Hagbart ja Signe.
Kuninkaankartanon puistossa tuuheitten puitten varjossa istui eräänä
varhaisena aamuhetkenä Briita neiti käsi poskeen nojautuneena.
Kirkkaansinisellä taivaalla helotti elokuun aurinko, valoi valoaan yli
maan, pilkisteli puitten oksien välistä uneksijaan, jonka vaalealle
poskelle silloin tällöin kimalteleva kyynel ilmautui tipahtaen siitä
alas vihreälle nurmelle hänen jalkainsa juuressa. Hänen katseensa oli
kiintynyt poljettuun kukkaan, jonka oli ottanut ylös ja jota paraikaa
piti kädessään. Mutta mitä teitä hänen ajatuksensa kulkivat oli vaikea
sanoa. Tuo puoleksi kuihtunut, tallattu kukka oli kai aluksi antanut
hänen ajatuksilleen suunnan, mutta nyt lentelivät ne jo kaukana siitä.
Sillä näytti siltä kuin olisi hän itse tahtonut päättää hävitystyön,
jonka luonto oli alkanut, koskapa välinpitämättömästi väänteli kukkasen
lehtiä käsissään.
Mutta sitä ei hän nyt huomannut, hänen ajatuksensa liitelivät muilla
mailla kaukana lähtökohdastaan, vaikka hän vielä huomaamatta pitikin
kukkasta kädessään, ehkä juuri tuolla tajuttomalla liikkeellä
ilmaisten, mitä hänen mielessään liikkui.
Silloin ilmestyi nuori ritari erään puun taakse.
Se oli herra Ove Laurinpoika. Hän seisoi sivuun neidosta, joten tämä ei
voinut huomata häntä. Ja hurmaantuneena katseli hän siitä paikaltaan
kauan aikaa kaunista tyttöä, niinkuin ei olisi koskaan tahtonut häiritä
sitä, mitä näki.
Huokaus ja neitosen nimen lausuminen ilmaisivat kuitenkin lopulta
hänet.
Briita neiti katsahti peljästyneenä sivulleen. Ja nähdessään Ove herran
tuli hänen poskensa vielä vaaleammaksi ja hän hypähti ylös niinkuin
säikähtynyt hirvi, kun se yhtäkkiä huomaa metsästäjän jännitetyin
jousin seisovan puun alla.
"Mitä tahdotte, Ove herra?" kysyi hän enemmän katseella kuin sanoilla.
"Niin kylmänä, Briita neiti?" lausui tämä käyden esiin ja aikoi tarttua
hänen käteensä. "Katseestanne päättäen voisin pitää itseäni nyt
onnettomimpana nuorukaisena, mitä maa päällään kantaa!"
"Niinkuin minä todella olen onnettomin tyttö... Kuitenkin on suuri ero
minun ja teidän välillänne siinä suhteessa..."
"Ja mikä sitten?"
"Minä olen onneton teidän tähtenne, Ove herra..."
"Minun tähteni...! Kuinka voitte puhua niin julmasti, vaikka kyllä
tiedätte, että tahtoisin uhrata kaikkeni, mitä minulla on, henkenikin,
teidän ja teidän onnenne edestä!"
"Niin te sanotte ... mutta sanoissanne ei ole sydäntä, kuori vain.
Muistatteko vielä tuota iltaa monta vuotta takaperin, kun ensi kerran
puhuitte minulle rakkaudestanne? Muistatteko, mitä silloin vastasin
teille?"
"Mutta paljon on senjälkeen muuttunut, jalo neiti, ja isänne tahto ...
hänen viimeinen tahtonsa..."
"Ove herra!" huudahti Briita ja katsoi ylpeästi ritaria silmiin.
"Vakaalla aikomuksellako muistutatte minua tästä lupauksesta."
Ove herra punastui kuullessaan nämät neitosen sanat. Mutta muuten eivät
ne näyttäneet tekevän häneen vähintäkään vaikutusta. Päinvastoin meni
hänen suunsa hymyyn, vaikka se kohta kuoleutuikin taas hänen
huuliltaan.
"Niin kyllä, miksi emme me molemmat muistelisi isänne viimeistä
tahtoa?"
"Ensiksikin koska hän ilmoitti tämän viimeisen tahtonsa ollessaan jo
tajuttomana, ja toiseksi koska sen muistuttaminen alentaa teidän
rakkausvakuutuksienne luotettavaisuutta."
