Ennustus.
Riemuhuutojen kaikuessa ajoi Ruotsin nuori marski ihanan nuorikkonsa
kanssa sisään Axevallan linnaan. Siellä oli Niilo Sture jo järjestänyt
kaikki erinomaiseen kuntoon heidän vastaanottoansa varten. Ja monta
sukkelaa pilapuhetta laskettiin linnassa illan kuluessa.
Punainen ruusu oli samanvärisellä nauhalla naiskammion oven yläpuolelle
kiinnitettynä, niinkuin Iliana rouva oli määrännyt. Kun Tord sai nähdä
sen ja muisti samalla ennustuksen, levisi kaunis hymy hänen jaloille
kasvoilleen ja hän sulki vaimonsa syliinsä ja suuteli häntä, niin että
tämäkin muuttui punaiseksi kuin kaunein ruusu.
Niilo seisoi vähän edempänä heistä ja katseli ulos linnanikkunasta.
Tord kääntyi ja astui yhdessä Ilianan kanssa hänen luokseen. Molemmat
tarttuivat he hänen käsiinsä kiinni ja Tord lausui:
"Luota minuun, Niilo...! Minä olen siskoni naittaja! Valkea ruusu ei
ole vielä sinun."
Kaikki olivat he liikutetut ja juhlallinen hiljaisuus syntyi.
Mutta Niilo rakasti liian paljon jaloa ystäväänsä voidakseen
katkeroittaa tämän kotiintuloa surulla, joka painoi hänen omaa
mieltään. Siksi panikin hän kaiken tarmonsa liikkeelle saadakseen ilon
valloilleen linnanhuoneissa. Ja se onnistuikin hänelle. Kaikkialla
missä Tord nuoren vaimonsa kanssa kulki, niin linnantuvassa kuin
muuallakin, kaikkialla kohtasivat he vaan iloisia ja tyytyväisiä
kasvoja.
Ja pitkän aikaa jälkeenpäin kerrottiin, että iloisempaa päivää ei
Axevallan linna koskaan ollut nähnyt, kuin oli se, jolloin Tord marski
nuoren vaimonsa kanssa otti linnan haltuunsa.
Kauan ei Tord herra kuitenkaan saanut Axevallassaan rauhaa nauttia.
Joulu meni, meni uusivuosikin ja kevät alkoi lähestyä. Silloin tuli
sana rajalta, että vihollinen likeni uhkaavana ja että Kristian
kuningas oli itse laivastoineen tulossa Elfsborgiin. Sen oli
ruotsalaisen kavaltajan, Kustaa Olavinpojan, täytynyt jättää erään
kapinoivan norjalaisylimyksen haltuun. Kristian oli riistänyt tältä
hänen lääninsä ja tämä oli sentähden anastanut Elfsborgin.
Mutta Ruotsin marski riensi kuin myrskyilma rajalle -- se oli vähän
jälkeen helluntain vuonna 1455 -- ja hänen tulonsa vaikutti
ratkaisevasti Tanskan kuninkaan toimiin. Tämä antoi näet heti
norjalaiselle hänen lääninsä takaisin ja sai siten Elfsborgin
haltuunsa. Ja silloin olivat Tordin ponnistelut häntä vastaan turhat.
Vihollinen oli liian voimakas. Mutta toiselta puolen taas raukesivat
myös Kristian kuninkaan yritykset tunkeutua rajan ylitse tyhjiin.
Marski puolusti vanhaan uljaaseen tapaansa Ruotsin rajaa.
Ja niin meni kesäkin menojaan.
Marraskuussa oli Axevallassa suuri ilo. Tord herra oli saapunut kotiin
ja Iliana rouva oli synnyttänyt hänelle tyttären. Mutta kuukausi ei
ollut vielä loppuun kulunut, kun jo Tord herra taas oli poissa. Ja niin
kului koko talvi. Marski puuhasi näet vahvaa varustusta Bohuslääniin ja
rakennutti sitä sellaisella innolla, kuin olisi koko Ruotsin onni tai
onnettomuus riippunut kokonaan siitä. Uljaitten ponnistusten perästä
saikin hän sen valmiiksi.
