Kuolleen kuningattaren rukous.
Tunnin ratsastettuaan saapui Tord osastonsa luo, joka jo oli ehtinyt
eteläpuolelle Dalbyn luostaria. Erengisle herra sitä vastoin oli
suunnannut kulkunsa siitä enemmän lounaiseen. Tord kiiruhti heti
perille päästyään Niilo Sturen puheille. Mutta tämä oli muutamain
miesten kanssa ratsastanut Dalbyn luostariin ottamaan selvää, kokosiko
niinkuin kansa puhui, vihollinen sen ympärille joukkojaan. Tord käski
silloin Hollingerin ja tämän isän, nyt jo vanhan miehen, joka yhdessä
viheriän ritarin kanssa oli tullut Kaarlo Knuutinpojan hoviin ja jäänyt
sinne ritarin katoamisen jälkeen, Tord käski näiden kahden nyt
ratsastaa Borgebyhyn Broddelle avuksi. Sitten läksi hän väkensä kanssa
liikkeelle ja aamulla jo ilmoittivat liekit ympäri maata, mistä hänen
tiensä kulki.
Saman kohtalon alaiseksi joutui Borgebyn linnakin. Se näet poltettiin
perustuksia myöten, niin että ainoastaan muurit jäivät jälelle
kertomaan, missä tuo ennen niin komea linna oli ollut. Senjälkeen
samosi kuningas pääjoukkonsa kanssa Lundia kohti. Tämä oli siihen
aikaan suurellainen kaupunki. Todistukseksi sen rikkaudesta ja
väkiluvusta voi mainita, että kaupungissa oli ei vähemmän kuin
kaksikymmentä yksi kirkkoa. Huomattavin niistä oli Pyhän Laurin eli
tuomiokirkko. Kuin morsian neitojensa keskeltä kohosi se siellä
taivasta kohti. Se oli todella uljas ja mahtava temppeli, niinkuin
Pohjan etevimmän arkkipiispankirkon pitikin olla.
Mutta kaikki tämä komeus sai nyt surullisen lopun.
Verisenä kohosi talviaurinko sinä päivänä taivaanrannalle, jona Ruotsin
armeija kaupungin edustalle saapui. Ja ennenkuin päivä oli vielä
loppuun kulunut, valaisivat jo palavasta Lundista kohoavat liekit
taivaan laajalti punaisella valollaan. Koko kaupunki oli kuin yhtenä
tulimerenä. Mutta kaiken sen keskeltä kohosi tuomiokirkko juhlallisena
ja mahtavana, rauhaa huokuen, niinkuin ajatus kohoo kohti
ijankaikkisuutta keskeltä kuohuvia intohimoja.
Lundin asukkaat kadottivat kaiken toivonsa ja rohkeutensa. Ainoastaan
arkkipiispa pysyi lujana ja järkähtämättömänä niinkuin tuomiokirkkonsa
tuon melskeen ja kauhistuksen keskellä. Ainoa, joka arkkipiispaa
lukuunottamatta osotti intoa ja päättäväisyyttä, oli herra Iivari
Akselinpoika. Mutta hän se olikin väsymätön ja hänen rohkeutensa ja
reippautensa sai arkkipiispan huulet tuon tuostakin vetäytymään
lempeään hymyyn. Näitten miesten yhteisten ponnistusten kautta
saatiinkin sitten tuomiokirkko ja piispankartano pelastetuksi. Mutta
koko muu osa kaupunkia, sen luostarit ja kaksikymmentä kirkkoa
joutuivat liekkien uhriksi. Ja tästä iskusta ei kaupunki enää koskaan
noussut. Entistä loistoaan ei se koskaan enää saavuttanut.
Kaarlo kulki palavasta Lundista lounaiseen päin suunnaten kulkunsa
Malmötä kohti, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt neljännestäkään
matkastaan suorittaa, kun sai kuulla, että vihollinen kokosi joukkojaan
Dalbyn luostarin ympärille. Sinne oli Jost ritari Borgebystä viety. Hän
oli näet yöllä arkkipiispan käynnin jälkeen, ollessaan tarkastamassa,
jos eri osastot kuninkaan käskyjä noudattivat, tulista laukkaa ajaessa,
yht'äkkiä kaatunut hevosineen ja taittanut siinä kolauksessa pahoin
toisen jalkansa. Tämä seikka ehkä yhtä paljon kuin sekin, että oli
vaarallista jättää taakseen vihollisjoukkoja, vaikka pieniäkin, sillä
voisivathan ne kasvaa ja tulla uhkaaviksi -- ne molemmat yhdessä saivat
kuninkaan kääntymään heti takaisin ja suorinta tietä rientämään
joukkoineen Dalbyn luostaria kohti.
Vihollinen oli kuitenkin voimakkaampi kuin kuningas oli luullutkaan ja
muutenkin oli se enemmin sotaan harjaantunut kuin se väki mitä hänellä
mukanaan oli. Mutta siitä huolimatta iskivät kuningas ja hänen
kaksisataa ritariansa kannukset hevosten kylkiin kiinni ja hyökkäsivät
suoraa päätä vihollisen niskaan. Toiset joukot seurasivat esimerkkiä ja
sädekehänsä keskeltä loisti neitsyt Maaria kauas yli ruotsalaisten
rintaman. Maa tuntui notkuvan raskaitten, rautaanpuettujen hevosten
kavioiden alla ja sotahuudot kohosivat korkealle ilmaan.
