Arkkipiispa Tuve.
Kaarina kuningatar kuoli ja Kaarlo suli kyyneliin hänen ruumisvuoteensa
ääressä. Pienet lapset, ne itkivät niinkuin näkivät isänkin tekevän,
paitsi vanhin, Magdaleena, joka jo paremmin käsitti, mitä oli
menettänyt. Tämä tapahtui 7 päivänä syyskuuta vuonna 1450.
Kuningattaren ruumis asetettiin ensin Mustainveljesten luostariin,
mutta vietiin sitten talvella Vadstenaan, jonne kuningas oli antanut
rakennuttaa komean kuorin muistokivineen. Tänne lahjotti hän myös
kallisarvoisen niin kutsutun ciborion eli kauniisti koristellun
rippileipäin säilytyskaapin. Väitettiin, ettei sen vertaista löytynyt
toista Ruotsissa.
Mutta kuinka katkerasti kuningas surikin niin oli ja pysyi kuningatar
poissa. Ja niin alkoi uusi ajanjakso kuninkaan elämässä. Tähän asti oli
hän purjehtinut myötätuuleen. Vieläkin kulkee hän eteenpäin, mutta
tuuli on nyt vastainen.
Ensin kääntyi hän kavaltajia vastaan, joiden vehkeet oli Arbogassa
selville saanut. Mutta huomio, jonka Harmaaveljesten luostarissa teki,
sai hänet taas vihollisten kanssa sovintoon taipuvaiseksi. Tämä
tapahtuikin sitten Tukholman kokouksessa vähän jälkeen kuningattaren
kuoleman. Arkkipiispa ja Strengnäsin Sigge piispa saivat taas lääninsä
takaisin. Maunu Gren oli paennut maasta ja tuomittiin nyt omista ja
vaimonsa varoista korvaamaan sen, mitä oli kruunun varoista tuhlannut,
koska ei ollut saapunutkaan, niinkuin oli kuninkaalle luvannut,
Söderköpingiin tiliä tekemään.
Tanskaan ja Kristian kuninkaaseen nähden tuli väli aina vain
kireämmäksi. Avaskärissä oli kyllä ollut kokous, mutta mitään tuloksia
ei se tuottanut. Kaarlo kuningas jätti Kalmarin vetäytyen Moratorppaan
ja siitä saivat tanskalaiset aiheen keskeyttää kokouksen. Kaarlo oli
ryhtynyt suojeluskeinoihinsa, mutta vahinkoa ne hänelle nyt vain
tuottivat. Hyökkäys Kristian kuninkaan puolelta, josta Maunu Gren oli
puhunut, jäi tekemättä. Kristian itse vain pakeni, kuullessaan, että
Ruotsin kuningas laivastoa varusteli. Sen sijaan uhkasi vaara Kaarlo
kuningasta kokonaan toiselta suunnalta. Se viivähti kuitenkin hetkisen,
eikä saanutkaan enää sitten sitä voimaa, joka sillä epäilemättä olisi
ollut, jos olisi tullut silloin, kun Kaarlon huomio vielä oli aivan
toiseen suuntaan kääntyneenä.
Kuningas kulki Kalmarista Vadstenaan ja täällä sai hän tietää, että
vihollinen oli hyökännyt Norjan puolelta rajan ylitse ja hävitteli
paraikaa Vermlannissa. Heti senjälkeen ilmestyi myös Maunu Gren
laivastoineen Itämerelle ja laski väkensä maihin Kolmärdenin juurelle,
samalla kun Olavi Akselinpoika teki Gotlannista päin maallenousun
Stäkeholman luona hävittäen ja raastaen pitkin Tunan lääniä.
Kaikki siis osotti, että Kaarlon täytyi, jos tahtoi kruununsa
edelleenkin pitää, puolustaa sitä ase kädessä. Niin päätettiinkin
sitten Tukholman kokouksessa 6 päivänä tammikuuta 1452 kuninkaan
kehotuksesta tarttua aseisiin petollista Kristian kuningasta vastaan.
Sana kulki yli valtakunnan ja niin kernaasti toteltiin kuninkaan
käskyä, että ennen pitkää oli 50,000 miestä eri tahoilta rajaa kohti
kulkemassa, jossa Markaryd Lounais-Smålannissa oli määrätty kaikille
yhtymäpaikaksi.
