II.

Sovinnonhieroja.

Yön kuluessa, kun tyyni hiljaisuus taas vallitsi vilkkaassa

luostarikaupungissa, saivat omituiset ajatukset nuoren ritarin mielessä

vallan. Hänelle alkoi näet siinä miettiessä yhä selvemmäksi selvitä,

että Kaarlo kuningas tuskin hetkeäkään enää voisi valtaansa ylläpitää.

Kavaltajat olivat saaneet hänet jo niin kokonaan verkkoihinsa

kierretyksi, ettei hän edes enää erottanut, mistä tie pelastukseen

kulki. Mutta kuninkaankruunun takaa alkoi yhä selvemmin häämöttää hänen

silmiinsä Ruotsin valtakunta ja Ruotsin kansa. Ja se ajatus tunki nyt

voimakkaana ja selvänä hänen mieleensä, että miten sitten Kaarlo

kuninkaan kävisikin, niin olisi valtakunta ainakin ennen kaikkia

pelastettava. Sillä ruotsalaisena mieleltään täytyi kuningaskunnan

ruotsalaisella maaperällä säilyä. Mutta kuka oli nyt astuva

Engelbrektin tilalle pelastamaan maata ja kansaa vaarasta?

Kirkkaan auringonsäteen tavoin lumosi äkkinäinen ajatus hänen mieltään.

Ja hän vei kätensä otsalleen ikäänkuin olisi tahtonut sillä

ulkonaisella liikkeellä estää valon häikäisevää vaikutusta ja hillitä

veren hurjaa kuohua, joka sydämestä tunkeutui aivoihin. -- Hän lähtisi

ilman kuninkaan suostumusta, vaikkapa vasten hänen tahtoaankin,

Taalaihin, nostaisi sen rahvaan aseisiin ja kulkisi sitten niinkuin

myrskyilma yli maan, puhdistaisi ilman ja valmistaisi siunatulle

rauhalle tietä. Sen kaiken tekisi hän kuitenkin kuninkaan nimessä ja

hänen puolestaan, niin että kunnia kaikesta siitä tulisi vain hänelle.

Ja silloin kun hän tulisi ja laskisi miekkansa hänen jalkojensa

juureen, silloin varmaan sulaisi jää kuninkaan rinnasta ja entiset

suhteet uudistuisivat taas. Mutta keskeltä tätä aurinkopaisteista

taulua hiipi toinenkin kuva hänen mieleensä. Se oli synkkä ja kamala.

Ja ennen pitkää ei hän enää nähnytkään muuta kuin sen. Saattaisihan

kuningas sokeudessaan lähettää väkeä kukistamaan häntä. Hän voisi

joutua silloin taistelemaan omaa kuningastaan vastaan. Sillä välin

voisi vihollinen hyökätä omalta taholtaan ja sekä Kaarlo kuningas että

Ruotsi saattaisivat siinä taistelussa sortua.

Se ajatus sai Niilon kauhistumaan. Hänestä tuntui, kuin olisi kuollut

kääreliinoissaan kohonnut noilta äsken vielä niin päiväpaisteisilta

kentiltä, osottanut kylmällä kädellään häntä ja kuiskannut hänen

korvaansa: "Voi sinua, sillä sinä se olet, joka olet surmannut minut!"

-- Ja hänen mieleensä tuli siinä rukous, jonka kuningatar oli

vapisevilla huulillaan kuiskannut, sekä ne lupaukset, jotka oli antanut

Tuomas piispalle ja Engelbrektille. Ja Niilo hypähti ylös ja kätensä

puristuivat lujasti yhteen. Sisällinen taistelu sai hänen rintansa

kuohuksiin. Se vei hänet toisesta liiallisuudesta toiseen, eikä hän

kuolemakseen voinut löytää selvää, viitoitettua tietä, jota olisi

saattanut lähteä astumaan.

