IX.

Punaisen ruusun kodissa.

Seuraavat päivät kuluivat, ilman että mikään häiritsi iloa ja riemua

kuninkaan hovissa. Kuningas itse oli, niinkuin olisi hänen mielensä

näinä päivinä kokonaan muuttunut. Ja yhtä mittaa puhui hän, kuinka hän

jo ennen vuoden loppua toivoi voivansa selviytyä Tanskan kuninkaasta,

joka ei tahtonut antaa hänelle mitään rauhaa. Siitä puhuessaan katseli

hän rinta toivoa ja rohkeutta täynnä ympärilleen ystävä- ja

sukulaispiirissä ja kaikki hymyilivät hänelle vastaan.

Häitten jälkeen oli vastanaineitten määrä vetäytyä Penningebyhyn, jonka

linnan Niilo herra oli saanut vaimonsa myötäjäisiksi. Sinne olivat he

toistaiseksi päättäneet ottaa asuinsijansa. Kaikki oli nyt aivan

rauhallista. Mikään ei näyttänyt vaativan ritarin läsnäoloa kuninkaan

luona, mikäli ulkonaisista merkeistä päättää voi. Hän saattoi siis

kaikessa rauhassa viettää ainakin kuherruskuukautensa.

"Mutta keväällä", lausui kuningas ja nyökkäsi Niilolle päätään,

"keväällä marssimme me Kristian kuningasta vastaan ja silloin ovat

kaikki urhoolliset ja uskolliset miehet tarpeen... Silloin on myös

teidän oltava mukana ja te saatte siksi puuhata taalalaisarmeijan

kokoon. Nyt marsin minä itse miehineni Kalmariin valloittamaan

Borgholman ja Ölannin takaisin ja karkottamaan kavaltajan, Maunu

Grenin, pois sieltä, jos Jumala vain minulle onnea suo... Toivon siitä

asiasta pian selviytyväni ja sitten olen heti taas täällä! Jöns

arkkipiispa on sillä aikaa kutsuva Upplannin rahvaan kokoon

sotaanlähtöä varten!"

Samana päivänä, jona Niilon rouvineen oli määrä lähteä Tukholmasta, oli

neitsyt Maarian veljeyden salissa neuvoston kokous. Kun kuningas

kokouksen loputtua saapui linnaan, jossa Niilo ja Briita odottivat

häntä, oli ilo poissa hänen kasvoiltaan. Neuvostossa oli syntynyt kova

riita. Arkkipiispa oli vaatinut korvausta kaikesta siitä väestä,

aseista ja laivoista, jotka edellisenä kesänä oli sodassa menettänyt.

Kuningas oli kovasti pahastunut hänen vaatimuksestaan, joka tuotiinkin

esiin aivan sopimattomalla ajalla, varsinkin kun arkkipiispa aivan

hyvin tiesi, että kuningas oli juuri sotaan lähdössä. Tämä olikin

selittänyt, ettei hän ollut velvollinen semmoisia suorittamaan. Mutta

hän oli kuitenkin suostunut jättämään asian tuomarein ratkaistavaksi ja

nämät olivat langettaneet tuomion arkkipiispan eduksi. Se oli

suututtanut kuningasta, niin että hän oli esiintynyt loukkaavasti sekä

tuomareja että arkkipiispaa kohtaan.

Muutamalla sanalla vain kertoi kuningas neuvoston kokouksesta

palattuaan keskustelun kulun. Mutta se jo riitti Niilolle selittämään,

jos ei kaikkia mitä oli tapahtunut, niin kuitenkin niin paljon, että

hän heti huomasi asiain ei olevan oikealla kannalla. Ja kaikki se, mitä

salavehkeistä tiesi, tuli siinä yht'äkkiä niin selvänä hänen mieleensä.

"Minä olen valmiina jättämään teidät, Kaarlo kuningas", sanoi hän,

"mutta Jumala tietää, että toinen halu sydämessäni palaa. Antakaa nyt

minulle se määräys, jonka aiotte kevääseen säästää..."

"Ei, ei", keskeytti kuningas kiivaasti, "tahtoni on, että matkustatte

vaimonne kanssa Penningebyhyn. Sinne tulen minäkin sitte viettämään

pääsiäistä teidän kanssanne. Kuuletteko, Niilo, ja sinä, Briita,

pääsiäisenä jo olen miesteni kanssa teidän luonanne... Teillä on minun

tähteni jo ollut liian monta surullista päivää, teillä molemmilla. Minä

tahdon, että te ainakin hetken saatte nauttia rauhaa ja lepoa omassa

kodissanne... Eli kuinka, Briita, mitä sanoisit sinä, jos minä nyt heti

taas tempaisin tämän innokkaan ritarin sinun sivultasi?"