Vihollisjoukko oli harjaantunutta, kunnollista väkeä. Sen etunenässä
ratsasti muhkea ritari mustansinisissä varuksissa, Tottien vaakana
kilvessään. Hän kulki pitkin linjaa ja asettui lopulla vasemmalle
sivustalle sekä kehotti miehiään hyökkäykseen samassa kun Kaarlo
kuningas jo ritareineen tuli kohti.
Ankara ottelu syntyi. Rivit hajautuivat ja lopulta taisteltiin siinä jo
mies miestä vastaan, jolloin tietysti ainoastaan ruumiillinen voima ja
notkeus sekä maltti tuli kysymykseen. Kuningas ennen muita kunnosti
itseään ja hänen valkoinen töyhtönsä heilui aina siellä, missä vaara
oli suurin. Ja aina se hajautui myös joukko hänen syöksyessä esiin.
Niin oli hän jo raivannut itselleen tien toiselta sivustalta toiselle,
kun häntä vastaan syöksyi tuo ennenmainittu ritari mustansinisissä
varuksissa.
"Tässä se nyt sinun onnesi aurinko laskeutuu, kuningas Kaarlo!" huusi
hän ryntäävälle kuninkaalle.
"Ennen sitä kuitenkin vielä leikki leikitään!" vastasi tämä hyökäten
hurjalla vimmalla ritarin kimppuun.
Taitavasti puolusti tämä itseään osottaen siinä voimaa, josta helposti
huomasi, että Kaarlo kuningas oli hänessä nyt tavannut vertaisensa.
Niinkuin salama olisi leimahdellut, niin iskivät miekat tulta. Lopulta
halkaisi ritarin miekka kuninkaan kilven, mutta samassa putosi ritarin
töyhtö ja kypäränkoristuskin maahan. Kuningas tulistui. Kypäränkoristus
ei ollut kilven arvoinen. Näytti siltä, kun olisi ritari nyt pääsevä
voitolle. Se ajatus jo sai Kaarlon veren hurjaan kuohuun, niin että hän
unhotti kaiken varovaisuuden ja jakeli vimmassaan aivan sokeasti
iskujaan.
Samallaista se oli ottelu joka taholla. Ja voitonhuudot, joita
kajahteli milloin tanskalaisten milloin ruotsalaisten riveistä, saivat
haavoitettujen ja kuolevien valitushuudot vaikenemaan, Mutta jota
enemmän taistelu näin oli muuttunut kaksinkamppailuksi, sitä enemmän
oli myöskin kukin jätetty oman itsensä varaan. Elämä ja kuolema riippui
siis miekanterässä pitkin koko linjaa. Ja sitä kaksintaistelua jatkui
herkeämättä. Jos joku oli saanut vihollisensa kaadetuksi, kohtasi hän
heti toisen, joka oli tehnyt samaten. Ja niin oli laita kaikkialla yli
koko laajan kentän.
Senvuoksi saivat kuningas ja ritarikin häiritsemättä jatkaa
kamppailuaan.
"Varo itseäsi, Kaarlo!" huusi ritari. "Näyttää siltä, kuin olisivat
poltetun Lundin liekit panneet pääsi pyörälle!"
Kuningas ei vastannut. Hän hyökkäsi vain yhä kiivaammin ja vaivoin vain
voi ritari välttää hänen hyvin suunnattuja, voimakkaita iskujaan.
Silloin katkesi kuninkaan miekka kahvasta poikki.
"Nyt olet vankini, kuningas!" huusi ritari ja tarttui äkisti kuningasta
vyötäisillä olevasta, jalokivillä rikkaasti koristellusta nahkavyöstä
kiinni.
Mutta kuningas kannusti hevostaan, repäisi samassa tikarillaan vyön
poikki ja syöksähti ulos vapaalle kentälle ritarin takaa-ajamana. Tämä
huusi miehilleen, että kuningas pakeni, ja kaikkien huomio kääntyi
silloin tälle suunnalle. Ja heti kiirehti myös muutamia miehiä, sitten
jo useampiakia ulos kentälle kuninkaan ja ritarin jälkeen. Kuninkaan
hevonen oli kuitenkin nopeampi ja voimakkaampi kuin vainoojan ja hän
pääsikin sentähden hyvän matkaa vastustajastaan edelle.
Pieni metsäsaareke tuli kuninkaan eteen ja silmänräpäyksessä katosi hän
puitten sekaan. Hänen takaa-ajajansa panivat silloin viimeisetkin
voimansa liikkeelle ehtiäkseen ennen häntä metsän läpitse.
Kaarlo huomasi uhkaavan vaaran. Metsä oli tiheää ja hän alkoi jo katua,
ettei tullut kiertäneeksi sitä. Selvää oli, että vainoojansa nyt ennen
pitkää saavuttaisivat hänet. Silloin kuuli hän jonkun edestäpäin
lähestyvän. Oksat taittuivat ja raskaat askeleet tömistivät maata.
