Salainen sanansaattaja.
Myöhään eräänä iltana astui Erengisle Niilonpoika Örebron linnan
ritarisaliin. Hän oli Vadstenasta tulossa, oli juuri noussut hevosensa
seljästä ja kiiruhti nyt, varukset riisuttuaan, vaimoansa tervehtimään.
Tämä tuli häntä jo ystävällisesti vastaan. Niinkuin tavallisesti aina,
miehen tullessa jostain kokouksesta kotiin, niin menivät he nytkin
salakammioon. Siellä vaihtoivat he sitten ajatuksiaan. Ja ritari kertoi
kaikki, mitä toiset olivat puhuneet, mitä itse oli puhunut, miettinyt,
sekä mitä lopullisesti oli päätetty. Samaten tapasivat he aina
neuvotella, ennenkuin ritari lähti mihinkään kokoukseen tai tärkeämpään
toimeen. Briita rouva oli, niin kauan kuin Ringstaholma ja Stegeborg
oli hänen miehellään läänityksenä, tavallisesti oleskellut
Hammarstadissa, mutta nyt asui hän Örebrossa.
Tuskin olivat he vielä ehtineet istuutua salakammiossaan, kun jo Briita
rouva kysyi, mitä Vadstenassa oli tapahtunut, ja Erengisle herra
kertoi:
"Kuningasta", lausui hän, "huolettaa kovasti ne esteet, joita
kaikkialla kohtaa. Hän ei kuitenkaan siltä tahdo lähteä sotajoukon
kanssa matkaan, koska sellaisen joukon ylläpito saattaisi rahvaan
turmioon, joko hän sen sitten sijoittaisi linnoihin tai pitäisi
taisteluvalmiina kuningas Kristiania vastaan. Tanskalaiset pysyvät
kumminkin rauhassa siellä, missä ovat, ja niin saisimme me vain häpeän
ja vahingon osaksemme."
"Kuinka sinä puhut, Erengisle!" keskeytti Briita rouva. "Tuntuu kuin
emme enää olisikaan siitä asiasta yhtä mieltä, että meidän tuon suuren
tuuman kolmen valtakunnan yhdistyksen vuoksi täytyy sallia Kristian
kuninkaan, jolla jo on Norja, myöskin..."
"Ymmärrän tarkoituksesi puhumattasikin", keskeytti mies. "Minä vain en
koskaan voi käsittää tuota kaunista puhetta kolmen valtakunnan
yhdistämisestä, jossa Ruotsi itse asiassa tulisi olemaan vain osa
Tanskaa... Olen ollut Engelbrektin seurassa, olen ollut kuningas
Kaarlon. Ja sitä puhetapaa, jota he ovat käyttäneet, olen aina paljoa
paremmin ymmärtänyt. Siksi ottaakin nyt sydämeeni kipeää, kun näen,
miten huolet kuninkaan mieltä murtavat... Kuitenkin toivon, että Jumala
vielä armahtaa Ruotsinmaata."
"Sitä samaa toivon minäkin yhtä hartaasti kuin sinä itsekin
Erengisle... Mutta minkälainen oli muitten mieliala kokouksessa?"
"Paljon he lupasivat ja kauniita sanoja oli heillä yltäkyllin!"
"Sitähän kuunnella kannattaa...!"
"Niin, muitten suusta kyllä!" vastasi ritari kiukkuisena, "mutta ei
niitten, jotka eivät ole kyenneet kuninkaan käskyjä täyttämään..."
"Keitä tarkoitat?" kysyi Briita rouva viekas ilme kasvoissa.
"Niitä kolmea, jotka olivat suuriäänisimmät ja lupasivat nyt mitä
lupasivatkaan Vadstenassa..."
"No keitä he olivat?"
"Herra Kustaa Olavinpoika Älfsborgista, herra Tuure Tuurenpoika
Axevallasta ja herra Eggert Krummedik Rumlaborgista!"
"Se on siis Hallanti joka taas aivoissasi kummittelee!" huomautti
Briita rouva hymyillen.
"Niin, Hallanti se on", lausui ritari. "Jos nämät herrat olisivat
täyttäneet kuninkaan määräykset, niinkuin hänen lankonsa Kustaa
Kaarlonpoika teki, niin olisi Hallanti nyt yhtä autio, kuin Skåne ja
Blekingekin. Ja silloin ei olisi Tanskan kuningas koskaan voinut niin
pian ehtiä Älfsborgiin tai Lödösen edustalle, kun hän nyt todella
ehtinyt on."
"Ehkä olettekin oikeassa siinä, herrani ja mieheni."
"Ja mikä häpeä vielä, että kuninkaan nyt todella täytyy tyytyä näihin
heidän lupauksiinsa sen asemesta, kuin hänen pitäisi rangaista heitä...
Onko sellaista siedettävä, Briita? Sano, onko siedettävä?"
"Suuren tieltä täytyy pienen aina väistyä... Sillä voimme lohduttaa
itseämme, Erengisle!" vastasi Briita rouva avainkimppuaan kalistellen
ja oikaisi samassa pari poimua hameestaan.
"Ja kuka on suuri ja kuka on pieni?" kysyi Erengisle kiukkuisen
näköisenä.
"Kukako on suuri, kysyt?... Niinkuin se nyt vastausta kaipaisi! Kumpi
on suuri, kun on Tanskasta ja Ruotsista kysymys?"
"Ruotsi, Briita rouva!" huusi ritari lyöden nyrkkinsä vieressä olevaan
tammipöytään, niin että Briita rouva hypähti peljästyneenä
istuimeltaan.
"Mainitsemasi totuus vaatii kai noin sitovan vahvistuksen!" virkkoi
tämä ylpeä hymy huulillaan.
"Rakas Briita, sinun täytyy nyt kerrankin muistaa, että ruotsalainen on
ruotsalainen ja tanskalainen tanskalainen... Ja sille en nyt mitään
voi, etten saata ruotsalaista vertani tanskalaiseksi muuttaa!"
