Neitonen Borgebyn linnassa.
Borgebyn linnan sekä sisä- että ulkopuolella vallitsi vilkas liike. Osa
Ruotsin armeijaa oli näet siellä ja uusia joukkoja tuli yhtämittaa.
Muurien sisäpuolelle olivat kuninkaan ja hänen kahdensadan ritarinsa
hevoset ja aseenkantajat sijoitetut, mutta myös Tord herra muutamien
miestensä kanssa, jotka kuuluivat ratsulipulliseen, oli saanut siellä
sijansa linnan kaivon ympärille. Se synnytti ahdinkoa pihalla. Ja kun
eräs miehistä piteli vähän kovakouraisesti oman ratsunsa vieressä
olevaa hevosta, hurjistui tämä ja alkoi hyppiä. Se vaikutti toisiin ja
ennen pitkää oli siinä kauhea rymäkkä kaivon ympärillä.
Silloin huomattiin Tord herran oma hevonen, upea, korskuva ori,
päässeen irralle ja tuota pikaa oli se syöksynyt keskelle ritarien
hevosia. Kahdelle miehelle onnistui tosin lopulta saada se kiinni,
mutta siinä metelissä oli se jo ehtinyt pudottaa kallisarvoisen
kilpikoristuksen, joka oli ollut kilpeen kiinnitettynä sen kärjeksi.
Sitä etsittiin kaikkialta, mutta turhaan.
Vihdoin eräs miehistä, tirkistellessään alas kaivoon, huomasi siellä
pohjassa jonkin kimaltelevan. Hän ei voinut varmaan erottaa, oliko se
kilpikoristus vai joku muu, mutta päätti kuitenkin laskeutua sinne
alas. Pian olikin hän sitonut tavarakuormista löytämänsä köyden
erääseen rautarenkaaseen kaivon kannella ja hinasi sitten sitä myöten
itsensä kaivoon.
Tord herran kilpikoristus oli todellakin siellä. Ja mies aikoi jo taas
kiivetä ylös, kun yhtäkkiä huomasi takanaan ruostuneen rautaoven, joka
oli puoleksi raollaan. Hän työnsi oven rohkeasti sivulle ja katosi.
"Brodde!" huusi samassa Tord herra linnan rappusilta.
Miehet katselivat ympärilleen, mutta Broddea ei näkynyt. He vastasivat
senvuoksi Tordille, että hän kyllä aivan hiljan oli ollut paikalla,
mutta että hän varmaankin oli mennyt etsimään kilpikoristusta tieltä,
jota Tord herra oli kulkenut. Tord herra kuunteli, mitä oli tapahtunut
ja käski sitten toisen miehen ratsastaa ratsulipullisen luo ja viedä
Niilo Sturelle käskyn, että suuntaisi kulkunsa enemmän itään Dalbyn
luostaria kohden.
Senjälkeen meni Tord herra taas rappusia ylös ritarisaliin, jossa
kuningas ritariensa keskellä istui.
"Heissaa, rakas serkku?" huusi kuningas iloisena ojentaen samassa
kätensä Tordille, "luulenpa, että onni taas hymyilee meille, niin että
voimme nyt täydellä syyllä antautua ilon valtaan!"
"Jumalalle siitä kiitos, korkea serkkuni!" vastasi Tord.
Kuningas lopetti kirjeen, joka oli pöydällä hänen edessään, ja ojensi
sen sitten eräälle ritarille Herman Bermanille vietäväksi.
"Teillekin on minulla käsky annettavana, serkkuni", lausui kuningas
Tordiin kääntyen, "mutta sen saatte te vasta sitten, kun keskusteluni
arkkipiispa Tuven kanssa on päättynyt... Hänestä se riippuu nyt Skånen
kohtalo."
Ritari, jonka piti viedä käsky hiihtomiesten päällikölle, poistui.
Kuningas jakeli siinä vielä useampia käskyjä talonpoikaisjoukkojen
päälliköille ja otti vastaan tietoja eri osastoista. Silloin
ilmoitettiin hänen armonsa, arkkipiispa Tuve Lundista, saapuneeksi.
Oli jo enemmän iltapuoli päivää. Suuressa, pieni-ikkunaisessa
linnansalissa olisi jo varmaankin ollut hämärä, ellei loimuava
takkavalkea olisi levittänyt sinne valoaan komeasta, rikkailla
hakkauksilla koristellusta liedestä. Sitäpaitsi paloi kuninkaan
pöydällä hopeajalustoissaan paksut vahakynttilät.
Arkkipiispan astuessa sisään, syntyi salissa heti syvä hiljaisuus.
