Tuomioherran matkaseurue.
Vähän myöhemmin päivällä edelläkerrottujen tapausten jälkeen lähti
kaniikki Helmich Vadstenasta mestari Eerikki Olavinpojan ja parin
arkkipiispan miehen seurassa. Äänettöminä ratsastivat molemmat
hengelliset herrat eteenpäin, tuomioherra ajatuksiinsa vaipuneena,
koulumestari taas epäilemättä kunnioituksesta esimiestään kohtaan. Hän
katseli kumminkin kauniita maisemia ympärillään, kuin sitävastoin
tuomioherra istui vain pää alhaalla, kulmakarvat rypistyksissä ja
tujotti suoraan eteensä niinkuin olisi hevosen harja ollut ainoa
maailmassa, jota kannatti katsella.
Niin kulkivat he noin puoli peninkulmaa. Siellä täällä tuli heidän
vastaansa toivioretkeläisiä, jotka olivat matkalla Pyhän Briitan
kuuluisaan luostariin. Moni niistä rukousnauha käsissään luki
rukouksiaan tien syrjällä, tuulen tuodessa yksinäisiä kellon ääniä
luostarista heidän korviinsa. Toisinaan taas tapasivat he joukon
asepalvelijoita, joilla oli herrojensa vaakunat neulottuina takkinsa
etupuolelle. Tulipa muutaman kerran tavarakuormakin heidän vastaansa.
Ne sisälsivät kaikki ruoka-aineita luostarille ja tuotiin kai niitä
joltain sen monista maatiloista, joista useimmat sijaitsivat
rajapitäjissä.
Mutta kaikesta tästä ei tuomioherra mitään välittänyt. Hän ratsasti
vain äänetönnä eteenpäin ja koulumestari ei tahtonut tai ei uskaltanut
häiritä häntä.
Tuomioherran matka kävi pohjaa kohti pitkin Vetterin rantaa Motalaan,
josta sitä sitten oli määrä jatkaa Neriken ja Örebron kautta Stäken
linnaan, missä arkkipiispa tähän aikaan oleskeli. Helmich oli valinnut
tämän tien, koska toivoi Örebrossa saavansa kuulla tärkeitä uutisia.
Motalaan pysähtyivät he hetkiseksi lepäämään. Siinä levätessä yllätti
heidät eräs munkki, joka hiljalleen ratsastaen saapui pihalle, astui
alas hevosensa seljästä ja antoi apetta sille.
Munkki oli kookas mies ja hänen hitaat liikkeensä eivät voineet
katsojalta salata, että hän ennen luostariin menoaan oli harjoittanut
aseidenkäyttöä toimenaan. Hänen päähineensä oli kasvojen eteen
vedettynä, niin että kukaan ei voinut nähdä hänen muotoaan. Hevosen
syödessä istui hän itse vieressä erään hirren päällä. Mestari Eerikki
seisoi hetkisen matkan päässä hänestä ja katseli häntä tutkien. Hän
luuli tuntevansa tuon kookkaan munkin, vaikka ei nähnytkään hänen
kasvojaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut antautua ennemmin keskusteluun
tämän kanssa, kuin oli varma asiastaan.
Mutta kun hän seisoi siinä ja mietti itsekseen, oliko munkki se, joksi
hän häntä luuli, nousi tämä hitaasti ylös ja lähestyi häntä.
"Ettekö ole Eerikki Olavinpoika?" kysyi munkki.
Tämä nyökkäsi päätään.
"No kuinka pitkälle olette ehtinyt kronikkanne kirjoittamisessa
senjälkeen, kun viimeksi tapasimme toisemme?"
"Oikein!" huudahti koulumestari. "En erehtynytkään luuloissani... Tehän
se todellakin olette!"
"No oletteko päässyt tunkeutumaan tuota pimeää käytävää pitkin
Folkungaherttuain torniin?" keskeytti munkki hänen puheensa ja sanoista
voi kuulla, että hän hymyili, vaikka ei nähnytkään hänen kasvojaan.
"Kiitos avustanne, harmaaveli...! Niin kauas en vielä ole ehtinyt,
mutta maanalaisen käytävän perille pääsin... Muut toimet ovat
senjälkeen vieneet niin aikani, etten ole muuta ehtinyt kuin lisätä
varastojani arvokkailla löydöillä teostani varten. Kunpa pääsisinkin
pian työpöytäni ääreen!"
"Matkustitte silloin, ellen väärin muista, hänen armonsa, arkkipiispan,
asioissa Lundiin?"
Koulumestari nyökäytti päätään.
"Silloin voitte ehkä sanoa", jatkoi munkki, "aikooko arkkipiispa Tuve
vieläkin, aina joka kerta, kun saapuu ruotsalaiseen kaupunkiin,
kannattaa arkkipiispanristiä edellään? Niin teki hän kuningas Kristofer
vainajan aikana tullessaan Kalmariin vähän enemmän kuin kymmenen vuotta
sitten."
