Sanansaattaja.
Molemmat ystävykset suuntasivat askeleensa Niilo Bonpojan asuntoon ja
siellä saivatkin he rauhassa puhella kaikesta, mitä heillä toisilleen
kerrottavaa oli. Ikäänkuin huomaamatta kääntyi keskustelu kuitenkin
heti kuningasta ja valtakuntaa koskeviin asioihin. Tord oli varma, että
sotaa ei voitu enää välttää ja hän iloitsi jo, että he saisivat taas
yhdessä taistella, hän ja Niilo. Ja silloin olisi Niilokin taas
raivaava miekallaan tien kuninkaan ystävyyteen. Surullisesti hymyili
Niilo ystävän kuvitteluille, huomautti, kuinka kaikki olosuhteet
sotivat niitä vastaan, mutta Tord kumosi ne hänen väitteensä. Ja niin
joutuivat he vähitellen taas puhelemaan omista asioistaan ja Tord
ilmaisi silloin Niilolle, että hän pian aikoi viettää häänsä neiti
Iliana Tottin kanssa.
"Oletko siis jo saanut hänen isänsä suostumuksen?"
"En, mutta aion ennen pitkää hankkia sen!" vastasi Tord. "Ja sille
retkelle tulet sinä kai mukaan? Olen ajatellut, että jo syksyllä
lähtisimme matkalle."
Niilolla ei ollut mitään sitä vastaan ja he sopivat, että Tord niihin
aikoihin tulisi Ekesjöhön Niiloa hakemaan, josta he sitten yhdessä
matkustaisivat Tanskaan neitosen isän, herra Åke Akselinpojan luokse
Hjulebergiin.
Kättä puristaen erosivat he sitten toisistaan. Oli tullut aamu jo
heidän siinä puhellessa. Ja Niilo ratsasti sen vielä kestäissä Brodden
kanssa Vadstenasta.
Viikkoja kului. Kuningatar oli tointunut jo niin paljon taudistaan,
että voi ajatella matkaa Tukholmaan. Ennen lähtöään määräsi hän
kuitenkin Vadstenan luostarikirkossa lepopaikan itselleen Filippa
kuningattaren viereen. Kuningas oli kyllä levoton hänen tähtensä, mutta
ei hän silti tullut ajatelleeksi, että voisi kadottaa hänet. Niin pian
siis kuin kuningatar oli tointumaan päin, jätti hän hänet ja matkusti
Tukholmaan, jossa hänellä oli joukko hallitusasioita hoidettavana,
samalla kuitenkin pitäen rangaistuja herroja tarkasti silmällä.
Näytti kuin olisi Kaarlo nyt saanut entisen voimansa ja reippautensa
jälleen. Sillä moneen vuoteen ei hän ollut sellaista toimi-intoa
osottanut, kuin mitä hänessä nyt taas huomattiin. Mutta uusi suosikki,
herra Jost von Bardenvleth, kohosi päivä päivältä yhä suurempaan
suosioon. Ja hädin tuskin vain sai kuningatar Tukholmaan palattuaan
hänet niin paljon ritarista erilleen, että vietti edes sen hetken ajan,
jonka valtiotoimet myönsivät, hänen seurassaan. Kuitenkin oli hänen
otsansa aina kirkas ja suunsa hymyyn vetäytyneenä, kun astui
kuningattaren huoneeseen ja näki hänet siellä tyttäriensä ja
hovineitojensa keskellä. Heillä oli ollut kaikkiaan yhdeksän lasta,
mutta neljä poikaa ja yksi tyttö oli kuollut, niin että ainoastaan
neljä tyttöä oli nyt enää jälellä. Vanhin näistä oli Magdalena, äidin
kuva ja isän lemmitty.
Eräänä päivänä, kun kuningas mitä parhaimmalla tuulella tuli
kuningattarensa luota, kohtasi hän Tord Bonden.
"Mitä on teillä sydämellänne serkku?" kysyi kuningas, "näytätte niin
juhlallisen näköiseltä!"
"Aion matkustaa Gotlantiin kosioretkelle!" vastasi Tord.
"Gotlantiin!" huudahti kuningas. "Mitä sanottekaan, Tord Kaarlonpoika,
vihollisenko luokse kosioretkelle?"
"Ja sen te sanotte niin varmana, kuin tietäisitte jo kenen luokse olen
menossa," virkkoi Tord, "kuitenkin, Jumala paratkoon, vihollisen luokse
olenkin nyt matkalla ja siksi olen tullut pyytämään teidän
suostumustanne siihen."
"Ja ketä tähtää tämä kosiomatkasi?" kysyi kuningas vallan vakavana.
"Neiti Iliana Åkentytärtä, joka nykyään oleskelee serkkunsa, Briita
rouvan, luona Hammarstadissa."
"Neiti Ilianaa!" huudahti kuningas. "Mitä sanottekaan, serkku, neiti
Ilianaa?"
Tordia kummastutti, että kuningas sitä niin ihmetteli, enemmän kuin
äsken hänen ilmoitustaan, että oli vihollisen luokse kosioretkelle
menossa. Hän näytti paljoa vähemmän kiinnittävän mieltään Åke
Akselinpoikaan, kuin hänen tyttäreensä.