Lopulta nukahti hän ja näki sellaista unta, että surmattu ystävänsä

hymyillen ja lempeänä tuli hänen luokseen. Hän laski kätensä hänen

kiihottuneille ohimoilleen ja osotti hänelle sisartansa, joka koko

lumoavassa kauneudessansa seisoi vähän matkaa heistä pitäen punaisia

ruusua kädessään. Niilo hymähti unessa ja selittämätön rauhan tunne

täytti hänen rintansa. Mutta armas olento hymyili yhä sydämellisemmästi

ja eteni, eteni kauas pois, kunnes hän ei enää häntä erottanutkaan

muuta kuin vaaleana, kaukaisena pilkkuna. Ja ympärillä vallitsi synkkä

pimeys. Mutta surua se ei kuitenkaan hänessä herättänyt, eikä kaipausta

hänen sielussaan. Päin vastoin, loistava pilkku kimalteli hänelle

sieltä vastaan niinkuin kaukainen tähti, viittoi hänelle tietä

valoisampiin piireihin, missä ei kukaan rinnan rauhaa häiritse. Sinne

hänkin kulkisi, se oli hänestä aivan luonnollista. Ja ne ajatukset

leijailivat vielä hänen mielessään kun aamulla heräsi.

Herättyään sai hän kuulla, että kaniikki Helmich lähettinsä kautta oli

pyytänyt päästä hänen puheilleen ja että tämä lähetti nyt jo toista

kertaa oli odottamassa. Niilo käski saattaa hänet luokseen ja heti

senjälkeen astuikin vaatimattoman näköinen, mustapukuinen mies sisään.

"Odotan vain vastaustanne, jalo ritari!" virkkoi tämä sisään päästyään.

Miehen kasvonpiirteet olivat vakavat, silmät syvät ja ajattelevat.

Kasvoja voi pitää kauniinakin, mutta vartalo ei vastannut ruumiillisen

kauneuden vaatimuksia. Mies oli nimittäin pienikasvuinen, kulki

etukumarassa ja hänen ajatuksensa näyttivät lentelevän kokonaan

toisaalla, kuin niiden olisi pitänyt.

"Kukas te olette?" kysyi Niilo välittämättä ollenkaan asiasta, jonka

vuoksi mies oli saapunut.

"Olen maisteri Ericus Olai", vastasi mies, "scholasticus Upsalasta.

Satuin täällä yhteen herra Helmichin kanssa ja hän lähetti heti minut

luoksenne."

"Vai niin, hurskas kaniikki lähettää sellaisen miehen pyytämään minulta

puheillepääsyä. Mahtava mahtaakin hän jo itse olla, koskapa te

luullakseni olette mies, joka ette ainakaan arvoinenne aio pysähtyä

kirkon alimmille portaille."

"Kaniikki Helmich", vastasi maisteri Eerikki, "on herrani,

arkkipiispan, oikea käsi ja nauttii hänen ystävyyttään ja suosiotaan

siinä määrässä, kuin se ihmiselle on mahdollista. Minä itse saan

puolestani kiittää hänen armoaan, arkkipiispaa, monesta hyvästä työstä

ja siksi autankin mielelläni hänen ystäväänsä tämän asioissa."

Niilo katsahti epäluuloisena pappiin, mutta tämä jatkoi:

"Elän ja toimin vain pääasiallisesti muinaisuudessa, mutta avaimet

siihen maailmaan ovat suureksi osaksi hänen armonsa, arkkipiispan

käsissä. Hän se kiihottaa minua toimessani."

"Puhutte arvoituksilla vai oletteko ehkä se mies, josta olen kuullut

kerrottavan, että hän kirjoittaa kirjaa kaikesta, mitä Ruotsinmaassa on

tapahtunut?"

"Olen sama mies!"

"Hyvä!" huudahti Niilo nousten istuimeltaan ja kiinnittäen samalla

tutkivat silmänsä historioitsijaan. "Mitä aiotte kirjoittaa Engelbrekt

Engelbrektinpojasta?"

"Totuutta!" vastasi Eerikki Olavinpoika lyhyeen ja katseli hymyillen

tulista ritaria.

"Lorua, paljasta lorua!" keskeytti tämä, "totuuttahan aiotte kirjoittaa

kaikista, mutta mikä on teidän mielestänne totuus Engelbrektiin nähden?

Onko se totuus, jonka kuulette käyvän herrain saleissa totuudesta,

muiden muassa arkkipiispankin, vai sekö on totuus, joka elää kansan

huulilla ja säilyy sen sydämessä?"

