Erengisle herra ei tahdo enää kuulla Briita rouvan vastaväitteitä.
Kaarlo kuningas oli silloin Vadstenassa, kun marskin sanansaattaja toi
hänelle tiedon Lödösen valloituksesta ja mitä muuta siellä oli
tapahtunut.
Tukholman harmaaveljesten apotti, herra Niilo Ryting, pitkä, vaalea
mies, kasvonpiirteet voimakkaat, mutta samalla ystävälliset ja lempeät,
oli sanansaattajan tullessa kahden kuninkaan kanssa huoneessa
kirjoittaen kirjettä tämän sanelun mukaan. Kuninkaalta pääsi huudahdus
marskin kirjettä lukiessa. Se sai apotin kohottamaan päänsä paperista,
jota paraikaa oli kirjoittamassa. Ja huomatessaan, miten väri kuninkaan
kasvoilla vaihteli, päästi hän kynän kädestään ja jäi tarkastelemaan
herraansa.
"Kautta Jumalan kuoleman!" huudahti kuningas ojentaen kiireesti
lukemansa kirjeen apotille. "Kautta Jumalan kuoleman, mies, missä on
laukku?"
Mies ojensi hänelle saman laukun, jonka Jösse Bonpoika oli jättänyt
marskille Lödösen kuninkaankartanossa. Ja nopeasti rikkoi kuningas sitä
ympäröivän kääreen katsottuaan kuitenkin ensin, että heimolaisensa
sinetti oli vahingottumatta. Sitten heitti hän kirjeet vieressään
olevalle pöydälle, ottaen kiireesti yhden niistä, jonka avasi ja luki.
Sen sisällys näytti tekevän häneen erittäin tuskallisen vaikutuksen.
Hän löi kädellään otsaansa ja luki sen yhä uudelleen ja uudelleen.
Hämmästyksestä ei hän voinut saada sanaakaan suustaan. Mutta povi se
aaltoili hurjasti, huulet vapisivat ja kuumeentapaisella kiivaudella
kurotti hän kirjeen apotille.
"Lukekaa se, veli Niilo!" olivat ainoat sanat, jotka hän voi lausua.
Veli Niilo luki ja kuningas otti taas uuden kirjeen esille, joka näytti
saavan hänen mielensä vielä enemmän liikutetuksi, kuin edellinen.
Senkin ojensi hän kanslerilleen. Ja niin jatkoi hän, kunnes kaikki
kirjeet olivat luetut.
Sitten pani hän kädet ristiin rinnoilleen ja vaipui syviin mietteisiin.
Mutta apotti silmäili läpi viimeisenkin kirjeen ja luki sitten vielä
uudestaan muutamia, jotka hänestä olivat tuntuneet muita
merkillisemmiltä.
Lopulta kääntyi kuningas sanansaattajan puoleen ja lausui:
"Huomenna varhain täytyy sinun ratsastaa takaisin marskin luo ja viedä
hänelle kirje minulta... Voit myöskin sanoa hänelle, että kauan ei
viivy, ennenkuin olen hänen luonaan Axevallassa!"
Mies poistui ja kuningas vaipui taas ajatuksiinsa kävellen edestakaisin
huoneessa.
Mitä hän serkkunsa kirjeestä oli saanut tietää oli aivan samaa, kuin
mitä vanha Maunu Tavast oli hänelle kaksi vuotta sitten kertonut,
vaikka nyt uudistuneena. Häntä ympäröivät kavaltajat. Paraimmat
uskottunsa olivat hänen pahimmat vihamiehensä. Se oli myrkytettyä, se
viini, jota hän, varoituksista välittämättä, yhä joi, oli jo kauan
aikaa juonut. Ja vaikka hän huomasikin nämät varoitukset mitä selvimmin
todistetuiksi, niin unhotti hän ne kuitenkin pian ja asetti
myrkkypikarin taas huulilleen. Hän oli aivan lyhyen ajan kuluessa
saanut jo kaksi kertaa tyhjentää tämän pikarin ja nyt taas kohtasi
häntä varoitushuuto esittäen selviä todisteita siitä, että kavaltajat
olivat yhä liikkeellä.
Pitäisikö hänen nyt lopultakin ryhtyä voimakkaisiin puuhiin ja yhdellä
kertaa vapauttaa itsensä kaikesta, joka painajaisena uhkasi hänen
onneaan ja Ruotsin itsenäisyyttä?
"Mitä te tästä arvelette, veli Niilo!" huudahti hän pysähtyen äkisti ja
katsellen apottia.
"Jumala paratkoon...! Huonoja ovat sanomat, armollinen herra!"
"Voitte nyt itse huomata, veli Niilo, te, joka tulette kanslerikseni,
mitä kaikkea Ruotsin kuningas saa kestää, ennen kuin voi rauhassa
kruunuansa kantaa!" lisäsi kuningas synkein silmin. "Arkkipiispa, Sigge
piispa, Pentti piispa ja kaikki nuot maalliset herrat ja ritarit,
kuinka hartaasti olenkin heidän suosiotaan hakenut ja kuinka hartaasti
yrittänyt sitoa heitä itseeni ja kuitenkin...!"
"Yksi asia on teiltä kokonaan unhottunut, armollinen herra", sanoi
apotti kumartaen. "Olette luullut, että vihollistenne voima on
murtunut, senjälkeen kun vanha vastustajanne Krister Niilonpoika,
Jumala hänen sieluaan armahtakoon, hautaan laskettiin... Mutta teiltä
on jäänyt huomaamatta, että silloin jo ja aina yhä vieläkin on hänen
sisarenpoikansa, Jöns Pentinpoika, teidän vaarallisin vihamiehenne."
"Arkkipiispa Jöns Pentinpoika!" huudahti kuningas.
"Niin, armollinen herra, arkkipiispa! Luulenpa, että kun kaikki tulee
ilmi niin että voidaan verrata toista seikkaa toiseen, luulenpa, että
silloin huomataan arkkipiispallakin olevan osansa tässä sopassa, jonka
he nyt ovat keittäneet polttaakseen teiltä sormet sen asemesta, kun ne
heiltä itseltään nyt ovat palaneet."
Kuningas ei vastannut mitään ja huoneessa vallitsi taas hetken aikaa
hiljaisuus.
Tuleva kansleri, jonka jalot kasvonpiirteet ilmaisivat tahdonlujuutta
ja vilpitöntä uskollisuutta, oli vetänyt kätensä kaapunsa hihain sisään
ja tuijotti lattiaan silloin tällöin vain kohottaen silmänsä
huolestuneeseen kuninkaaseen.
Tämä pysähtyi vihdoin ja tarttui vasemmalla kädellään lujasti miekkansa
kahvaan kiinni samassa kun salama välähti hänen suurissa silmissään ja
kuninkaallinen ylevyys levisi hänen kasvoilleen.