Sellaista puhetta näytti Ove herran olevan vaikea käsittää. Hän oli
sellainen kuin oli, avosydäminen, sodassa nopsa ja uhkarohkea ja
vieraspöydässä itse ilo. Mutta samalla oli hän kiivas, hillitön ja
siveellistä ryhtiä vailla, joka yksin vain antaa miehelle hänen oikean
arvonsa. Hän ei ollut luonnostaan paha, mutta voi tulla siksi, koska
häneltä juuri puuttui itsenäisyys ja sellainen luja tahto, joka ei
hyväksy muitten johtoa. Hän oli iloa kuohuva, mutta samalla itsekäs.
Leikin täytyi ennen kaikkia tuottaa hänelle itselleen huvia. -- Ja
leikkiä oli hänestä kaikki paitsi ehkä rakkautensa Briita
Kaarlontyttäreen. Oli hänellekin kunnia kallis, mutta ainoastaan
maailman, ei se, joka sydämessä pitää asuinsijaansa. Maailman tuomio
voi särkeä hänen kunniansa niinkuin saippuakuplan. Sen kautta oli hän
kokonaan ihmisten vallassa, joiden tuomio usein on aivan armoton.
Kunniasta, joka näkymättömillä langoilla on taivaaseen kiinnitetty,
mutta joka juuri siksi onkin muuttumaton ja kukoistaa kauniimmin, kuin
maailma sitä armottomimmin tuomitsee -- siitä kunniasta ei hänellä
ollut aavistustakaan. Hän voi pysyä hyvässä kiinni niin kauan kuin ei
hänen arvonsa siitä kärsinyt. Mutta jos tuli kysymykseen uhrata
ulkonainen maailman kunnia todellisen edestä, luopua ihmisten
kiitoksesta oikean hyvän tähden, silloin lankesi Ove.
Vaikka hän todella rakastikin Briita neitiä, niin sai tämä tunne
kuitenkin siitä huolimatta alistua hänen luonteensa ja
ennakkoluulojensa alle. Koko maailma tiesi, että hän rakasti neitoa ja
että hän oli saanut tämän isän myöntymyksen asiassa. Koskaan ei siis
voinut, kun olosuhteet kerran olivat tällaiset, tulla Ove Laurinpojan
mieleenkään antaa perään ja luopua rakkaudestaan ja oikeudestaan.
Päinvastoin olivat ne hänelle tukikohtana, johon nojautuen tahtoi nähdä
ennemmin rakastettunsa vaikka kuolevan kuin itse antautua maailman
pilkattavaksi, joksi varmaan tulisi, ellei puuhansa, saada Briita
Kaarlontytär omakseen, onnistuisi.
Siksi tahtoikin hän nyt keskustelussa Briitan kanssa välttää kaikkea,
josta hänellä oli se hämärä aavistus, että joutuisi tappiolle. Hän
vastasi:
"Isänne ilmoitti kuitenkin tämän tahtonsa todistajan läsnäollessa."
"Mutta mitä merkitystä on tällä todistuksella, jos tunnette isäni
todellisen tahdon... Ja tiedättehän aivan hyvin, että jos olisitte
puhutellut isääni tässä asiassa hänen vielä terveenä ollessaan, niin
olisi hän yhtä vähän myöntynyt pyyntöönne kuin minäkin."
"Briita, Briita!" huudahti Ove rukoilevana kurottaen kätensä neitoa
kohti, "kuinka voit puhua näin, työntää minut luotasi, vaikka kyllä
tiedät, miten sydämellisesti rakastan sinua!"
"Jättäkää sellaset puheet, Ove Laurinpoika... Rakkaus, joka tarvitsee
toisen mahtikäskyn avukseen, ja vielä enemmän se, joka ei häpeä käyttää
sitä hyväkseen -- sellainen rakkaus ei ole minun silmissäni rakkautta
vaan päinvastoin. Jos olisitte pitänyt muistossanne, mitä tuona iltana
sanoin teille, kun ensi kerran puhuitte minulle tästä asiasta, niin
varmaan olisitte säälinyt minua ettekä rikkonut lupaustanne, jonka
silloin annoitte minulle... Ja silloin myös Ove Laurinpoika, silloin
olisin pitänyt teitä nuhteettomana ritarina ja ystävänäni..."
"Tapaan pitää sanani!" huomautti Ove tulistuen. "Kukaan ei voi
kasvojeni edessä väittää, että olisin sanani rikkonut, mutta katsokaas,
jalo neiti, tässä asiassa..."
"Tässä asiassa, arvelette, ei teidän tarvitse sanaanne pitää..."
