Valkoinen ruusu.
Helmikuussa vuonna 1455 kokoontui Vadstenaan suuri joukko Ruotsin
ylhäisimpiä herroja. Sinne saapui myös Tanskasta rauhaneuvotteluja
varten Lundin arkkipiispa Tuve, marski Klaus Rönnow ja molemmat
veljekset Åke ja Iivari Akselinpojat (Tott) muista puhumatta.
Kaarlo kuningas oli nyt näinä vuosina, varsinkin sitten kun myrsky,
joka oli syntynyt hänen menettelynsä johdosta kavaltajia kohtaan, oli
ehtinyt laskeutua, nauttinut vain paljasta rauhaa ja lepoa. Suuresti
oli siihen myös vaikuttanut se menestys, joka yhäti oli seurannut hänen
uljaan marskinsa aseita. Niinkuin rajuilma oli Tord herra riehunut
kaikkialla, missä vihollinen vain kokosi joukkojaan ja yritti maahan
tunkeutua, oli se sitten Norjan tai Tanskan puolelta. Linnoitus, jonka
tanskalaiset rakensivat Smålantiin Toftajärven rannalle kutsuen sitä
ylpeästi Danaborgiksi,[4] sekin hävitettiin ennenkuin se oli vielä edes
valmiiksi saatu. Sitä kutsuttiinkin senjälkeen "Danasorgiksi".[5] Itse
rakenteli Tord pitkin Norjan rajaa Bohuslääniin koko joukon pieniä
linnoja, joihin varustusväeksi jätti luotettavia miehiä. Ja vielä ennen
vuotta 1453 sai hän loistavan voiton Norjan armeijasta, jossa oli 3,000
miestä. Itsellään hänellä ei ollut kuin muutama sata.
Norjaan pyydettiin myös Kaarlo kuninkaalta apua Kristiania vastaan ja
ruotsalainen sotajoukko, jonka Kaarlo sinne lähetti, ottikin halttuunsa
Trondhjemin. Vannoipa osa rahvastakin jo hänelle uskollisuutta.
Mutta kun onni näin taas hymyili Kaarlolle, hiipi salainen
tyytymättömyys yli maan. Ja se oli sitä vaarallisempi, kun se nyt sai
alkunsa kansan syvistä riveistä. Se ei ollut nyt enää tuo vanha
vastustuspuolue, johon kuului vain harvoja maan ylimyksistä ja
prelaateista. Ei, vaan tuo nurkuminen alkoi nyt kuulua rahvaan ja
alhaisemman papiston piiristä. Kuningas oli muka loukannut kirkon
oikeuksia -- niin väittivät papit -- kun oli ryhtynyt ehkäisemään
vallalla olevaa pahaa tapaa, jonka kautta yksinkertaisia ihmisiä
houkuteltiin laittomaan anteliaisuuteen. Tautivuoteella, vieläpä
kuolinhetkelläkin, kuvailivat papit ja munkit kuolevalle kiirastulen
kaikkia kauhuja selittäen katuvaiselle syntiselle ainoaksi keinoksi
vapautua niistä esirukousten eli niin kutsuttujen "sielumessujen"
ostamista. Ja niin saivat kirkot ja luostarit maatilan toisensa perään.
Mutta kun ne joutuivat kirkon omaisuudeksi, ei niistä enää maksettukaan
veroa kuninkaalle ja valtion tulot vähenivät siten huomattavassa
määrässä. Tässä tahtoi nyt Kaarlo kuningas pitää kiinni laista, joka
selvään kielsi testamenttia tekemästä, ellei testamentintekijä itse
ollut terve ja täydellä järjellä. Mutta vielä enemmän loukkasi hän
kirkkoa sillä, että ulotti tämän vaatimuksensa luostareihinkin. Näitten
jäsenet olivat luostarien rikastuttua vähitellen jättäneet vanhat
ankarat tapansa, pukeutuivat nyt kallisarvoisiin vaatteisiin, olivat
ylellisiä ruoan ja juoman suhteen, pitivät komeita hevosia ja makasivat
untuvapatjoilla olkien asemesta.
Rahvas taas napisi ja valitti kuninkaan voutien ankaruutta ja hänen
sotamiehiään, jotka eivät aina noudattaneetkaan sitä kohtuutta, kuin
olisi tarpeellista ollut. Varsinkin tapahtui tämä silloin, kuin heitä
johdattivat nuoret päälliköt, jotka nuoruuden huimuudessa eivät tulleet
ajatelleeksi, kuinka suurenarvoinen kansan rakkaus on kuninkaan
vallalle.. Tätä yleistä tyytymättömyyttä käytti nyt kuninkaan vanha
vastustuspuolue hyväkseen, jonka päämiehenä alkoi yhä julkisemmin
esiintyä Upsalan arkkipiispa.
Sekä hän että Sigge piispa olivat läsnä Vadstenassa ja ottivat osaa
julkisiin keskusteluihin Kristian kuninkaan valtuutettujen kanssa.
Mutta julkisten keskustelujen ohessa, joissa ei mitään erinomaista
vilkkautta kummaltakaan puolen ollut huomattavissa, pidettiin vireillä
salaisia keskusteluja, jotka kantoivat ennen pitkää näkyvämpiä hedelmiä
kuin edelliset. Näissä oli päämiehet vähemmin näkyvissä.
Mitä arkkipiispa Jöns Pentinpoikaan tulee, niin olivat ne vaikeudet,
jotka hänellä olivat esteenä, todella sellaisia, ettei niitten tähden
mitenkään voinut tulla lähempään yhteyteen Tanskan kirkon päämiehen
kanssa. Tämän vaikutti osaksi arkkipiispa Tuven kaikin puolin
rehellinen ja jalo luonne osaksi myös Upsalan arkkipiispan oma puuha
saada Ruotsin kirkko riippumattomaksi Tanskan kirkosta. Arkkipiispa
Tuve oli näet Ruotsin kirkon primas ja sellaisena oli hänellä etusija
Upsalan arkkipiispan rinnalla, jonka esimies hän siis oli.
Varhain aamulla toisena sunnuntaina paastosta eli 9 päivänä maaliskuuta
käveli Ruotsin arkkipiispa levottomana edestakaisin piispantalossaan
luostarikartanolla. Julkiset keskustelut olivat nyt päättyneet. Mutta
nähtävästi ei mahtava pääpappi ollut niihin tyytyväinen, tai sai hänet
taas levottomaksi jokin muu asia, jonka päättymistä hän vielä odotti.
Ainakin tuntui hänen kansleristaan, joka istui aivan viereisessä
huoneessa, että korkean herransa käytös oli taas samallaista kuin
tavallisesti aina hänen johonkin tärkeään puuhaan ryhtyessään, joka
erityisesti veti hänen huomiotansa puoleensa ja jonka toimeenpanosta
hän oli vielä kahden vaiheilla. Hänen askeleensa olivat milloin kiivaat
milloin taas hitaat. Välistä pysähtyi hän äkisti ja mutisi jotain
itsekseen.
"Kaarlo kuningas!" kuuli kirjuri hänen huudahtavan, kun hän kerrankin
niin pysähtyi kävellessään.
