Axevallassa.
Itäänpäin Axevallan nykyisestä harjoituskentästä, missä nyt Husgärdetin
talo sijaitsee, kohosi muinoin Axevallan linna, joka oli yksi Ruotsin
valtakunnan lujimpia varustuksia. Nyt on paikalla enää tuskin kiveä
kiven päällä. Vain lehtipuitten latvoissa kuiskaa tuuli vielä vanhoista
muistoista. Täällä ratsasteli muinoin Inge kuningas miehineen, hän,
joka Kunghällan kokouksessa tunnustettiin urhollisimmaksi urhollisten
joukossa ja jonka tytär oli tuova rauhan Pohjolaan. Täällä piti vanha
Sverker kuningas iloista hoviaan, jossa runoilijat ylistivät hänen
tyttärensä ihanuutta ja suloutta. Täällä metsästeli ritari haukka ja
koira seurassaan, sillä aikaa kun neitonen linnassa neuloi kankaaseen
hänen kuvansa kultaan ja hopeaan. Mutta myös vehkeillä ja
kavalluksellakin oli ollut kotinsa Axevallan linnassa. Pietari Porse
kovisteli kerran täällä kuningas Maunu Latolukkoa. Eräs ulkomaalainen
Gerdt Snakenborg, joka oli saanut linnan kuningas Maunu Eerikinpojalta,
meni sodassa, siitä huolimatta, Albrekt kuninkaan puolelle.
Axevallan linna sijaitsi Husejärven rannalla erään niemen kärjessä,
jonka kaksi vallihautaa erotti mantereesta. Se oli rakennettu neliön
muotoon sulkien keskeensä pihan, joka oli noin 120 jalkaa pitkä ja 100
jalkaa leveä. Järven puolelta suojeli linnaa vahva paaluvarustus.
Täällä vallitsi nyt ritari Tuure Tuurenpoika linnanherrana nauraen
itsekseen Kaarlo kuninkaan herkkäuskoisuudelle ja uinaillen jo vallasta
ja arvosta, jonka ennen pitkää toivoi saavuttavansa. Ritari Jost von
Bardenvleth, joka jo parisen päivää oli ollut linnassa vieraana,
vahvisti vielä Tuure herrassa niitä toiveita eikä suinkaan säästänyt
lupauksia saadakseen siten hänet vain lujemmin itseensä kiinnitetyksi.
Eräänä päivänä illan tullen -- kaksi päivää senjälkeen kun marski oli
vallannut Lödösen, josta ei Axevallassa kuitenkaan vielä mitään tietty
-- istuivat Tuure ritari ja Jost herra tuttavallisesti keskustellen
linnan salakammiossa. Jost herra aikoi vielä samana päivänä lähteä
Axevallasta ja odotti vain nyt pimeän tuloa.
"Kiitos teille Tuure herra", lausui Jost ritari nousten seisomaan.
"Minulle osottamaanne ystävällistä palvelusta en koskaan tule
unhottamaan, siitä saatte olla varma. Ja tiedänpä muitakin, jotka ovat
teille siitä kiitollisia. Ja mitä meidän keskemme on..."
"Neitonen!" lausui Tuure ritari tuttavallisella äänellä.
Jost ritari nyökkäsi päätään ja jatkoi:
"Te pysytte siis siinä, mistä olemme sopineet... Te ette tiedä
mitään... Marski on kavaluudella tuonut hänet tänne linnaan..."
"Voitte täydellisesti luottaa minuun, Jost ritari, olenhan antanut
sanani teille. Ja luulenpa sen painavan, mitä Åke herraan Hjulebergissä
tulee, yhtä paljon kuin ilmeisen vihollisenkin sanan."
"Hyvä...! Niin jaamme me siis yhdessä myötä- ja vastoinkäymiset... Jos
joku onnettomuus kohtaa minua, kohtaa se samalla teitäkin, Tuure
ritari!"
Tuure herra puristi hyvästijätöksi ritarin kättä. Hänen täytyi myöntää,
että vieraan sanoissa oli perää. Ja epäilemättä oli tämä lausunutkin ne
muistuttaakseen hänelle seurauksia, jos unhottaisi lupauksensa ja
paljastaisi jotain, mitä hänellä ja ritarilla oli salassa pidettävää.
Jost ritari poistui salakammiosta ja Tuure herra seurasi häntä
ritarisaliin, jonne asettui istumaan suuren tammipöydän ääreen komea
paraimmalla oluella täytetty hopeakannu edessään. Mennessään heitti
Jost vielä terävän, tutkivan silmäyksen isäntäänsä. Sitten tarttui hän
lukkoon ja poistui huoneesta rientäen nopein askelin linnanpihalle,
jossa tapasi yhden miehistään. Tämä kulki siellä edestakaisin kävellen
ja oli jo epäilemättä kauan aikaa odottanut herraansa. Heti hänen
luokse saavuttuaan, kysyi Jost, oliko kaikki niinkuin olla piti, ja
mies vastasi myöntäen.
"Mutta yksi asia vielä, Jost herra", lisäsi hän. "Äsken juuri saapui
tänne läntistä tietä mies ja hän vakuutti, että marski on tulossa
linnaan."
"Marski!" huudahti Jost herra kalveten.
"Niin, mutta ei hän tietysti vihollisena tule."
