I.

Kellojen soidessa.

Juhlallisesti kajahtelivat kirkkojen kellot Vadstenassa. Hitaasti

ja verkalleen vain kuoleutui niiden ääni avaruuteen. Mutta

luostarikirkosta, sieltä kuului munkkien kaunis laulu.

Ruotsin valtakunnan marski, Tord Bonde, oli päivällä laskettu maan

mustaan multaan. Ja kuningas ja valtakunnan ylhäisimmät miehet olivat

saattaneet häntä hautaan. Haudalta palattuaan oli kuningas sulkeutunut

huoneisiinsa, eikä kukaan uskaltanut häiritä häntä. Siksi saikin kaksi

mustiin puettua miestä, joilla oli paksut hopeaketjut rinnoillaan,

odottaa suuressa salissa turhaan puheillepääsyä.

Miehet olivat kaksi lybeckiläistä kauppiasta ja olivat he nyt

paluumatkalle lähdössä, koetettuaan turhaan yhdessä muitten

lähettiläitten kanssa rakentaa rauhaa kuninkaan ja Tanskan välillä.

Kristian kuningas oli näet pyytänyt hansakaupunkeja rauhanvälittäjiksi,

mutta sitäpaitsi oli näillä vielä toinenkin tärkeä asia kuninkaalle

esitettävänä. Se koski heidän kauppaoikeuksiaan, joita Kaarlo ei ollut

vahvistanut. Kummankaan asian ajaminen ei heille kuitenkaan vielä tähän

asti ollut onnistunut. Ja nyt jäähyväisillä kuninkaan luona olivat he

päättäneet tehdä viimeisen yrityksen.

Ilmoittautuessa ei kuningas ollut antanut mitään vastausta, ottaisiko

heitä puheilleen vai ei. Siksi seisoivatkin he siellä kahden vaiheilla,

menisivätkö pois vai odottaisivatko vielä kuninkaan kutsua.

Silloin alkoi kuulua kovaa kavioiden kapsetta kadulta ja heti

senjälkeen pysähtyi joku kuninkaankartanon edustalle. Ennen pitkää

kuului jo kannusten kilinää rappusista ja ovi avautui. Sisään astui

upeasti puettu nuorukainen kuninkaan aseenkantajan seuraamana, joka

viimeksimainittu kiirehti suoraa päätä ilmoittamaan äskentullutta.

Aseenkantaja tuli heti taas ulos, mutta kuningas viipyi vielä. Ja

nuorukainen, jota ei näyttänyt miellyttävän odottaminen yhdessä

kauppiasten kanssa, käveli huoneessa edestakaisin ylpein askelin.

Vähän ajan kuluttua astui kuningas kuitenkin sisään.

Hänen päänsä, joka tavallisesti oli niin uljaassa asennossa, oli nyt

alas painunut. Ja syvää surua ja kaipaavaa huolta ilmaisivat kuihtuneet

kasvonsa. Nähdessään odottavat ojentui hänen vartalonsa ja pää harmaine

hiuksineen kohosi pystyyn. Nuorukainen sai häneltä kehottavan

nyökkäyksen puhumaan.

"Tulette kai Kalmarista, Ove herra?" lausui hän. "Mitä uutisia jalolta

heimolaiseltani, herra Kustaa Kaarlonpojalta?"

"Häneltä itseltään on minulla vain hyviä uutisia tuotavana, herra

kuningas", vastasi Ove kohteliaasti kumartaen, "mutta niin ei

vävyltänne, herra Eerikki Eerikinpojalta, Borgholmasta!"

"Ilmoittakaa heti vain tietonne, Ove herra...! Surua ne soivat nyt

kirkonkellot ja sanainhan pitää olla säveleen mukaan, arvelen minä."

Synkkä, toivoton hymy kuvastui kuninkaan kasvoilla.

"Herra Maunu Gren ja herra Olavi Akselinpoika ovat Blekingestä päin

hyökänneet Ölantiin ja vallanneet koko saaren sekä sulkeneet Eerikki

herran Borgholman linnaan. Kustaa herra, lankonne, pyytää teitä

sentähden mitä pikimmin kiirehtimään Ölannin ja Borgholman avuksi,

sillä huhutaan, että Kristian kuningas olisi sinne itsekin jo suuren

laivaston kanssa tulossa."

"Ja siinäkö on kaikki?" kysyi kuningas, kun Ove herra näytti jäävän

hänen vastaustansa odottamaan.

"Hyvät uutiset säästetään aina viimeiseksi", lisäsi Ove herra

reippaasti. "Kuusisataa miestä ilmautui Kalmarin edustalle vaatien

kaupunkia antautumaan. Heitä kohteli Kustaa herra samalla tavalla, kuin

vähää ennen Maunu Greniä. Hän karkotti heidät menemään niin että kenttä

pölisi! Mutta itse ei Kustaa herra voi auttaa Ölantia ja Borgholmia.

Tanskan kuningas on liian voimakas..."

"Hyvä on, Ove herra!" keskeytti kuningas. "Kristian kuningas saadaan

kai sittenkin lopulta nöyrtymään!"

Ja kääntyen Ove herrasta molempain kauppiaitten puoleen viittasi hän

heitä kätensä liikkeellä astumaan esiin. Nämät kumarsivat nöyrästi ja

vanhempi heistä alkoi puhua. Hän uskalsi vieläkin, sanoi hän,

muistuttaa kuninkaalle sodan onnettomuuksia. Niistähän kertoivat nyt

nämätkin tiedot Ölannista. Lopuksi pyysi hän, että kuningas suostuisi

rauhaan, lahjottaisi kansalleen levon ja onnen jälleen, pyysi sitä mitä

nöyrimmällä tavalla.

"Voidakseni arvostella teidän menettelyänne tässä asiassa, täytyy minun

valita kahden seikan välillä", virkkoi kuningas levollisena, vaikka

vähän katkerana, kun kauppias oli lopettanut puheensa. "Joko puhutte te

vasten parempaa tietoanne, tai ette te, niin omituiselta kuin se

tuntuukin, tunne koko sitä asiaa, josta nyt minulle puhutte. Aivan

hyvin tietää Kristian kuningas, että hän yksin on syyllinen tähän

sotaan, joka nyt pohjoismaissa raivoaa. Petoksella ja kavaluudella on

hän riistänyt Norjan minulta samaten kuin Gotlannin Ruotsilta. Petosta

ja vilppiä käyttäen on hän hyökännyt Ruotsin kimppuun ja kavalluksen

kautta koittaa hän saada tämänkin valtakunnan haltuunsa... Sanokaapa

nyt itse, kumpaako meistä teidän pitäisi rauhaan kehottaa! Jos varas

vie teiltä takkinne, niin pitääkö teidän silloin ojentaa kätenne ja

rukoilla vapautusta rangaistuksesta?"