Hän hipaisi samassa hiljaa kädellään punastuvan Briitan poskea ja

hymyili vallattomasti hänelle.

"Kuinka voin minä tai mieheni", vastasi tämä innokkaasti, "kuinka

voimme me nauttia rauhaa ja lepoa Penningebyssä, jos tiedämme, että

teitä ja valtakuntaa uhkaa vaara?"

"Mitä siihen tulee, voitte te olla aivan levolliset", virkkoi kuningas

tullen taas yhtäkkiä vakavaksi.

"Älkää kumminkaan missään tapauksessa antako arkkipiispalle oikeutta

kutsua rahvasta kokoon...! Se on ainoa asia, mitä pyydän teiltä",

lausui Niilo.

Kuningas katsahti ihmetellen häneen. "Mitä ajattelettekaan! Minunko

pitäisi peräyttää arkkipiispalle antamani määräyksen!" huudahti hän.

"Onko se todella tarkoituksenne, Niilo?... Onko Jöns arkkipiispa

mielestänne koskaan ollut lempeämmällä tuulella, kuin nyt häitten

aikana? Pitäisikö minun nyt sitten rikkoa tämä hyvä suhde ja saada

hänen vihansa kuohumaan, joka varmaan tapahtuisi, jos neuvoanne

seuraisin..."

"Mutta arkkipiispa ei ole teidän ystävänne ja hän etsii vain

tilaisuutta päästäkseen teidän kimppuunne!"

"Tämänpäiväisessä neuvostonkokouksessa on hän saanut, mitä on

halunnut..."

"Mutta vasten teidän tahtoanne, jos oikein olen sananne käsittänyt...

Ajatelkaahan toki, Kaarlo kuningas! Sellaista miestä pidetään aina

tyhmänä, joka karkottaa karhun metsään ja lisää sen voimia

heikontamalla omaa itseään."

Kuningas katseli hetkisen ajattelevasti eteensä, mutta kääntyi sitten

äkisti ympäri ja astui pöydän luo, jolla kallisarvoinen lipas seisoi.

Siinä säilytti hän kalleuksiansa.

"Kun palaan takaisin Borgholmasta, niin voimme me keskustella tästä

asiasta, Niilo... Te saatatte kyllä olla oikeassa, mutta nyt täytyy

ensin panna toimeen se, mikä kerran päätetty on."

Hän avasi lippaan ja otti sieltä esiin kahdet kallisarvoiset

kultavitjat. Sitten astui hän Niilon luo ja ripusti toiset hänen

kaulaansa sekä toiset Briitan, jota hän suuteli otsalle.

"Nämät ketjut", sanoi hän, "saatte te muistoksi langoltanne,

kuninkaalta! Ja nyt matkustakaa Jumala mukananne. Jos hän sen suo, olen

teidän luonanne pääsiäisenä ja minä tuon silloin mukanani lankoni,

uskollisen ritarin, herra Kustaa Kaarlonpojan... Silloin saatamme me

kolme yhdessä neuvotella valtakunnan asioista, Niilo... Nyt ei muuta

kuin hyvästi, hyvästi vain!"

Hän viittasi kädellään ja riensi sitten nopein askelin pois huoneesta.

Niilo auttoi Briitan päälle turkiksilla sisustetun päällyskapan. Sitten

menivät he rappusia alas linnanpihalle, jossa heidän rekensä jo

odottivat valmiina sekä joukko asepalvelijoita. Näitten etunenässä

oikealla sivustalla istui hevosen seljässä jykevärakenteinen, paraassa

ijässä oleva mies. Se oli Erkki, Herman Bermanin aseenkantaja, joka nyt

oli astunut Niilo Sturen palvelukseen. Hänen sivullaan ratsasti

Hollinger, joka saatuaan kuninkaalta luvan oli eronnut hänen ja mennyt

sulhasen palvelukseen.

Inga vanhus, jonka oli määrä seurata Briita rouvaa, sillä

kuninkaankartanossa ei hänellä nyt enää ollut mitään tehtävää, istui jo

reessä peiteltynä. Ja hän hymyili niin sydämellisesti nuorelle

emännälleen, kun tämä tarkasti oliko kaikki reessä niinkuin olla piti.

