Kuninkaan tikari.
Eräänä päivänä vähää ennen joulua ratsasti yksinäinen mies eteläisestä
portista sisään Tukholmaan. Koko päivän oli satanut räntää ja illalla
kääntyi tuuli pohjoiseen muuttuen samalla kolean kylmäksi, niin että
jokainen pieni lumensekainen vesipisara oli kuin hieno jääneula. Ne
tulivat vinhan tuulen kanssa pieksien armottomasti ritaria kasvoihin.
Ja tämän täytyi tuon tuostakin viedä kätensä silmiensä eteen saadakseen
edes hetkeksi helpotusta. Mutta muuten ei hän näyttänyt huolivan ilman
hurjuudesta, joko hän sitten oli tottunut sellaista kestämään, tai oli
hän niin niiden ajatusten vallassa, jotka täyttivät hänen sielunsa,
ettei edes ehtinyt kiinnittää mieltänsä siihen, mitä hänen
ulkopuolellaan tapahtui.
Kulkija oli Niilo Sture. Hän oli Vadstenasta matkustanut Ekesjöhön,
jossa sitten oli hetken aikaa asustanut Svante veljensä luona. Mutta
jota enemmän se aika läheni, jolloin kuningas oli naittava serkkunsa
herra Ove Laurinpojalle, sitä levottomammaksi hän kävi ja sitä
tuskallisemmalta alkoi hänestä tuntua vanhassa isäinkodissa vallitseva
rauha ja lepo. Hänen täytyi lähteä liikkeelle, kulkea kauas, kauas
pois. Hän tahtoi unhottaa itsensä, paeta sydänsuruansa. Mutta suru, se
seurasi sittenkin alinomaa häntä, surun kalvaava henki, eikä se
luopunut koskaan hänestä. Missä hän sitten kulkikin, metsässä tai
nummella, aina näki hän vaaleakutrisen immen edessään, joka
kyynelsilmin kurotti käsiänsä häntä kohti, rukoillen häneltä turvaa ja
apua.
Ja niin ratsasti hän yhä edemmäksi ja edemmäksi kotoisilta mailta. Hän
tuskin tiesi, minne meni. Oikeastaan se olikin hevonen, joka piti
huolta matkan suunnasta. Ja hän melkein peljästyi, kun huomasi, että
eläin kiiti pohjaa kohti. Itse pohti hän mielessään viime aikain
tapahtumia, joissa kuningas, Ove Laurinpoika ja Herman Berman olivat
päähenkilöinä. Viimemainittu oli vanginnut Ove herran kuninkaan
käskystä, mutta hän oli sitten jälkeenpäin kertonut Niilolle, että
kuninkaan tarkoitus ei suinkaan ollut rangaista tuota hurjaa
nuorukaista tai ryöstää häneltä hänen morsiantansa, jonka sekä hän itse
että hänen setänsä olivat luvanneet hänelle. Eikä tämä ollutkaan mitään
odottamatonta tai tavatonta kuninkaan puolelta, niin horjuvaksi ja
epävakaiseksi oli hän viime aikoina tullut. Sitä paitsi pelkäsi hän
nyt, että ankaralla menettelyllään Ove Laurinpoikaa kohtaan loukkaisi
mahtavia herroja, jotka, vaikka eivät pitäneetkään Ove Laurinpoikaa
vertaisenaan, kuitenkin voisivat siitä saada sopivan aiheen
hyökkäykseen häntä vastaan. Jalo Herman Berman oli kertonut asian
Niilolle surun valtaamana. Niilo oli huomannut hänestä, että hän ei
hyväksynyt kuninkaan toimia ja tarkoituksia tässä suhteessa. Jouluna
oli häitä vietettävä ja nyt oli joulu jo ovella. Kuningas ei olisi sitä
paitsi nyt enää voinutkaan rikkoa lupaustaan, jonka hän oli antanut
valtakunnan ylhäisimpäin herrain läsnäollessa.
