V.

Stäken linnassa.

Stäken linna oli uudestaan rakennettu. Se oli ehditty päättää jo

nykyisen arkkipiispan edeltäjän aikana, sillä työtä oli tehty tulisella

kiireellä. Mutta nyt olikin se aivan valmis. Tornit, ympärysmuuri ja

nostosilta olivat täydessä kunnossa ja linnan pihalla kohosi komea

palatsi. Arkkipiispa asusti juuri tähän aikaan linnassa ja hänen

luonaan olivat hänen molemmat veljensä, herrat Taavetti ja Krister

Pentinpojat, sitäpaitsi vielä Strängnäsin Sigge piispa, Olavi piispa

Vesteråsista ja useita ritareja, niiden joukossa herra Fader Ulvinpoika

(Sparre), herra Eskil Iisakinpoika (Banér) ja herra Juhani

Kristerinpoika (Vaasa).

Mieliala kokoontuneessa seurassa oli erittäin katkera kuningasta

kohtaan ja niinkuin tavallista, oli toinen toistaan äänekkäämpi

syytämään syytöksiä, jotka tulivat sitä ankarampina esiin, mitä

myöhemmin kukin oli ne tilaisuudessa julkilausumaan. Mutta sillä aikaa

kun herrat näin suuressa salissa, jossa arkkipiispan palvelijat

kulkivat edestakaisin pikareja täytellen, antoivat vihalleen ja

suuttumukselleen kuningasta kohtaan vallan, sillä aikaa istui

arkkipiispa eräässä toisessa linnanhuoneessa ja keskusteli muutamain

Upplannin ja Taalain talonpoikain kanssa.

Arkkipiispa istui siellä yllään violettivärinen, kallisarvoisella

nahalla vuorattu takki ja hänen päänsä nojasi korkean selkätuolin

topattua karmia vasten. Kasvonsa olivat kalpeat ja silmät suljettuina.

Ei yksikään piirre niissä ilmaissut, mitä hänen sisässään liikkui. Ne

olivat yhtä tyynet, kuin tavallisesti aina, ikäänkuin ei hänellä olisi

nytkään ollut muuta tekemistä, kuin vaihtaa vain luettu kirja uuteen

kirjahyllyllään. Talonpoikain kasvoista huomasi, että he odottivat

vastausta häneltä. Mutta kun sitä ei ruvennut kuulumaan, alkoivat he

tähystellä toisiaan, ja lopulta astui eräs taalalaisista esiin.

Tämä oli kookas, hartiakas, mustatukkainen mies, jolla oli älykkäät,

läpitunkevat silmät. Hän pyöritteli hattua toisessa kädessään, samalla

kun toinen oli pistettynä nahkavyöhön, johon myöskin kintaat olivat

napilla kiinnitetyt.

"Sinun on heti suoraan sanottava, kumpaako näistä kahdesta tahdot!"

virkkoi hän. "Se on kyllä aivan totta, mitä tässä nyt olet sanonut ja

mitä lähettisi jo ennen ovat meille puhuneet, että Kaarlo kuningas on

meitä rasittanut laittomilla veroilla ja aivan kokonaan jo unhottanut

meidät, köyhät talonpojat, mutta me emme kuitenkaan missään tapauksessa

tahdo lähteä sotaan häväistäviksi, kuten tapahtui lankosi, Krister

Niilonpojan aikana, Jumala hänen sieluaan armahtakoon... Eikä meillä

myöskään ole halua vaihtaa Kaarlo kuningasta johonkin muukalaiseen

hallitsijaan, joka ei tunne Ruotsia ja Ruotsin lakia. Nyt on sinun siis

tässä sanottava, kumpaako sinä haluat. Jos sinun tarkoituksenasi on

saattaa Tanskan kuningas täällä vallan päälle, niin kieltäydymme me

jyrkästi auttamasta sinua puuhissasi... Jos taas tarkoituksesi on

kohottaa kotimainen mies valtaistuimelle, joka turvaa meille lain ja

oikeuden, niin tahdomme me seurata sinua mies talosta!"

Jöns arkkipiispa antoi miehen puhua loppuun, ja vielä senkin jälkeen

kun tämä oli jo vaiennut, istui hän kauan aikaa äänetönnä sama kylmä,

jäykkä ilme kasvoissaan. Mutta äkisti nousi hän sitten ylös, astui

taalalaisen luo ja tarttui tämän käteen kiinni.

