Nuori marski.
Mutta Tord herra ratsasti miehineen Neriken läpi ja tunkeutui Tivedenin
ylitse Länsigöötinmaalle. Hänellä oli vain pieni joukko mukanaan, mutta
joka mies siinä oli valittua väkeä, ja hänen vierellään ratsasti Niilo
Sture. Joukkonsa pieni lukumäärä pakotti Tordia kiirehtimään. Hänen
täytyi tulla aavistamatta, iskeä yhtäkkiä kuin salama. Ja sellainen
menettelytapa se sopi hänen luonteelleenkin.
Ensin tahtoi hän puhdistaa maan tanskalaisista, joita siellä vielä oli
jälellä. Siksi ratsastikin hän melkein herkeämättä suoraan Lödöseen.
Miehiäkin se nopea matka miellytti. He näet olivat intoa täynnä päästä
vihollisen kanssa käsikähmään, näyttää sille mitä merkitsi syyttää
ruotsalaisia pelkurimaisuudesta. Ja itägöötiläisten voitto Holavedenin
luona lisäsi vielä heidän kiihkoansa. Siksi eivät he tunteneet
uupumusta, eivät vaatineet lepoa, he tahtoivat vaan eteenpäin. He
tuntuivat olevan rautaisia ponnistuksissaan. Etunenässä ratsasti Tord
ja Niilo ja heidän perässään miehet kolmittain.
Eräänä päivänä hämärän tullen ratsastivat he jo alas Tivedenin
viimeisiltä rinteiltä. Äänettöminä ajoivat nuori marski ja hänen
ystävänsä eteenpäin. He olivat kumpikin omissa ajatuksissaan ja vaikka
edessäoleva puuha olikin enimmän sydämellä, lentelivät heidän
ajatuksensa kuitenkin siitä huolimatta kaukana muilla mailla.
Tie vei pienen metsäjärven ohitse. Heidän ratsastaessaan sen rantaa,
pilkisti kuu pilvien lomasta esiin ja koko seutu muuttui kuin
taikaiskusta toisen näköiseksi. Järvi oli kirkkaan sininen niinkuin
teräskilpi. Ja sen kalvossa kuvasteli kuu niin kainona ja ujona, kuin
neitonen tuntiessaan lemmen ensi tunteen rinnassaan.
Hurmaava näköala sai ystävät pysähtymään.
"Tiedätkö, missä ajatukseni juuri nyt lentelivät, Niilo?" kysyi Tord
nojautuen samassa sivulle ja laskien kätensä ystävän olkapäälle, joka
oli siihen hänen vierelleen hevosensa pysäyttänyt.
"Jonkun tutun luona kai!" lausui Niilo hymyillen ja katseli uneksivan
näköisenä eteensä.
"Oikein arvattu, ystäväni, mutta missä?"
"Olisit kysynyt, kenen luona, niin olisin voinut helposti vastata.
Mutta kun kysyt, missä, niin on minun sitä mahdoton tietää, Tord."
"Ajattelin noita-akkaa Raisiosta!" lausui Tord vakavana.
Niilo katsahti kysyvästi ystäväänsä. Hän oli luullut, että tämän
ajatukset liitelisivät sydämensä valitun ympärillä ja nyt kuuli hän,
että hän ajattelikin noita-akkaa Raisiosta. Sitä oli hän kaikista
vähimmin voinut aavistaa. Hän itse oli sen jo aikoja unhottanut eikä
hän koskaan ollut sitä pitänytkään muuna kuin vain enteenä niihin
tapauksiin, jotka olivat hänen ruusunväriset aamu-unelmansa synkkään
yöhön peittäneet. Mutta toisin oli Tord asian ottanut. Hänen äänensä,
hänen silmäinsä vakava ilme osottivat selvään, että ennustus oli häneen
syvästi koskenut, niin omituiselta kuin se muuten tuntuikin, kun otti
huomioon hänen reippaan ja voimakkaan luonteensa.
"Muistanet kai vielä tuon ennustuksen kahdesta ruususta ja käärmeestä,
joka iskee hampaansa koivun kylkeen heti kun valkoinen ruusu
uskollisena sen suojaan päänsä kallistaa?"