Kuningas kalpeni, veri jähmettyi hänen suonissaan. Jos se oli
vihollinen, oli hän turmion oma. Hän seisoi siinä tikari kädessä,
tuntien selvään tunnossaan, että hänellä oli nyt vain valittavana joko
kuolema tai vankeus -- vankeus jossain Kristian kuninkaan linnassa.
Silloin ilmestyi ritari mustissa varuksissa hänen eteensä. Hän katseli
kuningasta tarkkaan alaslasketun kypäräsilmikkonsa läpi, mutta näytti
heti tajuavan koko aseman ja sen vaaran, joka kuningasta uhkasi.
"Astukaa alas, Kaarlo kuningas, ja antakaa tänne kaapunne... Hevosella
täällä ette minnekään pääse. Metsän rannassa on minun hevoseni. Sillä
voitte pelastua vielä."
"Kuka olette?" kysyi kuningas katsellen vain ritaria ja unhottaen oman
vaaransa.
"Eräs, joka uhraisi henkensäkin teidän edestänne!" vastasi ritari.
"Mutta kiirehtikää, kuningas... Ettekö kuule, kuinka oksat jo ratisevat
metsän rannassa... Alas, alas, Kaarlo kuningas!"
Kuningas hypähti hevosensa seljästä ja ennen pitkää riippui jo hänen
kallisarvoinen kaapunsa mustan ritarin hartioilla.
"Nimesi?" kysyi kuningas.
Mutta ritari oli jo kääntänyt kuninkaan hevosen ja hypähtänyt satulaan.
"Tässä on sitten muisto sinulle!" huusi kuningas ojentaen ritarille
tikarinsa, jonka kullalla ja jalokivillä koristeltu kahva kimalteli
hämärässä. "Jos pääset hengissä takaisin, niin anna se minulle...
Tahdon lunastaa sen takaisin linnalla."
Kuningas katosi mustan ritarin kaapu hartioillaan. Pian saapui hän
ritarin kulkemaa polkua metsänrantaan, jossa tämän hevonen seisoi ja
odotti, levottomana maata kavioillaan kaapien.
Musta ritari oli tullut muutamain miesten kanssa ratsastain pitkin
metsän rantaa ja siitä, jossa metsä loppuu, oli hän nähnyt taistelun
luostarin edustalla sekä myöskin pakenevan, jonka heti tunsi
kuninkaaksi. Kuningas oli juuri silloin metsän rantaan saapumassa.
Ritari käski silloin miestensä kiiruhtaa taistelukentälle. Mutta itse
käänsi hän hevosensa ja riensi niinkuin nuoli metsään erään aukeaman
kautta, jonka ohi ratsastaessaan oli huomannut. Siellä hyppäsi hän
satulasta alas, sitoi hevosensa puuhun ja alkoi sitten tunkeutua
metsään, raivaten miekalla tietä itselleen ja aina vähän väliä
pysähtyen kuuntelemaan.
Pian kuulikin hän, miten kuningas metsässä pyrki eteenpäin ja silloin
pani hän kaiken voimansa liikkeelle saavuttaakseen hänet.
Se oli nyt onnistunut ja siksi riensi hän nyt taas eteenpäin ikäänkuin
hurjan raivon valtaamana kuninkaan hevonen allaan. Vähäsen matkaa
metsän rannasta kohtasi hän kuninkaan takaa-ajajan.
Tämä pysähtyi äkisti nähdessään aseettoman kuninkaan tulevan vastaansa.
Hänen ensi ajatuksensa oli, että tämä, huomattuaan paon mahdottomaksi,
oli katsonut paraimmaksi antautua vapaaehtoisesti vangiksi. Mutta ei
hän ehtinyt vielä päästä siitä hämmästyksestään, kun jo tuo luuloteltu
kuningas hyökkäsi häntä vastaan voimalla, jota hänen ja hänen hevosensa
oli mahdoton kestää. Tämä syöksyi ritareineen maahan. Vähän senjälkeen
ratsasti kuningas jo ohjat höllällään yli kentän heiluttaen kädessään
säkenöivää miekkaa.
"Voitto on meidän!" huusi hän päästyään omain miestensä luo.
Se kävi kuin salama läpi rivien ja se vaikutti, että voitto todellakin
kääntyi ruotsalaisten puolelle. Turhaan hakivat tanskalaiset kadonnutta
ritariaan tai jotain muuta, joka olisi järjestänyt heidän hajonneet
rivinsä. Ei ketään löytynyt. Ja ruotsalaiset tunkivat yhä
hurjistuneempina eteenpäin.
Kului hetkinen vielä ja kaikki muuttui paoksi.
Kuningas oli rientänyt Lundiin tuodakseen sieltä apua joukoilleen.
Paluumatkalla tapasi hän jo sanansaattajan, joka toi voitonsanoman.
Kuningas riensi paikalle. Kaksisataa vihollista makasi kuolleena
kentällä ja kaksituhatta oli joutunut vangiksi.