Mutta Briita itse, kysyi hän usein itseltään, kuinka olisi hän kestävä
tämän raskaan koettelemuksen? Mitä voisi hän muuta viime hädässä tehdä,
kuin joko kuolla tai mennä luostariin, jos näet hänellä todella olisi
rohkeutta vastustaa kuninkaan ja mikä vielä oli vaarallisempaa, pyhän
kirkon tahtoa. Niitä mietteitä hän hautoi yhä uudelleen ja uudelleen
mielessään ja hänen verensä jähmettyi ajatellessaan immen kohtaloa. --
Kuolla tai mennä luostariin! -- Kerran myös tuli hänen mieleensä
kadotettu kaulaketju ja hänen täytyi itselleen myöntää, että siitä
alkain kun hän oli sen kadottanut, oli nurja onni leppymättömästi
vainonnut häntä. Mitä hän oli kuluneina vuosina voittanut ja nauttinut,
oli aina ollut vain puolinaista. Hän omisti rakkaan olennon ja hänellä
oli ystävä, mutta edellistä ympäröi läpipääsemätön panssari ja
jälkimäinen temmattiin häneltä pois juuri samalla hetkellä, kun hän
toivoi saavansa vastaan ottaa elämänsä paraimman lahjan, sovinnon
kuninkaansa kanssa.
Nyt tahtoi hän vielä kerran nähdä sydämensä valitun, puristaa hänen
kättänsä jäähyväisiksi ja sitten matkustaa pois, kauas vieraaseen
maahan, jossa aina joku oli urhoollisen ritarin palveluksen tarpeessa.
Näissä mietteissä ratsasti hän nyt eteläisestä portista sisään
Tukholmaan ja jatkoi sitten matkaansa sen avonaisen paikan ylitse,
josta tie vie läntiselle Pitkällekadulle.
Silloin kuuli hän, juuri kun saapui tälle kadulle, nimeänsä huudettavan
ja kun hän katsoi eteensä, huomasi hän siinä ihan vieressään kookkaan
munkin, joka jo oli tarttunut hänen hevosensa suitsiin kiinni.
"Myöhään tulette, Niilo herra", virkkoi hän, "kuitenkin toivon, ettei
se siltä vielä ole liian myöhään."
"Olisiko siis joku olemassa, jolle minun tuloni saattaisi olla joko
liian myöhäinen tai liian aikainen?" kysyi Niilo epäluuloinen hymy
huulillaan.
"Sen sanansaattajan, joka ratsasti aina Ekesjöstä asti teitä tänne
hakemaan, sen olisi pitänyt saada teidät siitä vakuutetuksi!"
"Sanansaattaja minun luokseni!" huudahti Niilo ja lisäsi: "mutta minun
tyköni ei mitään sellaista ole saapunut."
"Ja kuitenkin olisi sen pitänyt olla taattu mies, joka luoksenne
lähetettiin... Mutta saman tekevää on, oletteko saanut minun sanaani
vai oletteko omin päin tänne tullut, pääasia vain on, että olette
saapunut ja saapunut oikeaan aikaan... Olenpa varma, että hyvät henget
ovat askeleitanne ohjanneet, kun ne ovat johtaneet tänne. Minä olen jo
kauan aikaa tähystellyt teitä täällä tullissa, sillä minulla on
tärkeitä asioita, joista tahdon teidän kanssanne keskustella...
Sallitteko, että seuraan teitä nyt heti majataloonne?"
Niilolla ei ollut mitään syytä, jonka tähden olisi kieltäytynyt munkin
pyyntöön suostumasta. Hän oli sellaisessa tilassa, jolloin ihminen on
välinpitämätön kaikkiin nähden. Isänmaa oli ainoa, joka vielä sai hänen
sydämensä kielet värisemään. Ja sekin oli tällä hetkellä enemmän
sivulle joutunut, eli oikeammin sanoen, se lepäsi kyllä hänen
sydämellään, mutta kahlehdittuna, sen tenhopiirin ympäröimänä, jonka
yli hän ei voinut astua. Rakkaus kansaan, jonka asian oli ottanut
omakseen, ja lupaus, jonka oli antanut kuningattarelle, että nimittäin
pysyisi kuninkaalle uskollisena, -- kas siinä ne langat, jotka sitoivat
häntä. Hänellä oli nyt tuskin mahdollisuutta vaikuttaa toisen hyväksi
rikkomatta jo toista vastaan. Tämä yksin jo olisi voinut saada miehen
epätoivoiseksi ja kuitenkin tuli siihen vielä lisäksi hänen
rakkautensa, jonka hänen täytyi tukahuttaa ja kieltää itseltään.