"Sinä pyydät minun ilmoittamaan, kuka on tuleva kuninkaaksi ... no

hyvä, minä tahdon vastata sinulle. Suokoon Jumala ja Pyhä Eerikki

kuningas, että te voisitte luottaa minuun! Vastatkaa siis ensin

minulle, te Taalain rehelliset miehet ja te, jotka olette Upplannista

kotoisin, kuinka te menettelette silloin, kun te tahdotte tehdä peltoa

sellaiselle maalle, jossa kasvaa metsää ja jossa suuri kallionlohkare

on keskellä maata. Väännättekö te ensin kallionlohkareen pois ja

hakkaatte sitten vasta metsän kaskeksi, vai teettekö päinvastoin?

Luullakseni annatte te kiven jäädä paikalleen, kunnes muu työ on tehty.

Vai mitä itse arvelette?"

"Aivan niin", vastasi talonpoika, "kyllä sinä siinä suhteessa oikeassa

olet, kunnia-arvoisa isä! Niin me todella teemme."

"No niin, samalla tavalla täytyy meidän menetellä Kaarlo kuninkaan

kanssa. Saattaa tosin sattua, että me yhdellä voimakkaalla iskulla

voimme vapauttaa itsemme siitä kivestä, joka Ruotsin kaunista

yrttitarhaa rumentaa, nimittäin Tanskan kuninkaasta ... mutta voi myös

sattua niinkin, että meidän välttääksemme tarpeetonta verenvuodatusta

täytyy ainakin jonkun ajan kärsiä kiveä pellollamme... Toivon, että

ymmärrätte nyt minua oikein, kun vannon teille, että jos kaikki vain

saa tapahtua minun tahtoni mukaan, koskaan muukalainen kuningas ei

kanna Ruotsin kruunua, tuli siksi sitten kuka kotimainen mies tahansa."

Arkkipiispan puhuessa tujotti talonpoika lattiaan. Ja kun hän oli

lopettanut, tarkastelivat tämän silmät kauan ja tutkivasti häntä.

Mahdollisesti oli kuitenkin ylipapin jäykissä, ankaroissa piirteissä

jotakin, joka puhui hänen puolestaan ja herätti luottamusta. Jo tuo

vilpitön tunnustuskin puolestaan, että lupausta ei voitu yhdessä

silmänräpäyksessä täyttää, sekin jo oli omiansa vahvistamaan semmoista

vaikutusta.

"Teidän täytyy itsekin myöntää", jatkoi arkkipiispa, "että siitä

hetkestä alkain, kun me luovumme Kaarlo kuninkaasta, on hän paneva

kaikki voimansa liikkeelle saadakseen meidät alistumaan. Mutta ei siinä

kyllin. Myöskään Tanskan kuningas Kristian ei ole missään tapauksessa

jättävä sellaista tilaisuutta käyttämättä, jolloin hänellä on toivoa

voittaa kolmaskin edeltäjänsä kruunuista. Niin ollen olisi meitä siis

kolme, jotka kaikki kävisimme keskenämme sotaa tästä maasta ja kuka voi

sanoa, kestäisikö Ruotsi sellaista melskettä sortumatta. Sentähden en

voikaan nyt tällä hetkellä mitään muuta varmuudella luvata, kuin mitä

jo luvannut olen. Mutta sen tahdon myös kalliilla valalla vahvistaa.

Oletteko nyt ymmärtäneet minua?"

Talonpojat myönsivät ja arkkipiispa jatkoi:

"No siinä tapauksessa, kunnon miehet, voitte palata takaisin omille

seuduillenne ja laittaa itsenne valmiiksi! Te taalalaiset tapaatte

minut Vesteråsissa. Kauan ei viivy, ennenkuin saatte minusta kuulla. Te

taas, jotka asutte täällä Upplannissa, saatte myöskin laittaa itsenne

kuntoon, en voi nyt tällä hetkellä sanoa päivää ja hetkeä milloin,

mutta siitä saatte te kyllä ajoissa tiedon."

Sittenkun arkkipiispa oli vielä lähemmin sopinut yhdestä ja toisesta

asiasta talonpoikain lähettien kanssa, jättivät nämät hyvästi ja

poistuivat linnasta, mennen kukin omalle taholleen. Ainoastaan vähäsen

aikaa senjälkeen, kun talonpojat olivat jättäneet linnan, saapui sinne

uljaan ja reippaan näköinen nuorukainen komealla hevosella. Hän pyysi

päästä linnaan sisään ja kun tämä oli hänelle myönnetty, kysyi hän

arkkipiispaa.

Vastatullut oli nuori Steen Sture.