Mykkänä jäi kauppias miettimään kuninkaan sanoja, mutta tämä jatkoi:

"Ja ennen kaikkia, miettikää tarkoin, mille kannalle asetutte tässä

asiassa, te Lybeckin, Rostockin ja Greifswaldin kauppiaat, miettikää

tarkoin, ennenkuin toimitte... Jos Kristian kuninkaan todella onnistuu

vallata Ruotsi, niin on teillä sama leikki edessä kuin Eerikki

kuninkaan aikana. Kauppanne saa kärsiä suuria vaurioita... Ei ole

suinkaan sanottu, että se, joka nyt luvataan, myöskin pidetään!"

Kun kuningas oli lopettanut, alkoi kauppias taas puhua. Hän ei suinkaan

tahtonut kieltää kuninkaan sanojen todenperäisyyttä ja selitti, ettei

hansa mitään mieluummin halunnut, kuin että rauha vallitsisi

pohjoismaissa. Mutta samassa toi hän myöskin esiin hansaliiton

vaatimuksen saada kauppaoikeutensa vahvistetuksi ja osotti miten

tarpeellista se oli varsinkin nyt sodan aikana.

Kun kuningas antoi siihen välttelevän vastauksen, tuli kauppias vain

innokkaammaksi. Ja lavealti alkoi hän selitellä hansan ja varsinkin

synnyinkaupunkinsa Lybeckin rikkautta ja sitä vaaraa, joka Ruotsia

uhkaisi, ellei hänen kotikaupunkinsa laivat enää saisi tulla Ruotsin

satamiin. Silloin leimahtivat kuninkaan silmät ja uljaasti vastasi hän:

"Viekää tervehdykseni kaupungeille ja samalla vastaus, että, elleivät

enää tahdo tulla Ruotsiin, niin pysykööt kotona!"

Tämä äkillinen käännös sai kauppiaat kokonaan hämmennyksiin. Vastaus

oli jyrkkä ja epäävä. Eikä kuningas antanut heille edes tilaisuutta

enempiin sovitteluihin, vaan lisäsi heti:

"Ja se on nyt viimeinen sanani tässä asiassa!"

Kunnioittavasti kumartaen poistuivat lybeckiläiset ja kuningas jäi

kahden kesken Ove Laurinpojan kanssa, joka ilolla näytti tervehtivän

tätä tilaisuutta saada puhella kuninkaan kanssa. Hänen näytti kuitenkin

olevan vaikea päästä alkuun. Hän katseli kuningasta, joka seisoi siinä

selkä häneen kääntyneenä ja tujotti ulos ikkunasta, ikäänkuin

kuunnellen kirkonkellojen valittavia ääniä, jotka yhäti vain

muistuttivat hänelle kärsimäänsä tappiota. Ove herra ryki ja muutteli

jalkojaan mutta sittenkään eivät ne sanat vain kirvonneet hänen

suustaan. Huulet sulkeutuivat jo samassa kuin avautuivat.

Hetki oli myös huonosti valittu, sen huomasi hän kyllä. Kuningas

tietysti ajatteli nyt vain kuollutta marskiaan ja Borgholman menetystä.

Ja kellojen valittava ääni, se ei näyttänyt lakkaavankaan. Silloin

kääntyi kuningas äkisti ympäri ja tuntui ihmettelevän, kun Ove herra

oli vielä huoneessa.

"Onko teillä vielä jotain minulle ilmoitettavaa?" kysyi hän.

"On, armollinen herra!" sai Ove sanotuksi. "Minulla on vielä jotain

teille puhuttavaa... Tahtoisin..."

"Koskeeko se minua vai valtakuntaa?" kysyi kuningas kiihkeänä. Hän näet

odotti saavansa kuulla vieläkin jostain onnettomuudesta, josta Ove

herra ei ollut tahtonut puhua muukalaisten läsnäollessa.

"Ei", vastasi Ove herra, "se koskee vain minua ... minua ja Briita

neitiä."

Sana oli nyt sanottu ja Ove herra veti syvään henkeään niinkuin olisi

suurenkin työn toimittanut. Mutta sitten jatkoikin hän aivan vapaasti:

"Te tiedätte kyllä, että minulla on hänen isä vainajansa, herra Kaarlo

Tordinpojan lupaus, Jumala hänen sieluaan armahtakoon... Minä pyytäisin

nyt, herra kuningas, että koska te nyt veljen kuoltua olette neidon

laillinen naittaja, että te, noudattaen hänen isänsä tahtoa, antaisitte

hänet minulle avioksi!"

"Kiire tuntuu teillä olevan, Ove herra", vastasi kuningas hyvin

välinpitämättömän näköisenä. "Briita neiti rakasti veljeänsä

suuresti... Luuletteko että hänellä nyt jo olisi häämietteet mielessä,

vaikka veli on tuskin vielä kylmennyt haudassaan?"

"Kiirettä ei asialla ole", alkoi Ove herra taas tavallisella

reippaudellaan puhua, "ellei Briita neiti vain muuta mieltään, niin

saatte lykätä häät niin kauas tulevaisuuteen, kuin itse haluatte!"

"Mikäpä serkkuni mielen muuttaisi!... Vai onko teillä jotain aihetta

sellaisiin luuloihin?"

"En luule olevani niinkään ilman...!"

"Ja kuka se sitten olisi?"

"Herra Niilo Bonpoika eli herra Niilo Sture, niinkuin hän nykyään

kutsuu itseään!"

"Niilo Sture!" huudahti kuningas kalveten. "Kuinka tulee mieleennekään

ajatella sellaista!"

"Se ajatus ei ole niinkään eilispäivän lapsi, armollinen herra",

vastasi Ove. "Niin, voinpa sanoa, että neidon rakkaus hävisi samalla

hetkellä kun se alkoikin... Siitä on nyt jo monta vuotta kulunut.