"Tuntuu siltä", uskalsi Tord huomauttaa, "kuin olisi teillä enemmän
neitoa, kuin hänen isäänsä, omaa vihollistanne, vastaan."
"Niin!" vastasi kuningas, "niinhän se onkin asianlaita...! Täytyy
tunnustaa, että olen antanut tässä asiassa toiselle sanani..."
"Ja kelle sitten?" kysyi Tord tulistuneena, posket punottavina.
Kuningas katseli tutkivasti häntä ja vastasi sitten ulkomuodoltaan
aivan tyyneenä:
"Tässä asiassa olen luvannut puoltolauseeni ritari Jost von
Bardenvlethille."
"Jost von Bardenvlethille!" huudahti Tord, mutta hillitsi heti itsensä
ja lisäsi: "Vähän se häntä hyödyttää..."
"Älkää liikoja siinä suhteessa kuvitelko, Tord ... ritarilla on sekä
neidon että suvun suostumus."
"Sen näyttää tulevaisuus...!"
"Niin ja lähin tulevaisuus vielä", lisäsi kuningas hyväntahtoisesti.
"Te huomaatte siis, etten voi antaa suostumustani teidän
kosiomatkaanne."
Nämät sanat sanottuaan käänsi kuningas hämmästyneelle Tordille selkänsä
ja meni huoneisiinsa.
Tordilla oli reipas, päättävä luonne. Hän teki heti päätöksensä. Ei se
veisi paljon aikaa, vaikka hän matkustaisi Hammarstadiinkiin ottaakseen
siellä selvän kuninkaan sanojen todenperäisyydestä. Keskustelu Niilon
kanssa Vadstenassa, jonka kuluessa oli tullut puheeksi Jost ritarin
rakkauskin Ilianaan, tuli siinä nyt myös Tordin mieleen. Mutta
epäilemättä ei Niilo ollut kertonut siiloin kaikkea mitä asiasta tiesi.
Siitä oli pidättänyt häntä ehkä epävarmuus hänen, Tordin tunteista, ja
ehkä myöskin se, ettei tuntenutkaan asiaa muuta kuin epäilyttävien,
lentävien huhujen kautta. Ja niin päätti Tord ratsastaa Hammarstadiin.
Samana iltana lähti hän jo Tukholmasta. Mutta saapuessaan Hammarstadiin
ei hän tavannut kumpaakaan siellä ei Briita rouvaa eikä Iliana neitiä.
Edellinen oleskeli Örebrossa, jossa miehensä nyt oli linnanhaltiana
Niilo Juhonpojan (Oxenstjernan) jälkeen. Jälkimäisestä ei kukaan
tiennyt sen enempää, kuin että hän illalla ennen Briita rouvan lähtöä
oli mennyt erään ritarin kanssa lahdella keinuvaan laivaan, joka sitten
oli purjehtinut pois. Kuitenkin oli se tapahtunut Briita rouvan
suostumuksella, sillä itse oli hän seurannut heitä rantaan ja katsonut,
kun neito nousi laivaan ja purjehti ulapalle.
Linnantuvassa sai Tord nämät tietonsa. Ja hän seisoi siellä otsa
synkkänä, silmät tulta iskien, niin hurjana ja pelottavana, että
Erengisle herran uskolliset, vanhat palvelijat menivät matkaansa
päästäkseen enemmistä tiedusteluista. Ainoastaan talon vouti jäi
jälelle. Hän oli nuori, vilkassilmäinen mies ja tarkasti seurasi hän
ritarin pienintäkin kasvojen ilmettä. Ritari juoksi vuodin luokse,
tarttui tätä käsivarresta kiinni ja puristeli sitä niin, että vouti
muuttui melkein mustaksi muodoltaan.
"Kuka oli tuo ritari?" kysyi hän.
"Armollinen herra, häntä en tuntenut", lausui vouti. "Kuka hän oli, sen
tietää ainoastaan Briita rouva."
"Kautta Jumalan, murskaksi lyön sinut, mies, ellet heti sano, kuka
ritari oli!" huudahti Tord. Hänen katseensa, yhteenpuristuneet
nyrkkinsä, se voima, jolla miestä piteli, kaikki se oli riittävänä
todistuksena, että tässä oli tosi edessä, että hänen hetkensä olivat
luetut, ellei täyttäisi ritarin pyyntöä.
"Armoa, herra, armoa!" ähkyi hän. "Tahdon ilmoittaa hänen nimensä, jos
ritarisanallanne vakuutatte, ettette ilmaise minua, sillä asia on
pidettävä salassa. Ei kellään saa siitä olla vähintäkään aavistusta."
Tord tuli yhä levottomammaksi tätä puhetta kuullessaan. Ryöväys
Raisiossa, merirosvojen takaa-ajo, Iliana ja Briita kavalan Jostin
vallassa, kaikki se tuli taas hänen mieleensä. Kaikki se muodosti
kamalan yhteyden tämän kanssa. Ja ritarin teko sai taas Tordin mielessä
toisen värin, kuin mitä tämä itse oli siitä koittanut kuninkaalle
uskotella. Hän oli jo varma, että se oli Jost von Bardenvleth, joka oli
Ilianan vienyt. Ja vihassaan unhotti hän aivan, että oli nähnyt juuri
vähää ennen ritarin kuninkaan luona Tukholmassa.