Kun kuningas saapui Markarydiin ja ratsasti noiden lukemattomien
laumojen ohitse, täytti hänen rintansa uljuus ja voitonriemu. Ja hänen
silmänsä säteilivät pelkkää iloa, kun otti vastaan ne uskollisuuden
osotukset, joita sekä talonpoikaisjoukkojen että järjestetyn sotaväen
puolelta osakseen sai. Kaikki osastot eivät olleet edes vielä
saapuneet, mutta kuningas päätti siitä huolimatta marssia rajan yli,
koska sellainen väenpaljous, jos se olisi omaan maahan sijoitettu,
olisi ennen pitkää saattanut sen tuhon omaksi.
Lähetettyään ensin vanhan tavan mukaan sodanjulistusilmoituksen
Kristian kuninkaalle, marssi hän rajan ylitse Fagerhultin pitäjääseen
ja kääntyi sitten sieltä lounaiseen päin Herrevadin luostaria kohden.
Sinne oli hän päättänyt ottaa pääkortteerinsa, ja siellä aikoi hän myös
odottaa matkalla olevain joukkojen saapumista.
Mutta pienen maakirkon tornissa istui Tuve arkkipiispa lämpöiseen
turkkiin kietoutuneena ja katseli kun Ruotsin sotajoukko samosi
eteenpäin pitkin talvista tietä. Oli silloin jäikeenpuolenpäivä
helmikuussa ja omituisesti kimalteli helmikuun aurinko tuhansia
haarniskoita ja keihäänteriä vasten. Sekava häly, jonka eri joukoista
kajahtelevat laulut aikaansaivat, sorisi niin ilkeästi arkkipiispan
korvissa, samalla kun jääkenttä vapisi ja roskui hevosten ja miesten
jalkojen alla. Arkkipiispan sivulla seisoi ritari kypärinsilmikko
suljettuna ja tämä kuvaili hänelle eri osastot aina sitä mukaa kuin
ohitse kulkivat. Ensin samosi siinä suuri joukko, suksilla hiihtäen,
oma lippu mukanaan.
"Se on hiihtomiesten lippu!" sanoi ritari. "Ne miehet, ollen keveästi
varustettuja, kulkevat nopeammin kuin virkuin hevonen."
Hetkinen senjälkeen alkoi kuulua kumeaa ääntä, niinkuin suuri
ratsuparvi olisi jäälle laskeutunut. Pian alkoikin kypärintöyhdöt ja
haarniskat kimallella auringon valossa keveän usvan keskeltä, jonka
päristelevät hevoset aikaansaivat, mutta jonka taas heti vieno
tuulenhenki puhalsi pois. Osaston etunenässä ratsasti komea, kookas
ritari vierellään lippu, johon oli kuvattuna Pyhä Yrjänä hevosen
seljässä ja täysissä varuksissa.
"Siinä on ratsumiesten lippu!" selitti mies. Ja ihmetellen katseli
arkkipiispa tuota uljasta joukkoa rivi riviltä, kunnes väsyi niitä
lukemaan.
Tuskin oli tämä osasto vielä kadonnut, kun jo pyökkimetsän takaa, joka
vasemmalla näköalaa rajoitti, tuli esiin uusi joukko, Se oli
joutsimiesten lippu, jota lippua koristi Ruotsin ja Norjan
suojeluspyhimysten, Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin kuvat. Kaikkia näitä
kolmea lippua ympäröi vielä erityinen suojelusjoukko.
"Mutta mikä osasto se tuolta vielä tulee?" huudahti arkkipiispa
nojautuen eteenpäin paremmin nähdäkseen.
Alas jäälle oli taas ilmestynyt pieni joukkue. Sen etunenässä ratsasti
muhkea herra valkoisen hevosen seljässä. Ja satula ja hevosen suitset
loistivat hänellä vain paljasta kultaa. Samaten olivat haarniskatkin
näillä kallisarvoisemmat ja ratsut kauniimmat, kuin edellisillä
osastoilla.
"Siinä ratsastaa Kaarlo kuningas kahdensadan hovimiehensä kanssa!"
lausui ritari värähtelevällä äänellä, ikäänkuin ei hän enää olisi
voinut pidättää liikutustaan kuninkaan ilmaantuessa kentälle.