Emme saa siis ihmetellä, jos tuo kohtalon vainooma mies oli joutunut
tilaan, joka välistä läheni unen kaltaista tylsyyttä, emme sitäkään,
jos hän nyt mitä välinpitämättöminmällä äänellä maailmassa pyysi
munkkia seuraamaan itseään.
Ennen pitkää olivat he jo majatalossa ja sittenkun Niilo oli pyytänyt
munkkia istumaan, alkoi tämä:
"Minä tulen nyt tänne teidän luoksenne sellaisessa asiassa, jota
tärkeämpää teille ei vielä koskaan elämässänne ole esitetty, Niilo
ritari, ja minä pyydän, ettette ennen aikaansa kiivastu, vaan että
tarkoin mietitte ja punnitsette vastausta, ennenkuin annatte sen. Te
olette hyljännyt sen tarjouksen, johon suostumalla olisitte voinut
voittaa morsiamenne..."
Niilo vavahti ja kiinnitti synkät silmänsä munkkiin, jonka kasvoja ei
hän kuitenkaan voinut nähdä.
"Teitä kummastuttaa, kuinka minä tunnen tämän asian, ritari ... minua
kummastuttaa vielä enemmän, kuinka te voitte vastustaa niin suurta
kiusausta. Mutta se todistaa vain ne puheet tosiksi, joita teistä on
liikkeellä, että te olette todellinen ritari, sellainen kuin ritarin
tulee olla..."
"Olisin teille oikein kiitollinen", keskeytti Niilo, "kun heti vain
suoraan sanoisitte asianne... Jos teillä on hyvät ajatukset minusta,
niin ilahuttaa se minua, mutta minulla ei ole siltä halua kuulla siitä
puhuttavan."
"Hm --", mutisi munkki, "jokaisella on heikkoutensa... Mutta olkoon
menneeksi, tahdon noudattaa pyyntöänne. Tulen teidän luoksenne
valtakunnan nimessä ja pyydän teitä nyt ottamaan sen asian omaksenne ja
saattamaan sen niitten myrskyjen läpi, jotka sitä uhkaavat,
rauhalliseen satamaan."
"Mitä tarkoitatte puheellanne, harmaaveli...? Kuka voi syyttää minua,
että olisin vetäytynyt syrjään, missä minun vain on sallittu
vaikuttaa...? Ja millä tavalla sitten mielestänne voisin minä nyt ottaa
sellaisen asian ajettavakseni, minä, joka harhailen kuin haamu ympäri
maata, henkipattona ja suojatonna? Olenhan minä nyt tähän aikaan
kaikkien joko säälin tai halveksimisen esineenä, aina sen mukaan
uskovatko he minun surevan kuninkaani suosion menettämistä tai että
raukkamaisuudesta en uskalla kohottaa miekkaani häntä vastaan ja kantaa
nurjaa kilpeä isänmaatani kohtaan."
"On niitäkin, Niilo ritari, jotka ajattelevat toisin teistä ja niiden
valtuuttamana seison minä nyt teidän edessänne. Niitten nimessä tarjoan
minä nyt teille Ruotsin kuningaskruunun. Ruotsin rahvas jo teroittaa
keihäitänsä ja hioo miekkojansa ja mahtava ritarijoukko on valmis
ottamaan teidät millä hetkellä hyvänsä vastaan, jos vain myönnytte
siihen, mitä teille tässä olen ehdottanut!"
Niilo katsahti hämmästyneenä munkkiin.
"Niin kauas on siis jo tultu eikä yhtään ainoaa ystävää ole Kaarlo
kuninkaalla, joka avaisi hänen silmänsä ja saattaisi hänet puolustamaan
itseään uhkaavalta vaaralta!"