Mutta kukaan ei huomannut kuninkaan tuloa. Olihan hän ottanut osaa
taisteluun aina siitä alkain, kun niin onnellisella tavalla oli
vihollisjohtajan taistelukentältä pois houkutellut. Kuningas kyseli
mustaa ritaria. Kukaan ei ollut häntä nähnyt. Ja vallitsevassa
hämärässä oli myös ollut vaikea erottaakin, olivatko varukset siniset
vai mustat.
Kuninkaan tätä vielä kysellessä tuli eräs mies taluttaen hänen
valkoista hevostaan, jonka selkään hänen purppuranpunainen
kärpännahkaisella kauluksella varustettu kaapunsa oli kiinnitetty.
Hevonen oli ollut luostariporttiin sidottuna.
Kuninkaan pää vaipui rintaa vasten, mutta kukaan ei ymmärtänyt miksi.
Pian sai hän kuitenkin muuta ajattelemista, kuin kuka tuo tuntematon
ystävä mahtoi olla. Paha kyllä ympäröi häntä nyt vain vihamiehet,
joiden vehkeet ennen pitkää oli tuleva tuntemaan.
Sittenkun nuo siihenaikaan suuret ja kukoistavat kaupungit Åhus ja Vä
olivat myöskin saaneet sodan hävityksen osalleen -- edellisestä
kiskottiin paloveroja, jälkimäinen poltettiin -- vetäytyi kuningas
koilliseen Skåneen, jossa otti pääkortteerinsa Bäckaskogin luostariin
viipyen siellä vielä hetkisen aikaa ennenkuin Ruotsiin palasi. Täältä
lähetti hän yhden osaston lankonsa Kustaa Kaarlonpojan ja Birger
Trollen johdolla Blekingeen, toisen taas Tuure Tuurenpojan, Eggert
Krummedikin ja Kustaa Olavinpojan (Stenbockin) johdolla Hallantiin
saattamaan nämätkin maakunnat saman kohtalon alaiseksi kuin Skånen.
6 päivänä maaliskuuta oli Kaarlo sitten jo matkalla Ringstaholmaan
Itägöötinmaalla ja pari viikkoa senjälkeen saapui hän Tukholmaan.
Tullessaan oli hän mitä parhaimmalla tuulella. Sellainen isku, kuin hän
oli nyt Tanskalle antanut hävittämällä Skånen, jonka Blekingen ja
Hallannin häviöllä vielä toivoi täydentävänsä, sellainen isku olisi
antava viholliselle hyväksi aikaa tekemistä. Ja jos Kristian kuningas
siitä huolimatta aikoi Ruotsiin hyökätä, niin oli hänellä toisella
puolen Smålannin vuoret ja sen sotaisa rahvas vastassa, toisella puolen
taas rajalinnotukset, jotka Kaarlon toimesta oli mainioon kuntoon
laitettu. Siksi olikin hänen otsansa niin kirkas tullessaan Tukholmaan
ja tervehtiessään sen porvareja.
Laivaston varustaminen oli saanut kuninkaan Tukholmaan. Hänen
käskystään saapui Suomesta 45 alusta ja asettuivat ne Nyköpingin ja
Söderköpingin satamiin. Sitä paitsi laitettiin Tukholmassa ja monessa
muussakin paikassa suuri joukko laivoja lähtökuntoon. Helluntain
aikoihin piti näet koko laivaston purjehtia Ölannin pohjoisniemeen
odottamaan vihollisen hyökkäystä meren puolelta.
Mutta tuskin oli hän ehtinyt linnaansa Tukholmassa, kun jo tuotiin
tietoja, jotka suuressa määrässä häntä huolestuttivat ja suututtivat.
Herra Jost von Bardenvleth saapui Tukholmaan vähän myöhemmin illalla
samana päivänä kuin kuningaskin. Tultuaan meni hän heti kuninkaan
puheille ja kertoi tälle hyvin tärkeännäköisenä, kuinka oli päässyt
uuden salaliiton perille tai oikeammin saanut vain uuden langan
vanhasta verkosta käsiinsä.
Vadstenassa oli nimittäin holsteinilainen ruhtinatar, Ingeborg,
abbedissana. 11-vuotiaana oli Margareeta kuningatar tuonut hänet
Ruotsiin ja asettanut tähän arvossapidettyyn luostariin. Se oli
tapahtunut vuonna 1408. Ruhtinaallinen abbedissa, joka nyt oli 55
vuoden vanha, oli saanut valtiollista merkitystä sen kautta, että
Tanskan nykyinen kuningas oli hänen sisarensa poika. Ja ritarin
tiedonantojen mukaan oli hän halukas toimimaan tämän hyväksi Kaarlo
kuningasta vastaan, jota pidettiin ainoastaan vallananastajana,
kruunattuna kapinoitsijana, ei juuri parempana Engelbrektiä.
Kuningas kuunteli tarkasti ritarin kertomusta miettien jo itsekseen
mitä tekisi. Pian olikin hän tehnyt päätöksensä. Hänellä oli vanha
voimansa taas rinnassa ja menestys, joka häntä oli Skånen retkellä
seurannut, sai hänen nyt reippaammin päättämään ja rohkeammin
toimimaan. Ingeborg abbedissa oli poistettava toimestaan. Jostin
lähtiessä oli asia jo ratkaistu.