Kuninkaan ja hänen hovimiestensä jälkeen kulki kaksikymmentä kanuunaa
ja niiden mukana rekiä, joissa oli ruutia ja kiviä. Se oli jotain uutta
arkkipiispalle. Ritari kuvaili hänelle, kuinka niitä käytettiin, kuinka
yksi ainoa hyvin suunnattu laukaus voi silmänräpäyksessä tehdä enemmän
turmiota kuin kymmenen urhokkainta ritaria tunnissa. Silloin vaaleni
vanha mies ja näytti kädet yhteenliittyneinä vaipuvan rukoukseen.
Luodessaan taas silmänsä ylös, näki hän korkealle kohoovan, suuren
lipun kimaltelevan pyökkimetsän takaa. Kun se tuli lähemmäksi, huomasi
hän siinä neitsyt Marian sädekehän keskelle kuvattuna. Lippua jota,
niinkuin edellisiäkin, vahva suojelusjoukko ympäröi, seurasi joukko
ratsumiehiä. Näillä, niinkuin kuninkaankin seurueella, oli kauniit ja
suuret hevoset.. Monet eriväriset ja erimerkkiset kilvet, samaten kuin
kypärätöyhdötkin osottivat, että siinä ratsasti aateli, ritarit
asepalvelijoineen.
Heitä seurasi jalkaväki lukemattomissa parvissa sekä kaupunki- ja
maarahvasta lippuineen. Viimeisenä ratsasti eri joukkona kaksisataa
ritaria.
"Herra Jumala!" huokasi arkkipiispa, "miesmuistoon ei sellaista
sotajoukkoa ole nähty Ruotsista Tanskan rajan yli kulkevan!"
Hänen vielä puhuessa alkoi pohjoisella taivaanrannalla punainen valo
leimahdella. Se vielä enemmän kuin sotajoukon suuruus sai arkkipiispan
huomaamaan, mitä kohtaloja kohti hänen maansa nyt kulki. Se oli tulen
loistetta, joka johtui palavista, sytytetyistä taloista.
"Ja tuo ei ollut vielä koko sotajoukko?" kysyi arkkipiispa. "Väkeä on
vielä enemmänkin tulossa, sanotte?"
"Ratsastan heitä vastalle, saattaakseni heidät kuninkaan luokse!"
lausui ritari.
"Mutta kutka ovat eri osastojen johtajina ja kuka on järjestänyt tuon
suuren armeijan?" jatkoi piispa tutkistelujaan.
"Kuningas itse on sotajoukon järjestänyt", selitti ritari, "ja siinä
onkin hän koko mestari... Hän on oppinut taitonsa kotimaassani. Ja
yksityiskohdissa huomaakin helposti suuren isänmaani eri maitten
sotatapoja jäljitellyn."
"Niin, Kaarlo kuningashan oleskeli nuoruudessaan kauan aikaa
ulkomailla!"
"Hän on ollut Puolassa, Unkarissa, Itävallassa, Baijerissa,
Meissenissä, Saksissa sekä Reinin rannoilla!" lausui ritari.
"Ilmoittakaapa minulle päällikköjenkin nimet, niin olen silloin
luullakseni jo kuullut ja nähnyt kylliksi", virkkoi arkkipiispa.
"Hiihtäjien etunenässä kulki Herman Berman, ratsumiehiä johtaa herra
Tord Kaarlonpoika ja joutsimiehiä herra Erengisle Niilonpoika.
Ritarijoukkoa johtaa kuningas itse ja hänen lähin miehensä on herra
Kustaa Kaarlonpoika, hänen lankonsa."
"Jumala ja pyhimykset suojelkoot Tanskan maata", puhkesi arkkipiispa
puhumaan. "Kristian kuningas on nykyään Wilsnachissa ja ennenkuin hän
ehtii sieltä kotiin palata, voi koko Skåne jo olla erämaana, niinkuin
Hallanti ja Blekingekin."
"Kuitenkin voidaan sitä välttää!" huomautti ritari verkalleen ja
painolla.
"Ja kuinka ... kenen avulla?"
"Teidän itsenne, herra arkkipiispa... Keskustelussa kuninkaan kanssa,
jos siihen myönnytte, on teillä Skånen kohtalo käsissänne. Jos te ja
Skånen rahvas suostutte kuninkaan ehtoihin, niin pelastuu Skånen
maakunta hävityksestä."
Hetken vaitiolo syntyi. Lopulta nousi arkkipiispa ylös ja katseli
surullisin, huolestunein silmin ritaria.