Siinä arkkipiispan äänessä ilmeni katkeruutta ja vihaa. Ja kansleri
kuuli, kuinka hän samassa löi jonkun kirjan kiinni, niinkuin olisi hän
seisonut ja lukenut sitä ja lukemisen lopetettua sitten huudahtanut
kuninkaan nimen.
Samassa avautui arkkipiispan huoneeseen johtava ulkopuolinen ovi ja
heti senjälkeen suljettiin se, joka vei kanslerin huoneesta sinne.
Huoneeseen oli astunut eräs Upsalan kaniikkeja ja kiireesti riensi
arkkipiispa hänen luokseen taluttaen hänet peremmälle huoneeseen.
"Sananne ovat tuottaneet minulle paljon huolta, Helmich", alkoi
arkkipiispa... "Pelkään, että liiaksi kiirehditte asiain kulkua...
Voimmehan antaa niiden kypsyä itsestään... Ne kulkevat kuitenkin varmaa
rataansa ja hedelmäkin vain tulee silloin kypsemmäksi... Luulen, ettei
meidän ennen pitkää tarvitse muuta kuin ojentaa vain kätemme
ottaaksemme sen...!"
"Mutta kaksi valtavaa oksaa riippuu vielä kauniin hedelmän edessä",
lausui Helmich. "Minun mielestäni ovat ne ensin taivutettavat syrjään
tai, ellei se ole mahdollista, katkaistavat..."
"Ja ne oksat ovat...?" kysyi arkkipiispa.
"Kuninkaan lanko ja hänen serkkunsa."
"Herra Kustaa Kaarlonpoika ja nuori marski!" mutisi arkkipiispa
mietteisiinsä vaipuen.
"Edellinen vartioi niinkuin voittamaton karhu Kalmarissa ja herra Maunu
Gren ei ole luullakseni enää ainoa, joka varoo joutumasta hänen
voimakkaan kätensä ruhjottavaksi."
"Turhaa pelkoa!" keskeytti arkkipiispa. "Karhu on kyllä väkevä, mutta
sen voi kiertää. Eivätkä Eerikki herra Borgholmassa ja herra Birger
Trolle ainakaan ole missään suhteessa peljättäviä... Väki heillä kyllä
on uljasta ja urhollista... Mutta mikä kerran on tapahtunut sitä ei
sekään enää voi muuttaa. Ja sitten puolustaa se jo uutta asiaintilaa
yhtä hartaasti kuin ennen vanhaakin! Toista maata on marski...
Kuitenkin, kun aika vaatii, voimme häneenkin nähden kyllä keinoja
keksiä."
"Hän on kotka, armollinen herrani", virkkoi Helmich, "ja hän se pitää
Kaarlo kuninkaan kruunua lujasti voimakkailla kynsillään kiinni. Ellei
nuoli pian tapaa häntä lennossaan, on Kaarlo Knuutinpojan kruunu ennen
pitkää korkeammalla, kuin että sitä enää ihmiskäsillä voidaan
saavuttaa."
"Erehdytte, Helmich... Ruotsin kuningaskruunusta eivät enää määrää
Ruotsin herrat, vaan Ruotsin rahvas... Sen olen vasta hiljan tullut
huomaamaan ja vanha sukulaiseni, herra Krister vainaja, Jumala hänen
sieluansa armahtakoon osasi aivan oikealle uralle, yllyttäessään
taalalaiset mahtavaa vihollistaan, nykyistä kuningastamme vastaan...
Mutta hän oli liian vanha jo. Marski ruhjoi hänet. Enoni ehti laulaa
vasta ensi värsyn, minä tahdon nyt laulaa toisen ja luulenpa, että se
laulu tulee kuulumaan kauas yli maan..."
"Mutta muistakaahan toki Arbogaa, armollinen herra... Muistakaa, mitä
nyt viimeksi Tukholmassa tapahtui..."
"Pari jännettä katkesi vain ... siinä kaikki, Helmich, sellaisista ei
nyt saa pitää lukua! Jälellejääneillä laulan minä vielä lauluni
loppuun, niin ensi värsyn kuin toisenkin! Tord Kaarlonpoika, sanotte...
Tord Kaarlonpoika!"
"Älkää pitäkö häntä liian vähäpätöisenä, armollinen herra", lausui
Helmich. "Totta kyllä on, että rahvaan rakkaus kuninkaaseen on
vähentynyt. Kaksi katovuotta vielä lisää ja se on jo valmis vaikka
kapinoimaan... Mutta urhous ja onni sodassa ovat sille aina olleet
mieleen. Sellaiselle kallistaa se hyvin kernaasti korvansa ja minun
mielestäni on sitä parempi, jota pikemmin siitä kaikesta tehdään
loppu."
"Kerranhan senkin täytyy päättyä, Helmich ... hyvin tähdätty miekan tai
keihään isku... Paljon voi tapahtua sodassa, joka silmänräpäyksessä
muuttaa kaikki."
"Ja tuolle tähtääjälle, armollinen herra ... mitä annatte te hänelle
palkkioksi?"
Arkkipiispa ei vastannut mitään, rummutti vain sormillaan pöytään,
jossa muutamia kirjoja ja papereja oli esillä.
"Hänestäkö tahdoitte eilen puhua, kun teillä oli tuo tärkeä yhtymys?"
"Hänestä juuri", lausui kaniikki, "eräs marskin omista miehistä olisi
valmis ottamaan hänet osalleen."
"Hänen nimensä?"
"Jösse Bonpoika!"
"Miten olette hänet löytänyt?"
"Tanskalaiset kaniikit, joitten kanssa olen keskustellut..."
"Tanskalaiset!" keskeytti arkkipiispa hypähtäen ylös kasvoilla syvä
inhon ilme.
"He ovat sopineet hänen kanssaan", täydensi kaniikki hieno hymy
huulilla, "eikä hän liene suuresti vastaan pannutkaan, sillä hänellä on
entisestä vanhaa vihaa Tord herralle, vaikka onkin nyt hänen suuressa
suosiossaan... Viime yönä näin minä miehen ja todistin hänen
sopimuksensa tanskalaisten kanssa sekä myös sen valtakirjan, jossa
hänelle luvattiin päällikkyys eräällä Kristian kuninkaan laivalla, niin
pian kuin tehtävänsä toimitettua saapuu Tanskaan. He ovat suorastaan
epätoivoissaan marskin menestyksestä ja Kristian kuningas on
vakuutettu, että se on ainoastaan marski, joka enää estää häntä Ruotsin
kruunua saamasta."
Taas vaipui arkkipiispa syviin mietteisiin ja kaniikki, joka tunsi
hänet tarkalleen, vaikka ei milloinkaan voinutkaan käsittää hänen
ajatustensa koko syvyyttä, katseli häntä tarkkaavasti.
"Sellaista", lausui arkkipiispa vihdoin, "sellaista voivat kyllä
tanskalaiset puuhata, miten parhaiten hyväksi näkevät! Mutta me emme
ryhdy sellaisiin, Helmich ... me jätämme ne!"