"Nyt olen laittanut yhden kulmakiven lisää serkkuni kuningaskuntaan!"
lausui hän iloisena eräänä päivänä maaliskuussa vuonna 1456,
saapuessaan aivan odottamatta muutamain miesten seurassa rajalta
kotiin.
Iliana rouva otti hänet ystävällisenä ja lemmekkäänä vastaan ja kysyi,
minkä nimen hän aikoi linnalleen antaa.
"Karlsborgiksi[8] se kastetaan, serkkuni Kaarlo kuninkaan kunniaksi!"
vastasi Tord sulkien vaimonsa syliin.
Ainoastaan muutamia päiviä vain voi marski viipyä kotona, mutta ne
olivatkin kaikki paljasta päivänpaistetta. Onnellisella hetkellä oli
Iliana rouva antanut punaisen ruusun ovensa yläpuolelle kiinnittää.
Kukka oli tosin kuihtunut jo, mutta Ilianasta tuntui se aina tuoreelta
ja puhtain riemu tuoksahteli siitä hänelle vastaan.
"Ota pois tuo kuihtunut kukka!" sanoi Tord ollessaan viime iltaa
kotona. "Paremmin ne tuoreet kukat onnemme säilyttävät."
Mutta Iliana rouva rukoili kukkansa puolesta ja niin sai se jäädä
paikalleen.
Hän meni sitten puuhailemaan neitojensa kanssa ja sillä aikaa puhelivat
Tord ja Niilo keskenään lähestyvästä Elfsborgin retkestä. Tord aikoi
näet vallata linnan takaisin, jollei muuten niin väkirynnäköllä. Niilo
pyysi saada marskin asemasta sen tehtävän toimittaakseen, koska tämä
itse tarvitsi jo lepoa, mutta siihen ei marski suostunut.
Silloin kajahti yhtäkkiä torventörähdys linnanportilta. Iliana rouva
saapui silloin juuri saliin ja heti hänen jäljessään kiiruhti pölyinen
asepalvelija marskin luo.
"Tulen Karlsborgista", sanoi tämä, "lukuisa norjalaisjoukko on saapunut
sinne ja piirittää nyt ankarasti linnaa."
"Jos tunnen Jösse Bonpojan oikein niin pitelee hän kyllä puoliaan
tuossa vahvassa linnassa!" virkkoi marski.
"Mutta hänen täytyy saada lisäväkeä", jatkoi asemies, "vihollinen on
liian voimakas ja siksi toiseksi ei meillä ole siellä kylläksi
ruokavarojakaan."
Marski näytti punnitsevan asiaa mielessään, mutta Niilo keskeytti
hänet.
"On nyt jo nähty, ettei vihollinen enää uskalla näyttäytyä Axevallan
edustalla... Voit siis antaa minun lähteä Karlsborgiin ja tahdonpa
silloin näyttää, enkö saa norjalaisia yhtä hyvin nöyrtymään kuin herra
Tuure Steninpoikakin aikoinaan, Jumala hänen sieluaan armahtakoon! Sinä
itse tietysti et kuitenkaan tahdo luopua Elfsborgin retkestä?"
"Ei!" lausui marski hetkisen mietittyään, "sinun täytyy lähteä nyt
Elfsborgiin, Niilo... Minä itse menen Karlsborgiin... Tahdonpa nähdä,
mihin linnoitus kelpaa, ansaitseeko se todella nimeänsä ja voiko se
ikuisiksi ajoiksi liittää Vikenin Ruotsiin!"
Ja niin se jäi.
Seuraavana aamuna jätteli marski vaimonsa hyvästi. Ja kun Niilo Sture,
tehtyään tarkastusmatkan linnan ympäri, tuli taas sisään, sanoi marski
hänelle hänen käteensä tarttuen:
"Kun tulemme takaisin tältä retkeltä, Niilo, niin ratsastamme kuninkaan
luo, ja silloin sitä hypellään sinun häitäsi!"