"Tervehtikää herraanne ja kuningastanne!" sanoi hän sitten, "ja
ilmoittakaa samalla hänelle, että Tuve arkkipiispa on kyllä
keskusteluun saapuva, milloin hän vain niin haluaa. Mutta sanokaa myös
kuninkaalle, että ellei hänellä ole muuta lisättävää, kuin mitä te nyt
olette lausunut, niin ei hän niillä keskusteluilla ole mitään voittava.
Sillä koskaan en tahdo puhua tai tehdä mitään sellaista, joka minulle,
Tanskan valtakunnan arkkipiispana, arvotonta ja alentavaa olisi!"
Näillä sanoilla jätti arkkipiispa Kaarlo kuninkaan lähettilään hyvästi,
joka jäi siihen seisomaan ja katselemaan vanhuksen jälkeen, ikäänkuin
ei olisi oikein käsittänyt tämän sanojen sisällystä. Heti riensi hän
kuitenkin reippain askelin arkkipiispan jälkeen tornin rappusia alas.
Alhaalla odotti reki, johon arkkipiispa istuutui, lähtien viipymättä
etelää kohti ajamaan. Lähtiessään ei hän katsahtanutkaan ritariin, joka
seisoi siinä reen vierellä kallisarvoisissa, kullalla ja hopealla
silatuissa varuksissaan, päässä tiikerinpään kaltaiseksi mukaeltu
kypärä, josta mustanpunainen töyhtö kohosi. Se sama kultaan kuvattuna
kimalteli myös hänen tulipunaisesta kilvestään.
Näytti melkein siltä, kuin olisi arkkipiispa halunnut mitä pikimmin
vihollisritarista etääntyä, samaten kuin suuresta sotajoukostakin,
jonka näkö hänessä herätti vain pelkoa ja surua. Myös tässä pysähtyi
ritari katselemaan vanhuksen menoa, ennenkuin heittäytyi mustan
ratsunsa selkään ja antoi sen laukata pohjaa kohti.
Arkkipiispa tuli Helsingborgista ja oli juuri matkalla Lundiin, kun sai
kuulla, että Ruotsin armeija oli kulkenut rajan yli. Hän ei voinut
silloin pidättää haluaan nähdä omin silmin tämän sotajoukon voidakseen
sitten määrätä vastustuksen vaaran mukaan. Ja niin oli hän poikennut
pieneen maakirkkoon, jonka ohi kuninkaan sanottiin kulkevan. Tänne oli
saapunut sitten kuninkaan lähettiläs pyytämään herransa puolesta
keskustelua arkkipiispan kanssa.
Mutta sillä aikaa kun arkkipiispa jatkoi matkaansa Lundiin, kun ritari,
jolla oli tiikerinpää vaakunassaan, laukkasi pohjaa kohti, sillä aikaa
istui Kaarlo kuningas Herrevadin luostarissa, ritariensa ja
päällikköjensä ympäröimänä, jaellen suullisesti ja kirjallisesti
käskyjään. Ja siinä osotti hän sellaista varmuutta ja taitoa, että
jokaisen täytyi myöntää hänen olevan niinkuin luodun suurta armeijaansa
johtamaan. Reippaudella ja voimalla teki hän tehtävänsä ja oli
sitäpaitse niin iloa ja riemua täynnä, että mitä parain mieliala pääsi
vallalle niin ritareissa kuin koko armeijassakin.
Saatuaan myöhästyneet joukot armeijansa vahvistukseksi ja arkkipiispa
Tuven vastauksen, läksi hän taas matkaan Herrevadin luostarista
kolmantena päivänä sinne tulonsa jälkeen. Erityiset osastot olivat jo
jättäneet luostarin samoten pitkin Helsingborgiin johtavaa tietä, kun
kuningas astui rappusia alas ja nousi hevosensa selkään. Ritari, jonka
tulipunaisessa kilvessä kultaan kuvattu tiikerinpää upeili, seisoi
siinä juuri kuninkaan vierellä, kun tämä asetti jalkansa jalustimeen.
Kuningas kääntyi hänen puoleensa ja lausui:
"Olkaa huoletta vain, Jost ritari, pian saavumme me Lundiin. Ja silloin
saa kyllä teidänkin asianne tyydyttävän käänteen yhtä varmaan, kuin
itsekin toivon parempaa vastausta Tuve arkkipiispalta, kun sillä tavoin
tulen häntä tervehtimään."