"He vaativat kuitenkin nimeänne, armollinen herra... He vaativat sitä,
koska he silloin teon tehtyä voivat olla varmat suojeluksesta, jos
todella jotain jälkilaskuja sattuisi tulemaan, niinkuin tapahtui
Kristofer kuninkaan aikana, kun enonne, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon, syytti nykyistä kuningastamme!... Minä olenkin antanut
heidän ymmärtää, ettei teillä suinkaan ole siinä suhteessa mitään
vastaan pantavaa, vaan että te mielellänne..."
"Helmich!" huudahti arkkipiispa luoden murhaavan silmäyksen
hämmästyneeseen tuomioherraan.
"Teidän on annettava se minulle anteeksi, armollinen herra... Sillä kun
ajattelin, mitä meidän kesken jo entuudesta on..."
Uusi murhaava silmäys sai kaniikin vaikenemaan. Mutta sanaakaan ei
arkkipiispa siltä sanonut. Kun kuitenkin oli vaarallista jättää hänet
tietämättömyyteen asiasta, joka kerran oli hänen huomiotansa
herättänyt, oli se sitten mikä tahansa, ja kun Helmich sitäpaitsi
tahtoi omastakin puolestaan muistuttaa, että heillä todellakin oli
sellaisia keskinäisiä suhteita, jotka sitoivat heidät onnessa ja
onnettomuudessa toisiinsa, niin lisäsi hän nöyrällä ja alamaisella
äänellä:
"Ajattelin arvoisaa isää, arkkipiispa Olavia, Jumala suokoon hänelle
taivaan rauhan!"
"Jumala antakoon teille sen ajatuksen anteeksi!" lausui arkkipiispa.
"Antakoon yhtä täydellisesti kuin minäkin sitä anteeksi pyydän, että
tulin sekoittaneeksi itseni asiaan, joka koski tuon rehellisen, kelpo
miehen..."
Hän ei täydentänyt ajatustaan, vaan alkoi taas kävellä edestakaisin
huoneessa. Ja Helmich seisoi siinä kokonaan ällistyneenä, voimatta
käsittää, mitä tuo arvoituksenkaltainen mies mietti. Hän voi, ilman
että omatuntonsa siitä häntä vähääkään syytti, vehkeillä herraansa ja
kuningastansa vastaan. Mutta kun tuli voimakas isku kysymykseen,
silloin vetäytyi hän heti takaisin, vain sentähden, että se tapahtui
salassa.
"On ollut hetkiä", alkoi arkkipiispa taas puhua, "on ollut hetkiä,
jolloin olen arkkipiispa Olavin tavoin pitänyt itseni tähän virkaan
kelpaamattomana. Silloin olen aikonut niinkuin hänkin pyytää pyhää isää
Roomassa vapauttamaan minut korkeasta virastani... Te tiedätte kaiken
tämän, Helmich, te, joka tunnette tuon onnettoman salaisuuden ja itse
valmistitte kauhean juoman... Te tiedätte myös, miksi en ole pannut
aiettani toimeen..."
Kellon läppäys keskeytti arkkipiispan puheessaan. Sitä seurasi
useampia. Ja pian alkoi luostarien ja kaupungin kirkkojen kellot soida.
Päivän juhlallisuus oli alkanut. Kaarlo kuninkaan tytär, Birgitta, oli
vihittävä nunnaksi ja arkkipiispa oli itse luvannut toimittaa
vihkimisen.
Tämä sai hänen ajatuksensa yht'äkkiä kääntymään toiselle suunnalle ja
hän kysyi tuomioherraltaan äkisti:
"Ja miksi tarvitaan vakuutusta, sillä onhan kysymys miehen kaatumisesta
avonaisessa taistelussa?"
"Kuinka ja koska hän kaatuu, sitä ei voida niinkään tarkkaan määrätä",
selitti Helmich.
"Siis taaskin salamurha tekeillä!"
"Niin, sekin voi kyllä tapahtua!"
"Tervehtikää tanskalaisia, Helmich!" sanoi arkkipiispa päättävällä
äänellä, "ja sanokaa heille, että minun nimeäni eivät he koskaan saa!"
"Mutta teidän armonne", uskalsi Helmich huomauttaa, "te olette antanut
minulle vapaat kädet toimimaan ja selittänyt olevanne tyytyväinen
kaikkeen, mitä tähän asti olen tehnyt. Kuinka voisin minä nyt
tässä...?"
"Olette kuullut jo sanani", keskeytti arkkipiispa ankarana, "ja
varmemmaksi vakuudeksi, että näet voin olla rauhassa tämän asian
suhteen, on teidän näytettävä minulle molemminpuoliset sitomuskirjeet
ja sen täytyy tapahtua ennemmin, kuin kokoonnumme kuninkaan luokse
häihin vihkimisen jälkeen."
Tuomioherra vaaleni. Hänestä oli niin odottamatonta, että arkkipiispa
tässä nyt vetäytyi takaisin ja siksi hän ei tahtonutkaan ensin voida
uskoa korviaan. Mutta näitten miesten väli oli kokonaan toisenlainen
kuin se tavallisesti on, kun joku on valinnut konnan palvelijakseen.
Sillä tässä hallitsi herra kokonaan palvelijaansa eikä päinvastoin.
Helmich näet, joka, oltuaan alussa ylhäisen kaniikin, herra Jöns
Pentinpojan kirjurina, oli kohonnut sitä mukaa kuin tämäkin ja tullut
lopulta tuomiokapitulin jäseneksi tai, niinkuin sitä sanottiin,
kaniikiksi, Upsalaan, oli kokonaan tästä herrastaan riippuvainen. Ja
hänen kunnianhimonsa, se oli ehkä arkkipiispalle parain apukeino, jolla
voi ohjata häntä. Hänen ylennyksensä riippui näet yksinomaan
arkkipiispan mielivallasta.
Helmichillä ei siis ollut enää mitään keinoa, millä päästä vaikeasta
tehtävästään, vaan täytyi hänen nyt keinoilla millä hyvänsä saada
arkkipiispan nimi poistetuksi salaisen päätöksen alta. Tosin olisi hän
kyllä voinut vain yksinkertaisesti ilmoittaa arkkipiispan jyrkän
kiellon asiassa, mutta hän oli antanut jo houkutella itsensä liian
kauas. Hänen oma arvonsakin oli jo vaarassa.
Mutta vielä toinenkin vaikeus tuli hänen eteensä. Miten voisi hän
tavata nuo toiset nyt juuri sunnuntaina kirkkojuhlallisuuden kestäessä,
jossa kaikki luonnollisesti olivat läsnä. Hänen täytyi kuitenkin
välttämättä kohdata heidät, sillä yksin siitä riippui nyt koko asian
onnistuminen. Ja pää täynnä ajatuksia, miten viisaimmin menettelisi,
poistui hän piispantalosta.
Ensin tahtoi hän kuitenkin kohdata päällysmiehen. Ja onni suosikin
häntä siinä suhteessa, sillä juuri kun astui luostariportista kadulle,
kohtasi hän miehen, jonka oli nähnyt yhdessä mainitun päällysmiehen
kanssa. Tältä kysyi hän heti päällysmiestä, mutta sai sen masentavan
vastauksen kysymykseensä, että marski juuri samana aamuna oli
lähettänyt hänet tärkeissä asioissa Länsigöötinmaalle.