Sen komeasti koristellun reen vieressä, jolla Niilo herran rouvineen

oli määrä matkustaa, seisoi vanha mies paljain päin, niin että tuuli

liehutteli hänen harventunutta, hopeaista tukkaansa edestakaisin.

Vanhus oli Erland ukko.

"Jumalan rauha ja siunaus seuratkoon teitä matkallanne!" sanoi hän ja

kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

"Kiitos, sydämellinen kiitos teille, isä Erland!" virkkoi Briita ja

tarttui ukkoa kädestä kiinni. "Toivon, ettette sure meidän menoamme, me

tapaamme luullakseni pian taas toisemme."

"Oh, miksi en surisi", keskeytti ukko surullinen hymy huulillaan,

"sillä katoaahan teidän kanssanne viimeinenkin ilonkukkanen herrani

kartanosta... Oi, voi, Fågelvikiin emme me koskaan enää tule ja siellä

oli kuitenkin herrani sekä mahtava että rikas ... niin, sitä hän oli!"

Samassa tuli Niilo herra reen luo. Hän oli kulkenut ympäri

tarkastamassa ja huomannut kaikkien olevan täydessä kunnossa sekä

kuormarekien että ratsastajain. Hänellä oli siinä vielä monta muuta

puuhaa ennen lähtöä. Lopuksi kietoi hän upean karhunnahan vaimonsa

ympärille. Sitten sanoi hänkin tuolle hopeahapsiselle vanhukselle

hyvästi. Hän tarttui ystävällisesti ukkoa kädestä kiinni ja kiitti

häntä kaikista vanhoista muistoista, joita heillä oli yhteisiä. Ja

kyyneleet valuivat virtanaan ukon kuumia poskia alas. Hän hymyili,

hymyili vain ja lopulta kääntyi hän pois salatakseen liikutustaan.

Niilo herra asettui rekeen. Torventörähdys kajahti, ratsumiehet

lähtivät liikkeelle ja pian oli koko tuo pieni joukko kadonnut ukon

näkyvistä.

"Siinä katosi viimeinen ilonkukkanen kuninkaankartanosta!" huokasi hän

itsekseen, nähdessään viimeisen vilahduksen Niilo herrasta ja Briita

rouvasta. Ja niin meni hän horjuvin askelin takaisin linnaan.

Mutta Niilon ja hänen nuoren, kauniin vaimonsa silmien eteen kohosi

joka askeleella, mitä kauemmaksi he Tukholmasta tulivat, mitä

lähemmäksi tulevaa kotiansa saapuivat, ei ainoastaan kukkia vaan

kokonaisia kukkakenttiä, joilla ilo ja riemu karkeili, löi leikkiään.

Nyt vasta oli heillä aikaa katsella ympärilleen ja nähdä kaikki

oikeassa valossaan sekä menneet että nykyhetken tapahtumat. Ja heitä,

niinkuin luonnollista olikin, kiihotti edellinen, synkkä menneisyys,

pitämään sitä lujemmin kiinni jälkimäisestä. Koko matkan tuntui heistä

kuin olisivat he olleet lumouksen vallassa, niinkuin olisivat he

hiisien synkistä asunnoista olleet matkalla valon ja elämän maailmaan.

Penningebyssä oli kaikki järjestetty juhlallista vastaanottoa varten.

Joukko ympärillä asuvia, alhaisempia rälssimiehiä oli rientänyt

ottamaan vastaan vanhan laamannin tytärtä, joka nyt palasi takaisin

vanhaan isäin kotiinsa ottaakseen siellä emännyyden omaan huostaansa.

Kaikkien kasvot loistivat ilosta, niin vanhain kuin nuortenkin. Ja

kaikki yrittivät ainakin jotain puuhata, niin että mitään ei puuttuisi

Niilo herran ja Briita rouvan saapuessa taloon. Eräs tallipalvelija oli

saanut toimekseen pitää läheiseltä mäen kukkulalta silmällä, koska

vieraat olivat tulossa, että tiedettäisiin olla varalla.