"Ei, ei ... ei niin ... kun erosin teistä, oli aikomukseni, että ...
niin, olisinpa ennemmin antanut hakata itseni vaikka kappaleiksi, kuin
muuttaa kirjaintakaan siitä, mitä teille lupasin... Mutta asia ei
olekaan niin, kuin se ehkä voi näyttää. Katsokaas, lupauksen annoin
mielenkuohussa, en ollut silloin oma herrani... Makasin jalkojenne
juuressa, ihanuutenne oli hurmannut, vanginnut minut. Kauneudella on
tyrannin mahti... Lupaus, joka on annettu sellaisella hetkellä, on siis
pakotettu, sitä ei voi sanoa vapaaehtoiseksi..."
"Ah... Ove herra, kuinka oppineella mietelmällä puolustatte itseänne.
Arvelen, että teillä on ollut paljon päänvaivaa, ennenkuin saitte
asianne selvitetyksi tähän tapaan..."
Kauniin neitosen kasvoilla kuvastui inho ja harmi. Ja hänen silmissään
oli sellainen moittiva ilme, kun katseli ritaria, että tämä ei voinut
kestää sen painoa, vaan käänsi kasvonsa pois.
"Niin, asia on yhäti sydämelläni. Ja olen toistanut nuo sanat jo niin
usein, etten pian enää muusta tiedäkään..."
"Se todistaa vain, ettei oikeuden tunne ole vielä kokonaan rinnassanne
sammunut. Sillä ellei niin olisi, ette varmaankaan tarvitsisi
tuollaisilla mietelmillä omaatuntoanne nukuttaa... Sanokaapa nyt
rehellisesti minulle, Ove Laurinpoika, oletteko itse keksinyt tuon
oppinne lupauksesta, jota ei tarvitse pitää?"
"En, sitä en ole!" vastasi Ove ja huokaus pääsi hänen rinnastaan,
ikäänkuin olisi hän tuntenut helpotuksen tunteen povessaan tehtyään
tämän tunnustuksen.
Ja ikäänkuin palkinnoksi sellaisesta rehellisestä vastauksesta ojensi
Briita neiti hänelle kätensä. Ove herra tarttui siihen ja hänestä tuli
heti aivan kuin toinen ihminen. Se oli hänen parempi puolensa, joka
leimahti esiin. Se oli heikko maininki todellisesta kunniantunnosta,
joka pääsi näkyviin hänen harhaan vievien ennakkoluulojensa lomasta.
Briita neiti huomasi tuon äkkinäisen muutoksen ritarissa. Ja naisen
hienolla huomiokyvyllä ja terävällä aistilla kiirehti hän heti
käyttämään sitä hyväkseen, varmana siitä, että silmänräpäyksen kuluttua
se jo olisi myöhäistä.
"Sanokaapa minulle vielä yhtä rehellisesti, Ove ritari", pyysi hän
katsellen tätä ystävällisesti silmiin, "sanokaapa vielä yhtä
rehellisesti, kuka on teille neuvonut tuon opin?"
"Pyhä kirkko", vastasi Ove vilkkaasti.
"Ja kenen kautta?" kysyi Briita yhä vain jatkaen tutkistelemuksiaan.
"En ymmärrä, miksi ette voisi sitä sanoa, kun ette kuitenkaan mitään
sen kautta voi menettää, vaikka tunnenkin sen. Sanokaapa siis minulle,
kuka on teille neuvonut tämän pyhän kirkon opin?"
"Kaniikki Helmich on sen tehnyt!"
"Kaniikki Helmich!" huudahti Briita vaaleten ja liitti kätensä ristiin.
Hänelle selviytyi siinä yhtäkkiä, että tässä oli kauas tähtäävä
suunnitelma pohjana, jonka suunnitelman välikappaleena Ove Laurinpoikaa
vain käytettiin, mutta jonka uhriksi hän ja Niilo olivat joutuneet.
Syitä ei hän voinut itselleen selvittää, mutta hän tuli kuitenkin
siihen päätökseen, että niin oli asianlaita. Hän oli varma, että isässä
ei olisi voinut herätä ajatustakaan pakottaa häntä. Siksi hyvin tunsi
hän hänet. Vieraan kaniikin tulo Penningebyhyn, hänen huolehtimisensa
sairaan sielun suhteen, lempeän isä Johanneksen syrjäyttäminen --
kaikki ne yhdessä toisiinsa verrattuina saivat hänet lopulta aivan
varmaksi asiasta.