Tanskan arkkipiispa oli antanut, tullessaan erääseen kokoukseen
Kalmariin vuonna 1444, kantaa suurta arkkipiispan ristiä edellään sen
merkiksi, että hänellä oli etusija ennen Upsalan arkkipiispaa ja että
arvonsa puolesta oli pohjoismaitten hengellinen päämies lähinnä paavia
eli, latinalaisella sanalla sanottuna, primas. Kalmarissa silloin
läsnäolevat piispat vastustivat arkkipiispan oikeutta tässä suhteessa.
Ja tämä selitti heille, että kaikki oli tapahtunut vain kristillisestä
hurskaudesta ja kuninkaalle kunniaksi sekä että hän kyllä mielellään
omasta puolestaan sallisi Upsalan arkkipiispan esiintyä samalla tavalla
Tanskassa.
"Voihan se kyllä vieläkin tapahtua", vastasi koulumestari sävyisästi ja
miettivän näköisenä, mutta hänen puheensa keskeytti tässä yhtäkkiä
tuomioherra, joka oli lähestynyt keskustelevia heidän sitä huomaamatta.
"Ei koskaan!" huudahti Helmich. "Sellaista oman arvonsa loukkaamista ei
hänen armonsa, arkkipiispa, koskaan tule sallimaan. Enkä luule, että
sitä sallii kukaan hänen jälkeisistäänkään... Mutta kuka olette te,
harmaaveli, ja mihin olette matkalla?"
"Olen ollut luostarini puolesta erityisten asiain tähden Tukholmassa",
vastasi munkki, "ja olen nyt matkalla Örebrohon. Välillä täytyi
turvautua hevoseen, koska olen viipynyt matkallani liian kauan ja kun
kuitenkin siitä huolimatta pitää olla määrätyllä hetkellä takaisin."
"Tottumattomalle ratsastajalle tuottaa sekin matka jo kyllin tuskaa",
virkkoi kaniikki ja jatkoi sitten keskustelua munkin kanssa, kunnes
lepohetki loppui ja hänen taas oli noustava hevosen selkään.
Samaan aikaan laittoi munkkikin itsensä kuntoon ja tielle tultua oli
keskustelu taas ennen pitkää täydessä vauhdissa. Mahtavaa
tuomioherraakin näytti se yhä enemmän alkavan huvittaa, jota paremmin
oppi tuntemaan seuralaisensa laajan kokemuksen ja tiedot aikakauden
merkillisimmistä henkilöistä. Munkki näytti myös tahtovan mikäli
mahdollista olla tuomioherralle mieliksi. Aluksi tietysti puhelivat he
vain yleisistä asioista. Mutta jo sen kuluessa tuli tuo kokenut ja
terävännäköinen tuomioherra useamman kerran huomaamaan munkin
monipuoliset tiedot ajan oloista.
Lopulta joutuivat he taas uudestaan puhelemaan Lundin ja Upsalan
arkkipiispain välisestä riidasta koskien primasoikeutta pohjoismaissa.
Ja siitä siirtyi puhe sitten ikäänkuin itsestään arkkipiispa Jöns
Pentinpoikaan.
"Luulenpa, että arkkipiispan sanoilla nyt tulee olemaan kokonaan toinen
kaiku Ruotsin valtakunnassa, kun niiden tukena on Stäken luja linna",
virkkoi munkki.
Kaniikki nyökäytti päätään, mutta jätti ajatuksensa julkilausumatta.
"Hyvällä syyllä voitanee kai myös sanoa, että se on hänen omain
kättensä työtä?"
"Hän on pannut paljon huolta linnan varustamiseen, itselleen ja
arkkihiippakunnalleen kunniaksi ja iloksi."
"Niin, olen kuullut sanottavan, että linnan rakentaminen jo alusta
alkain on ollut hänen johtonsa alla."
"Hänen armollaan, Jöns arkkipiispalla, on ollut suuri vaikutusvoima
lähimpäin edeltäjäinsä aikana", myönsi tuomioherrakin.
"Ja epäilemättä on se ollut onneksi Ruotsinmaalle!" lisäsi munkki
äänellä, joka riittävästi ilmaisi hänen ihmettelynsä ja
kunnioituksensa, tai jota ainakin voitiin ymmärtää niin.
"Epäilemättä!" vastasi tuomioherra lyhyeen.
Häntä ei näyttänyt keskustelu tästä asiasta huvittavan, vaikka muuten
ehkä mielellään kuuntelikin tuon kokeneen munkin ylistyksiä
esimiehestään. Mutta tämä jatkoi ikäänkuin ei olisi mitään huomannut:
"Omituista kyllä on hänen armonsa molempia edeltäjiä
arkkipiispanistuimella kohdannut kuolema, joka kansan kesken on ollut
paljon puheen aineena. Niilo arkkipiispa rakasti tosin kuningastaan
yhtä suuresti, kuin Jonatan Taavettia, mutta kuinka hän, vaikka niin
olikin asianlaita, voi surra itsensä kuoliaaksi kuninkaan kuolemasta
tiedon saatuaan, sitä on kansan hyvin vaikea käsittää..."