Hän toi Kaarlo kuninkaan pyynnön arkkipiispalle, että tämä saapuisi

joulun ajoissa Tukholmaan, jossa kuningas silloin aikoi viettää erään

miehensä häitä.

"Herra Ove Laurinpojanko?" kysyi arkkipiispa.

Steen Sture vastasi myöntäen, mutta tavalla, joka selvään osoitti, mitä

hän itse asiasta ajatteli. Se antoi arkkipiispalle aihetta uuteen

huomautukseen.

"Näyttää siltä, kuin ette olisi ollenkaan häämietteissä, ystäväni...

Niin synkkä katse ei sovi sulhaspojalle, joka tuo kutsun lankonsa

häihin..."

Hieno, tuskin huomattava hymy kuvasteli arkkipiispan kasvoilla hänen

tätä sanoessaan. Mutta nuorukaisen posket hehkuivat ja hän katsoi

arkkipiispaa rohkeasti ja pelkäämättä silmiin kun vastasi:

"Antaisin vaikka henkeni, kun nämät häät vain jäisivät pitämättä!"

"Mitä me emme voi estää, sen täytyy meidän kestää", virkkoi arkkipiispa

kylmästi ja lisäsi sitten: "tervehdä Kaarlo kuningasta ja sano, että

Jöns arkkipiispa on saapuva määrättyyn aikaan."

"Minulle on sanottu, että arvoisat isät, Strängnäsin ja Vesteråsin

piispat, ovat nykyään täällä teidän vierainanne", alkoi Steen taas

puhua, vastaamatta mitään arkkipiispan kylmään huomautukseen.

"Sallitteko, että vien myöskin heille kuninkaan pyynnön?"

Arkkipiispa soitti ja käski sisäänastuvan palvelijan saattaa Steen

herran suureen saliin, jossa herrat olivat koolla. Palvelija ja Steen

herra poistuivat, joten arkkipiispa jäi taas aivan yksin.

Oli kylmä joulukuun päivä. Huurre oli peittänyt puut ja pensaat, joten

ne auringon valossa kauniisti kimaltelivat. Myös ikkunaruutuihin

arkkipiispan huoneessa oli pakkanen maalaillut kaikenlaisia kuvioita,

jotka loistivat ja välkkyivät häntä vastaan, kun hän kädet seljän

takana käveli ikkunain puoleista seinää kohti. Suuressa liedessä paloi

loimuava takkavalkea.

Arkkipiispa pysähtyi erään ikkunan eteen ja hänen silmänsä kiintyivät

kuvioon, jonka pakkanen oli siihen ruudulle maalannut. Vallan selvään

voi siinä erottaa kuninkaankruunun ja vähän sivuun siitä pitkän sauvan,

jonka toinen pää oli käyrä aivan niinkuin piispansauvan. Mutta linnan

suuren tornin varjo lankesi juuri tähän osaan huonetta ja sattumus oli

asettanut niin, että arkkipiispansauva oli varjossa, kun sitävastoin

kuninkaankruunu kimalteli tuhansissa sateenkaaren väreissä.

Jöns Pentinpoika katseli kauan siinä noita pieniä kristalleja. Se ei

ollut kuitenkaan niiden ihmeellinen rakennus, joka sai hänet niitä

tarkastelemaan, ei, vaan kuninkaankruunu johti hänen ajatuksensa kauas

tulevaan aikaan loiston ja vallan keskelle. Hänen katseensa ikäänkuin

imeytyi välkkyviin kristalleihin kiinni ja silmät suurenivat samassa

kun rauhan ja mielihyvän ilme levisi hänen kalpeille kasvoilleen.

Hän nojautui alas ja hengitti ruutuun sille kohdalle, jossa

kuninkaankruunu oli, ensin aivan hiljaa, sitten jo kovempaa raapien

sitä samalla etusormellaan, kunnes se oli siitä kokonaan hävinnyt.

Ja kun hän sitten katseli tyhjää paikkaa, josta kruunu vielä äsken oli

kimallellut häntä vastaan, hymähti hän, ikäänkuin olisi hän todella

tätä pientä hävitystyötä pitänyt suuren valtansa osoitteena. Himmentää

henkensä huounnalla kuninkaankruunun, saada sen häipymään ja häviämään,

-- niin, voihan sitä myöskin tavallaan pitää vallan osoitteena. Mutta

arkkipiispa, joko oli se häneltä ajattelematonta leikkiä vain taikka

teki hän sen todella vakaassa aikomuksessa ja tarkoituksella, -- totta

ainakin on, että hän alkoi piirtää kruunua arkkipiispansauvan

ympärille, ja hymy muuttui yhä ylpeämmäksi hänen huulillaan.