Briita neiti eli silloin vielä lapsena Penningebyssä. Heti senjälkeen

kun hän oli pelastunut vitaliveljesten kynsistä, huomasin ensikerran,

että hän rakasti minua. Ja pian tulin näkemään, etten todellakaan ollut

pettynyt asian suhteen. Minun kanssani tanssi hän aina mieluimmin,

leikitteli ja laski pilaa ja oli melkein vallattomin kilpailijani

läsnäollessa... Mutta sitten muuttui kaikki yht'äkkiä. Voinpa sanoa,

että muutos tapahtui sinä iltana, jolloin hänen haukkansa pakeni Niilo

Sturen kaulaketjun kanssa..."

Kuningas vavahti ja kääntyi pois, ikäänkuin olisi nuorukaisen laaja

rakkausjuttu alkanut väsyttää häntä. Mutta tämä jatkoi, kerran alkuun

päästyään, aivan vapaasti kertomustaan välittämättä ollenkaan siitä,

huvittiko se kuningasta eli ei.

"Suriko hän haukkaansa, vai kaulaketjua vaiko taas kaulaketjun

omistajaa, niin, sitä en tiedä... Se vain on varmaa, että hän sinä

päivänä kokonaan muuttui ... ja sellaisena on hän pysynyt tähän asti."

"Ja jos se nyt koskisi todella kaulaketjun omistajaa, Ove herra ...

mitä silloin tekisitte?"

"Jumala siitä varjelkoon, herra kuningas!" puhkesi Ove puhumaan ja löi

samalla miekkaansa. "Se ajatus voisi saada järjen päästäni!"

"No, no", keskeytti kuningas rauhoittaen, "mielikuvituksenne vain

liioittelee teille asian suuremmaksi kuin se onkaan, Ove herra...

Serkkuni kyllä pysyy sanassaan ja minä myös hänen isänsä puolesta,

siitä saatte olla varma, vaikka häitä ei nyt voidakaan viettää,

ennenkuin rauha on saatu!"

Mutta nyt heittäytyi Ove herra polvilleen.

"Ei, herra kuningas, ei, ei!" huudahti hän kiihkeänä ja intohimoisena,

josta kaikesta kuningas huomasi, että asia oli hänelle henkeäkin

kalliimpi. "Jos olen saavuttanut suosionne, jos joskus olette tuntenut

iloa siitä, kun olette saanut tehdä toisen onnelliseksi, niin antakaa

nyt minulle sananne, että pian, hyvin pian panette setänne lupauksen

täytäntöön!"

Kuningas nosti polvistuneen ylös ja koetti rauhoittaa häntä, niin

vaikeaa kuin se olikin. Vihdoin sanoi hän:

"Jouluna, Ove herra, jouluna voimme ottaa asian uudestaan puheeksi...

Mutta nyt se jääköön!"

Ja kuningas poistui salista huoneisiinsa.

Ove herra jäi siihen seisomaan ja ankara tuska tunki hänen rintaansa.

Hän rakasti todellakin kuninkaan kaunista serkkua, mutta menetteli

siinä rakkaudessaan samalla tavalla kuin ajaessaan otusta metsässä. Se

piti käydä rientoaskelin ja hän katsoi otusta jo omakseen, joskin

nuolensa ei ollutkaan vielä muuta kuin vain sipaissut sitä. Kiivaana,

tulisena, mutta samalla iloisena ja reippaana, sellaisena voitti Ove

herra kaikkien sydämet puolelleen. Mitään pahaa ei hänessä oikeastaan

ollutkaan, vaikka hän, intohimojen kohotellessa jättiläislaineitaan,

voikin yhtä helposti ottaa askeleen pahaan kuin hyväänkin.

Kauan mietti hän siinä itsekseen, vaivaisiko vielä kuningasta

pyynnöillään vai antaisiko asian jäädä siihen eli ryöstäisikö vanhan

hyvän tavan mukaan muitta mutkitta morsiamen itselleen. Lopulta ei hän

enää tiennyt, mikä olisi paras, ja kiukuissaan iski hän nyrkkinsä

rintaan. Kellojen valittava ääni sai vielä myrskyn hänen rinnassaan

kohoamaan. Hän syöksyi jo kuninkaan ovelle.

Mutta siinä maltti hän mielensä ja pysähtyi. Hänen mieleensä juolahti

näet yht'äkkiä ajatus, että jos hän nyt suututtaisi kuninkaan, pilaisi

hän vain sillä koko asiansa. Ennen kaikkia oli hänen nyt noudatettava

kuninkaan tahtoa, varsinkaan kun ei ollut varma rakastettunsa

mielentilasta ja kun ei missään tapauksessa tahtonut alentua sellaiseen

konnantyöhön, että ryöstäisi immen vasten hänen omaa tahtoaan. Ja

sittenkun tunteitten kuohu vähitellen oli ehtinyt laskeutua, voi hän jo

helpommin katsella asiaa sen eri puolilta, ajatella kuninkaan lupausta

ja sitäkin mahdollisuutta, että neitonen voisi vaikuttaa kuninkaaseen

jonkun toisen hyväksi. Hän kääntyi ulko-ovelle ja riensi ulos. Nopein

askelin poistui hän sitten kuninkaankartanosta ja kellojen soitto se

soi siinä mennessä niin rauhoittavasti ja lohduttavasti hänen

korvissaan. Mutta ne ajatukset, kuinka voittaisi Briita neidin

itselleen, ne olivat vallanneet hänet niin kokonaan, ettei hän edes

huomannut, miten kaksi naishaamua hiljaa hiipi hänen jäljessään

rappusia alas ja kiirein askelin suuntasi kulkunsa luostaria kohti.

Kevyestä, sulavasta käynnistä päättäen oli toinen heistä vielä vallan

nuori. Toisen näytti olevan vaikea seurata häntä ja pari kertaa

tarttuikin hän jo seuralaistaan kädestä kiinni, pidättääkseen tätä.

"Hiljempaa, hiljempaa, jalo neiti!" sanoi hän, "noin ei koskaan Kaarina

kuningatar lentänyt!"

"Antakaa se minulle anteeksi, Inga äiti!" lausui neitonen nöyränä ja

hiljensi samassa kulkuaan. "Mieltäni painaa vain se ajatus, että ritari

raukka saa odottaa siellä, nyt kun hän on enemmän lohdutuksen tarpeessa

kuin milloinkaan ennen, nyt kun ystävä on poissa ja hän seisoo taas

aivan yksin maailmassa."