Kartanonvouti kulki levottomana edestakaisin katsellen, että kaikki

vain oli täydessä kunnossa, että vieraspöytä oli tarpeellisella

huolella katettu ja huoneitten seinät ja penkit puhtaat. Saapuneet

vieraat kävelivät linnantuvassa edestakaisin puhellen entisistä

ajoista, jolloin laamanni vielä eli. Ja kertomus antoi aihetta toiseen

saattaen mielet vilkkaasen liikkeeseen. -- Tähän aikaan oli elämä niin

ylhäisten kuin talonpoikainkin taloissa kokonaan toisenlaista kuin

meidän päivinämme. Kukin eli enemmän itsekseen. Seurustelupiiriin

kuului vain lähin naapuristo ja sen ulkopuolella oli kaikki vierasta,

josta huhu silloin tällöin kuljetti merkillisimmät tapaukset näittenkin

tietoon. Niinkuin valtakunta sulki itseensä kokonaisuuden, jonka

ulkopuolella olevia kutsuttiin "ulkomaalaisiksi", niin myös pienessä

muodossa talo. Eikä valtakunnan ylimyksistäkään muut kuin ylhäisimmät

viettäneet liikkuvaa elämää. Kuningas sitävastoin kulki kaupungista

kaupunkiin, talosta taloon aina sen mukaan, missä paraiten hänen

läsnäoloansa vaadittiin. Tästä kaikesta oli tietysti selvänä

seurauksena, että talonväki joka kartanossa liittyi lähemmin yhteen ja

muodosti isäntäväkensä kanssa oman omituisen maailman itselleen.

Siitä myöskin johtui, että suhde isäntäväen ja palvelijain välillä oli

kokonaan toisellainen, kuin mitä se nyt on meidän päivinämme. Palvelija

syntyi ja kuoli herransa tilalla ja siihen sekä herraansa ja tämän

sukuun kiintyi kaikki hänen lapsuusmuistonsa, siihen myös miehuusikänsä

harrastukset. Palvelija piti itsensä sukuun kuuluvana. Tämän ilot ja

surut olivat myöskin hänen ja mikään ei ollut hänelle suuremman

arvoinen kuin suvun kunnia ja maine.

Penningeby oli monta vuotta ollut autiona. Cecilia rouva oli herra

Kaarlo Tordinpojan kuoleman jälkeen paraasta päästä asustanut toisen

tyttärensä, Sigridin, ja tämän miehen, Tapani Ulvinpojan, luona. Ja kun

sitten tieto saapui hänen poikansa, Tord herran, kauheasta kuolemasta,

tuli Penningeby hänelle vielä vastenmielisemmäksi, siellä kun kaikki

paikat muistuttivat hänelle hänen rakasta poikaansa. Nyt oli elämä

muuttuva taas. Ja nuori Briita rouva oli jokaisen mielestä, jotka nyt

täällä levottomina odottivat hänen tuloaan, ilonkukkanen, niinkuin

Kaarlo kuninkaan vanha hovimestari lähtiessä oli sanonut.

Vouti tuli, tehtyään viimeisen kierroksen huoneissa, ulos pihalle,

jossa kaikki palvelijat, sekä miehet että naiset, jo seisoivat koossa

ja odottivat vierasten tuloa. Hän hymyili tyytyväisenä partaansa, sillä

hän oli huomannut, että sisällä kaikki oli täydessä kunnossa. Pihalle

päästyään asetti hän kätensä silmilleen ja tähysteli ylös mäelle, jossa

tallipalvelija seisoi ja odotti. Mutta mitään merkkiä ei sieltä vielä

näkynyt. Vouti oli koittanut määrätä ajan, koska vieraat tulisivat, sen

tiedon perusteella, jonka eräs herra Niilo Sturen miehistä oli hänelle

Tukholmasta tuonut. Ja tämä oli ratsastanut sieltä aikaisin aamulla

samana päivänä, jona Niilo herran ja Briita rouvan oli määrä lähteä

matkaan.

Vieraat viipyivät kuitenkin kauemmin, kuin vouti oli laskenut. Ja tämä

alkoi jo tulla vähän levottomaksi viivytyksestä. Hän käveli

edestakaisin pihalla, tempasi siellä täällä jotain naista huivista,

tyrkkäsi rengin sivuun, ikäänkuin olisi hän joka hetki, mitä kauemmin

odotusta kesti, keksinyt yhä uusia vikoja ja puutteita.

Äkisti antoi mies mäeltä merkin, että odotetut olivat tulossa. Ja vähän

senjälkeen tuli hän jo itse hengästyneenä linnanpihalle ja kiirehti

voudin luokse, joka sanoi:

"Ellei se olisi ilosanoma, jonka meille tuot, niin saisit istua tänä

iltana jalkapuussa siitä, ettet ennemmin antanut merkkiä!"