Kuningas meni kunnianarvoista vanhusta vastaan tervehtien häntä
ystävällisyydellä, jota hän koska tahansa voi osottaa. Kuitenkin ilmeni
nyt hänen sanoissaan vakavuus, joka olikin helposti selitettävissä, kun
muisti, kuinka vastahakoisesti arkkipiispa oli hänen pyyntöään
noudattanut.
"Tervetuloa Ruotsin kuninkaan luokse arvoisa isä, arkkipiispa Tuve",
sanoi hän. "Se on teidän eikä minun syyni, että nyt otan teidät vastaan
omassa linnassanne... Toisinkin olisi se olla voinut ja Jumala tietää,
että minä puolestani olisin sen kernaimmin niin halunnut."
"Unhotatte, herra kuningas", lausui arkkipiispa, "että olette maani ja
kuninkaani vihollinen ja etten voi totella käskyänne rikkomatta oikeaa
herraani ja kuningastani vastaan."
"Oikein puhuttu, arkkipiispa... Mutta senkautta pakotatte te minut
väkivaltaan."
"Ja minä alistun siihen, herra kuningas!"
"Itsenne kanssa, arvoisa isä", keskeytti kuningas, saattaen
arkkipiispan selkätuoliin istumaan, jonka eräs hänen hovipojistaan
kantoi esiin, ja istuutuen itse toiseen, "itsenne kanssa voitte kyllä
menetellä, miten itse haluatte, mutta teillä on muitakin kohtaan
velvollisuuksia, nimittäin Skånen maata ja rahvasta kohtaan..."
"Olisiko siis toinen laki olemassa Skånen asukkailla kuin on Tanskan
arkkipiispalla ja muilla Tanskan miehillä?" kysyi arkkipiispa
kuningasta katsellen.
"Puhukaamme ilman kaunisteluja, arkkipiispa Tuve", vastasi kuningas.
"Olette vanha mies ja voitte siis puhua ja ajatella kiihtymättä. Teillä
on jalo sydän, sillä sitä toimintatapanne minua, vihollistanne, kohtaan
osottaa... Siksi uskonkin puhuvani nyt miehelle, joka näkee kauemmaksi,
huomaa olosuhteet tarkemmin kuin kukaan muu Tanskan valtakunnassa."
"Ilman kaunisteluja, herra kuningas!" kertoi arkkipiispa keveästi
kumartaen, "ilman kaunisteluja... Niin pääsemme helpommin asiaan."
"No niin, arkkipiispa Tuve... Minusta tuntuu, että tässä on kaksi asiaa
valittavana ja molemmat riippuvat teistä. Toinen on synkkä ja kauhea.
Se on Skånen hävitys... No älkää siitä nyt niin pahastuko, arkkipiispa,
vaan sallikaa minun puhua loppuun. Tiedätte kyllä, että me Ruotsissa
haluamme rauhaa Tanskan kanssa, kestävää rauhaa. Mutta sitä me emme saa
ennenkuin molemmilla valtakunnilla on luonnolliset rajansa..."
"Ja sen rajan pitäisi siis teidän mielestänne olla erämaa, kuningas
Kaarlo."
"Joko niin, arkkipiispa Tuve, tai myös meren laineet -- Juutinrauma."
Arkkipiispa ei voinut kääntää silmiään kuninkaasta, jonka huulilla hymy
kuvasteli, vaikka puheessa ilmenikin kamala vakavuus.
"Niin on teillä nyt siis kaksi asiaa valittavana. Rikas, kaunis Skåne
erämaana, kaupungit, linnat, kirkot tuhkana tai taas onnellisena,
varakkaana, kuten tähänkin asti, mutta Ruotsiin yhdistettynä. Tähän
valtakuntaan ovat ne ennenkin kuuluneet, nuo maakunnat Hallanti, Skåne
ja Blekinge. Miten ne siltä ovat joutuneet hukkaan, siitä älkäämme nyt
puhuko. Mutta muistatte kai tekin vielä, kuinka Engelbrektin ollessa
Ruotsin valtakunnan etunenässä tuo vanha ajatus taas virkosi eloon...
Uskokaa minua, arvoisa isä, aika on kerran koittava, kun se ajatus käy
täytäntöön... Sillä Jumala on tehnyt salmen Ruotsin valtakunnan
rajaksi!"
Kuningas vaikeni ja arkkipiispa istui siinä kauan aikaa ajatuksiin
vaipuneena.
"Ja näistä on minun nyt valittava jompikumpi, kuningas Kaarlo?" kysyi
hän vihdoin.