"Heti hänen nimensä!" huusi hän voudille, välittämättä ollenkaan tämän
vaatimuksesta.
"Se oli herra Maunu Gren!" tunnusti vouti.
"Maunu Gren!" toisti Tord epäilevänä. Vouti, huomattuaan, ettei
sanojaan uskottu, kertoi tapauksen asianhaaroja myöten, kuinka laiva
oli saapunut ja kuinka levoton ritari oli ollut, ennenkun taas sai
nostaa purjeet ja jättää Ruotsin rannikon.
Tord ei voinut epäillä enää. Hän vain ihmetteli mihin Maunu herran
matka kulki. Ja niin unhotti hän heti omat asiansa kuullessaan jotain,
joka koski kuningasta ja valtakuntaa.
"Ja mihin oli ritari matkalla?" kysyi hän voudilta.
"Tanskaan, herra", lausui vouti, joka ei luullut enää olevan tarpeen
pitää asiaa salassa, kun kerran jo oli ritarin nimen ilmoittanut,
"Tanskaan kuningas Kristianin luo."
Siis kavaltaja, joka tahtoi näyttää koko maailmalle, mikä hän
todellisuudessa oli.
Tord jätti heti senjälkeen Hammarstadin. Hän päätti nyt jatkaa
matkaansa suoraan Tanskaan Hjulebergiin, joka oli aivan lähellä
Falkenbergia Hallannissa. Hän suuntasi senvuoksi matkansa
Södermanlannin ja Itägöötinmaan kautta ja tuli muutamien päivien
kuluttua Ekesjöhön Smålannissa, jossa asui Svante Bonpoika (Yö ja
Päivä), Niilo Bonpojan veli.
Tordin saapuessa oli Niilo metsästämässä, mutta tuli jo illalla kotiin
ja oli valmis seuraavana päivänä matkaan Tordin kanssa. Niilo oli yhtä
hämmästynyt kuin Tordkin, kuullessaan Ilianan lähdön Maunu herran
kanssa ja että tämä ritari nyt todella oli poistunut maasta ja mennyt
Kristianin palvelukseen. Hän uskoi nyt aseenkantajansa kertomuksen ja
jutteli ystävälleenkin, mitä Brodde oli yöllä Arbogassa kuullut.
Seuraus oli, että Brodde kutsuttiin molempain herrain luo ja sai ottaa
heidän kanssaan yhdessä osaa neuvotteluihin.
Päätökseksi tuli, että Brodde lähtisi Skåneen päin tietoja hankkimaan,
kun sitävastoin molemmat ystävykset ratsastaisivat Hjulebergiin.
Seuraavana päivänä lähtivät he sitten matkaan. Brodde kääntyi heti
etelään, mutta Niilo ja Tord ratsastivat Jönköpingiin jatkaakseen
sieltä yhä eteenpäin kulkuansa.
Ratsastaessaan kaupungin raatihuoneen ohitse, tapasivat he miehen, joka
tarkasteli heitä tutkien, etenkin Tordia. Viimein tuli hän heidän
luokseen ja kysyi, eikö toinen heistä ollut herra Tord Kaarlonpoika.
"Kyllä, minä olen!" vastasi Tord.
"Minulla on teille eräs kirje, mukanani, Tord herra!" lausui mies.
"Keltä?" kysyi Tord.
Sitä ei mies kuitenkaan tahtonut sanoa, vaan halusi hän tavata Tordia
hänen asunnossaan. Tord ilmoitti kyllä, ettei hän aikonut kaupungissa
asuntoa itselleen hankkia, vaan päinvastoin jatkaa yhä matkaansa
eteenpäin, mutta silloin virkkoi mies:
"Niin paljon voin sanoa, että mitä minulla on teille kerrottavana,
ansaitsee kyllä tunnin, kahdenkin pysäyksen!"
Se tiedonanto sai Niilon ja Tordin jäämään hetkiseksi kaupunkiin. Mies
seurasi heitä, odottaen, kunnes he saivat hevoset talliin ja löysivät
asunnon, jossa voivat rauhassa puhella. Tord, tultuaan sisään ja
luotuaan silmänsä mieheen, joka jo ennenkin oli tuntunut hänestä
tutulta, luuli nyt tuntevansa hänet. Sanantuoja oli tanakka mies ja
ahavoituneet, arpiset kasvot osottivat selvään, että hän oli ollut
monessa leikissä mukana. Hän näytti jo edeltäpäin aavistavan, mitä
ritari aikoi kysyä. Ja vältti sitä sillä, että heittäytyi hänen
jalkoihinsa ja pyysi anteeksi.
"Mitä tarkoitatte!" kysyi Tord astuen askeleen takaperin. "Mitä on
minulla teille anteeksi annettavaa?"
"Ettekö muista enää Raision kirkkoa?" kysyi mies. "Minä olen sama Jösse
Bonpoika, joka silloin toin Niilo herralta sanan, että tulisitte
kohtaamaan häntä Raision kirkkoon. Siitä on nyt kulunut jo enemmän kuin
kahdeksan vuotta."