"Hän tulee", lausui Jost herra hetkisen mietittyään, jonka kuluessa hän
taas täydellisesti rauhoittui, "hän tulee neuvottelemaan Tuure ritarin
kanssa, niinkuin kuningas on käskenyt... Meillä ei siis tällä kertaa
ole mitään peljättävää. Mutta pidä kuitenkin hänen miehiään tarkasti
silmällä. Kaikissa tapauksissa ratsastamme me täältä jo tänä iltana
niinkuin päätetty on. Laita siis hevoset valmiiksi ihan tornin
viereen!"
Mies kumarsi ja poistui linnantupaan, mutta ritari jatkoi kulkuansa
linnan sisäänvievää käytävää pitkin ja tuli lopulta rappusille, jotka
johtivat maanalaisiin huoneisiin.
Täällä avasi hän erään oven ja seisoi heti senjälkeen Iliana Tottin
edessä.
Vankikomeroa täällä ei voinut verrata Borgebyn linnan maanalaiseen
huoneeseen. Tosin oli täälläkin yhtä ja toista, joka ei tavallisesti
vankilaan kuulu. Mutta sittenkin oli se vain vankila kaikessa
alastomuudessaan.
Iliana neiti itse oli enemmän haamun kuin ihmisen näköinen. Mutta siitä
huolimatta hehkui vielä neitseellinen uljuus hänen otsallansa ja
liekehti hänen silmistään ja ritari seisoi ikäänkuin häveten siinä
hänen edessänsä, melkeinpä arkana, vaikka tiesikin neidon olevan
vallassaan. Pian voitti hän kuitenkin sen arkuutensa ja julkea uhka
kuvastui hänen silmissänsä. Viimeinen jalouden ja ihmisyyden kipinä
näytti hävinneen hänen rinnastaan.
"Viimeisen kerran annan nyt teille tilaisuuden valita, Iliana neiti!"
lausui ritari.
Hän pysähtyi, antaakseen neidolle aikaa vastaukseen. Mutta tämä oli
vaiti eikä edes katsahtanutkaan ritariin, vaan seisoi vain siinä kädet
pöytään nojautuneina ja katse kiintyneenä ristiin, jonka oli pöydän
kanteen piirtänyt.
"Rakkauttanne en voi voittaa", jatkoi ritari, "tiedän sen ja vaikka
ette olisi sitä sanonutkaan minulle, niin tietäisin sen sittenkin,
sillä olen sen itse jo edellisillä kerroilla huomannut teistä niinkuin
nytkin taas. Ja kuitenkin täytyy teidän, Iliana neiti, olla minun eikä
kenenkään muun, minä vannon sen ... minun yksinäni. Voi, ettekö sitten
koskaan tahdo kuulla pyyntöäni, kuulla sydämeni huokausta, ajatella
niitä tuskia, joita olen kärsinyt ja yhä vielä kärsin... Jos kaikki ne
tietäisitte, ette niin kylmästi, niin ylönkatseellisesti työntäisi
minua luotanne."
Ritari riensi neidon luo ja tarttui hänen käteensä kiinni. Koko hänen
olentonsa vapisi intohimosta ja silmistä leimusi hurja, kalvaava tuli.
Mutta Iliana väistyi sivuun ja suuntasi ritariin katseen, jonka voimaa
tämä ei voinut kestää.
"Te tiedätte aivan hyvin", lausui neito, "ettette vieläkään,
uhkauksistanne huolimatta, ole saanut minua kuolemaa pelkäämään."
"Kuinka julmaa ja kauhistavaa puheenne on!" huudahti Jost tehden
samalla kädellään ehkäisevän liikkeen, rukoileva ilme kasvoissaan.
"Toistan ainoastaan, mitä jo ennen olen sanonut... Te olette antanut
minulle kaksi ehtoa, joko tulla omaksenne tai taas kuolla... Ja te
tiedätte, että olen valinnut jälkimäisen... Miksi siis viivyttelette
vielä?"
"Pyhä Jumalan äiti, kuinka voikaan niin kova sydän sykkiä noin kauniin
kuoren alla!" huudahti taas ritari tujottaen kädet ristissä ylös
kiviholviin, josta käryävä lamppu levitteli valoansa.
"Parempi kova, kuin ei ollenkaan, ritari!" keskeytti Iliana. "Jospa
tietäisinkin, että povessanne sykkii sydän, niin alentuisin ehkä vielä
rukoilemaan... Nyt en siihen vaivaan rupea!"
Jost seisoi siinä kädet ristissä ja katseli neidon uljasta, kaunista
vartta. Hän oli niin turvaton ja hyljätty, niin kokonaan hänen
vallassaan ja kuitenkin uskalsi hän tuskin lähestyä häntä. Nyt oli hän
kumminkin tästäkin arkuudestaan päässyt. Hän oli taas sellainen kuin
oli, puutteineen ja vikoineen, niinkuin metallipalanen, jonka täytyy
joko sulattaa uudestaan valettavaksi taikka heittää arvottomana pois.
Intohimoinen ilme katosi hänen kasvoiltaan jättäen tilaa jäykälle,
kylmälle piirteelle.
"Hyvä on, Iliana neiti", sähisi hän puoleksi tukehtuneella äänellä,
"hyvä on... tahdon täyttää toivomuksenne. Te saatte, teidän täytyy
kuolla!"