"Niin, arkkipiispa", lisäsi kuningas, "ja jos te nyt yhdessä Skånen
herrain kanssa seuraatte erään edeltäjänne esimerkkiä Lundin
arkkipiispan istuimella, joka ei epäillyt vannoa uskollisuutta Ruotsin
kuninkaalle, niin ette ole ainoastaan pelastanut näitä rikkaita maita
häviöstä, vaan myöskin hankkinut itsellenne nimen, jota jälkimaailma ei
ole koskaan unhottava... Toiselta puolen taas täytynee teidän huomata,
että Skånen häviö on teidänkin häviönne. Lund ja sen arkkipiispanistuin
eivät näet voi asiain niin muuttuessa enää pysyä ensimäisenä Tanskan
valtakunnassa... Arkkipiispansauvanne on silloin vaihtuva
kerjäläiskeppiin, arkkipiispa Tuve!"
Arkkipiispa muuttui yhä vakavammaksi kuninkaan puhuessa ja otsansa
vetäytyi syviin ryppyihin. Mutta lopulta nousi hän istuimeltaan
arvokkaana ja tyyneenä, niin juhlallisen näköisenä, että helposti voi
huomata hänen nyt tehneen päätöksensä.
"Olen nähnyt suuren voimanne, Kaarlo kuningas. Poltetut talot ja
hävitetty Helsingborg viittovat mitä Skånella on odotettavana...
Mahdollisesti kyllä muodostuu myös tulevaisuudessa salmi Ruotsin ja
isänmaani rajaksi. Mutta minua sitoo uskollisuusvalani tähän maahan ja
sen kuninkaaseen, enkä tahdo kallistaa harmaata päätäni hautaan
omassatunnossani tunne, että olen rikkonut sitä vastaan. Yksin se vain
määrää toimintatapani. Teidän uhkanne, teidän lupauksenne eivät pelota
minua, eivätkä houkuttele... Sillä suuremmaksi ette kuitenkaan voi
minua koskaan tehdä, kuin Lundin arkkipiispana ja Ruotsin primaksena
olen. Ette halvemmaksikaan kuin olen ollut, kun köyhänä koulupoikana
joka miehen ovella leipääni kerjäsin."
Liikahtamatta kuunteli jokainen salissaolija uljaan arkkipiispan sanoja
ja kun hän oli lopettanut, kääntyivät kaikkien silmät kuninkaaseen;
Mutta tämä seisoi siinä tyyneenä ja suorana. Ei hän näyttänyt
vihastuneelta, ei ajatellut, että arkkipiispa oli hänen vallassaan,
että hän voisi pakottaakin tätä. Hän vastasi vain äänellä, joka tosin
ilmaisi pettymystä toiveissa, mutta ennen kaikkea surua siitä, että
kukoistava, rikas maakunta oli nyt häviön omaksi joutuva.
"No niin, arkkipiispa Tuve, me olemme siis vihollisia... Kuitenkin
pyydän, viekää se muisto kanssanne tästä yhtymästä Kaarlo kuninkaan
kanssa, että hän on teissä aina näkevä jaloimman vihollisensa!"
Arkkipiispa, johon kuninkaan arvokas ryhti näytti vaikuttavan, ei
voinut siltä jättää tilaisuutta käyttämättä. Hän esitti aselepoa. Mutta
siitä kieltäytyi kuningas jyrkästi virkkoen:
"Ei, ei arkkipiispa... Aselepo ei kuitenkaan teidän mieltänne
muuttaisi. Se olisi vain teille eikä minulle hyödyksi... Ei, vaan siitä
hetkestä alkaen, kun Borgebyn linnan jätätte, olette viholliseni,
arkkipiispa Tuve, ja sellaisena teitä kohtelen. Kuitenkin sallin teidän
rauhassa matkustaa piispankartanoonne Lundissa... Ja nyt ehkä olemmekin
sitten toistemme mielipiteistä selvillä."
Tervehtien kuningasta jätti arkkipiispa salin.
Hänen juuri rekeen istuutuessa pamahti kanuunan laukaus.
Peljästyneenä kysyi hän, mitä sillä tarkoitettiin.
"Lundin häviötä!" vastasi reippaasti eräs palvelija, joka reen vieressä
seisoen piti tulisoihtua kädessään.
Arkkipiispa kalpeni, mutta asettui sitten tyyneenä rekeensä. Ritari
Jost von Bardenvleth, joka eräästä sivuovesta tullen pysähtyi
arkkipiispan reen viereen, selitti hänelle, että se oli merkki kahdelle
ratsuparvelle hajoomaan ympäri maata ja hävittämään sitä.
Ratsulipullinen ja joutsimiehet, ne olivat nyt saaneet tehtäväkseen
hävittää maata niin laajalta kuin mahdollista. Herra Erengisle
Niilonpoika, viimeksimainittujen johtaja, lähti heti liikkeelle
niinkuin käsketty oli ja myös Tord riensi jo alas linnanrappusia
lähteäkseen osastoineen matkaan.