"Tahdon kuitenkin kerran vielä näyttää noille herroille", lausui hän,
"niin mahtavia kuin luulevatkin olevansa, tahdon näyttää heille, että
Ruotsin kuningas on sittenkin heitä mahtavampi... Kirjoittakaa nyt
kirje serkulleni, marskille, veli Niilo!" lisäsi hän. "Tahdon tehdä
kiertomatkan valtakunnassani ja käydä sekä Uplannissa, Nerikessä että
Länsigöötinmaalla. Huomenna jo lähden Erengisle herran luo Örebrohon ja
teidän on oltava sillä matkalla mukana, Niilo Ryting."
* * * * *
Eräänä aamuna istuivat Erengisle herra ja Briita rouva salakammiossaan
Örebron linnassa ja Erengisle herra oli mitä paraimmalla tuulella.
Terävästi ja kiivaasti vastusteli Briita rouva taas vanhan tapansa
mukaan herraansa, antaen kuitenkin aina ajoissa perään. Ja siksi
pitikin Erengisle herra häntä naisten naisena ja omaa onneansa
saavuttamattomana. Briita rouva oli yön kuluessa saanut merkin, että
isänsä lähetti odotti häntä. Ja nyt varttoi hän vain keskustelun
päättymistä herransa ja miehensä kanssa rientääkseen sitten heti
lähettiä tapaamaan. Sentähden koitti hän myös nyt olla enemmän
Erengisle herran mieleen, kuin muuten moneen aikaan oli ollut.
Tänä aamuna oli heidän keskustelunsa koskenut kaukaisille sukulaisille
kuuluvain tilain omistusoikeutta. Erengisle herra väitti kiven kovaan,
etteivät ne kuuluneet hänelle ja ettei hänellä ollut niitten kanssa
mitään tekemistä. Olipa puolittain vihoissaankin rakkaaseen vaimoonsa,
joka voi ottaa sellaista kysymykseenkään. Mutta Briita rouva pysyi
vaatimuksessaan ja kun Erengisle herra tapansa mukaan löi nyrkkinsä
pöytään ja rypisteli kulmiaan, virkkoi hän aivan tyyneenä:
"Jos et usko sanojani, Erengisle herra, niin omia silmiäsi sinun
ainakin täytyy uskoa, kun näet kirjeet. Kas tässä ne ovat!"
Hän veti huoneen etäisimmässä nurkassa olevasta tammikaapista laatikon
esiin ja otti sieltä muutamia sinetillä varustettuja kirjeitä laskien
ne miehensä eteen. Tämä luki hitaasti kirjeet ja tutki sitten erittäin
huolellisesti niissä olevat sinetit.
"Kautta Jumalan kuoleman! Sinä olet todellakin oikeassa", lausui hän
surullinen ilme kasvoissaan.
"Mutta sinussa ei se siltä näytä mitään erityistä iloa herättävän,
Erengisle herra...!"
"Heimolaiseni joutuvat näitten kautta äärimmäiseen köyhyyteen... He
eivät voi säilyttää rälssioikeuttaan... Totta tosiaan! Tämä käy todella
sydämelleni, Briita rouva... Mistä olet keksinyt nämät onnettomat
kirjeet?"
"Olen tuuminut asiaa, Erengisle... Heimolaisesi eivät voi näillä
tiloillaan korvata velkaansa sinulle... Mutta minä olen ajatellut, että
voisit lahjoittaa heille siitä jäännöksen."
"Lahjoittaa jäännöksen, Briita rouva...! Minä lahjoitan kaikki...
kuuletko sinä, kaikki! Enhän Herran tähden voi niiltä siipiä katkaista,
joilla on samaa verta suonissaan, kuin minullakin. Sitenhän
käyttäytyisin heitä kohtaan tylymmin kuin korpit ja kotkat keskenään!"
"Älkäämme puhuko enää siitä", virkkoi Briita rouva. "Ehkä voimmekin
saada asian ilman suurempaa huomiota päätökseen. Se olisi minullekin
mieluisinta, koskapa tilat sijaitsevat Gotlannissa, ja me siis isäni,
Olavi herran, avulla voisimme koska tahansa saada vaatimuksemme
perille."
"Ei...!" huudahti nyt Erengisle herra istuimeltaan kohoten. "Ei koskaan
saa se tapahtua, niin kauan kuin minulla on asiassa jotain sanottavaa!"
Briita rouva puri huultaan ja vaikeni. Ja kummastellen katseli
Erengisle herra häntä. Mutta pian osasi hän taas kääntää puhelun
toiseen suuntaan. Ja keskustelun aineeksi tuli nyt kuninkaan nuori
marski ja mitä hän mahdollisesti tulisi Länsigöötinmaalla aikaan
saamaan. Erengisle herra pysyi kiinni entisissä sanoissaan ja Briita
rouva teki asiasta ivaa ja pilkkaa.
"Olette varmaankin nähnyt viime yönä merkillisiä unia, Erengisle
herra", lausui hän, "sillä muuten ette voisi puhuakaan herra Tord
Kaarlonpojan urotöistä. Minulla vain ei vielä ole ollut tilaisuutta
kuulla mitään sieltä päin, jossa tuo urho nyt miekkaansa heiluttelee."
"Odotahan, Briita rouva, niistä voit saada kuulla pikemmin, kuin
luuletkaan! Tord herra on urhollinen ritari, eikä hän henkeään säästä,
kun niin vaaditaan."
"Rantahauki hän on, joka tarttuu heti ensimäiseen verkkoon ellei jo ole
tarttunutkin ja suomustettukin, koskapa hänestä ei niin mitään kuulu."
"Briita rouva!" huusi Erengisle herra. "Briita rouva, sinulla ei ole
vähintäkään käsitystä siitä, minkälaisen urhollisen ritarin tulee
olla!"
"Kuitenkin olen aina luullut, että herra Olavi Akselinpojan tytär ja
herra Akseli Varbergilaisen pojan tytär voisi jotain sellaisista
asioista tietää, Erengisle herra, vai mitä itse arvelette?"
"Herra Akseli Varbergilainen oli uljas herra ja nuhteeton ritari. Minä
kunnioitankin häntä suuresti, vaikka hän olikin viholliseni. Mutta mitä
appeeni tulee, niin tuntuu hän minusta olevan liian paljon tekemisissä
ilmeisten kavaltajain kanssa voidakseen olla..."
Ritari ei tahtonut rouvansa tähden sanoa, mitä ajatteli. Mutta Briita
rouva heitti häneen terävän silmäyksen ja virkkoi uljaasti päätään
kohottaen:
"Mitä mahdattekin isästäni ajatella, Erengisle herra, niin se päivä ei
ole vielä koittanut, jolloin Kaarlo kuninkaan marski voitaisiin asettaa
hänen rinnalleen."
Erengisle herra tarttui vaimonsa käteen kiinni, aikoen lepyttää häntä,
mutta tämä ei näyttänyt tahtovan ymmärtää miestään.