"Hyvin sen muistan", vastasi Niilo, "mutta ketä sitten luulet
ennustuksen tarkoittaneen valkoisella ruusulla ja ketä punaisella?"
"Kun kuu pisti äsken pilvien lomasta esiin, tuntui kuin olisin nähnyt
Ilianan kasvot, jotka kauas etäisyyteen häipyivät ja siellä muuttuivat
valkoiseksi ruusuksi... Kas, tuollahan se nytkin taas aalloilla
välkkyy, onneni harhakuva." Hän vaikeni ja katseli surumielin
väreilevää kuvaa vedessä. Sitten hän lisäsi: "Valkoinen ruusu, se on
minun, Niilo, saat sen nähdä ... se on minun!"
"Pois sellaiset ajatukset, Tord ... mistä ovatkaan moiset mietteet
päähäsi pälkähtäneet?... Jos jollain olisi aihetta surra, niin luulen,
että sitä olisi minulla eikä sinulla!"
"Ei, ei, Niilo ... sinulle se kuuluu punainen ruusu. Aamu aukenee
päiväksi ja sinun ruususi ennustaa aurinkopaisteista päivää. Usko
minua, Niilo! Kerran on kaikki selviävä vielä ja silloin koittaa
sinulle kirkas, kaunis päivä... Minun on silloin päättynyt jo. Niinhän
se lausui noita-akka... Ja muistoni on haihtuva, himmenevä niinkuin kuu
auringon noustessa."
Nämät sanat sanottuaan tempasi hän hevostaan suitsista, iski kannukset
sen kylkiin kiinni ja kiiti niinkuin salama pois.
Koko yön oli hän sitten synkkä ja harvasanainen. Aamulla levätessään
istuivat he vieretysten eräällä kivellä kahden mahtavan hongan alla.
Tord laski silloin kätensä ystävän polvelle ja lausui:
"Unhota se, mitä yöllä puhuin, Niilo!"
"Parempi olisi, että itse unhottaisit... Sellaiset ajatukset eivät
sinulle sovi!"
"En tiedä sopivatko", vastasi Tord päätään pudistellen, "mutta minulla
on niitä niin usein. Olen niihin tottunut jo. Alinomaa näen vasten
tahtoanikin valkoisen ruusun edessäni... Mutta älkäämme puhuko siitä
enää... Unhota siis, Niilo, unhota, mitä tänään ja viime yönä olen
siitä sinulle puhunut!"
Hänen vielä puhuessaan tuli kaksi ratsastajaa näkyviin suunnaten
kulkunsa heitä kohti. Ne olivat Jösse Bonpoika ja Brodde.
"Mitä tahdotte?" kysyi Tord kiivaasti.
"Anteeksi, marski", vastasi Brodde, "olin viime yönä vähältä tehdä
murhan..."
"Tekemätön työ tuskin katumista ansaitsee, Brodde!" lausui Tord
ystävällisesti miehelle.
"No sitä minäkin arvelin, mutta Jösse Bonpoika tässä on toista mieltä.
Häntä saan kiittää, etten tehnyt murhaa viime yönä, vaikka Jumala sen
tietää, ettei enää ollut pitkältä käteni ja miekan väliä... Tahdon
ilmoittaa nyt teille, kuinka se tapahtui. Ratsastin viime yönä vähän
jälempänä muista. Siinä ratsastaessani kuulin äkisti hevoskavioitten
kopinaa metsästä sivultani. Pysähdyin ja samoin pysähtyi näkymätön
ratsastajakin. Se herätti uteliaisuuttani. Hyppäsin hevosen seljästä ja
hiivin hiljaa puitten väliin, kunnes sain ratsastajan näkyviini. Kuu
levitti silloin valoaan metsään, niin että aivan helposti voin erottaa
hänen kasvonsa. Se oli ritari Jost von Bardenvleth."
"Jost ritari!" huudahti Tord kummastuen.