Samaan aikaan kuin Jost ritari oli kuninkaan puheilla, oli toisessa
osassa linnaa eräs harmaaveljes polvillaan kallisarvoisen
ristiinnaulitunkuvan edessä ja rukoili. Se oli samassa huoneessa, jossa
Kaarina kuningatar oli kuollut. Sureva kuningas oli antanut laittaa
siitä rukoushuoneen. Sinne tapasi hän usein vetäytyä muistoinensa,
joiden viehätys yhä vain lisääntyi, mitä kauemmaksi ne hänestä
pakenivat.
Harmaaveljes rukoili kauan ja hartaasti. Hän näytti olevan syvän
liikutuksen vallassa ja raskaat kyyneleet valuivat tuon tuostakin
pitkin kuihtuneita poskia alas partaan. Silmät olivat kiinni ja
vapisevat huulet liikkuivat hitaasti. Pieni, musta lakki peitti hänen
päätään ja sen alta pilkisteli karhea, leikattu tukka. Hänen kasvonsa
olivat rumat, mutta hartaus, joka niitä valaisi, esti rumuutta heti
huomaamasta, niinkuin iltaruskokin kolkoimmankin kallion kauniiksi
kultaa.
Lopetettuaan rukouksensa nousi hän jakkaralta ylös ja astui
ristiinnaulitunkuvan luokse, jonka varovasti nosti paikoiltaan
lattialle. Sen takana oli tapeetti leikattu halki ja kun syrjät
poistettiin, tuli siellä seinäkivessä mustaksi maalattu risti
näkyviin. Tämän kiven voi helposti nostaa pois ja sen takana oli tyhjä
paikka, jota munkki katseli samalla hartaudella, kuin äsken
ristiinnaulitunkuvaa. Tässäkin pysähtyi hän rukoilemaan. Tehtyään
sitten ristinmerkin pani hän kiven taas varovasti paikoilleen, veti
tapeetin kiinni ja ripusti ristiinnaulitunkuvan tilalleen seinään.
Hän pysähtyi sitten vielä hetkiseksi huoneeseen, ikäänkuin olisi
tahtonut kerran vielä tuumia asiaa, jonka aikoi toimeenpanna. Mutta
sitten veti hän päättävästi peitteen kasvoilleen, jätti huoneen ja
lukitsi oven mennessään.
Hiljalleen kulki hän tyhjien, autioiden huoneitten läpitse, joissa
ennen Kaarina kuningatar oli vallinnut levittäen rauhaa ja rakkautta
ympärilleen, niinkuin sadussa neitonen, jonka jalan jäljistä heti
kauniit kukkaset elämään puhkesivat. Munkin vartalo oli suora, hänen
ryhtinsä niin uljas, että siinä hämärässä olisi luullut häntä
ritariksi, joka oli vielä jäänyt maan päälle katselemaan tuttuja
paikkoja, missä ennen oli elämän iloa nauttia saanut.
Pian saapui hän huoneeseen, jossa kuninkaan palvelijat asuivat. Nämät
eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, sillä aina kuningattaren
sairastumisesta asti oli hän saanut linnaan tulla ja mennä, koska itse
halusi. Hän suuntasi askeleensa kuninkaan huonetta kohti, avasi oven ja
astui sinne sisään.
Siellä sisällä istui kuningas käsi poskeen nojautuneena. Kallisarvoinen
lipas oli hänen edessään pöydällä. Monta kalleutta, monta muistoa oli
siihen kätkettynä. Ehkä muistelikin kuningas siinä lippaan ääressä nyt
muinaisaikoja, sen taisteluja ja riemuja, voittoja ja vastoinkäymisiä.
Ei hän ainakaan huomannut munkkia ennenkuin tämä jo seisoi ihan hänen
vieressään ja laski kätensä hänen hartioilleen.
Kuningas havahtui uinailustaan ja katsoi ylös.
"Herran rauhaa, kuningas!" lausui munkki syvällä, vakavalla äänellä,
"tuon sinulle sanan kuningattareltasi."
"Kuningattareltani?" kysyi kuningas.
"Niin, rukouksen hänen kuolevilta huuliltaan."
"Mahtanette uneksia hurskas isä", virkkoi kuningas surumielisesti
hymyillen. "Olen juuri nyt ajatellut kuningattareni viimeisiä sanoja
ennen hänen kuolemaansa, enkä ole mitään unhottanut."
"Mutta ette ole ymmärtänyt niitä", lisäsi munkki.
"Mitä rohkenet väittää, munkki... Tiedätkö edes, mitä kuningattareni
puhui minulle?"
"Tiedän ja hänen pyynnöstään tulenkin selittämään, mitä te ette ole
voinut käsittää, koska maailman melske on sydämenne sokaissut."
Kuningas katseli munkkia puolittain hämmästyneenä, puolittain
vihastuneena.