Mies mutisi kyllä jotain, ettei hän voinut antaa ennemmin merkkiä, kuin

näki tulijat, mutta käskemään tottunut vouti löi häntä hyväntahtoisesti

olkapäälle ja asetti hänet kiireesti samaan riviin muitten palvelijain

kanssa.

Jo kuului hevosten kavioiden kapsetta sillalta, jo kajahteli niitten

ääni porttiholvissa ja aina vain päättävämmin katseli vouti eteensä.

Ratsastava asepalvelijajoukko ajoi ensin pihaan. Se kääntyi oikealle,

jonne asettui seisomaan. Ja heti heidän jälkeensä tuli reki, jossa

Niilo herra ja Briita rouva istuivat. Valtavat eläköönhuudot täyttivät

ilman ja väkijoukko tunki rekeä kohti, niin että Niilon useamman kerran

täytyi ystävällisesti hymyillen pyytää heitä väistymään.

Mutta Briita rouva nyökäytteli ystävällisesti päätään joka taholle ja

kiihotti sillä vain enemmän lähenteleviä. Hän kutsui heitä nimeltänsä

ja ojensi valkoisen kätensä ulos, nähdessään jonkun, johon hän oli

lähemmin kiintynyt. Lopulta pysähtyi reki päärappusten viereen, jonne

herrat linnantuvasta olivat kokoontuneet.

Kului hyvän aikaa, ennenkuin kaikki olivat ehtineet päästä esiin ja

tervehtiä nuorta ritaria ja hänen rouvaansa. Mutta vihdoin päästiin

kuitenkin vierassaliin, jossa vieraiden rouvat ja tyttäret odottivat.

Ja sittenkuin asianmukaiset tervehdykset olivat tehdyt, istuttiin

pöytään.

Silloin avautui ovi ja viheriä ritari astui sisään. Hän nauroi

tavallista omituista nauruaan, lähestyessään kunniaistuinta, johon

Niilo oli ottanut sijansa. Tämä nousi ja astui häntä vastaan.

"Tuotteko sanan kuninkaalta?" kysyi hän vilkkaasti.

"Tuon!" vastasi ritari.

"No sen kohta arvasinkin!" keskeytti Niilo ja katsahti Briitaan sekä

lisäsi, "olen valmis matkaan, vaikka jo tällä hetkellä... Ilmoittakaa

siis heti, ritari, minkä käskyn tuotte minulle kuninkaalta?"

"Sen, että te nyt vain nautitte elämästä, Niilo herra, ettekä ole

turhista levoton... Kuningas marssii paraillaan miestensä kanssa etelää

kohti Kustaa herran luokse Kalmariin... Sanomat ovat siis hyviä."

Niilo vaipui ajatuksiinsa ja unhotti kokonaan velvollisuutensa

isäntänä. Mutta iloinen ritari ei siitä hämmästynyt.

"Siinä te seisotte, Niilo herra", virkkoi hän, "ettekä edes lausu minua

tervetulleeksi taloonne tai tarjoa minulle viinipikaria..."

Mutta Briita rouva kaatoi itse pikarin täyteen kirsikkaviiniä ja ojensi

sen ritarille. Tämä otti maljan vastaan kasvoissaan ilme, joka oli

täynnä surumielisyyttä, mutta samalla niin lämmin ja sydämellinen, että

se herätti sekä Briita rouvassa että tämän miehessä ihmetystä. Se kesti

kuitenkin vain silmänräpäyksen ja heti oli ritari taas sama naurua

herättävä mies, joka näytti olevan ikäänkuin luotu synnyttämään

toisissa pilkanhalua itseään kohtaan.

Sittenkun hän oli ottanut paikan pöydässä ja kaikki taas meni vanhaa

rataansa, alkoi Niilo uudelleen kysellä tietoja kuninkaasta ja myös

minkätähden ritari oli jättänyt hänet sekä tullut Penningebyhyn.

"Kuningas tarvitsee nyt tähän aikaan minua yhtä vähän kuin teitäkin,

Niilo herra!" vastasi tämä. "Ja minulla on nyt se paha tapa, jota ei

voi auttaa, että tahdon kierrellä maailmaa ja katsella vähän

ympärilleni. Niin sain nytkin yhtäkkiä halun tulla vierailemaan tänne

teidän luoksenne, niinkuin ennen vierailin äitinne, Kaarina rouvan,

talossa... Ettehän kiellä sitä minulta, Niilo Sture...?"

"En, en suinkaan", keskeytti tämä vilkkaasti ritarin puheen ja myös

Briita rouva nyökkäsi ystävällisesti päätään. "Te olette sydämellisesti

tervetullut taloomme!"