Nöyrästi kumarsi ritari korkealle ystävälleen, mutta ei tämä eivätkä
muutkaan huomanneet sitä hymyä, joka hänen kasvoilleen levisi. Se
voikin yhtä hyvin olla heijastusta kuninkaan suosiollisesta hymystä,
kuin jostain muustakin.
"Jos tätä pakkasta vielä kestää edes pari yötä, siksi kun olemme
ehtineet saada Helsingborgin käsiimme", lisäsi kuningas päästyään
satulaan ja katseli luottavasti ympärilleen, "niin silloin, hyvät
herrat ja ritarit, teemme me teon sellaisen, josta meille on yhtä
paljon iloa, kuin Kristian kuninkaalle surua... Aikomukseni on näet,
että ratsastamme sitten suoraan yli jäätyneen salmen Seelantiin. Vai
mitä arvelette te asiasta, hyvät herrat?"
Suostumushuuto kajahti kuninkaan puheelle vastaan.
"Ja luulempa, että sillä tavoin voimme jättää rakkaalle naapurillemme
muiston sellaisen, jota hän ei niinkään helposti ole unhottava!"
Rohkeutta ja toivoa täynnä ratsastivat kuningas ja hänen ritarinsa
luostarista ulos kulkien samaa tietä, kuin vähää ennen sotajoukko oli
mennyt. Ja valtavat eläköönhuudot kajahtelivat kuningasta vastaan hänen
ratsastaissa eri osastojen ohi.
Saman päivän iltana saavuttiin jo Helsingborgin edustalle. Jääkenttä
kahlehti salmen ja riemusta täyttyi kuninkaan rinta suunnatessaan
katseensa tuolle mahtavalle sillalle, joka oli vievä hänet Seelantiin.
Heti käski hän, että jään kestävyyttä oli tutkittava. Samassa kutsutti
hän myös Helsingborgin linnanhaltian luokseen ja vaati häntä heti
linnasta luopumaan. Tämä kieltäytyi ja seuraus oli, että kaupunki
vallattiin ja poltettiin perustuksia myöten.
Jääntutkijat tulivat ja toivat sen tiedon tullessaan, että raivoisa
etelämyrsky oli särkenyt jääkentän hiluiksi. Mitä silmä näki, oli siis
vain ajojäätä. Kaarlo seisoi siinä rannalla katsellen salmea ja jäätä,
joka näytti yhä lujemmin kokoon puristautuvan. Mutta rosoisesta
pinnasta huomasi kuitenkin, että se oli ainoastaan paljasta ajojäätä ja
huokaus tunki silloin hänen rinnastaan esiin. Vaan sitten hän taas
yhtäkkiä havahtui, heittäytyi hevosensa selkään ja huusi ritareilleen:
"Nyt me ratsastamme Landoraan!"
Ja niin lähdettiin taas liikkeelle.
Landora eli Landskrona, niinkuin kaupunkia nykyään nimitetään, oli
siihen aikaan vielä aivan nuori kaupunki. Sen oli näet kuningas Eerikki
Pommerilainen perustanut. Mutta siitä huolimatta kävi kansassa jo
sellainen taru, että jokainen Tanskan kuningas, joka siellä maihin
nousi, menetti senjälkeen henkensä vuoden kuluttua. Helsingborgin
kohtalosta peljästyneinä kiiruhtivat Landskronan asukkaat heti
tunnustamaan Kaarlon kuninkaakseen. Kuningas viipyi siellä kaksi
vuorokautta ja lähetti sinä aikana herroille, papistolle ja rahvaan
miehille kutsun, että saapuisivat hänen luokseen uskollisuutta
vannomaan.
Skånen kaupungeista oli nyt enää jälellä tällä rannalla vain Malmö ja
Lund. Hän päätti nyt suunnata matkansa viimemainittuun, koska se oli
lähimpänä ja koska toivoi siellä saavansa arkkipiispan puolelleen. Se
olisi ollutkin hänelle tärkeä ja suuri voitto. Siellä epäilemättä olisi
tuo arvossapidetty mies vetänyt kansankin mukanaan. Mitään
yksimielisyyttä ei ollut maan suurellisten ja mahtavain kesken ja
kuningas Kristianilta ei voinut apua odottaakaan, niin kauan kuin
ajojäät salmen sulkivat. Yksityiset herrasmiehet kokosivat kyllä väkeä
ympärilleen, mutta eivät voineet vähillä voimillaan mitään aikaansaada
ruotsalaisten ylivoimaa ja yksimielisyyttä vastaan.