"Ja kuitenkin saattaisit vuodattaa sen, jos niin tarvitaan... Kuinka
voit muuten ruveta vertaamaankaan tätä syrjäistä maata Tanskaan,
Tanskaan, jonka koko maailma tuntee... Missä on Ruotsilla Valdemar
suurensa tai Valdemar Sejerinsä...? Ja koska olet Euroopassa kuullut
puhuttavan Ruotsista? Meneppä pyhän isän luo Roomaan ja sinä saat
kuulla puhuttavan Tanskan maakunnasta, josta Ruotsi ja Norja ovat
osia.. Mene Pariisiin. Sen yliopistossa saat kuulla puhuttavan Tanskan
maakunnasta, josta Ruotsi ja Norja ovat osia! Ja niinkuin Eurooppa ei
tunne mitään muita kuninkaita pohjoismaista, kuin meidän Valdemarimme,
niin eivät paavi, keisari ja oppineet koskaan puhu Ruotsista tai
Norjasta, vaan ainoastaan Tanskasta. Kun he sanovat Tanska,
tarkoittavat he sillä Tanskaa, Ruotsia ja Norjaa... Niin on asianlaita
ja sitä ei voi muuttaa..."
"Niin, sitä ei voi muuttaa...!" mutisi mies harmistuneena.
"Ja miksi tulla sitten sanomaan, että Ruotsi, joka on osa tästä
kokonaisuudesta, että se olisi suurempi kuin kokonainen, kuin
Tanska!... Todellakin, Erengisle herra, vaikkapa puhtain ruotsalainen
veri virtaisikin suonissanne, niin totuutta ette siltä voine kieltää."
"Tuota puhetta en käsitä, Briita, käsitän vain, että jos karhu meidän
metsissämme repii revon, joka on tunkeutunut hänen metsästysmailleen,
niin on karhu väkevämpi repoa, vaikka ei sitten kukaan auringon alla
tuntisikaan hänen urostekojaan ja voimaansa... Ja siinä kyllin, Briita
rouva!"
Briita rouva, joka tunsi miehensä paremmin kuin tämä itse tunsikaan
itseään, ei koskaan koskettanut hänen heikkoon kohtaansa enemmän kuin
tarpeellista oli ja sen teki hän siinä tarkoituksessa, ettei
synnyttäisi miehessään epäluuloja itseänsä kohtaan. Siksi siirtyikin
hän nyt heti huomatessaan ritarin kiihtymyksen toiseen aineeseen, joka
tälle oli suuremman arvoinen. Muuten Erengisle herraa enemmän miellytti
vain, että vaimonsa niin suoraan uskalsi ajatuksensa julki lausua.
Häntä ei näet miellyttänyt sellainen väki, joka kaikkeen myöntyi.
Päinvastoin rakasti hän rohkeaa väittelyä yhtä paljon kuin rohkeaa
miekan iskuakin. Molemmat vaativat uljuutta ja ketään ei hän niin
kernaasti uskonut kuin sitä, joka pelotta uskalsi häntä vastaan
väittää.
"Keitä oli kuninkaan seurassa hänen Vadstenaan tullessaan?" kysyi
Briita rouva.
"Hänen seurassaanko, kysyt?" lausui Erengisle herra itsetyytyväinen
hymy huulillaan. Hän luuli nyt kerrankin voivansa kurittaa nokkelaa
vaimoansa, vaikka ei siltä voinutkaan heti luopua jäykkyydestään.
"Hänellä oli serkkunsa mukanaan, uljas Tord herra... Siinä se on ritari
minun mieleni mukainen!"
"Sitä en suinkaan epäile... Mutta eikö hänellä muita ollut seurassaan?"
"Oli myös tuo saksalainen ritari Jost von Bardenvleth..."
"Hän on nyt kai parantunut jo Skånessa saamastaan vammasta?"
"Parantunut... vammasta, hm!" mutisi Erengisle herra. "Mikä vamma se
muuten mahtoi olla, sen lempo arvatkoon. Jaloillaan hän vain nyt taas
on ja yhtä suuressa suosiossa kuin ennenkin... Hän kuuluu saavan
Viipurin linnan!"
"Ritari raukka!" lausui Briita rouva tuskin voiden salata
mielihyväänsä. Se jäi hänen mieheltään kuitenkin kokonaan huomaamatta.
Ja saattaakseen häntä vielä enemmin harhateille, lisäsi hän:
"Sanottiin, että hän taittoi jalkansa yöllisellä retkellä."
"Niinhän sitä sanottiin", selitti Erengisle herra. "Kuinka sen asian
laita muuten lienee, sen tietää hän itse paraiten... Palatessani
pimeänä aamuna retkeltäni takaisin Borgebyn linnaan, kuulin pihalla
kuninkaan luokse mennessäni niinkuin olisi siellä pimeässä joku
vaikeroinut... Käskin erään miehistäni tutkia, mistä se kuului. Silloin
löysi hän ritarin puolikuolleena kaivosta. Hän oli loukkautunut
ratsastusretkellä, mutta hänellä oli kumminkin ollut vielä niin paljon
voimaa, että oli saanut hevosensa talliin. Pihan yli kulkiessaan oli
hän vasta uupunut, ei ollut kauemmaksi jaksanut... Ja nyt oli ritarilla
taas surua. Veljensä oli kaatunut Älfsborgin edustalla Tanskan
kuninkaan sitä piirittäissä."
"Mitä kerrotkaan, Erengisle!" keskeytti Briita rouva.
"Kerron vain, mitä olen muilta kuullut... Linnan edustalle marssiessa
oli ritari ratsastanut aivan joukon etunenässä ja lakissaan oli hänellä
ollut kultainen solki. -- Olisi pitänyt silloinkin rautalakkia
päässään. -- Linnasta tähtäsivät ne solkeen. Ja luoti sattui silmäin
väliin, sillä seurauksella että mies putosi heti hevosensa seljästä
alas. Hän oli arkkipiispa Tuvella linnanhaltiana, ennenkuin muutti
kuninkaan palvelukseen."