"Minun mielestäni voisimme me jättää tämän kysymyksen siksi", sanoi
hän, "kun ehdimme saada tietoja Länsigöötinmaalta."
Briita rouva näytti halveksivan odottamista asian suhteen, joka hänen
mielestään oli aivan selvä, varsinkin kun otti huomioon marskin
nuoruuden ja kokemattomuuden. Mutta hän antoi kuitenkin nyt asian jäädä
silleen. Hän oli keskustelun alussa jo niin nöyrtynyt, että hän näissä
asioissa, jotka koskivat omistusseikkoja ja Tord herraa, arveli kyllä
voivansa pysyä mielipiteessään, varsinkin viimeisen kysymyksen suhteen,
koskapa Erengisle herrakaan ei sitä tavallisella kiivaudellaan
puolustanut.
Niin poistuivat he salakammiosta. Erengisle herra meni miestensä pariin
ja Briita rouva riensi tapaamaan isänsä lähettiä.
Tällä ei ollut mitään uutisia lännestä päin tuotavana. Päinvastoin oli
hän tullut Olavi herran puolesta kysymään, miten asiat kuninkaan ja
Länsigöötinmaan herrain välillä olivat selvinneet. Briita rouva jutteli
kaikki, mitä siinä suhteessa tiesi. Mutta hänellä oli nyt toinenkin
asia sydämellään -- nuo tilanomistuspuuhat Gotlannissa. Lähetin oli
tultava linnaan tuomaan muka kirjettä Olavi herralta Briita rouvalle.
Siellä pitäisi hänen sitten ikäänkuin sattumalta ottaa puheeksi nuo
omistusasiat. Ja saatuaan siten Erengisle herran asiaan sekaantumaan,
pitäisi hänen yrittää istuttaa häneen Briita rouvan mielipiteitä.
Briita rouva palasi sitten linnaan. Ja hetken kuluttua ilmaantui sinne
lähettikin ja sai Erengisle herran suostumuksella, tämän ensin hetken
aikaa asiaa mietittyä, astua linnaan sisään antaakseen kirjeensä Briita
rouvalle.
Mies katosi heti linnan rappusiin. Mutta Erengisle herra jäi pihalle,
jossa hänellä vielä oli jotain toimitettavaa. Hänen siellä juuri
paraillaan puuhatessaan tuli eräs palvelijoista juosten hänen luokseen
ja huusi:
"Erengisle herra, luulen, että kuningas on tulossa linnaan... Näin
hänen äsken, kun olin tornissa, tulevan suuren seurueen kanssa
kaupunkiin!"
"Aina on kuningas tervetullut Erengisle Niilonpojan luokse!" virkkoi
tämä. "Hän saa huomata, että Örebron linna on mitä paraimmassa
kunnossa!"
Tuskin oli hän vielä ehtinyt lausua nämät sanat, kun jo kuului hevosten
kavioiden kapsetta. Ja heti senjälkeen kajahti torvien törähdys linnan
ulkopuolella. Erengisle herra riensi silloin linnanportille, joka
samassa avattiin, ja kohteliaasti kumartaen otti hän vastaan Kaarlo
kuninkaan.
Tämä pysähtyi ja katseli ritaria, ilman että hänen kasvoistaan siltä
voi päättää, mitä ajatuksia hänen sisässään liikkui. Ja kun ei hän
ainakaan missään tapauksessa tahtonut ritarille näyttää, että jotain
tavatonta oli tekeillä, iski hän kannukset hevosensa kylkiin kiinni ja
ratsasti seurueineen pihalle.
"Sulkekaa portti, Erengisle herra", sanoi kuningas vielä hevosensa
seljästä. "Ketään ei saa päästää ulos eikä sisälle niin kauan kuin minä
olen linnassa. Ja että käskyni tulisi tarkalleen täytetyksi, voitte
jättää avaimen minun huostaani."
Synkkä pilvi lensi Erengisle herran kasvoille. Hän ei voinut
kääntää silmiään ankarasta kuninkaasta eikä tahtonut voida päästä
hämmästyksestäänkään, kun huomasi, miten synkkä ja totinen tuo muuten
niin lempeä ja ystävällinen kuningas oli. Mutta nyt ei ollut aikaa
miettimiseen. Kuningas istui ja odotti.
Tuimalla äänellä antoi Erengisle herra lähimmälle miehelleen käskyn
sulkea linnanportti ja tuoda avain muassaan. Käsky pantiin heti toimeen
ja avain jätettiin kuninkaalle. Tämä jätti sen vuorostaan eräälle
ritareistaan. Vasta sitten astui hän alas hevosensa seljästä ja kulki
ylös linnanrappusia kanslerinsa, Niilo Rytingin, ja ritariensa
seuraamana.
Saavuttuaan suureen saliin, pysähtyi kuningas ja kiinnitti taas
silmänsä Erengisle herraan. Tämä ei tiennyt, miten selittää kuninkaan
omituisen käytöksen. Mutta hänen hämmästyksensä nousi korkeimmilleen,
kun kuningas totisena ja käskevällä äänellä lausui hänelle:
"Haluan puhutella rouvaanne, Erengisle herra!"
Hitain askelin lähti Erengisle herra hakemaan vaimoansa, jonka löysikin
viereisestä huoneesta. Mutta niin ällistynyt oli hän vielä kaikesta,
mitä oli kuullut ja nähnyt, niin rajusti virtasi veri vielä hänen
suonissaan, että hän tuskin kykeni muuta ajattelemaan kuin, mitä
kuningas oli hänelle sanonut.
Briita rouvan puolestaan valtasi myös ihmetys ja kummastus. Turhaan
ahdisti hän kuitenkin miestään kysymyksillään. Tämä ei kuunnellut
häntä, eikä siis vastannutkaan.
"Armollinen herramme, kuningas!" oli ainoa vastaus, joka tuli hänen
huuliltaan.
Briita rouva ei ollut koskaan nähnyt kuningasta. Kruunauksessa ei hän
ollut sattunut olemaan läsnä. Ja senjälkeen oli hän oleskellut vaan
parhaasta päästä Hammarstadissa, ilman että niilläkään harvoilla
kerroilla, kun Tukholmassa kävi, oli kuningasta nähnyt. Kristofer
kuninkaan aikana oli kuningas sitäpaitsi oleskellut suurimmaksi
osaksi Suomessa. Hän muisti hänet siis ainoastaan marski Kaarlo
Knuutinpoikana. Ja tämän uhkaylpeys, se oli häntä aina loukannut ja
antoi nytkin hänelle rohkeutta ja malttia, jota hänellä ei ehkä muuten
olisi ollutkaan, kun näin äkkiarvaamatta käskettiin kuninkaan eteen
astumaan.
Niin avautui ovi ja hän seisoi yht'äkkiä silmä vasten silmää kuninkaan,
tuon halveksitun, pilkatun ja petetyn Kaarlo kuninkaan kanssa.