"Ja onko hän todella jo lähtenyt täältä?" kysyi Helmich voimatta enää
salata levottomuuttaan.
"Ellei hän vielä ole lähtenyt, niin lähtee hän ainakin pian!" selitti
mies. "Tahdotteko te sitten niin välttämättä puhella hänen kanssaan?"
"Aivan välttämättä!" vastan tuomioherra. "Minä voinkin seurata sinua
majataloon nähdäkseni, onko hän enää tavattavissa."
Ja niin lähtivät he katua pitkin kulkemaan. Koko ajan kuului kellojen
soittoa ja juhlallinen laulu kaikui luostarikirkosta. Juhlapukuisia
ritareja, rouvia ja neitosia tuli kaikkialla vastaan. Ne riensivät
juhlallisuuteen luostarikirkossa ollakseen sitten hääpöydässä läsnä.
Kaikki se alkoi herättää tuomioherran levottomuutta, niin että hän
lopulta pyysi miestä, jos sattuisi päällikkönsä tapaamaan, sanomaan
tälle, että hän, tuomioherra, odotti häntä luokseen. Hänellä oli näet
kerrottavana tälle tärkeitä uutisia Visbystä, jossa tuomioherralla
itselläkin oli sukulaisia.
Mies hymyili kaniikin sanat kuullessaan, mutta lupasi kuitenkin ottaa
asian toimittaakseen. Ja niin erosivat he. Kaniikki riensi takaisin
kirkkoon, mutta mies jatkoi matkaansa majataloon, jossa tapasikin
päällysmiehensä ja ilmoitti tälle heti tuomioherran asian. Tämä heitti
epäluuloisen silmäyksen mieheen.
"Siitä lienee pitkä aika, kun viimeksi toit minulle tietoja, Brodde!"
virkkoi hän.
"Tiemme ovat käyneet niin erilleen", vastasi tämä, "ja näyttää siltä,
kuin erkanisivat ne tästä alkaen vielä enemmän toisistaan."
"Hyvä, sitten emme ainakaan ole toistemme tiellä, Brodde!"
"Sinä olet nyt päällikkö, Jösse, niinkuin olit kerran päämieheni
Kurjellakin... Niin kauan kuin sinä palvelet marskia, joka on herrani
ystävä, niin kauan käy tiemmekin samaan suuntaan, vaikka emme
ratsastakaan vieretysten..."
Näin puhelivat he, ilman että kumpikaan siltä erityisesti kiinnitti
huomiota sanotun sisällykseen. Päällysmies mietti itsekseen, miten
paraiten voisi välttää Brodden terävää huomiokykyä, kiroten sattumusta,
joka oli juuri tämän miehen saattanut kaniikin tielle. Brodde taas
puolestaan näytti tahtovan katsoa miehen läpi.
"Kova on kohtaloni", virkkoi lopulta Jösse Bonpoika, "sillä koska nyt
ensi kerran saan tavata hurskaan kaniikin, siitä ei minulla ole
vähääkään tietoa... Nyt täytyy minun vain kiirehtiä marskin asioille!"
Ja Brodden suureksi kummastukseksi heittäytyi hän samassa jo satulaan
ja ratsasti pois.
Brodde seisoi hetkisen siinä miettien itsekseen päällysmiehen sanoja,
mutta kulki sitten hitaasti pihalta ulos ja kääntyi samalle suunnalle,
jonne Jösse Bonpoikakin oli mennyt.
Äkisti pysähtyi hän ja suuntasi sitten askeleensa luostaria kohti, jota
rajoittavat kadut olivat kansaa ahdinkoon asti täynnä. Ja se ahdinko
tuli aina vain suuremmaksi, jota lähemmäksi hän luostaria pääsi.
Brodden mieli voi kiintyä vähäpätöisiinkin seikkoihin, jotka sattuivat
hänen tielleen. Sen lisäksi oli hän vielä varustettu terävällä
huomiokyvyllä ollen samalla niin kestävä ja uupumaton, että hänellä
siinä suhteessa tuskin oli vertaista. Siksi lensikin heti ensi hetkellä
hänen päähänsä, kuullessaan, miten välttämättä kaniikki tahtoi Jösse
Bonpoikaa tavata, että siinä punottiin jotain salavehkeitä, joista
hänen täytyi saada selvän. Hän epäili jo muutenkin kovasti Jösse
Bonpoikaa ja kaniikki kuului arkkipiispa Jöns Pentinpojan
tuomiokapituliin. Siinä oli hänelle jo kyllin, varmistuakseen
epäluuloissaan. Mutta että joku tiedonanto voisi tapahtua näitten
välillä, täytyi heidän molempain tavata toisensa. Ja kun hänen oli
mahdoton seurata toista, päätti hän sitä tarkemmin pitää silmällä
toista.
Hän oli vasta niin hetken aikaa ollut kaniikista erillään, että tämä
oli tuskin muuta kuin kirkkoon ehtinyt. Ja aluksi tarvitsi hänen
seurata tätä vain silmillään.
Mutta ihmispaljous teki odottamattomia esteitä ja hänen levottomuutensa
nousi samassa määrässä kuin ahdinko kasvoi, joka oli tietysti suurin
kirkon sisäänkäytävän lähellä.
Samassa tuli juhlakulkue esiin ja ihanan ihana musiikki täytti
säveleillään ilman.
Siinä kulki kuningas valkoiseen silkkiin puettuna, jalkoihin asti
ulottuva purppuraviitta leveillä hartioillaan ja kuningaskruunu
päässään. Hänen edellään kulki ritari kantaen kullattua miekkaa, mutta
itse kantoi kuningas omenaa toisessa ja valtikkaa toisessa kädessä.
Molemmat olivat ne paljasta kultaa ja kimaltelevia jalokiviä täynnä.
Kuninkaan takana kulkivat arkkipiispa sekä Linköpingin, Strengnäsin,
Vexiön ja Vesteråsin piispat. Kaikki olivat he täydessä juhlapuvussa,
yllään viitat, jotka kalleudessa olivat kuninkaan manttelin arvoiset.
Heidän jälkeensä tulivat eri tuomiokapitulien kaniikit.
Brodde näki kaiken tämän sieltä, jossa seisoi, ja hänen lämmin
sydämensä sykähteli kunnioituksesta nähdessään majesteetillisen
kuninkaan ja piispat, etenkin Linköpingin Niilo piispan, joka samoin
kuin arkkipiispa Tuvekin oli halvasta asemasta kohonnut korkeaan
arvoonsa ja nyt viimeksi kunnostanut itseään ottamalla tehokkaasti osaa
Holavedenin taisteluun Kristian kuningasta vastaan. Mutta vaikka loisto
ja komeus näin lumosikin hänen silmänsä, ei hän siltä kuitenkaan
hetkeksikään unhottanut mitä varten oli tullut.
Pian huomasikin hän, missä kaniikki Helmich kulki muitten Upsalan
kaniikkien keskellä, ja silloin hän rauhoittui taas ja voi siis jälleen
aivan huoleti antautua kaikkea komeutta katselemaan.