"Niin, mene", puhkui vanhus helposti lepytettynä, "ritari raukka,

ritari raukka ... ja hän, joka kerran oli marskille melkein kuin oikea

käsi...! Niin omituisesti muuttuu maailman meno...! Muistan aivan

hyvin vielä kun hän pelasti kuningatar vainajan, Jumala hänen sieluaan

armahtakoon, tuona kauheana päivänä, jolloin talonpojat raastoivat

taalalaisvoudin luostarista ulos ... jaa, jaa, voi, voi, sitä nuorta

herraa! Ja nytkö hän on aivan yksin maailmassa eikä ole ketään muuta,

kuin te, jalo neiti, joka lohduttaisi häntä!"

"Ei ketään muuta kuin minä!" huokasi neitonen ja askeleensa tulivat

taas joutuisammiksi hänen itsekään sitä huomaamatta.

Vanhus ojensi kätensä pidättääkseen vielä kerran neitosta ja

muistuttaakseen tälle, ettei Kaarina kuningatar koskaan lentänyt, ei

vaikka asia olisi koskenut herra Kaarlo Knuutinpoikaa, mutta silloin

olivatkin he jo luostarinportilla. He astuivat hiljaiseen kirkkoon ja

kulkivat käytävää pitkin kuoriin, jossa kynttilät paloivat Kaarina

kuningattaren haudalla. Siihen pysähtyi vanhus, lankesi polvilleen ja

rukoili. Ja hänen mieleensä tuli siinä kuluneet hetket, kun hän vielä

sai koristella kuningatarta, omaa Kaarinaansa, lempilastansa. Ja pyhä

toivo täytti hänen sielunsa saada palata hänen luokseen taas, elää

hänen lähellään, jos se syntiselle ihmiselle vaan oli mahdollista

lähestyä sellaista Jumalan enkeliä.

Aivan lähellä tuota yllämainittua kuoria kohosi ihan uusi hautapatsas,

johon oli piirrettynä marski Tord Bonden nimi, kuolinpäivä ja vuosi

sekä alle tuo tavallinen lause: "requiescat in pace, levätköön

rauhassa!" Vahakynttiläin valossa, jotka paloivat kahdessa seinään

kiinnitetyssä metallikoukussa, kimaltelivat kirjaimet sankarin nimessä

niinkuin jalokivet.

Tai ehkä ne olivatkin kyyneleitä vain, joita joku ystävä oli

vuodattanut siinä kuolleen muistolle.

Hautapatsaan juurella, pää alas painuneena ja silmät kiinnitettyinä

Tord Bonden nimeen, oli yksinäinen mies polvistuneena.

Hänen takkinsa oli mustansinistä samettia. Ja yli rinnan kulki hänellä

kallisarvoinen vyö, johon Yö- ja Päivä-suvun vaakuna oli kirjailtu

mustaan ja valkoiseen. Jaloissa oli hänellä saappaat kultaisine

kannuksineen ja hattua, jota piti yhteenliitetyissä käsissään, koristi

valkoinen kameelikurjen sulka.

Nähdessään ritarin pysähtyi viittaan kietoutunut neitonen hartaana

paikalleen. Hänen kätensä menivät ristiin ja hänkin rukoili samalla kun

vuolaat kyynelet virtasivat alas hänen poskiaan viitalle ja

hautakivelle asti.

Ritari nousi lopulta ylös, katseli vielä hetkisen nimeä jalkainsa

vierellä ja lausui sen sitten hiljaa itsekseen. Samassa kuuli hän ihan

vierellään oman nimensä lausuttavan.

Hän käännähti ympäri ja peräytyi askeleen nähdessään naishaamun

seisovan edessään. Mutta tämä veti hunnun syrjään ja sen takaa

paljastuivat Briita neidin kauniit, ihanat kasvot. Ja ritari riensi

esiin ja tarttui lämmöllä liikutettua tyttöä kädestä kiinni.

"Briita, Briita!" kuiskasi ritari, "onko veljesi henki saattanut sinut

luokseni osottaakseen, ettei kanna vihaa minulle!... Voi, Briita, en

tiedä, kuinka voin kestää sen kauhean ajatuksen painoa, että olisin

ehkä voinut pelastaa veljesi hengen, jos olisin totellut uskollisen

aseenkantajani neuvoa...! Mutta taivaan Jumala tietää, missä määrin

olen syyllinen siihen!"

"Ja minä, Niilo", huudahti Briita ääni lämpöä täynnä. "minä tiedän,

että olisit uhrannut vaikka henkesi hänen edestään, jos se vain olisi

sinulle ollut mahdollista."

"Kiitos sanoistasi, Briita ... ne tuovat rintaani rauhan taas. Tuntuu

niinkuin kuulisin veljesi ne lausuvan."

"Mutta miten voit sellaisia ajatella, rakas Niilo?" virkkoi Briita

hymyillen.

Niilo kertoi nyt lyhyesti hänelle, miten aseenkantajansa oli saanut

selvän salavehkeistä, joita Vadstenassa Tordin ja Ilianan häitten

aikana oli punottu. Sitten oli hän vanginnut miehen, joka oli viemässä

Karlsborgin linnanvoudille sanaa, että tuo pirullinen teko oli heti

pantava toimeen. Niilo ei ollut voinut uskoa, että niin kamalaa tekoa

voitaisiin ajatellakaan, mutta oli kuitenkin lopulta antanut Brodden

lähteä sitä ehkäisemään. Kun sitten tieto tuosta kamalasta konnantyöstä

oli tullut hänen korviinsa, olivat kauheat omantunnon tuskat saaneet

hänessä vallan.

"Mutta niinhän se on, kuin sanotaan, että susi pitää tapansa vielä

kesynäkin!"

"Ja tuo mies oli veljelleni kuitenkin niin rakas!" huokasi Briita

voimatta pidättää kyyneleitään.

"Niin, Jumala paratkoon, rakas oli hän todella hänelle, tuo kavala

konna!... Niinkuin Juudas petti herransa, niin petti Jösse Bonpoikakin

veljesi! Mutta sureeko kuningas hyvin hänen kuolemaansa?"

"Kaarina kuningattaren kuoleman jälkeen en ole koskaan nähnyt häntä

niin murheellisena kuin nyt saadessaan kuulla veljeni kamalan lopun.

Monta kertaa olen kuullut hänen huudahtavan, kun on luullut olevansa

yksinään: 'Tord, Tord, kuka auttaa nyt minua suojelemaan Ruotsin

maata?' -- Tiedätkö, Niilo, olen ajatellut monta kertaa sanoa hänelle,

kuka sen on tekevä..."

"Kuka sitten?"

"Sinä itse, Niilo!" huudahti Briita viehättyneenä, "sinä tulet nyt

veljeni sijasta suojelemaan Ruotsinmaata!"