Mutta kruunun muodostaminen ei ollutkaan enää yhtä helppoa kuin vähää

ennen sen hävittäminen. Hän hengitti jäähän tehdäkseen sen pehmeämmäksi

ja piirsi uudestaan, hengitti taas ja koitti jälleen, mutta kruunua ei

vain enää syntynyt ruudulle. Hän yritti muodostaa sen alemmaksi, jossa

jää oli paksumpaa ja lujempaa, mutta yhtä turhaan.

Silloin vetäytyivät mustat kulmakarvat kokoon, salama välähti silmissä

ja äkisti kääntyi hän ja poistui ikkunan luota.

"Valtaa!" huudahti hän intohimoisesti ja painoi kädellään otsaansa,

"valtaa vain haluan, en muuta. Sen kun saan käsiini, en välitä, saanko

kuninkaankruunua eli en!"

Samassa tarttui joku oven lukkoon kiinni ja hän oli heti

silmänräpäyksessä taas sama kylmä, tyyni ja tutkimaton mies, kuin

ennenkin.

Ovi avautui ja kaniikki Helmich astui sisään. Arkkipiispa näytti häntä

levottomuudella odottaneen, sillä kaniikin ilmestyminen sai hänet

kovasti ilostumaan. Kasvojen vilkkaista liikkeistä voi myös helposti

huomata, että kaniikki oli hänelle uskottu, jonka edessä hän ei

katsonut tarvitsevansa siihen määrin sitoa itseään, kuin muitten.

"Kuningas?" oli arkkipiispan ensi kysymys.

"Sokea niinkuin tavallisesti aina!" vastasi kaniikki ilkeästi

hymyillen. "Varmoin askelin kulkee hän perikatoansa kohti. Hän ei

aavista vielä mitään. Onnelliset tapahtumat etelässä ovat hänet

kokonaan sokaisseet."

"Mutta häät?" kysyi arkkipiispa, kiinnittämättä huomiota kaniikin viime

sanoihin.

"Niitä puuhataan paraikaa", oli tämän vastaus.

"Ja sulhanen?"

"Siksi tulee Ove Laurinpoika!"

"Mutta hänhän on vielä vankeudessa?" huomautti arkkipiispa.

"Niin on, mutta hän viedään sieltä suoraan vihkituoliin... Hän on nyt

meidän miehemme ja pysyy sinä. Kaikki se, mitä te, arvoisa isä, olette

hänen hyväkseen tässä asiassa tehnyt, kiinnittää hänet lujasti meihin.

Vihkituolista voitte te lähettää hänet, mihin itse tahdotte. Hän on

menevä teidän edestänne vaikka kuolemaan!"

Arkkipiispa kuunteli kaikkea tätä, ilman mitään erityistä

mielenkiintoa. Ja kaniikki, joka täydelleen ymmärsi hänet, jatkoi:

"Niilo herran vertainen ei hän tosin ole, mutta urhoollinen käsi ja

pelkäämätön mieli ovat myös jonkin arvoiset, varsinkin kun ne ovat

vihollisen omasta leiristä kotoisin... Niilo herra ei anna houkutella

itseään."

"Te ette ole vielä ilmoittanut minulle, Helmich, kuinka tuo teidän

valtuutettunne on yrityksessään onnistunut. Ellen väärin muista, piti

hänen houkutella Niilo herraa ei vähemmällä kuin itse

kuningaskruunulla."

"Kuinka yritys onnistuu, on minun vaikea sanoa... Harmaaveli on mies,

jonka vertaista yleiseen hyvin harvoin tapaa. Pankaa hääkellot vain

soimaan, virkkoi hän minulle erotessamme, se on sellaista soittoa, joka

saa nuorukaisen mielen värisemään, ja silloin on aika asettaa hänet

koetukselle..."

Arkkipiispa nyökäytti hyväksyvästi päätään.

"Hän on nykyään Tukholmassa", jatkoi Helmich, "kaikki on täydessä

järjestyksessä ja onnistuu, niin ainakin toivon, laskujen mukaan. Se

vain on varmaa, että parempiin käsiin ei tätä asiaa koskaan olisi voitu

jättää."

Arkkipiispa siirsi tuolinsa lieden eteen ja asettui siihen istumaan.

Kaniikki jäi yhä edelleenkin seisomaan, mutta kumpikaan ei puhunut

sanaakaan hyvään aikaan. Vihdoin virkkoi arkkipiispa silmiään liedestä

kääntämättä:

"Mitä uutisia on kuningas saanut etelästä?"