"Kaarlo kuningas on sokea ja on sentähden auttamattomasti turmion
oma... Mutta nyt on kysymys, pitääkö myös Ruotsin valtakunnan joutua
hänen kanssaan perikatoon? -- ja siihen täytyy jokaisen ruotsalaisen
aatelismiehen vastata kieltävästi... Mitä sanotte te, Niilo ritari?"
Vähääkään arvelematta virkkoi Niilo:
"Te tulette minulle ehdottamaan, että ottaisin osaa kapinaan, jota
puuhataan herraani ja kuningastani vastaan, ja te kysytte vielä, mitä
minulla on siihen sanottavaa..."
"Mutta tehän ette ota huomioon tärkeintä asiaa, josta olen teille
puhunut, vaan ainoastaan..."
"On aivan tarpeetonta teidän vaivata ajatuksianne keksiäksenne kauniin
kiillon huonolle asialle...! Tässä ei ole nyt sen vähemmästä kysymys
kuin itse valtion kavalluksesta ja valanrikkomisesta ja siihen ei
minulla ole muuta kuin yksi vastaus. Sellaiseen en suostu ja nyt pyydän
teidät jättämään minut. Kavalluksella ei Niilo Sture tahdo koskaan
käsiänsä tahrata!"
"Mutta se on aivan täyttä totta, tuo minun puheeni
kuninkaankruunusta..."
"Munkki!" huudahti Niilo ja otti jo askeleen tätä kohti.
Mutta munkki nousi hitaasti ja arvokkaasti ylös ja astui vihastuneen
ritarin luo. Hän laski kätensä tämän olkapäälle ja katseli kauan ja
tutkien ritarin avonaisiin ja rehellisiin, mutta nyt niin surullisiin
silmiin.
"Rauhoittukaa, jalo ritari!" virkkoi hän, "minun huuliltani ette te saa
enää kuulla sanaakaan tästä asiasta. Se on yhtä varmaa kuin jo
edeltäpäin tiesin, minkälaisen vastauksen olin teiltä saava..."
"Kuka te olette, harmaaveli?" kysyi Niilo uteliaana ja yritti samassa
työntää päähineen syrjään hänen kasvoiltansa. "Teidän äänenne olen
ennenkin kuullut..."
"Mitäpä hyötyä teille siitä olisi, vaikka saisittekin nimeni tietää?"
virkkoi munkki hymyillen. "Me olemme tavanneet toisemme, muutaman
kerran kuningattaren luona hänen vielä eläessään. Voin ilmoittaa
teille, että olin hänen rippi-isänsä."
Niilo muisti hänet nyt aivan selvään ja hänen huulillaan pyöri jo
kysymys, kuinka hän, joka oli elänyt lempeää kuningatarta niin lähellä,
kuinka hän saattoi ryhtyä sellaista välitystointa harjoittamaan, jota
varten nyt oli tullut. Mutta munkki esti hänet niistä tuumista ruveten
puhumaan kokonaan toisista asioista.
"Minulla on vielä muutakin asiaa teille, Niilo ritari", sanoi hän, "ja
yhtä varma, kuin olin teistä, mitä edelliseen tulee, yhtä epävarma olen
nyt tästä asiasta. Ja vaikka nyt, kun ikä on heitellyt lunta
ohimoilleni ja rypistellyt poskeni, voisin sanoa, kuinka itse
sellaisessa tapauksessa tekisin, niin en siltä kuitenkaan uskalla
väittää, että olisin samoin menetellyt, kun olin teidän ijässänne."
"Se mahtaa olla merkillinen asia!" virkkoi Niilo katsellen kysyvästi
munkkia.
"Eräs vanki, jonka ei pitäisi olla teille tuntemattoman, kituu täällä
Tukholman linnan vankikomerossa... Se on herra Ove Laurinpoika!"
"Mitä sanottekaan?" huudahti Niilo. "Herra Ove Laurinpoikako kituisi
vankeudessa ja kuitenkin on minulle sanottu, että kuningas juuri
paraikaa valmistelee hänen häitään!"