"Kuningatar puhui todellisesta onnesta", jatkoi munkki aivan
rauhallisena. "Hän kehotti teitä voittamaan oman itsenne ja kun
kysyitte, mitä hän sillä tarkoitti, käski hän teitä rukoilemaan vain
Jumalaa... Jos olette noudattanut tätä kuningattaren kehotusta, niin
tahdon nyt hänen pyyntöänsä seuraten puhua."
Kuningas katseli korkeaa haamua edessään. Ja häneen vaikutti ei
ainoastaan nuo lausutut sanat, vaan koko munkin juhlallinen, vakava ja
salaperäinen esiintymistapakin.
"Kuinka kallis, kuinka pyhä kuningattareni muisto on minulle", lausui
hän vihdoin, "sen tiedätte te kyllä. Siksi voittekin puhua, varsinkin
kun te olette nauttinut hänen luottamustaan siihen määrin, että hän on
uskonut enemmän teille kuin minulle. Puhukaa siis... tahdon täyttää
hänen pyyntönsä."
"Ja sen sanotte te, niinkuin olisi asia yhtä helppo, kuin
kuulustelematta tuomita... Kaarlo kuningas! Että kuningatar ei
uskaltanut puhua kaikkia teille, siihen olette te itse syypää...
Ajatelkaa kohtausta Vadstenassa, ajatelkaa Niilo Sturea!"
Kuningas hypähti pystyyn ja hurja tuli salamoi hänen silmistään.
"Vadstenaa!" huudahti hän, "Niilo Sturea!... Jos kavaltaja sisältyy
kuningattareni rukoukseen ... niin vaietkaa. Siitä asiasta en tahdo
enää mitään kuulla."
"Kuka on kavaltaja, sen tulette te ehkä liian myöhään huomaamaan...
Juuri poistaakseni sen vaaran, jota kohti te niin silmittömänä
syöksytte, olen nyt luoksenne tullut... Tahdon puhua teille
kuningattarenne nimessä. Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon!
Ajatelkaa myös omaa itseännekin, herra kuningas... Laskekaa käsi
sydämellenne ja sanokaa, voitteko katsoa Niilo Sturea silmiin ja
toistaa tuon sanan kavaltaja."
Taistelu kävi kuninkaan rinnassa. Nähtävästi oli hän kahden vaiheilla,
antaisiko viedä rohkean munkin pois vai sallisiko hänen jatkaa
puhettaan.
"Mitä on sinulla sitten sanottavaa?" kysyi kuningas huulet yhteen
puristettuina.
"Tahdon vain sanoa, että pikemmin olette te pettänyt häntä, jota
syytätte kavaltajaksi, kuin hän teitä! Muistanette kai vielä Viipurin
linnantornin ja sen päivän edellisen yön, jona Kristofer kuningas
kuoli."
"Viipurin linnantornin!" toisti kuningas, kalveten äkisti ja vieden
ikäänkuin huomaamatta kätensä kaulaan.
"Niin, kuninkaani... Viipurin linnantornin ja koristuksen, jota
kannatte kaulassanne..."
"Munkki!" huudahti kuningas, "oletko kaikkitietävä?"
"Kaulaketju on Niilo Sturen", lausui säälimätön munkki.
Mykkänä seisoi kuningas nämät sanat kuullessaan. Hänestä tuntui, kuin
olisi inhottava kummitus yhtäkkiä lähestynyt häntä tuoden tuskaa ja
onnettomuutta muassaan, niinkuin olisivat näkymättömät kädet tarttuneet
kiinni kaulaketjuun ja yrittäneet kuristaa häntä. Hän oli tukehtua, ja
hänen täytyi tarttua tuolinselkään kiinni, sillä muuten olisi hän
kaatunut. Mutta munkki jatkoi lempeämmällä äänellä:
"Tämä kaulaketju se on, joka oli kuningattaren surun aiheena. Hän tunsi
teidän salaisuutenne. Se tuotti tuskaa hänelle. Ja kun hän huomasi,
kuinka tuo onneton koristus vei teitä yhä vain lähemmäksi turmiotanne,
oli sydän häneltä murtua. Kuitenkaan ei hän saattanut puhua teille
mitään siitä, koska se olisi vain ritarisuuttanne himmentänyt ja tuskaa
teille tuottanut... Kuningatar luuli tietävänsä, ettei oikea omistaja
välittänyt koko taikakalusta mitään, mutta hänellä on kuitenkin
määräämisvalta sen suhteen. Niin kauan siis kuin ette omista koristusta
hänen suostumuksellaan, herra kuningas, olette te..."
"Sano sanottavasi vain!" puhkui kuningas, kun munkki epäröiden
pysähtyi, "kun olen kuullut jo näin paljon, voin kuunnella loppuun
asti. Sitten tahdon minäkin sanoa sanani, joka on saava teidät
kalpenemaan."
"Ah, herra kuningas, muuta ette voi tehdä kuin henkeni riistää... Ja
sen uhraan mielelläni teidän ja Ruotsin hyväksi, jos vain olen sillä
onnistunut irroittamaan teidät taikauksestanne, joka nyt teitä
vallassaan pitää. Jos olen sen taas turhaan uhrannut niin vielä
henkenäkin surren katselen teitä Herran taivaasta."