Tuve arkkipiispa istui suuressa salissa Lundagårdissaan, niinkuin
piispankartanoa kutsuttiin, puhellen tuomiorovastinsa, herra Pietari
Akselinpojan (Tottin) kanssa, joka myöskin oli Akseli ritarin poikia.
Molemmat herrat päivittelivät siinä pahoja aikoja ja sitä ahdinkotilaa,
johon maa nyt sodan kautta oli joutunut. Se koski yhtä paljon heitä
kuin kansaakin, puhelivat he. Silloin saapui Kaarlo kuninkaan lähetti
tuoden kirjeen, jossa esitettiin vaatimus alistumiseen ja uudistettiin
pyyntö saada keskustelu arkkipiispan kanssa aikaan.
"Mitä on tehtävä?" kysyi arkkipiispa tuomiorovastiltaan laskien kätensä
kutsumuskirjeen päälle ja katsellen huolestuneen näköisenä puhuteltua.
"Taipua myrskyn mukaan ja odottaa aikaa, se on ainoa neuvo, jonka
tiedän", sanoi tuomiorovasti.
"Mutta minun laitani on sama, kuin isänne, jalon Akselin. En voi
taipua, jos sillä tarkoitetaan, että pitää ajatella toista, kuin
puhua ... en Jumal'auttakoon", sanoi hän ja asettaen yhteenliitetyt
kätensä pöydän syrjälle lisäsi: "jospa eivät olosuhteet olisikaan
sellaiset kuin ovat minun ja veljenne, Iivari herran välillä, niin
kyllä meillä vielä neuvoja olisi..."
Viereiseen huoneeseen johtavalla ovella seisoi ritari, jolla oli Jost
von Bardenvlethin vaakuna kallisarvoiseen takkiinsa ommeltuna. Tämä
ritari oli Jostin veli, Kuntz von Bardenvleth, ja oli hän arkkipiispan
linnanvoutina Lundin lähellä sijaitsevassa Borgebyn linnassa. Hän
kuunteli siinä molempain ylipappien puhetta. Eikä se mikään ihme
ollutkaan, jos se hänelle myönnettiin, sillä hän oli arkkipiispan
suosikki, eikä sekään, että hän nyt astui esiin ja sekautui
keskusteluun. Hän mainitsi, että eräs kauppasaksa oli tullut Borgebyhyn
ritarin siellä vielä ollessa ja tältä oli hän saanut kuulla, että
Iivari herra kokosi suuria joukkoja Lillön tienoilla ympärilleen. Mutta
koskiko yritys kuningasta vai arkkipiispaa, sitä ei mies ollut tiennyt.
"Jumala paratkoon!" kuiskasi arkkipiispa luoden vakavat silmänsä
pyhimyksen kuvaan, joka seisoi eräässä seinäkomerossa palava lamppu
jalkojen juuressa. "Myöntyisin, vaikka mihin, kun vaan tietäisin, että
sillä saisin teidän veljenne, tuomiorovasti Pietari, kuninkaan asian
puolelle."
"En tiedä muita suvussani, kuin Eerikki veljeni, joka olisi kantanut
nurjaa kilpeä isänmaataan vastaan!" lausui tuomiorovasti.
Samassa kajahti torventörähdys ja pihalla piispankartanon edustalla
huomasi Kuntz ritari, joka oli rientänyt ikkunan luo, asemiesjoukon.
Peljästyneinä katsahtivat arkkipiispa ja tuomiorovasti toisiinsa ja
molempain huulilta pääsi sana: kuningas. Mutta Kuntz ritari kääntyi
heihin ja sanoi:
"Luulen asemiesten kantavan teidän kilpimerkkiänne, arvoisa Pietari
herra. Ja jos en näe väärin, on se Iivari herra itse, joka seisoo
täällä ulkopuolella."
"Hän tahtoo siis pakottaa minua!" sanoi arkkipiispa tullen miettivän
näköiseksi. "No niin... Tanskan onni ennen kaikkia! Kiiruhtakaa, Kuntz
ritari", lisäsi hän, "ja saattakaa Iivari herra heti tänne saliin."