Niilo veti haaveksivan tytön rinnoilleen ja surumielinen hymy levisi

hänen kasvoilleen.

"Suuremmaksi uskot minun kuntoni, kuin itse Kaarlo kuningas... Ja

kuitenkin tahdon nyt puhutella häntä... Katsos, jalo, ylevä kuningatar,

joka lepää tässä aivan lähellämme, hän pyysi minulta ja minä annoin

hänelle lupaukseni, etten koskaan kantaisi vihaa kuningasta kohtaan...

Suokoon Jumala niille anteeksi, jotka ovat soaisseet kuninkaan mielen.

Mutta minuun ei se vaikuta... Tordin haudalta aion mennä hänen

luokseen. Se oli ajatukseni, kun sinä saavuit... Tahdon puhella hänen

kanssaan..."

"Voi, kuinka hauskaa", kuiskasi Briita säteilevin silmin ja kietoi

pienet kätensä Niilon kaulan ympärille, "voi, kuinka hauskaa on kuulla

sinun niin puhuvan, Niilo! Jos rukoukseni jotain auttaa ja

kuningattaren ja veljeni henget seuraavat sinua matkallasi, niin

varmaan saat kuninkaan sydämen taipumaan."

"Suokoon sen Jumala, Briita!" vastasi Niilo, vaikka tukehtunut huokaus

samassa ilmaisi, että hän itse sitä epäili.

"Usko vain minua, Niilo ... heimolaiseni silmät täytyy lopultakin aueta

ja silloin korvaa hän kyllä erehdyksensä!"

"Mutta yhdestä asiasta tahdon vielä puhua hänelle, Briita", alkoi Niilo

taas ja katseli lämpimästi rakastettuansa silmiin, "tahdon puhua

hänelle rakkaudestamme... En voi, en saata salata sitä. Julkisesti ja

kaikkein nähden tahdon saavuttaa onneni. Auringon täytyy valaista

tietäni. Yötä en rakasta!"

Briitan poski vaaleni ja hän hiipi lähemmäksi Niiloa ikäänkuin peläten,

että itse ilmakin jo erottaisi heidät toisistaan.

"Se on luultavaa, että hän kieltäytyy... Mutta onhan minulla sinun

sanasi, ja silloin eivät voi kuukaudet eivät vuodetkaan erottaa meitä,

vaikka emme tapaisikaan toisiamme... Sano, Briita, ethän koskaan hylkää

minua?"

"En, en", kuiskasi Briita ja katsoi Niiloa silmiin, "kuolla voin, mutta

ketään muuta en koskaan voi rakastaa kuin sinua!"

"Niin suojelkoon Jumala meitä ja meidän rakkauttamme, Briita... Mutta

Kaarlo kuningas on saava sen tietää ja ilman hänen tahtoaan emme me

enää tapaa toisiamme!... Vaan poskesi on niin vaalea, rakas Briita,

niinkuin olisi pelko halvannut jo sydämesi! Et luotakaan asian

onnistumiseen!"

Briita nojasi päänsä ritarin rinnoille.

"En luota", lausui hän, "mutta koitan olla luja niinkuin sinäkin,

vaikka sydämeni hyytyy, ajatellessani kohtaloa, joka meitä odottaa.

Sillä tiedäthän sinäkin, että isäni kuolinvuoteellaan määräsi, että

minusta oli tuleva herra Ove Laurinpojan morsian!"

"Olen kuullut siitä!" virkkoi Niilo synkein silmin. "Ja olisi hauskaa

kuulla, mitenkä se oikein on tapahtunut. Kerro sentähden se minulle,

Briita! Kohtalonsa täytyy oppia tuntemaan perin pohjin."

"Minä en siitä paljoa tiedä", vastasi Briita vapisevalla äänellä, "en

ollut näet silloin isäni luona, kun tuo kauhea lupaus tuli annetuksi.

Siellä olivat ainoastaan kaniikki Helmich ja Ove herra itse

saapuvilla."

"Ja ketään muita ei ollut sitä kuulemassa?"

"Ei ... ei edes äitini... Isäni teki juuri silloin loppua ja me

istuimme viereisessä huoneessa. Ovi suljettiin ja kun meidät taas

kutsuttiin sisään, ei hän enää jaksanut muuta kuin pusertaa äitini

kättä ja laskea kätensä minun ja sisareni pään päälle... Sitten veti

hän viimeisen henkäyksensä!"

"Hän antoi siis lupauksensa todistajain läsnäollessa?"

"Niin, kaniikki Helmich oli läsnä!"

Niilo ei kysellyt enempää. Hän huomasi nyt liiankin hyvin, mitkä

vaikeudet kohosivat hänen onnensa tielle. Niitä oli aivan mahdoton

poistaa, ellei Kaarlo kuningas itse suostuisi vaikuttamaan pyhään isään

Roomassa, että tämä peräyttäisi vanhan laamannin määräyksen, koska se

oli annettu hänen jo ollessa puoleksi tunnottomana.

Mutta sitä suurempi syy nyt olikin kääntyä kuninkaan puoleen. Hän yksin

vain voi auttaa. Ja sitä epäilemättä oli Tordkin tarkoittanut

sanoessaan, että he yhdessä ratsastaisivat jouluna Tukholmaan häitä

varten. Kaikki nämät tulivat Niilon mieleen ja siitä lujeni vain hänen

päätöksensä puhua jo samana iltana asiasta kuninkaalle.

He vaihtoivat vielä muutaman sanan keskenään, kuiskasivat toivoa ja

uskallusta toistensa sydämiin ja vahvistivat sitten kädenlyönnillä

uskollisuusvalansa. Senjälkeen erosivat he. Briita ja Inga vanhus

poistuivat heti. Mutta Niilo jäi vielä seisomaan sinne suureen

temppeliin, jossa kellojen ääni kajahteli niin kumeasti ja raskaasti.

Ja hänestä tuntui kuin olisivat ne nyt tuoneet hänelle tervehdyksen

ylhäältä, jossa kuolleitten kirkastetut henget oleskelivat. Hän loi

vielä viimeisen silmäyksen hautapatsaaseen ja kuningattaren kalliiseen

lepokammioon. Sitten otti hän purppurakaapunsa, jonka kuumuuden tähden

oli kirkkoon astuessa yltään riisunut, ja poistui päättävin askelin

sieltä suunnaten kulkunsa suoraan kuninkaankartanoa kohti.