"Hän eikä kukaan muu, herra marski!" jatkoi Brodde. "Vereni nousi ja
tartuin miekkaani jo. Mutta ritari oli kai huomannut minut. Ainakin
lopetti hän heti puheensa sanoilla: 'Ratsastan Tuure herran luokse
Axevallaan!' ja niin iski hän kannukset hevosen kylkiin kiinni ja
katosi synkkään metsään. En voinut nähdä, ketä hän puhutteli, sillä
tämä seisoi puun varjossa, riensin vain nopeasti hevoseni luo ajaakseni
tuota kalpeaa kuutamoritaria takaa. Olin jo satulassa, kun kuulin
jonkun tulevan täyttä laukkaa ajaen perässäni ja kun käännyin
katsomaan, seisoi Jösse Bonpoika siinä sivullani."
"Olitko sinäkin huomannut ritarin?" kysyi Tord katsellen Jösseä.
"Olin", vastasi tämä, "minä se olinkin, joka puhelin hänen kanssaan."
Niilo, johon heti miehen ensi esiintyminen Jönköpingissä oli tehnyt
vastenmielisen vaikutuksen, kiinnitti häneen nyt tyyneen, tutkivan
katseen ja näytti siltä, kuin ei Jösse olisi voinut sitä tarkastelua
kestää.
"Sinäkö!" virkkoi Tord hämmästyen, "sinäkö puhelit ritarin kanssa?"
"Niin!" vastasi Jösse aivan rauhallisena, "minä se olin! Ratsastin myös
jälkijoukossa ja kuulin saman kavioiden kopinan metsästä. Päätin ottaa
selvän, kuka siellä kulki, sillä luulin sitä viholliseksi, mutta
kovasti hämmästyin kun näinkin yhtäkkiä ritarin edessäni. Hän kyseli
kaikkia teistä, muun muassa mihin matkanne kävi, mutta luoksenne ei hän
joutanut tulla, sillä hänen piti kiirehtiä Axevallaan Tuure herran luo,
jolle hänen oli vietävä kuninkaan käsky. Mitä maksamattomia velkoja
tällä vanhalla ystävälläni on ritarille, en tiedä. Mutta tuskin olen
koskaan nähnyt häntä niin vimmoissaan, kuin tavatessani hänet tuon
kohtauksen jälkeen. Hädin tuskin vain onnistuin hillitä hänen vihansa
ja taivuttaa hänet muita seuraamaan."
Mies puhui niin vapaasti ja oli siinä puhuessaan niin levollisen
näköinen, että Tordilta aivan sentähden jäi asian tarkempi tutkiminen
kokonaan sikseen. Ja muuten ei hän olisi juuri voinutkaan, vaikka olisi
tahtonutkin, siinä suhteessa tyytymättömyyttänsä osottaa, ainakaan niin
kauan kuin ritari oli ja pysyi kuninkaan tunnustettuna suosikkina. Mutta
Niilolle jäi asiasta omat ajatuksensa ja ne vahvistuivat vielä
nähdessään Brodden kasvoilla ilmeen, joka ei suinkaan Jösselle mitään
hyvää ennustanut. Tord oli kuitenkin alkanut yhä enemmän suosia tuota
entistä vitaliveljestä ja tämäkin puolestaan näytti käyttävän kaikkia
tilaisuuksia hyväkseen saavuttaakseen hänen suosionsa. Reippaampaa ja
valppaampaa miestä tuskin olikaan löydettävissä ja Tord oli enemmän
kuin yhden kerran tullut Skånen retkellä huomaamaan, kuinka huimasti
hän miekkaansa heiluttaa osasi. Ja tämä jo, jos mikään puhui
puolestaan. Vieläpä huomasi Tord nyt tarkemmin asiaa ajatellessaan,
että Jösse oli menetellyt aivan oikein asemassaan. Sillä jos Brodde
olisi saanut tehdä tekonsa, jos Jost ritari olisi kaatunut, niin olisi
se epäilemättä herättänyt Kaarlo kuninkaassa ja kaikissa muissakin mitä
suurinta paheksumista. Se olisi voinut vaikuttaa vahingollisesti ei
ainoastaan Tordin toimiin Länsigöötinmaalla, vaan myöskin hänen
suhteeseensa Iliana neitiin ja tämän isään. Sitäpaitsi ei Tordia mikään
niin inhottanut, kuin salakavala hyökkäys, josta olisi voinut olla
salamurha seurauksena.
Hän kielsi siis ankarasti Broddea millään tavalla päästämästä
tunteitansa vallalle, jos sattuisi vielä ritarin tapaamaan. Ja niin
antoi hän lähtömerkin joukolleen.