Sitten syleili hän vielä kerran vaimoaan ja niin jätti hän yhdessä
Niilon kanssa salin.
Saman päivän iltana erosivat he jo toisistaan. Tord riensi Lödösen
kautta Karlsborgiin, Niilo taas jatkoi matkaansa Elfsborgiin koottuaan
ensin läheisistä linnoista riittävän määrän miehiä seuraansa.
Tordia seurasi tavallinen onnensa. Jo ensi hyökkäyksessä karkotti hän
piirittävät norjalaiset pakoon ja marssi voittoisana Karlsborgiin,
jossa hänet riemulla vastaanotettiin. Jösse Bonpoika erittäinkin oli
iloinen eikä voinut kyllikseen ylistellä marskin rivakkuutta, verraten
häntä Esbern Snareen, tanskalaiseen sankariin, joka oli elänyt
kaksisataa vuotta takaperin. Tord itsekin oli mitä paraimmalla tuulella
ja puheli vain, miten hän nyt suuntaisi kulkunsa Elfsborgia kohti.
Siellä yhtyisi hän sitten Niilo Stureen, jonka jälkeen he kyllä yhdessä
ottaisivat linnoituksen haltuunsa.
Pari päivää tahtoi hän kumminkin vielä viipyä Karlsborgissa, saadakseen
sen tyydyttävään puolustuskuntoon. Hän tahtoi omin silmin nähdä, että
kaikki tulisi siellä hyvään järjestykseen ja että kylliksi ruokavaroja
hankittaisiin. Päällysmiehensä, Jösse Bonpoika auttoi häntä niissä
puuhissa verrattomalla innolla, tavalla, joka läheni melkein
levottomuutta. Vieläpä voitti hän itse Tordinkin väsymättömyydessä ja
tarkkuudessa.
Mutta missä hän liikkuikin valleilla, aina olivat hänen silmänsä
suunnattuina ulos merelle, joka kieritteli siinä laineitaan aina
kallion reunalle asti. Ja joka kerta vääntyi hänen naamansa silloin
uhkaavaan irvistykseen. Sitten kulki hän taas eteenpäin ja kiirehti
töitä vihaa puhkuen. Tord herra itsekin huomasi lopulta, miten Jössen
silmät yhäti olivat merelle kääntyneinä ja minkälaisen omituisen
vaikutuksen se meri Jösseen teki. Siksi kysyikin hän hymyillen tältä,
mitä hän tarkasteli. Päällysmies hymyili hänkin ja näytti odottavan
enempiä tutkisteluja. Tord herra lisäsikin:
"Vainuatko vihollista sieltä?"
"Eihän näihin norjalaisiin tiedä luottaa", vastasi siihen Jösse, "he
ovat nyt kiukuissaan ja voivat kyllä hämmästyttää meitä. Mutta kun me",
lisäsi hän, "saamme tänne kaikki; mitä tarvitaan, niin saa vihollinen
luullakseni pitkän nenän!"
Ja niin tarttui hän jättiläisvoimillaan kanuunaan, jota muutamat miehet
olivat juuri vallille kuljettamassa, ja työ kävi taas kuin tanssien
vain. Tordin sydän sykähteli ilosta nähdessään reippaat miehensä ja
toimeliaan voutinsa sellaisessa innossa. Ja samana päivänä kirjoitti
hän jo Niilo Sturelle, ettei viivyttelisi, vaikka väki ei niin
ehtisikään paikoilleen, vaan ryntäisi rohkeasti Elfsborgin kimppuun.
Muutamain päiväin kuluttua olisi hän näet itsekin jo siellä.