Mutta silloin tuli Brodde häntä pihalla vastaan, tarttui hänen käteensä
kiinni ja jätti hänelle kilpikoristuksen, jonka tämä kiinnitti heti
vyöhönsä.
"Tord herra!" sanoi Brodde ja lisäsi kuiskaten: "neito on täällä
linnassa!"
Tord pysähtyi ja tarkasteli tiukasti miestä sekä käski hänen heti
selittämään mitä tarkoitti sanoillaan.
"Iliana neiti on linnassa!" toisti tämä ja kertoi sitten, miten oli
tuon tärkeän salaisuuden perille päässyt.
Päästyään kaivon pohjalle ja työnnettyään sitten tuon ruostuneen
rautaoven syrjään, oli hän löytänyt sen takaa pitkän, mutta matalan ja
ahtaan käytävän. Kokemuksesta tietäen, mikä merkitys sellaisilla
käytävillä voi olla, oli hän lähtenyt ryömimään tuota ahdasta solaa ja
tullut lopulta toiselle rautaovelle, joka oli samoin avoinna.
Epäilemättä olivat salakäytävän ovet jääneet lukitsematta, kun sitä
viimeksi oli käytetty. Myös vesi oli kuivunut, sillä ellei niin olisi
ollut, ei käytävää mitenkään olisi voinut löytää. Brodde oli siellä
ulommaisen rautaoven vieressä huomannut aukon muurissa. Siitä oli
varmaankin vesi virrannut kaivoon, kun ei sulkuovi sitä muualle
johtanut. Hän oli näet vielä käytävää ryömiessään tavannut
rautarenkaan, joka riippui puikossa kiinni. Kun hän oli vetänyt sitä ja
laskenut irralle taas, oli hän kuullut äänen, niinkuin olisi sulkuovi
pudonnut kiinni.
Tämän kaiken kertoi Brodde muutamalla sanalla Tordille, joka tietysti
ei halunnut muuta kuin kuulla vain pääasian.
"Päästyäni toisen oven ohitse", jatkoi Brodde, "huomasin tulleeni
suureen huoneesen ja sinne pysähdyin, sillä kuulin tuttuja ääniä
viereltäni... Siellä oli näet seinässä kivien lomassa rako, josta
pilkisti valoa. Ja sen kautta kuulin myös puhujan äänen ja toisen, joka
vastasi..."
"Ja keittenkä äänet kuulit?" kysyi Tord mieli kovasti jännityksissä.
"Puhuja oli ritari Jost von Bardenvleth ja se, joka vastasi, oli Iliana
neiti."
Ritari seisoi siinä niin vaaleana kuin lumi hänen jalkainsa juuressa ja
hän tarttui Broddea käsivarresta kiinni pusertaen siitä niin hurjasti,
kuin olisi tämä ollut ritari Jost von Bardenvleth omassa persoonassaan.
Mutta Brodde, jota ei nyt mikään liikutus hämmentänyt, näki asian sen
oikeassa valossa ja kiirehti senvuoksi vastaamaan:
"Jos tahdotte pelastaa neidon, Tord ritari, niin vaaditaan siihen nyt
ennen kaikkea tyyneyttä... Vähinkin varomaton sana voi jo syöstä hänet
turmioon. Yksi tie vain vie nyt pelastukseen ja se on -- salainen
käytävä..."
"Minä revin linnan hajalle perustuksia myöten... Ei kiveäkään kiven
päälle saa jäädä!" raivosi Tord.
"Ajatelkaa kuningasta, Tord herra!" hätäili Brodde. "Jos neito onkin
täällä linnassa, ei se siltä asiaa muuta. Olen kuullut teidän ja Niilo
herran kertovan, että kuningas on antanut lupauksensa Jost ritarille.
Jos te nyt syytätte ritaria, että hän pitää neitoa täällä vangittuna,
niin ette te voi sitä toteen näyttää. Sillä ennenkuin ehdimme
tuntemaamme tietä vankilaan, on neitonen jo kuljetettu sieltä toista
tietä pois."
Tordin täytyi myöntää, että Brodde oli oikeassa.
Mutta velvollisuus johtaa omaa joukkoansa hävitysretkellä nyt, kun
olisi pitänyt auttaa neitosta, se sai hänet epätoivoon.
"Kautta Jumalan kalliin veren, mitä pitää minun tekemän?" sammalsi hän
huulet vapisten.
"Olkaa huoletta, herra. Jos jätätte vain tänne kaksi luotettavaa miestä
hevosineen odottamaan, niin pelastan minä neidon komerostaan... Hän on
teille uskollinen, sen kuulin siellä alhaalla, eikä hän anna kurjan
Jostin pakottaa itseään."
Tord mietti, ennenkuin vastasi, mutta lausui sitten:
"Minun täytyy nähdä hänet, puhua hänen kanssaan. Näytä minulle tie
hänen luokseen Brodde!"