Ratsastusta jatkettiin sitten herkeämättä ja seuraavana päivänä
lähestyttiin jo Lödösetä.
Lödöse oli tähän aikaan Ruotsin ainoa kaupunki länsirannalla. Se
sijaitsi Götajoen varrella ja oli vilkkaan kauppansa vuoksi hyvinkin
tärkeä, vaikka tosin joen mataloittuminen ja se tulli, jota norjalaiset
kiskoivat Bohusläänissä, osaltaan sen edistymistä ehkäisi. Kaarlo
kuningas olikin jo ajatellut muuttaa kaupungin lähemmäksi joen suuta,
mutta sota oli tullut esteeksi. Tämän Lödösen oli Kristian kuningas
valinnut hyökkäyksensä lähtöpaikaksi Länsigöötinmaalle. Siksi olikin
hän sen suurella huolellisuudella vahvistanut, turvannut valleilla ja
haudoilla ja hankkinut sinne runsaat ruokavarat. Poistuessaan oli hän
sinne vielä jättänyt vahvan varustusväen muutamien ritarien komennon
alle sekä myös osan kansliastaan.
Tanskalaiset ritarit ja varustusväki pitivät täällä iloista elämää ja
joka kerta kun tuli tietoja Kristian kuninkaan voitoista, laitettiin
kaupungissa komeat kemut, joissa sima ja viini virtanaan vuoti. Nyt oli
tullut jo toisenlaisiakin tietoja, mutta iloista elämää siltä
jatkettiin, osaksi koska oltiin vakuutettuja, että kuningas pian
palaisi, osaksi koska katsottiin tarpeelliseksi pitää rohkeutta
vihollista odottaissa vireillä, jota he eivät kuitenkaan koskaan
uskoneet saavansa Lödösen edustalla nähdä.
Oli yö, kun Tord mitä hurjimman rajuilman vallitessa läheni kaupunkia.
Vesi valui virtanaan alas taivaasta ja myrsky ulvoi niin rajusti kuin
olisi se tahtonut vierittää koko Pohjanmeren aallot Ruotsin yli. Mutta
eteenpäin sitä mentiin vain, vaikka sade pieksikin miesten kasvoja niin
että he tuskin voivat viereisensä miehen erottaa.
Päivän sarastaessa tuli jo itse Lödöse näkyviin. Ei ketään näkynyt sen
valleilla. Koko kaupunki näytti sikeään uneen vaipuneelta, niinkuin
olisi eletty keskellä syvintä rauhaa.
"Eteenpäin, Kaarlo kuninkaan miehet!" huudahti Tord heiluttaen miekkaa
kädessään ja hyökäten ohjat höllällään kaupunkia kohti.
Ja miehet seurasivat häntä.
Kaupunginportille saavuttua antoi Tord puhaltaa torveen ja heti
aljettiin ryntäys. Sieltä täältä pisti unen pöhryksissä oleva
tanskalainen päänsä esiin. Mutta ennenkuin vihollinen ehti vastustusta
ajatellakaan, oli jo kaksi Tordin miehistä kiivennyt vallien yli
kaupunkiin ja avannut portit. Ja Ruotsin marski ratsasti koko joukkonsa
kanssa sisään.
Kaikki tanskalaiset joutuivat vangeiksi. Saalis oli erittäin runsas,
hevosia, pyssyjä, haarniskoita, ruoka- ja muita tavaroita ja heti kun
vangit olivat saatetut varmaan säilöön ja vahdit asetetut paikoilleen,
jaettiin se kaikkien kesken. Sen tehtyä tyydyttivät Tord ja Niilo sekä
muut nälkänsä ja janonsa ja ottivat sitten tarpeelliset levot.
Marski itse meni Niilo Sturen kanssa huoneeseen, jossa kuningas itse
oli asunut. Siellä oli vielä kaikki samassa järjestyksessä, kuin
kuningas ne oli jättänyt. Olipa siellä vielä joukko kuninkaan
hovipoikiakin, kamarimestari ja kaksi kirjuria jälellä odottamassa
kuninkaan paluuta. Koska näitä ei oltu tavattu ase kädessä, saivat he
pitää vapautensa ehdolla etteivät poistuneet huoneista. Entisessä
kuninkaan kansliahuoneessa olivat muutamat Tordin miehistä saaneet
sijansa. Siellä oli Broddekin, jota herransa aina tahtoi pitää
läheisyydessään.