Iliana liitti kätensä yhteen ja katseli ylös yliluonnollinen loiste
silmissään.
"Mutta siinä ei ole vielä kaikki", lisäsi ritari. "Kuolema, joka tulee
osaksenne, ei kohtaa teitä yht'äkkiä. Ei, ei ... ennen sitä täytyy
teidän ainakin jossain määrin tulla tuntemaan ne kauheat tuskat, joita
olette minulle tuottanut... Siksi saattekin nyt heti tietää kaikki,
koska sekin voi antaa teille jotain ajateltavaa. Isänne, Åke herra, on
luvannut teidät sille, joka, kuka tahansa sitten olkoonkin, pelastaa
teidät ja tuo takaisin hänen luokseen..."
Iliana katsahti ylös ja hänen silmissään välähti jo toivon kipinä
mahdollisesta pelastumisesta.
"Minä se olen, joka pelastan teidät, Iliana neiti!" lausui ritari
lyöden samalla rintaansa, "minä se vien teidät isänne, Åke herran
luokse ja hän, niinkuin todellisen ritarin velvollisuus on, antaa
teidät minulle... Ajattelette kai nyt voivanne vakuuttaa hänelle, etten
ole pelastajanne, että päinvastoin olen juuri ryöstänyt teidät,
kiduttanut teitä...!"
Toivon ilme hävisi Ilianan kasvoilta ja väristys kävi läpi hänen
ruumiinsa.
"Tahdon nyt lopuksi vielä ilmoittaa teille, kuka on ryöstänyt teidät
eli kuka isällenne uskotetaan siksi... Se on herra Tord Kaarlonpoika!
Kuuletteko, Iliana neiti, Tord Kaarlonpoika!... Ja vaikka kuinka
vastaan väittäisitte, niin pysyy se sittenkin hänen tekonaan. Te olette
lumottu ja siksi olette asian suhteen sokea. Minulla on todistajat,
luotettavat todistajat, jotka vakuuttavat, että minä yksin olen
löytänyt teidät ja vapauttanut teidät... Ja alttarin edessä tulette te
vastaväitteistä huolimatta omakseni..."
"Pyhä Jumalan äiti, armahda minua!" puhkesi onneton neito puhumaan
vaipuen kokonaan murtuneena polvilleen.
Tuntui, kuin olisi sydän särkynyt hänen rinnassaan, niinkuin olisivat
aivot tahtoneet pakahtua hänen päässään. Mutta ritarissa ei se siltä
mitään sääliä herättänyt. Hän jatkoi vain kylmää kylmempänä:
"Ajattelette kai nyt, että teillä vielä tämänkin jälkeen on tilaisuus
valita joko minut tai tuskaton, äkillinen kuolema, mutta ei... Silloin
vasta se vankeutenne todella alkaakin... Silloin vasta täydellisesti
saatte kokea miltä se minun kostoni tuntuu. Seuraksi teille koitan
sinne vielä laittaa Tord herran verisen pään... Tahdon näet antaa
teille siellä edes jotain puuhaa, jolla voisitte lohduttaa itseänne
onnettomuudessanne... Mitä nyt asiasta arvelette, Iliana neiti?...
Toivottavasti olette ainakin ymmärtänyt minua? Minä voin vannoa vielä
kalliin valankin, että kaikki tapahtuu sanasta sanaan, niinkuin olen
sanonut!... Kumpaanko nyt suostutte, jos vielä kerran antaisin teidän
valita?"
Tuskallisena väänteli Iliana itseään ritarin jalkain juuressa kohottaen
anovasti käsiään häntä kohti.
"Armoa, armoa!" kuiskasi hän vapisevin huulin itsekään oikein
tietämättä, mitä teki.
"Jaa tai ei, jalo neiti... Te saatte nyt itse ratkaista kohtalonne!"
"Oi ... onko teillä sydän?... Onko ihminen todella synnyttänyt teidät,
paatunut hirvittävä mies!" sopersi Iliana.
"Myöntykää, myöntykää vain ... ja koko maailman hekkuma ja nautinto on
teidän! Myöntykää, Iliana neiti, ja kaikki voidaan peräyttää vielä!"
Hetkinen kului, pitkä, kauhistava hetki. Ahmivin silmin katseli ritari
kaunista anojaa jalkainsa juuressa ja uskalsi tuskin hengittää, ettei
vain millään tavoin kiiruhtaisi kohtalonsa ratkaisua.
Ilianan pää oli vaipunut alas lattialle ja huulet liikkuivat ikäänkuin
sanoja tavotellen, joita ei kuitenkaan mikään ihmiskorva voinut kuulla.
Hän ne kumminkin kuuli, joka yksin on väkevä ja voimakas ja joka yksin
vain voi auttaa silloin kun ei enää toivoa ole.
Hän oli auttamattomasti kadotettu. Ainoastaan ihme voi hänet enää
pelastaa. Mutta sitä ei hän nyt rukoillut, joka hänestä oli sula
mahdottomuus. Hän rukoili vain voimaa kestämään ja kärsimään
raskaintakin tuskaa. Ja sanat, jotka hän epätoivoa täynnä tällä
hetkellä kuiskasi, ne toivat häneen uutta uskallusta.
Hän nousi ylös ja katseli leimuavin silmin kiduttajaansa.