Samaan suuntaan jatkui keskustelu hyvän aikaa. Mutta kun ritari sitten
oli mennyt maata ja kun talossa jo kaikki uinui vanhurskaan unta, nousi
Briita rouva taas ylös juuri kellon kahtatoista lyödessä. Jo
lapsuudesta oli häntä öillä vaivannut unettomuus ja noin vuoden ajan
oli se säännöllisesti rasittanut häntä keskiyön aikana. Mutta tunnin
kuluttua rupesi häntä taas unettamaan ja silloin meni hän uudestaan
maata. Sama se oli nyt asianlaita tänäkin yönä. Hetkisen istui hän
makuukamarinsa ikkunassa. Mutta sitten heitti hän viitan hartioilleen
ja astui viereiseen huoneeseen, josta oli laaja näköala yli vallihaudan
kauas toiselle puolelle virtaa.
Täällä käveli hän levottomana edestakaisin, mutta pysähtyi sitten
äkisti.
Kimeä, vihlova vihellys kuului toiselta puolen virtaa.
Hän kiirehti ikkunan luo ja avasi sen hiljaa. Varovasti pisti hän
päänsä esiin katsellen joka suunnalle. Linnanmuuri ulottui tällä puolen
virtaan asti, niin että mitään vahtimiestä ei siis peljätä tarvinnut.
Toisella puolen virtaa liikkui haamu, joka hiljalleen kulki pitkin
rantaa nostosillalta poispäin.
Nopeasti tarttui Briita rouva joutseen, joka hänellä oli huoneen
nurkassa verhon taakse kätkettynä. Huolellisesti tarkasteli hän nuolta,
jonka ympärille oli paperikaistale kierrettynä, asetti sen sitten
jänteelle ja ampui aivan samaan suuntaan nostosillasta, kuin äsken oli
miehen nähnyt kulkevan. Sen tehtyään istui hän vielä hetkisen aikaa
ikkunassa katsellen ulos, mutta sulki sen sitten. Kesäyön puhdas ilma
tai itse ruumiin liikunto näytti vaikuttaneen häneen erittäin
virkistävästi, sillä tuossa paikassa katosi hänen unettomuutensa ja
ennen pitkää uinui hänkin jo vanhurskaan unta.
Seuraavana aamuna saapui Neriken laamanni, herra Pentti Steeninpoika
Örebrohon, jossa hänen oli määrä yhtyä veljenpoikansa, herra Niilo
Bonpojan, kanssa erään perintöasian vuoksi. Hän astui linnaan Erengisle
herran luo ja ennen pitkää saapui sinne myös Niilo herra. Erengisle
herra kertoi vierailleen sotauutisia ja vanha laamanni kuunteli
tarkkaavasti. Niin kertoi hän muitten muassa myöskin kuninkaan voitosta
Dalbyn luostarin luona päivää jälkeen Lundin hävityksen. Paljon hänellä
oli myöskin kerrottavaa urhoollisesta Iivari Akselinpojasta (Tottista)
ja hänen ottelustaan kuninkaan kanssa sekä kuninkaan omituisista
tiedusteluista, kun taistelu hämärän tullen oli loppunut.
"Kuulitte kai tekin siitä puhuttavan, Niilo herra?" sanoi hän tämän
puoleen kääntyen, "vaikka ette sattunutkaan silloin mukana olemaan?"
"Olin Tord herran seurassa", vastasi Niilo, "ja tunnen siis asiaa yhtä
paljon tai yhtä vähän kuin tekin, sillä te kai olitte silloin matkalla
Malmöhön..."
Mutta ritarien näin istuessa ja puhellessa ritarisalissa, meni Briita
rouva kaupungille. Hän kulki pitkin kiertelevää katua ja saapui lopulta
pienen, mitättömän näköisen mökin eteen, jossa asui erään Erengisle
herran sodassa kaatuneen asepalveljan leski. Briita rouva piti hänestä
huolta. Ja kaikki ylistivät hurskasta rouvaa, joka sillä tavoin hoiti
omaa väkeänsä. Mutta heti kun siitä puhumaan ruvettiin, pakeni Briita
rouva aina kainona pois.
Leski oli tuvassa yksinään ja Briita rouva kysyi häneltä, oliko kukaan
odottamassa häntä.
"On!" vastasi vaimo tanskalle murtaen ja viittasi samalla
sisähuoneeseen päin. Sitten meni hän ulos ja sulki oven huolellisesti
jälkeensä. Briita rouva voi siis olla varma, ettei tullut yllätetyksi.
Jäätyään yksin avasi hän heti sisähuoneen oven ja samassa astui sieltä
ritari Jost von Bardenvleth esiin.
"Te itse, Jost ritari!" huudahti Briita rouva, hämmästyen kovasti
ritarin nähdessään.
"Niin, minä itse, Briita rouva!" vastasi ritari, joka oli
yksinkertaiseen aseenkantajan pukuun puettuna. "Minä itse ja toivon,
että tämä kohtaus on teillekin mieluinen!"
"Miksipä ei!... Tulette isäni luota?"
"Niin tulen, vaikka vasta pitkien mutkien kautta. Kuitenkin luulen sen
asiallemme olleen enemmän hyödyksi kuin vahingoksi."
"No niin, Jost ritari... mitä tietoja tuotte isältäni."
"Ennen kaikkia sen, että hän sai onnellisesti sananne, ennenkuin se oli
liian myöhään... Kun Kaarlo kuninkaan kanssa saavuimme Tukholmaan, oli
hän jo ulkona saaristossa. Olin sitten mukana kuninkaan lähettämällä
laivastolla. Voitte uskoa, Briita rouva, että siinä oli vaivaa,
ennenkuin sai päälliköt alallaan pysymään... Lopulta se kuitenkin
onnistui..."
"Olen kuullut siitä huhuja", keskeytti Briita rouva.
"Vaara oli suuri?"....
"Olavi herralla ei näyttänyt olevan enää mitään pelastuksen toivoa, hän
oli näet syvemmällä lahdessa kuin Maunu. Epäilemättä olisikin hän ollut
mennyttä kalua, ellei sama keino, joka jo niin monta kertaa on maalla
saanut ihmeitä aikaan, olisi nyt laivastossakin vaikutustaan tehnyt...