"Hyvä, niin ollen jään minä tänne siksi, kun pois lähden!" vastasi

ritari ja tyhjensi pikarin.

Ja hän jäi Penningebyhyn ja eleli siellä vanhalla tavallaan, ilman että

kukaan voi päästä selville, mikä hän oikeastaan oli. Joskus puhui hän

erinomaisen viisaasti, joskus taas niin yksinkertaisesti, että monesta

tuntui, kuin olisi hän tehnyt sen aivan tahallaan, koska siten paraiten

voi ympäröidä itsensä läpinäkymättömällä hunnulla. Niilo yritti monta

kertaa tutkia häntä, mutta juuri kun luuli onnistuneensa yrityksessään,

liukui tämä jo pois hänen käsistään. Usein, etenkin silloin kun hän oli

yksin, voitiin hänet tavata jossain ikkunasyvennyksessä katselemassa

lumipeitteisiä kenttiä silmät kyyneleitä täynnä. Mutta heti kun

huomasi, että joku lähestyi, tuli hän niinkuin taikaiskusta taas

entiselleen ja alkoi naputella sormillaan ikkunalautaan tai lauloi hän

muutaman säkeen jostain laulusta, ensimäisestä, joka mieleen sattui.

Paraiten näytti hän viihtyvän, kun Niilo ja Briita istuivat

palvelijainsa keskellä suuren lieden ääressä, jossa tuli leimusi ja

valaisi kotoisen elämän kaunista kuvaa. Mutta niin Penningebyn

talonväki kuin lähimmät naapuritkin pitivät häntä yksinkertaisena ja

vetivät aina suunsa hymyyn, kun hän lasketteli omituisia

sukkeluuksiaan.

Toiselta puolen oli Penningebyn ritarilla ja hänen nuorella rouvallaan

aivan vähän aikaa tutkistella, mikä viheriä ritari oikeastaan oli. Sitä

paitsi olihan hänen käytöksensä aivan samallainen kuin muinoin marskin

hovissa, josta tämän kuninkaaksi tultua yht'äkkiä oli kadonnut. Taikka

oikeammin sanoen oli hän hävinnyt jo tuona kauheana myrsky-yönä, jona

Kristoffer kuningas kuoli ja Viipurin linnan katto lensi ilmaan. --

Niin, heillä oli nyt vähän aikaa muuhun, he nauttivat vain toistensa

seurasta. Ja mikään ei ollut heistä hauskempaa kuin tämä hiljainen

maaelämä, jossa he levollisina voivat vaeltaa tietänsä ja muistella

mennyttä aikaa, sen suruja ja iloja. Itse vastoinkäymisetkin näyttivät

heistä nyt kauniilta kukilta, jotka pilkistivät menneisyydestä esiin.

Ja Penningeby sitten, kuinka paljon muistoja se jo herättikään? Metsä,

järvi, lehto, itse muuritkin, haukkatarha ja torni, jossa Niilo asusti,

puhuivathan ne kaikki heille sydämen suruista ja taisteluista?

Turun matka, Tord ja Iliana sekä Brodde olivat heillä tavallisimpana

keskusteluaineena ja, monta rakkauden ja kiitollisuuden synnyttämää

huokausta kohosi näitten puolesta taivasta kohti. Brodden muisto

liittyi heidän kuluneen elämänsä tärkeimpiin tapauksiin ja hänen

kuolemansa -- sillä Niilo oli varma, että hän oli kaatunut koittaessaan

pelastaa urhoollista marskia -- se verhosi hänet yliluonnollisella

loistolla.

"Niin tuli punainen ruusu sittenkin sinun omaksesi, Briita!" virkkoi

Niilo kerran, kun he istuivat yhdessä tuttavallisesti keskustellen, "ja

itse olet sinä punainen ruusu minun elämässäni! Kunpa Jumala vaan

soisi, että se aina pysyisi kukkatarhana, jossa ruusuni hyvin

viihtyisi...!"

Briita hymyili sydämellisesti hänelle ja nojasi päänsä hänen rintaansa

vasten.

"Älä muistuta minulle tuota kauheaa ennustusta!" sanoi hän. "Sydämeni

vapisee, kun ajattelen, kuinka äkisti Ilianan punainen ruusu muuttui

valkoiseksi."

"Voimmehan jättää sen, jos se sinua niin peljättää, mutta sinä olet

kumminkin minun punainen ruusuni, puhukoon ennustus sitten totta tai

ei!"