"En myönny!" lausui hän lujalla äänellä. "Ennen kuolema, tulkoon se
sitten missä muodossa tahansa!"
Silloin astui Jost esiin, tarttui häntä kädestä kiinni ja laahasi hänet
keskelle huonetta heittäen pitkän, jalkoihin asti ulottuvan vaipan
hänen hartioilleen. Suun eteen sitoi hän kokoonkäärityn huivin.
"Hevoset odottavat valmiina meitä", kuiskasi hän neitosen korvaan, "ei
siis muuta kuin satulaan vain ja sitten suoraa päätä Hjulebergiin!"
Jost tarttui neitoa vielä lujemmin käsivarresta kiinni ja niin jättivät
he vankihuoneen.
Hämärässä holvikäytävässä tuli heitä vastaan joku, joka hätäisenä
kuiskasi:
"Jumalan ystävä!"
"Kurki!" vastasi Jost.
"Tekisitte nyt paraiten, jos kääntyisitte takaisin", kuiskasi ääni,
"Tord herra on paraikaa Tuure ritarin luona..."
Ritari vavahti ja Iliana kärsi sanomattomia tuskia. Hän näki jo varman,
välttämättömän kuoleman edessään, kuoleman, joka olisi kohtaava häntä
hitaasti, verkalleen, aivan kuin jos hän tuuma tuumalta upotettaisiin
syvään mereen. Hän oli jo sopinut sen kanssa. Hänellä oli rohkeutta
katsoa sitä silmiin, sillä hän oli jo tätä kamalaa kuolemaa vavisten
tullut elämälle ja sen iloille tunnottomaksi. Ja nyt juuri tällä
elämänsä toivottomimmalla hetkellä kuulee hän äänen yhtäkkiä
kuiskaavan, että pelastajansa on lähellä. Ja rakkaus elämään heräsi
taas, toivo, että pelastajan käsi hänet nyt vihdoinkin saavuttaisi,
elpyi uudelleen.
Mutta silmänräpäyksessä toipui ritari taas hämmästyksestä, joka oli
hänet vallannut.
"Onko hänellä montakin miestä mukanaan?" kysyi hän.
"Hän on itse neljäntenä, mutta toiset tulevat perässä ja tuskin ehditte
te vielä jättää linnan, kun ne jo ovat kimpussanne."
"Hyvä!" keskeytti Jost päättävästi, "en ymmärrä, miksi sen asianhaaran
pitäisi minuun vaikuttaa... Pankaa mieleenne nyt", lausui hän sitten
Ilianaan kääntyen ja asettaen suunsa ihan hänen korvansa viereen,
"pankaa mieleenne nyt ... pieninkin huudahdus, pieninkin liike vain,
joka viittaa siihen suuntaan, että aiotte pelastua, ja tikarini terä
tunkeutuu sydämeenne!"
Sen sanottuaan kiirehti hän nopein askelin käytävän läpi laahaten
neitoa perässään.
Niin saapuivat he lopulta pienelle ovelle aivan muurin viereen
linnanpihan toisella kulmalla. Oli synkkä, sateinen syksyiltä. Ja
linnanpihalla oli vielä synkempi, pimeämpi korkeitten muurien vuoksi.
Linnan ikkunoista leveni kyllä valo yli koko linnanpihan, mutta siihen
osaan, jossa Jost von Bardenvlethin miehet ja hevoset odottivat, ei se
päässyt ollenkaan tunkeutumaan.
Pian olivat he hevostensa seljässä ja kenenkään sitä estämättä
ratsastivat he ulos linnanportista pitkin siltaa, joka johti
vallihautojen yli.
Siellä ulkona oli vähän valoisampi, mutta ei kuitenkaan niin, että
olisi viittaan käärityssä haamussa vangin erottanut. Tuon tuostakin
nojautui ritari Ilianan puoleen toistaen hiljaa äskeisen uhkauksensa.
Etäällä tuli kolme ratsastajaa hevosineen näkyviin. Linnasta lähtijät
huomasivat sen vasta viimeisellä sillalla, josta kenttä koko
laajuudessaan levisi heidän silmäinsä eteen. Jost varjosti silmiään
paremmin nähdäkseen, kuinka monta heitä oli, ja jatkoi sitte taas
matkaansa antaen hevosten käydä, kunnes ehti erään eteläänpäin
kääntyvän tien haaraan. Tätä kääntyi hän menemään vauhtia kuitenkaan
lisäämättä. Mutta kun hän luuli saaneensa nuo kolme miestä, jotka
kovempaa ratsastaen olivat yhä lähenneet heitä, siihen uskoon, ettei
hän peljännyt kohdata heitä eikä siis heidän tähtensä myöskään kiirettä
pitänyt, niin löi hän kannukset hevosen kylkiin kiinni ja kiiti ohjat
höllällään ulos aavalle kentälle.
Eräs miehistä, joka yhtä mittaa piti noita kolmea haamua silmällä,
huudahti äkisti:
"Meitä ajetaan takaa!"
"Mahdotonta!" vastasi Jost ollen itse puolestaan estetty tarkastamasta
asianlaitaa. Hän näet ei uskaltanut hetkeksikään hellittää vankiansa,
jonka vyötäisten ympärille hänen oikea kätensä oli kiedottuna ja jossa
hän myös piti paljastettua tikaria varalla. "Mahdotonta!" lausui hän,
"eivätkä ne nyt enää voisi saavuttaakaan meitä."