"Ne ovat Kalmarista, herra Kustaa Kaarlonpojalta!"

"Hyviäkö...?"

"Niin, Kustaa herra on hyökännyt kuninkaan laivaston kimppuun, joka oli

asettunut linnan edustalle, ja tuskin olisi se muuten pelastunut hänen

käsistään, ellei onni ja tuuli olisi suosinut kuningasta."

"Mutta Borgbolman ja Ölannin on Kaarlo kuningas kumminkin toivottavasti

menettänyt?"

"Niin on ja Eerikki herran aarteet on Tanskan laivasto kuljettanut

mukanaan Tanskaan", lisäsi Helmich.

"Herra Eerikki Eerikinpoikaako tarkoitat, kuninkaan vävyä?" kysyi

arkkipiispa.

"Niin, häntä juuri", selitti kaniikki, "kun Eerikki herran tavaroita

kuljetettiin pois Borgholman linnasta, katkesi eräästä tynnöristä vyö.

Tynnöri oli täynnä pelkkää kultaa ja hopeaa, joka juoksi ympäri maata.

Kuningas julisti heti tynnörin kalliine sisältöineen omaisuudekseen:

kaikki mitä onni rannalle ajaa, virkkoi hän, on rantaoikeuden mukaan

minun omaisuuttani. Eerikki herra istuu nyt vankina Tanskassa, mutta

hänen kultansa ja hopeansa vapautti kuningas kahleista..."

Tapaus Borgholman linnassa ja se tapa, jolla kuningas käytti hyväkseen

lakia: "was meinen Grund beröhret, mir gehöret", -- herätti aikoinaan

paljon huomiota ja puhuttiin siitä kansankin keskuudessa aivan

yleisesti. Riimiä käyttävä kronikankirjoittaja kirjoitti siitä myös

aikakirjaansa. Hän tekee tapauksen johdosta seuraavan huomautuksen:

Siis nyt on tapa sellainen,

Ei mikään turvass' olla voi,

Jonk' kerran maalle meri toi.

Mutta arkkipiispa ei näyttänyt kiinnittävän mitään erityistä huomiota

tähän asiaan. Hän istui siinä aivan jäykkänä ja mustat silmänsä

tujottivat tuleen. Yhtäkkiä havahtui hän ikäänkuin horrostilasta,

tarttui lujasti peukalollaan ja nuolusormellaan soopelinnahalla

reunustettuun takinliepeeseen kiinni, työnsi sen syrjään ja ojensi

samassa jalkansa suoraan eteenpäin. Se ei ollut mikään mukavuudesta

johtunut liike, kaikki jäntereet ja lihakset saattoi se jännitykseen.

"Kustaa Kaarlonpoika!" virkkoi hän hitaasti ja lisäsi sitten: "urhea

Kustaa Kaarlonpoika!"

"Urhoollisia miehiä on muitakin kuin hän Ruotsin valtakunnassa",

virkkoi kaniikki, ikäänkuin olisi arvannut arkkipiispan ajatuksen

juoksun, "ja jos katselette asiaa sen oikeassa valossa, niin täytynee

teidän myöntää, että urhoollisimmat miehet ovat juuri teidän

puolellanne eikä kuninkaan. Ne herrat, jotka nyt oleskelevat Tanskassa

Kristian kuninkaan luona, painavat myös jotain vaa'assa, kun he nyt

teidän kehotuksestanne saapuvat kotiin takaisin. Herra Maunu Gren,

herra Tuure Tuurenpoika ja herra Kustaa Olavinpoika, niin myös tuo

kunnianarvoisa herra, Skaran Pentti piispa, jonka Kaarlo kuningas on

pakottanut jättämään piispanistuimensa, -- niistä ei luullakseni kukaan

jää toimettomana katselemaan, kun on kysymyksessä... Minä en voi siis

muuta kuin onnitella teitä, Jöns arkkipiispa! Uusi vuosi ei ole ehtinyt

vielä pitkälle kulua, kun te jo ratsastatte Tukholman linnaan Ruotsin

valtakunnan herrana, siitä olen varma."

Arkkipiispa loi kaniikkiin halveksivan silmäyksen.

"Sinä puhut aivan kuin lapsi, Helmich!" virkkoi hän ja veti

takinliepeen uudestaan ojennettujen jalkojensa yli.

Kaniikki katsahti hämmästyneenä mestariinsa, mutta rämä lisäsi:

"Ensi tapahtumia ei ole katsottava muuta kuin alkutanssiksi vain.