"Siinä on teille jotain tutkittavaa, Eerikki Olavinpoika!" keskeytti
Helmich kiireesti ja lisäsi sitten: "luulen kuitenkin, että sille, mitä
kansa tällaisissa tapauksissa uskoo ja ajattelee, on yleensä annettava
hyvin vähän arvoa. Sitä näet voi kuitenkin aina taitava henkilö johtaa,
mihin itse tahtoo."
"Epäilemättä on väitteessänne perää, mutta..."
"Kuinka esiintyivät esimerkiksi taalalaiset drotsin, herra Krister
Niilonpojan aikana, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!"
"Niin, taalalaiset...", keskeytti munkki miettivän näköisenä. "Ilman
vaivaa ei se kuitenkaan koskaan näytä onnistuvan. Tunsin erään miehen,
joka koetti johtaa suuren virran uomastaan tilustensa ylitse. Se
onnistuikin hänelle. Mutta siitä tuli kuitenkin vain pieni puro. Suuri
virta juoksi edelleenkin raivoisana ja kuohuen omaa rataansa. Jos hän
olisi saanut joen kokonaan suljetuksi, olisivat hänen tiluksensa olleet
mennyttä kalua. Mies muistuttaa minusta jossain määrin vanhaa drotsia
ja ehkä, jos asiaa tarkemmin katselemme, muitakin..."
Tuomioherra vilkaisi salaa munkkiin, mutta kasvoille vedetty päähine
esti hänet mitään näkemästä. Seurasi sitten hetken hiljaisuus, jonka
kuluessa kukin matkustavaisista antautui omien ajatustensa valtaan. Sen
keskeytti lopulta munkki, joka lisäsi kääntäen samassa hevosensa harjan
toiselta puolen toiselle:
"Hänen armonsa, Jöns arkkipiispa, näyttää voivan paremmin selviytyä
asiasta. Uskokaa minua, armollinen herra, jos hän vain ryhtyy toimeen,
kääntää hän varmaan virran kulun, mihin itse tahtoo, eikä hänen
tarvitse peljätä tulvaa, eikä sitäkään, että siitä syntyisi vain pieni
puro joen asemesta. Olenpa varma, ettei hän myöskään puolusta teidän
ajatustanne, armollinen herra, mitä kansan tuomioon tulee..."
"Hm, hm!" yski kaniikki katsellen sinertäviä vuoria, joitten yli heidän
oli kuljettava.
"Kunpa hän vaan saisi elää!" virkkoi munkki.
"Elää...? Mitä tarkoitatte, harmaaveli? Hänen armonsahan on mitä
paraimmissa voimissa!"
"Ajattelin vain arkkipiispa Olavia ja hänen äkillistä kuolemaansa!"
Munkki käänsi samalla kasvonsa sivulle, niin että hän selvästi voi
nähdä kaniikin koko muodon. Tämä kalpeni kovasti ja tempasi samassa
ikäänkuin tajuttomasti uljasta juoksijaansa suitsista, niin että se
peljästyneenä hypähti eteenpäin. Mutta samassa käänsi munkki jo
kasvonsa takaisin ja kaikki kävi taas vanhaa rataansa, vaikka
keskustelua painostikin se mieliala, johon kaniikki oli joutunut. Tätä
ei se enää näyttänyt huvittavan tai tuntui se hänestä liian
tuskalliselta voidakseen jatkaa sitä.
"Jumala paratkoon!" virkkoi munkki, "vieläkään ei olla varmoja siitä,
mikä aiheutti tämän äkillisen kuolemantapauksen... Mikä on teidän
mielipiteenne siitä, armollinen herra...? Onkohan mitään perää kansan
jutuissa mantelimaidosta?"
"Manteli ... mantelimaidosta ... niin, olenhan minäkin kuullut
sellaisia huhuja... Siitä nyt huomaatte, harmaaveli, kuinka paljo voi
luottaa kansan puheisiin."
"Te tunnette siis asian tarkemmin?"
"Enhän toki, kaukana siitä ... mitenkäs minä sen paremmin voisin
tuntea, mutta sen tiedän kumminkin varmaan, että..."
"Arkkipiispa Olavi kuoli luonnollisen kuoleman... Äkisti se kuitenkin
joka tapauksessa tuli, sitä ei voitane kieltää!" keskeytti munkki ja
äänessä ilmeni sellainen omituinen varmuus, että se vaikutti melkein
päinvastaisesti tuomioherraan, kuin mitä sillä ehkä tarkoitettiin.
"En tahdo sitäkään väittää", virkkoi tämä välinpitämättömästi
hymyillen, "hänen kuolemansa tapahtui, niinkuin äsken sanoitte, ihan
äkkiarvaamatta. Olin itse läsnä Nyköpingin linnassa..."