Mutta mies katsahti kerran vielä taakseen ja lausui ritarille:
"Kyllä, herra, kyllä ne saavuttavat vielä meidät, sillä ne ovat jo
huomattavasti lähenneet!"
Ritari kääntyi satulassaan niin paljon kuin se hänelle oli mahdollista
ja hänkin erotti silloin nuo heitä seuraavat varjot. Etumaisella niistä
häämötti korkea kypäräntöyhtö ja täytyi sen siis olla ritari. Jostilta
pääsi kirous ja hän pani hevosensa viimeisetkin voimat liikkeelle.
Äkisti huudahti hän:
"Kautta Herramme kalliin veren ... me olemme pelastetut!" ja miehiin
kääntyen virkkoi hän; "näettehän tuon yksinäisen kallionkielekkeen
tuolla puitten välissä vähän matkaa eteenpäin... Siihen tultua
kannustatte te yhä vain edelleen, ettekä välitä minusta mitään.
Houkuteltuanne siten vainoojamme minusta erilleen, hajoatte te kukin
tahollenne ja pyritte taas minun luo!"
Tätä lausuessaan saapuivat he jo korkean puun viereen josta
kellastuneita lehtiä lenteli tielle. Ja heti sen takana kohosi
kallionkieleke esiin.
"Ponnistakaa vain hurjasti eteenpäin!" huusi ritari puun ohi ajettaissa
ja kiven tullessa näkyviin.
Ja samassa heittäytyi hän jo hevosineen nopeasti kuin salama sivuun ja
asettui vankineen kiven viereen kätköön, sillä aikaa kuin miehet yhä
vain jatkoivat hurjaa ajoansa. Kaikki se kävi niin nopeasti, että
takaa-ajajain oli ollut mahdoton nähdä sitä ja pirullinen hymy levisi
Jost von Bardenvlethin kasvoille, kun kaikista päättäin huomasi
olevansa pelastettu.
Mutta nuo kolme varjoa lähenivät yhä. Kaviot iskivät jymisten maahan ja
jo kuului, miten hevoset läähättivät ankarasta juoksusta.
Silloin kohotti Jost tikarinsa iskuun ja puristi samalla vankinsa
kallioseinään kiinni.
"Nyt, jalo neiti," virkkoi hän, "nyt voi tahtonne täyttyä. Joko
kuolette tässä tai ratsastamme me vielä yhdessä eteenpäin. Pieninkin
huudahdus ja te olette kuoleman oma."
Vainoojat olivat nyt aivan kiven vieressä. Jost uskalsi tuskin
hengittää. Hän oli varmasti päättänyt ottaa neidolta hengen, jos hän
vain huudollaan saattaisi vainoojat heidän piilopaikkansa huomaamaan.
Ja vaikkapa hän nyt olisikin tullut ajatelleeksi tekonsa seurauksia
itseensä nähden, niin ei hän kuitenkaan nyt, niin kiihottunut hän oli,
olisi voinut siitä kättänsä pidättää.
Kumiseva kavioin kapse toi Ilianan mieleen Tordin kuvan. Ja heti kypsyi
hänessä ajatus ennemmin kuolla hänen läheisyydessään, hänen sylissään,
kuin kauemmin kärsiä ilkeän konnan väkivaltaa.
Sydäntäsärkevä huuto tunki hänen huuliltaan. Vaate, joka oli sidottu
hänen suunsa eteen, vei tosin osan äänestä, mutta kuitenkin oli se
siltä kyllin voimakas tunkeutuakseen ratsastajain korviin. Nämät
pysähtyivät.
Kauhea, hirveä kirous pääsi Jostin huulilta samalla kun jänteet hänen
käsissään pingottuivat. Jos hän nyt vain näki hevosenpään kiven
viereltä esiin pistävän, niin oli hän heti valmis panemaan uhkauksensa
toimeen.
Juuri samalla hetkellä tulikin musta hevosenpää näkyviin.
Iliana huudahti taas ja samalla työnsi Jost tikarin hänen rintaansa.
Höyhentöyhtöinen ritari kiiti esiin ja otti käsivarsilleen putoavan
ruumiin. Mutta myrskyn tavoin riensi ilkityöntekijä ulos nummelle
käyttäen hyväkseen hämmästystä, jonka tekonsa oli aikaansaanut.
"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti ritari vetäen samassa viitan varovasti
syrjään.
Mutta tuskin oli hän vielä nähnyt, kuka uhri hänen käsivarsillaan oli,
ennenkuin hän jo huusi kahdelle miehelleen:
"Kiinni murhaaja... Se oli Jost von Bardenvleth!"
Toinen miehistä olikin jo syöksynyt murhaajaa takaa ajamaan ja ennen
pitkää alkoi hetkisen matkan päästä kuulua kalisevain miekkain ääniä.
Mutta Axevallan linnan ritarisalissa, josta kirkas valo levisi yli
pihamaan, istuivat herra Tuure Tuurenpoika ja Kaarlo kuninkaan nuori
marski, herra Tord Kaarlonpoika.