"En ole velvollinen, ankara herra", lausui Eerikki vielä sama hymy

huulilla, "en ole velvollinen muuttelemaan ajatuksiani en yhden enkä

toisen tahdon mukaan. Etsin vain totuutta. Mutta minä haen sitä omilla

silmilläni enkä tahdo lainata toisilta mielipiteitä koskekoot ne sitten

Engelbrektiä tai jotain muuta..."

"Verukkeita, mestari, turhia verukkeita vain", keskeytti Niilo,

"sanokaa suoraan ajatuksenne, mitä ajattelette Engelbrektistä?"

"Ajattelen samaa kuin kansakin, herra Niilo", lausui Eerikki hitaasti

ja syvällä vakavuudella, "häneen nähden voi täydellä syyllä sanoa: vox

populi, vox veritatis."[9]

"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista!" huudahti Niilo ja hypähti

taas kiivaasti istuimeltaan. "Kirjoittakaa, kirjoittakaa Jumalan

nimessä ja lähettäkää minulle pian Engelbrektin historia luettavaksi.

En epäile sanojanne... Kuitenkin, voihan sattua, että ilma, jota

hengitätte arkkipiispan hovissa, voisi sisältää teillekin myrkyllisiä

aineita, jotka huomaamattanne saastuttavat mielenne... Mutta minä

tahdon puhdistaa niistä sekä teidän, että kaikkien muittenkin mielen,

jotka tulevat lukemaan tuon suuren miehen kronikkaa. Ja sentähden

luvatkaa nyt minulle tässä, että heti lähetätte tiedon kun olette

saanut historianne valmiiksi. Te voitte sitten joko itse lukea sen

minulle eli taas lähettää se luettavakseni. Tahdotteko sen, Eerikki

Olavinpoika, tahdotteko luvata sen minulle?"

Ritarin tulinen kiihko näytti saaneen oppineen miehen lämpenemään,

sillä suuremmalla innolla, kuin hänen rauhalliselta, säveältä

luonnoltaan olisi voinut odottaakaan, tarttui hän ritarin käteen.

"Jumala antakoon minulle voimia kirjoittamaan tämän jalon miehen

elämäkerran. Te saatte sen lukea ja tulette olemaan siihen tyytyväinen,

sen takaan teille, Niilo herra!"

He puhelivat vielä hetkisen keskenään. Ja oppinut koulumestari sai sen

kuluessa monta valaistusta teokseensa, jotka kaikki hän suurella

huolella kirjoitti ylös. Saatuaan sitten asiaansa, jota varten

oikeastaan oli tullut, myöntävän vastauksen jätti hän ritarille hyvästi

ja poistui.

Meni hetkinen, jonka kuluessa Niilo pukeutui. Tuskin oli hän vielä

ehtinyt valmiiksi kun jo tuo arvossapidetty ja vaikutusvoimainen

tuomioherra saapui hänen luokseen. Niilo meni häntä vastaan ja

tuomioherra tervehti häntä lämmöllä ja samalla imartelevan

kunnioittavasti. Sellainen esiintyminen herätti Niilossa kummastusta,

eikä hän yrittänytkään salata sitä. Mutta tuomioherra näytti pitävän

sitä aivan luonnollisena ja kiirehti sanomaan:

"Rauha olkoon kanssanne, poikani ... ja siunatkoon Herra hetkeä, jona

nyt astun kynnyksenne yli!"

Niilo Sture otti kumartelevan tuomioherran vastaan ylpeä, läpitunkeva

katse silmissään. Edellisenä iltana oli sydämensä valittu kertonut

hänelle, että tämä mies oli ollut todistajana hänen isänsä

kuolinvuoteen vieressä, kun tuo onneton lupaus annettiin. Ja nyt oli

viimeksi mestari Eerikki Olavinpoika muistuttanut hänelle siitä

läheisestä suhteesta, joka oli olemassa kaniikin ja hänen herransa,

arkkipiispan, välillä. Mutta tuomioherra ei näyttänyt tahtovan

kiinnittää mitään huomiota tapaan, jolla hänet vastaan otettiin. Hänen

tarkka ihmistuntemuksensa ja terävä silmänsä sanoivat hänelle heti,

että ritari pian, ellei siitä jollain tavoin tulisi estetyksi, puhuisi

sellaista, joka veisi häneltä kaiken mahdollisuuden saavuttaa aiottua

tarkoitustaan. Siksi lausuikin hän äänellä, joka täydelleen osotti,

miten hyvin hän voi hillitä itseään:

"Ette katsele suinkaan lempein silmin minua, Niilo ritari. Ja minunkin

täytyy tunnustaa, että ellen olisi ollut näkemässä esiintymistänne

eilisiltana kuninkaan luona, tämä käyntini varmaankin olisi jäänyt

tekemättä... Mutta mitä eilen kuulin ja näin, on nyt lopullisesti

varmistanut minut niissä aikeissa, joita minulla jo kauan aikaa on

teidän suhteen mielessä ollut. Ja nyt tahdon panna aikeeni toimeen,

ellei teillä itsellänne ole vain mitään sitä vastaan ettekä siis

kieltäydy kuuntelemasta ehdotustani."

Kaniikin puhe teki toivotun vaikutuksen. Niiloa hämmästytti se, mitä

kuuli. Ja puhujan levollinen, varma esiintymistapa sai hänen

vastenmielisyytensä ja ennakkoluulonsa horjumaan.

"Omituiselta tuntuu puheenne minusta", sanoi Niilo. "Teidän ei pidä

pahastua, jos niin sanon. Mutta oletteko todella ajatellut, arvoisa

herra, että tunnette ajatuksiani ja toimiani perin vähän ja että se

vähä, minkä tunnette, voi saattaa teidät vain harhaan..."

"Muuta en tarvitse tunteakaan, kuin mitä itse eilen lausuitte

kuninkaalle ja kuninkaan vastauksen teille... Olette onneton, Niilo

ritari, mutta minä voin saattaa teidät onnelliseksi taas... Rakastatte

tätä maata, niin teen minäkin... Puheestanne Kaarlo kuninkaalle kävi

selville, että teillä on sama ajatus valtakunnan pelastamisesta kuin

minullakin... Mutta kukin asia erikseen. Ensin tahdon teille puhua nyt

siitä, joka epäilemättä on lähinnä sydäntänne, nimittäin Briita

neidistä ja hänen isänsä lupauksesta... Voin ilmoittaa teille, että

teillä on mahdollisuus toisiakin teitä, kuin Ruotsin kuninkaan kautta,

saavuttaa päämääränne!"

"Ja mitkä olisivat ne tiet!"

"Varmimmin ja nopeammin voitte saavuttaa tarkoituksenne Ruotsin

arkkipiispan kautta."

"Ah!... Mitä sanottekaan, arvoisa herra... Ruotsin arkkipiispako, herra

Jöns Pentinpoika, tahtoisi auttaa minua onneen, jota Kaarlo kuningas ei

katso voivansa minulle suoda?"

"Niin, sellainen on hänen halunsa!" virkkoi kaniikki tyynesti.

"Ennen olisin uskonut tulen ja veden voivan yhdistyä kuin arkkipiispan

tahtovan tehdä jotain minun hyväkseni!" sanoi Niilo yrittämättäkään

salata sitä epäilystä, jonka tuomioherran sanat hänessä herättivät.

"Niin eri suuntaan ovat tiemme heti alusta alkaen kulkeneet, että

teidän on vaikea saada minua vakuutetuksi sanojenne totuudesta."

"Te ette tunne arkkipiispaa!"

"En tosin niin hyvin kuin te, mutta kuitenkin tarpeeksi tietääkseni,

ettei hän voi olla ystäväni... Sillä minä en ole hänen ystävänsä, sen

te kyllä hyvin tiedätte samoinkuin arkkipiispa itsekin!"

"Niin, jos pinnalta katsotaan, silloin ette ole arkkipiispan ystävä.