"Vai niin ... no siinä tapauksessa en tahdo puhua mitään, sillä
silloinhan te itse paraiten tiedätte, kuinka kaikki tapahtui. Mutta
kansan puhetta voi sittenkin verrata uuninpiipusta nousevaan savuun.
Niinkuin savu nousee ylöspäin, kiertelee ja kaartelee sinne tänne, aina
tuulen mukaan, milloin lukemattomissa renkaissa, milloin taas muissa
supistuksissa ja laajennuksissa, niin puhekin, joka käy miehestä
mieheen. Sekään ei anna ohjata itseään..."
"Ja on sillä myös yhtä vähän merkitystä kuin savullakin!" lisäsi
kaniikki päättävällä äänellä.
"Kokonaan merkitystä vailla ei se siltä ole, armollinen herra. Voihan
se esimerkiksi hyvin helposti mustata puun, joka levittelee tuvan
ylitse oksiaan."
"Ja kenen voisivat jutut mantelimaidosta mustata?" kysyi kaniikki
äkisti ääni katkerana.
Itse tyyni ja sävyisä mestari Eerikki Olavinpoikakin heitti nämät sanat
kuullessaan peljästyneen ja tutkivan silmäyksen kaniikkiin, niin
hämmästytti häntä tämän äkillinen kysymys. Mutta munkki vastasi aivan
rauhallisena:
"Mitään nimeä en ole kuullut koskaan mainittavan, sanotaan vain, että
mantelimaidon laittoi hänelle eräs korkea herra."
"Ja tuo korkea herra ei voi arvattavasti olla kukaan muu kuin...!"
"Häntä, jota te nyt ajattelette, en ainakaan minä siksi usko... Enkä
ole kuullut kenenkään muunkaan häntä syyttävän, ja jos joku olisi
kuullutkin sellaisia huhuja, niin on aivan selvää, mistä ne ovat
alkunsa saaneet. Yleensä olen huomannut niiden, jotka tahtovat antaa
huhuille varman, määrätyn suuntansa, ja sellaisia on kyllä olemassa,
yleensä olen huomannut niiden onnistuvan yrityksissään yhtä huonosti,
kuin jos joku jättiläispalkeilla tahtoisi pakottaa uuninpiipusta
nousevan savun kulkemaan vastatuuleen... Onhan toki Ruotsin
valtakunnassa vielä muitakin korkeita herroja!"
Olisi odottanut Helmichin nyt vuorostaan kysyvän munkilta, ketä tämä
katsoi eli ketä oli kuullut syytettävän mantelimaidon antajaksi,
koskapa niin varmaan väitti, ettei se ollut se korkea herra, jota
Helmich itse siksi arveli. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan lausui vain
entistä vertausta jatkaen:
"Sanotaan myös: ei mitään savua ilman tulta, harmaaveli, ja tässä ei
ole tulta. Sillä täytyyhän teidän ymmärtää, ettei pyhä kirkko koskaan
olisi jättänyt sellaista rikosta rankaisematta, jos vain jotain syytä
epäluuloihin olisi ollut. Mutta mitään sellaista ei kuolemantapauksen
jälkeen esiin tuotu, vaikka sitä kysyttiin. Asia on siis aivan selvä!"
"Tepä sen sanotte, armollinen herra ... asia on todellakin aivan
selvä", lausui munkki. Ja niin kääntyi keskustelu vähitellen ja
ikäänkuin huomaamatta toiselle alalle, jossa he näyttivät paremmin
sopivan yhteen.
Puhelunaineeksi tuli näet nyt ei enemmän eikä vähemmän kuin itse Kaarlo
kuningas, sekä se sota, jota paraikaa käytiin Tanskan kuningasta
Kristiania vastaan. Kaniikki ei yrittänytkään salata, mistä kuningasta
pääasiassa moitti. Tämä oli aivan liiaksi veltto. Näytti siltä, kuin ei
hänellä enää olisi ollut ollenkaan omaa tahtoa, tai niinkuin ei hän
enää olisi uskaltanut toimia, kuten itse tahtoi ja niinkuin epäilemättä
olisi pitänyt. Sen lisäksi ei hänestä ollut miestä valitsemaan väkeä
itselleen, päinvastoin käytti yksi ja toinen häntä välikappaleena
voittaakseen siten omat tarkoitusperänsä. Hän oli nyt jo leikkipallo
jokaisen taitavan miehen käsissä, joka vain ymmärsi johtaa ja kuljettaa
häntä, ja oli siksi vielä enemmän tuleva.
Kaiken tämän munkki myönsi ja lisäsi, että valitettavasti kyllä Jost
von Bardenvlethin tapaisia miehiä oli aivan ... liiankin paljon
olemassa.