Se ei kuitenkaan nyt riittänyt, että hän itse oli asiasta varma. Hänen
täytyi saada se niin selväksi, että voisi esittää sen kuninkaallekin
niin, että tämäkin saattaisi erottaa mikä siinä oli totta mikä
valhetta. Se verkko, johon hän oli kiedottu, voi yhtä hyvin koskea
kuningasta ja valtakuntaakin. Ja siksi päätti hän houkutella Ovelta
kaikki hänen tietonsa ilmi. Ove olikin sitäpaitsi ainoa, jolta voi
jotain valaistusta saada tässä asiassa.
"Olette toki pohjalta rehellinen ja jalo nuorukainen, Ove ritari",
sanoi hän, "mutta kun nyt kerran olette sanonut jo näin paljon, niin
voitte sanoa kohta kaikki. Mistä johtui tuo synkkä tuomioherra teille
sellaisen neuvon antamaan?"
Hänen äänensä oli niin hellä, että Oven sydän suli ja hän oli valmis
ilmoittamaan kaikki.
"Olen tuntenut kaniikin jo kauan aikaa", lausui hän. "Tutustuin häneen,
kun hän oli vielä nykyisen arkkipiispan kirjurina. Kerran siihen aikaan
Uppsalassa ollessani tapasimme toisemme. Hän kyseli silloin minulta
Penningebyn tapahtumia, kyseli teistäkin ja Niilo Sturesta
kaikellaista. Ja siinä sai hän myöskin tietää, miten kiihkeästi
rakastin teitä. Hän hymyili vain surulleni ja vakuutti asian olevan
helposti korjattavissa. Ja siinä tahtoi hän auttaa minua vanhan
ystävyytemme vuoksi, sanoi hän..."
"Ja niin lähditte te sitten matkalle isäni kartanoon...?"
"Niin, arkkipiispa lähetti Helmichin jonkun toimituksen tähden isänne
luokse, Jumala hänen sieluaan armahtakoon!... Me läksimme matkaan ja
senjälkeen tiedätte kyllä itse, miten kaikki kävi niinkuin kävi."
"Ei, ei, Ove herra ... en tiedä sitä, mitä puhelitte isälleni, joka
niin sai hänet eksymään. Sen täytyy teidän vielä sanoa minulle!"
"Helmich siinä puhui vain..."
"Ja isäni ... eikö hän sanonut mitään?"
"Ei, hän vain katseli, katseli meitä suurilla silmillään ja hymyili
niin omituisesti kaniikin puheelle... Mutta varmaa on, että hän lopuksi
nyökkäsi myöntävästi päätään suostumuksen merkiksi. Briita, Briita,
anna se minulle anteeksi ... anna anteeksi rakkauteni tähden! Vannon
kaiken pyhän nimessä, että kaikki tapahtui vain rakkauteni tähden.
Niin, minä rakastan sinua niin suuresti, että tahdon taistella vaikka
taivaan ja helvetin voimain kanssa sinusta... Usko minua, minä tahdon
joko voittaa sinut tai kuolla!"
"Niin teette te vain meidät kaikki onnettomiksi, Ove Laurinpoika...
Älkää luulkokaan, että ylpeät ja julmat sananne voivat minua taivuttaa.
Vieläkin voi uljaan Signen henki elää näillä mailla. Ja sen sanon
teille, ettei mikään maailmassa voi muuttaa mieltäni tai saada
uskollisuuttani häneen horjumaan, jonka sydämeni kerran on valinnut.
Jos todellakin aiotte pakottaa minut siihen, niin olen silloin pitävä
uljaan Signen kohtalon paraimpana onnenani."
Terävästi katseli Ove Laurinpoika edessään seisovaa päättävän näköistä
ja nyt rakkaudessaan vielä ihanampaa neitosta. Näytti kuin olisi hän
tahtonut nähdä aina sydämeen asti. Ja jota kauvemmin hän katseli, sitä
selvemmäksi kävi hänelle, että toiveensa olivat turhat, että tuo ihana
neito ei kuulunutkaan hänelle. Silloin synkistyivät hänen silmänsä ja
poskille hiipi kalman vaaleus. Ja aivan hiljaa ikäänkuin itsekseen
hyräili hän Hagbartin ja Signen laulusta nuo säkeet:
Kun tulivat he lehtoon ihanaan,
Oli Hagbart silloin jo kuollut.
Hyytävä tunne tunki Briita neidin rintaan. Hänestä tuntui, kuin
olisivat ne sanat ennustaneet hänelle jotain kamalaa ja kauhistavaa,
jota hän ei voinut välttää.