"Mikä kuninkaan ajatus on, sitä en minä tiedä, mutta se vain on varmaa,
että Ove herra istuu vankeudessa linnan tornissa ja että hän on
kuoleva... Ehkä on kuningas muuttanut mieltään siinä suhteessa, ehkä...
Mutta minä olen puhellut Ove herran kanssa ja hän on nykyään kokonaan
toinen mies kuin silloin, kun hän tahtoi tappaa teidät, Niilo herra.
Hän myöntää käyttäytyneensä alhaisesti ja katuu sitä katkerasti sekä
haluaisi nyt saada puhella teidän kanssanne voidakseen pyytää anteeksi
ja sopia. Mitä sanotte te siihen, Niilo herra?"
"Ja sitä te vielä kysytte, harmaaveli!" huudahti Niilo. "Tiedänhän
aivan hyvin, kuinka helposti onneton rakkaus voi miehen mielen
villitä...! Ei, ei... Olen valmis saapumaan hänen luokseen, koska hän
vain itse haluaa, vaikka jo tällä hetkellä."
"Te olette ritari, jolla ei ole vertaa, Niilo herra", lausui harmaaveli
äänellä, joka vapisi sisällisestä liikutuksesta. "Tahdotteko, niin
lähdemme heti tuon mies raukan luo, sillä mikäli minä olen saanut
kuulla, on huominen päivä oleva hänen viimeisensä."
Niilo oli heti valmis seuraamaan ja viipymättä riensivät he linnaan.
Munkki, joka näytti täällä olevan kuin kotonaan, haki heti linnanvoudin
käsiinsä ja sai tältä luvan mennä tervehtimään vangittua ritaria. Ja
niin menivät he yhdessä Niilon kanssa alas vankilaan. Kun he olivat
saapuneet vankihuoneen ovelle, kuiskasi munkki:
"Jos tarvitsette minua Ove herran luota tultua niin tapaatte minut
linnankappelissa."
Munkki meni, rautaovi ratisi saranoissaan ja Niilo saatettiin sisään
vankilaan. Vanginvartija, joka oli seurannut heitä tulisoihtu kädessä,
pisti sen sisälle tultua erääseen muurin rakoon, jonka jälkeen hänkin
poistui sulkien oven mennessään.
Samassa kuului kahleitten kalinaa vankihuoneen pimeimmästä loukosta ja
kun silmä oli ehtinyt paremmin tottua pimeään, näki Niilo kilpailijansa
ja vihollisensa, Ove Laurinpojan, astuvan sieltä esiin. Mutta se ei
ollut nyt enää tuo uljas, hurja nuorukainen, joka mielettömässä
vimmassaan oli tahtonut pakottaa hänet kaksintaisteluun, ja kun ei se
ollut onnistunut, yrittänyt tappaa hänet. Ei, vaan hänen edessään oli
nyt kalpea, murtunut mies, joka joka suhteessa herätti sääliä.
Vanki seisoi hetkisen käsi otsalla. Soihdun valo teki häneen saman
vaikutuksen, kuin pimeys Niiloon. Mutta kun hän ehti huomata kuka
tullut oli, kävi kova väristys läpi koko hänen ruumiinsa, ja hän vaipui
alas polvilleen peittäen kasvonsa käsillään.
"Rauhoittukaa, Ove herra", sanoi Niilo ja koitti nostaa häntä ylös,
"ellei mikään raskaampi taakka omaatuntoanne paina, kuin se mitä meillä
on välillämme, niin voitte olla aivan levollinen!"
"Te olette siis antanut anteeksi minulle?" huokasi vanki.
"Olen, olen!" vakuutti Niilo, "kaiken sen, mitä te olette minua vastaan
rikkonut, kaiken sen minä mielelläni anteeksi annan. Onko teillä ehkä
mitään muuta toivomusta, jonka näkisitte mielellänne täyttyvän...?
Sanokaa se vain arastelematta julki, Ove herra, mikäli voimissani on,
tahdon auttaa teitä!"