Sanansaattaja, joka toi kirjeen tapasi Niilon Kinnaholman lähellä
matkalla Öresteniin. Hänellä oli viisikymmentä miestä mukanaan, mutta
toivoi Örestenissä seuraavana päivänä tapaavansa aseisiin nostettua
rahvasta ja saman määrän asepalvelijoita sekä osan rälssiä. Tordin
kirje sai nyt hänen muuttamaan matkansa suuntaa. Hän päätti
viidenkymmenen miehensä kanssa ratsastaa pysähtymättä eteenpäin, mutta
lähetti kuitenkin useille tahoille sanoja, että eri osastot
kokoontuisivat yhteen vanhan Lindholman linnan ympärille, joka sijaitsi
eräällä Götajoen saarella. Hän istui nämät toimitettuaan taas yksin
miettien itsekseen, oliko tämä muutos suunnitelmassa sittenkään oikein
onnistunut, kun ovi yhtäkkiä avautui ja Brodde astui sisään kuljettaen
mukanaan talonpoikaispukuun puettua miestä.
Brodde selitti, mistä oli miehen löytänyt sekä että hän epäili tätä
vakoojaksi, joka oli kuljettamassa vihollisilta tietoja Karlsborgin
voudille. Hän oli ottanut hänet mukaansa, että Niilo herra itse saisi
kuulustella häntä. Niilo tekikin sen, mutta ei voinut huomata miehessä
mitään epäilyttävää. Hän päätti kuitenkin ottaa hänet mukaansa ja
vaihtaa Elfsborgissa omaan mieheen. Mies oli noussut laivaan
Köpenhaminassa, mutta laiva oli joutunut haaksirikkoon Hallannin
rannikolla. Silloin oli hän päättänyt matkata maitse ja oli sitä varten
lainannut talonpoikaisvaatteet, sillä itse asiassa oli hän
kauppamatkustaja ja aikoi Lödöseen. Niilo käski viedä miehen kellariin
säilöön huomista varten, jolloin taas matkaan lähdettäisiin.
Mutta myöhään yöllä tuli Brodde taas herransa luo.
"Nyt on asia selvillä", sanoi hän, "Tord herran henki on vaarassa!"
Niilo säikähtyi ensin, mutta ei voinut sitten muuta kuin hymyillä
Brodden innolle, joka rukoili ja pyysi, että heti noustaisiin hevosten
selkään ja riennettäisiin Karlsborgiin. Kun ei Niilo kuitenkaan
näyttänyt välittävän hänen kehotuksestaan, kertoi hän, miten oli
vangilta houkutellut hänen salaisuutensa. Hän oli tyytymätön asemaansa,
niin oli Brodde hänelle kertonut, ja siksi oli hän päättänyt jättää
Niilo herran ja vetäytyä merelle taas. Vanki olikin silloin vähitellen
alkanut kiinnittää huomiota hänen puheeseensa, varsinkin kun Brodde
oli antanut hänen ymmärtää, että hänellä oli tieto salaisista
keskusteluista Vadstenassa. Ja niistä hän ei tietysti olisi mitään
tiennyt ellei olisi ollut liitossa mukana. Nyt tahtoi Brodde näin
sopivan tilaisuuden tarjoutuessa paeta hänen kanssaan yhdessä Jösse
Bonpojan luokse Karlsborgiin. Siellä hän sitten auttaisi heitä tarpeen
mukaan ja seuraisi senjälkeen vanhaa päällikköään Jösse Bonpoikaa,
niinkuin sopineet olivat. Brodde ei tietysti kertonut herralleen
asiasta enempää kuin mikä hänen mielestään tarpeellista oli tehdäkseen
asian uskottavaksi, mutta se ei nyt riittänytkään.
Brodde oli jo useamman kuin yhden kerran jutellut herralleen, mihin
huomioihin Vadstenassa oli tullut ja lausunut myös niiden johdosta
pelkonsa marskia ja kuningasta uhkaavan vaaran suhteen. Aluksi oli
Niilokin niitä uskonut, hän oli näet alkanut yhä enemmän luottaa
Brodden terävään huomiokykyyn, mutta jota enemmän aika kului ilman että
asiasta mitään kuului, sitä vähemmin todenperäisiltä olivat luulot
alkaneet hänestä tuntua. Siksi ei hän nyt ottanutkaan kuunnellakseen
aseenkantajansa sanoja. Päinvastoin tuli hän ajatelleeksi Tordin
oikeutettua tyytymättömyyttä ja sen aivan ansiosta, jos nyt vastoin
hänen selvää käskyään panisi aikaa hukkaan ratsastamalla Karlsborgiin.