"Mitä sanotte, Ove herra?" kysyi hän henkeään pidättäen.
"Mitä sanoin", lausui Ove, "sen kuulitte te kyllä ja ketä minä
tarkoitan Hagbartilla, senkin voitte aivan hyvin arvata, sillä omain
sanainne mukaan en ainakaan minä voi se olla."
"Niiloa!" huudahti Briita neiti äänellä, joka ilmaisi hänen sisällisen
levottomuutensa.
"Niin, Niiloa!... Tahtonne on täyttyvä, ylhäinen neito! Jo tänä päivänä
on maan päällä yksi mies vähemmän. Sillä Niilo Sturen eli minun ...
jommankumman meistä täytyy sortua... Sitten voitte kyllä näytellä
uljaan Signen osaa, jos mielenne tekee... Niilo Sturen morsiameksi ette
koskaan tule!"
Ja hän riensi pois kuulematta epätoivoisen tytön rukouksia ikäänkuin
olisivat Signen palavan neitikammion liekit jo soaisseet ja samentaneet
hänen silmänsä. Neitonen huusi hänen nimeään, kutsui häntä luokseen --
se sai vain hänen kiiruhtamaan askeleitaan. Ennen pitkää oli hän jo
kadonnut puitten taakse. Ja hänen askeltensa ääni, se hävisi kadun
kohinaan.
Tyttö seisoi hetkisen siinä paikallaan, ikäänkuin kiveksi muuttuneena,
painaen suonenvedontapaisesti käsiään sydämelleen. Mutta äkisti
tempautui hän hervastuksestaan ja pari kyyneltä ilmaisi jälleenpalaavaa
elämää hänen rinnassaan.
Nopein askelin kiirehti hän sitten kuninkaankartanoon. Täällä tapasi
hän vanhan Erlandin ja pyysi tämän hankkimaan hänelle sisäänpääsyn
kuninkaan luokse. Ukko ei voinut salata hämmästystään, kuullessaan
neitosen pyynnön ja nähdessään, miten kalmankalpeat tämän kasvot
olivat. Mutta neito ei antanut hänelle aikaa kyselemisiin, hän tahtoi
vain heti tietää, oliko kuningas yksin huoneissaan, niin että hän voisi
tavata häntä. Oli hän, aivan yksin ja heti senjälkeen oli Briita jo
kuninkaan luona.
Kaarlo kuningas istui ajatuksiinsa vaipuneena huoneessaan. Niin oli
Briita hänet usein ennenkin tavannut senjälkeen kun veljensä kamala
kuolema hänelle ilmoitettiin. Kun hän astui sisään katsahti kuningas
ylös ja ojensi lempeästi hymyillen kätensä hänelle.
"Mikä tuo teidät näin aikaseen luokseni, serkkuni?" kysyi kuningas,
mutta lisäsi heti nähdessään tämän säikähtyneen muodon, "mitä on
tapahtunut, onko taas joku uusi onnettomuus kohdannut, joka koskee
minuakin?"
"Se voi ainakin tapahtua!" vastasi Briita ja kertoi kohtauksensa Ove
Laurinpojan kanssa sekä mitä he keskenään olivat puhuneet.
Kuningas kuunteli tarkasti ja hänen korkea otsansa rypistyi ja katse
synkkeni. Vielä vaikka Briita oli jo lopettanut istui hän siinä ääneti
eteensä katsellen. Mutta äkisti tarttui hän neitoa kädestä kiinni.
"Rakastatko sitten Niilo Sturea, Briita?" kysyi hän.
Hän näki sen jo hänen kasvoistaan, ilman että neidon tarvitsi sitä
julki lausua. Siksi ei hän odottanutkaan hänen vastaustaan, vaan lisäsi
heti:
"Isäsi viimeisen tahdon voi kuitenkin todistaa mies, joka ei koskaan
jätä sitä käyttämättä."
"Siitä määrätköön sitten Herra Jumala", vastasi Briita, "mutta nyt
täytyy teidän tulla minun ritarikseni, korkea heimolaiseni... Ove herra
ei kauhistu mitään keinoa..."
"Rehellisessä taistelussa luulen kuitenkin", huomautti kuningas
raukeasti hymyillen, "Niilo Sturen aina kykenevän Ove Laurinpoikaa
vastustamaan!"
"Ja kuka voi väittää, että tässä on rehellinen taistelu kysymyksessä?"
"Huonoja ajattelet Ove raukasta!" oli kuninkaan vastaus.
"Ette siis tahdokaan olla Briitanne ritari, Kaarlo kuningas."