Hetkisen kuluttua seisoikin Iivari Akselinpoika jo arkkipiispa Tuven
edessä. Hän oli muhkea ritari, silmät salamoivat ja ryhti niin uljas,
että yksin sekin jo kunnioitusta vaati. Mutta myös arkkipiispa oli
kunnianarvoisen näköinen ukko. Halvasta tilasta oli hän kohonnut
asemaansa. Ja syvä vakavuus, joka silmistä loisti, arvokkaisuus, joka
ilmeni hänessä, liikkui hän sitten vaikka kuninkaankin seurassa, se
kaikki vaikutti, ettei kukaan tullut ajatelleeksikaan hänen halpaa
syntyperäänsä, vaan ainoastaan, että hän oli ensimmäinen mies
valtakunnassa kuninkaan jälkeen.
"Kaikista vähimmin odotin teitä tällä hetkellä luokseni, Iivari
herra", lausui arkkipiispa ritarille. Mutta tämä astui ukkoa kohti
sellainen lämmin ilme kasvoissa ja koko olennossa, että se ihmetytti
kaikkia huoneessa olijoita.
"Voin sen kyllä käsittää", virkkoi ritari. "Se on kai kaikki riidan
vuoksi, joka välillämme vallitsee. Ja sen asian tähden olen minä nyt
saapunutkin luoksenne."
Ritarin ulkonäkö, joka ei ollenkaan ollut sopusoinnussa sanojen
sisällyksen kanssa, erhetytti arkkipiispaa. Siksi ei hän heti
tuonutkaan esille sovintoehdotustaan, vaikka muuten olikin jo kernas
sen esittämään. Mutta Iivari herra jatkoi:
"Ehdotukseni on nyt teille, arvoisa arkkipiispa Tuve, että antaisimme
yksityisriitain levätä, niin kauan kun vihollinen on maassa..."
"Herra Iivari!" puhkesi arkkipiispa sanomaan tarttuen liikutettuna
ritaria kädestä kiinni.
"Ensin rauha maahan", jatkoi tämä, "ja sitten vasta keskinäiset riidat
ratkaistakoon. Ja ehkä me siinä silloin onnistummekin paremmin kuin
tähän asti, kun ei Ruotsin kuningas vielä ollut maahan tullut..."
"Puhutte niinkuin ainoastaan ritari puhua voi!" virkkoi vanha
arkkipiispa hymyn levitessä hänen vakaville, kurtistuneille
kasvoilleen.
Puhe kääntyi sitten sotaan ja Kaarlo kuninkaan kehotukseen, että
Skånelaiset kiirehtisivät vannomaan uskollisuusvalaa, sekä lopulta
hänen vaatimuksensa, että arkkipiispan oli persoonallisesti hänen
luokseen saavuttava. Arkkipiispa vakuutti lujan päätöksensä olevan
ennen hautautua Lundagårdinsa ja tuomiokirkkonsa raunioihin, kuin
luopua kuninkaasta, jonka päähän omin käsin oli kruunun asettanut,
mutta kysyi kuitenkin nyt ritarilta tämänkin mielipidettä asiassa.
Tarkkaavasti kuunteli Iivari herra piispan puhetta ja mietti sitten
hetkisen ennenkuin ajatuksensa lausui. Hänestä ei toisen asian
tarvinnut estää toista. Ei ainoastaan Lundagårdia ja tuomiokirkkoa,
vaan koko suurta ja rikasta arkkipiispankaupunkia oli puolustettava.
Mutta sen ei suinkaan tarvinnut estää arkkipiispan käyntiä kuninkaan
luo. Päinvastoin pitäisi yrittää, eikö vaaraa hyvällä voitaisi välttää
tai ainakin olisi saatava muutamaksi päiväksi aselepo aikaan. Sen
kuluessa jo voisi Iivari herran väki saapua paikalle sekä yksi ja
toinen muistakin herroista. Itse tahtoi Iivari herra jäädä kaupunkiin
ja odottaa siellä väkensä tuloa. Ja vaikka ei se ehtisikään, kuitenkin
kärsiä vaivat tasan arkkipiispan kanssa.
Keskustelu kesti pitkän aikaa. Mutta juuri kun Iivari herra aikoi
poistua arkkipiispan luota, astui Kuntz ritari sisään taluttaen kädestä
piispan vanhaa palvelijaa, joka, kasvot kauhua kuvastellen, syöksyi
herransa eteen.
"Herra meitä armahtakoon!" huusi hän ja vaipui itkien arkkipiispan
jalkoihin. "Ruotsin kuningas on Borgebyssä!"