Niin meni aika päivästä päivään ja ennenkuin huomattiinkaan oli

maaliskuu kulumassa. Sen 17 päivänä oli pääsiäinen. Niilo alkoi ja

tulla levottomaksi, kun ei kuninkaalta ruvennut mitään kuulumaan. Aika

oli pian käsissä, jona hän oli luvannut saapua Penningebyhyn ja täällä

aljettiin jo valmistella yhtä ja toista kuninkaan vastaanottoa varten.

Mutta päivä kului päivän perään ja kuningasta ei vain kuulunut, ei edes

mitään tietoa tullut häneltä. Viheriä ritari, joka seisoi ihan lähellä,

kun Niilo lausui sen johdosta Briitalle huolensa, virkkoi:

"Kaikki hyvin kun ei mitään kuulu, sanotaan... Pysykää vain alallanne,

niinkuin kuninkaan tahto on!"

Ja Niilo pysyi alallaan ja pääsiäisilta tuli. Sinä päivänä vietti hän

aikansa ylhäällä tornihuoneessa, jossa hän kerran itse oli asustanut.

Se oli vielä samassa kunnossa kuin silloinkin. Pöytä oli entisellä

paikallaan ja aurinko pilkisteli ystävällisesti ikkunasta sisään ja

valaisi pöydänkannen, jossa hän viimeisen kerran oli nähnyt

kallisarvoisen kaulaketjunsa kimaltelevan. Ja hän hymyili itsekseen,

ajatellessaan, kuinka paljoa kalliimpi koristus hänellä nyt oli

rakkaassa vaimossaan.

Samassa kuului portilta torventörähdys. Niilo katsahti ulos ikkunasta.

Pölyinen ratsastaja ajoi linnanpihalle. Hänen mieleensä tuli heti

sanansaattaja, jota kuninkaalta jo kauan oli odottanut, ja nopein

askelin kiirehti hän alas. Hän tunsi siinä mennessään ahdistusta

rinnassaan, jonka syytä ei voinut itselleen selittää. Eikä se tahtonut

ollenkaan kadota, kun hän tuli ajatelleeksi sitä pitkää aikaa, joka oli

kulunut siitä, kun viimeksi kuninkaan tapasi. -- Hän huomasi nyt

yhtäkkiä tehneensä anteeksiantamattoman virheen, kun ei ollut

lähettänyt luotettavaa palvelijaa tietoja hankkimaan.

Alhaalla suuressa salissa kohtasi hän ryvettyneen ratsumiehen. Se oli

Steen Sture. Heti sisäänastuessaan huomasi Niilo, että jotain oli

tapahtunut, sillä reippaan nuorukaisen mieli oli kovasti kuohuksissa.

Hänen tavallisesti niin vilkkaat ja eloisat silmänsä säihkyivät hurjaa

tulta. Se oli tuskin ystävän tervehdys, jolla hän otti Niilon vastaan.

"Täällä te istutte, Niilo herra", sanoi hän, "ja annatte kotkan ja

korpin kaikessa rauhassa repiä Ruotsin valtakunnan hajalle..."

"Tämäpä on omituinen tervehdys", virkkoi Niilo, "minä odotan joka hetki

kuninkaan oman määräyksen mukaan tietoja häneltä. Mutta mitä puhutte te

tässä kotkasta, korpista ja Ruotsin valtakunnasta?"

"Kotka on Ruotsin arkkipiispa, Niilo herra, ja korppi, niin se on

Kristian kuningas!"

"Kautta Jumalan kuoleman!" huudahti Niilo aavistaen heti mitä pahinta,

"sanokaa suoraan, Steen herra, mitä tietoja tuotte mukananne!"

"En mitään muuta kuin että Jöns arkkipiispa on nyt Tukholman linnan

herrana mahtavin mies Ruotsin valtakunnassa ja että Kristian kuningas

ennen pitkää kantaa Ruotsin kruunua!"

"Mutta Kaarlo kuningas?" änkytti Niilo.

"Kaarlo kuningas on paennut meren ylitse Danzigiin!"

Tieto tuli niin äkkiä, että Niilo Sturen täytyi panna kaikki

sielunvoimansa liikkeelle voidakseen pysyä pystyssä. Ja sittenkin oli

se kokonaan lamata hänet. -- Kauan aikaa kului, ennenkuin hän voi

tyrmistyksestään päästä ja sanaakaan lausua. Hämmästys, viha ja suru

vaihtelivat vuoron perään hänen silmissään, mutta posket olivat

kalmankalpeat ja koko ruumis vetäytyi kokoon, ikäänkuin olisi siinä

joka lihas koonnut voimia jotain voimakasta tekoa varten.