Mutta työskenteleväthän auringon valo ja lämpökin yhdessä samaa

tarkoitusta varten, saattaa maa vihreäksi ja siten elättää ihmiset ja

eläimet. Niin ovat he siis toisiinsa sidotut, vaikka vaikuttavatkin

kumpikin erikseen. -- Tältä kannalta katsottuna olette tekin ja

arkkipiispa toistenne ystäviä!"

"Minä sanotte ... minäkö ja arkkipiispa Jöns Pentinpoika ... mekö

työskentelisimme samaa päämäärää varten?"

"Sitä uskallan väittää, jalo ritari!"

Molemmat vaikenivat ja Niilo kiinnitti tutkivat silmänsä mahtavaan

tuomioherraan, joka kuitenkin kesti hänen katseensa. Lopulta levisi

hymy Niilo Sturen kasvoille.

"Toimistaan mies tunnetaan", sanoi hän, "ja sitä te ette ainakaan voi

väittää, että minun ja arkkipiispan tekoja voisi verrata toisiinsa, ei

sellaisinaan, eikä lopulliseen päämääräänkään katsoen. Vai onko hänen

armonsa, arkkipiispa, niin ihmeellisesti muuttunut, että hän nyt on

kuninkaan ystävä? Sellaiseksi ei hän ainakaan tähän asti ole

osottautunut."

"Niin sanotte te, jalo ritari, ja kuitenkin saatte heti nähdä, että se,

mitä olen sanonut, on totta. Sanokaapa nyt minulle, ettekö tekin pidä

tärkeämpänä itse kelloa kuin kellotapulia, joka sitä kannattaa!... Sen

asian suhteen, Niilo ritari, ei arkkipiispa koskaan ole ollut kahden

vaiheilla. Kellon tähden tahtoo hän uhrata henkensä ja verensä ja

kaikki mitä hänellä on... Ja niinhän tahdotte tekin!"

"Toisin sanoen, arvoisa herra, te tahdotte tällä väittää, että Ruotsi

olisi hänelle yhtä rakas ja kallis kuin minullekin... Mutta silloin

näyttäköön hän sen myös teoissa. Ja sitä älkää sanokokaan, että hän,

joka Jumala paratkoon on kantanut nurjaa kilpeä Ruotsin kuningasta

vastaan, että hän rakastaisi Ruotsinmaata."

Synkkä varjo ilmaantui tuomioherran kasvoille ja terävät, tutkivat

silmät kiintyivät Niiloon. Mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli

tullutkin, se varjo, ja tyyni levollisuus sai hänessä taas vallan. Ja

aivan säveänä vastasi hän tehtyyn väitteeseen.

"Vaikea on lukea miehen ajatuksia hänen kasvoistaan ja sitä ihmistä ei

ole, joka voisi väittää tuntevansa arkkipiispa Jöns Pentinpojan. Mutta

se, mitä olen sanonut, on totta ja sen tulette te kerran vielä

huomaamaan, vaikka tekonsa teistä nyt näyttävätkin, huomatkaa, että

sanon näyttävät, näyttävät puhuvan sitä vastaan. Te saatte vielä nähdä,

että hän ennen kaikkia tahtoo vain Ruotsin kunniaa, Ruotsin hyvää... Ja

siinä suhteessa, jalo ritari, siinä suhteessa seisotte te samalla

maapohjalla. Siksi voittekin te aivan hyvin tulla hänen miehekseen ja

voimakkaalla kädellänne viedä tätä yhteistä, suurta asiaa eteenpäin...

Huomaan, että epäilette, mutta poistakaa se epäilyksen tunne

rinnastanne, Niilo ritari. Tahdon vannoa valan, pyhän, kalliin valan,

ottakaa vaikka henkenikin, ellei se, mitä nyt olen puhunut, ole aivan

totta. Te olette kunnon mies, ritari, jolla ei ole vertaa. Siksi

olenkin puhunut teille ilman mitään edellytyksiä varmana siitä ettette

väärinkäytä vilpittömyyttäni..."