Nyt muisti Tordkin. Sama merirosvo, joka oli tahtonut nutistaa hänet,
mutta jota hän päinvastoin oli niin pahoin pidellyt että tämä sai koko
kesän maata sairaana Raision kirkkoherran luona, joten vasta syksyllä
myöhään oli voinut ajatella matkaa Ruotsiin. Hän oli sitten antautunut
Kristoferin palvelukseen ja oli nyt kuningas Kaarlon asemiesjoukon
päällikkönä.
"Voitteko unhottaa sen, mitä silloin yritin teille tehdä?" jatkoi mies.
"Olen aikoja sitten jo jättänyt ne, jotka kutsuivat itseään Jumalan
ystäviksi ja kaikkien muitten vihollisiksi, ja palvelen nyt samaa
kuningasta kuin tekin."
"Sydämestäni sen anteeksi annan", vastasi Tord tarttuen miehen käteen
ja nostaen hänet ylös. "Mitä silloin tahdoitte minulle tehdä, oli
vihollisena! Ja nyt saa se olla minun puoleltani unhotettu, varsinkin
kun luulen jättäneeni teille siitä muiston, jota teidän tilallanne en
niinkään hevillä luulisi voivani unhottaa! Mutta älkäämme puhuko enää
siitä... Ennen kaikkia, mikä on se asia, joka teillä on minulle
ilmoitettavana."
Jösse Bonpojan silmät harhailivat ympäri huonetta, kun nousi ylös, eikä
hän uskaltanut katsahtaakaan ankaraan ritariin. Mutta se ehkä johtui
vain hänen ankarasta mielenliikutuksestaan. Hän kopeloi kiireesti
röijynsä alustaa ja otti lopulta sieltä esiin pienen kirjeen, jonka
jätti Tordille.
Tord avasi kirjeen ja luki sen. Se oli aivan lyhyt:
"Minut viedään yhdessä herra Maunu Grenin kanssa vangittuna Lybeckiin",
oli siinä. "Älkää kuitenkaan ryhtykö mihinkään pelastushommiin. Se
olisi nykyisissä olosuhteissa samaa, kuin turmella kaikki. Mutta
luottakaa minuun. Ennen kuolen, kuin rikon lupaukseni. Iliana
Åkentytär."
Vihaa kuohuen ja hämmästyneenä jätti Tord kirjeen Niilolle kääntyen
samassa Jösse Bonpoikaan ja kysyi tältä, kuka oli hänelle kirjeen
antanut.
"Iliana neiti itse", vastasi Jösse ja lisäsi: "Pääsin Maunu Grenin
laivaan, kun hän läksi Turusta. Olin näet siihen aikaan Suomessa
kuninkaan asioilla ja saavuin juuri Viipurista Turkuun, kun Maunu
herrakin sinne Ruotsista saapui jättääkseen Turun linnan herra Eerikki
Akselinpojan haltuun. Maunu herra sanoi lähtevänsä Ruotsiin kuninkaan
luokse, enkä minä siis epäillyt seurata häntä. Hän purjehtikin todella
Ruotsin rantamalle, mutta pysähtyi Hammarstadin lahteen ja sittenkun
oli saanut sieltä Iliana neidin laivaansa, nosti hän taas purjeet ja
matka kulki nyt hyvässä myötätuulessa etelää kohti."
"Mutta miksette eronnut Maunu herrasta Hammarstadissa?" kysyi Niilo.
"Siellähän olisitte päässyt maihin!"
"Minut pidettiin vankina laivalla", vastasi Jösse, "eikä kukaan saanut
henkensä uhalla jättää alusta, muutamia luotettuja miehiä
lukuunottamatta, jotka soutivat veneen maihin ja taas takaisin."
"Eikö siis Maunu herra tiennyt, että olitte kuninkaan asemiehiä?" kysyi
Niilo, joka ollen tyyneempi kuin Tord tahtoi tutkia asian tarkemmin
kuin tämä.
"Kyllä hän sen tiesi. Sanoinhan minä sen hänelle. Mutta hän tahtoi,
että rupeisin hänen miehekseen. Ja siihen ei minulla tietystikään ollut
halua, koska muutan herraa mieluummin omasta kuin muitten tahdosta...
Kun en siis suostunut, piti hän minut vangittuna niin kauan kun laiva
oli lahdessa."
"Ja Iliana neiti?" kysyi Tord.
"Neitoa kohdeltiin niinkuin ylhäissukuista neitoa pitääkin", vastasi
entinen merisissi, "ja merelle tultua päästettiin minut myös taas
vapaaksi ja sain sitten olla, miten itse halusin. Silloin tuli neito
eräänä päivänä luokseni ja kysyi, kuka olen ja mihin aioin... Se
tapahtui vähää ennemmin, kuin saimme kaksi kauppalaivaa näkyviimme,
joita Maunu herra heti alkoi ajaa takaa ja saikin hän ne lopulta
onnellisesti käsiinsä. Ylhäinen neito tuskin ehti kuulla vastaukseni,
että pyrin Ruotsiin, kun hänet jo komennettiin kannen alle. Pian
senjälkeen tapahtui sitten tuo onnettomuus."
"Onnettomuus?" huudahti Tord ja Niilo samalla kertaa.
"Niin", jatkoi Jösse, "luulin, että siitä kirjeessä puhutaan... Suuri
lybeckiläinen sotalaiva hyökkäsi Maunu herran kimppuun. Ja ankaran
taistelun jälkeen täytyi hänen antautua väkineen vangiksi, vaikka
hänellä olikin laivassaan kaksisataa miestä."