Saattepa nähdä Briita rouva, että me tuota pikaa saavutamme
päämäärämme. Puhelin isänne kanssa eräänä synkkänä yönä. Meillä oli
yhtymys Vindön saarella."
"Ja mitä hän sanoi...?"
"Hän käski teidän luottaa vain arkkipiispaan!"
"Arkkipiispaan!" kertoi Briita rouva ajattelevasti päätään pudistellen.
"En tiedä miksi, mutta koskaan en ole voinut luottaa siihen mieheen...
Tosin hän on Kaarlo kuninkaan vihamies, on ollut aina, mutta ei hän
siltä Kristian kuningastakaan kauemmin puolusta, kuin itselleen hyväksi
näkee. Saatte vielä nähdä, Jost ritari, että aavistuksessani on perää
vaikka en voikaan itselleni enkä muille selittää, mistä ne tulevat...
Vallan kernaasti olisin siis nähnyt isäni jättävän tuon miehen omaan
rauhaansa Almarestäkeen."
"Teillä mahtaa olla terävä silmä, Briita rouva", lausui ritari
kohteliaasti. "Mutta luulen teidänkin pian tulevan huomaamaan, että
Almarestäke ja Tynnelsö ovat hyvät olemassa. Molempiin heihin sekä
Sigge piispaan Tynnelsössä, että arkkipiispaan voimme täydellisesti
luottaa. Ja molemmat odottavat he nyt vain linnoissaan monta sataa
ritaria ympärillään Kristian kuninkaan tuloa..."
"Mutta sitä ennen jo voi Kaarlo kuningas heidät perin pohjin
nöyryyttää... Se oli perin onneton sattumus että kuningas niin aikaisin
sai tietoonsa isäni hyökkäyksen Tukholmaa vastaan... Jos se hyökkäys
olisi menestynyt ja molemmat piispat sitten yhdistyneet häneen, samalla
kun Kristian kuningas olisi tehnyt hyökkäyksen Länsigöötinmaalle, niin
olisi Kaarlo joutunut kahden tulen väliin... Nyt se ei enää voi käydä
päinsä."
"Ja kuitenkin täytyy sen niin tapahtua."
"Millä tavoin, Jost ritari, millä tavoin?"
"Kristian kuninkaan täytyy tunkeutua Länsigöötinmaalta Tivedenin ylitse
Uplantiin... Siitä sopi arkkipiispa Olavi herran kanssa tämän ollessa
Tukholman edustalla. Ja teidän on siitä nyt annettava kuninkaalle
tieto. Kaikki on sitä varten jo valmiina, niin valmiina, että jos
Kaarlo kuningas nyt, kun tulee Vadstenasta Tukholmaan, uskaltaa ryhtyä
puuhiin heitä vastaan, he heti kieltäytyvät uskollisuuden valastaan.
Kaikki menee siis onnellista rataansa loppuun asti, Briita rouva, sen
saatte nähdä."
"Mutta jollei Kristian kuningas suostukaan tunkeutumaan Tivedenin yli?"
huomautti Briita rouva. "Jos hän ensin tahtookin saada Länsigöötinmaan
varmaan talteen ja sitten sen tehtyään suuntaa matkansa Vetterin
eteläpuolitse Itägöötinmaalle?"
"Se olisi paha asia", vastasi Jost miettivänä, "sillä se veisi aikaa...
Mutta se voi hänelle hänen omasta mielestään olla ainoa mahdollisuus
ja kun nyt oikein ajattelen asiaa, niin onkin se tie hänelle
turvallisempi. Siellä on hänellä Eggert Krummedik Jönköpingissä ja
Rumlaborgissa vastassa ja itse Itägöötinmaalla on hänellä paljon
ystäviä. Mutta silloin voi myös sopiva aika liukua hänen käsistään.
Kaarlo kuningas ehtii nöyryyttää piispat. Eikä hän suinkaan tunne
silloin sääliä Ruotsin kirkon päämiestä kohtaan. Parempi olisi
sittenkin, jos Kristian kuningas seuraisi isänne neuvoa. Kaikissa
tapauksissa on teidän saatettava isänne pyyntö perille ja kehotus, että
hän noudattaisi sitä. Eikä hän muuten enää taida niin kaukana ollakaan.
Sillä Lödösestä saamaini tietojen mukaan aikoo hän näinä päivinä
tunkeutua Länsigöötinmaalle ja silloin on hänellä heti Skara ja
Axevalla käsissään."
Keskustelu näytti molempia kovasti huvittavan sekä Briita rouvaa että
ritaria. Ja niinhän aina onkin tavallista, että kun kaksi samanväristä
liekkiä yhtyy, tulee tuli kirkkaammaksi ja hulmahtaa korkeammalle. He
tulivatkin ennen pitkää samaan päätökseen siitä, mitä oli tehtävä.
Briita rouvan oli jo samana päivänä lähetettävä luotettava
sanansaattaja Kristianin leiriin. Kun tämä asia siten oli päättynyt,
tarttui ritari Briita rouvan käteen ja kysyi silmät maahan luotuina,
nöyrällä, vapisevalla äänellä, oliko tämä saanut tietoja Hjulebergistä
ja herra Äke Akselinpojalta.
"Olen", vastasi Briita rouva. "Setäni on kovasti huolissaan tyttärensä
tähden, joka on jäljettömiin kadonnut. Sillä tiellä on hän vieläkin,
kun talvella lähti Iivari herran luota Lillöstä, juuri samaan aikaan
kun Kaarlo kuningas Skåneen hyökkäsi."
"Ja hänellä ei ole yhtään aavistustakaan, kuka hänelle on sellaisen
surun saattanut?"
"Ei yhtään! Hän pyytää nyt minun olemaan itsellensä apuna... Hänen
korviinsa on näet tullut, että Kaarlo kuninkaan lanko, herra Tord
Kaarlonpoika, on ollut aikomuksessa pyytää neidon kättä omakseen. Siitä
on hän saanut sen ajatuksen, että Tord olisi ryövännyt hänet, koska
hänellä ei ollut toivoa saada setäni suostumusta."