"Mutta sellainen asiaintila ei ajan pitkään saata olla Ruotsin
valtakunnalle hyödyksi", jatkoi Helmich. "Se ei ole enää Kaarlo
kuningas, joka hallitsee, vaan se on milloin mikin hänen suosikeistaan
ja lopulta kai ne kaikki, jotka vain hänen armostaan ovat osallisiksi
tulleet. Sellainen järjestys ei voi ajan pitkään pystyssä pysyä. Sehän
on aivan samaa kuin jos asettaisi yhtä monta kuskia johtamaan tulista
nelivaljakkoa, kuin vaunuissa on ajavia. Ruotsalainen vaatii ennen
kaikkia voimakasta ja lujaa johtoa hallitsijoiltaan... Talonpoika ei
ole vieläkään unhottanut Engelbrektiänsä, vaikka Kaarlo kuningas on jo
aikaa sitten unhottanut talonpojan. Se unhottaminen, se juuri onkin
hänen heikoin puolensa."
Tämäkin oli munkista aivan oikeaa puhetta ja hän surkutteli urhokkaan
marskin, jalon Tord herran, aikaista kuolemaa sekä kysyi sitten huoaten
kaniikilta, kuka hänen mielestään nyt paraiten sopisi kuninkaan asiaa
kunnialla ajamaan.
"Te kysytte sitä, harmaaveli", puuttui Helmich lämmöllä puheeseen, "ja
minun puolestani saatte te kyllä sitä kysyä. Mutta oma ajatukseni on,
että se nyt auttaa hyvin vähän asiaa, kuka hänen kunniaansa ylläpitää,
kun ei hän kumminkaan enää sitä itse tee. Tarvittaisiin ainoastaan
hiukkanen Engelbrektin henkeä ja se jo saisi Kaarlo kuninkaan
valtaistuimen musertumaan pirstaleiksi."
"Ja sellainen mies kyllä arvattavasti löytyy, joka omistaa tämän
hiukkasen Engelbrektin henkeä", virkkoi munkki ikäänkuin täydentääkseen
kaniikin ajatuksen, ja loi samalla salaisen katseen häneen.
"Toivottavasti kuitenkin yhä edelleenkin pidetään pääasiana, ettei
valtakunnan etu mitään sen kautta kärsi!"
"Kyllä, harmaaveli, sitä pidetään yhä edelleenkin pääasiana...
Valtakunta ei sen kautta mitään vahinkoa kärsi, päinvastoin hyötyy,
siitä olen varma."
"Mutta jos Kristian kuningas käyttää tilaisuutta hyväkseen...?"
"Kristian kuningas...!" virkkoi kaniikki ajattelevasti ja vilkkaat
silmänsä kiintyivät hevosen harjaan. "Rauha ja rauhan säilyttäminen
valtakuntien kesken, onhan se aina pidettävä pääasiana", lisäsi hän
sitten, "ellei sitä voida säilyttää vähemmällä, niin suostuttakoon
Jumalan ja pyhimysten nimessä vaikka siihenkin... Pahemmaksi ei voi
asiaintila kuitenkaan koskaan tulla, kuin se nyt on! Katsokaas, rauha
valtakuntain kesken, sehän on juuri se suuren kuningattaren meille
jättämä perintö, jonka me voimme ja jonka meidän pitää säilyttää. Ja
sentähden, sitä saavuttaaksemme, täytyy meidän myös olla vähän enemmän
myöntyväisiä."
"Paljon totta on puheessanne, armollinen herra", virkkoi munkki, "mutta
tuskin on uskottavaa, että muukalainen kuningas koskaan oppii antamaan
oikeaa arvoa Ruotsin laille, ja jos laki rikotaan, vallitsee laittomuus
maassa."
"Silloin on myös Kristian kuninkaan valta lopussa."
"Ja mies, joka omistaa tuon hiukkasen Engelbrektin henkeä, ottaa
hallitusohjat käsiinsä", virkkoi munkki päättävällä äänellä, joka puhe
näytti suuresti kaniikkia miellyttävän. "Luulenpa tietäväni, ketä te
sillä tarkoitattekin."
Hän nojautui sivulle, asetti suunsa ihan kaniikin korvan viereen ja
kuiskasi:
"Te tarkoitatte arkkipiispa Jöns Pentinpoikaa!"
Kaniikki yskäsi ja vei äkisti kätensä suun eteen, mutta ei kumminkaan
kieltänyt, jos ei myöntänytkään. Niin ratsastivat he hetken ääneti.
Munkki ei tahtonut sanoa enempää kuin oli sanonut ja kaniikin näytti
kuiskaus saaneen syviin mietteisiin. Vähäsen matkaa tieltä oikealle
sijaitsi eräällä mäen rinteellä talonpoikaistalo ja joko oli kaniikilla
aivan rehellinen aikomus tai teki hän sen vain saadakseen keskustelun
lopetetuksi, totta ainakin on, että hän yhtäkkiä käänsi hevosensa
kapealle polulle, joka johti taloon, ilmoittaen, että hän siellä tahtoi
levätä ja syödä päivällistä.
Munkki tervehti ja aikoi jatkaa matkaansa, mutta kun kaniikki pyysi
hänen tekemään seuraa itselleen, suostui hän.