Mutta nähdessään tuon korkean, majesteetillisen olennon, nuo kauniit,
jalot piirteet ja arvokkaan ryhdin sekä tuon syvän, melkeinpä
surullisen vakavuuden hänen silmissään, -- silloin murtui hänen ylpeä
mielensä. Ja hän painoi päänsä alas, tuntien itsessään, että siinä
seisoi sittenkin todellinen kuningas hänen edessään.
Mutta kuningas käänsi tutkivat silmänsä Briita rouvasta Erengisle
herraan ja kysyi:
"Ymmärrättekö oikein ne velvollisuudet, joita minulle ja valtakunnalle
vannomanne vala teiltä vaatii, Erengisle herra?"
Sellainen kysymys olisi herra Erengisle Niilonpojan tapaiselle miehelle
ollut loukkaus, ellei kuninkaan äänessä ja katseessa, koko hänen
esiintymistavassaan samalla olisi ollut jotain, joka soti sitä vastaan.
Erengisle herra tunsikin sen johdosta enemmän liikutusta kuin vihaa.
Hän ikäänkuin vaistomaisesti käsitti, että kuningas tarvitsi
lohdutusta. Siksi astuikin hän luottavana esiin ja hänen äänensä oli
niin syvä ja sointuva, kun vastasi, että siitäkin jo voi päättää hänen
olevan kuninkaaseen sydämestään kiintyneen.
"Koska olen säästänyt itseäni, Kaarlo kuningas, kun teidän ja Ruotsin
etu on ollut kysymyksessä?" kysyi hän.
Kuningas tarttui lämmöllä ja arvokkaisuudella hänen käteensä kiinni ja
sanoi:
"Ja kuitenkaan ei minulla nyt ole muuta kuin surua ja huolta teidän
huoneeseenne tuotavana, Erengisle herra!"
Tuo rehellinen mies tujotti hämmästyneenä kuninkaaseen, mutta ei
ehtinyt vielä mitään kysyä, kun kuningas jo kääntyi Briita rouvan
puoleen.
"Briita rouva!" lausui hän, "kuinka olette voinut saattaa miehellenne,
kuinka kuninkaallenne sellaisen surun, kuin todella olette saattanut?"
Ihmisluonnossa on kätkettynä itsepuolustusvaisto välttää kaikkea
vaaraa, joka uhkaa häntä. Ja Briita rouva ei suinkaan ollut sellainen
nainen, joka kohta ensi hyökkäyksestä olisi peljästynyt. Tietäen
tarkasti, miten helposti kuningasta voitiin pettää ja miten helposti
hän oli taas lepytettävissä, toivoi hän yhä vielä voivansa torjua tämän
vihaa.
"En ymmärrä teitä, kuningas!" sanoi hän. "Ja minusta tuntuu hyvin
omituiselta, että niin painavassa asiassa, kuin tämä näyttää olevan,
käännytte naisen puoleen, koska mielestäni ainoastaan miehet voivat
sellaisia puuhata."
"Kuka se oli, Briita rouva, joka antoi herra Olavi Akselinpojalle
tiedon tulostani Tukholmaan, mikä tieto hänet pelasti?" kysyi kuningas
kumealla äänellä.
Briita rouva koetti tekeytyä viattoman ja kummastuneen näköiseksi.
"Kuka se oli, joka samalla hetkellä ilmoitti Kristian kuninkaalle
kaikki, mitä Ruotsin kuningas puuhasi, vieläpä kehoitti häntä
tunkeutumaan Tivedenin ylitse Pohjoismetsiin?"
"Tarkoitatteko tällä kaikella, että se olisin ollut minä?" kysyi Briita
rouva, vaivoin koettaen saada ääneensä ilmettä, niinkuin olisi hän
ollut viaton uhri mitä alhaisimmille panetteluille.
"Sitä tarkoitan!" vastasi kuningas ja hänen katseensa sai jo Briita
rouvan rohkeuden horjumaan.
Mutta tämä ei voinut aavistaakaan, että kuningas todellakin voisi
näyttää toteen syytöksensä. Päinvastoin uskoi hän, että tämä vain
käytöksellään tahtoi peljättää hänet tunnustukseen, jota hän sitten
voisi käyttää välikappaleena salaisia vihollisiaan vastaan. Kuningas
oli arvattavasti saanut jonkun epävarman vihjauksen, että kavaltajat
olivat taas liikkeellä, että salavehkeitä taas punottiin häntä vastaan.
Yhtä ja toista epäiltiin syylliseksi ja niiden joukkoon oli nyt hänkin
joutunut. Kuningas kääntyi ensin hänen puoleensa luullen hänet
helpoimmin peljättävänsä. Siihen suuntaan kävivät hänen ajatuksensa ja
sen mukaan koitti hän myöskin nyt sovitella sanojansa.
Kuninkaan katseessa vaihteli vakavuus ja tuska keskenään. Rehellistä
Erengisle herraa kohdannut suru sai sen aikaan. Mutta Briita rouva piti
sen vain todistuksena arvelujensa todenperäisyydestä. Kuningas oli
ilmeisesti epävarma ja kahden vaiheilla jo, arveli hän. Ei muuta kuin
lujasti nyt vain vakuuttaa viattomuuttansa ja voitto olisi hänen.
"Jos en olisi asiani oikeudesta niin varma kuin olen", lausui hän
sentähden, "niin olisin jo kokonaan murtunut teidän ankarista
sanoistanne, herra kuningas... Mutta minä vannon..."
"Älkää vannoko!" keskeytti kuningas kiivaasti ja viittasi kädellään
Steen Sturelle, joka yhdessä erään toisen hovipojan kanssa seisoi
ovella.
Steen astui esiin ja jätti kuninkaalle laukun, johon oli punaisella
neulottu Kristian kuninkaan nimi ja sen yläpuolelle kolme kruunua.
Kuningas tarttui laukkuun ja otti sieltä muutamia kirjeitä esiin,
näyttäen niitä yhä kalpenevalle Briita rouvalle.
"Tunnetteko näitä?" kysyi hän.
Briita rouvalta pääsi huudahdus ja hän olisi varmaankin vaipunut
lattialle, ellei Erengisle herra olisi rientänyt apuun ja tukenut
häntä.
"Liian kauan jo", jatkoi kuningas, "on tämä tuskallinen kuulustelu
kestänyt... Mutta uskokaa minua, Erengisle herra, sillä en suinkaan ole
tahtonut teidän tuskaanne lisätä, päinvastoin olen tahtonut nähdä, eikö
todellakaan lempeämpää tulkitsemistapaa voisi löytää rikokselle, joka
tässä on tehty... Olette nyt itse nähnyt, Erengisle herra, onko se
ollut minulle mahdollista."