Löytyyhän Ruotsissa vielä monta herrasmiestä, jotka uskaltavat

kilpailla arkkipiispa Jönssin kanssa etusijasta... Sellaisia on

esimerkiksi Eerikki Akselinpoika, Nyköpingin linnanhaltija. Oletko

huomannut, kuinka hän pöyhistelee itseään! Ja kuinka korkealle luulet

hänen maalinsa asettaneen...? Kuten sanoin, on se alkuna vain tapausten

sarjalle, joiden loppu vasta vähitellen ja hitaasti kehittyy. Kun se on

tapahtunut, silloin vasta voit tulla luokseni ja onnitella minua. Ja

minä en ole silloin unhottava sitä palkkiota, jonka uskollisuudestasi

ja suurista palveluksistasi olet oikeutettu saataaan. Mutta älä heti

ylistä sitä jäätä, jolla olet vasta ensi askeleen ottanut."

Kaniikki tarkasteli puoleksi uneksiva katse silmissään korkeaa

esimiestään, jonka suunnitelmain kauastähtääviä tarkoituksia ei edes

hän, joka tunsi hänet niin tarkasti, voinut seurata.

Arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjerna, sellaisena kuin hän

historiassa esiintyy, on suuri, voimakas henki, jollaista harvoin

tapaa. Se kanta, jolle hän asettuu ajan oloihin nähden, sekä yleensä

koko hänen menettelytapansa todistaa sitä. Taistelu hänen enonsa, herra

Krister Niilonpojan, ja Kaarlo Knuutinpojan välillä, jälkimäisen voitto

silloin ja vielä enemmän Kristofer kuninkaan kuoleman jälkeen, jolloin

arkkipiispan oman isän ja sedän täytyi väistyä loistavan, onnen

suosiman marskin tieltä, kaikki nämät yhdessä synnyttivät jo

aikaisin Jöns Pentinpojassa vihan Kaarloa vastaan, joka ei koskaan

sammunut. Mutta se ei ollut siltä yksin viha ja kosto, eikä pelkkä

kunnianhimokaan, joka johti hänen askeleitaan. Nämät pyyteet olisi hän

saattanut paljoa vähemmälläkin vaivalla tyydyttää ja kosto olisi

muutenkin helposti voinut sammuttaa janonsa, kun oli sellainen

vihollinen vastassa kuin Kaarlo kuningas. Ei, Jöns Pentinpoika uneksi

jotain suurempaa, hänen päämääränsä tähtäsi korkeammalle, ja keinot,

joilla se oli saavutettavissa, ne kypsyivät hitaasti siirtyen vuodesta

vuoteen, hetkestä hetkeen ja kohoten samassa määrässä kuin päämääräkin.

Kaarlo kuninkaan kukistaminen oli oleva ainoastaan alkutanssi vain,

niinkuin hän sanoi, ja siihen ehkä sisältyi joku määrä kostoakin niiden

vastoinkäymisten synnyttämää, jotka olivat kohdanneet sukua sen

taistelussa marskia vastaan. Mutta ensi askeleen otettua oli otettava

vielä monta muuta.

Ja ne otettiin, yhtä tyynesti ja kylmäverisesti, yhtä tarkan harkinnan

jälkeen kuin ensimmäinenkin. Hän noudatti eteenpäin kulkiessaan

sellaista menestystapaa, että hänen ei koskaan, jos hän vain voi kaikki

asianhaarat huomioon ottaa, tarvinnut tehdä mitään toistamiseen. Hän ei

milloinkaan pitänyt kiirettä, mutta kun hetki löi, jota hän oli

odottanut, iski hän koko voimallaan. Uupumatta ja järkähtämätönnä kulki

hän päämääräänsä kohti ja oli peljättävän voimakas, ehkä juuri enimmin

sentähden, että hän vähän välitti keinoista, joita käytti, kunhan ne

vain johtivat toivottuun tulokseen.

