Valonsäde.
Tieto kuninkaan tulosta varmistui. Seuraavan päivän kuluessa tuli
asemiesjoukko toisensa perään. Myös yksi ja toinen kuninkaan
ritareistakin saapui jo kaupunkiin. Kuningas itse oli tuleva vasta
jälkeen puolisen. Brodde alkoi tulla levottomaksi. Hän pelkäsi, että
uusi yhtymys kuninkaan kanssa veisi viimeisetkin toiveet vanhan, hyvän
suhteen uudistumisesta kuninkaan ja hänen herransa välillä. Siksi
tahtoi Brodde mitä pikimmin jättää Vadstenan ja kävi hän jo kaksikin
kertaa kysymässä herraltaan, eikö tämä jo ollut muuttanut
mielipidettään.
Mutta päätöstään ei Niilo ollut muuttanut, vaikka synkät kasvonsa
selvään ilmaisivatkin kuinka levottomuus myllerti hänen sielussaan.
Brodden levottomuus kasvoi samassa määrässä kuin herransakin. Ja
kekseliäässä päässään mietti hän jo keinoa, miten saisi Niilon, vaikka
vasten hänen tahtoaankin, kaupungista lähtemään. Kuka voi siis kuvailla
hänen hämmästystään, kun hän näki herransa yhtäkkiä ottavan
ritarikappansa, heittävän sen hartioilleen ja menevän ulos. Brodde
seurasi häntä ja hänen hämmästyksensä kohosi yhä, kun näki hänen
suuntaavan askeleensa kuningattaren asuntoon.
Tämän asunnon eteläpuolella levisi aidattu ala, jossa kasvoi tuuheita
puita. Näiden väliin oli erinomaisella taidolla istutettu kukkasia
sinne tänne. Aidattu ala ulottui aina Vetterin rannalle asti. Tämä
levitteli siellä vesiään korkeiden lehtiholvien takana ja kimalteli
niinkuin hopeapeili vihreitten puitten välistä. Niilo kulki itäpuolista
käytävää ja kun portti oli auki täällä, meni hän sisään puistoon ja
katosi ennen pitkää sen tuuheitten puitten keskelle.
Pian senjälkeen seisoi hän jo Kaarina kuningattaren edessä.
Hämmästyneenä jäi Niilo paikalleen, sittenkun oli ensin tervehtinyt
kuningatartaan ja kun lähemmin ehti siinä tarkastella hänen ihmeen
kauniita kasvojaan. Niiden paljas hymy oli saanut miehen sydänsurunsa
unhottamaan. Mutta nyt oli poski niin kalvas niinkuin liljan
kuihtumisajallaan. Hervottomana vallan lepäsi kaunis pää tyynyjen
keskellä, joihin kuningatar oli hautautuneena. Ja suuret silmät, itse
hymykin hänen huulillaan, ne kuvastelivat vain tuskaa, sanomatonta
tuskaa. Kuningattaren vuoteen vieressä seisoi hänen veljensä, ritari
Kustaa Kaarlonpoika ja hänen rehellisissä kasvoissaan, niissäkin
ikäänkuin kuvastui sama tuska.
Niilon astuessa sisään piti kuningatar veljensä kättä omassaan ja
ojensi nyt toisen kätensä Niilolle.
"Kuningatar, kuningatar!" sammalsi Niilo voimatta salata liikutustaan.
Mutta kuningatar viittaili vain kädellään ja hymyili niin herttaisesti.
Eikä Niilo voinut pidättää kyyneleitään.
"Tervetullut, tuhannesti tervetullut olette!" sanoi hän. "Olen niin
kauan odottanut teitä... Missä olette ollut näinä kahtena vuotena,
Niilo Bonpoika?"
"Herrani ja kuninkaani asioilla!" lausui Niilo.
"Kuinka hyvä, että saavuitte kotiin nyt kun olen elossa vielä! Kuinka
hyvä, että satuitte tätä tietä kulkemaan. Sillä kukapa tietää
olisitteko itsestänne tullut kuningatartanne tapaamaan."
"Voin sanoa vain, niinkuin laulussa lauletaan", vastasi Niilo,
"kuningattaren luo kuinka menisin, kun puetettu on hän vain hurstihin?"
"Mutta sitä ei teidän olisi pitänyt sanoa, Niilo Bonpoika... Sillä
luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte sanoillanne?"
Kysyvästi katseli Niilo kuningatarta, mutta tämä jatkoi ääni
sisällisestä liikutuksesta väristen:
"Te tarkoitatte herraani, kuningastani ja mitä hän teille Arbogassa
sanoi!"