"Tord herrako ryöstänyt hänet?" lausui ritari teeskennellen. "Mitä nyt
sanotte, Briita rouva, en pidä uskottavana. Tosin ei Iliana neidillä
ole mitään Tord herraa vastaan, sen kyllä tiedän... Kuulin sen rouva
Margareeta Krummedikiltä, herra Krister Niilonpojan leskeltä. Minulle
kertoi hän sen jo aikoja sitten."
"Hyvä on, Jost ritari", lohdutti Briita rouva, "siitä konnantyöstä
otetaan vielä selvä... Ja setäni tahto on, niin, hän on vannonut
kalliin valan, että kuka tahansa tuokin Iliana neidin vapaana takaisin,
hän on saava neidon, sanokoon tämä siihen itse mitä tahansa...
Luottakaa vain minuun, Jost. Olen teidän ystävänne. Kun saan vain
pienenkin langan käteeni, niin kyllä vyyhdin selvitän."
"Hyvä, Briita rouva, ja silloin ei kiitollisuudellani tule rajoja
olemaan... Mutta sanokaapa minulle te, joka paremmin kuin muut tunnette
serkkunne mielen, eikö hän, jos häntä pakotetaan ... eikö hän ennemmin
silloin riistä henkeä itseltään, kuin myöntyy?"
"Riistä henkeä itseltään!" puhkesi Briita rouva puhumaan, ikäänkuin ei
hänen mieleensä olisi koskaan sellaista johtunutkaan.
"Sanotaan", lausui ritari mairittelevasti, "sanotaan, että Akselinpojan
jälkeläiset eivät anna pakottaa itseään."
"Akselinpojan jälkeläiset", kertoi Briita rouva uljas katse silmissä,
"Akselinpojan jälkeläiset, niin kyllä he oikeassa ovat, jotka niin
sanovat. Eivät he itseään pakottaa anna... Mutta en ole sittenkään
koskaan kuullut, että neito ennemmin riistäisi hengen itseltään, kuin
astuisi morsiustuoliin."
"Mutta jos hän on todella Tord herraan mieltynyt, niin voi se kyllä
tapahtua, koska ei hän saa astua siihen morsiustuoliin, johon itse
haluaa."
"Emmehän sitä varmuudella tiedä", lausui Briita rouva. "Jos Tord herra
on hänet ryöstänyt ja pitää nyt häntä vankinaan, niin on ainakin se jo
saanut tytön mielen muuttumaan. Ja siitä voitte olla varma, että sillä
nuorukaisella, joka pelastaa neitosen vaarasta ja esiintyy hänen
puolustajanaan, että sillä on hänen sydämensäkin."
Ritarin mustat silmät välähtivät nämät sanat kuullessaan, niinkuin
olisi uusi ajatus yht'äkkiä hänen aivoihinsa lentänyt.
"Ja jos nyt tuo pahin otaksuma olisi totta", lisäsi Briita rouva, "että
näet julkea Tord on antanut salaa vihkiä itsensä Ilianaan ja pitää
häntä nyt kätkettynä, niin pysyy setäni sittenkin sanassaan. Pyhä isä
Roomassa purkaa kyllä sen rikollisen yhdistyksen ja antaa neitosen
pelastajalleen. Ellei tyttö siihen suostu niin kuolkoon, riistäköön
henkensä niinkuin pelkäätte hänen tekevän..."
"Niin kuolkoon!" toisti ritari kalveten ja Briita rouva lisäsi: "Sekin
parempi, kuin että hän kuuluu toiselle, niin ajattelen ainakin minä."
"Parempi on!" myönsi ritarikin siihen.
* * * * *
Kaikki voimat olivat nyt liikkeessä. Lähenevä aika oli ratkaiseva
Ruotsin ja Tanskan kohtalon. Siksi ponnistivatkin molemmat kuninkaat
äärettömiin saavuttaakseen päämääränsä. Mutta Tanskan kuninkaan puuhat
olivat siinä suhteessa paljoa helpommat. Joka taholla, missä kulkikin,
kohtasi hän vain puoluelaisia. Nämät eivät muuta halunneetkaan, kuin
yhdistyä vain häneen, toiset salaisemmin toiset julkisemmin, aina sen
mukaan, miten kunkin mieli tavotteli joko kunniaa tahi ainoastaan sen
varjoa. Kaarlo kuninkaan sitä vastoin täytyi taistella ei ainoastaan
ulkonaista, vaan vielä sisällistäkin vihollista vastaan. Ja niinkuin
tavallisesti, oli nytkin sisällinen vaarallisempi. Se oli sitä
varsinkin sen vuoksi, että kuningas ei voinut erottaa todellisia
ystäviä vääristä eikä voinut siis myöskään jälkimäisiä seurastaan
poistaa.
On omituista nähdä, miten Kaarlo on muuttunut, kuinka hänen voimansa
nyt uinuu aina hymyilevän onnen nukuttamana. Kuningaskruunun loisteessa
ei hän ole enää sama, kuin taistellessaan Eerikki kuningasta ja suuria
vastustajiaan Eerikki Pukea, Krister Niilonpoikaa ja Niilo
Steeninpoikaa vastaan. Hän on nyt ikäänkuin lumottu. Valta on kasvanut,
mutta persoonallinen voima vähentynyt. Vaikea on käsittää hänen
menettelyään niitä kohtaan, jotka leppymättöminä vastustajina ensin
salaisesti sitten yhä julkisemmin valmistavat hänen perikatoaan.
Kavaluus kypsyy ja tuottaa jo yhden ja toisen tuloksen näkyviin. Hän
näkee kyllä rikoksen, on siitä harmissaan, mutta jättää rikollisen
rankaisematta tai jos rankaiseekin, on hän taas heti jälkeenpäin valmis
anteeksi antamaan. Ja niin saa myrkyllinen puu kasvaa hänen vierellään.
Hän irroittaa siitä kyllä yhden ja toisen kukkasen, mutta runkoa ei
riko, ei revi juuria pois. Oliko siihen syynä puuttuva rohkeus tai
sydämen hyvyys eli vaikuttiko sen usko omaan voimaan ja valtansa
lujuuteen, usko, että hän vain voi kaikessa rauhassa nauttia
puolipäivän aurinkopaistetta vähääkään välittämättä niistä voimista,
jotka tekivät työtänsä hänen ympärillään?