Sanoissa ilmeni syvä surumielisyys ja niistä henki sellainen sisällinen
rakkaus ja lämmin alttius, että kuninkaan kasvot taas kirkastuivat ja
kylmyys pakeni pois. Niin vaikuttaa totuus, kun rakkaus sitä hallitsee.
Jumalan voima se on, joka siinä vaikuttaa. Sillä totisen ja väärän
ystävän hyväilyillä ja imarteluilla on yhtä suuri ero, kuin oikealla
auringolla, joka taivaalla loistaa ja teaatterin tekoauringolla.
Kuninkaan sydäntä kirveli ehkä. Vaikealta kai tuntui hänestä, nähdä
kaikki nyt oikeassa, väärentämättömässä valossa. Mutta ihmisrinnassakin
on jäänlähtöaikansa, kun kevätaurinko palaa tuoden mukanaan lämpöä ja
valoa. Kuitenkin voi jäiden lähtö kestää kauemman tai hetkemmän aikaa,
riippuen jään vahvuudesta. Kaarlon rinnassa oli se lujaksi kovettunut.
Vain vihlaus kävi läpi hänen sydämensä, joka kuitenkin jo sekin
ilmoitti, että jalommat tunteet vielä pohjalla liikkuivat.
Mahdollisesti voisivat ne siis vielä vapautua maailman kahlehtivasta
pakosta ja voittaa taas laajat alat valtaansa.
"Mitä te pidätte onnena, on vain lumousta, herra kuningas...
Kaulaketju, jota teidän on kannettava, on taottu kokonaan
toisenlaisesta kullasta ja koristettu kokonaan toisenlaisilla
jalokivillä. Kulta on kansan rakkaus ja jalokivet uskolliset ritarit,
jotka menevät vaikka kuolemaan kansan ja teidän edestänne.
Molemminpuolinen rakkaus, ainoastaan siinä on teidän onnenne. Sitä kun
haluatte, ette hetkeäkään epäile, kuningattaren rukousta muistaen,
kummanko kaulaketjun valitsette."
Munkki vaikeni taas jättäen kuninkaan sanojansa miettimään. Ja samassa
määrässä kuin kuningas näytti taipuvan samassa määrässä sai munkinkin
ääni toisen kaiun. Sen kova, ankara väreily muuttui näet lempeäksi ja
ystävälliseksi.
"Kaksi pyyntöä on kuningattarellanne teille... Tahdotteko kuulla ne
nyt?"
Kuningas teki päällään hitaan, tuskin huomattavan liikkeen.
"No niin, seuratkaa sitten minua, kuningas!"
Munkki kulki taakseen katsomatta ovea kohti, mutta kuningas ei
liikahtanut paikaltaan. Oven luona lankesi munkki polvilleen ojentaen
yhtenliitetyt kätensä taivasta kohti, samassa kun huulensa hiljaa
kuiskasivat rukouksen.
"Katsele kuningatar!" lausui hän murtuneella äänellä, "katsele alas
taivaastasi, katsele meitä ja anna merkki minulle, että olen
velvollisuuteni tehnyt...! Rukoile kaikkivaltiaan valtaistuimen edessä,
rukoile kuninkaan puolesta!"
Nämät sanat lausui hän kovaa, mutta sitten muuttui hänen rukouksensa
taas pelkäksi sipinäksi. Hitaasti nousi hän lopulta ylös ja
kääntymättä, luomatta silmäystäkään taakseen, avasi hän oven ja astui
ulos. Verkalleen kulki hän ulommaisen, tyhjän huoneen läpitse,
puolivalveilla olevan vahtisotamiehen ohitse ja lähestyi vastaista
ovea.
Siihen pysähtyi hän taas, liitti kätensä yhteen ja seisoi sitten siinä
hetkisen aikaa pää rinnoille painuneena.
Samassa kuului nopeitten askelten ääniä kuninkaan huoneesta ja ovi
avattiin. Askeleet lähenivät ja munkki jatkoi nyt taas kulkuansa läpi
huoneitten yhä vain kuullen saman askelten kaiun jäljessään.
Niin tuli hän lopulta rukoushuoneen ovelle, jossa Kaarina kuningatar
oli kuolonkamppailunsa taistellut. Siihen laskeutui hän taas polvilleen
ja rukoili. Noustessaan kuuli hän huokauksen takaansa. Hän avasi oven
ja astui sisään.
Omituinen, juhlallinen hiljaisuus vallitsi siellä sisällä. Holvista
riippuva pieni hopealamppu, joka kuninkaan käskyn mukaan paloi siellä
yötä päivää, sai huoneessa vienon puolihämärän aikaan. Tapeetit,
rukoustuoli, ristiinnaulitunkuva, kaikki puhuivat vaan kuningattaresta
ja toivat Kaarlon mieleen niin monta muistoa, että hänestä tuntui kuin
olisi hänen Kaarinansa henki täyttänyt huoneen. Ja pyhä rauha hiipi
sitä ajatellessa hänen poveensa.
Silloin kuuli hän munkin liikutuksesta vapisevalla äänellä uudistavan
kysymyksensä:
"Tahdotteko siis kuunnella kuningattarenne pyyntöä."