"Ole huoleti vain, lapseni", lausui kuningas, "vielä ei ole sydämeni
sulkeutunut sinulta!"
Hän nyökäytti päätään ja viittasi kädellään, että tahtoi olla yksin. Ja
Briita jätti hänet mieli kuohuksissa. Sillä koska ryhtyisi nyt kuningas
panemaan lupaustansa toimeen? Mitä kaikkea voisikaan tapahtua,
ennenkuin hän ehtisi vielä alkuunkaan. Ja joka silmänräpäys oli kallis.
Suruisena kulki hän luhtisillalle mennäkseen huoneeseensa. Siihen hän
kuitenkin hetkeksi pysähtyi ja katseli puitten latvoja, jotka
syksyisessä kauneudessaan kohosivat taivaalle, niinkuin rivi liikkuvia
hautakumpuja. Pian oli niiden uhkea komeus hajoava tuuleen ja ennen
pitkää sortuisi se maahan masentuneena, kauniit kesäiset muistot
mukanaan, kylmän lumivaipan alle. Niin oli kai hänenkin lyhyt
kesäunelmansa murtuva. Sekin hautaantuisi peiton alle kylmemmän vielä
kuin talvinen lumisohjo. Ja nunnanhuntu häämötti jo hänen silmissään
viimeisenä turvana maailman pahuutta vastaan.
Hevosen kavioiden kapse havautti hänet näistä surumielisistä
mietteistä. Hän katsahti pienestä luhdinikkunasta alas pihalle. Siellä
pysäytti juuri kookas mies kauniin, korskuvan ratsunsa.
Briita löi kätensä yhteen, katsahti taivasta kohti ja hänen huuliltaan
pääsi huudahdus:
"Herman Berman!"
Hänen päähänsä pälkähti siinä yhtäkkiä ajatus, että Herman voisi auttaa
häntä ja pelastaa hänen lemmittynsä. Olihan hän Niilo Sturen ystävä,
vanha tuttu hänen kanssaan. Epäilemättä tekisi hän siis mielellään
tämän palveluksen Niilolle. Mutta hänellä näytti nyt olevan kiire
kuninkaan puheille eikä Briita sentähden uskaltanut viivyttää häntä.
Hän päätti odottaa. Ja hänen odotuksensa tuli lyhemmäksi, kuin aluksi
luulikaan.
Herman, jolla oli ollut niin kiire kuninkaan puheille, että tuskin oli
ennättänyt neitoa ohimennessään tervehtääkään, tuli nimittäin hetkisen
kuluttua takaisin ja heti riensi Briita puhuttelemaan häntä. Mutta
ritari oli saanut kuninkaalta toimen tehtäväkseen, joka ei sallinut
viivyttelyä. Hän tervehti siis, kohteliaasti ja kunnioittavasti neitoa,
niinkuin luonnollista olikin, ja kiirehti sitten heti annettua käskyä
täyttämään.
"Minulla on teille jotain sanottavaa, ylhäinen neito", virkkoi hän
ohimennessään, "mutta kuninkaan käsky on ensin pantava toimeen..."
"Ehkä on se asia kuitenkin tärkeämpi, josta minä tahtoisin teidän
kanssanne puhua", kiirehti Briita vastaamaan ja kasvonsa olivat vaaleat
kuin palttina.
"Sitten, sitten... Jos Jumala suo, on tämä hyvinkin pian toimeenpantu!"
lausui Herman.
Ja niin oli hän jo menossa. Muutamien miesten seurassa jätti hän
kuninkaankartanon. Ja keihäiden kalina kaikui vielä kauan aikaa heidän
mentyäänkin Briitan korvissa, kunnes se lopulta hävisi kadun kohinaan.
Hän aikoi nyt rientää kuninkaan luokse ja tutkia häneltä asiaa. Mutta
juuri kun hän lähestyi kuninkaan huoneen ovea, tapasi hän taas Erland
vanhuksen, joka ilmoitti hänelle, että kuningas juuri paraikaa
keskusteli siellä sisällä muutamain herrain kanssa.
"Ole toki huoleti, lapseni", lisäsi ukko sillä tuttavallisuudella,
jonka ikänsä ja pitkällinen palveluksensa kuninkaankartanossa hänelle
myönsi, "ole aivan huoleti... Kuningas on suostunut pyyntöösi... Herman
Berman on jo matkalla Niilo herran luokse!"
Briita tarttui lujasti ukkoa käteen ja puserti sitä
suonenvedontapaisesti.