Hän piti sitä kaikkea vain tuon viekkaan vangin kavaluutena, joka siten
tahtoi Brodden kautta vapautua vankeudestaan ja pysyi siis
taipumattomana.
"Ja kuitenkin olen aivan varma asiastani", lausui lopulta Brodde.
"Vanki jätti Köpenbaminan kolme viikkoa sitten aikoen matkustaa
Elfsborgiin ja sieltä sitten maitse Karlsborgiin. Haaksirikko teki
laskuissa virheen, mutta hän oli lähtenyt niin hyvään aikaan matkaan,
että olisi ehtinyt sittenkin vielä helposti Karlsborgiin marskin siellä
ollessa."
"Ja mitä Jösse Bonpoika sitten vielä odottelee?"
"Hän odottelee alusta, jonka on määrä saapua samaan aikaan Karlsborgiin
kun norjalaiset tekevät hyökkäyksensä linnaan! Alus onkin juuri
paraillaan matkalla sinne, mutta ellei Jösse Bonpoika tunne sovittua
merkkiä..."
"Niin lykkää hän vielä konnantyönsä toimeenpanon tuonnemmaksi, jos
hänellä nyt todella on jotain sellaista mielessä!" keskeytti Niilo.
"Niin, sen hän tekee! Mutta siten riippuu marskin henki vain
hiuskarvasta, varsinkin kuin Jösseä vielä pidetään siellä Tordin
paraimpana miehenä. Nyt voidaan kuitenkin vehkeet paljastaa ja
paljastaa ajoissa... Sallinette minun kai ainakin yksin lähteä sinne,
Niilo herra. Pyydän sitä teidän itsenne vuoksi... Sillä jos jotain
odottamatonta Tord herralle tapahtuu, niin ette te kuitenkaan silloin
voi koskaan unhottaa, ettette tehnyt, mitä siinä asiassa olisitte tehdä
voinut!"
Niilo jäi miettimään asiaa ja Brodde poistui. Mutta pian senjälkeen
kutsuttiin hän taas sisään ja Niilo antoi nyt hänelle luvan istua
satulaan ja lähteä matkaan.
"Jos Jösse on kunnon mies", virkkoi hän, "niin hän kyllä sen koetuksen
kestää ja silloin ei ainakaan mitään vahinkoa ole tapahtunut. Ellei
taas niin ole asianlaita, niin Jumala antakoon sinulle voimaa, että
saisit hänet paljastetuksi ja vahingottomaksi!"
Viipymättä riensi Brodde heti pohjaa kohti. Hevonen sai panna kaikki
voimansa liikkeelle ja matkustavat, jotka näkivät hänen yössä kiitävän
eteenpäin, liittivät kauhistuksesta kätensä yhteen ja heille tuli
mieleen Odinin hurja metsästys.
Eräänä iltana saapui hän Karlsborgin muurien edustalle. Linna sijaitsi
syvän laakson toisella sivustalla korkealla kalliolla, joka
äkkijyrkkänä luisui mereen noin 300 jalan korkuisena. Se näytti
valleineen ja etuvarustuksineen voittamattomalta. Etuvarustukset
ulottuivat aina kahdelle vuoren pengermälle asti maan puolella ja nämät
pengermätkin olivat 50 ja 60 kyynärän korkuisia. Kallion korkeimmalla
tasaisella huipulla kohosi itse linna torneineen ja muureineen
korkeitten maavallien ympäröimänä. Juuri linnan kohdalla oli meressä
pieni saari ja Brodde luuli huomaavansa eräälle kummulle tullessaan,
että laiva oli sen vieressä ankkurissa ja että laivalta laskettiin ulos
vene, joka suuntasi kulkunsa salmen yli linnaan päin.