Brodde teki vastaväitteitä, mutta se ei auttanut. Onni olikin aluksi
ainakin jossakin määrin heidän puolellaan, sillä se puoli pihaa, jossa
kaivo sijaitsi, sattui olemaan tyhjä. Tordin omat miehet olivat näet jo
lähteneet ja ritarien hevoset taas olivat linnanrappusten ympärille
sijoitettuina. He pääsivät siis onnellisesti kaivoon ja siitä
vaivalloisen käytävän läpi aina Iliana neidin vankilan vieressä olevaan
huoneeseen asti.
Täällä näkivät he valon pilkistelevän eräästä raosta ja Tord syöksyi
heti sen luo Ilianan nimi huulillaan.
Vankilasta kuului samalla kolinaa, niinkuin olisi ovi suljettu, mutta
sitten oli kaikki taas aivan hiljaista. Brodde tarttui kiivaasti
ritaria kädestä kiinni ja kuiskasi:
"Hiljaa, Tord herra, jos ette kerran neitoselle kuolemaa halua...
Luulen, että hänen vainoojansa on paraikaa siellä sisällä vankilassa."
Tord työnsi otsansa niin lujasti kiviseinää vasten, että sen olisi
luullut siihen merkin jättävän, mutta hillitsi kuitenkin sitten itsensä
ja alistui kuuntelemaan. Kauan viipyi, kauemmin melkein, kuin hänen
tulinen luontonsa voi kestääkään, ennenkuin vähintäkään ääntä sisältä
kuului. Epäilemättä oli sisälläolija kuullut huudon, mutta, kun ei
tiennyt tai saattanut aavistaakaan, että ketään voisi lähellä löytyä,
piti hän kai selvänä, että joku oli seurannut hänen jälkiään. Ja siksi
kai hän viivyttelikin nyt, kunnes voi saada varmuuden, ettei niin ollut
asianlaita.
"Tuon teille vain veljeni käskyn, ylhäinen neito!" kuului lopulta ääni
sisältä. "Olosuhteet ja te itse pakotatte veljeni pitämään teidät
vankina täällä, mutta teiltä ei tule siltä puuttumaan mitään niistä
mukavuuksista, joita yhteiskunnallinen asemanne vaatii, ei ainakaan
niin kauan kuin täällä oleskelette."
Ei mitään vastausta. Oven narina vain, kun se suljettiin, tunkeutui
raon läpi heidän korviinsa. Brodde jätti samassa huoneen, pitääkseen
vahtia kaivossa. Mutta Tord asettui ihan raon viereen ja kuiskasi:
"Iliana, oletko yksin?"
Hetkinen kului ja Tord uudisti taas kysymyksensä. Silloin kuului ääni
muurin läpi:
"Kuka kuiskaa nimeäni?"
"Se on Tord, oma Tordisi, Iliana!" lausui tämä jo kovempaa ja lisäsi,
samassa kun rautaanpuetulla kädellään tahtoi ikäänkuin musertaa
mureniksi edessään olevan kiven: "Jumala armahtakoon meitä, Iliana,
velvollisuuteni kieltää minua nyt viipymästä, mutta yöllä annan murtaa
muurin tästä ja pelastan sinut. Voit huoleti luottaa siihen mieheen,
joka kuiskaa sinulle minun ja Niilo Bonpojan nimen... Oletko kuullut
nyt?"
"Olen, olen, Tord", kuiskasi Iliana murtuneelle äänellä, "mutta
kiiruhda Tord!... Hän oli äsken täällä, tuo kurja ritari, ja sanoi
silloin, että minut vietäisiin kauas pois, ja että vankeuteni kestäisi,
kunnes hänen pyyntöönsä myönnyn."
"Mutta miten olet joutunut sen konnan valtaan?" kysyi Tord.
"Olin matkalla setäni luota Lillöstä isäni linnaan Hallannissa, kun
keskellä yötä majatalossani Helsingborgissa isäntäni tytär tuli juosten
luokseni ja ilmoitti, että Kaarlo kuningas koko Ruotsin armeijan kanssa
lähestyi kaupunkia. Seurueeni päällikkö oli sentähden lähettänyt
minulle sanan, että rientäisin, sillä hän aikoi lähteä matkaan jo
samana yönä. Riensin matkaan ja istuin rekeen, joka saattoikin minut ei
isäni luo, vaan tänne linnaan."
"Kautta Jumalan kuoleman, Iliana... Tahdonpa, sen vannon, vielä kerran
nähdä tuon kavalan ritarin veren vuotavan! Nyt on vain ensin saatava
sinut vapautetuksi. Sitten Iliana ... sitten vihitämme me itsemme jo
tänä yönä... Olen hankkiva papin sillä aikaa kun odotan sinua."