Pääpappien ja heidän kaniikkiensa jäljessä kulkivat ritarit mitä
upeimmissa puvuissa ja näitten jälkeen joukko ylhäissukuisia rouvia ja
neitoja. Niiden joukossa näki Brodde Briita neidinkin, joka ihanana
kuin Jumalan enkeli asteli siellä muitten keskellä.
Lopuksi tulivat nuo neljä neitosta, jotka piti nunniksi vihittämän ja
niiden joukossa kuninkaan pieni tytär, Birgitta, joka tähän aikaan oli
ainoastaan yhdeksän vuoden vanha. Kuningas oli saanut paavilta
erityisen luvan panna tyttärensä luostariin, vaikka tämä olikin vielä
lapsi. Luostarisääntöjen mukaan ei näet kukaan päässyt nunnaksi,
ennenkuin oli täyttänyt 18 vuotta. Kaikki, jotka näkivät lapsen,
ihmettelivät hänen ulkonäköään ja käytöstään. Ei ylpeyden
vivahdustakaan huomannut hänen hienoissa kasvoissaan. Ne ilmaisivat
vain viattomuutta, hurskasta välinpitämättömyyttä. Eräs Vadstenamunkki
onkin kirjoittanut hänestä luostarin päiväkirjaan, että hänen
kasvoillaan ei huomannut surua, jos ei iloakaan.
Saaton tullessa kirkkoon, tunkeutui kansajoukko joka taholta yhteen,
niinkuin tavallisesti aina tällaisissa tilaisuuksissa. Brodde sai
kumminkin paikan itselleen, josta voi nähdä koko kirkon ja ne, jotka
ennen muita kiinnittivät hänen huomiotaan.
Kirkko oli koristeltu mitä kauniimmalla tavalla. Koko kuori oli
kallisarvoisilla verhoilla puetettu. Lattiaa peittivät matot aina
läntiselle ovelle asti, joka johti nunnaluostariin. Ja kaiken tämän
komeuden keskeltä loisti kulta ja hopea, helmet, jalokivet ja korkeat
vahakynttilät. Erittäinkin oli kuningatar vainajan hauta kuninkaan
rakennuttamassa Pyhän neitsyen kuorissa kirkkaasti valaistu. Siellä
loistivat vahakynttilät korkeissa jalustoissaan ja upeissa kruunuissa.
Jotkut luulivat nähneensä pari kyyneltä kuninkaan poskella, kun hän
kulki kuorin ohi ja kääntyvän samassa ympäri, ikäänkuin olisi hän
tahtonut nähdä pienen tyttärensä.
Kuningas kulki suoraan munkkien kuoriin, jonne molemmat arkkipiispat
häntä seurasivat. Sillä myös Lundin arkkipiispa oli täällä läsnä.
Kuitenkaan ei hän nyt kantanut sitä korkeamman arvon merkkiä, joka
asetti hänet Ruotsin arkkipiispan yläpuolelle, luultavasti siitä
syystä, ettei tahtonut loukata virkaveljeään ja Ruotsin papistoa.
Toiset piispat ja kaniikit saivat paikkansa keskelle käytävää kuorin
alapuolelle. Siihen oli heille kullekin varattu oma istuimensa. Muut
juhlakulkueeseen osaaottavat asettuivat taas heidän eteensä sitä mukaa
kuin kirkkoon tulivat. Kun sitten nunniksi aikovat olivat ehtineet
kuorin viereen, jossa vihkimyksen piti tapahtua, otti kuninkaantytär
paikkansa isänsä viereen.
Silloin nousi Kaarlo kuningas ylös istuimeltaan ja avasi juhlallisuuden
sanoilla:
"Dominus vobiscum!"[6] ja luki sitten kappaleen Johanneksen
evankeliumista.
Linköpingin Niilo piispa vastasi siihen:
"Gloria tibi, domine!"[7]
Piispa luki sitten päivän evankeliumin ja niin astui lopulta
arkkipiispa Jöns Pentinpoika esiin toimittaakseen itse vihkimyksen.
Pieni kuninkaantytär piti isäänsä kädestä kiinni ja katseli hartaana
synkkää, kylmää arkkipiispaa, joka nyt erotti hänet kaikista maallisen
elämän riemuista.
Broddesta ja ehkä monesta muustakin tuntui omituiselta nähdä
arkkipiispa ja kuningas yhdessä juhlallista vihkimystä toimittamassa.
Siinä oli aikakauden päivä ja yö vieretysten. Ja lapsi heidän välillään
oli ikäänkuin uhri, uhri sellainen, jonka joka aika kantaa Jumalalleen,
oman tapansa mukaan sovitusta hakien.
Mutta samassa kääntyivät Brodden silmät kokonaan toisaalle. Kun virsi
aloitettiin taas ja kuninkaan soittajat yhtyivät siihen, nousi alhaalla
kirkossa kaniikki Helmich istuimeltaan estäen ruumiillaan sen osaksi
näkymästä mitä kuorissa tapahtui. Kuninkaantytär ilmautui silloin juuri
sinne nunnapukuun puettuna ja näytti ikäänkuin sen kunnian
liikuttamana, joka hänen osakseen tuli, tahtovan irtautua isästään ja
heittäytyä abbedissan syliin, jota kaikkea pidettiin todistuksena hänen
halustaan mennä luostariin. -- Ja kaiken tämän keskeltä kohoutui nyt
kaniikin paljastunut päälaki esiin, vetäen Brodden koko huomion
puoleensa.
Äänettömin askelin kulki kaniikki sivukäytävää pitkin itäiselle ovelle
ja samalla hetkellä nousi myös kaksi Tanskan lähettilästä istuimiltaan
ja katosivat muiden sitä huomaamatta. Vähääkään arvelematta jätti
Brodde myös heti kirkon ja suuntasi kulkunsa pitkän luostarimuurin
vierustalle. Hänen täytyi pitää silmällä noita kolmea, jotka
epäilemättä tulisivat luostariportista ulos, ellei Jösse Bonpoika
odottanut heitä jossain luostarihuoneessa. Jos niin taas oli, niin oli
Jösse Bonpoika varmaankin siellä jo. Mutta siinä tapauksessa päätti
Brodde odottaa häntä ja kaivaa miekallaan totuuden esiin.
Tuskin oli hän ehtinyt vielä muurinkulman ohi, kun jo näki kaniikin
astuvan portista ulos ja kiirein askelin rientävän katua eteenpäin.
Nopeasti hypähti Brodde erään puun taa, niin että kaniikki kulki ohitse
häntä huomaamatta. Pian senjälkeen ilmaantuivat nuo toisetkin herrat
kadulle. Ne lähtivät kuitenkin kokonaan toiseen suuntaan astelemaan ja
kun Broddella ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä, antoi hän
heidän mennä ja seurasi vain kaniikkia.
Tavallisissa oloissa olisi se seuraaminen hänelle tuskin onnistunut,
niin syviin ajatuksiin vaipuneena kuin Helmich kulkikin, mutta nyt, kun
kadut vilisivät kansaa täynnä, nyt se onnistui. Siinä tuli joukottain
vastaan alhaista herrasväkeä, joka ei ollut päässyt juhlallisuuteen
mukaan sekä myös rahvasta. Siksi oli Brodden niin helppo seurata
kaniikkia.