Tässä huoneessa oli suuri tammikaappi. Lukko oli siinä erinomaisen
lujaa tekoa ja miehet tuumivat jo keskenään, eikö kaapin sisällys
mahtanut olla sen arvoinen, että sen vuoksi kannattaisi oven särkeä.
Puuhasta ei kuitenkaan tullut sen enempää ja ennen pitkää nukkuivat
miehet jo vanhurskaan unta. Silloin avautui ovi hiljaa ja Kristian
kuninkaan kamarimestari astui varovasti huoneeseen sisään.
Hän katseli tarkasti ympärilleen ja lähestyi sitten kaappia.
Suurimmalla varovaisuudella ja niin hiljaa, ettei siitä rottakaan olisi
pakoon peljästynyt, avasi hän kaapin ovet ja kopeloi käsillään siellä
sisällä. Lopulta sai hän sieltä käsiinsä nahkalaukun jota tarkasteli
huolellisesti. Luultavasti tahtoi hän tulla vakuutetuksi, että se
todella oli oikea. Nahkanauha, jolla toinen kaapissa oleva paperikäärö
oli yhteensidottu, oli jollain tavalla tarttunut laukkuun kiinni.
Kamarimestari ei sitä laukkua tarkastellessaan huomannut. Innoissaan,
kun oli löytänyt, mitä etsi, tuli hän temmanneeksi laukun kaapista
liian kovaa ja paperikäärö oli pudota lattialle. Hänen onnistui
kuitenkin saada se ennen kiinni ja siten estää kolina, joka epäilemättä
olisi saanut miehet hereille. Mutta kun hän sen johdosta nopeasti
katsahti ympärilleen, huomasi hän kaksi terävää silmää tarkastelevan
itseään.
Hän ei siitä kuitenkaan hämmästynyt, vaan sulki kaapin ovet ja poistui
laukkuineen ovelle. Mutta silloin kohosi sieltä makaavien joukosta pää
esiin ja järeä ääni käski häntä pysähtymään.
"Olen kohta takaisin", vastasi kamarimestari pelokkaana, mutta
tuttavallisella ja mielistelevällä äänellä. "Olen vain hakemassa täältä
laukkua, joka sisältää armollisen herrani ruoanpitolaskut."
"Odotahan kuitenkin vähän!" kuului ääni, "minun mielestäni ei täältä
saa viedä mitään pois ilman marskin suostumusta..."
"Ei, ei tietysti!" vakuutteli kamarimestari, "ei tietystikään! Kaikki
onkin kaapissa sattumatta paikoillaan ja huomenna niin pian kuin marski
herää, jätän hänelle avaimen. Mutta nämät ovat kokonaan arvottomia
papereita."
Mies hypähti ylös kamarimestarin vielä näin puhuessa ja asettui oven
eteen sekä ojensi kätensä esiin.
"Olkoonpa arvottomia tai ei", virkkoi hän, "mutta laukku ja avain ovat
heti minulle jätettävät!"
"Jätähän sikseen, Brodde", kuului nyt uninen ääni huoneen toiselta
syrjältä, "ja anna miehen mennä, kun ei hän kerran kellenkään mitään
pahaa ole tehnyt."
"Pyhä neitsyt!" huudahti tämäkin nyt roihkaistuneena, kun kuuli, että
häntä puollettiin. "Olenhan siltä talossa, vaikka jätänkin tämän
huoneen!"
"Niin, siihen olette te, paha kyllä, pakotettu. Poistua ette voi",
nauroi Brodde. "Mutta nyt on teidän kuitenkin jätettävä sekä laukku
että avain minulle. Sitten voitte minun puolestani mennä vaikka uunin
piippuun, jos niin haluttaa."
Mutta kamarimestari oli yksipäinen ja kun Brodde uhkasi käyttää
väkivaltaa, uhkasi hänkin takaisin. Silloin loppui Brodden
kärsivällisyys ja yhdellä iskulla kaatoi hän tanskalaisen maahan.