"Jumala siunatkoon teitä sanoistanne, Erland isä!" sanoi hän ja
kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. "Kunpa se vain ei olisi jo liian
myöhäistä!" huokasi hän sitten perään ja riensi omaan huoneeseensa.
* * * * *
Rientoaskelin kulki Ove Laurinpoika katua eteenpäin. Ja sittenkään ei
matka hänen mielestään käynyt kyllin nopeasti. Hän ei nähnyt mitään
muuta kuin tuon surullisen kuutamoritarin, niinkuin hän kilpailijaansa
nimitti, ei kuullut muuta kuin neitosen sanat, että hän pysyisi
Hagbartilleen uskollisena, vaikka sitten Signenkin kohtalo häntä
odottaisi. Vimmassaan oli hän jo karkottaa itse kaniikki Helmichinkin
kiukkuisilla sanoillaan pakosalle. Tämä, joka tapasi hänet matkalla,
koetti vaivojansa säästämättä saada selville, mikä ritarin vihan oli
saanut niin hillittömästi kuohumaan ja ennen kaikkia, mikä oli syynä
hänen tuliseen kiireeseensä. Ja niin paljon sai kaniikki siinä tietää,
että vihastunut ritari oli matkalla Niilo herran luokse, ja ettei se
suinkaan tapahtunut ystävällisissä aikeissa, sen osotti koko
käytöstapa.
Kaukana siitä, että olisi koittanut hillitä vimmastuneen ritarin
mieltä, huomasi kavala tuomioherra päinvastoin vain asialleen
edullisemmaksi kiihottaa sitä äärimmäisiin asti. Ja niin erosivat he
juuri Niilo Sturen majatalon portilla toisistaan. Ove herra kiiti
rappusia ylös, tempasi oven auki ja seisoi yhtäkkiä kasvot hohtavina ja
silmät säkenöiden kilpailijansa edessä.
"Täällä te seisoskelette, Niilo Sture", huusi hän, "ja töllistelette
kuninkaankartanolle, odottaen vain niinkuin toinen Hagbart aikaa,
jolloin pääsisitte astumaan kuninkaallisen immen neitsytkammioon...
Mutta minä sanon teille, koskaan ette te sinne sisään astu, ette
ainakaan niin kauan kuin minun suonissani veri virtaa!"
"Perin omituinen aamutervehdys, Ove Laurinpoika!" keskeytti Niilo.
"Varmaankaan eivät viimeöiset oluthöyryt ole vielä ehtineet päästänne
hälvetä, sillä muuten ette suinkaan tuolla tavoin puhuisi!"
"Toivon kuitenkin teidän ymmärtävän, mitä puhun, jalo Hagbart, ja muuta
en haluakaan. Kaksi ehtoa on teillä nyt valittavana, joko luopua Briita
neidistä tai taistella kanssani. En tahdo kantaa kunniallista nimeäni,
ellei miekkani kärki jo tänään saa vertanne vuotamaan. Jos haluat
näytellä Hagbartin osaa, niin tahdon olla telottajasi. Ja usko minua,
Niilo Sture, koskaan ei Briita Kaarlontytär tule sinun omaksesi!"
"Sellainen puhe vaatii hyvitystä, Ove Laurinpoika", lausui Niilo
totisena. "Miettikää siis, ennenkuin puhutte, ja peräyttäkää sananne,
sillä hyvin tiedätte, ettei teillä ole mitään oikeutta minua komentaa."
"Jaa eli ei, Niilo Sture!"
Salama välähti Niilo Sturen silmässä ja hänen muotonsa muuttui niin,
että sen kyllä olisi pitänyt saada vastustajankin kalpenemaan. Hän
astui askeleen Ove Laurinpoikaa kohti ja lausui hitaasti ja painolla,
ovea osottaen:
"Ei sanaakaan enää tähän suuntaan tai heitän minä teidät ulos pihalle
ja heti!"
Tämän uhkauksen kuullessaan tuli Ove raivoa täyteen ja vihan vimmassa,
silmitöntä kiukkua kuohuen, paljasti hän miekkansa.
Se teko sai Niilon taas hillitsemään mielensä ja jättiläisvoimin
tarttui hän käteen, joka piteli miekkaa.
"Luulen, ettette voi tänä aamuna punnita sanojanne ja tekojanne, Ove
Laurinpoika", sanoi hän, "eli ettekö voi käsittää, että tällaiset
aikeet voivat leimata teidät kurjaksi konnaksi. Pistäkää miekkanne
tuppeen. Sitä asiaa varten voidaan valita sopivampikin aika kuin tämä,
jos se nyt todella on sen arvoinen, että sen täytyy miekalla
ratkaista... Mutta ei nyt, eikä täällä! Ajatelkaahan, missä olemme!