Erengisle herra seisoi siinä silmät maahan luotuina. Viha ja suru
taistelivat vallasta hänen rinnassaan. Ja toinen käsi puristui
suonenvedon tapaisesti nyrkkiin toisen taas pitäessä Briita rouvaa
pystyssä. Kuullessaan nyt kuninkaan ystävälliset sanat ja ajatellessaan
sitä kauheaa onnettomuutta, joka häntä näin oli kohdannut vaimonsa
kautta, vaimonsa, jota oli kunnioittanut ja josta aina oli ollut niin
ylpeä, silloin katkesi estävä side hänen rinnassaan ja silmät
valahtivat kyyneleitä täyteen.
Kun Briita rouva toipui taas ja huomasi, että kaikki oli nyt menetetty,
kohosi hänen päänsä entistä uljaampana pystyyn ja uhka ja viha sai
vallan hänen rinnassaan. Hän aikoi puhua, mutta silloin viittasi
kuningas kädellään ja sellainen mahti oli hänen persoonallaan, että
sanat ikäänkuin itsestään kuolivat Briita rouvan huulilla.
"Huonosti sopii teille uhkaava hymynne", lausui hän. "Mutta luulen,
että se vielä katoaa, kun saatte kuulla, etten suinkaan anna tuskani
houkutella itseäni teidän suhteen armahtavaisuuteen."
"Kuningas..." alkoi Briita rouva, välittämättä ollenkaan kuninkaan
sanoista.
Mutta kuningas keskeytti hänet kiivaasti.
"Ei sanaakaan enää", huusi hän säkenöivin silmin. "Minun pitäisi viedä
teidät oikeastaan vangittuna Tukholmaan, mutta", ja tässä katsoi hän
Erengisle herraan, "mutta minä en tahdo turhaan surua lisätä. Ja
sentähden olette te, Erengisle herra, minulle vastuunalainen siitä,
että vaimonne neljäntoista päivän kuluttua saapuu minun ja valtakunnan
neuvoston eteen Tukholmaan."
Kuningas tarttui sitten äkisti huolestuneen ritarin käteen kiinni,
puristi sitä ja riensi ulos.
Mutta Erengisle herra seisoi siinä kauan aikaa, voimatta liikahtaa
paikaltaan. Hän katseli ja yhä vain katseli vaimoansa.
"Briita rouva!" virkkoi hän, "älä vastusta koskaan enää minua! Ja
Jumala sen sinulle anteeksi antakoon, että sillä tavalla olet voinut
leikitellä kunniallisella nimelläni ja ritarillisella kilpimerkilläni!"
Alhaalla linnanpihalla juuri kuninkaan noustessa satulaan tuotiin hänen
luokseen eräs mies, joka vähää ennen hänen tuloaan oli päästetty sisään
linnaan. Kaksi Erengisle herran miestä oli ottanut hänet nyt vangiksi.
Samassa astui myös reipas, mustaan ja vaaleaan puettu mies kuninkaan
luo ja tervehti häntä kunnioittavasti.
"Tämä henkilö se on, joka on kuljettanut sanaa Briita rouvan ja hänen
isänsä välillä, herra kuningas", sanoi mies.
Kuningas katseli ihmetellen puhujaa ja kysyi sitten kenen miehiä hän
oli, koska ei kantanut Erengisle herran värejä.
"Olen Niilo Sturen miehiä!" vastasi mies reippaasti.
Kuninkaan katse synkistyi Niilo Sturen nimeä mainittaissa, mutta mies
jatkoi:
"Herrani on paraikaa Axevallassa marskin luona ja minä kuljen nyt hänen
asioillaan, mutta matkalla oli minun myöskin jätettävä kirje Briita
rouvalle Örebrossa ja sentähden..."
Kuninkaan poski yhä vaaleni. Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että
Niilo Sturekin olisi liitossa kavaltajain kanssa. Mutta niinkuin aina,
kun tuli Niilosta kysymys, niin ei kuningas nytkään asiaa sen tarkemmin
tutkinut. Nähtävästi tahtoi hän välttää sitä, ettei pakotettaisi
rankaisemaan ritaria, jota kuningattaren ja hänen entisten ansioittensa
tähden tahtoi niin kauan kuin mahdollista sellaisesta säästää. -- Se
oli kyllä hänen puoleltaan jalomielisyyttä, mutta jalomielisyyttä, joka
johtui vääristä luuloista.
"Anna kirje tänne!" lausui kuningas ja mies antoi sen hänelle.
Kuningas ei katsonutkaan siihen, pisti vain sen taskuunsa. Sen sijaan
kääntyi hän vangin puoleen, joka jo ennenkin oli käynyt linnassa Briita
rouvan isän, Olavi herran, sanansaattajana eikä siis voinut väittää
tuntemattoman miehen tiedonantoa valheeksi. Kuningas kysyi, mistä tämä
tiesi, että vanki oli kuljettanut salaisia tietoja Olavi herran ja
Briita rouvan välillä. Ja mies kertoi kaikki, mitä hänelle oli
tapahtunut ja etenkin, miten oli päässyt osalliseksi Briita rouvan ja
vangin välisestä keskustelusta Hammarstadin metsässä.
Silloin käski kuningas, että salainen sanansaattaja oli vangittava ja
vietävä Tukholmaan. Mutta Niilo Sturen miehelle virkkoi hän:
"Kun olet toimittanut herrasi asian, niin tule minun luokseni
Tukholmaan... Sinä näytät tietävän enemmän, kuin mitä minulla nyt on
aikaa kuunnella."
Ja niin ratsasti kuningas pois Örebron linnasta.
* * * * *
Tukholmaan, jonne kuningas nyt matkusti, kutsui hän valtakunnan
neuvoston ja Uppsalan ja Strengnäsin tuomiokapitulit. Myös
rikokselliset pääpapit, arkkipiispa ja Sigge piispa, saapuivat,
saatuaan kuninkaalta vakuutuksen, ettei heidän turvallisuuttaan
uhattaisi, sekä vielä kuusi ritaria sen pantiksi.
Kunnon ritari, Erengisle herra, saapui myös Tukholmaan tuoden vaimonsa
mukanaan. Se oli hänelle raskain matka, mitä hän koskaan eläissään oli
tehnyt. Ja joka kerta kun silmänsä sattuivat Briita rouvaan, joka
muuten ei tapahtunut kuin lepopaikoissa vain, pääsi huokaus hänen
huuliltaan ja kyynel valahti poskelle.
Pyhän neitsyen veljeyden saliin oli neuvosto tuona kauheana päivänä
tullut kokoon, jolloin rikokselliset olivat tuomittavat. Kaksitoista
vapaasukuista miestä määrättiin lautakuntana langettamaan tuomio.
Sitten vietiin Briita rouva ja hänen uskottunsa, Olavi herran
palvelija, sisään. Heidän suhteensa ei enää voinut mikään todistaminen
tulla kysymykseen. Rikos oli aivan ilmeinen. Eikä Briita rouva
voinutkaan kieltää, ettei käsiala ja sinetti olleet hänen, yhtä vähän
kun palvelijakaan voi sitä tehdä. Molemmat tuomittiin he kuolemaan,
mies mestattavaksi, Briita rouva roviolla poltettavaksi. Tuomion
julistettua saivat vangit poistua. Ja sitten kutsuttiin arkkipiispa ja
Sigge piispa sisään.