Taas kiintyivät kaniikin terävät silmät läpitunkevina ritariin. Mutta

tämä seisoi siinä ääneti ja, niinkuin näytti, ajatuksiinsa vaipuneena,

kädet ristissä rinnoillaan. Ja Helmich jatkoi:

"Arkkipiispa ei mitään muuta niin kernaasti halua kuin Ruotsin

pelastusta. Sitä varten tahtoo hän koota ympärilleen kaikki samaa

ajattelevat, yhdistää ne lujaan liittoon, joka uskaltaa uhrata kaikki,

kaikki Ruotsin edestä...! Te olette ylhäistä sukua, olette nuori,

urhoollinen. Teidät tuntee ja teitä rakastaa rahvas. Te voitte nostaa

aseisiin talonpoikaisjoukon, niinkuin eilen kuninkaan luona sanoitte,

te voitte nostaa sen aseisiin ja puhdistaa valtakunnan! Sitä vaatiikin

arkkipiispa nyt teiltä. Siitä kaikesta nyt huomaatte, miten arkkipiispa

on seurannut teidän askeleitanne näinä pitkinä vuosina, kun olette

elänyt erotettuna kuninkaasta, kaikkien ihmettelyn, etten sanoisi

halveksimisen esineenä. Arkkipiispa on ihmetellyt, mitä muutkin ovat

ihmetelleet. Ja kun nyt kuninkaan luona kuulin teidän vapaan,

voimakkaan ja lämpimän puheenne, niin vahvistui minussa se mielipide,

joka sekä minulla että arkkipiispalla teistä jo kauan aikaan on ollut.

Ojentakaa nyt minulle kätenne suostumuksen merkiksi ja sallikaa minun

viedä arkkipiispalle sellainen tervehdys, että tahdotte liittyä

häneen... Silloin on teistä tuleva ensimmäinen mies Ruotsissa ja

silloin voitte te myös vuoden ja päivän kuluttua kuljettaa sydämenne

valitun, kauniin Briita neidin, morsianna linnaanne!"

Ollen varma jo asiansa onnistumisesta katseli tuomioherra nyt

tyytyväisesti hymyillen ritaria, joka oli tullut aina vain

vaaleammaksi, mitä kauemmin puhetta jatkui. Ei ollut muuten mikään

ihme, jos tämä arkkipiispan kavala välitysmies erehtyikin ritarin

suhteen. Onhan ihmissydän yleensä niin samallainen. Intohimot,

turhamaisuus, kunnianpyyntö, kosto, ne hallitsevat enemmässä tai

vähemmässä määrässä kaikkia. Ja Niilo ritarilla oli paljon kostettavaa,

paljon voitettavaa. Hän oli saanut kärsiä häväistystä, hänet oli

syrjäytetty, unhotettu. Hänen jaloimmat pyrkimyksensä oli

väärinkäsitetty. Hänen onnensa oli kylmästi poljettu ja tyhjäksi tehty.

Kukapa siis ei hänen tilallaan olisi kuunnellut, viehättynyt

sellaisesta puheesta, sellaisesta tarjouksesta, kuin kaniikki Helmich

nyt esiin toi. Epäilemättä oli hetkikin onnellisesti valittu. Ja

taitavammin ei olisi voitu asiaa ajaa kuin se nyt tehtiin. Hieno

tuomioherra saattoi siis täydellä luottamuksella odottaa ritarin

vastausta.

Mutta Niilo Sture vastasi:

"Te olette tehnyt minulle ehdotuksen, että yhtyisin liittoon

arkkipiispan kanssa ja, niinkuin suvaitsitte sanoa, Ruotsin tähden.