"Herra armahtakoon, Jösse Bonpoika!" puhkesi Tord puhumaan, mutta Jösse
kiiruhti heti lisäämään:
"Vaara on ohitse nyt. Sillä Lundin läpi kulkiessani sain kuulla, että
kuningas Kristian, Norjasta kruunausmatkalta palattuaan, oli heti
lunastanut Maunu herran, joka nauttii hänen erityistä suosiotaan.
Myöskin Iliana neiti kuuluu nyt olevan Köpenhaminassa, mutta odotetaan
piakkoin saapuvaksi Iivari Akselinpojan luokse Lillöhön."
"Missä saitte sitten tämän neidin kirjeen?" kysyi Tord.
"Se tapahtui silloin", jatkoi Jösse, "kun lybeckiläinen sotalaiva sai
Maunu Grenin aluksen haltuunsa, kun sen miehistö ei enää voinut pitää
puoliaan. Seisoin maston vieressä, sillä en voinut olla minäkään
taisteluun osaa ottamatta. Silloin kuulin neitosen huutavan nimeäni ja
kun kiiruhdin hänen luokseen jätti hän kirjeen minulle."
"Kauan olette sitä viivyttänytkin!" lausui Niilo epäluuloisena.
"Varmaankin on teillä ollut siellä Skånessa päin paljon puuhaamista."
"Siltähän se voi tuntua ja tavallaan olettekin oikeassa... Luulen
kuitenkin hyödyttäneeni kuningas Kaarloa ja Ruotsin valtakuntaa
viipymiselläni. Kun lybeckiläinen oli voittanut, ei se tiennyt aluksi,
mitä tehdä niin monilla vangeilla. Siksi laski se heistä heti osan
Skånen rannikolle. Niiden joukkoon satuin minäkin. Toisen osan lähetti
se Danzigiin ja niille kävi onnettomasti, sillä ne mestattiin joka
ainoa. Ja niin olisi kai käynyt Maunu Grenillekin Lybeckissä ellei
kuningas Kristian olisi väliin mennyt... Tulin maihin lähellä
Trelleborgia ja siellä kuulin jo puhuttavan kiihkeästä riidasta, joka
oli syntynyt Iivari Akselinpojan ja Lundin arkkipiispan Tuven välillä.
Eräässä oluttuvassa sen kuulin, jonne menin juomaan mukillisen olutta.
Siellä kaksi miestä puheli asiasta. Toinen heistä oli Ruotsista ja hän
oli tuonut herra Tuure Tuurenpojalta Axewallasta sanaa Iivari
herralle."
"Tuure Tuurenpojalta!" huudahti sekä Tord että Niilo.
"Niinkuin sanoin, oli hän herra Tuure Tuurenpojan lähetti. Ja oli hän
tullut kuulustelemaan, miten Maunu herran oli käynyt. Siitä asiasta oli
minulla paraimmat tiedot annettavana ja siten tulin kuulleeksi
kaikenlaista, sillä olut oli hyvää ja mies puhelias. Tuure herra ja
moni muukaan eivät ole kuninkaan ystäviä. Kun tahdoin saada asiasta
vielä tarkempia tietoja ja kun mies muutaman päivän kuluttua oli
lähtevä Lillöhön niin päätin seurata häntä sinne. Mutta Iivari herra
oli niin kiintynyt riitaansa arkkipiispan kanssa, ettei häneltä muuhun
aikaa riittänytkään. Kun sanoin hänelle lähteväni Ruotsiin, pyysi hän
minua tervehtimään veljeänsä, herra Eerikki Akselinpoikaa ja sanomaan,
että tuuli oli kääntymässä ja että oli paras hänenkin nyt katsoa
eteensä... Niin hän sanoi ja sitten matkusti hän Lundiin. Siellä
viivyin minäkin hetkisen aikaa. Mitä sain tietää, sisältyy siis
pääasiassa siihen, että Tanskan ja Ruotsin herroilla on salahankkeita,
joista hedelmät näkyvät vuoden, kahden kuluttua... Tuure herra
oleskelee nykyään täällä kaupungissa, näin hänet, ja Eggert herra tuli
myös tänne eilen Rumlaborgista."
Tuure Tuurenpoika (Bjelke), Kråkerumin herra, ei ollut vielä Axevallan
linnanhaltia, mutta oleskeli siellä nyt satunnaisesti serkkunsa Knuutti
Steeninpojan (Bjelken) luona, joka oli saanut Axevallan linnan
kuninkaan apen, vanhan ritarin, Kaarlo Orminpojan kuoltua. Vasta
seuraavana vuonna sai Tuure herra Axevallan läänityksekseen. Tähän asti
oli häntä luultu kuninkaan puoluelaiseksi. Hänellä oli kova ja julma
luonne. Rahvasta vihasi hän sydämensä pohjasta, eikä voinut kärsiä,
että Engelbrektin nimeäkään mainittiin hänen läsnäollessaan.
Sen lisäksi oli hän erittäin röyhkeä eikä saattanut hillitä
kerskailuhaluaan kuninkaankaan seurassa, jonka ensimäinen vaimo oli
ollut Tuure herran sisar. Äitinsä puolelta oli Tuure herra myös sukua
Jönköpingin ja Rumlabergin linnanhaltialle, herra Eggert Krummedikille,
joka myöskin, ilman että ansaitsi sitä, nautti Kaarlo kuninkaan
suosiota.