"Te siis tiedätte sen, kuningatar?" huudahti Niilo hämmästyneenä.
"Te tahdotte kysyä, miten minä sen tiedän... Minä näen sen teistä,"
lausui kuningatar. "Mutta jättäkää se minun salaisuudekseni. Siinä
kyllä, minä tiedän sen. Ja kun se kerran nyt on tullut puheeksi, niin
sallinette kai minun lausua teille muutaman ystävällisen sanan tässä
veljeni läsnäollessa?"
"Jättäkää se, Kaarina kuningatar", pyysi Niilo, "jättäkää se! Minun ja
kuninkaan välillä on nyt kaikki kaikki!"
"Ei, ei, te erehdytte, Niilo Bonpoika", alkoi kuningatar taas
lempeällä, sulavalla äänellä puhumaan. "Teidän välillänne on vielä
paljon puhuttavaa. Mutta ennen kaikkea, onko teidän mielenne sovintoon
ja anteeksiantoon myöntyväinen?..."
Niilon silmä välähti. Ei hän tiennyt, kuinka olisi kuningattarelle
vastannut eli kuinka hänen piti hänen sanansa käsittää. Mitäpä hän
muuta halusi, kuin sovintoa. Mutta sovinnon sana, koska tai missä
tulisi se lausutuksi? Kukapa voisi kuningas Kaarlon mielen niin
kääntää, että hän vääryyttä kärsineelle kätensä sovintoon ojentaisi? Ja
sitä kerjäämään, siihen ei Niilo ollut luotu.
Mutta kuningatar luki hänen ajatuksensa ja sanoi vastausta odottamatta:
"Tiedän kyllä, millä puolella syy on... Tiedän myöskin, että pitkä aika
kuluu vielä, ennenkuin ne pois häipyvät, jotka kuninkaan silmää nyt
hämmentävät. Mutta valoisakin päivä on koittava vielä. Se sana, jota te
odotatte, se tulee vielä sanotuksi. Olen siitä niin varma, kuin Jumalan
anteeksi annosta taivaassa, jossa pian hänen kasvojensa edessä
seison... Ja silloin, Niilo Bonpoika, myönnyttekö te silloin sovintoon
ja anteeksiantoon?"
"Kuningatar, kuningatar!" huudahti Niilo. "Henkeni ja vereni, ne ovat
aina kuuluneet maalleni ja kuninkaalleni, kohdatkoon hänen vihansa
sitten minua tai ei. Mutta sitä päivää, jolloin kuningas lausuu, mitä
te nyt olette sanonut, sitä päivää tulen pitämään onnellisimpana
elämässäni."
Kyynel kimalteli kuningattaren silmässä ja hiljaa valui se vaaleaa
poskea alas. Selittämätön ilme kauniissa kärsivissä kasvoissaan ojensi
hän kätensä Niilolle.
"Ah!" lausui hän pudistaen Niilo Bonpojan kättä. "Ette voi aavistaa,
miten sananne tekee sydämelleni hyvää. Ei, että olisin epäillytkään
teitä. Mutta oli niin hauskaa kuulla sen kuitenkin teidän suustanne.
Sillä tiedän, että teidän yksi sananne on enemmän arvoinen kuin muitten
kalliimmat valat. Mutta antakaa anteeksi, Niilo Bonpoika, voitteko siis
tässä Jumalan kasvoin edessä luvata pysyä samana aina kuin mitä olette
ollut herralleni, kuningas Kaarlolle?"
"Voin!" vastasi Niilo kyyneleisiin asti liikutettuna.
Kuningatar oli niin vakava ja hänen ympärillään vallitsi omituinen pyhä
rauha. Rakkaus, joka hänen sydäntänsä lämmitti, loisti koko hänen
olennostaan. Se levitti valoa ympärilleen niinkuin olisi enkeli
seisonut hänen sivullaan ja huokunut tuon taivaallisen ylevyyden hänen
olentoonsa, ympäristöönsä. Niilosta tuntui kuin olisi hän seisonut
Jumalan alttarin edessä ja kuningattaren henki tehnyt hänelle nuo
kysymykset.
Ja hän laskeutui polvilleen ja suuteli kunnioituksella kuningattaren
kättä, ikäänkuin olisi hän sillä tahtonut lupauksensa vahvistaa.