Senjälkeen anasti hän ilman vaikeutta haluamansa esineet.
Mutta samassa oli jo tuo toinenkin mies jaloillaan ja kiiruhti Brodden
luo. Se oli Kurjen entinen päällikkö Jösse Bonpoika. Hänelle oli nuori
marski uskonut komennon niitten miesten yli, jotka nyt toimivat
ikäänkuin hänen henkivartijoinansa kuninkaankartanossa.
"Luulen, että olet kadottanut järkesi, Brodde!" sanoi hän kiukkuisella
äänellä. "Mitä sinuun tuo vanha mies ja hänen laskunsa koskevat. Jos
hän jollekin Lödösen kauppiaalle tahtoo maksaa herransa laskut, niin ei
luullakseni Kaarlo kuningas eikä marskikaan sen kautta mitään
kadota..."
"Siltä se kumminkin minusta tuntuu!" lausui Brodde peljästymättä.
"Jollei siellä todellakaan muuta ole, niin saakoon laukkunsa
takaisin... Mutta tanskalaiseen en luota enempää kuin kettuun ja siksi
tahdon ensin tarkastella, mitä se sisältää..."
"Oletko järjiltäsi mies!" huudahti Jösse. "Koska olet oppinut
kirjoitusta lukemaan?"
"En ennemmin enkä myöhemmin, kuin sinä itse, Jösse!" lausui Brodde.
"No, mutta silloinhan on sinulle aivan samaa, näetkö eli et, mitä
kuninkaan laukussa piilee..."
"Jollen itse osaakaan lukea, niin osaa ainakin herrani ja marski itse
ja siksi vienkin nyt laukun heille!"
Hän tarttui lukkoon ja kamarimestari katseli laukkua niinkuin olisi
sielunsa autuus ollut sen panttina. Kamala epätoivo kuvastui hänen
kasvoillaan.
Jösse Bonpoika huomasi nyt selvään, että Brodde aikoi panna päätöksensä
toimeen. Ja joko hän sitten oli salaisesti kamarimestarin puolella tai
ei, hän käski ainakin Broddea pysähtymään lausuen sen käskyn äänellä,
josta kuuli hänen tottuneen komentamaan.
"Pysähdy, Brodde, ja sananen vielä...! Luuletko siis, että tässä on
kavallus kysymyksessä?"
"Niin luulen!" oli Brodden vastaus.
"Silloin voit antaa laukun tänne ... niin vien sen itse marskille."
Brodde epäili, mutta samassa tarttui Jösse häntä kauluksesta kiinni.
"Minä se olen päällikkö täällä", virkkoi hän. "Ja minun velvollisuuteni
on ilmoittaa niin tärkeä asia marskille. Anna laukku tänne, Brodde, eli
on ystävyytemme ainiaaksi lopussa, niin totta kun kerran olen ollut
päällikkösi."
Hän tempasi laukun ja Brodde salli sen tapahtua. Tanskalaisen silmä
välähti ilosta ja hän kiiruhti huoneesta pois Jösse Bonpojan perään.
Mutta Brodde aavisti petosta ja työnsi hänet syrjään sellaisella
voimalla, että hän lensi aina lähimpään seinään asti. Sitten riensi hän
itse Jösse Bonpojan jälkeen.
Brodde luuli siinä mennessä huomaavansa, miten Jössen viha kiehui hänen
tähtensä, mutta siitä hän vähän välitti. Hän seurasi vain häntä aivan
kintereillä. Ja hänen takanaan tulla läähätti tanskalainen lyöden
kiireissään itsensä tuon tuostakin seinään. He olivat tuskin vielä
ehtineet puoliväliin rappusia, kun Brodde huomasi, miten käsi ojentui
hänen takaansa esiin ja hän näki myös tai ainakin luuli näkevänsä,
kuinka Jössen käsi laukkuineen kurotteli taaksepäin. Aikomus oli kai
saada laukku tällä tavoin kamarimestarin käsiin tai ainakin Brodden
seljän takana vaarallisimmat paperit sieltä pois, jos siellä todella
sellaisia oli. Pian saivat kuitenkin sekä Jösse että tanskalainen
huomata yrityksensä mahdottomuuden.
