"Ove Laurinpoikako!" huudahti kuningas ja löi kädellään otsaansa.
Samassa tarttui hän tikariin kiinni ja huudahti taas, "Ove
Laurinpoika!"
Huoneessa oli kaikki niin hiljaa, että kuningas olisi voinut kuulla
oman sydämensä lyövän. Briita seisoi aivan tyrmistyneenä siitä
vaikutuksesta, jonka tikari näytti kuninkaaseen tekevän. Ja myös Niilo
seurasi suurella tarkkaavaisuudella jokaista liikettä, pienintäkin
värähdystä kuninkaan kasvoissa.;
Sillä välin oli kuningas tarttunut tikariin, temmannut sen tupestaan ja
huolellisesti tarkastellut sitä. Näytti siltä, kuin ei hän olisi oikein
tahtonut voida uskoa, että se oli sama tikari, jonka hän kerran oli
omistanut. Mutta sittenkun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että se
todella oli hänen omansa, laski hän sen nopeasti pöydälle, kiirehti
ovelle ja huusi palvelijaa. Silmänräpäyksessä astui tämä sisään ja
kuningas antoi hänelle määräyksen, että Ove Laurinpoika oli heti
vapautettava vankeudestaan ja tuotava hänen luokseen.
Kului sitten muutama silmänräpäys tuskallisessa jännityksessä. Kuningas
ei näyttänyt enää muistavankaan niitä kahta, jotka paitsi häntä olivat
huoneessa, ja nämät eivät myöskään puolestaan uskaltaneet tai eivät
tahtoneet häiritä häntä. Vihdoin kuului nopeitten askelten ääniä
viereisestä huoneesta, ovi temmattiin auki ja Ove Laurinpoika syöksyi
sisään huoneeseen ja heittäytyi kuninkaan jalkojen juureen.
"Nouskaa ylös, nouskaa ylös vain, Ove herra", virkkoi kuningas mitä
hyväntahtoisin hymy huulillaan ja ojensi kätensä hänelle, "te voitte
pyytää minulta mitä tahansa ja minä olen ilolla täyttävä pyyntönne. Sen
saatte yhtä varmaan uskoa, kuin että te nyt olette vapaa ja ennenkuin
päivä on loppuun kulunut, myöskin lankomieheni!"
Tämä oli enemmän kuin mitä Ove herra oli uskaltanut ajatellakaan ja
sanat kajahtelivat hänen korvissaan niinkuin lumoavan ihana soitto.
Ihmisen elämässä on ehkä vaarallisimpia hetkiä se kun hän, kärsittyään
vastoinkäymisten kaikkia kauhuja, toivottomuuden katkeraa tuskaa,
yht'äkkiä kohotetaan piiriin, joka on vapaa, valoisa ja avonainen. Hän
on silloin ikäänkuin lumouksen vallassa. Hän unhottaa pimeyden ja
kurjuuden, kulunut aika häipyy kauas etäisyyteen niinkuin paha uni. Ja
uudistunein mielin hengittää hän takaisinvoitetun vapauden puhdasta
ilmaa. Mutta kärsitty paha vetää usein muassaan myös ne hyvät
päätökset, joita kukin on itsekseen tehnyt, ja ne häviävät niinkuin
aamusumu onnen nousevan auringon tieltä.
Ove herra hypähti pystyyn. Kaikki meni sekaisin hänen päässään. Hän ei
voinut keskellä sitä ajatusten, toiveiden ja ilon kuohuvaa merta, joka
suurena tulvana tunki hänen päälleen, löytää mitään vakavaa kohtaa,
johon olisi voinut kiinni tarttua. Hän tunsi vain, että hän yht'äkkiä
oli tullut onnettomimmasta ihmisestä onnellisimmaksi maan päällä.
"Onko se todella totta, mitä sanotte, kuningas?" huusi hän, "olenko
todella vapaa ja tuleeko minusta teidän lankonne...?"
"On, on, totta se on", vastasi kuningas, "jos se vain minun vallassani
on, tahdon tehdä teidät niin onnelliseksi kuin mahdollista, urhoollinen
ritari!"
Ihastuksen vallassa tarttui Ove kuninkaan käteen kiinni ja suuteli
sitä. Mutta kuningas levitti kätensä ja syleili häntä.
"Siitä olen teihin loukkautunut", virkkoi kuningas, "ettette ennen ole
minulle salaisuuttanne ilmaissut. Te voitte huomata, etten ole
unhottanut sitä päivää vielä ja kuinka tukalassa asemassa silloin olin,
kun musta ritari tuli ja tarjosi minulle hevosensa... Jumala paratkoon,
kun ajattelen sitä, ystäväni ... minä olisin silloin voinut tehdä teon,
jota ikuisesti olisin saanut katua..."