Tämä katosi pian erääseen taloon kaupungin itäkulmalla ja ihan
arvelematta seurasi Brodde häntä aina pihalle asti. Silloin huomasi hän
suureksi kummastuksekseen molempain tanskalaisten suuntaavan kulkunsa
samaan taloon. He eivät kuitenkaan kiinnittäneet häneen mitään
huomiota, vaan menivät sisään ja Brodde jäi siis yksin pihalle. Hän
meni heti tapaamaan talonomistajaa saadakseen tältä lähempiä tietoja
sisälläolevasta kokouksesta, mutta huomasi pian tämänkin olevan jollain
tavoin asiasta osallisen, sillä hän koitti kaikilla tavoin saattaa
häntä harhateille.
Viekas Brodde antoikin heti uskotella itselleen, ettei siellä mitään
salaista kokousta pidetty, käyttäen itsensä siinä puhuessaan niin
yksinkertaisesti kuin suinkin, ettei vain millään tavalla herättäisi
isännässä epäluuloja itseänsä kohtaan. Kun hän sitten luuli
saavuttaneensa sen, mitä tarkotti, lähti hän ulos osottaen kaikin
tavoin, että aikoi poistua. Talonisäntä seisoi kauan aikaa portilla ja
katseli hänen jälkeensä, mutta lopulta hän kumminkin poistui ja Brodde
kääntyi silloin heti toiselle kadulle saapuen takaisin kadunkulmaan,
josta mukavasti voi pitää silmällä epäilyksenalaista taloa, niin että
kukaan ei päässyt sieltä ulos hänen sitä huomaamatta.
Niin kului noin puolitoista tuntia. Kellojen soitto ilmoitti
juhlallisuuden loppuneeksi ja kuninkaantyttären tulleen vihityksi
Kristuksen morsiameksi. Ja nyt kulki juhlasaatto paraillaan luostarista
kuninkaan kartanoon, jossa Tord herran ja neiti Iliana Åkentyttären
häät olivat vietettävät. Ja niinkuin varjot näkyvät selvimmin
kirkkaassa valossa, niin kuvasteli Brodden kiihottunut mielikuvitus
tämän onnen ja riemun keskelle kamaloita varjoja, tuhoa ja turmiota
tuottavia. Hän luuli jo näkevänsä, kuinka käärme mateli kukkien
keskellä ja sillä käärmeellä, sillä oli Jösse Bonpojan pää. Hän
säpsähti itsekin siinä seisoessaan. Niin elävästi näki hän, miten
kavallus ja petos tapasi mitään pahaa aavistamattoman marskin juuri
hänen onnellisuutensa keskellä.
"Hyvä, että näen sinut!" mutisi hän itsekseen. "Sillä luulen toki, että
tikarissani on vielä yhtä hyvä terä kuin sinunkin!"
Ja näin oli hän jo noussut sen vuoren huipulle, jonka oli itselleen
rakentanut ja joka kohosi samassa määrässä hänen levottomuutensa
kanssa, kun ei noita kolmea pappia ruvennutkaan kuulumaan. -- Silloin
kun hänen mielikuvituksensa oli juuri kiihkeimmillään kuuli hän
yht'äkkiä kiliseväin kannusten äänen mainitun talon pihamaalta. Brodde
vetäytyi heti takaisin erään kulmatalon piin varjoon, jossa hän oli
näkymätönnä, mutta itse siltä voi erään raon kautta hyvin nähdä portin
sekä ulos- ja sisäänmenevät.
Kannusten ääni tuli lähemmäksi ja samassa näyttäytyi Jösse Bonpoika
portilla.
Brodde uskalsi tuskin hengittää. Hän ei olisi tahtonut näyttää itseään,
mutta ei siltä päästää päällysmiestäkään silmistään.
Tämä katsahti nopeasti ympärilleen ja poistui sitten äkisti portilta
suunnaten kulkunsa suoraan kaupungin pohjoisporttia kohti.
Yhtä nopeasti ja varovasti jätti Broddekin paikkansa seuraten
kavaltajaa, jolla kuitenkaan ei näyttänyt olevan vähintäkään aikomusta
muuttaa alottamaansa suuntaa. Tämä ihmetytti Broddea kovasti. Sillä hän
oli saanut päähänsä, että, jos jotain tapahtui, tapahtui se nyt heti,
kun ilo ja siis myöskin varomattomuus olivat suurimmillaan.
Mutta Jösse kulki yhä vain katua eteenpäin ja askeleensa tulivat sitä
nopeammiksi, jota lähemmäksi kaupunginporttia pääsi. Brodde, jonka ei
nyt kauemmin tarvinnut salata itseään, koska näkönsä ei enää voinut
herättää Jössessä mitään epäluuloja ja saattaa tätä varovaisemmaksi,
kiirehti askeleitaan ja ehtikin sillä tavoin juuri parhaaseen aikaan
kaupunginportille nähdäkseen, miten Jösse Bonpoika heittäytyi hevosensa
selkään ja hurjaa vauhtia lähti kiitämään maantietä pitkin.
Brodde seisoi siinä hämmästyneenä. Nyt täytyi hänen repiä alas osan
siitä rakennuksesta, jonka epäluulonsa jo olivat niin korkeaksi
kohottaneet. Se kävikin nopeasti, mutta perustus jäi kuitenkin jälelle.
Jotain oli tekeillä, siitä oli hän varma, ja oli se sitten mitä
tahansa, niin täytyi marskin ainakin saada siitä tieto samoin kuin
hänen herransakin Niilo Sturen. Siksi päättikin hän heti lähteä
häätaloon Tord herraa tapaamaan ja sitten viipymättä ratsastaa
Axevallaan varoittamaan myöskin omaa herraansa vaarasta. Matkalla
kuninkaankartanoon tuli hän ajatelleeksi, että mahdollisesti kaniikki
itse oli ottanut marskin tuossa salaisessa kokouksessa omalle osalleen,
kun sitävastoin Jösse Bonpoika sillä aikaa anastaisi linnat
länsirajalla haltuunsa. Ja niin oli hän taas uudestaan täysissä
rakennuspuuhissa.
Kuninkaankartanon pihalla oli ahdinko yhtä suuri jollei suurempikin
kuin vähää ennen luostarin edustalla, sillä tänne oli kokoontunut
paljon palvelijoitakin kuuluen joko kuninkaan tai monien ritarien ja
pääpappien seurueisiin. Broddella oli täysi työ päästä näitten kaikkien
ohitse. Kuitenkin onnistui se hänelle lopulta. Se seikka, että hänellä
oli marskille tärkeä tieto vietävänä, avasi hänelle tien. Mutta kun hän
oli tullut sen viereiseen huoneeseen, jossa kuningas, morsiuspari ja
ylhäisimmät vieraat istuivat, oli hänen mahdoton enää päästä edemmäksi.