Nämät tiedonannot tekivät niin Tordin kuin Niilonkin mielen
alakuloiseksi. He olivat kuitenkin varmoja, ettei kuningas Kristian
sodallaan Ruotsia vastaan mitään voittaisi, vaikka kavaltajat kyllä
ehkä voisivatkin hetkeksi aikaa antaa kuninkaalle ja hänen ystävilleen
tekemistä. Ja siksi saivat nämät asiat nyt väistyä yksityisasiain
tieltä. Jösse Bonpojan poistuttua joutuikin heti taas keskustelun
alaiseksi Tordin retki ja sen tarkoitus. Tord oli aluksi kahden
vaiheilla, jatkaisiko matkaa Åke herran luokse Hjulebergiin vai ei.
Voisihan sillä todella olla odottamattomia seurauksia. Mutta toiselta
puolen taas voi ajatella, että Iliana neiti oli tuskan pakottamana
kirjeensä kirjoittanut, jota tarkemmin asiaa mietittyään ei olisi
tehnytkään. Kun hän vielä mietti, mitä Jost ritari voisi sillä aikaa
aikaan saada, niin tuli hän lopulta siihen päätökseen, että matkaa oli
jatkettava. Jos Åke herra kieltäisi, olisi asia sitten selvä. Tord
tietäisi silloin, ettei hänellä enää olisi mitään muuta keinoa
voittaakseen morsiamensa, kuin anastaa se väkivallalla. Ja sen tehtyä
voitaisiin sitten asiasta keskustella sekä kuningas Kaarlon että Åke
herran kanssa.
"Kävi miten kävi", sanoi hän lopulta lyöden Niiloa olkapäälle, "sotaa
minä vain haluan ja silloin me taistelemme rinta rinnassa ja vedämme
nuo kurjat kavaltajat päivänvaloon."
Ei hän tullut ajatelleeksikaan, ettei Niilo tahtoisi mukana olla. Ei
hän sitä miettinyt, kuinka katkeralta tästä mahtoi tuntua taistella nyt
halpa-arvoisena ja huomaamattomana miesten joukossa, jotka olivat aina
tottuneet näkemään hänet kaikkien etunenässä. Mutta Niilo oli aivan
samaa mieltä kuin Tordkin, eikä hänelle tullut mieleenkään vetäytyä nyt
syrjään, kun isänmaan pelastaminen oli kysymyksessä. Hänen vankka, jalo
luonteensa oli vuosien kuluessa varsinkin nyt Arbogan ja Vadstenan
tapausten jälkeen saanut lopullisen tulikasteensa. Satunnaiset
tapahtumat, onnen vaihtelut, ihmisten arvostelut eivät saaneet häntä
enää päämäärästään horjumaan. Hän katseli nyt maailmaa ikäänkuin
ylhäältä päin. Ja siksi voikin hän paremmin kuin muut nähdä ja
arvostella niitä voimia, jotka olivat siinä vaikuttamassa, niitä
tarkotusperiä, joita etsittiin, samalla kun ei voinut olla hymyilemättä
tuolle turhamaiselle kiihkolle, olla etunenässä.
Kohtaus Briitan kanssa, tieto hänen rakkaudestaan, sekin osaltaan
kohotti hänen mieltään, vapautti sen tomun ja pikkumaisuuden kahleista.
Ja hänestä tuntui, kuin olisi edellinen jakso, joka päättyi siihen,
ollut vain valmistusaika hänen sisällisessä kehityksessään ja nyt
tullut korkeampien aatteiden, suurempien taistelujen hetki. Briitan
tunnustus toi muassaan yhtä hyvin voiton seppeleen kuin manauksenkin,
edellisen, mitä kuluneeseen aikaan tuli, jälkimäisen taas mitä
tulevaan. Mutta ne koettelut, mitä nyt voi tulla, ne olivat hänestä
enää pikkuasioita vain. Sellainen sattui hänelle jo tänäkin päivänä.
Herra Eggert Krummedik lähetti sanan, että Tord herra tulisi
päivälliselle hänen luokseen linnaan. Se herätti niin Tordin kuin
Niilonkin kummastusta, että kutsu koski ainoastaan Tordia. Tarkemmin
mietittyään huomasivat he kuitenkin, että eihän Eggert herra voinut
kutsua vieraakseen sellaista kuin Niilo, jonka kuningas niin julkisesti
oli seurastaan erottanut. Tord meni siis yksin. Tuskin oli hän vielä
ehtinyt poistua, kun jo Tuure Tuurenpoika saapui Niilon luokse.
Ensimäiset tervehdyssanat lausuttuaan, alkoi ritari ilman pitempiä
kiertelyjä selittää, miksi oli tullut. Hän puheli kuninkaan
herkkäuskoisuudesta, hänen kykenemättömyydestään erottaa ystäviä
vihollisista sekä hänen julmasta menettelystään jälkimäisiä kohtaan. Ja
tämän puheen jälkeen kysyi hän muitta mutkitta, mitä Niilo asiasta
mietti. Kysyi, eikö hän jo kaiken senjälkeen mitä oli saanut kärsiä
niin monivuotisen uskollisen palveluksen jälkeen, eikö hän jo nyt ollut
valmis yhtymään niihin, jotka aikoivat saada asiain tilan Ruotsissa
muuttumaan.