Kuningas tarttui oikealla kädellään ritarin käteen kiinni, laski
vasemman hänen olkapäälleen ja katsoi häntä lämpimästi ja
sydämellisesti silmiin.
Mutta nyt näytti siltä, kuin olisi Ove herran onni yhtäkkiä alkanut
polttaa häntä. Hän loi silmänsä maahan ja varjo levisi hänen
kasvoilleen. Kuninkaaltakaan ei se jäänyt huomaamatta, mutta hän piti
sitä vain hienotunteisuudesta johtuneena, jonka täytyi katsoa
pääpiirteeksi tuon urhokkaan ritarin luonteessa. Hän kiirehti sentähden
lisäämään:
"Joutuun, joutuun, jalo ritari ... morsian ja vihkituoli odottavat ja
hääsalissa ovat jo koolla Ruotsin valtakunnan mahtavimmat herrat ja
miehet valmiina todistamaan teidän ja minun onneani. Tulkaa, tahdon
itse antaa teille sulhaspukunne!"
Kuningas otti Ove herraa kädestä kiinni ja astui ovea kohti.
Oven vieressä seisoi Niilo Sture, yleväryhtisenä ja vaaleana ja mitä
syvin suru kuvastui hänen jaloilla kasvoillaan. Hänen silmänsä
tarkastelivat Ove herraa ja sellainen voima oli siinä katseessa, että
tuo onnellinen sulhanen säpsähti, pysähtyi ja kasvonsa tulivat kalman
kalpeiksi. Sanat, joita tällä hetkellä ei olisi voinut odottaa hänen
suustaan, näyttivät pyörivän jo hänen kielellään, saavan elämän ja
kuolevan taas, samassa kun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Mutta
ikäänkuin temmatakseen itsensä irti siitä lumouksesta, johon Niilo
Sturen tyyni, syyttävä katse oli hänet saattanut, otti hän yht'äkkiä
askeleen ovea kohti ja vei pikemmin kuninkaan mukanaan kuin
päinvastoin.
Mutta Briitalta ei ollut jäänyt mitään huomaamatta. Päästyään ensi
hämmästyksestään ja tarkastellessaan sitten pakollisen sulhasensa
käytöstä, kun kuningas kiitti häntä pelastuksestaan, tuli se ajatus
yhtäkkiä niinkuin leimaus hänen mieleensä, että joku toinen kuin Ove
Laurinpoika oli tehnyt tuon urotyön. Ja nähdessään sitten Niilo Sturen
katseen, kun Ove meni hänen ohitsensa, muuttui se aavistus hänessä
varmuudeksi.
"Niilo!" huudahti hän, sittenkun olivat jääneet kahden kesken, ja
samassa riensi hän jo hänen luokseen ja tarttui innostuksen hurmaamana
hänen käteensä kiinni. "Niilo, sinä olet pelastanut kuninkaan hengen."
Niilo aikoi poistua vastaamatta, mutta tyttö ei päästänytkään häntä
niin helpolla.
"Pyydän sinua rakkauteni nimessä, Niilo ... sano, enkö ole oikeassa...?
Sinä olet se musta ritari, joka pelastit korkean lankoni hengen ja sait
häneltä tikarin muistoksi ... sano, sano!"
"Älä kysele minulta sellaisia, Briita, pyydän sinulta sitä", lausui
Niilo, "se on salaisuus, jota minä en saa ilmaista kellenkään, en edes
sinulle... Kuinka voit muuten uskoa, että Ove Laurinpoika..."
"Ove Laurinpoika on ja pysyy aina kaltaisenaan!" virkkoi Briita
innokkaana. "Hän on saanut tuon kallisarvoisen tikarin sinulta, siitä
olen varma... Se käy minulle nyt yhä selvemmäksi! Pyhä Jumalan äiti,
Niilo, jos asia olisi, niinkuin sydämeni sanoo sen olevan."
"Ja mitä sitten, jos se niin olisi?" kysyi Niilo.
Briita oli tällä hetkellä aivan samannäköinen, kuin naispappi tai
ennustajatar, joka yhtäkkiä on käsittänyt jumalallisen totuuden ja
värisee vielä sen synnyttämästä mielenliikutuksesta.
Mitään vastausta ei hän vielä kuitenkaan ehtinyt antaa viime
kysymykseen. Palvelija näet astui sisään ja ilmoitti, että hänen
morsiusneitonsa odottivat häntä puetettavaksi.