Samalla olette jo ilmoittanut palkinnonkin, joka on tuleva osakseni,

jos suostun arkkipiispan tarjoukseen. Tahdon antaa nyt teille

vastaukseni. Jos asia on todella niinkuin sanotte, niin on meidän

tarkoituksemme Ruotsin suhteen samat. Ja silloin olemme ystäviä, hän ja

minä, ilman välipuheitakin, samaten kuin vastaisessa tapauksessa siksi

emme koskaan tule. Mitä taas tulee Briita neitiin ja hänen isänsä

viimeiseen tahtoon, niin suoraan sanottuna tekee se minuun inhottavan

vaikutuksen, että käytätte sitä syöttinä minulle tarkoituksianne

varten. Jos tunnette neitosen mielen ja jaksatte ajatella, että tämä

hänen isänsä viimeinen tahto perille asti ajettuna voi saattaa hänet

kuolemaan, niin on teidän velvollisuutenne ihmisenä ja pappina tehdä

kaikki mitä voitte, että tämä määräys tulisi kumotuksi. Ainoastaan

sillä ehdolla, siitä saatte olla varma, suostun arkkipiispan

tarjoukseen tässä asiassa. Mutta palkintona en koskaan jotain lupausta

vastaan, joka sitoisi vapaan tahtoni. Lopuksi tahdon vielä huomauttaa,

että jos tarkoitusperä meillä onkin sama, niin emme siltä suinkaan ole

yhtä mieltä keinoista, joilla se on saavutettava..."

Niilo pysähtyi ja hänen levolliset silmänsä tarkastelivat tutkivina

kaniikkia. Mutta tämän, niin hyvin kuin voikin hillitä itseään, oli nyt

vaikea salata kummastusta, joka hänet valtasi kuullessaan ritarin

sanat.

"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi hän hieno hymy huulillaan. Sillä ei hän

mitään sen enempää tarkoittanut. Hän tahtoi vain siten kääntää ritarin

huomiota itsestään ja saada miettimisaikaa. Ritarin sanoista ja

kasvojen ilmeistä huomasi hän näet aivan selvään, ettei tämä ollutkaan

se mies, joksi sekä hän että arkkipiispa olivat luulleet häntä.

"Puheestanne kävi selville", jatkoi Niilo taas, "että arkkipiispa pitää

tietä, käytettäviä välikappaleita kokonaan sivuasioina. Sitä en minä

voi ja ... luottamus luottamuksesta ... en koskaan luovu Kaarlo

kuninkaasta. Voitte sanoa sen hänen armolleen! Tapahtukoon mitä

tahansa, hänelle ja valalleni pysyn sittenkin uskollisena. Se on totta,

mitä sanotte, synkkä on polku, jonka valitsen. Niinkuin kuihtunut kukka

on kunnia sitä astellessa. Jos taas suostuisin tarjoukseenne, olisin

epäilemättä ensimäisten rivissä ja voittaisin kai onnenikin ennen

pitkää, onneni, jota niin kaipaan. -- Mutta minä luotan siihen, että

yksi vielä on olemassa, joka tuomitsee toisin kuin mitä ihmiset

tekevät. Hänen edessään toivon kerran voivani seisoa pää pystyssä,

niinkuin todellisen ritarin tapa on!... Oletteko nyt ymmärtänyt minua?"

Ritarin puhe oli niin levollista ja samalla niin lämpöä täynnä. Huomasi

kyllä, miten syvästi hän suri onnensa menettämistä, onnen, jota hän oli

jo niin monta vuotta uneksinut. Myöskin ajatellessaan sitä tuskaa, jota

Briita tuntisi, jos häntä uhkaava kova kohtalo todellakin täyttyisi --

myöskin se liikutti hänen mieltään. Tuhat ääntä hänen rinnassaan

kuiskasi hänelle, että myöntyisi, suostuisi tehtyihin ehdotuksiin. Ja

kaikki ne toivat puolustuksekseen tuomioherran väitteen, että Ruotsin

onni oli arkkipiispankin korkein tarkoitusperä. -- Mutta Niilo Sturen

sielussa soi jänne, joka ei koskaan katkennut, jänne, jonka muodosti

niitten muisto, jotka olivat olleet hänelle rakkaat. Ne olivat

ohjanneet hänen kulkuaan. Ja heidän sanansa säilyivät hänen mielessään

niinkuin yksinäinen kukka keskellä kuohuvaa merta, niinkuin kaukainen

tähti taivaan sinilaella johdattaen häntä hänen pimeällä polullaan.

Kaikki se yhdistyi lopulta hänen rakastettunsa puhtaan kuvan ympärille.

Tämä oli nyt hänelle jo itse asiassa etäämpänä kuin tähti viimeöisessä

unessa. Mutta hän näki hänet kuitenkin. Ja hänestä tuntui niinkuin

olisi neitonen juuri tämän etäisyyden avulla kiinnittänyt hänet vain

lujemmin itseensä ja siihen valon, rauhan ja sovinnon maailmaan, jossa

hän hallitsi.