Oli ainoastaan kaksi rappusta enää jälellä, kun Jösse Bonpoika yhtäkkiä
kompastui ja lausui:
"Tämä on taas niitä sinun kujeitasi, Brodde... Uni rasittaa minua, niin
että tuskin pääsen tästä koskaan enää entiselleni!"
Brodde huomasi, kuinka hän juuri tätä sanoessaan pudotti laukun, ja
samassa näki hän myös, miten käsi takaa ojentui sitä tavottamaan.
Rappusissa vallitsi puolihämärä, sillä ilta oli jo myöhä. Mutta Brodden
silmät olivat tottuneet pimeäänkin ja samalla hetkellä kun käsi tarttui
laukkuun iski hän jalkansa siihen.
Kamarimestari kirkaisi ja Jösse Bonpoika kääntyi kiukkua puhkuen
ympäri.
"Kautta viiden haavan!" huusi hän. "Joko lempo on kintereillämme vai
mikä on hätänä?"
"Laukku!" vaikeroi kamarimestari, "laukku!"
"Laukkuko?" kysyi Jösse Bonpoika kummastuneena, tavotellen samassa
kylkiään, niinkuin olisi laukku unen painostamana hänen käsistään
irtaantunut.
"Sinä olet pudottanut sen!" lausui Brodde totisena.
"Olenko pudottanut sen?... Niin, pudottanut olen! Jumal'auta, niin
olenkin... Annappa se tänne!"
"Aioin ottaa sen ylös ja jättää teille", valitti tanskalainen, jonka
käsi oli vieläkin satimessa.
Brodde kumartui alas ja otti laukun.
"Minä en ole yhtään uninen, Jösse... Minä voin siis viedä laukun kyllä
marskille."
"Ei, Brodde ... ei uni minuakaan enää paina. Annappa laukku tänne!"
Brodde antoi, mutta silloin olivatkin he jo sen huoneen ovella, jossa
Tord ja Niilo nukkuivat. Myös nämät olivat levänneet parisen tuntia ja
nousseet juuri vähää ennen ylös, kuin ovi avattiin.
Mutta vain Jösse ja Brodde astuivat sisään. Kamarimestari sitä vastoin
kääntyi ympäri ja riensi rappusia nopeasti alas. Jösse astui kuitenkin,
siitä huolimatta esiin ja antoi laukun marskille kertoen samalla, mitä
oli tapahtunut.
"Katsokaamme pian, mitä laukku sisältää, että mies rukka saisi taas
omansa takaisin!" virkkoi Tord astuen samassa ikkunan luo. Siellä avasi
hän sen ja otti ylinnä olevan paperin käteensä.
Hän alkoi lukea sitä. Mutta tuskin oli hän vielä ehtinyt kahtakaan
riviä, kun kirje jo putosi hänen käsistään, samalla kun otsansa
synkkeni ja silmät iskivät tulta.
"Jumal'auta!" huudahti hän, "mitä tämä merkitsee?"
Ja hän otti kirjeen uudestaan käteensä ja jatkoi lukemista. Luettuaan
ojensi hän sen Niilolle ja otti laukusta uuden. Silläkin näytti olevan
sama vaikutus häneen. Niin jatkoi hän sitten kirjeiden lukemista
ojentaen ne luettuaan vuoronperään Niilolle, johon ne näyttivät tekevän
aivan saman vaikutuksen, kuin marskiinkin.
Mutta Brodden silmät olivat koko ajan Jösse Bonpoikaan kiintyneinä,
ilman että tämä huomasi sitä, hän kun seisoi kauempana huoneessa. Hänen
kasvoistaan ei voinut kuitenkaan mitään huomata. Ainoastaan silmät
liikkuivat levottomina puoleksi sulkeutuneiden silmälautasten alla.