Keskustelu ei tahtonut oikein sujua. Miehiä kulki siinä yhtä päätä
milloin ulos milloin sisään. Ja Tuure herra vastaili vain hitaasti
marskin kysymyksiin pidättäen siltä kuitenkin lempeän, ystävällisen
hymyilyn huulillaan. Tordin avonaiset, jalot kasvot ilmaisivat lujaa
päättäväisyyttä, joskin samalla jonkinlaista levottomuuttakin. Eikä se
suinkaan jäänyt Tuure herraltakaan huomaamatta, vaikka hän käsittikin
sen toisella tavalla kuin hänelle itselleen oli hyödyllistä.
Vadstenassa ollessaan oli hän luvannut Kaarlo kuninkaalle, että
auttaisi hänen nuorta marskiaan neuvoillaan. Ja sitä varten oli marski
kai nyt tullut, vaikka joku varomaton sana Tuure herran puolelta teki
hänelle vaikeaksi esittää asiaansa.
Tuure herra pyysi arvoisaa vierastaan illalliselle ja kun ei Tordilla
ollut mitään sitä vastaan, jättivät he ritariluhdin, jossa siihen asti
olivat istuneet, ja menivät ruokasaliin. Siinä mennessään huomasi Tord,
että huoneissa ja linnankäytävissä oli vain Tuure herran miehiä, omiaan
ei hän nähnyt missään. Ja synkkä piirre hänen kasvoillaan tuli vieläkin
synkemmäksi.
"Mitään ilahuttavia tietoja ei teillä kai ole, marski", sanoi
Tuure herra istuutuen pöytään ja tarttuen samalla olutkannuun.
"Harvasanaisena olette saapunut luokseni, antakaa nyt ruuan ja oluen
avata sydämenne!... Mistä viimeksi olette tulossa, koska mielenne on
niin painuksissa?"
"Lödösestä, Tuure herra!" vastasi Tord.
"Kristian kuningas on sen kai lujasti varustanut, niin on ainakin
sanottu. Tuskinpa se siis koskaan joutuu Kaarlo kuninkaan käsiin!"
"Ja kuitenkin on kaupunki jo miesteni hallussa!" selitti Tord.
"Miehenne ... ovatko ne jo Lödösessä, marski...! Mitä sanotte, onko
kaupunki todella jo Kaarlo kuninkaan hallussa?"
Tuure ritari lausui nämät sanat kiihkeänä ja siiristeli samassa
silmiään nähdäkseen paremmin vieraansa kasvot. Sillä tämä odottamaton
uutinen oli saanut hänet hämmennyksiin. "Vähän se uutinen Kristian
kuningasta ilahuttaa", jatkoi hän sitten. "Hän luuli Lödösestä saavansa
lujan keskustan hankkeilleen Ruotsin valtakuntaa vastaan."
"Mutta tälle valtakunnalle on siitä luullakseni sen suurempi ilo!"
lausui Tord. "Tämän asian johdosta olen myöskin nyt saapunut
luoksenne..."
"Olette kai tullut pyytämään hyviä neuvoja minulta, Tord marski?" kysyi
ritari nyt jo vuorostaan pahaa aavistaen.
"Olen!" vastasi Tord pitämättä kuitenkaan mitään kiirettä siinä
suhteessa.
Ja tarjoilijat kulkivat vateineen palvellen herroja heidän syödessään.
Ja Tuure herra vilkaisi tuon tuostakin vieraaseensa huulilla
teeskennelty hymy, odottaen vain, koska tämä ilmaisisi asiansa. Kun
Tord sen kuitenkin jätti tekemättä, sai Tuure herra taas vähitellen
malttinsa takaisin.
"Teillä on ollut suuri menestys matkallanne, marski!" sanoi hän, "ja
kuitenkin siitä huolimatta tuntuu, kuin ette olisi tyytyväinen
toimiinne... Minä ainakin uskon, että jos loppu on yhtä hyvä kuin alku,
on koko Länsigöötinmaa ennen pitkää Kaarlo kuninkaan hallussa taas...
Mikä siis asiain tällä kannalla ollessa voi vielä mieltänne painaa,
Tord marski?"
"Ei mikään muu kuin se, joka estää minua mainitsemaanne päämäärää
saavuttamasta!" vastasi Tord suunnaten samassa katseensa ovelle.
Sieltä astui juuri mies sisään kaalivatia kantaen. Yhtäkkiä välähti
Tordin silmä. Linnanpalvelijan takana oli hän nähnyt erään omista
miehistään. Se huomio sai heti Tordin koko käytöksen muuttumaan. Hänen
silmänsä paloivat ja hän katseli nyt Tuure herraa, niinkuin katsellaan
syytettyä, jonka syyllisyys on varmasti todistettu. Tuure herra huomasi
kyllä tuon äkkinäisen muutoksen vieraassaan, mutta ei ollut sitä siltä
huomaavinaan, vaan kysyi aivan viattoman näköisenä:
"Ja mikä sitten estäisi teitä tuota päämäärää saavuttamasta?"
"Sama, joka voisi saattaa Kaarlo kuninkaan ja Ruotsin valtakunnankin
turmioon."
"Ja mikä se sitten on?" kysyt Tuure herra.
"Kavallus!" huusi Tord katsoen Tuure herraa terävästi silmiin.
"Kavallus!" virkkoi tämä ja lihanpala, johon hän jo oli kiinni iskenyt,
jäi suuhun viemättä samalla kun harmaat silmät kääntyivät tutkivina
vieraaseen. "Kavallus... Onko teillä sitten perusteita sellaisiin
luuloihin, Tord marski?"