Iliana ei puhunut mitään, mutta Tord piti sen selvänä, että hän
siinä asiassa oli hänen kanssaan samaa mieltä. Ja nyt kun asia oli
hänen mielestään selville puhuttu, muisti hän yht'äkkiä taas
velvollisuutensa. Hän sanoi siis Ilianalle hyvästi ja riensi käytävää
pitkin kaivoon, jossa tapasi Brodden.
"Reippaasti vain toimeen, Brodde!" sanoi hän lyöden tätä olkapäälle,
"pelasta ylhäinen neito ja sinä olet silloin minulle yhtä rakas kuin
ystäväni Niilo... Hollinger ja hänen isänsä, luulen, että heihin voit
luottaa..."
"Heidän kanssaan otan vaikka minkälaisen uhkatyön toimittaakseni!"
vakuutti Brodde.
"No niin, he odottavat sinua ja neitoa hevosten kanssa ulkopuolella.
Koska luulet olevasi valmis?"
"Alan työni heti, Tord herra, mutta ennen keskiyötä en luule siltä
voivani päättää sitä. Olisi suotavaa, että neito saisi miehen vaatteet,
sillä vaikka onkin keskiyö, on kuninkaan vahdeilla siltä silmät terävät
kuin ilveksellä."
"Hyvä, hyvä, puolen tunnin kuluttua on sinulla vaatteet... Ja nyt
Jumala vain kanssamme!"
Tord kiipesi köyttä myöten kaivosta ylös. Juuri kun hän pääsi kannelle
tuli musta varjo hiipien häntä kohti. Tord hätkähti ja tarttui jo
tikarinsa kahvaan, joka riippui hänellä miekan hihnaan kiinnitetyissä
hopeavitjoissa. Jost ritari seisoi siinä hänen edessään.
"Tekö täällä, Tord herra", lausui ritari pehmeällä, hivelevällä
äänellä, "ja kuningas kun varmaan luulee teidän olevan jo hyväsen
matkan päässä Borgebyn linnasta!"
Vaikka Tord tiesikin olevansa nyt ritarin suhteen voiton puolella, oli
kuitenkin vähiltä, ettei hän siltä ilmaissut itseään. Kiusaus oli kovin
suuri saada nyt kahden kesken kerrankin oikein masentaa tuon kavalan
ritarin. Ja hän sai panna koko hillitsemiskykynsä liikkeelle, joka
hänellä muuten ei ollutkaan niin erittäin suuri, voidakseen tyynnyttää
mielensä ja salata ritarilta hänen tappionsa Ilianan suhteen. Hän siis
vain koitti saada ritarin ymmärtämään, mitä oli ollut kaivosta
hakemassa, osottaen hänelle kilpikoristusta ja kertoen samalla, miten
oli sen kadottanut ja löytänyt taas.
"Se mahtaa olla teille erittäin rakas, tuo kilpikoristus!" huomautti
Jost herra hymyillen.
"Tepä sen sanotte! Rakas se onkin minulle ja onneton se, joka
uskaltaisi ojentaa kätensä sitä minulta riistääkseen... Silloin ei hän
olisi suurenarvoinen."
"Ja niin tulinen olette tuon asian vuoksi, Tord herra!"
"Olen saanut sen eräältä ystävältäni... Se on mitä hienointa tekoa...
Tulkaa mukaan, niin kerron teille sen historian. Se on tehty teidän
isänmaassanne..."
"Joka on ollut isänmaani", ojensi Jost seuraten Tordia, joka halusi
saada hänet pois kaivon läheltä. "Joka on ollut isänmaani, sillä Kaarlo
kuninkaan, armollisen herrani, maa on nyt minunkin maani, minunkin
isänmaani."
"Ja korkea serkkuni tuntee varmaankin sentähden onnelliseksi itsensä...
Mutta kuunnelkaa nyt! Tässä on kolme kuvausta hopeaan kaiverrettuna.
Ensimäinen esittelee ritaria, joka paistaa vanhaa naista hiljaisella
tulella."
"Sehän on ollut merkillinen kultaseppä, joka sen on koristellut",
keskeytti Jost vilkkaasti, mutta kuitenkin huomasi helposti, että nuoli
oli osunut maaliinsa.
"Niin on, merkillinen kultaseppä todella... Mutta asiaan taas. Toinen
kuvaus esittää saman ritarin jalosukuisen neidon ryöstäjänä. Polvillaan
rukoilee neito vapauttaan takaisin, mutta ritari ei kuuntele häntä...
Mitä siitä taulusta arvelette Jost herra?"
"Hm, erittäin merkillinen kultaseppä!" mutisi Jost ritari.