Tarkkaavaisena kuunteli Niilo ritarin puhetta, mutta heti kuin huomasi,
mitä tämä oikeastaan tarkotti sillä, antoi hän jyrkän kiellon.
Kuitenkin koska Tuure ritari oli puhunut hänelle siinä luulossa, että
tapaisi hyvinkin kernaan kuuntelijan, tahtoi hän perustella kieltoaan,
miksi ei voinut ritariin ja hänen puoluelaisiinsa yhtyä. Hän koetti
sitten vielä osottaa ritarille, että tämän sanat sisälsivät kavallusta,
mutta lupasi kuitenkin pitää asian salassa, jos ritarikin jättäisi
salahankkeensa kuningasta vastaan sikseen. Siinä suhteessa hän
kuitenkin puhui kokonaan kuuroille korville. Tuure ritari oli pitänyt
aivan varmana, että mies, jota oli niin kohdeltu kuin Niiloa, ei
hetkeäkään epäilisi nostaa miekkaansa kostoon siten hyvitystä
vaatiakseen, koska sitä kuninkaalta ei ollut muuten saatavissa. Hän
siis käsittikin Niilon puheen vain estelyksi, jonka kautta tämä tahtoi
kiskoa voittoa itselleen ennenkuin kuninkaan vastapuolueeseen astui, ja
siksi alkoi hän kuvailla Niilolle sitä valtaa, niitä linnoja ja
läänejä, joita palkinnoksi oli odotettavissa.
Aika kului siinä puhellessa ja ennenkuin herrat sitä huomasivatkaan oli
päivällinen linnassa loppunut ja Tord herra isäntänsä, Eggert herran,
seurassa matkalla majataloon.
Siellä sai keskustelu sillä aikaa ihan odottamattoman käänteen. Niilo
kieltäytyi aivan jyrkästi kaikista kavalluspuuhista.
"Ei löydy maailmassa sellaista palkkaa, Tuure ritari", sanoi hän, "jota
pitäisin sen arvoisena, että sentähden voisin omantuntoni pantiksi
panna. Olen siis edelleenkin Kaarlo kuninkaan mies tai oikeammin
Ruotsin mies... Tämän maan, tämän kansan edestä vain tahdon elää ja
kuolla, vaikka minulle sitten olisi seitsemän kuningaskuntaa sen
asemesta tarjolla!"
Nyt tulistui jo Tuure herra. Häntä harmitti, että oli paljastanut
itsensä, nähnyt niin paljon vaivaa turhan asian vuoksi. Ja hänestä
alkoi Niilo tuntua enemmän pelkurilta raukalta kuin urhokkaalta
ritarilta.
"Kautta viiden haavan", huudahti hän, "te olette pelkuri, Niilo
Bonpoika!"
Hymyillen katseli Niilo vihastunutta ritaria. Juuri tällä hetkellä
astui Tord Eggert herran kanssa sisään huoneeseen.
"Voi olla", lausui Niilo, "että olemme siinäkin eri mieltä, niinkuin
olemme edellisessäkin."
"Olette mitä kurjin raukka!" huudahti taas Tuure herra kuuntelematta
ollenkaan mitä Niilo sanoi ja tullen vielä rohkeammaksi ystävänsä
Eggert herran samoinkuin Tordinkin tulosta. Tord, niin vilpitön
kuninkaan ystävä kuin olikin, ei kuitenkaan koskaan olisi kärsinyt
sellaista loukkausta, kuin mitä Niilo nyt Tuure herran puolelta sai
kärsiä.
"Ajatelkaa ensin Tuure ritari", vastasi Niilo sävyisästi, "ajatelkaa,
ennenkuin lausutte sanoja, jotka voivat saada verenvuodon aikaan.
Minulla on toki jossain määrin kunnianne vallassani!"
"Kunniani on varmemmin miekkani terässä, Niilo Bonpoika... Jättäkää
kauniit lorunne, sillä kukaan ei niitä enää usko ja kaikista vähimmin
minä."
"Mikä antaa aihetta sellaiseen solvaukseen?" keskeytti Tord astuen
uhkaavana suuttunutta ritaria kohti.
Kysymys saattoi ritarin hämmennyksiin. Hän oli mielestään niin selvästi
lausunut vihastuksensa syyn, että Tordin kysymys oli hänestä aivan
tarpeeton. Ja lähempi selvittely oli sitä vaarallisempi, koska siitä
olisi käynyt ilmi, mitä ritari ei suinkaan halunnut, nimittäin hänen
todellinen mielenlaatunsa kuningasta kohtaan. Senkautta hän todellakin
oli Niilon vallassa ja tämä olisi myös voinut käyttää sitä
puolustuksekseen, ellei olisi halveksinut sellaista keinoa.