Kavallus vei Gotlannin häneltä, samoin siepattiin Norjan kruunu hänen
päästään ja annettiin Kristianille ja lopulta nostavat kavaltajat
julkeasti päänsä itse Ruotsissakin. Silloin, kun sen kärki sattuu
rintaan jo, silloin herää hän taas haaveilustaan ja tekee tuon retkensä
Skåneen. Mutta sittenkin on salainen vastarinta yhtä voimakas kuin hän
itse. Ja huolimatta toimeliaisuudestaan, olisi hän epäilemättä
kukistunutkin ellei pelastus olisi tullut suunnalta, jonka hän näytti
kokonaan unhottaneen -- Ruotsin rahvaan puolelta. Tämä rahvas se aina
on ollut Ruotsin sydän ja sen rakkaus on kaikkina aikoina ollut sen
kuninkaitten ihanin koristus, heidän onnensa parhain tuki.
Kristian kuningas tunki Länsigöötinmaalle. Skaran Pentti piispa otti
hänet avoimin sylin vastaan ja samaten teki Tuure Tuurenpoika
Axevallassa. Vastustusta tapaamatta samosi Kristian kuningas sitten
Varnhemin luostariin asti, jonne otti pääkortteerinsa. Siellä pidetyssä
kokouksessa lupasivat Länsigöötiläiset vannoa hänelle uskollisuutta,
ellei Kaarlo kuningas itse saapuisi heille avuksi ennen ensimäistä
päivää elokuuta. Kirje kirjoitettiin ja lähetettiin kuninkaalle
Tukholmaan. Mutta Kristian ei suostunutkaan marssimaan Tivedenin
ylitse, vaan kulki päinvastoin Vetterin ympäri Itägöötinmaalle
ottaakseen senkin maakunnan haltuunsa.
Herra Eggert Krummedik teki nyt samalla tavalla kuin herra Tuure
Tuurenpoika vähää ennen. Sekä Jönköping että Rumlaborg jätettiin
viholliskuninkaalle. Mutta näiden seutujen rahvas oli vienyt pois tai
muuten hävittänyt kaikki ruokavarat, niin että vihollinen, Eggert
herran ponnistuksista huolimatta oli nälkään kuolemaisillaan. Sen
lisäksi kävivät talonpojat tanskalaista vastaan alituista sissisotaa,
niin että tämän armeija päivä päivältä pieneni. Kristianin täytyi
sentähden jatkaa matkaansa Itägöötinmaalle. Sillä matkalla kohtasi hän
talonpoikaisjoukon, joka Holavedenin synkissä metsäseuduissa otti häntä
nuolilla ja kirveillä sillä tavalla vastaan, että hänen täytyi mitä
kiireimmiten kääntyä takaisin. Ei auttanut, vaikka ritarit olivatkin
täysin vakuutettuja, etteivät ruotsalaisraukat uskaltaisi heitä vastaan
ottaa, ja vaikka hän itsekin vannoi alasaksan murteellaan: "Ik soll där
över in 1,000 dyvels namen!"[2]
Kaiken tämän tapahtuessa kulki Briita rouva uljaana ja onnellisena
huoneissaan Örebron linnassa. Ja tuon tuostakin vaihtoi hän
salakamarissa miehensä kanssa teräviä pistopuheita. Tämä oli tullut yhä
ynseämmäksi ja hiljaisemmaksi, mitä enemmän hänen vaimonsa näytti
vilkastuvan ja ottavan osaa elämään.
Briita rouvan tavallinen unettomuus kesti kuitenkin edelleen ja tuntui
olevan yhteydessä hänen kiihottuneen ja riemuisen mielentilansa kanssa.
Sillä kun niin sattui, ettei häntä keskiyön jälkeen ollenkaan
unettanut, joka kuitenkin tapahtui perin harvoin, niin oli hän sitten
tavallisesti kauan aikaa mitä parhaimmalla tuulella. Silloin hän
myöskin antoi miehellensä perään, kuinka lujasti muuten alussa
lausuikin mielipiteensä.
Niin tuli syksy ja joka päivä odotettiin Itägöötinmaalta tietoja
Kristian kuninkaan tulosta Örebron edustalle. Yhtä mittaa kulki
Erengisle herra muureilla ja torneissa katsellen, että kaikki oli sitä
varten täydessä kunnossa. "Hän se ainakin vielä näyttäisi Tanskan
kuninkaalle, mitä ruotsalainen aatelismies aikaan saa!" lausui hän
taputellen ystävällisesti yhtä ja toista miehistään olkapäälle.
Oli jo syyskuu eikä vieläkään kuulunut mitään Kristian kuninkaan
tulosta. Tyytyväisenä hieroi Erengisle herra käsiään, mutta Briita
rouva oli taas mitä huonoimmalla tuulella.
"Eipä hän uskaltanutkaan tulla näkyviin, tuo sinun Kristianisi!" sanoi
hän sydämellisesti nauraen Briita rouvalle eräänäkin iltana.
"Ei, ei hän uskalla!" vastasi Briita rouva myöntyväisesti. Erengisle
herra siiristi silmiään katsellen rakasta vaimoaan, ikäänkuin olisi hän
ihmetellyt, että se oli todellakin hän, joka puhui.
"Hän ei uskalla!" toisti ritari kohottaen äänensä melkein kirkunaksi.
"Ei, hän ei todellakaan uskalla!" kuului Briita rouvan vastaus.
Posket punottaen katseli ritari vielä hetkisen vaimoaan, mutta sitten
löi hän nyrkkinsä rajusti pöytään ja meni ulos. Sisällä hän ei voinut
viihtyä, kun ei saanut tuttua, reipasta vastausta puheeseensa.
Mutta seuraavana aamuna oli Briita rouva taas entisellään. Ja hän se
puolestaan alkoi nyt kiistan puolustaen Kristianiaan tulisesti ja
voimakkaasti.