Edellisiin verraten olivat nämät siihen nähden paremmassa asemassa,
että korkeat, hengelliset virkansa suojelivat heitä ruumiillisesta
rangaistuksesta. Mutta heidät tuomittiin sen asemasta menettämään
kaikki maalliset lääninsä ja luopumaan sotaväestään. Koko neuvosto ja
eri tuomiokapitulit menivät heidän puolestaan takaukseen, etteivät he
enää vehkeilisi kuningasta vastaan.
Ylpeinä ja synkkinä, vihaa kuohuen ja vimmaa täynnä poistuivat molemmat
pääpapit.
Kaarlo kuningas oli kaltaisensa, väkevä, voimakas ja taipumaton, niin
kauan kuin valtaa tavotteli, horjuva ja heikko, kun oli saanut sen
vallan käsiinsä. Sellaisena esiintyy hän nyt Briita rouvankin suhteen.
Rukouksista heltyneenä jätti hän rangaistuksen sikseen. Ja pian
senjälkeen lähetettiin Briita rouva Kalmarin nunnaluostariin. Eikä edes
Briita rouvan luotettu palvelijakaan kärsinyt rangaistustaan. Toinen
sai sen kärsiä hänen sijastaan. Tuon tunnottoman konnan onnistui näet
tälläkin kertaa, joskin tuskalla, pelastaa nahkansa.
Saatuaan nämä toimet Tukholmassa päätetyksi, valmisteli kuningas matkaa
Länsigöötinmaalle. Illalla ennen hänen lähtöään saapui linnaan hänen
luokseen Niilo Sturen aseenkantaja, jonka oli Örebrossa tavannut.
"Nimesi?" kysyi kuningas, kun mies seisoi hänen edessään.
"Brodde!" kuului vastaus.
Kuningas kysyi sitten kuinka kauan mies oli ollut Niilo Sturen
palveluksessa. Niin antoi yksi kysymys aihetta toiseen. Ja Brodde
kertoi kaikki, eikä suinkaan jättänyt siinä mainitsematta omia ja
herransa vastoinkäymisiä. Kuningas kuunteli häntä keskeyttämättä, mutta
ei näyttänyt siltä tulevan sen iloisemmaksi siitä, mitä kuuli.
Katkeruus tosin katosi, kauan tukahutettu viha suli pois, mutta syvä
suru, ankara tuska tuli sijaan. Katse muuttui levottomaksi ja araksi.
Hän tuskin uskalsi katsoa mieheen, eikä kuitenkaan saattanut olla
kyselemättä.
Kauan kesti tämä keskustelu Niilo Sturen aseenkantajan kanssa. Kun se
vihdoin loppui, nousi kuningas, viittasi kädellään ja poistui
huoneesta.
Brodde jäi seisomaan, luullen, että kuninkaalla olisi hänelle vielä
jotain sanottavaa. Mutta aika kului, eikä kuningasta ruvennut
kuulumaan. Silloin päätti hän jättää huoneen.
Mutta samassa astui sisään vanha, hurskaan ja hyväntahtoisen näköinen
ukko, jonka paljasta päälakea ympäröivät hopeanharmaat hiukset. Hän
kävi ihan Brodden viereen ja laski kätensä hänen olkapäälleen kyynelten
kiiluessa hänen silmissään.
"Ystäväni!" lausui ukko, "oletko puhellut armollisen herrani, kuninkaan
kanssa?"
"Olen puhunut hänelle ainoastaan itsestäni ja herrastani, Niilo
Sturesta!"
"Hyvät henget ovat mahtaneet sovittaa sanat suuhusi... Sillä kuningas
on tehnyt nyt, mitä ei ole moneen Herran aikaan tapahtunut, ei sitten
kuin viimeksi tuli kotiin Skånen sodasta."
"Mitä on sitten kuningas tehnyt...?" kysyi Brodde ihmetellen.
"Hän on mennyt kuningattaren kuolinhuoneeseen. Jumala kuningattarelle
taivaan riemun suokoon!"
Brodde ei tästä kaikesta paljoa käsittänyt, mutta käsitti kuitenkin
niin paljon, ettei hänen nyt tarvinnut kuningasta odottaa. Hän tervehti
siis tuota hyväntahtoista ukkoa ja aikoi poistua.
Mutta ukko ojensi etusormensa ja tavotteli sillä Brodden rintaa,
puhutellen häntä niinkuin vanhaa tuttua.
"Olet puhunut Niilo herrasta, tuosta kelpo ritarista... Muista minun
sanani. Sinä saat vielä nähdä, että se, mitä olet puhunut, on jättänyt
jäljen kuninkaan mieleen... Minä tunnen Kaarlo kuninkaan minä. Vie nyt
vanhan Erlandin tervehdys herrallesi!"
"Sen kyllä teen!" vastasi Brodde katsoen ukkoa ujostelematta silmiin.
"Ah, niin kauan kuin kuningas oli vain Fågelvikin herra!" kuiskasi
hyväntahtoinen ukko, mutta keskeytti yhtäkkiä usein lausumansa
ajatuksen ja lisäsi: "Kuningas käski minun heti ilmoittaa sinulle, että
sinun on huomenna yhdessä hänen kanssaan ratsastettava Axevallaan!"
Kaksi päivää senjälkeen saapui Kaarlo kuningas ratsastaen Axevallaan...
Tord ja Niilo istuivat kahden suuressa ritarisalissa, kun torvet
yhtäkkiä törähtivät linnan edustalla ja kiireinen sana tuotiin, että
kuningas itse oli tulossa. Tord hypähti seisaalleen ja riensi alas
ottaakseen herraansa vastaan.
Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt ovelle, kun tämä jo avautui ja
kuningas astui sisään.
"Tord serkkuni!" huudahti kuningas ja syleili marskia. Hänen silmänsä
säteilivät ilosta, niinkuin ennen onnen päivinä.
Sama ilo loisti kuninkaan silmistä vielä, kun hän katsahti salin yli
sinne, missä Niilo Sture seisoi. Ja hän otti jo pari askelta sinne päin
ikäänkuin olisi aikonut tervehtiä tätäkin samalla lämmöllä.
Mutta äkisti laskeutui omituinen, selittämätön varjo kuninkaan
kasvoille. Ja epäilevänä pysähtyi hän... Niin Tord kuin Niilokin
huomasivat, että joku tunne sai hänet valtaansa, joka esti häntä
seuraamasta sydämensä ensi kehotusta. Mutta mikä se oli, sitä eivät he
voineet tietää.