"Jumala teitä siunatkoon, Niilo Bonpoika!" lausui kuningatar kyyneleet
silmissä. "Ja jos ihmisrukous Jumalan edessä voi jotain auttaa,
Jumalan, jonka kasvoin eteen olen menossa, niin olette te tuleva niin
onnelliseksi, kuin ihmislapsi sitä voi..."
Huoneessa oli kaikki niin hiljaa, että olisi voinut kuulla oman
sydämensä lyövän rinnassa. Niilo polvistuneena siinä kuningattaren
vuoteen vieressä. Ja kuningattaren sanat, ne kaikuivat niin kauniina
hänen korvissaan. Ei hän voinut päätään kohottaa. Hän oli siinä vain ja
antoi tuon taivaallisen soiton väleillä sielussaan.
Mutta kun kuningatar loi taas silmänsä ylös, jäivät ne yhteen paikkaan
tujottamaan. Ne leimahtivat, niinkuin olisi hän nähnyt jonkun rakkaan
näyn. Mutta sitten ilmestyi niihin suuri tuska ja heikko ruumis vaipui
voimatonna tyynyjen keskelle.
Kuningas oli tullut huoneeseen. Hän oli lähestynyt aivan hiljaa,
avannut oven äänettömästi ja pehmeällä matolla ei hänen käyntinsä
synnyttänyt mitään kolinaa. Hänen silmässään kuvastui kaipaus ja
rakkaus. Hän tahtoi rientää esiin ja sulkea kuningattaren syliinsä.
Mutta sitten huomasi hän yhtäkkiä polvistuneen ritarin ja hänen
kasvonsa synkistyivät, silmäkulmansa vetäytyivät kokoon ja kauniit
piirteet ilmaisivat vihaa. Hän seisoi siinä ikäänkuin täydentääkseen
taulun, johon kuningatar ja Niilo Bonpoika loivat valoa, täydentääkseen
sen synkällä varjollaan. Kuningatar henki paljasta rakkautta, hyvyyttä,
puhtautta, -- kuningas itsekkäisyyttä, vihaa. Ja ilkeänä
jättiläishaamuna kohotti hän jo kätensä musertaakseen tuon itsensä
uhraavan hengen alttarin pirstaleiksi.
"Mitä kaikki tämä merkitsee?" kysyi kuningas äänellä, joka
täydellisesti ilmaisi, kuinka viha jättiläislaineina kuohui hänen
rinnassaan.
Niilo hypähti ylös. Kuninkaan ääni leikkasi niinkuin kaksiteräinen
miekka hänen rintaansa. Vaaleana, mutta tyyneenä jäi hän seisomaan
kuningattaren viereen. Kustaa ritari taas, joka hartaana oli nauttinut
kukkain tuoksua, jota nuo kaksi levittivät ympärilleen, tunsi nyt
kuinka kuninkaan tullessa hyytävä halla kävi yli huoneen palelluttaen
kaikki.
"Kaarlo!" kuiskasi kuningatar ojentaen kauniin, valkoisen kätensä häntä
kohti.
Mutta kuningas seisoi siinä silmät tujottavina ja huulet vapisten ja
kuningattaren käsi vaipui hervottomana takaisin sängyn peitteelle.
"Näinkö käskyäni tottelette!" kysyi kuningas ja lisäsi
ylenkatseellisesti hymyillen: "Uljas ritari, hän, joka ei ole tottunut
ryömimään, hän kerjää nyt armoa kuningattareni jalkain juuressa!"
Niilo tunsi kuinka veri kuumeentapaisesti tunki hänen otsalleen ja
poskiinsa. Ja hän astui jo askelen eteenpäin ryhti ylpeänä kuningasta
kohti, mutta ennenkuin vielä ennätti sanaakaan sanoa kohtasi hän
kuningattaren katseen, joka oli häneen ja kuninkaaseen suunnattuna.
"Jättäkää vihanne, herra kuningas!" pyysi kuningatar ja suuret, kuumat
kyyneleet vierivät hänen lempeistä silmistään poskia alas, "minä olen
selittävä teille kaikki!"
Mutta kuningas ei nähnyt, ei kuullut mitään. -- Mitä tarvitsi hän
muuten nähdä, mitä kuulla? Kuningatar oli sokea, niinkuin hänkin oli
ollut. Hyvä sydämensä luotti hyveeseen, jota hänenkin oli ollut vaikea
kieltää. Mutta juuri se enensikin nyt hänen vihaansa. Hän ei mitään
selitystä tarvinnut! Hän itse vain voi sellaisen esiin tuoda.