Kuninkaan luona olivat useimmat huoneet valaistut, sillä paljon herroja

oli saapunut kaupunkiin marskin hautausta varten. Niilo kulki pihalle

ja astui rappusia ylös siihen huoneeseen, jossa oli viimeisellä

Vadstenan matkallaan puhellut Kaarina kuningattaren kanssa. Siellä sai

hän taas rintaansa rohkeutta ja voimaa ja kevein askelin kulki hän

lopun matkaa suureen kuningassaliin.

Niilon sisäänastuessa kääntyivät kaikkien silmät häneen. Selvään

huomasi, että hän oli nykyään harvinainen vieras kuninkaankartanossa.

Herrat seisoivat siellä kaksittain ja kolmittain yhdessä ja puhelivat

keskenään. Kuningas keskusteli juuri paraikaa Upsalan kaniikin

Helmichin kanssa. Kehenkään ei tuon uljaan ja totisen ritarin

ilmestyminen näyttänyt tekevän sellaista vaikutusta kuin häneen.

Hän katseli ovelle, ikäänkuin olisi nähnyt haamun sieltä kohoavan, ja

varjo levisi hänen kasvoilleen, ilman että kuitenkaan voitiin sanoa,

oliko se viha eli suru, joka sai vallan hänen sydämessään. Se varjo jäi

siihen sitten uhkaavana, talvista kylmyyttä huokuen. Niin sen ainakin

läsnäolevat käsittivät. Kaikille heille oli tuttu kuninkaan ja ritarin

välinen kireä suhde. Ja kaikki he myöskin jäivät ihmettelemään ritarin

rohkeutta astua niin monen todistajan läsnäollessa kuninkaan eteen.

Vielä olivat myös jäljellä Jost von Bardenvlethin taitavan kutomuksen

jätteet. Ja harvoille vain oli tuttu Niilon ja urhoollisen marskin

välillä vallinnut suhde.

Jos Niilo tuon myrskyisen kohtauksen jälkeen Arbogassa olisi noussut

kuningastaan ja maataan vastaan, tai niinkuin Maunu Gren mennyt

Kristian kuninkaan puolelle, ei sitä varmaankaan kukaan olisi

ihmetellyt. Eikä sitäkään, vaikka olisi tehnyt liiton niiden monien

salavehkeilijäin kanssa, joita tähän aikaan oli niin viljalta.

Päinvastoin olisi hän silloin löytänyt paljon auttavia käsiä, jotka

olisivat tukeneet häntä toimissaan. Mutta nyt oli hän aivan yksin,

hyljättynä ja halveksittuna. Harvat vain tunsivat ja osasivat antaa

täyden arvon hänen esiintymiselleen Skånen sodassa ja nyt viimeksi

hänen uupumattomille puuhilleen marskin seurassa. Suuri enemmistö piti

niitä aivan vähäarvoisina. Ja useimmat pitivät suorastaan hänen

esiintymistään pelkurimaisen ja orjallisen mielen ilmauksena. Sen

sijaan, että hän olisi voimakkaasti noussut vääryyttä vastaan ja

kostanut häväistyksen, taipui hän vain nöyränä kuninkaan rankaisevaa

kättä suutelemaan. Eivät edes kuninkaan kannattajat, vaikka useat

heistä olivatkin kelpo miehiä, voineet käsittää tämän miehen sielun

jaloutta. Aika ei antanut arvoa, ei ymmärtänyt kunnioittaa yleviä

hengenkykyjä, sisällistä jaloutta. Sen mieli tavotteli vain maallista

kunniaa, valtaa ja rikkautta.

Siksi ilmaisivatkin nyt kaikkien katseet joko hämmästystä, kummastusta

tai suoraan inhoa, aina sen mukaan mikä mielipide heillä kullakin oli

Niilosta. Mutta uljaana ja vakavana kulki tämä kuningasta kohti,

jaloimmat aikeet mielessä, vaatimattomana ja itseuhraavana.

Useat läsnäolevista herroista tekivät häneen vastenmielisen

vaikutuksen. Ja hän katui jo, ettei sittenkään ollut odottanut, jos

mahdollista sopivampaa tilaisuutta. Hän olisi pysähtynytkin jo vaikka

huoneen etäisimpään nurkkaan, ellei kaikki olisi välttänyt häntä

niinkuin ruttotautista. Myös takaisinkääntyminen oli jo liian

myöhäistä. Hänellä ei siis ollut muuta ehtoa, kuin käydä esiin ja sanoa

sanottavansa tai joutua taas yleisen mielipiteen pilkattavaksi.

Kuningas seisoi jäykkänä paikallaan ja ikäänkuin tunnottomana kaikelle,

mitä ympärillä tapahtui. Ainoastaan synkkä varjo hänen otsallaan

ilmaisi toista. Kaikkien kummastukseksi ojensi hän kätensä kumartavalle

ritarille.

"Herra kuningas", alkoi tämä, "meille molemmille tärkeällä hetkellä

astun nyt eteenne... Voitteko myöntää minulle tunnin keskustelun

kanssanne?"

Kuningas huokasi, mutta ei puhunut mitään.

"Mitä minulla on sanottavaa, sen sanoisin mieluummin kahden kesken",

virkkoi Niilo.

Mutta tämä taas ei näyttänyt kuningasta miellyttävän. Ja hän vastasi

kylmästi, niin että kaikki sen huomasivat, vaikka erehtyivätkin sen

oikeasta tarkoituksesta:

"Olen valmis kuuntelemaan teitä, herra Niilo!"

Niilo heitti puhuvan, melkein rukoilevan silmäyksen kuninkaaseen, mutta

tämä ei näyttänyt tahtovan ymmärtää häntä. Ja Niilon täytyi siis tuoda

siinä esiin, mitä hänellä oli sydämellään.

"Suurellisilta voivat ehkä teistä tuntua, herra kuningas, ja monesta

muustakin, mitä nyt aluksi aion lausua. Mutta väärinkäsitysten

estämiseksi voin ilmoittaa, että sillä vain täytän sen lupauksen, jonka

kuolleelle serkullenne olen antanut. Minä tarjoon teille nyt käteni ja

miekkani käytettäväksi teidän omia ja valtakunnan vihollisia

vastaan..."

"Kuolleelle serkulleni...!" mutisi kuningas, ilman että kukaan voi

ymmärtää, mitä hän tarkoitti sillä.

"Valtakunta on vaarassa", jatkoi Niilo ja innostuksen hehku levisi

hänen jaloille kasvoilleen, "valtakunta on vaarassa, herra kuningas.