Hän kannusti hevostaan ja kiirehti eteenpäin. Mutta silloin huomasi hän
linnasta itäänpäin olevalta vuorelta, että vihollinen oli piirittänyt
taas uudestaan Karlsborgin maan puolelta. Vasta viime hetkellä hän sen
huomasi. Hän oli näet kulkenut rantatietä ja norjalaiset olivat
ilmaantuneet aivan odottamatta takaisin, niin ettei niillä harvoilla
talonpojillakaan, joita oli puhutellut, ollut siitä vielä mitään
tietoja ollut. Norjalaiset olivat sijoittaneet etujoukkonsa alas
laaksoon linnavuoren kummallekin puolelle, mutta päävoima oli asettanut
leirinsä linnasta itäänpäin olevalle vuorelle. Vuori oli jo paljas
siinä, missä Brodde seisoi, ja epäilemättä olisi vihollinen keksinyt
hänet heti, jos olisi vielä jatkanut kulkuansa hevosella. Sentähden
nousi hän alas hevosen seljästä, sitoi sen puuhun kiinni ja ryömi
varovasti vuorta ylös. Hitaasti se kävi ja kun hän vihdoin saapui
linnanportille, kuuli hän vartijan linnassa ilmoittavan, että oli jo
kulunut tunti ohi puolen yön.
Hän kolkutti porttiin ja kun ei sitä kuultu, alkoi hän huutaa. Silloin
kuuli hän miehen varovasti lähenevän.
"Sanansaattaja herra Niilo Sturelta!" vastasi hän miehen kysymykseen.
Mies poistui luultavasti kysyäkseen linnanvoudilta, oliko lähetti
päästettävä sisään vai ei. Ja Brodden levottomuus kohosi siinä
odottaissa joka hetki.
Mutta sisällä linnassa makasivat kaikki syvään uneen vaipuneina
linnanvoutia ja muutamia vahteja lukuunottamatta, jotka kuljeksivat
ympärinsä tehdäkseen velvollisuutensa ja katsoakseen perään, että
kaikki oli niinkuin olla piti.
Tord herra oli, niinkuin Niilo Sturelle kirjoitti, aikonut samana
päivänä lähteä matkaan etelää kohti, mutta silloin oli Norjan armeija
yht'äkkiä ilmaantunut takaisin linnan edustalle ja asettanut leirinsä
laakson toisella puolen kohoavalle vuorelle. Tämä ei suinkaan saanut
Tordia suunnitelmaansa muuttamaan, mutta viivytti sen toimeenpanoa,
sillä nyt täytyi hänen ensin karkottaa vihollinen takaisin
Karlsborgista. Hetkeäkään ei hänelle tullut mieleen, että jäisi linnaan
odottamaan vihollisen vapaaehtoista poistumista, sittenkun se oli
nähnyt turhaksi uhrata siihen voimiaan.
Hän antoi vain heti käskyn miehilleen olla valmiina huomisen päivän
otteluja varten. Silloin tahtoi hän heidän etunenässään ajaa viholliset
pakosalle ja jättää sitten Karlsborgin kokeneen Jösse Bonpojan haltuun,
kun hän sitävastoin itse suuntaisi kulkunsa Niilo Sturen luo Elfsborgin
edustalle.
Jösse Bonpoika puuhasi tavallisella innollaan ja uutteruudellaan ja kun
miehet illalla kokoontuivat linnantupaan, oli kaikki jo täydessä
kunnossa. Kanuunat olivat ladattuina valleilla ja ne kyllä tekisivät
tehtävänsä, sillä ne kannattivat aivan helposti vihollisleiriin asti.
Se oli tultu ennen jo kokeista huomaamaan. Tord herra kulki itse vielä
kerran linnan ympäri ja astui sitte vanhan tapansa mukaan linnantupaan
miesten kanssa pakinoimaan. Hän tutki heidän mielipiteitään ja sai
silloin kuulla, etteivät he mitään muuta niin kernaasti halunneet kuin
taistelua. Siksi menikin hän tyytyväisenä matkaansa.
Läntisellä linnanmuurilla tapasi hän Jösse Bonpojan, joka seisoi siinä
katsellen merelle. Aurinko laskeutui kirkkaana alas levittäen lempeää
valoaan yli koko laajan maiseman, joka aukeni siinä silmien eteen.