Niilo huomasi, kuinka tuska särki kuningattaren sydäntä. Hän kiiruhti
siis, tehdäkseen lopun tuskallisesta kohtauksesta, kuningasta kohti ja
lausui selittämätön ilme kasvoissa:
"Asettakaa minut vaikka oikeuden eteen, kuningas Kaarlo, en vaadi
enempää ... mutta ei täällä, ei täällä!"
"Uskallatko puhua oikeudenkäynnistä kuninkaasi kanssa ... kurja
petturi, kavaltaja!" huudahti kuningas ylenmäärin vimmoissaan.
Loukattu voi ainoastaan vaivoin hillitä niitä tunteita, jotka nyt
hurjina alkoivat hänen povessaan kuohua.
"Uskallan, herra kuningas", sanoi hän värisevällä äänellä, "minä
uskallan sen!"
Kuningattaren veli astui nyt kuninkaan luo ja asetti kätensä hänen
käsivarrelleen, mutta rajusti työnsi kuningas hänen luotaan ja huusi
silmät salamoiden Niilolle:
"Pois ... pois näkyvistäni! Inhottavampaa miestä, kuin se, joka
ystävällisten kasvojen taa kätkee vihamiehen, kavaltajan olennon, ei
maa ole synnyttänyt ja sinä olet minusta vielä inhottavampi, Niilo
Bonpoika...! Sinulla oli minun luottamukseni ja sinä olit minulle
rakas..."
Tuntui, kuin olisi hellempi tunne saanut valtaa kuninkaan
sydämessä, kuin olisi se tahtonut saada äänensä kuultaviin. Mutta
silmänräpäyksessä kuoli se taas pois, niinkuin myös myrskyn tempaama
kukka loistaa hetkisen kuohujen keskeltä, mutta katoaa heti taas
aaltoihin. Niiloon teki kuitenkin tämä ohimenevä värähdys kuninkaan
puheessa vaikutuksen, jota ei viha eivätkä ankarat sanat olisi aikaan
saaneet. Niissä muutamissa sanoissa ilmeni ikäänkuin vivahdus
kuningattaren rukousta ja se antoi hänelle malttinsa jälleen.
Hän meni kuninkaan luo ja tarttui tämän käteen.
"Kuulkaa minua, kuningas!" sanoi hän ja taivutti toisen polvensa. "Mitä
olette minusta nyt sanonut, on pirullisten vehkeitten aikaansaamaa,
niitten, joita on kudottu ja yhä kudotaan teidän ympärillänne. Ja ne
vievät teidät lopulta perikatoon, sittenkun te ensin olette tullut
uskotuistanne erotetuksi."
Kuningas seisoi siinä hetkisen liikkumatta, niinkuin olisi käärme
kietoutunut hänen jalkoihinsa ja tarttunut kiinni hänen käteensä. Inhon
ilme koko olennossaan työnsi hän ritarin käden luotaan.
"Pois, pois näkyvistäni!" huudahti hän, "ei hetkeäkään enää täällä. Ja
kiitä minun lempeyttäni ja kuningattareni esirukousta, etten tässä
silmänräpäyksessä anna vangita sinua ja hirttää ensimäiseen puuhun...!
Pois, pois, äläkä saastuta ilmaa täällä hengelläsi!"
Kuningas unhotti itsensä siihen määrin, että laski kätensä miekan
kahvaan. Hänen silmänsä kiiluivat hurjaa tulta ja koko hänen ruumiinsa
vapisi. Hänen lankonsa Kustaa riensi hänen luokseen ja tarttui hänen
käteensä viitaten samalla Niilolle, että poistuisi. Ja Niilo poistui.
Hän huomasi näet, että pieninkin viivytys voi vain kiihdyttää kuninkaan
vihan niin, että sitä olisi mahdoton enää estää puhkeemasta. Ja verta
olisi silloin vuotanut, päinvastoin mitä kuningatar oli toivomuksellaan
tarkottanut. Siksi poistui hän ja kuningas jäi yksin lankonsa ja
kuningattarensa kanssa.
Mutta kokonkyyristyneenä makasi kuningatar tyynyjensä keskellä. Ja
kasvonsa olivat vaaleammat kuin se vaalea kangas, jolla ne lepäsivät.