Monituisella tavalla ja monen muotoisina kohtaavat taistelut ja

kiusaukset ihmistä hänen elämänsä tiellä, mutta totuus, se on yksi

vain, ja onneton se, joka ei voi suojella kunniataan, lupauksiaan,

toiveitaan maailman myrskyiltä. Onni liukuu hänen käsistään ennenkuin

hän huomaakaan sitä. Lumottuna käy sellainen elämän läpi, meri kohoaa

hänen ympärillään ja hän vaipuu verkalleen ja hukkuu, uppoaa lopuksi.

Eikä muisto levittele lehviään hänen haudallansa. Mutta voitettu

kiusaus, tunne, että on voittanut, se tuo sanomattoman rauhan rintaan,

antaa lisää voimia uusiin taisteluihin.

Siksi seisoikin nyt halveksittu ritari niin levollisena. Siksi katseli

hän nyt niin uljaana, ylevänä maailmaa ja mahtavan arkkipiispan

lähettiä. Tämä myös puolestaan luuli nyt tulleensa tuntemaan miehen,

joka seisoi siinä hänen edessään. Ja niinkuin muutkin, piti hän tätä

jalon mielen ilmaisua yksinkertaisuutena. Mutta vielä tahtoi hän lyödä

viimeisen valttinsa pöytään ennenkuin antoi asiansa niin raueta.

"Toimistanne määräätte itse, jalo ritari", sanoi hän, "mutta oletteko

edes oikein ajatellut, että ystävän käsi, joka teille nyt tarjotaan voi

muuttua vihamiehen kädeksi, kun se takaisin työnnetään... Oletteko edes

oikein ajatellut, mikä mies se on, jonka ystävyyden tarjousta näin

kohtelette?"

"Olen kyllä!" huudahti Niilo, "kaikkia olen tarkoin ajatellut!"

"Arkkipiispan valta on suuri ... monessa suhteessa suurempi kuin

kuninkaan!"

"Jumala on häntäkin mahtavampi!"

"Hyvä... Välimme ovat siis aivan selvät... Kunpa ette vain katuisi

vielä, sillä käsi, joka minun kauttani nyt tarjottiin teille, sitä ei

tarjota enää toista kertaa!"

Kaniikki viivähti vielä hetkisen, ikäänkuin olisi hän tahtonut antaa

ritarille miettimisaikaa ja saada alkuun uuden keskustelun. Mutta

nähdessään nuo lujat ja päättävät, vaikka samalla vaaleat kasvot

edessään, jätti hän hyvästi ja meni.

Niilo jäi siihen yksin seisomaan ja katselemaan poistuvan jälkeen.

Epäilysten tulva täytti hänen mielensä ja nuo vanhat ajatukset koskien

kuningasta ja valtakuntaa palasivat taas. Mutta hän tempautui väkisin

irti alakuloisuudestaan, käveli muutaman kerran lattian yli ja pysähtyi

sitten ikkunan eteen.

Elämä ulkona hänen huoneensa edustalla oli vilkastunut. Rahvasta

oli lukuisasti saapunut kaupunkiin ja monet ritarit, joista toiset

olivat saapuneet hautausta varten, toiset taas tulleet kuninkaan

seurassa, toivat asepalvelijoineen siihen vielä uutta vaihtelua.

Välinpitämättömänä katseli Niilo ohikulkevaa liikettä. Hänen

ajatuksensa kulkivat omia teitään, niinkuin ihmisetkin kadulla. Niin

seisoi hän siinä mistään välittämättä kauan aikaa. Mutta äkisti

vilkastuivat hänen silmänsä, niinkuin olisi joku siellä ulkona

kiinnittänyt hänen mieltään.

Siellä alhaalla ikkunan vieressä seisoi kaksi miestä keskustellen.

Toinen oli kaniikki Helmich, toinen herra Ove Laurinpoika. He erosivat

juuri toisistaan, kun Niilo huomasi heidät. Ove herra kääntyi pihalle

ja heti senjälkeen kuuli Niilo Sture hänen askeltensa äänen rappusista,

jotka johtivat hänen omaan huoneeseensa.