"Jumalalle kiitos!" huudahti Erengisle herra käsiään yhteen lyöden.
"Viime yönä olet varmaankin ollut kauan valveilla, Briita!"
"Niin olen ollut", vastasi tämä. "Ja sen kuluessa olen päässyt
varmuuteen siitä, josta vielä eilen olin epävarma."
"Mistä sitten?" kysyi mies silmät ilosta säkenöiden, kun voi taas
rauhassa ja levossa keskustella vaimonsa kanssa. "Mistä pääsit
varmuuteen, Briita rouva?"
"Että Kristian kuningas kyllä uskaltaa... Saapa nyt nähdä, onko sinulla
rohkeutta, Erengisle herra!"
"Sittenpähän nähdään, kun seisomme kuninkaan kanssa silmä vasten
silmää... En ole mies enkä mikään, ellen hänelle täällä Örebron
edustalla laita samallaista kohtaloa, kuin hänen saksalainen ritarinsa
Älfsborgin edustalla sai osakseen."
Paljasta tyytyväisyyttä loisti vain ritarin kasvoista, kun hän katseli
vaimoaan ja kuunteli tämän puhetta. Sillä hyvin tiesi hän, ettei tämä
kuitenkaan sydämessään toivonut sellaisen surun häntä kohtaavan
nimittäin että hänen pitäisi nähdä maansa vihollisen kuninkaan hänelle
uskoman linnan edustalla. Ja tavallisuudesta poikkeavalla innolla
riensi hän taas linnantupaan miestensä luo.
Mutta Briita rouva poistui linnasta ja kiirehti vanhan lesken luo,
jossa salainen sanansaattaja häntä jo odotti. Ei se kuitenkaan nyt
ollut Jost von Bardenvleth, vaan tuo jo ennenmainittu palvelija, joka
tavallisesti tietoja hänen ja hänen isänsä välillä kuljetti.
"Hauskaa nähdä sinua, Grumme", lausui Briita rouva kumartavalle
lähetille. "Sinä tuot aina iloisia uutisia... Tuletko nyt isäni vai
kuninkaan luota?"
Briita rouva oli riemua täynnä. Hän oli vakuutettu, että saisi kuulla
vain hyviä sanomia. Siksi ei hän kiinnittänytkään huomiotansa miehen
kasvoihin. Ja kuitenkin oli niissä, tavallista jäykkyyttä
lukuunottamatta, ilme, joka ei olisi pitänyt jäädä häneltä huomaamatta.
Vasta miehen vastauksen kuullessaan, säpsähti hän ja heitti häneen
tutkivan silmäyksen. Se tarkastus sai hänen kalpenemaan.
"Kuninkaan luota tulen", lausui lähetti, "ja sanomat, joita tuon,
voivat sellaisinaan olla joko hyviä tai huonoja. Kuitenkin uskon, että
se hedelmä joka kypsyy hitaasti, kypsyy samalla myös varmimmin."
"Pyhä neitsyt, mitä sinulla nyt onkaan kerrottavana? Onko Kristian
kuningas kuollut vai onko Kaarlo kuningas päässyt puuhiemme perille?"
"Ei kumpaakaan ole tapahtunut, Briita rouva, Kristian kuningas vain on
palannut kotiin jälleen ja kauan kai nyt luullakseni viipyy ennenkuin
hän taas takaisin tulee. Ette voi aavistaakaan, minkälainen vastaanotto
häntä kohtasi Holavedenin yli kulkiessa!"
Hän kertoi sitten juurta jaksain koko taistelun kulun, kuinka
tanskalaiset olivat pitkässä rivissä soittokunta etunenässä metsään
sukeltaneet, ja miten itägöötiläiset talonpojat olivat siellä
hyökänneet heidän kimppuunsa ja tuhonneet koko joukon. Sitten kertoi
hän, miten smålantilaisten hyökkäykset ja ruokatavarain puute olivat
saattaneet kuninkaan johtamat joukot nälän ja perikadon partaalle.
Näiden kuninkaan joukkojen oli vasta jälestäpäin ollut määrä seurata
etujoukkoa, jota sitten tuo onnettomuus Holavedenin metsässä kohtasi.
Sen lisäksi vielä olivat saksalaiset ratsumiehet alkaneet vaatia
palkkaansa ja jättäneet kuninkaan huutaen:
"I Sweden kome wij nimmer mer,
Ik quam hir mit Hengzte grote,
Nu mo'st Ik lopen van hir to fote!"[3]
Mykkänä kuunteli Briita rouva kertomusta. Ja aivoissaan teki hän jo
suunnitelmia, miten vahinko taas paraiten korjattaisiin. Hän mietti
mielessään, voitaisiinko hänen ja muitten unionipuolueeseen kuuluvain
vehkeet paljastaa, jos Kaarlo kuningas taas heräisi uinailustaan ja
ryhtyisi vihollisiaan vastaan toimiin. Siinä suhteessa hän kuitenkin
pian rauhoittui. Hänen ja isänsä väliset tiedonannot, langat, jotka
hänet yhdistivät Kristian kuninkaaseen ja hänen ruotsalaisiin
ystäviinsä, olivathan ne niin hienosti punotut ja niin tarkasti
salatut, ettei terävämpikään silmä kuin Kaarlo kuninkaan olisi niitä
voinut erottaa.
Hän jäi siis vain miettimään, mitä lähimmässä tulevaisuudessa oli
tehtävä.
"Ja mitä Kristian kuningas on Ruotsissa voittanut, on siis taas tyhjiin
rauennut?" kysyi hän eli oikeammin lausui hän sen ikäänkuin pitkien
mietteittensä lopputuloksena.
"Aivan varmaa ei se vielä ole", vastasi Grumme. "Kaarlo kuningas tuli
suuren sotajoukon kanssa marssien Itägöötinmaalle. Ja sekin osaltaan jo
sai Kristian kuninkaan takaisin palaamaan. Kaarlo kuningas pysähtyi
silloin Vadstenaan ja nimitti siellä serkkunsa, Tord Kaarlonpojan,
marskiksi. Se tapahtui aivan hiljan, minun jo ollessani matkalla teidän
luoksenne."