"Muuten en olisi nyt luonanne, Tuure Tuurenpoika!"
"Mitä kaikella tällä tarkoitatte?" keskeytti ritari laskien veitsen
luotaan ja tarttuen molemmin käsin pöydän syrjään kiinni, ikäänkuin
olisi ollut aikomuksessa ylös hypähtää. "Sanoitte olevanne vain neuvon
tarpeessa..."
"Niin sanoin. Aluksi näet aioin ottaa teidät mukaani kuninkaan luo
neuvotellaksemme siellä yhdessä, mutta nyt olen muuttanutkin
mielipiteeni... Nyt tiedän itse, mitä minun on tehtävä..."
"Niin ilmoittakaa se!"
"Muitta mutkitta otan kavaltajat kiinni, missä niitä tapaan vain, ja
vien ne vangittuina kuninkaan luo."
"Jos todella voitte tavata sellaisia, Tord marski, niin tuntuu
minustakin tuo menettely ainoalta oikealta... Mutta luulen, että
kavaltajat kyllä pitävät huolen, etteivät joudu teidän eikä kuninkaan
käsiin."
"Mitä itse arvelette asiasta", virkkoi silloin Tord, "oletteko te itse
siinä suhteessa menetellyt, niinkuin kunniallinen ritari on herraansa
ja kuningastansa kohtaan velvollinen menettelemään?"
"Mitä uskallatte kysyä, marski?" kuohahti ritari puhumaan. "Tiedättehän
aivan hyvin, että sellaiset sanat koskevat henkeä ja kunniaa."
"Tahdon vain sanoa yhden asian teille, Tuure ritari... Te näytätte
kokonaan unhottaneen, että Kaarlo kuninkaan käsi voi ulottua teihinkin
asti..."
Ritari, joka huomasi nyt, että hän oli jollain tavalla joutunut ilmi,
hypähti istuimeltaan ylös vihaa puhkuen ja huusi miehilleen:
"Ottakaa heti julkea kunnianloukkaaja kiinni ja heittäkää hänet
torniin!"
Ritarin huudosta syöksyivät miehet saliin ja ryntäsivät marskia kohti.
Mutta tämä viittasi heille kädellään ja lausui aivan rauhallisena:
"Hiljaa miehet...! Ei askeltakaan...! Seison tässä kuninkaan määräämänä
ja hänen nimessään vangitsen minä teidät, ritari Tuure Tuurenpoika."
Ivallisesti nauraen vetäisi Tuure herra miekkansa aikoen pistää Tordin
paikalla kuoliaaksi, mutta tämä, ehtien ennemmin, tarttui vasemmalla
kädellään nopeasti kuin salama Tuure herran kohotettuun käteen kiinni,
kiersi oikean kätensä hänen kaulansa ympärille ja samassa saapuivat jo
hänen omat miehensäkin apuun, niin että Tuure herra heti huomasi kaiken
vastustuksen aivan mahdottomaksi.
"Hengellänne saatte vielä kerran tästä solvauksesta vastata!" huusi
Tuure herra raivoa kuohuen.
Mutta Tord oli nyt taas aivan tyyni.
"Henki on Jumalan vallassa", sanoi hän, "mutta kunniastaan pitää joka
mies itse huolen. Ja sitä ette luullakseni tekään voi koskaan minulta
riistää. Matkaan miehet!" lisäsi hän sitten omiinsa kääntyen, "heti
satulaan ja viekää vanki Varnhemiin. Tulen huomenna itse sinne."
Pari miestä laahasi Tuure herran ulos, joka oli vimmaa ja raivoa
täynnä. Muut pysähtyivät marskin viereen. Tämä puhutteli sitten Tuure
herran miehiä ja antoi näille määräyksensä, miten linnan kanssa oli
meneteltävä.
Hän oli juuri paraillaan näissä toimissa, kun eräs ritari tuli
ratsastaen yli nostosillan ja pyysi päästä linnaan. Vahtimies ei ollut
vielä ehtinyt sulkea porttia niitten jälkeen, jotka olivat lähteneet
viemään Tuure herraa Varnhemiin ja päästi siis ritarin, jonka hyvin
tunsi, empimättä sisään. Siinä ohimennessään kysyi tämä mieheltä
marskia ja tämä ilmoitti hänen aivan hiljan kulkeneen linnanpihan yli.
Ritari ratsasti porttiholvin läpi suoraan päärappusten eteen, johon
päästyään huusi palvelijaa luokseen. Useampia niitä heti kiirehtikin
pihan yli ritarin luo, joka piti käsissään viittaan käärittyä joko
kuollutta tai nukkuvaa ihmistä.
"Missä on marski?" kysyi ritari.
"Hän meni koilliseen torniin!" vastasi eräs miehistä.
"Hanki sitten hänet tänne mies, ja pian..."
Ritari jäi istumaan hevosensa selkään ja ennen pitkää tulikin marski
juosten hänen luokseen.
"Tord, Tord", lausui ritari tälle, "minulla on täällä jotain, jota en
tahdo uskoa kenenkään muun käsiin kuin sinun!"
"Jumalan tähden, Niilo! Mitä on sinulla minulle tuotavana?" olivat
ainoat sanat, jotka hän sai sanotuksi.