Niilolle oli kuninkaan ajattelematon esiintyminen Arbogassa ja
Vadstenassa aivan luonnollisena esteenä sovintoon. Ja se ehkä vaikutti
myös ehkäisevästi kuninkaaseenkin. Vaaditaan näet usein enemmän sielun
voimia tunnustamaan, että on väärässä, kuin kärsimään vääryyttä
rakkautensa tähden. Mutta loukkaus vaatii avonaista tunnustusta,
voidakseen tulla unhotetuksi ja tämä tunnustus jäi nyt tekemättä. Niilo
halusi sovintoa, mutta kuninkaan ehtoja ei hän voinut täyttää.
Hän ojensi kätensä Niilolle ja Niilo astui esiin ja tarttui siihen
kiinni.
Se oli sanaton tunnustus kuninkaan puolelta, että halusi korjata
erhetyksensä, Niilo Sturen, että unhotti ne.
Omituinen hymy, yhtä selittämätön kuin varjo kuninkaan otsalla, väreili
Niilo Sturen miehekkäillä kasvoilla.
Hänen päämääränsä oli niin kaukana ja korkealla, että itse kuningaskin
oli siihen nähden enemmän välikappale vain, satunnainen voima, jonka
alle hän vain siksi alistui, koska ainoastaan sen kautta voi
päämääränsä saavuttaa. Ellei niin olisi ollut asianlaita, olisi hän
ilman epäilystä työntänyt kuninkaan käden luotaan. Mutta Ruotsin asian
asetti hän muitten edelle. Hän näet voi -- niinkuin ainoastaan harvat
tähän aikaan -- pitää isänmaan etuja omiaan ylempänä, oli sitten
kysymys vaikka oikeutetun kostonkin nautinnosta. Sitä paitsi oli hän
vielä varmasti vakuutettu, että kuninkaan edellinen menettelytapa oli
pahain neuvonantajain aikaansaama, jota hänen heikkoutensa ei ollut
voinut vastustaa. Tämä ja lupauksensa Kaarina kuningattarelle, ne
molemmat vaikuttivat nyt yhdessä hänen toimintatapansa.
Ja hän oli näkevinään edessään kauniit, vaaleat kasvot, joitten huulet
puhuivat hänelle tulevasta sovinnosta hänen ja kuninkaan välillä,
lupasivat, että kuningas kerran vielä peräyttäisi, mitä
ajattelemattomassa vimmassaan oli lausunut. Niilo muisteli siinä
hyväsydämistä kuningatarta ja joku ääni kuiskasi hänen rinnassaan, että
hyvityksen hetki ei ollut enää kaukana, koska kuningaskin näytti jo
sovintoon taipuvaiselta.
"Tekonne tuottavat teille kunniaa, serkku!" lausui kuningas yhtäkkiä
marskiin kääntyen. "Ilman teitä olisin tuskin enää Ruotsin kuningas!"
"Kuningas!" keskeytti Tord ajatellen vain Niiloa ja miettien
mielessään, että kuninkaallinen sukulaisensa oli kohdellut häntä liian
väärin. "Mitä minun on onnistunut toimittaa, sen olen saanut aikaan
miesteni avulla ja tuskin tarvinnee minun sanoa kumpiko, he eli minä,
ovat siinä suhteessa tehneet enemmän."
Hän oli aikonut mainita Niilo Sturen nimen. Hän pidättyi kuitenkin
siitä osaksi koska ei uskaltanut liian äkisti hajoittaa muuria, joka
nämät erotti toisistaan, osaksi taas koska luuli heimolaisensa
muutenkin ymmärtävän, ketä hän tarkoitti. Mutta kuningas ei näyttänyt
kallistavan korvaansa sellaiselle puheelle.
"Teidän on nyt tämä linna, Tord serkku", virkkoi hän. "Toivon teistä
saavani ainaisen ja valppaan ystävän, joka pitää vihollisiani tällä
maankulmalla silmällä. Ja että voisitte kokonaan murtaa heidän
voimansa, olette te tästä lähin minun ensimäinen mieheni koko
Länsigöötinmaalla..."
Kuningas tarttui vielä kerran reipasta ritaria käteen.
"Te se olette, Tord", lisäsi hän, "joka olette pakottanut onnen taas
hymyämään minulle...! Kunpa Jumala kaikkivaltias sallisi vain minun
pitää teidät samoin kuin onnenikin vielä kauan, kauan!"
Kuninkaan seuraan kuuluvat ritarit saapuivat nyt saliin. Kuningas
päästi sentähden serkkunsa käden irti ja sanoi, syvien kurttujen
laskeutuessa hänen otsalleen:
"Tuottakaa ne tänne ylös ... ettei kidutus kestäisi kauan!"
Hänen oli vaikea mainita miehen nimeä, joka oli ollut hänelle niin
läheinen kuin Jost von Bardenvleth. Ehkä olikin hän täälläkin aluksi
aikonut jättää tuomitsemisen lautakunnalle. Mutta Niilo Sturen läsnäolo
muistutti nyt hänelle, että hänen oli tälle hyvitys velkaa, jonka hän
ainoastaan tällä tavoin voi maksaa.
Tord kiiruhti ilmoittamaan viereisessä huoneessa oleville miehille,
että hakisivat Jost von Bardenvlethin tornista. Sitten kääntyi hän
kuninkaaseen ja ilmoitti Tuure herran edellisenä yönä karanneen
Varnhemista. Munkkien tietojen mukaan oli hän paennut herra Eggert
Krummedikin luokse Rumlaborgiin.
Tiedonanto sai kuninkaan mielen kovasti kuohuksiin. Näytti niinkuin
olisi hänellä ollut jotain mielessä, jonka hänen nyt täytyi jättää.
Ehkä olikin hän täällä aikonut ottaa monin kerroin takaisin sen, mitä
Tukholmassa oli myöntyväisyydellään menettänyt. Kiivaasti kysyi hän,
eikö marski ollut koittanut saada karkuria kiinni.
"Lähetin heti sanan Eggert herralle", selitti Tord, "ettei hän millään
ehdolla sallisi Tuure herran päästä pakoon... Kuitenkin luulen, ettei
hän ole sen luotettavampi mies kun Tuure herrakaan."
Tuskin oli marski vielä ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun, kun
kuningas jo antoi eräälle ritarille käskyn ratsastaa Jönköpingiin tai
Rumlaborgiin ja viedä Eggert herralle hänen oma määräyksensä Tuure
Tuurenpojan vangitsemisesta.
Ritari riensi ulos ja heti senjälkeen avautui ovi taas ja vangittu
ritari Jost von Bardenvleth astui kahleisiin kytkettynä kahden miehen
seuraamana sisään. Hänen päänsä oli pystyssä, suorempana kuin koskaan
ennen. Ilonväre levisi hänen kasvoilleen nähdessään kuninkaan, mutta se
muuttui heti röyhkeäksi ivanauruksi, kun silmänsä siirtyivät
kuninkaasta Tordiin ja Niilo Stureen.
"Jumalalle kiitos!" huusi hän, "että tulette, herra kuningas... Nyt
voitte itse nähdä, minkälaista kohtelua teidän uskollinen ystävänne on
saanut kärsiä niitten puolelta, jotka myös nimittävät itseään teidän
ystäviksenne."