Tähän aikaan oli aivan tavallista, että pieninkin sana, joka kävi
kunnialle, sai kaksintaistelun aikaan. Sentähden ei Tord olisikaan nyt
siihen niin erityistä huomiota kiinnittänyt, ellei se olisi ollut
Niilo, jota asia koski. Kun kuitenkin Tordin omatkin sanat ehkä olivat
voineet kunniastaan arkaa ritaria loukata ja kohottaa vielä hänen
vihaansa, kun ei niitä peräytetty, niin otti Tord asian omakseen ja
sanoi:
"Pysyn sanassani ja Niilo Bonpojankin täytyy sen suvaita!"
Herra Eggert Krummedik huomasi kuitenkin asian oikean laidan paremmin
kuin Tord. Ja hän sai välit lopulta sovitetuksi niin, että Tuure ritari
peräytti syytöksensä. Mutta se taas herätti Tordissa epäluuloja. Ja
muistaessaan samalla, mitä oli Jösse Bonpojalta kuullut, kävi hänen
aavistuksensa varmuudeksi ja hän sanoi:
"Jos ystäväni Niilo Bonpoika onkin liian jalo antaakseen kevytmielisen
sanan houkutella kaksintaisteluun itseään, niin vaadin minä, Tord
Kaarlonpoika, teidät nyt heti tässä ainakin ilmoittamaan, mikä antoi
aihetta solvaaviin sanoihinne. Sillä sellaisia sanoja ei kukaan
todellinen ritari kehtaisi julki lausua."
"Mutta siihen minä en suostu!" vastasi Tuure herra.
"Ja silläkö luulette voivanne minua tyydyttää!" kysyi Tord silmät tulta
iskien. Hän tuli aina vain enemmän vakuutetuksi siitä, että ritarilla
oli jokin arka asia omallatunnollaan, joka ei kärsinyt päivänvaloa. Ja
siksi lisäsi hän: "ette ilman tärkeämpää syytä voi kutsua Niilo
Bonpoikaa kurjimmaksi raukaksi..."
"Mutta sehän on asia, joka ei koske teitä, Tord herra!" keskeytti
Tuure.
"Ja mitä sanot sinä tähän, Niilo Bonpoika", kysyi Tord Niiloon
kääntyen, välittämättä ollenkaan siitä, mitä Tuure ritari puhui, "onko
se asia, joka ritarin vihan on herättänyt, sellainen, että sinä voit
sen minulle ilmaista?"
Niilo tarkasteli läpitunkevin katsein Tuure Tuurenpoikaa ja vastasi
sitten:
"Sen voin ja sen teenkin, kun aika niin vaatii, jollette te, Tuure
herra, itse teoillanne todista, että puheenne on ollut valhetta."
"Hyvä, Tuure herra!" alkoi taas Tord puhumaan, "minä, joka pidän Niilo
Bonpoikaa urhoollisimpana miehenä, mitä tunnen, minä tahdon odottaa
kunnes hän puhuu. Mutta sen saatte uskoa, ettei sellaista muuria ole,
joka suojelisi teitä miekaltani, niin pian kuin Niilo Bonpoika on
puhunut... Se on sanani ja nyt voimme erota!"
Epäilemättä olisi se terävä soimaus, joka näissä sanoissa piili,
lopultakin synnyttänyt sen kaksintaistelun, joka juuri äsken oli
estynyt, ellei Eggert ritari taaskin olisi saanut sitä hyvillä sanoilla
pidätetyksi. Tuure herra antoi näet vielä toisen kerran sovittavien
sanojen vaikuttaa itseensä, vaikka ne jo tuntuivatkin enemmän vain
suojalta, jonka taakse hän koetti edes jollain tavoin vielä
sotamaineensa pelastaa. Vaara olikin kahdessa suhteessa suuri.
Ensiksikin hänelle itselleen, koska hän, jos salavehkeet olisivat ennen
aikaa ilmi tulleet, ei olisi voinut saavuttaakaan niiden tuottamaa
hyötyä. Toiseksi taas itse hankkeelle ja kaikille niille, jotka olivat
siihen sekautuneina. Ja nämät kyllä puolestaan olisivat kostaa
osanneet.
Niin poistuivat herrat ja Niilo ja Tord jäivät taas kahden.
Illan kuluessa tulivat he sitten lopullisesti siihen päätökseen, että
matkaa Åke herran luokse Hjulebergiin oli yhä jatkettava. Mutta kohtalo
oli nyt niin määrännyt, ettei siitä matkasta saisi totta tulla.
Yöllä saapui lentoviesti Tukholmasta. Se toi Tordille tämän sisarelta,
Briita neidiltä, kirjeen. Kuningatar makasi kuolinvuoteella. Hän oli
puhunut Niilo Bonpojasta, oli puhunut kerran Tordista ja Iliana
neidistäkin, kun Briita oli ollut kahden kesken hänen kanssaan
huoneessa. Hän oli myöskin lausunut toivomuksen saada vielä ennen
kuolemaansa puhella Tordin kanssa. Briita oli silloin kertonut hänelle
veljen matkasta Hjulebergiin, sillä hän, kun tiesi, miten rakas
veli oli aina kuningattarelle ollut, ei luullut asiaa sillä
vahingoittavansa, vaikka sen kuolevalle kuningattarelle ilmoittikin.
Kuningatar oli silloin pyytänyt, että Briita neiti lähettäisi sanan
veljelleen.
Tämä muutti nyt kokonaan Tordin tuumat.
Heti keskeyttivät he matkansa ja Tord riensi yötä päivää Tukholmaan.