"Tule, tule, Tord!" kehotti Niilo hätäisenä. Ja hänen
höyhentöyhtönsäkin näytti soihdun valossa viittovan niin merkitsevästi.
"Meidän on nyt heti päästävä katon alle."
Niin vielä puhuessaan laski hän kantamuksensa Tordin käsiin ja huusi
sitten miehiin kääntyen:
"Kuka tahtoo uhrata hevosensa marskin hyväksi?"
Kaikki juoksivat esiin ollen kukin puolestaan valmis uhraukseen. Mutta
etumaisena seisoi hartiakas, komea mies, jonka kasvoja soihdun valo
kokonaan valaisi. Se oli Hollinger ja häneen ne Niilo Sturen silmät
lopulta pysähtyivät.
"Satulaan, Hollinger!" sanoi hän tälle, "ja riennä Varnhemiin, minkä
kaviot kannattaa, sillä tässä on ihmishenki kysymyksessä... Ratsasta
ja pyydä valtakunnan marskin nimessä, että lähettävät tänne heti
lääketaitoisen munkin."
Tuskin oli käsky annettu, kun Hollinger jo oli menossa. Ja ennenkuin
Niilo vielä ehti avata sen huoneen ovea, johon Tord oli kalliin
taakkansa kantanut, kuului kavioiden kapse jo nostosillalta.
Kun Niilo astui alikerrassa olevaan huoneeseen, jonne eräs palvelija
viittasi hänet menemään, kohtasi häntä siellä kauhea näky.
Vuoteella lepäsi Iliana neiti kuolon kalpeus kasvoillaan. Hänen
silmänsä olivat kiinni ja henki näytti jo aikaa paenneen hänen
puoliavoimilta huuliltaan. Rinnassa törrötti tikari, jota murhaaja oli
uhrinsa surmaamisessa käyttänyt.
Ja kauniin, kuolemassakin vielä ihmeen ihanan neitosen vuoteen vieressä
seisoi Tord, yhtä kalpeana, yhtä jäykkänä kuin neitonen itsekin, seisoi
siinä kädet ristissä, puoleksi pois kääntyneenä, mutta silmät kuitenkin
tyttöön kiintyneinä, eikä hän kuullut, vaikka Niilo avasi oven ja
lähestyi häntä, tuskin tunsi hänen kätensä kosketusta olkapäällään.
"Ei hän ole kuollut!" kuiskasi Niilo ystävänsä korvaan.
Tord raukka sulautui kyyneliin nämät sanat kuullessaan. Vuolaina
virtasivat ne hänen silmistään. Ja hän vaipui vuoteen viereen nojaten
päänsä sitä vastaan, samassa kun hiljainen kuiskaus kuului hänen
huuliltaan:
"Minun valkoinen ruusuni!"
Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, jonka Tordin nyyhkytykset vain
silloin tällöin keskeyttivät. Mutta Niilonkin silmät olivat nyt niin
kyyneleitä täynnä, että hän tuskin huomasi, mitä tapahtui. Kuitenkin
luuli hän näkevänsä, miten neito heräsi tuskastaan ja vei verkalleen
käteensä vuoteensa vieressä lepäävän pään päälle. Häneen olivat tämän
illan tapaukset tehneet syvän vaikutuksen. Ja ystävän surulliset sanat
yöllä heidän ratsastaessaan pienen metsäjärven ohitse, ne häilyivät nyt
taas niin elävinä hänen mielessään, että hän oli ikäänkuin unen
vallassa.
Silloin näki hän Tordin hiljaa kohottavan päätään. Vieno hymy levisi
silloin kuolevan kasvoille ja Niilo kuuli, kuinka vaaleat huulet
kuiskasivat Tordin nimen.
Kuinka kauan kaikki tämä oli kestänyt, ei Niilo voinut sanoa, mutta kun
hän kääntyi ympäri, seisoi siinä ihan hänen takanaan pitkä munkki ja
läheni verkalleen sänkyä. Kasvot olivat hänellä peitetyt, mutta pään
suunnasta ja liikkeistä voi päättää, että hän tarkasti katseli kuolevaa
ja rinnasta esiin pistävää tikarin vartta, jota kohti heti hänen
kätensä kurottui.
"Iliana, armas Iliana!" sammalsi Tord tarttuen vaaleaan käteen, joka
lepäsi hänen päänsä päällä, "onko Jumala kaikkivaltias säästänyt kaiken
tämän tälle hetkelle vain sentähden, että onni alkoi nyt juuri niin
kauniisti hymyillä minulle."
Enkelin hymy levisi Ilianan kasvoille, vaikka ei hän jaksanutkaan
puhua.
"Sano minulle", lausui Tord ääretöntä tuskaa täynnä, "sano minulle,
jätätkö sinä nyt minut, Iliana... Näenkö sinun vain nyt, erotaksemme
taas ikuisesti?"
"Eihän toki ritari!" kuului samassa juhlallinen ääni ihan hänen
viereltään ja munkki tarttui tikarinkahvaan kiinni. "Neitonen jää
elämään. Se on yhtä varma, kuin sekin, että ennenkin päivinäni olen
vetänyt tikarin ihmisrinnasta."
Ja hän tempasi tikarin irti estäen samalla kädellään veren vuodon.
Mutta neitonen sulki silmänsä. Kuitenkin häilyi vielä autuaallinen hymy
hänen huulillaan.