Päivällisen loputtua ja ojennettuaan itsensä mukavaan asentoon
auringonpaisteessa, viittasi kaniikki munkin luokseen.
"Kuulkaapa, harmaaveli", sanoi hän, "te olette kauasnäkevä ja
teräväjärkinen mies. Teidän vertaistanne harvoin tapaa luostariveljien
joukossa... Siirtäkää siis päähineenne syrjään, että näen kasvonne.
Muistan silloin teidät paremmin."
"Jumala paratkoon, armollinen herra", vastasi munkki, "minä olen vain
köyhä ja syntinen ihminen ja olen tehnyt lupauksen, etten koskaan
paljasta päätäni muualla kuin Jumalan alttarin edessä. Jos olen teitä
miellyttänyt, niin voittehan muistaa, että se oli eräs harmaaveli,
jolla ei ollut nimeä..."
Äänen vieno värinä ei olisi jäänyt kaniikilta huomaamatta, ellei hänen
päänsä olisi ollut niin täynnä muita ajatuksia.
"Hyvä, hyvä", sanoi hän, "minä voin tehdä jotain teidän hyväksenne...
Teidän ei saa jäädä siihen alhaiseen asemaan, jossa nyt olette...
Muistatte kai tekin vielä, sillä eihän siitä niin pitkä aika ole, kun
eräästä Vadstenan munkista tehtiin Vesteråsiin piispa?"
"Sen muistan aivan hyvän..."
"Niin, harmaaveli, sellaista voi vieläkin tapahtua... Sanokaapa nyt
minulle, ajattelematta ollenkaan, kelle puhutte, sanokaa aivan suoraan,
mitä tarkoititte sillä, kun äsken mainitsitte arkkipiispa Jönsin nimen
samalla kertaa kuin Engelbrektin?"
"Mitäpä muuta voisin sillä tarkoittaa, kuin että hänellä juuri on se
voima ja tarmo, jota nykyiset olot vaativat, jos hän vain tahtoo
käyttää sitä..."
"Me puhumme nyt ilman todistajia, harmaaveli... Voimme siis ymmärtää
toisiamme, puhua kaunistelematta ja suoraan, ilman että kummankaan
tarvitsee peljätä mitään... Edellä puolisen olimme jo yhtä mieltä siitä
hädästä, joka valtakunnassa vallitsee. Tyytymättömyys, joka sen
johdosta on noussut kuningasta vastaan, on suurempi kuin hän
aavistaakaan... Herrat samoinkuin papit, porvarit ja talonpojatkin,
kaikki ovat ne häneen perin kyllästyneet ja vihaavat hänen
hallitustaan... Hänen menettelynsä kirkkoa ja luostareita kohtaan,
hänen sotaväkensä ja voutinsa, -- kas siinä ne petolinnut, jotka jo
ovat iskeneet kyntensä kiinni hänen kuninkaanmantteliinsa ja jotka
eivät siitä ennen hellitä, kuin hän itse makaa maan tomussa... Mutta
asiaan, mitä arvelette te siis, voiko arkkipiispa..."
"Pelastaa valtakunnan? aiotte sanoa", täydensi munkki kaniikin puheen,
"kyllä, armollinen herra, uskon, että arkkipiispa Jöns sen aivan hyvin
voi..."
Munkki ei ehtinyt sanoa ajatustaan loppuun. Kaniikki keskeytti hänet.
Tämä oli mielestään nyt jo kuullut kylliksi, vaikka itse asiassa ei
ollut ollenkaan sanottu, että hän ja munkki siltä samalla tavalla
käsittivät arkkipiispan merkityksen olojen muodostajana ja valtakunnan
pelastajana. Mutta keskustelu asiasta oli koko ajan käynyt siihen
suuntaan, että munkilla todella aina oli tilaisuus valita kahden
välillä, nimittäin asettua joko kuninkaan puolelle tai häntä vastaan.
Sitävastoin tuo viekas kaniikki paljasti yhä vain enemmin itsensä,
osottautuen lopulta kiihkeäksi arkkipiispan puoluelaiseksi. Ei ollut
muuten mikään ihme, jos ei kaniikki nyt huomannutkaan munkin sanoissa
piilevää kaksimielisyyttä. Hänet oli näet vallannut kokonaan toinen
asia, jonka tahtoi perille ajaa, ja sentähden ei häneltä muuhun
tarkasteluun aikaa riittänytkään. Siksi hän myöskin nyt keskeytti
munkin puheen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja nojautui
tuttavallisesti, alamainen hymy huulillaan, hänen puoleensa.
"Tunnetteko Niilo Sturen?" kysyi hän ja lisäsi sitten selittäen:
"hänet, joka kuuluu Yö- ja Päivä-sukuun, mutta on ottanut Sture-nimen
äitinsä jälkeen..."
Munkki nyökäytti päätään.
"Hän on meidän miehiämme!" virkkoi kaniikki, mutta vaikeni äkisti ja
kiinnitti tutkivat silmänsä munkkiin.