Ove Laurinpoika nousi hitaasti ylös ja katseli ensin arasti sitten jo
rohkeammin Niilo Sturea silmiin. Näytti siltä, kuin ei hän olisi oikein
voinut uskoa, mitä näki ja kuuli. Vihdoin puhkesi hän itkuun ja peitti
käsillään kasvonsa, samalla kun raskaat kahleet, joilla hän oli seinään
kiinnitetty, kalisivat, ikäänkuin olisivat nekin joka hetki tahtoneet
muistuttaa hänelle hänen surullista kohtaloaan.
"Vain paljaalla hyvällä tahdotte te kaiken sen pahan palkita, jota olen
teille yrittänyt tehdä", virkkoi hän lopulta, kun oli ehtinyt niin
paljon rauhottua, että voi selvään lausua ajatuksensa. "Mitä minä vielä
tässä elämässä toivoisin, on mahdoton saavuttaa, eikä siitä sentähden
kannata puhua..."
"Mutta voisihan teillä olla sellainen ystävä tuttavienne joukossa, joka
mielellään tekisi teille haluamanne palveluksen..."
"Ei, ei", keskeytti Ove herra kiivaasti, "ei yksikään ainoa heistä
tahdo tehdä minulle haluamaani palvelusta, ja sitäpaitsi ei sitä voisi
kukaan muu toimittaakaan kuin minä itse... Se juuri tekeekin asian
toimeenpanon mahdottomaksi. Minä tarvitsisin sitä varten aikaa ja
vapautta, ehtiäkseni Tanskaan ja sieltä takaisin. Ja huomenna jo täytyy
minun kuolla..."
Ove herra liitti kätensä ristiin ja tuijotti eteensä alas kosteaan
kivilattiaan. Niin seisoi hän kauan aikaa. Ja kun hän taas loi silmänsä
Niiloon, kimalteli niissä pari suurta kyyneltä, jotka hiljalleen
vierivät hänen poskiansa alas.
"Jos minä nyt sanoisin teille, Niilo herra, että minä tahtoisin antaa
vaikka henkeni teidän edestänne, niin uskoisitteko te sitä?" kysyi hän
ja äänestä, katseesta, koko miehen olennosta huomasi, että hän
todellisella tuskalla odotti vastausta. "Minä olen käyttäytynyt teitä
kohtaan alhaisesti ja raukkamaisesti, kuinka voisinkaan asiain niin
ollen pyytää, että te uskoisitte sanojani... Voisihan sattua, että minä
kiusauksen hetkenä taas unhottaisin kaikki ja menettelisin uudelleen
kunniattoman miehen tavoin... Älkää siis puhuko enää mitään minulle,
älkää katsoko minuun ... sanokaa vain, että olette antanut minulle
anteeksi ja jättäkää sitten minut, että voisin yksinäisyydessä itkeä
onnettomuuttani, johon itse olen syypää... En voi odottaa mitään
armahdusta täällä, enkä uskalla toivoa sitä toisella puolenkaan
elämää..."
"Tämä on jo epätoivoisen puhetta, Ove Laurinpoika", puuttui Niilo
puheeseen, kun vangin voimat näyttivät ikäänkuin murtuvan
itsesoimausten painosta, "minä en ainakaan puolestani soisi, että te
siltä joutuisitte epätoivoon... Ja paremmin en mielestäni voi osoittaa
teille, että luotan sanoihinne, kuin menemällä takaukseen edestänne,
että te saatte matkustaa Tanskaan ja sieltä takaisin..."
"Niilo herra!" huudahti Ove Laurinpoika vaipuen alas maahan, kokonaan
niiden tunteiden valtaamana, jotka täyttivät hänen sydämensä. "Oletteko
te enkeli vai ritari, jonka henkeä ja onnea minä sokeudessani olen
tavotellut..."
"Ove Laurinpoika!" lausui Niilo. "Me emme ole tunteneet toisiamme
ennenkuin nyt vasta... Hyvä ja paha ovat tässä maailmassa sekautuneet
toisiinsa ja siitä sekoituksesta on jokainen ihminen saanut oman
osansa, siis myöskin minä ja te... Me olemme molemmat pyrkineet samaan
päämäärään ja se on erottanut meidät ja saattanut meidät väärin
käsittämään toisiamme!"