"Niin, niin", lausui kuningas, "olen herännyt kauheaan todellisuuteen!"
Kuninkaan silmäin synkkä vakavuus samoin kuin hänen äänensäkin, ne
molemmat saivat Jostin kokonaan harhaan. Hän ymmärsi sen suruksi ja
tuskaksi, jota kuningas tunsi, nähdessään nyt, miten heimolaisensa oli
kohdellut hänen uskollista ystäväänsä. Ettei kuningas heti käskenyt
irroittaa hänen kahleitaan, sitä katsoi hän vain luonnolliseksi
seuraukseksi samoista tunteista.
"Niin ovat siis minun sanani sittenkin käyneet toteen!" huudahti taas
Jost. "Olisitte totellut minun neuvoani, herra kuningas, ja antanut
tuon kavaltajan Niilo Sturen pään vieriä hänen jalkoihinsa, silloin kun
keksitte hänen ilkeät vehkeensä Arbogassa. Siten olisitte varmaan
päässyt monesta surusta..."
Inholla kääntyi Niilo pois julkeasta valhettelijasta ja vehkeilijästä.
Mutta tämä ollen kokonaan tietämätön tapausten kulusta, koska hänen
murhatekonsa jälkeen oli täytynyt antautua vangiksi Niilo Sturen
miehille, joista Hollinger, hänen oikea voittajansa, oli saattanut
hänet totuuden suhteen kokonaan harhaan, jatkoi yhä kiihkeämmällä
äänellä:
"Käänny pois, inhottava kavaltaja, pakene ... niin kauan kuin vielä on
tilaisuutta siihen... Sinä, joka olet harjoittanut naisten ryöstöä
yhdessä merirosvojen kanssa ja ottanut vitaliveljeksen uskotuksesi ...
sinä, joka olet vehkeillyt kuninkaan vihollisten kanssa ja vieläpä
tavoitellut hänen omaa henkeäänkin. Minä huudan nyt sinulle, mitä sinä
kerran korvaani huusit, muista tupaa Altunan kirkon vierellä. Minä
huudan vieläkin, ajattele, kuinka yhdessä merisissien kanssa ajoit
takaa kuninkaan serkkua ja tämän ystävää, Iliana neitiä. Nyt olet sinä
lopuksi houkutellut kuninkaan marskin, jalon Tord herran, tekemään
teon, jota hän vielä saa katua."
"Ja mitä sanotte te tähän, Niilo herra?" kysyi kuningas kääntämättä
silmiään vangista.
Hänen äänensä oli niin levollinen ja kasvonsa niin tyyneet, että vanki
yhä enemmän vain vakaantui luuloissaan. Selvää oli, että hän nyt oli
saavuttava ahdistajistaan loistavan voiton. Mitä sitten siihen tulisi,
jos keksittäisiin, että hän olikin murhannut Iliana neidin, niin oli se
sellainen asia, johon hän kyllä ehtisi jälkeenpäin hankkia tyydyttävän
selityksen.
"Jos sallitte sen, herra kuningas", kuului Niilo Sturen vastaus, "niin
en tahdo enää kauemmin olla kuulemassa, mitä tuo harhaan joutunut mies
syöttää teille!"
"En!" virkkoi kuningas melkein ankarana, "sitä en salli! Mutta te, Jost
von Bardenvleth", ja tässä hänen silmänsä tujottivat tuimina vankiin,
"te olette antanut minulle opetuksen, johon en koskaan olisi luullut
teidän kykenevän ... sen nimittäin, ettemme koskaan rankaisematta
kallista korvaamme panetteluille... Silmäni ovat kyllä auenneet, mutta
totuus onkin kokonaan toinen, kuin te väitätte... Minä sanon teille,
että mitä olette puhunut on valhetta alusta loppuun. Minä tunnen
kaikki. Mitä te olette yrittänyt pimittää, se on nyt minulle selvää
selvempi. Ikuisesti kadun sitä hetkeä, jolloin ensi kerran kallistin
korvani liukkaan kielenne imarteluille... Ja vaikka teitä nyt on
tällainen onnettomuus kohdannut, ei se ole sittenkään saanut mieltänne
muuttumaan. Siitä huolimatta olette te jatkanut vanhaan tapaanne ja
syöttänyt minulle mitä julkeimpia valheita... Kaikki tämä on
sammuttanut minussa viimeisenkin säälin kipinän..."
Jost von Bardenvleth seisoi siinä kuin kiveksi muuttuneena. Hänen
kasvonsa tulivat kellanvaaleiksi ja silmäin tuike näytti sammuvan.
"Polvillesi, Jost von Bardenvleth!" lausui kuningas juhlallisen
vakavana, "polvillesi ja rukoile taivaan Jumalaa ja tätä jaloa ritaria
tässä, herra Niilo Sturea, että he antaisivat sinulle anteeksi julkeat
vehkeesi ... sillä sinun täytyy kuolla!"
Kuningas kääntyi hänestä pois kasvoissa syvää inhoa osottava ilme.
"Jätän teidän tehtäväksenne, serkkuni", sanoi kuningas Tordiin
kääntyen, "niillä todistuksilla, joita meillä on, vakuuttaa tälle
kurjalle hänen rikoksensa minua ja Ruotsin valtakuntaa kohtaan... Mitä
teihin itseenne ja teihin, Niilo herra, tulee, niin on minulla täällä
mukana mies, joka voi myös siinä suhteessa totuuden ilmaista."
Hän viittasi eräälle miehistään, joka kiirehti heti ulos, ja vähän
senjälkeen astui Brodde sisään. Kuninkaan käskystä asettui hän ritarin
eteen ja kertoi tälle hänen kavalan menettelynsä häntä itseään kohtaan
sekä sitten hänen keskustelunsa uskottunsa kanssa yöllä Arbogassa ja
vihdoin lopuksi hänen konnantyönsä Iliana neitiä kohtaan.
Jota edemmäksi kertomus jatkui, sitä enemmän laskeutui kurjan
rikoksellisen rohkeus. Se vei ikäänkuin liisteen toisensa perään siitä
panssarista, joka oli häntä ympäröinyt ja joka oli antanut hänelle
hänen arvonsa rehellisenä, kelpo ritarina. Se oli nyt tomuun vaipunut
niinkuin lainattu koristus ja itse seisoi hän siinä kaikessa
inhottavassa alastomuudessaan.
"Onko mies puhunut totta?" kysyi kuningas.
Jost ei vastannut. Hän lankesi vain kuninkaan jalkainjuureen ja kerjäsi
armoa, kiemurrellen kuin mato loassa.
"Lähettäkää hänen luokseen Varnhemista joku munkki, että hän saa
ripittää itsensä ja valmistautua kuolemaan, ja pankaa sitten tuomio
täytäntöön!" sanoi kuningas.
Sitten jätti hän kiireesti huoneen.
Mutta kasvoissa kuvastui syvä suru ja tuska.