Nämät häät, senaikuisten kertomusten mukaan, olivat komeimmat häät,
mitä Ruotsissa koskaan on vietetty. Häähuonetta koristivat
kallisarvoiset verhot ja upeat matot. Ja lukemattomat vahakynttilät
levittivät valoa ympärilleen. Pöydät, joita oli katettu moneen
huoneeseen, notkuivat kullan ja hopean painosta. Ei vähemmän kuin 1,400
hopeavatia, muita helmillä ja jalokivillä koristeltuja maljoja ja
juoma-astioita lukuun ottamattakaan, upeili pöydillä. Etenkin olivat ne
juoma-astiat, jotka olivat kuninkaan ja morsiusparin edessä,
erinomaista tekoa. Kuninkaan oma oli tornin muotoon laitettu ja oli
siinä valkoinen emalji kullatun hopean päällä. Sen ympärille alhaalle
jalkaan oli vielä sovitettu kolme hopeaista maljaa.
Valtaistuinteltta oli mitä kauniinta tekoa ja Ruotsin kolme kruunua
kimalteli sinisellä samettipohjalla kuninkaan yläpuolella, kuin
sitävastoin hänen vaakunansa oli kummallekin sivulle kuvattuna. Myös
sulhasen ja morsiamen yläpuolelle, jotka istuivat kuninkaan kummallakin
sivulla, oli teltta laitettu. Näiden alapuolella istuivat sitten
virka-arvonsa mukaan arkkipiispat ja pääpapit sekä neuvostoherrat ja
ritarit rouvineen niin paljon kuin huoneeseen mahtui. Muut istuivat
ulommissa huoneissa.
Ruokalajit olivat sitä mukaa kuin muutkin. Jaloimmat viinit vuosivat ja
kaikki olivat yksimielisiä siitä, että kuningas näillä häillä
täydelleen kunnioitti urhollista marskiaan. Mutta tanskalaiset vieraat
-- sanotaan -- ne eivät suinkaan suosiollisin silmin katselleet
tätä loistoa ja rikkautta. "Tällä hetkellä juuri", sanoo
kronikankirjoittaja, "kasvoi tanskalaisissa kateus suuri."
"Ja tällöin täytyi Tanskan miesten, täytyi hymyellä,
Vaikka suru oli sydämellä.
Ja tällöin alkoi heissä myöskin näihin himo tulla,
Siitä tietoa monta on mulla."
Kuningasta itseä palveli kaksi nuorukaista, joista Brodde toisen tunsi
nuoreksi Steen Stureksi. Nämät seisoivat kuninkaan takana kummallakin
puolen kunniaistuinta. Toiset kuninkaan miehet, niinkuin ylhäisimpäin
herrainkin, olivat sijoitetut muitten vieraitten taakse, niin paljon
kuin tilaa huoneessa oli. Huoneessa, jossa Brodde oli, oli taas toisia
miehiä palveluspuuhissa, ja Brodde esiintyi myös yhtenä näistä. Sieltä
voi hän nähdä kuninkaan huoneeseenkin ja katsella sulhasta ja
morsianta.
Kaunis oli morsiuspari ja monelle tuli mieleen uljasta marskia ja hänen
kukoistavaa morsiantaan katsellessa se päivä, jolloin kuningas itse
marskina myös saattoi Kaarina rouvan vihkituoliin. Mutta yhtä kaikki
tuntui Broddesta, kuin olisi synkkä pilvi leijaillut heidän päänsä
päällä. Ja morsiamen ilokyyneleet olivat hänestä vain sen surun
synnyttämiä, jonka hämärä aavistus tulevasta onnettomuudesta sai
aikaan. Soittokunta soitti juuri silloin yhden noita vienonsuruisia
lauluja, jotka nyt ovat tunkeutuneet rikkaitten ja ylhäistenkin kotiin
lumoten kaikki kauneudellaan, kuin jos olisivat ulkomailta tulleet,
vaikka ovatkin puhjenneet ilmi kansan omasta rinnasta. Niin,
soittokunta soitti juuri yhden näistä luoden siihen tunnelman, joka
Brodden turmeltumattomassa sydämessä sai pyhän väreilyn aikaan. Hänen
silmäinsä kostea kiilto ilmaisi sen.
Hääateria kesti myöhäiseen iltaan.
Soittokunta alkoi tanssin säveleen ja sulhanen vei morsiamensa tanssiin
ihaillen häntä ehkä enemmän kuin itse olikaan ihailtu. Silloin näki
Brodde yht'äkkiä, miten musta varjo liukui pitkin seinää siinä
huoneessa, jossa itse oli.
Se oli kaniikki Helmich ja Broddessa heräsivät taas vanhat epäluulot
uuteen eloon. Hän seurasi herkeämättä kaniikin liikkeitä ja hänen
terävä silmänsä näki, mitä muut ehkä eivät olisi huomanneetkaan, kuinka
kaniikki teki päällään huomaamattoman liikkeen ja katosi sitten
nopeasti huoneesta.
Brodde seurasi häntä hillityin, äänettömin askelin.
Alhaalla pihalla pysähtyi kaniikki parin suuren lehmuksen varjoon ja
Brodde pääsi helposti ja huomaamatta ihan puitten taa.
Paljon ei hän kuitenkaan matkastaan hyötynyt. Arkkipiispa jätti vain
kaniikille muutamia papereja ja kysyi, miten tämä oli onnistunut.
"Paremmin kuin luulinkaan", vastasi kaniikki, "he ja päällysmies olivat
innokkaammat asiassa, kuin olin voinut odottaakaan... Päällysmies
tyytyi Kristian kuninkaan lupaukseen."
Arkkipiispa ei puhunut siihen sen enempää, vaan meni sisään ja myös
kaniikki poistui.
Brodde oli siis kerran taas pettynyt odotuksessaan. Hänen täytyi
vieläkin repiä alas rakennustaan, niin että ainoastaan kulmakivet
jäivät jälelle. Jotain oli tekeillä, siitä oli hän varma. Mutta
mitä...? Koskiko se kuningasta ja valtakuntaa, vai marskia? Hänen siinä
miettiessään, pitäisikö hänen puhutella marskia ja kaataa siten tippa
myrkkyäkin hänen hääviiniinsä, tuli muutamia nuoria herroja ulos
vilvottelemaan tanssin jälkeen. Ne hajautuivat eri suunnille, mutta
kaksi suuntasi askeleensa sinnepäin, jossa Brodde oli.
"Olette onnellinen, Ove herra", virkkoi toinen. "Kauniin lähinnä
morsianta on teidän mielitiettynne!"
"Olenhan sen teille jo sanonut ja sanon sen vaikka koko maailmalle...
Ja hyvä miekkani tuhotkoon sen, joka uskaltaa toista väittää!" huusi
Ove herra, astellen pitkin pihamaata ylpeänä ja tyytyväisenä, käsi
ystävän olkapäällä.
"Ja kuitenkin sanotaan, että Briita neiti lempii toista!"
"Ja kuka se sitten olisi?" kysyi Ove herra halveksivasti nauraen.
"Herra Niilo Sture!"
"Hm!... Mitenkä hän häntä, jota ei kuningas kärsi näkyvissäänkään...