"Miksi seisotte täällä, Jösse Bonpoika?" kysyi Tord. "Vai luuletteko
vieläkin, että Kristian kuninkaan laivasto tulee sieltä purjehtien ja
hyökkää selkäämme?... Tuo purje nyt ei kumminkaan näytä sotalaivan
purjeelta!"
Kaukaa siinti todellakin purje ja Jösse Bonpoika näytti tarkkaavana
seuraavan sen liikkeitä. Mutta Tord ei voinut saada silmiään
auringosta, joka loistavana, ruusunpunaisena mereen vaipui. Ja puna
levisi siinä hänen omille kasvoilleenkin. Ehkä muisti hän nyt juuri
ennustuksen, joka kerran oli häneen niin herpaisevasti vaikuttanut,
mutta joka niin ihmeellisellä tavalla oli aivan toiseksi muuttunut,
kuin miltä se alussa oli näyttänyt. Tai ehkä se olikin vain tämä
onnellinen käänne, joka nyt hänen sielunsa silmäin edessä häilyi,
päättäen uneksivasta katseesta ja huulien vienosta hymystä? Ehkä
kuvastelikin vaipuva illan aurinko hänen sieluunsa punaisen ruusun
kuvan, joka punaisine nauhoineen niinkuin onnen haltija leijaili hänen
vaimonsa ja pienen tyttärensä pään päällä.
Tämä kaunis kuva mielessään kääntyi hän kulkemaan huonettaan kohti
linnassa. Enemmän vanhasta tottumuksesta, kuin että olisi katsonut sitä
tarpeelliseksi, sanoi hän mennessään linnanvoudille:
"Pidä vihollista tarkkaan silmällä ja anna taattujen miesten vartioida
portteja!"
"Älkää huolehtiko, Tord herra", virkkoi vouti hymyillen, "tänä yönä
valvon itse, niin että te ja miehenne voitte levätä aivan rauhassa ja
koota voimia huomisen päivän taisteluja varten."
Marski nyökäytti ystävällisesti päätään ja poistui. Ja ilta heitteli
yhä synkempiä varjoja maan ja meren yli. Ja tähdet kiiluivat niin
lempeinä korkealla, sinisellä taivaalla. Ennen pitkää oli linnassa jo
kaikki syvään uneen vaipuneina.
Linnanvouti kulki ympäri katsellen, jos vahdit tekivät
velvollisuutensa. Jäykkinä astelivat nämät paikoillaan, eivät
liikkuneet edemmäksi kuin mitä sallittu oli, sillä he tiesivät, että
valpas vouti voi millä hetkellä hyvänsä olla heidän niskassaan. Ja
vanhastaan tiesivät he jo, että mitä ankarin rangaistus kohtasi
pienintäkin laiminlyöntiä. Valleilta kulki vouti linnantupaan ja
toisiin huoneisiin, joissa miehet makasivat ja nukkuivat. Täällä viipyi
hän kauan aikaa ja kun hän vihdoin tuli ulos, lukitsi hän ovet
huolellisesti niin ettei kukaan voinut päästä ulos eikä sisälle.
Sitten kulki hän linnanrappusia ylös ja lähestyi aivan hiljaa sen
huoneen ovea, jossa marski lepäsi. Sieltä sisältä ei kuulunut
hivahdustakaan. Vouti avasi hiljaa oven, niin hiljaa, ettei edes hänen
oma korvansa erottanut sen äännähdystä ja pisti päänsä varovasti
sisään.
Tord makasi siellä uinuen keveää unta ja vouti uskalsi sen nähdessään
pari askelta lattialle. Siinä sattui hänen jalkansa erääseen
esineeseen, joka kalisten putosi maahan. Nukkuva hypähti peljästyneenä
sängystään ja kysyi, kuka se oli.
"Minähän se olen!" vastasi Jösse mielittelevästi. "Luulin, ettette
vielä nuku ja tulin sentähden sanomaan teille, että kaikki on hyvin,
niin että voitte aivan rauhassa levätä. Vihollinen ei näytä odottavan
mitään hyökkäystä teidän puoleltanne huomenna!"