"Mutta te olette tämän päämäärän saavuttava, Niilo Sture", lisäsi Ove
loistavin silmin, omituisen lämpimällä ja varmalla äänellä, "te yksin
vain ansaitsette tämän enkelin, te eikä kukaan muu...! Ja minä vannon
sen kautta Herramme kalliin veren, että hänestä on tuleva teidän
morsiamenne ... niin paljon voi vielä Ove Laurinpoika aikaansaada
vastoin arkkipiispan ja kuninkaankin tahtoa."
"Arkkipiispan ja kuninkaan?" kysyi Niilo hämmästyneenä.
"Niin", jatkoi Ove herra, "arkkipiispa on tahtonut voittaa minut ja
kuningas taas on tahtonut voittaa arkkipiispan, mutta minä teen
sellaisen käännöksen, jota he eivät koskaan olisi voineet
ajatellakaan..."
"Ja se on...?"
"Jättäkää se minun asiakseni ... ja luottakaa vain minuun! Te saatte
kerran nähdä, että Ove Laurinpoikakin osaa toimia miehen tavoin! Tiedän
kyllä, että kuningas ei ole teille suosiollinen, ja että teidän vielä
minun kuoltuanikin on melkein mahdoton saada häntä suostumaan... Mutta
minä tahdon ainakin antaa kuninkaalle mietittäväksi asioita, joita hän
ei ole niinkään helposti unhottava."
Hän puhui sellaisella varmuudella ja hänen katseensa oli! niin
luottamusta herättävä, että Niilo oikein lämpeni siitä ja tarttui
liikutettuna vankia kädestä kiinni.
"Kiitos teille, Ove Laurinpoika!" virkkoi hän, "niitä sanoja, jotka
tällä hetkellä olette lausunut minulle, niitä en tule koskaan
unhottamaan... Ja minä pysyn vieläkin lujana siinä, mitä jo olen
sanonut, että menen takaukseen teidän puolestanne, kunnes te olette
ehtinyt käydä Tanskassa asianne toimittamassa. Mutta..."
Niilo pysähtyi äkisti ja katsahti ylös, ikäänkuin olisi joku uusi
ajatus aivan yhtäkkiä sukeltanut hänen sieluunsa tai niinkuin olisi hän
nyt vasta muistanut jonkin keinon, joka tähän asti oli häneltä jäänyt
kokonaan huomaamatta. Ove Laurinpoika taas puolestaan koetti, tuskaa
täynnä, lukea Niilo Sturen avonaisista kasvoista, olisiko tämä
mahdollisesti jostain hänelle tuntemattomasta syystä muuttanut
mielipiteensä.
"Mitä mietitte...?" kysyi hän vihdoin. "Kadutteko ehkä
jalomielisyyttänne... Ei, ei, älkää sitä tehkö! Katsokaas, minulla oli
kerran Tanskassa ystävä. Hän oli teidän vertaisenne, Niilo herra,
ritarillisen mielensä, uljaan rohkeutensa ja jalon esiintymistapansa
puolesta... Ja tätä ystävääni loukkasin minä kerran kuolettavasti...
Hänet tahtoisin minä nyt hyvittää... Mutta te olette oikeassa ... minun
ei sovi ottaa teidän ystävyyslahjaanne vastaan, sillä voisihan sattua,
että te saisitte antaa henkenne minun edestäni, jos näet kaatuisin
kaksintaistelussa kotimaassani... Siitä voitte itse huomata, kuinka
ajattelematon minä olen ja kuinka vähän voin hillitä itseäni!... Ei,
ei, se ei saa tapahtua, Briita neidin tähden, se ei saa tapahtua!"
"Sen ei tarvitsekaan tapahtua!" virkkoi Niilo hymyillen.
"Ei tarvitse?" kysyi Ove voimatta salata hämmästystään.
"Minä tiedän toisenkin keinon, joka on saattava teidät toivomuksenne
perille!" sanoi Niilo.
Oven hämmästys nousi korkeimmilleen, mutta Niilo veti ihokkaansa
sisästä tikarin näyttäen sitä Ovelle.