Tämä hätkähti ikäänkuin olisi kouristus häntä kohdannut, mutta sitä
kesti vain silmänräpäyksen ja sen voi yhtä hyvin tulkita mielihyvän
kuin vastenmielisyydenkin osoitteeksi kaniikin asialle.
"Teitä se hämmästyttää!" virkkoi tämä, "mutta mitä on teillä häntä
vastaan muistuttamista? Löytyykö ehkä Ruotsin valtakunnassa joku
toinen, joka paremmin kuin hän kykenisi talonpoikaisjoukkoa johtamaan?"
"Sitä en suinkaan tahdo sanoa, armollinen herra. Niilo Sture on
todellakin ainoa, joka tähän aikaan siihen kykenee!"
Hän lausui nämät sanat epäillen, mikä kaniikista tuntuikin aivan
luonnolliselta. Sillä ei ollut hänen mielestään ollenkaan ihme, jos
munkkia, joka niin tarkasti tunsi ajan olot, vähän epäilyttikin sen
tiedonannon todenperäisyys, että Niilo Sturesta oli tullut arkkipiispan
mies. Hieno, selittämätön hymy huulillaan lisäsi hän sentähden:
"Koska tunnette miehen ja muutenkin olette yhtä mieltä minun kanssani,
niin voisitte hyödyttää yhteistä ja Ruotsin asiaa, jos tekisitte..."
"Jos tekisin, armollinen herra ..!"
"Niilo Sturen meidän mieheksemme eli oikeammin sanoen arkkipiispan
mieheksi. Te voisitte silloin vaatia mitä tahansa, eikä arkkipiispa
olisi sitä teiltä kieltävä..."
"Ah...!"
Munkki asetti kätensä rinnoilleen ja hengähti syvään. Kaniikki piti
tätä liikettä ja huudahdusta osoitteena siitä, että tuon karkean
munkkikaapun alla siltä löytyi hiukkanen kunnianhimoakin, jota hän
keskustelun kuluessa jo oli alkanut epäillä, vaikka ei tosin ollutkaan
voinut vielä kokonaan niistä luuloista luopua. Ja samalla se myöskin
hänen mielestään osoitti, että munkki ei ainoastaan suostuisi hänen
pyyntöönsä, vaan että hän sen lisäksi tekisi sen mielelläänkin.
"Te suostutte siis?" kysyi kaniikki ja laski tuttavallisesti kätensä
munkin olkapäälle.
"Oletteko sitten aivan varma, että onnistuisin yrityksessäni?" kysäsi
munkki.
"Toimi on vaikea, se myönnettäköön ... hyvinkin vaikea. Olen näet itse
jo käynyt ritarin puheilla ja koettanut saada häntä taipumaan, mutta
turhaan... Te olette kuitenkin harvinaisten ominaisuuksienne vuoksi
kuin luotu tähän toimeen. Toivon, ettette väärin ymmärrä minua,
harmaaveli, sanon todella, mitä ajattelen... Jos joku voi Niilo herran
taivuttaa, niin täytyy sen olla juuri sellaisen miehen, jolla on teidän
kokemuksenne ihmisistä ja oloista... Menkää siis ja palatkaa voittajana
takaisin... Pyhän kirkon nimessä, isänmaan nimessä ... menkää, minä
pyydän sitä... Ruotsin tulevaisuus, sen onni tai onnettomuus, se on nyt
teidän käsissänne!"
Munkki näytti miettivän kaniikin suurella juhlallisuudella lausuttuja
sanoja. Kuitenkaan ei hän siltä mitään varmaa vastausta antanut.
Päinvastoin pyysi hän ensin saada lähempiä tietoja tuomioherran ja
ritarin välillä tapahtuneesta keskustelusta.
Tähän ei kuitenkaan tuomioherra katsonut voivansa myöntyä, sillä,
arveli hän, ellei munkki kerran suostunut hänen pyyntöönsä, tälle oli
aivan yhdentekevää, tiesikö hän sen, mistä hän oli keskustellut ritarin
kanssa, tai ei. Tämän kuultuaan suostui munkki tuomioherran pyyntöön ja
tämä kertoi silloin hänelle keskustelunsa ritarin kanssa sekä muuta,
mitä munkin tehtäväänsä varten oli tarpeellista tietää.
"No, mutta Ove Laurinpoika, armollinen herra!" virkkoi munkki kun
kaniikki oli lopettanut kertomuksensa, "oletteko te sitten jo kokonaan
unhottanut hänet. Jos niin on, on se minusta aivan samaa kuin jos
lähtisitte hakemaan vettä joen toiselta puolen... Hänethän voisi saada
paljon helpommin taipumaankin kuin Niilo Sturen, varsinkin nyt kun hän
vielä on kuninkaalle vangitsemisenkin tähden vihoissaan. Sitäpaitsi on
hän minun mielestäni aivan kuin luotu tähän toimeen. Hän on reipas,
uhkarohkea ja ilomielinen, kaikki juuri sellaisia ominaisuuksia, joista
kansa pitää... Hänestä varmaan tulisi mainio nuija, kun vain joku
pitäisi varresta kiinni ja suuntaisi iskut..."