"Kiitos, kiitos!" sanoi Tord laskeutuen uudestaan levolle ja nukkui
heti.
Mutta ulosmennessään veti vouti suunsa kamalaan hymyyn. Hän riensi nyt
alas linnanpihalle, kulki taas vahtien ohitse ja lähestyi sitten
läntistä muuria, jossa mitään vartijoita ei ollut, sillä muuri oli
siellä aivan ylipääsemätön. Täällä katseli hän taas merelle ja
poskijänteet pingottuivat kiukusta samalla kun silmät näyttivät
tahtovan tunkea läpi avaruuden. Mitään purjetta ei ollut enää näkyvissä
ja kauhea kirous pääsi hänen huuliltaan.
Mutta silloin pisti yhtäkkiä vene saaren eteläisestä päästä esiin ja
läheni kallion juurta voimakkaiden käsien kuljettamana.
Se näky näytti tuottavan voutiin uutta eloa. Hän hypähti näet heti ylös
ja riensi muurin luo, jossa avasi pienen oven. Kukaan ei voinut häntä
täällä huomata ja vartijat pelkäsivät häntä muutenkin siihen määrin,
etteivät uskaltaneet jättää paikkojaan vaikka olisivat kuulleetkin
melua. Pian tuli hän sieltä takaisin kantaen pitkää, paksua köyttä,
jonka sitoi kiinni muurissa olevaan koukkuun. Köyden toiseen päähän
oli kiinnitetty järeä rautahaka. Tähän solmisi hän suuren, hyvin
kierretyn tavaramytyn, jonka sitten hinasi ylös muurin harjalle.
Alhaalta kallion juurelta kuului heikko vihellys ja silloin alkoi hän
hiljaa laskea alas köyteen kiinnitettyä tavaramyttyä. Kun köysi tuli
kireälle ja tavaramytty siis nähtävästi oli jo alhaalla veneessä, jätti
hän äkisti köyden ja juoksi muurihuoneeseen. Sieltä tuli hän heti ulos
pitäen jotain kädessään.
Vähän senjälkeen seisoi hän taas herransa oven ulkopuolella hiljaa
kuunnellen, mutta kun ei mitään kuulunut avasi hän sen ja astui sisään.
Siellä oli kaikki aivan rauhallista ja Jösse uskalsi edemmäksi.
Marski heräsi kuitenkin tälläkin kertaa, kun ovi avattiin, ja kysyi:
"Sinäkö se olet, Jösse Bonpoika?"
"Minä!" vastasi tämä ja lähestyi sänkyä.
"Olen nähnyt pahaa unta", sanoi marski, "veripunainen aurinko, jonka
eilen illalla näin, kummittelee vieläkin aivoissani... Tuotko hyviä
sanomia, Jösse?"
"Kaikin puolin hyviä!" vastasi Jösse. "Muistatteko vielä Raision
kirkkoa... Tässä on teille nyt maksu siitä, mitä silloin jäin velkaa!"
Ja samassa sattui kirveen isku Tordia kaulaan.
"Ja nyt olen saanut sen vihdoinkin maksetuksi!" karjaisi hurja
murhaaja, halkaisten voimakkaalla kirveen iskulla sankarin pääkallon.
Niin nopeaa kuin jalat kannattivat juoksi hän sitten rappusia alas
muurille. Siellä tarttui hän köyteen kiinni, laskeutui muurin yli ja
katosi sen taa alas syvyyteen.
Vähän senjälkeen pisti pää muurin takaa esiin katsellen varovasti joka
suunnalle ja lopulta ryömi sieltä mies köyden avulla ylös muurin
harjalle.
Heti siihen päästyään veti hän miekkansa ja hakkasi köyden poikki.
Vähän senjälkeen kuului kauhea mylvinä alhaalta kallion juurelta.
Mutta vartijat astelivat jäykkinä paikoillaan ja taivaan tähdet ne
loistivat.