Tikari oli mitä hienointa tekoa. Kahva oli koristeltu jalokivillä ja se
päättyi nappiin, jolla oli kuninkaankruunun muoto. Sen syrjään oli
kaiverrettu nimi: Carolus Canuti R.S. (Rex Suecorum). Tuppi oli hopeaa
mainiota tekoa sekin.
Kallisarvoinen tikari oli nahkakotelossa, josta Niilo otti sen esiin.
"Kas tässä", sanoi hän, "ottakaa tämä, lähettäkää se Kaarlo kuninkaalle
ja te olette saava tahtonne täytäntöön ilman takaustakin!"
"Ja sellaista kalua te salaatte, Niilo Sture", virkkoi Ove ja hänen
silmänsä paloivat ihmetyksestä. "Vaikka teidän ei olisi tarvinnut muuta
kuin näyttää sitä saadaksenne toivonne täytetyksi, niin te ette
kuitenkaan ole tehnyt sitä..."
"Sellaista keinoa käyttämään olen liian ylpeä, Ove Laurinpoika..."
"Niin olen minäkin!"
"Mutta teidän kunnianne ei tarvitse kärsiä siitä, vaikka käytättekin
nyt kuninkaan tikaria tätä asiaa varten! Tikari on pakottava Kaarlo
kuninkaan toimimaan antajan tahdon mukaan, mutta minä en tahdo sillä
tavalla onneani saavut taa... Teillä taas, Ove Laurinpoika, ei ole
mitään valitsemisen varaa ... ja jos teidän kunnianne siitä kärsii,
niin kärsii se kai sentähden, että..."
"Ei, ei ... ymmärrän aivan hyvin, mitä tarkoitatte, Niilo herra",
huudahti Ove. "Ja Jumala on todistajani, että tahdon pitää teille
antamani lupauksen. Rangaiskoon hän minua ikuisella piinallaan, jos
rikon sen!"
He olivat sitten molemmat hetkisen aikaa ääneti, mutta yhtäkkiä virkkoi
Ove:
"Teidän täytyy kuitenkin sanoa minulle vielä yksi asia, Niilo herra...
Jos kuningas kerran on antanut tämän kalleuden teille, niin on se
tuntuva hänestä omituiselta, että minä sen hänelle jätän ja käytän sitä
hyväkseni..."
"Kuningas on antanut sen minulle, tietämättä itsekään, kuka
vastaanottaja oli. Jos niin sattuisi, että hän todella kysyisi teiltä
jotain siitä, niin sanokaa vain: Metsässä Dalbyn luostarin luona! ja
hän käsittää kohta kaikki."
"Ja minä anastaisin siis teiltä teidän rehellisesti ansaitun kunnianne
voittaakseni..."
"Ei, ei, Ove herra, te lainaatte sen vain, joten te siis voitte
palauttaa sen taas minulle, kun tulette takaisin, ja vaikka ette
tulisikaan, niin on teillä sittenkin aina keinoja, joilla voitte tässä
asiassa omaatuntoanne keventää."
Hetken mietittyään päätti Ove ottaa tikarin vastaan. Hänellä ei ollut
nyt valitsemisen varaa, jos kerran tahtoi antaa loukatulle
nuoruusystävälleen sen hyvityksen, jonka tämä oli oikeutettu saamaan.
Voisihan hän sitäpaitsi sen tapauksen varalta, että itse kaatuisi
taistelussa, antaa jonkun toimeksi saattaa asian todellinen laita
kuninkaan tietoon. Epäilemättä olisi Niilo Sture, jos hänelle tällainen
tapaus olisi sattunut, jyrkästi kieltäytynyt. Mutta niinhän se on, kun
kerran on alkanut alentaa omantuntonsa vaatimuksia, että tällainen
ahdinko joskus sattuu. Täytyy silloin usein hyvääkin asiaa ajaessa,
ryhtyä tai tyytyä keinoihin, joita tarkka siveellisyystunto ei
saattaisi oikeiksi myöntää.
Herra Ove Laurinpoika otti siis tikarin vastaan ja heti senjälkeen
jätti Niilo Sture vankilan.