"Ja kolmas taulu sitten! Siinä sama ritari hautaa miehen elävänä maan
alle ja toisen riistää hän kavaluudella kuninkaaltaan. Näillä on näet
hänen konnantekonsa tiedossa... Mitä sanotte nyt, Jost herra...? Eikö
sellaista kilpikoristusta kannata säilyttää?"
"Enpä tiedä", vastasi Jost aivan rauhallisena. "Minun mielestäni olisi
se saanut pysyä piilossaankin. Sillä se näyttää herättävän teissä vain
pahoja ajatuksia! Ystävänänne neuvoisin teitä jättämään tuon kalun,
jolle sairas mielikuvitus on kuviaan maalaillut!"
"Säilytän sen yhtä hyvin itseni kuin ystävänikin vuoksi."
"Ja kuka on sitten tuo ystävä, jonka tähden te niin paljon vaivaa
näette?"
"Se on Niilo Sture!" sanoi Tord katsellen ritaria, joka vaaleni, ja
lisäsi sitten: "Mutta vielä on koristuksessa tyhjä paikka, johon
kultaseppä ei ole mitään piirtänyt... Ja sitä ei hän tule tekemäänkään,
sillä itse olen vielä piirtävä siihen kuvan, joka ei saa olla toisia
huonompi. Tiedättekö, mikä siihen kuvataan, herra Jost von
Bardenvleth?"
"En...!"
"Kosto, eikä mitään muuta!" virkkoi Tord.
He olivat nyt saapuneet pitkään, valaistuun porttiholviin ja sanat
kajahtelevat siellä täydellä voimallaan, ikäänkuin olisivat ne
muuttuneet eläviksi olennoiksi ritarin suusta tultuaan.
Täällä odotti eräs ratsastaja, pitäen Tordin hevosta suitsista kiinni.
Tord hyppäsi satulaan. Mutta ennen lähtöään kääntyi hän vielä ritarin
puoleen ja hänen suuret, rehelliset silmänsä tarkastelivat tätä
hetkisen halveksivasti.
"Hyvä on, jos olette minua ymmärtänyt, Jost ritari", sanoi hän,
"jollette, toivon pian voivani antaa paremmankin selityksen."
Hurjan hevosen kaviot iskivät tulta sen laukatessa pois porttiholvista.
Mutta Jost ritari seisoi siinä hetkisen ja katseli pirullinen hymy
huulillaan poistuvan jälkeen. Kauaksi ei hän kuitenkaan siihen
seisomaan jäänyt, vaan riensi pihalle taas. Siellä heti kaksi varjoa
läheni häntä muurin viereltä.
"Olin sittenkin oikeassa", sanoi toinen, "siellä on siis todella
olemassa salakäytävä, josta en ole tähän asti tiennyt mitään. Jos siis
edelleenkin tahdot tällä tavoin saada neitosen itseesi rakastumaan,
veli Jost, niin luulen, että nyt on kiire tarpeen. Sillä ei ritari
suinkaan jätä keksintöään käyttämättä... Se oli hänen äänensä, jonka
kuulin alhaalla vankilassa."
"Sinäpä sen sanot, Kuntz! Tässä ei ole nyt todellakaan aikaa
hukattavana... Siis Axevallaan, Heikki, Axevallaan!"
Viime sanat lausuttiin kauppasaksalle, samalle, joka vähää ennen
arkkipiispan lähtöä oli ollut keskustelussa ritari Kuntz von
Bardenvlehtin kanssa Lundin piispantalon pihalla. Tämä oli pannut
toimeen silloin saamansa käskyt. Hän oli tavannut Tuure Tuurenpojan ja
tehnyt hänen kanssaan sopimuksen, jonka Jost ritari oli katsonut
tarpeelliseksi, sekä tullut nyt ilmoittamaan toimensa tuloksia.
Selonteko siitä oli jo tapahtunut linnan salahuoneessa, jonne Kuntz
ritari oli suoraa päätä Ilianan luota mennyt. Ääni, jonka oli siellä
alhaalla kuullut Ilianan nimeä mainitsevan, oli tehnyt hänet
levottomaksi ja kertoessaan veljelleen sitten huomionsa, oli se tehnyt
tähän saman vaikutuksen.
Kuntzille oli hänen monivuotisen linnassaolonsa aikana eräs piispan
vanhoista palvelijoista kertonut salaisista maanalaisista käytävistä ja
huoneista ja oli hän heti ottanut tarkan selon niistä. Nyt muisti hän
saman miehen kertoneen vielä yhdestä salakäytävästä, josta tämä mies
oli kuullut puhuttavan ilman että itsekään oli tiennyt missä se
sijaitsi. Ritarin mieleen muistui, että vanhus oli silloin epäillyt
linnan kaivoa. Ja siksi oli hän esittänyt, että se olisi heti
tutkittava.