Teitä ympäröivät ulkonaiset ja sisälliset viholliset ja nämät

jälkimäiset ovat ehkä vaarallisemmat kuin edelliset. Mutta kaikki

voidaan pelastaa vielä, herra kuningas, jos vain tahdotte kääntyä

niitten puoleen, jotka vielä voivat auttaa teitä!"

Ujostelematon, rohkea puhe näytti tekevän hyvä vaikutuksen

kuninkaaseen. Ja jännitetyin mielin katselivat herrat rohkeaa puhujaa

ja kuningasta. Tämä näytti kuitenkin tahtovan vain pian päästä

ritarista ja mitä pikimmin lopettaa tuon hänelle kiusallisen

kohtauksen. Siksi virkkoikin hän kylmällä äänellä, joka oli räikeässä

ristiriidassa hänen katseessaan ilmenevän lämmön kanssa:

"Mistä avusta te puhutte, herra Niilo?"

"Puhun siitä avusta", vastasi tämä, "joka kerran jättiläisvoimin työnsi

vihollisen ulos maastamme, vihollisen, joka jo niinkuin matojoukko oli

levinnyt yli valtakunnan jokaiseen linnaan imien kaiken mehun ja voiman

valtioruumiista... Siitä avusta muistutan teitä, kuningas, ja se voi

vieläkin kerran saattaa Ruotsi valtiolaivan vaarallisten karien ohitse,

jos te vain rakkaudella ja luottamuksella käännytte sen puoleen...

Puhun nyt Ruotsin rahvaasta. Se, yksin se vain, voi ja tahtookin

muodostaa voittamattoman varustuksen ympärillenne, puhdistaa maan

kavaltajista, niinkuin ennen muukalaisista voudeista ja lopuksi

vapauttaa teidät ja valtakunnan kaikesta pelosta Tanskan kuninkaan

suhteen. Niinkuin teidän vaaraanne, herra kuningas, on kasvattanut yhä

suureneva erkaantuminen rahvaasta, niin on teidän voimannekin taas

siinä, että yhdistytte uudestaan tämän rahvaan kanssa. Talonpojan ja

valtakunnan herran välillä on suuri ero. Se ero on siinä, että

talonpoika on kokonaan ruotsalainen, että hän uhraa ennemmin talonsa ja

tavaransa, vieläpä henkensäkin, kuin heittäytyy vieraan kuninkaan

alamaiseksi. Mutta valtakunnan herrain suhteen olette itsekin tullut

kokemaan, ettei aina aitoruotsalainen sydän syki heidän kullalla

kirjailtuin viittainsa alla..."

Synkkä pilvi, joka jo hetkiseksi oli hälvennyt kuninkaan otsalta,

ilmaantui taas. Hän pisti kätensä kullalla koristetun vyönsä taakse ja

seisoi siinä ulkonäöltään kylmänä, voipa sanoa välinpitämättömänä

verrattuna muihin kuulijoihin, etenkin mitä tulee kaniikki Helmichiin.

Tämän vilkkaat, terävät silmät katselivat näet salaisella mielihyvällä

uljasta ritaria, joka kuninkaan salissa ja hänen itsensä kuullen

uskalsi käyttää puhetapaa, jonkalaista ei siellä moneen aikaan oltu

kuultu.

"Sentähden, kuningas", jatkoi Niilo yhä enenevällä lämmöllä, "sentähden

yhdistykää taas tähän kauan unhossa olleeseen ja halveksittuun

rahvaaseen. Tanskan kuningas ei ole silloin voittava tuumaakaan Ruotsin

maaperästä. Silloin kerääntyvät todelliset ystävät ympärillenne, jotka

tahtovat uhrata kaikki teidän edestänne. Nyt piirittävät teitä vain

salaiset viholliset, joiden ainoana päämääränä on saattaa kruunu

Kristian kuninkaan päähän!... Antakaa minulle vapaat kädet, Kaarlo

kuningas, ja minä lähden heti taalalaisjoukon kanssa liikkeelle. Te

voitte silloin aivan rauhassa istua valtaistuimellanne ja kuunnella ja

katsella vain, miten miekat välkkyvät vapauden ja oikean asian

puolesta. Voiton huudot kajahtelevat silloin tuhansista rinnoista,

vaikka ei meidän ensimäisten olisikaan sallittu taistelusta takaisin

palata... Sillä se on varmaa, että taistelussa vapauden ja isänmaan

puolesta kymmenen sotilasta kohoaa yhden kaatuneen tilalle!"

Niilo vaikeni ja kaikki odottivat, mitä kuningas sanoisi. Mutta silloin

astui esiin ritari, jonka purppuraviittaan oli häränpää kuvattuna.

Ritari oli arkkipiispan veli, herra Krister Pentinpoika, ja hän lausui:

"Suuremmoisesti puhuu ritari tässä rahvaasta ja mitä kaikkea se voi

aikaansaada... Minusta ja monesta muustakin tuntui äsken, kuin olisi

Engelbrekt yht'äkkiä ilmaantunut keskellemme puhumaan. Mutta Jumalan

nimessä toivon ainakin minä, että ne ajat nyt ovat jo olleet ja

menneet. Koskaan en voi uskoa, että herra kuningas, joka itse on vanhaa

ruotsalaista aatelissukua, hetkeksikään kallistaisi korvaansa

sellaiselle puheelle. Onhan nyt jo nähty, mitä Skånen sodassa ja

viimeksi Länsigöötinmaalla saatiin aikaan, vaikka ei talonpoikia

ollutkaan mukana... Engelbrektistä ja hänen taalalaisjoukoistaan,

niistä varjelkoon meitä Herra Jumala ja pyhä Eerikki kuningas!"

Niin lausui ritari liittäen kätensä ristiin ja painaen päänsä alas

rinnoilleen.

Mutta Niilo hypähti sivuun, niinkuin olisi myrkyllinen käärme pistänyt

häntä. Ja hänen silmänsä salamoivat hurjaa tulta, kun ne siirtyivät

kuninkaasta kumartavaan Krister herraan. Heti kuitenkin katosi taas

hehku hänen poskiltaan ja tuli hänen silmistään ja syvä, katkera suru

ilmaantui hänen jaloille kasvoilleen. Ja se tuli niissä vielä selvemmin

näkyviin, kun useimmat läsnäolevista yhtyivät Krister herraan lausuen

monet heistä vielä ankarampia arvosteluja kuolleesta kansansankarista

kuin hän. Mutta kuningas seisoi yhä vain ääneti. Kuitenkin voi huomata,

että hän nyt suuremmalla osanotolla kuunteli näitten puhetta, kuin

äsken Niilo herran.