"Kuningas Borgebyssä!" huudahtivat arkkipiispa ja Iivari herra samalla
kertaa.
"Niin, armollinen herrani!" sammalsi palvelija. "Tuskin oli vielä tunti
siitä kulunut, kun voutinne, jalo Kuntz ritari, linnan jätti, niin
kuulimme jo ulkoa torvien törinää. Ja kun katsoimme sinne, seisoi
ainakin tuhannen ratsumiestä jo siinä porttimme edustalla. Ratsumiesten
päällikkö, joka kutsui itseään Tord Kaarlonpojaksi ... tulisoihdun
valossa näimme, että hänellä oli sama kilpimerkki, kuin itse kuningas
Kaarlolla ... vaati päällikköä antaumaan..."
"Ja päällikköni?" kysyi arkkipiispa levottomana.
"Hän kieltäytyi jyrkästi..."
"Hyvä, hyvä!" huudahti arkkipiispa, "siitä olkoon hänelle ikuinen
kunnia!"
"Niin, mutta vähän siitä hyötyä oli", jatkoi palvelija. "Tuskin olivat
vielä linnan portit suljetut, kun jo tuo ankara ritari, Tord herra,
antoi ryntäyskäskyn... Heillä oli rynnäkköportaita mukanaan ja meitä
oli vähän... Armollinen herra, Borgeby on nyt Kaarlo kuninkaan käsissä.
Hädin tuskin vain onnistui minun ja muutamain harvain paeta sieltä.
Muut, niiden joukossa urhoollinen päällikkökin, ovat vankina."
"Siinä tapauksessa ei ole aikaa yhtään menetettävänä!" puuttui Iivari
herra puheeseen. "Kuningas saapuu kai pian itsekin linnaan, ja silloin
ei viipyne monta tuntia ennenkuin hän on täällä, jollette te, arvoisa
isä, voi saada sitä aikaa pidennetyksi."
Ei kauan tämän jälkeen lähetti Kaarlo kuningas uuden tervehdyksen,
että, ellei arkkipiispa viipymättä saapuisi, olisi Lund ennen aamun
koittoa jo porona. Arkkipiispa vastasi nyt olevansa melkein yhtäpian
kuninkaan luona, kuin ritarikin, joka oli sanan tuonut.
Mutta tuskin teki kuitenkaan kertomus Borgebyn menetyksestä keneenkään
sellaista vaikutusta, kuin arkkipiispan linnanhaltiaan. Ei se ollut
pelkoa, ei vihaa, eikä levottomuuttakaan, vaan pikemmin kaikkea
yht'aikaa, joka hänen kasvoillaan kuvasteli. Pian hän kuitenkin taas
hämmästyksestään toipui.
Ja kiirein askelin jätti hän suuren salin. Laittaessaan sitten kaikkia
kuntoon arkkipiispan matkaa varten, johon kuului myös aseellinen
suojelusjoukko, hänen oman johtonsa alaisena, tapasi hän pihalla
kauppasaksan. He eivät näyttäneet olevan tuntemattomia toisilleen ja
ritari iski heti miehelle silmää, jonka merkityksen tämä näytti hyvin
ymmärtävän, sillä hän pysähtyi. Ritari jakeli kiireesti käskynsä
kahdelle miehelle, jotka olivat seuranneet häntä. Nämät etääntyivät
heti määräykset saatuaan. Ja kauppasaksa astui esiin.
"Huonosti ovat nyt asiat!" sanoi hän.
"Tiedän", vastasi ritari lyhyeen, "ja siksi minä lähdenkin nyt itse
arkkipiispan mukaan."
"Mutta ylhäinen neito?"
Ritari silitteli kädellään vaatekappaletta, joka kauppasaksalla oli
siinä käsivarrellaan näkyvissä, ikäänkuin olisi hän muka ollut sen
kaupoissa ja puhellut vain sen hinnasta. Eikä terävinkään silmä olisi
aavistanut, mitä heidän kesken tapahtui.
"Ole huoletta vain", sanoi hän, "ei kukaan kuninkaan sotajoukossa tunne
Borgebyn linnan salaisia käytäviä ja huoneita... Ja jos en minä voi
Jostin kanssa puheisiin päästä, niin voit sen tehdä sinä..."
Mies antoi merkin, että oli asian täydellisesti käsittänyt ja heti
senjälkeen jätti hän piispankartanon. Mutta ritari puolestaan riensi
valmistamaan piispan matkaa.