Mitä hän sitten tahtoi, tämä rohkea, lannistumaton mies, jonka henki ei

koskaan väsynyt, jonka tahto ei milloinkaan masentunut, joka

vastustamattomalla voimalla kulki rataansa ja itse vastoinkäymisistäkin

niitti vain hyötyä, -- mitä hän tahtoi? Vastaus, sellaisena kuin se

ilmenee hänen teoissaan ja historiassaan, ei ehkä tullut aivan siksi,

kuin hän itse tarkoitti. Tämän tarkoituksen voimme me ainoastaan

arvaamalla likimaille päättää, osaksi historian jäävittömäin

todistusten, osaksi niiden hämäräin viittausten nojalla, joita meillä

on hänen omalta ajaltaan. Ruotsia on hallittava ilman kuningasta, --

kas siinä kaikki, mitä voi erottaa siitä sekavasta vyyhdistä, jota

arkkipiispa piti käsissään, jääden ratkaisematta oliko sitä johtava

yksi tai useampi mies. Ulkopuolelle tätä rajaa emme saa kuitenkaan

otaksua hänen ajatuksiensa menneen. Sillä hän oli sielultaan ja

mieleltään herrasmies, vaikka hän tosin olikin vertaisiaan edellä

siinä, että otti oppia monesta seikasta, jotka nämät jättivät huomioon

ottamatta. Meillä ei ole oikeus kiiruhtaa tapausten edelle, mutta

varmaa on, että se hallitusmuoto, joka hänen jälkeensä tuli

tavalliseksi Ruotsin valtakunnassa, tuli siksi vasta hänen toimestaan.

Me tarkoitamme tässä valtionhoitajia, jotka tästalkain lähes puolen

vuosisataa pitivät Ruotsissa hallitusohjia käsissään, kun ne sitä

vastoin ennen hänen aikaansa olivat olleet enemmän satunnaisia,

harvinaisissa poikkeustapauksissa valittuja, jotka taas, kun pakottava

syy oli hävinnyt, luopuivat vallastaan.

Helmich oli arkkipiispan rinnalla aivan vähäpätöinen suuruus. Hän oli

kavala, viekas ja osasi käyttää sellaisiakin keinoja hyväkseen, joiden

olemassaolosta toisilla ei ollut aavistustakaan. Mutta hän oli myös

julma ja sydämetön, jollaiseksi juuri paljas itsekkäisyys ihmisen

tekee. Hänellä ei näet ollut mitään sen korkeampaa päämäärää kuin oma

itsensä. Hän oli kunnianhimoinen, niinkuin Jöns Pentinpoikakin, mutta

hänen kunnianhimonsa rajoittui paljoa ahtaammalle alalle. Hänellä oli

keltaiset kynnet samaten kuin kotkallakin, mutta aurinkoa kohti ei hän

koskaan lentoansa suunnannut. Arkkipiispa Jönsin käsissä oli hän

kumminkin mainio välikappale ja tämä osasikin käyttää häntä

erinomaisella tavalla.

Helmich tuskin käsitti, mitä arkkipiispa oikeastaan tarkoitti hämärillä

sanoillaan, ja tämä ei näyttänyt pitävän lähempää selvittelyä

tarpeellisena. Niin vaipui kumpikin heistä omiin ajatuksiinsa.

Silloin avautui ovi äkisti ja arkkipiispan molemmat veljet astuivat

sisään.

"Mitä sanotte te siihen, veli", huudahti Krister herra posket

hehkuvina, "mitä sanotte te siihen, me olemme tehneet lupauksen, minä

ja Taavetti veljeni, ja meissä on myöskin molemmissa miestä panemaan se

toimeen."

"Vannon sen kautta Herramme katkeran piinan ja kuoleman", lisäsi

Taavetti herra, "miekkani ei ole toimetonna lepäävä, niin totta kuin

kannan isäni kilpimerkkiä kunnialla!"

Molemmat herrat olivat luonteeltaan tulisia ja sitä mielentulisuutta

oli heissä nyt vielä kohottanut se olut ja viini, jota linnan

ritarisalissa olivat ylenmäärin nauttineet.

Arkkipiispa istui ääneti paikallaan ja katseli tutkivin silmin molempia

ritareja. Selvään huomasi, ettei hän antanut paljon arvoa heidän

sanoilleen, mutta oli kumminkin vaiti, koska ei tahtonut, tuntien

veljiensä hurjan luonteen, antaa näille mitään aihetta

tyytymättömyyteen itseänsä kohtaan.

"Me tahdomme uskaltaa jotakin Ruotsin hyväksi", lisäsi Taavetti herra

ja astui veljensä luokse, niin että koko hänen jykevä vartalonsa ja

punottava naamansa tulivat takkavalkean valossa näkyviin.

"Sen lupauksen olemme tehneet", keskeytti Krister herra, "että Kaarlo

kuningas on ensi jouluna rypevä omassa veressään!"

Sekä arkkipiispa että Helmich vavahtivat nämät sanat kuullessaan.

Jälkimäinen katsahti säikähtyneenä kiukustuneeseen ritariin, edellinen

taas loi häneen pitkän, tutkivan katseen, joka olisi voinut toisessa

mielentilassa saada ritarin sydämen jähmettymään.