"Hänestäkö...!" keskeytti kaniikki ja teki kädellään halveksivan
liikkeen, "siinä suhteessa on hän kokonaan ala-arvoinen. Siihen vähään,
johon hän kelpaa, on häntä jo siksi toiseksi käytetty... Mutta tähän
toimeen ... tähän ei hän ollenkaan sovi!"
"Kuitenkin johonkin, armollinen herra, koskapa kerran itse sanoitte..."
Hieno, tuskin huomattava hymy ilmestyi kaniikin kasvoille ja hänen
silmissään, kun hän ne munkkiin suuntasi, oli puoleksi tutkiva puoleksi
tuttavallinen ilme.
"Kun tahdotaan ottaa joku hevonen kiinni, joka vallattomuudessaan
juoksee, minne itse tahtoo, niin käytetään paulaa, harmaaveli... Ove
herra on ollut sellainen paula, hän ja..."
Hän ei täydentänyt ajatustaan, vaan nyökäytti vain päätään ja hieno,
selittämätön hymy, joka ilmestyi hänen kasvoilleen, esti enempää
näkemästä.
"Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte", puuttui munkki puheeseen,
"Briita neiti...! Hänestä tehtiin kultaiset ohjakset tuolle
vallattomalle varsalle, hän oli se hinta, joka teki tästä arkkipiispan
miehen...? Mahdollista kyllä", lisäsi hän sitten, "että olette
oikeassa. Ehkä ei Ove herra olekaan se mies, jota te tarvitsette. Mutta
kun tuo toinen ei kuitenkaan ole myynyt itseään sillä hinnalla, jonka
te olette tarjonnut hänelle, niin ei mielestäni niin urhokasta miestä
kuin Ove herra on siltä olisi kokonaan heitettävä..."
"Urhoollisia miehiä löytyy kosolta, harmaaveli, mutta sellaista, jolla
sen ohessa on vielä pää paikallaan ... sellaista me tarvitsemme.
Sitäpaitsi, kuka on sanonut, että me hylkäämme tuon urhean herran,
varsinkaan nyt, kun kuninkaan menettely on hänet liittänyt meihin
lujemmin kuin koskaan ennen... Ei, ei ... hänenkin vuoronsa kyllä
kerran tulee... Hänkin on saava sopivan toimen tehtäväkseen..."
"Te ette siis ollenkaan pelkää kuninkaan rangaistusta?"
"Siitä ei koskaan mitään tule...!"
Hetken hiljaisuus seurasi. Sen keskeytti viimein munkki, joka kysyi:
"Mitkä ovat tarkoituksenne, armollinen herra, Niilo Stureen nähden?...
Mitäpä minä voisin tarjota hänelle sellaista, joka saisi hänen
taipumaan, kun ei kerran rakkauskaan ole voinut sitä aikaan saada?"
"Te muistutatte minua asiasta", mutisi kaniikki, "jota todellakin
kannattaa ajatella. Kuitenkin luulen, että meillä on hänelle jotain
tarjottavaa, jolla pitäisi olla kylliksi hurmaava vetovoima ja loistava
sulo, impi paljon verrattomampi kuin vanhan Kaarlo Tordinpojan tytär
onkaan..."
"Ja se on...?"
"Ruotsin kuningaskruunu!" kuiskasi kaniikki ja hänen huulensa menivät
taas hienoon hymyyn.
"Ruotsin kuningaskruunu!" huudahti munkki teeskentelemättömällä
hämmästyksellä.
"Niin!" virkkoi kaniikki, "luulenpa, että sellainen impi on jo jonkin
arvoinen ja sen voimme me hänelle kyllä tarjota... Jos hän ottaa
tarjouksen vastaan, niin asetamme me ehdot... Ellei hän sitä tee, niin
jätämme me hänet. Hänestä tulee meidän vihollisemme ja pyhän kirkon
valta ei ole vielä niin vähäinen, ettei se voisi musertaa häntä."
"Paratkoon Jumala sen ritarin, jolle sellainen morsian ei kelpaa!"
virkkoi munkki.
"Ryhtykää siis heti toimeen, harmaaveli ... aika on kallista... Mitä
tehdään, se pitää tehtämän heti!"
"Parastani olen koittava, siitä saatte olla varma, armollinen herra, ja
kauan ei viivy ennenkuin taas saatte kuulla minusta..."
Nyt nousi kaniikki ylös. Palvelijat toivat hevoset esiin ja mestari
Eerikki Olavinpoika tuli myös vaellukseltaan takaisin, jonka lähimpään
metsään oli tehnyt.
"Stäken linnassa Jöns arkkipiispan luona", virkkoi kaniikki, "siellä
tapaatte minut!"
Sitten nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti pienen seurueensa kanssa
pois, jättäen munkin siihen pihamaalle yksin seisomaan.