Siinä tarkoituksessa olivat he sitten kulkeneetkin alas pihalle,
kuulleet kolinaa kaivosta ja vetäytyneet piiloon, kunnes olivat nähneet
ritarin nousevan ylös sieltä. Jost oli silloin mennyt hänen puheilleen.
Ja nyt oli asia selvä. Kaivosta johti käytävä vankilaan. Mitä suurin
kiire oli nyt siis tarpeen, sillä voitaisiin muuten ylhäinen neito
millä hetkellä tahansa siepata heidän käsistään.
Mitään tutkimusta kaivon suhteen ei joudettu nyt toimeen panna. Iliana
neiti oli vain heti pois vietävä, samaa tietä, jota oli tuotukin.
"Riennä miesten luokse vanhan tornin juurelle!" sanoi Jost
kauppasaksalle ja tämä katosi heti portista.
"Ja sinä, veljeni...!" virkkoi Jost veljeensä kääntyen. Mutta tämä
keskeytti hänet äkisti.
"Sananen, Jost... Onko todella tarpeellista, että tämän asian vuoksi
antaudut niin suurelle vaaralle alttiiksi?"
"Minä rakastan neitoa, siinä kyllä", vastasi Jost kiivaasti ja lyhyeen.
"Hän on valmis kieltäytymään vaikka morsiustuolissa, siinäkin on jo
minulle kyllin. Ja vaikka minulla onkin kuninkaan ja Briita rouvan sekä
tämän isän, Olavi herran, suostumus asiassa puolellani, niin ei minulla
ole Åke herran, Iliana neidin oman isän suostumusta."
"Oletko sitten sitä Äke herralta pyytänyt, Jost?"
"Olen, sen olen tehnyt. Ja olen saanut vastauksen, jota ei kukaan
saksalainen ritari saata sulattaa... Mutta enemmän siitä toisella
kertaa, veli Kuntz! Jos sinä autat nyt minua, niinkuin toisillemme
lupasimme tänne lumiseen Pohjolaan lähtiessämme, niin saat olla varma,
että hankin sinulle linnan Ruotsissa. Sillä kaikki onnistuu nyt
paremmin tämän kotimaisen kuninkaan kuin Kristofer Baijerilaisen
aikana."
"No hyvä! En tahdo rikkoa lupaustani!" vastasi veli.
"Niin laita siis heti neitonen vanhan tornin luo, jossa Heikki häntä
rekineen odottaa... Minä pidän sillä aikaa kaivoa silmällä."
Kuntz poistui ja ritari läheni taas kaivoa, jonka reunalle pysähtyi.
Nojautuessaan alas, kuuli hän, kuin olisi joku liikkunut siellä
alhaalla. Hän seisoi siinä kauan aikaa tuskallisessa jännityksessä ja
kuunteli. Muutama silmänräpäys vain ja kaikki voisi olla mennyttä, jos
näet Tord Kaarlonpoika saapuisi ja todistajain läsnäollessa tunkeutuisi
vankilaan juuri kun neitoa sieltä poisviedään. Ja sitä tuskin voisi
kuningas Kaarlokaan enää kärsiä niin suuresti kuin suosikin ritaria.
Mutta juuri ritarin ollessa enimmin levoton taukosi työ alhaalla
yhtäkkiä. Ritari kuunteli henkeään pidättäen. Hän kuuli tukehtuneen
sydäntäsärkevän huudon syvyydestä, eikä senjälkeen mitään enää. Jost
seisoi siinä sitten kauan aikaa vielä kuunnellen, mutta kääntyi lopulta
pihalle päin, jossa luuli tapaavan veljensä onnistuneen toimen jälkeen.
Eräs mies tuli juosten kaivolle ja ritari suuntasi askeleensa häntä
kohti. Miehellä oli jotain kainalossa. Jost ei erottanut kuitenkaan,
mitä se oli. Ja kun hän aikoi ottaa siitä selvän, kuuli hän yht'äkkiä
kolinaa takanaan ja samassa tarttui jäntevä käsi häntä niskasta kiinni.
"Alas, alas, lemmon konna!" Kuului ääni hänen vieressään ja ennenkuin
huomasikaan oli hän jo kaivoon menossa.
Mies jäi typertyneenä paikalleen seisomaan, mutta Brodde riensi hänen
luokseen.
"Liian myöhään, Hollinger!" huudahti hän.
"Liian myöhään!" kertoi Hollinger.
"Heti matkaan!" komensi Brodde. "Ehkä saavutamme ryövärit vielä, sillä
kaukana linnasta eivät he voi olla."
Ja heti sen jälkeen riensi kolme ratsastajaa hurjaa vauhtia eri
haaroille pois Borgebyn linnasta.