"Kaunis joulu on siitä aivan varmaan tuleva!" puuttui Taavetti herra

puheeseen lyöden kädellään miekkansa kahvaan, "tuo mahtava herra on

saava minulta silloin syleilyn, jonka hän on aina muistava..."

"Se on siis toisin sanoen kuninkaanmurha, josta te pikareja kilistellen

minun salissani olette keskustelleet?" virkkoi arkkipiispa.

"Murha!" huudahtivat molemmat herrat samalla kertaa.

"Niin, minä ainakin sitä siksi kutsun!" virkkoi arkkipiispa aivan

tyyneenä.

Veljekset seisoivat ja tujottivat häneen, ikäänkuin eivät olisi oikein

ymmärtäneet hänen sanojaan. He olivat luulleet, että tehty päätös

arkkipiispaa miellyttäisi ja siinä tarkoituksessa olivat he tulleet

sitä ilmoittamaankin. Mutta nyt huomasivatkin he kokonaan erehtyneensä.

"Antakaa te teolle mikä nimi tahansa", virkkoi vihdoin Krister herra,

"siinä pysyn sittenkin, mitä olen päättänyt ja tahdonpa nähdä sen, joka

uskaltaa pelastaa Kaarlo kuninkaan, kun kostava käteni tarttuu häneen!"

Ne sanat sanottuaan meni julmistunut ritari matkoihinsa. Taavetti herra

sitä vastoin viipyi vielä hetkisen ja koetti veljen katseesta saada

selville, mitä tämä ajatteli. Mutta synkkä veli istui siinä jäykkänä ja

kylmänä, soopelitakkiinsa kietoutuneena, eikä hänestä voinut mitään

päättää.

Sekavin tuntein poistui Taavetti herra. Ja kaniikki jäi taas yksin

arkkipiispan kanssa, joka kauan aikaa istui siinä ajatuksiinsa

vaipuneena, kuulematta ja näkemättä mitään.

Äkisti nousi hän reippaasti ylös, niin reippaasti, että se herätti itse

kaniikki Helmichissäkin ihmettelyä, viittasi tätä seuraamaan itseään ja

poistui huoneesta. Arkkipiispa nousi pimeitä rappusia ylös ja pysähtyi

erään raudoitetun oven eteen, jonka avasi.

He astuivat sisään pieneen huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä

haarniskoita, kypärejä, satuloita, suitsia, sanalla sanoen kaikkia,

mitä hyvin varustettuun varuskamariin kuuluu. Kaikki oli täällä

laadultaan mitä parainta ja näytti se olevan varattu arkkipiispan

uljaimpia ja taitavimpia asepalvelijoita varten. Lattialla oli suuri

tammiarkku, jonka kansi oli auki.

Arkkipiispa astui erään varustuksen luo, joka täydessä kunnossa seisoi

erillään muista. Se oli myöskin mitä hienointa tekoa, aivan erinomaista

laadultaan, niinkuin yleensä kaikki, mikä kaniikin silmää täällä

kohtasi. Kypärä ja haarniska olivat kullalla ja hopealla moninaisesti

koristellut. Kypäräntöyhtö oli muodostettu erilaisista höyhenistä,

jotka osottivat Oxenstjernojen värejä, ja yli haarniskan kulki

kallisarvoinen vyö. Suuresta kilvestä taas, joka oli nojallaan,

varustusta vasten, kimalteli Oxenstjernasuvun vaakuna.

Varovasti nosti arkkipiispa kypärän alas ja laski sen arkkuun.

Senjälkeen irroitti hän vyön haarniskan ympäriltä ja asetti sen myöskin

arkkuun ja niin lopulta koko varustuksen, osan osan perään, jonka

jälkeen hän sulki kannen ja lukitsi sen kahdella lujalla rautaisella

munalukolla.

Tämän tehtyään, kääntyi hän Helmichin puoleen ja katseli kauan tätä

tutkien. Sitten lausui hän:

"Tämän arkun tulee teidän kuljettaa Uppsalaan, Helmich, ja asettaa se

tuomiokirkkoni sakaristoon. Sillä tulevaisuudessa voin ehkä tarvita

sitä! Jos tarvitsen teitä Tukholmassa, jonne nyt lähden joulua

viettämään Kaarlo kuninkaan luo, niin saatte te kyllä siitä aikanansa

tiedon. Ellei taas mitään käskyä tule, niin jäätte te Uppsalaan siksi,

kunnes itse saavun sinne!"