Tuskin sadankaan askeleen päässä kuninkaankartanosta... Niin paljon
voitte ainakin ajatella, vaikka olisitte kuinka suutuksissa, ettette
minun ruumiini ylitse kulkien voi saavuttaa kuninkaan heimolaisen
kättä."
Nämät tyynesti lausutut sanat eivät kuitenkaan näyttäneet Ove herraan
tekevän mitään vaikutusta.
"Totta ovat puhuneet ne, jotka ovat sanoneet Niilo Sturea pelkuriksi",
huusi hän: "ja pahantekijäksi ei voi koskaan sanoa sitä, joka surmaa
pelkurin... Ha-ba-haa, nyt pitäisi tuon ihanan immen nähdä valittunsa,
joka varmaankin on lumonnut hänen mielensä jollain taikajuomalla..."
Hän tempasi itsensä irti ja suuntasi miekkansa Niilo Stuuren päätä
kohti. Tämän miekka riippui naulassa lähellä ikkunaa, niin että hän
seisoi siinä aivan turvattomana. Mutta hänen levolliset silmänsä
seurasivat tarkasti hyökkääjän pienimpiäkin liikkeitä ja yhtäkkiä
heittäytyi hän Oven päälle ja yritti tarttua käteen, joka piti miekkaa,
tehdäkseen hänet siten aseettomaksi.
Samassa avautui ovi ja Herman Berman, muutamain kuninkaan miesten
seuraamana astui sisään.
"Jumalan nimessä, hyvät herrat!" huudahti hän, "mitä tämä
merkitsee...?"
Niilo Sture päästi heti nämät sanat kuullessaan vastustajansa käden
irti, mutta Ove herra kohta kun tunsi kätensä vapaaksi, tähtäsi
sisääntulleista todistajista välittämättä miekallaan vihollistansa
päähän. Se olisi epäilemättä ollut Niilo Sturen loppu ellei Herman
samassa olisi rientänyt esiin ja voimakkaalla kädenlyönnillä antanut
iskulle toista suuntaa.
Miekka sattui pöydän syrjään, johon jäi kiinni, niinkuin naulattuna.
"Tässä on tehty kolmenkertainen rikos", virkkoi Herman kiinnittäen
terävät silmänsä Oveen, "ensiksikin koti- ja kuninkaanrauhaa vastaan ja
sen lisäksi vielä oikeita ritaritapoja vastaan, joiden loukkaamista
jokainen rehellinen mies pitää arvolleen alentavana!" Ja osottaen
kädellään Niiloa lisäsi hän: "Sillä tavalla menettelee vain kurja
henkipatto, kuin te nyt olette menetellyt, Ove Laurinpoika!"
Ove herra tujotti puhujaan, ikäänkuin ei olisi voinut uskoa korviaan,
ja päänsä kohosi uljaana pystyyn.
"Kuka uskaltaa puhua minulle ritaritavoista...? Ette luullakseni
ainakaan te, Herman Berman?"
"Täällä Ruotsissa uskaltaa jokainen vapaasukuinen mies puhua teille
ritaritavoista, Ove Laurinpoika...! Voi olla, että teidän kotimaassanne
pidetään ritaritapoihin kuuluvana myöskin kaksintaistelu epätasaisilla
aseilla, ehkäpä suora hyökkäys turvattomankin kimppuun. Mutta meillä
Ruotsissa, jossa jokainen talonpoika on yhtä hyvällä oikeudella
vapaasukuinen kuin ritarikin, meillä on siinä suhteessa toinen tapa...
Siitä voitte te kuitenkin päästä paraiten selville siellä, johon teidät
nyt vien!"
Hermannin levollinen, varma puhe- ja esiintymistapa, samaten kuin
aseellisten miesten läsnäolokin, kaikki ne saivat lopulta ylpeän
nuorukaisen miettimään asemaansa ja mitä hänellä mahdollisesti olisi
edessä. Pöyhkeys ja viha väistyivät vähitellen kysyvän ilmeen tieltä
hänen kasvoiltaan. Kuitenkaan ei hän ehtinyt vielä mitään puhua, kun jo
Herman lausui:
"Kuninkaan nimessä vangitsen minä teidät, herra Ove Laurinpoika!"
Hän antoi viittauksen miehilleen, jotka astuivat heti esiin ja panivat
toimeen hänen käskynsä.