"Tord herran ... marskiksi!" huudahti Briita rouva hymy huulilla, joka
selvään ilmaisi, kuinka vähän merkitystä hän tälle nimitykselle antoi.
Se ilmaisi myös samalla, kuinka vähän hän yleensä antoi arvoa Kaarlo
kuninkaan puuhille, olivat ne sitten minkälaisia tahansa.
Hänen katseessaan ilmeni melkein halveksimista asetellessaan siinä
silkkinauhaa paikalleen, josta hänen kauniisti koristeltu laukkunsa
riippui. Ja sama näytti olevan sanansaattajankin laita, mikäli sen
hänen jäykistä, kylmistä kasvoistaan voi huomata.
"Niin", lausui hän, "Tord herra on nyt Ruotsin marski ja hän se on
valloittava Länsigöötinmaankin takaisin... Sain sen kuulla Jost
ritarilta. Ja kaikki ovat siitä yhtä mieltä, etteivät kenenkään muun
toimet paremmin jouduta Ruotsia vihollisten käsiin kuin kuninkaan omat.
Tuure ritari Axevallasta nauroi sille, herrojen siitä puhellessa, niin
että hampaat suussa loukkua löivät."
"Tuure ritari Axevallasta?" tutki Briita rouva ihmetellen.
"Niin, hän oli kuninkaan luona Vadstenassa... Kuningas oli kutsunut
hänet sinne vastaamaan teoistaan Kristianin sotaretken aikana."
"Ja miten puolusti Tuure ritari itseään?"
"Hyvin hän puolusti... Hädällä ei ole määrää, katsokaas, ja sen osasi
ritari kuninkaalle niin mainiosti maalata, että hän tulollaan enemmän
voitti, kuin tappasi. Kuningas luottaa häneen nyt aivan sokeasti ja
marskikin on saanut käskyn, ettei ryhtyisi mihinkään tärkeämpään
toimeen kysymättä, ensin Tuure herran mielipidettä asiassa."
"Sen kyllä voin uskoa... Kaarlo kuningas on siis yhä edelleenkin
sokea."
"Sokea!... Tepä sen sanotte, Briita rouva, sokea on hän ja kun hänen
silmänsä aukeevat taas, loistaa kruunu jo Kristian kuninkaan päässä. Te
huomaatte siis tästä, että sanomat olisivat voineet olla huonompiakin
kuin ovat, koska näet Kristian kuninkaan nyt on täytynyt lykätä
toiveittensa täyttyminen kauas tulevaisuuteen."
"Mutta nuori marski voi huimapäisyydellään ja tyhmällä rohkeudellaan
saada aikaan, että kauniit suunnitelmamme ajaantuvat karille", virkkoi
Briita rouva puhujan viime sanoista välittämättä. "Olisi ollut
paikallaan, että Jost ritari olisi tunkeutunut hänen neuvonantajakseen,
koska ei itse tuota luottamustointa saanut."
"Niin hän kyllä aikoikin", kertoi lähetti, "ja kuningaskin sitä halusi,
mutta..."
"Mutta?" toisti Briita rouva kiihkeänä. "Mutta ... lausukaa se... Mikä
esti?"
"Tord herra kieltäytyi suostumasta siihen!"
"Sinä hämmästytät minua, Grumme", huudahti Briita rouva, "kieltäytyikö
Tord herra todella suostumasta?"
"Kyllä hän todella kieltäytyi... 'Yksin ja omalla vastuullani tahdon
marskinsauvaani kantaa', lausui hän kuninkaalle, 'muulla ehdolla en
sitä vastaan ota'!"
"Ja kuningas?"
"Kuningas hymähti vain ja mukaantui hänen tahtoonsa... Tord herra
ratsastaa nyt siis yksin kuninkaan miehet mukanaan Länsigöötinmaalle.
Tuure herra, niin ajatteli Kaarlo kuningas, valvoo kyllä marskin
tekoja."
"Tuskin siltä Tuure herra yksin", lisäsi Briita rouva miettivästi,
"mutta yhdessä Skaran Pentti piispan ja laamanni herra Pentti Gyltan
kanssa..."
"Pentti piispalla ja herra Pentti Gyltalla ei ole enää mitään
sanottavaa... Molemmat ovat he paenneet valtakunnasta ja seuranneet
Kristian kuningasta Tanskaan!"
"Enemmän rohkeutta ja viisautta olisin toki noilta herroilta
odottanut!" lausui Briita rouva. "Ei koskaan pitäisi mennä kauemmaksi,
kuin jää kannattaa, varsinkaan ellei ole venettä mukana, vaikka tosin
taisi moni olla siinä luulossa, että silta todellakin tällä kertaa
rakennettaisiin Tanskasta Ruotsiin."
Hetkisen vaitiolon jälkeen lausui sitten lähettiläs, että hänen
aikomuksensa oli nyt suunnata matkansa Upsalaan ja Almarestäkeen ja
sieltä sitten Olavi herran luokse Visborgiin. Ja hän kysyi Briita
rouvalta, oliko tällä ehkä mitään sanaa lähetettävänä näihin
paikkoihin.
Mitään sellaista ei Briita rouvalla ollut ja siksi palasi hän linnaan
takaisin.
Mutta nyt huomasi Erengisle herra taas suureksi hämmästyksekseen, että
vaimonsa uljuus oli peljättävässä määrässä alentunut. Ja sen kokemuksen
teki hän sitten useampana päivänä perätysten. Kaikella on kuitenkin
määränsä ja Briita rouvakin rauhoittui vähitellen vastustaen taas
vanhaan uljaaseen tapaansa herraansa ja miestänsä. Niin tuli tieto,
että Tord Kaarlonpoika oli nimitetty valtakunnan marskiksi. Briita
rouva uskalsi paheksua sellaista nimitystä, mutta silloin löi Erengisle
herra vanhan tapansa mukaan nyrkkinsä pöytään ja sanoi:
"Niin totta kuin elän, sillä kertaa teki Kaarlo kuningas jotain, jota
hänen ei koskaan tarvitse katua!"