Sitäpaitsi on minulla hänen isänsä lupaus. Ukko on tosin kuollut jo,
Jumala hänen sieluansa armahtakoon, mutta Briita neiti tietää yhtä
hyvin kuin minäkin, mikä hänen viimeinen tahtonsa oli. Ja saatte sen
vielä nähdä, ystäväni, että ennen vuoden loppua olen minä jo isäntänä
Penningebyssä."
"Penningebyssä?" toisti ystävä.
"Briita neiti saa sen kartanon myötäjäisikseen!" selitti Ove herra.
Samassa kääntyivät he jo menemään toiselle puolen pihaa eikä Brodde
siis enää voinut kuulla heidän puhettaan. Mutta mitä oli kuullut, oli
kylliksi. Tämähän koski hänen omaa herraansa, jonka tunteet Briita
neitiin hän oli jo aikaa tullut huomaamaan. Ove herran puheesta hän
vähän välitti, mutta olihan usein tapahtunut, että neitosen oli pakosta
täytynyt mennä miehelle, jota ei rakastanut. Ja sellaista sydänsurua ei
hän tahtonut herralleen sallia. Ei, ennen täytyi vaikka Ove herran
sydänveren vuotaa.
Ajatus, että marskia ja kuningasta uhkasi vaara, sai nyt väistyä
syrjään, varsinkin kun hän oli tullut huomaamaan, että asia oli vasta
alulla. Niilo Sture yksinomaan oli nyt taas hänen herransa ja hän
päätti, maksoi mitä maksoi, päästä Briita neidin puheille ja viedä
tältä tervehdyksen Axevallaan.
Soitto alkoi uudestaan kuulua ja riemuiten kävi tanssi
kuninkaankartanon suuressa salissa. Brodde tunkeutui muitten
palvelijain joukkoon asettuen ovelle, jonka kautta Briita neidin oli
kuljettava, jos tahtoi naisten huoneeseen mennä.
Siinä sai hän seisoa kauan aikaa ja toinen tanssin sävel toisensa
perään kajahti salissa, mutta Briita neitiä ei vain kuulunut. Ja hänen,
alhaisen palvelijan oli mahdoton tavata neitoa täällä muuta kuin
sattumalta. Hänestä tuntui, kuin olisi tämä päivä ollut hänelle
onnettomuuksien päivä. Pian oli jo se hetki käsissä, jolloin kruunu
morsiamelta tanssittaisiin, ja senjälkeen oli enää turha odottaa.
Vinoon kahden oven kautta voi hän muitten katsojain päitten yli nähdä
saliin, jossa tanssivat parittain kiitivät esiin, näkyivät hetkisen ja
katosivat taas.
Ove herra tanssi siellä Briita neidin kanssa. Brodde näki heidät
kiitävän esiin yhden kerran ja pian taas toisen kerran perään ja
silloin huomasi hän, miten Ove herra kuiskasi jotain neidolle, joka
nopeasti loi silmänsä alas. He katosivat pian, mutta tulivat hetken
perästä taas kolmannen kerran näkyviin. Silloin oli neitosen poski
vaalea, mutta Ove herra oli uljaan ja onnellisen näköinen.
Samassa loppui tanssi. Brodde mietti siinä, mitä Ove herra oli mahtanut
sanoa ja mitä neitonen vastata, kun yhtäkkiä huomasi tämän lähestyvän
itseään yhtä vaaleana vielä kuin äsken tanssissa, painellen tuon
tuostakin nenäliinalla silmiään. Broddesta näytti, kuin olisi hän
itkenyt, mutta voihan se olla kuumuudenkin tähden, kun hän niin teki.
Morsian kulki säteilevän ihanana hänen vierellään.
Miehet väistyivät kunniottavasti syrjään, mutta Brodde jäi seisomaan
ovelle.
"Briita neiti!" kuiskasi hän, juuri kun tämä astui naisten huoneen
kynnyksen yli.
"Brodde!" huudahti samassa Iliana rouva kovasti iloissaan ja lisäsi,
"tuletko Axevallasta? Mitä puuhaa Niilo herra...? Ehtiikö hän saada
kaikki valmiiksi siksi kun tulemme?"
Brodde, jonka silmät olivat Briita neitiin kiintyneinä, huomasi, miten
tämä punastui, kun hänen herransa nimeä mainittiin. Ja se sai hänenkin
sydämensä lämpenemään.
"Tule tänne", virkkoi Iliana rouva, "minulla on sinulle jotain
sanottavaa!"
Brodde astui huoneeseen ja Iliana rouva lausui hänelle kuiskaavalla
äänellä, niin ettei kukaan olisi vain sitä kuullut:
"Pyydä Niilo herraa kiinnittämään tämä ruusu naiskammion oven
yläpuolelle!"
Ja hän antoi samassa Broddelle erinomaisen kauniin, vaaleanpunaisen
ruusun, jonka eräs Vadstenan luostarin nunna oli kasvattanut.
Näytti siltä, kuin olisi Briita neidin poski tämän nähdessään tullut
vieläkin vaaleammaksi ja Brodde huomasi aivan selvään, miten kyyneleet
tunkivat hänen silmiinsä. Mutta äkisti sulki neitonen morsiamen
syliinsä ja sanoi:
"Jumala sinulle onnea suokoon, armas Iliana... Aina olen sitä
sanonutkin, että punainen ruusu on sinun ja valkoinen minun!"
"Odotahan vain", vastasi Iliana hyväillen taputellen Briitaa poskelle,
"niin saat vielä nähdä, että löytyy se lopulta punainen ruusu
sinullekin... Luulin jo minäkin, että valkoinen ruusu on minun ruusuni,
mutta Herra on kääntänyt kaikki hyväksi taas... Valkoinen ja punainen
kulkevat rinnan joka ihmisen elämässä, muuta ei ennustus merkitsekään.
Joku ääni kuiskaa rinnassani, että vielä kerran, kun aika koittaa, saan
kiinnittää useammankin kuin yhden punaisen ruusun kutreihisi, Briita!"
Kunnioituksesta oli Brodde jäänyt oven viereen seisomaan pitäen
punaista ruusua kädessään, tietämättä oikein miten paraiten esittäisi
herraansa koskevan kysymyksen.
Mutta silloin lausui Iliana rouva hyväntahtoisesti hymyillen:
"Tervehdi Niilo herraa sekä minun että Briita neidin puolesta ja sano
hänelle, että vaikka hän kiinnittääkin punaisen ruusun minun
naiskammioni oven päälle, niin ei hänen siltä pidä luulla, että hänen
itsensä sentähden tarvitsisi kiinnittää valkoisen omalle ovelleen."
"En voi muuta kuin kiittää niin ystävällisestä tervehdyksestä!" vastasi
Brodde. "Ja Niilo herra varmaan tulee iloiseksi sen kuullessaan!"
Puhuessaan katseli hän Briita neitiä ja taas hehkuivat punaiset ruusut
tämän poskilla.
Hänen ei tarvinnut tutkia enempää. Olihan hänellä nyt jo kyllin tietoja
kerralleen vietävänä. Mitä itse neitoseen tuli, voi hänen herransa olla
varma asiastaan.
Ja niin luuli hän tehneensä ainakin jotain tänäkin päivänä.