Mutta sen voi vaikuttaa väsymyskin. Hän oli tosin itse väittänyt
olevansa aivan virkeä taas. Mutta sittenkin kai painoi uni häntä,
koskapa laukun nähtävästi tärkeä sisällys ei peljättänyt häntä
pakosalle. Brodde oli nyt varmasti vakuutettu, että entinen
päällikkönsä ei ollut se, joksi tahtoi luulotella itseään. Niin
hyvin tuo omituinen kohtaus Tivedenin metsässä, kuin nyt hänen
välinpitämättömyytensäkin laukun ja kirjeitten suhteen, molemmat ne
tekivät hänen syyllisyytensä uskottavaksi. Mutta näillä todisteilla ei
voinut vielä Jösseä tuomita. Brodde puolestaan uskoi niihin aivan
varmasti, mutta niin ei marski ja tuskinpa olisi niitä uskonut Brodden
oma herrakaan, Niilo Sture, vaikka hänellä muuten olikin miehen suhteen
omat epäilyksensä. Näistä mietteistä johtuivat Brodden ajatukset sitten
kauas menneisyyteen. Ja siellä ajan liikkuvilla laineilla näki hän nyt
kamalan merieläimen selkäpiit nousevan ja laskevan. Tutkivalle silmälle
osoittautuivat ne pian suureksi hirviöksi, joka, ajan aaltojen yhä
aletessa, lopulta kiemurteli inhottavassa rapakossa.
Nämät ajatukset, jotka nyt selvinä ja vakuuttavina tunkivat Brodden
mieleen, olivat häntä usein ennenkin vaivanneet, aina siitä alkaen kun
ensi kerran kohtasi Jössen Tukholman laivasillalla tuon Suomessa
tapahtuneen eron jälkeen, jolloin Kurki neitoset mukanaan oli
purjehtinut pois ja Niilo herra oli sitä Hirvellä takaa ajanut. Mutta
Brodde oli aina inholla karkottanut ne ajatukset mielestään. Ei voinut
hän nyt kuitenkaan kieltää, ettei tuo kohtaus laivasillalla olisi
saattanut olla yhteydessä kapakassa tapahtuneen konnantyön kanssa.
Päivän tapaukset päinvastoin osottivat, ettei vanha ystävänsä
ansainnutkaan hänen luottamustaan, ja hän päätti pitää miestä tästä
alkain silmällä. Epäilemättä oli Jösse Bonpoika salaisessa liitossa
Jost ritarin ja vihollisen kanssa. Siitä se kai oli johtunut Brodden
oma vangitseminenkin samaten kuin ne salahankkeetkin nuorta marskia
vastaan, joista ei suinkaan tämä ensimäinen onnettomuus häntä
peljättäisi.
Brodden ajatusjuoksu keskeytyi tähän, sillä marski lausui yhtäkkiä
Jösselle, samalla kun kääri kirjeet kokoon ja pani ne huolellisesti
laukkuun takaisin:
"Kolmekymmentä miestä satulaan, Jösse Bonpoika!"
Tämä pyyhkäsi kädellä kasvojaan ja tuli samassa hehkuvan punaiseksi.
"Kolmekymmentäkö miestä?" sanoi hän. "Ratsastatteko sitten heti, herra
marski? Miehet tarvitsisivat ensin ainakin yhden yön levon."
Tord katsoi Jösseen, niinkuin olisi epäillyt, että se oli hän, joka oli
puhunut.
"Kolmekymmentä miestä heti satulaan", toisti hän sitten uhkaavalla
äänellä, jollaista ei tavallisesti käyttänyt Jösse Bonpoikaa
puhutellessaan. "Lähden kohta matkaan!"
Jösse Bonpoika meni.
"Nyt ratsastamme me Axevallaan, Niilo!" virkkoi Tord ystäväänsä
kääntyen.
"Häneltä neuvoa pyytämään, niinkuin Kaarlo kuningas on käskenyt!"
lausui tämä äänellä, joka olisi kuulunut ivalta, elleivät jalot kasvot
olisi samalla ilmaisseet mitä suurinta tuskaa ja vakavuutta.
"Niin, neuvoa pyytämään!" toisti Tord. "Jumal'auta, niin tanssimmekin
vielä Axevallassa ja monessa muussakin paikassa tanssin sellaisen,
että siitä humu kuuluu Köpenhaminaan asti ja edemmäksikin!"
Marski laittoi sitten Lödösen puolustuskuntoon ja vaati sen porvareilta
uskollisuusvalan. Sen tehtyään nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti
yhdessä Niilo Sturen kanssa kolmekymmentä miestä mukanaan kaupungista
ulos kääntyen Axevallaan vievälle tielle.