"Kaarlo kuningas paennut", sai hän vihdoin sanotuksi, "ja arkkipiispa

Tukholman linnanherrana Ruotsin valtakunnan hallitsija!"

"Mutta ettekö sitten tiedäkään tästä kaikesta mitään, Niilo herra?"

puuttui Steen jo paljon lempeämmällä äänellä puhumaan. "Ettekö ole

saanut kuninkaan sanaa tai niitä viestejä, jotka sekä minä että Olavi

Drake Tukholman linnasta teille lähetimme?"

"Te olette ensimäinen, Steen herra", vastasi Niilo ja hänen äänensä

värisi ja katseensa oli tuskaa täynnä, "te olette ensimäinen, joka

tuotte minulle tietoja Tukholmasta senjälkeen kuin sieltä lähdin."

Nyt oli Steen Sturen vuoro hämmästyä ja hänen täytyi myöntää, että

ystävänsä, jota hän jo itsekseen oli syyttänyt petturiksi, oli aivan

puhdas ja viaton. Se huomio sai hänen kylmän ja loukkaavan käytöksensä

muuttumaan ja lämmöllä tarttui hän Niilo Sturea kädestä kiinni, Miten

he siinä sitten koittivatkin selittää sitä omituista asianhaaraa, ettei

yhtä ainoaa lähettiä ollut saapunut Penningebyhyn, niin eivät he

lopultakaan voineet ymmärtää sitä muuten, kuin että ne kaikki olivat

joutuneet arkkipiispan väen käsiin.

Viheriä ritari tuli saliin heidän juuri paraillaan siitä

keskustellessa. Hän pysähtyi hetkeksi lattialle ja kuunteli, mutta meni

sitten äkisti toiseen päähän huonetta ja lauloi hiljaa mennessään:

Ja mailma se täynnä on vilppiä,

Niin usein oon huomannut sen.

Se köyhiä, rikkaita kahlehtii,

Mistä uskotun löytänen?

"Sellaista voittekin kyllä laulaa, ritari!" virkkoi Steen Sture, "mistä

uskotun löytänen! Sitä on kuningas raukka mahtanut runsaissa määrin

kokea, jonka niin äkisti täytyi rikkauden ja vallan kukkuloilta lähteä

maanpakoon. Kuitenkin luulen, ettei kauan viivy, ennenkuin hän taas on

takaisin valtakunnassaan!"

Briita oli tullut sisään viimeisiä sanoja lausuttaissa ja muuttui

kalmankalpeaksi, kun kuuli Steen Sturen puheen. Niilo riensi hänen

luokseen ja tarttui hänen käteensä kiinni.

"Me emme voikaan nyt odottaa Kaarlo kuningasta vieraaksemme!" lausui

hän.

"Maanpaossa?" huudahti Briita katsellen milloin Niiloa milloin Steeniä,

"mitä ovat ne onnettomat uutiset, joista te täällä puhelette?"

"Kuninkaan on täytynyt paeta maasta!" selitti Niilo.

Uutinen näytti koskevan kovasti nuoreen rouvaan, mutta sitä kesti vaan

muutaman silmänräpäyksen. Heti taas hillitsi hän mielensä ja kaksi

kyyneltä, jotka hiljalleen valuivat alas hänen poskiaan, osoittivat

hänen suruaan, jonka hän oli voittanut.

"Äkisti, aivan liian äkisti kohtasi onnettomuus meitä!" sanoi hän.

"Tuskin on vielä kahta kuukautta kulunut siitä, kun häämme vietettiin,

ja nyt on suru jo tullut kotiimme vierailemaan! Mutta", lisäsi hän

kohottaen uljaasti kaunista päätänsä, samalla kuin silmät säihkyivät

toivoa ja luottamusta: "minä uskallan toivoa, että Ruotsin

valtakunnassa on vielä sellaisia miehiä, jotka voivat hankkia

serkulleni, Kaarlo kuninkaalle, hänen kruununsa jälleen?"

"Niistä ei puutetta ole!" vakuuttivat Niilo ja Steen juhlallisen

vakavina.

Mutta viheriä ritari lauleli nurkassaan:

Ja lehmus lehvii ja lehdet varisee,

Vaan maan päällä vihertävät metsät.