Kun kaikki taas vaikeni salissa, alkoi Niilo kuninkaaseen kääntyen

puhua:

"En tullut tänne", sanoi hän, "puolustamaan kansansankaria, jota minä

pidän, niinkuin useat muutkin, lähinnä pyhää Eerikki kuningasta,

kuuluisimpana ruotsalaisena. Sitä varten en tullut. Vaan minä tulin

tänne, niinkuin vapaasukuisen miehen velvollisuus on, lausumaan teille,

herra kuningas, mielipiteeni isänmaani asioista. Ja minä sanon sen

vieläkin kerran teille, kuningas, tämä rahvas, Engelbrektin rahvas, se

vain on teidän voimanne ja Ruotsin ainoa pelastus. Rahvas on voima,

jota ei lahjota, ei kullalla eikä hopealla. Siksi voikin Ruotsin

kuningas luottaa siihen ja levollisesti laskea päänsä sen helmaan!

Sellaisen rakkauden eteen uhraa talonpoika ilolla henkensä!... Vielä

kerran, herra kuningas! Tahdotteko antaa rakkautenne sellaisesta

rakkaudesta? Jos sen tahdotte, silloin seuraatte neuvoani ja nimenne on

säilyvä siunattuna ja rakastettuna tuleviin aikoihin!"

Nyt oli kuninkaan annettava vastauksensa. Voi huomata, miten hänen

kasvonjänteensä vavahtelivat, ja suurella jännityksellä odotti

jokainen, mitä hän sanoisi.

"Kun tarvitsen teitä, niin kutsun silloin teidät luokseni, Niilo

herra!" kuuluivat kuninkaan sanat.

Hyytävä kylmyys laskeutui Niilo Sturen sydämeen. Hänestä tuntui, kuin

olisi talvinen myrsky alkanut raivota siellä, kuolettanut kaiken

elämän, kylmännyt kauneimmat toiveet. Ja hänen poskensa olivat niin

vaaleat, kuin valkoinen kaulus hänen kaulassaan.

Mutta herrat ne hymyilivät salaa ja kaniikki oli niin hartaan näköinen.

"Onko teillä ehkä vielä muutakin puhuttavaa?" kysyi kuningas.

Niilo viivytteli hetkisen ennenkuin vastasi. Mitä hänellä vielä oli

sanottavaa, sitä ei hän olisi tahtonut ilmilausua kaikkien kuullen.

Olivathan he kaikki täällä hänen vastustajiaan, sen huomasi hän heidän

katseistaan ja kuuli heidän puheistaan. Kuitenkin päätti hän sittenkin

panna tuumansa toimeen. Olihan se hänelle aivan epävarmaa, koska taas

pääsisi kuninkaan puheille. Ja siksi toiseksi tahtoi hän, että kuningas

nyt jo saisi tietää kaiken, mitä hänen mielessään liikkui.

"On!" vastasi hän sentähden, "on minulla vielä jotain teille

sanottavaa!"

"Ja mitä sitten...?"

"Pyydän teiltä serkkuanne, Briita neitiä, avioksi!"

Kuningas astui askeleen taaksepäin tujottaen ritariin ikäänkuin ei

olisi voinut uskoa omia korviaan.

"Serkkuani, Briita neitiä...?" kertoi hän.

"Niin, armollinen herra", jatkoi Niilo. "Ehkä on se sopimatonta, että

nyt puhun teille tästä asiasta. Mutta rohkenen sen tehdä, vedoten

entisiin aikoihin ja koska, tavatessamme toisemme Axevallassa Tord

herran luona, minusta tuntui kuin olisi mielenne minun suhteeni

muuttunut. Enkä tahdo ainakaan minä, että jokin salaisuus minun

puoleltani antaisi aihetta uusiin väärinkäsityksiin välillämme... Siksi

tahdon nyt sanoa asiani suoraan julki...!"

Entinen hyväntahtoinen sävy ilmaantui kuninkaan kasvoille, mutta se

katosi taas yhtä pian kuin oli tullutkin. Ja hän virkkoi, kuitenkin

ilman katkeruutta äänessään:

"Mitä tähän asiaan taas tulee, niin sitoo minut siinä suhteessa setäni

lupaus, jonka mukaan Briita on tuleva toisen omaksi. En voi siis

tässäkään asiassa teidän hyväksenne toimia!"

"Jos tämä todella on teidän mielestänne ainoa este, joka erottaa minut

ja Briita neidin toisistaan, niin luulen kyllä Ruotsin kuninkaan voivan

vaikuttaa pyhään isään Roomassa niin paljon, että päätös tässä

suhteessa muutetaan. Niin, sitä juuri olen tullut teiltä nyt

pyytämäänkin!"

"Sehän olisi samaa, kuin muuttaa kuolleen heimolaiseni viimeinen

tahto!" virkkoi kuningas.

"Te siis kieltäydytte, Kaarlo kuningas?"

Ritarin ääni värisi mielenliikutuksesta tehdessään tämän kysymyksen ja

hänen katseensa näytti tahtovan tunkea kuninkaan sielun pohjaan asti.

Mutta kuningas katseli eteensä eikä siis huomannut tuskaa, joka ilmeni

ritarin katseessa, vaikka tosin kuulikin äänen värinän.

"Niin!" sanoi hän hitaasti, "minä kieltäydyn!"

Mutta jos ritarin äänessä oli jotain, joka ilmaisi, että asia oli

hänelle henkeäkin kalliimpi, niin oli kuninkaan äänessä taas jotain

epävarmaa, joka voi merkitä yhtä hyvin sitä, että asia oli nyt päätetty

kuin että se oli jäänyt päättämättä.

Ritarin silmät kiintyivät kuninkaaseen ja kohtasivat hänen katseensa.

Mitä se kuninkaan katse ilmaisi, sitä oli mahdoton kenenkään selittää.

Niilo herra itse, poistuessaan kuninkaankartanosta, luuli, kuninkaan

jyrkästä kiellosta huolimatta, sittenkin voivansa olla varma asiastaan.

Mutta hiljalleen hävisivät Tord Bonden hautuukellojen viimeiset äänet

avaruuteen, kun Niilo Sture kulki pitkän luostarimuurin vierustaa

asuntoonsa.