"Tahdon!" kuiskasi kuningas.
"Niin kuunnelkaa sitten!... Ja uskokaa, että kuningattarenne puhuu
teille minun kauttani! Ensiksi pitää teidän hyljätä taikakalu ja sitten
on teidän palautettava se takaisin oikealle omistajalleen. Vasta
senjälkeen saavutatte te todellisen onnen, vasta senjälkeen voitte te
vaikuttaa Ruotsin hyväksi, jonka tiedän teidän halunne olevan..."
Munkki astui ristiinnaulitunkuvan luo, nosti sen paikaltaan pois, avasi
tapeetin ja irroitti kiven tilastaan.
"Edellinen"', sanoi hän sitten kuninkaaseen kääntyen, "on teille helppo
asia, jälkimäinen taas vaatii voimia, joita teillä tällä hetkellä ei
ole... Siksi, kuninkaani, ettei taikuus olisi liian suuri, ettei se
kokonaan lumoaisi teitä ja koska pieni voitto antaa voimia suureen, on
teidän nyt tänne pyhän ristin taakse laskettava lemmonkalunne... Sitten
voitte, jos hyvät henget sen teille suovat, täydentää puhdistuksenne,
niin että ajan tullen saatatte puhtain mielin kulkea tietä, joka ei
takaisin tuo... Ja nyt, herra kuningas, nyt olen tehtäväni tehnyt.
Matkani määrä on nyt kaukana täältä... Voin kuitenkin vielä, jos Herra
voimia suo, nähdä teidän voittonnekin. Silloin tulen taas luoksenne...
Muussa tapauksessa emme näe koskaan enää toisiamme... Herra suokoon
sinulle hyvän tahdon, niin että siitä olisi taivaassa iloa ja että se
toisi rauhan sekä sinulle itselle että muille!"
Kului hetkinen. Munkki seisoi siinä ojennetuin käsin, ikäänkuin olisi
hän tahtonut vuodattaa siunauksen ja rakkauden voiman kuninkaan
sydämeen.
Sitten katosi hän hiljaa ovesta.
Kuningas seisoi siellä yksin hopealampun valossa.
* * * * *
Seuraavien päivien kuluessa ja kauan aikaa vielä jälkeenpäinkin sai
Kaarlo kuningas sitten sanoman toisensa perään ja kaikki ne toivat
uutisia, jotka kysyivät koko hänen mielenmalttiaan ja sielunsa voimia.
Pääsiäisen ja helluntain välillä kulki Kristian kuningas salmen yli
Skåneen. Mutta kun ei hän tässä hävitetyssä maassa voinut joukkojaan
elättää, samosi hän Hallannin kautta pohjaa kohti ja saapui Älfsborgin
edustalle. Siellä lupasi Kustaa Olavinpoika antautua ellei apua tulisi
ennen ensimäistä päivää elokuuta. Senjälkeen hyökkäsi hän Lödösen
kimppuun, jonka täytyi antautua. Samaan aikaan kulki Tanskan marski
Klaus Rönnow Ätrajokea pitkin Länsigöötinmaalle ja pakotti Kinnaholman
linnan heittäytymään samoilla ehdoilla kuin Älfsborginkin.
Kaarlo kutsui heti neuvoston kokoon ja toi siellä sen rohkean tuuman
esiin, että oli noustava laivoihin ja muutettava sota Tanskan saariin.
Mutta neuvosto vaati, että vihollista oli vastustettava rajalla ja
ennen kaikkia pelastettava Länsigöötinmaa, joka oli enimmän vaarassa.
Silloin sai Kaarlo tiedon, että Maunu Gren ja Olavi Akselinpoika olivat
tehneet Tanskan laivastolla hyökkäyksen Tukholmaa vastaan. Heidän
hyökkäyksensä oli kyllä torjuttu. Mutta vielä oli heidän laivastonsa
Vagnsön, nykyisen Skeppholman, luona ankkurissa. Yötä päivää riensi
kuningas Tukholmaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt pääkaupunkiaan niin
lähelle, että erotti sen muurit ja tornin huiput -- se oli varhain
aamulla viidentenä päivänä Tivedenistä lähtönsä jälkeen -- kun hän sai
jo sanan, että vihollinen oli jättänyt Vagnsön ja purjehtinut pois.
Hän ratsasti Tukholmaan ja aikoi heti lähteä vihollista laivastollaan
takaa ajamaan. Silloin esitettiin hänelle, miten maapuolustus kärsisi,
jos hän merelle lähtisi, ja niin luopui hän siitäkin tuumastaan.
Laivasto lähti liikkeelle toisten komennon alla. Se tapasi
vihollislaivaston Vermdön ja Vindön välillä. Päälliköt viivyttelivät ja
katselivat kaikessa rauhassa, kuinka vihollislaivasto nosti purjeensa
ja kiiti ulos merelle.
Silloin kutsui Kaarlo herrat Vadstenaan kokoon. Siellä tahtoi hän
heidän kanssaan neuvotella, miten paraiten ennen ensimäistä päivää
elokuuta voitaisiin auttaa Älfsborgia ja Kinnaholmaa sekä muita
Kristianin uhkaamia linnoja.