Kuningas kiiruhti hänen luokseen, heittäytyi polvilleen hänen vuoteensa
viereen ja tarttui hänen käteensä. Mutta kuningatar ei hengittänyt
enää. Tuntui, kuin olisi tuo kaunis henki paennut sitä kamalaa näkyä,
jonka äsken oli nähnyt. -- -- --
* * * * *
Raskain askelin kulki Niilo ulos kuninkaan kartanosta. Hänestä tuntui,
kun olisi kohtalo tahtonut hänet pala palalta musertaa, rouhia. Ja
tuska oli sitä kamalampi, kun ei hän voinut saada hyvitystä muuten,
kuin tarttumalla aseisiin omaa kuningastaan vastaan. Mutta sitä
ajatusta taas vastusti hänen omatuntonsa. Se olisi ollut samaa, kuin
suoraa päätä heittäytyä kurjuuden syvimpään kuiluun. Kääntyessään nyt
inholla pois tästä tuumasta, joka oli ainoa keino saadakseen kunniansa
puhdistetuksi, näki hän jo edessään ilkkuvan maailman leimaamassa häntä
rikolliseksi ja pelkuriksi raukaksi.
Pelkuri, raukka! -- kuiskasi ääni hänen rinnassaan. Se sai hänet
vapisemaan, sai veren hurjasti suonissa pulppuamaan ja hän tarttui
molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin olisi peljännyt sen halkeevan. Olla
ritarivalalleen uskollinen, siitä esti häntä kuningas. Pitää
ritarimainettansa yllä niinkuin maailma sitä silloin vaati, siitä esti
häntä omatuntonsa. Ja näiden molempain välillä harhaili nyt hänen
ajatuksensa, pääsemättä selville, voimatta lopulta tuskin enää
ajatella, päättää. Vasemmalla rapuista kasvoi korkea, tuuhea lehmus.
Sen turvissa ihmissilmän häntä näkemättä, niinkuin hän uskoi, kulki hän
edemmä ja edemmä, kunnes saapui varjoisaan, viileään lehtoon järven
rannalla.
Täällä voi hän vihdoinkin huoahtaa, antautua kokonaan surunsa valtaan.
Luostarikirkosta kuului iltamessun juhlallinen hyminä. Se kuiskasi
hänen korvaansa rauhaa taistelujen keskellä. Aluksi ei hän sitä
kuullut. Hän pysähtyi, nojautui puun runkoa vasten ja painoi päänsä
siihen. Mutta veren raju kulku asettui. Hurjasti kuohuva rinta tyyntyi
viileän ilman vaikutuksesta. Ja kaunis luostarilaulu saapui nyt niin
rauhoittavana hänen korviinsa. Jota kauemmin hän kuunteli sitä, sitä
tyyneemmäksi tuli laineitten kuohu hänen povessaan. Hän lankesi
polvilleen ja rukoili. Ja harvoin on ritari palavammalla hartaudella
Herransa puoleen kääntynyt, kuin nyt tuossa syrjäisessä lehdossa
Vetterin rannalla.
Silloin kuiskasi vapiseva ääni ritarin vierellä hänen nimensä ja keveä
käsi laskeutui hänen päänsä päälle.
Niilo sitä tuskin huomasi. Hänestä tuntui vain, niinkuin olisi kaunis
temppelilaulu sulautunut yhdeksi eläväksi olennoksi, kirkassiipiseksi
enkeliksi, joka toi hänelle taivaasta tiedon, että rukouksensa oli
kuultu. Mutta silloin kuuli hän vielä kerran nimeänsä kuiskattavan. Hän
katsahti ylös. Ja huomattuaan kuka enkeli oli, hypähti hän ylös ja
aikoi rientää pois. Hänen edessään seisoi siinä ihmeen kaunis neitonen,
suruisena ja tuskallisena, mutta samalla lempeänä, täynnä lämpöä ja
suloa. Toisessa tilassa Niilo ehkä olisikin pysynyt ajatuksessaan,
kauniissa luulossaan, jonka rukoillessaan oli mieleensä saanut, että se
oli enkeli, jonka Jumala oli hänen sivulleen lähettänyt. Neito oli
Briita Kaarlontytär.
Hän tarttui pakenevan ritarin käteen ja pakotti tämän pysähtymään.
"Mitä tahdotte minusta, jalo neiti?" kysyi Niilo, irroittaen hiljaa
kätensä hänen kädestään.
"Kuiskata toivoa ja rohkeutta sydämeenne?" virkkoi neitonen ja katseli
ritaria syvä, lämmin ilme silmissään. Ja ritarikin tunsi niin
ihmeellisen vetovoiman itsessään. Turhaan koki hän kutsua avukseen
muinaisia tapahtumia, jotka heidät olivat toisistaan erottaneet.
"Ennenkuin puhutte enempää, Briita neiti", lausui hän, "niin olen
pakotettu sanomaan, että se nykyään teille on enemmän kuin rikos
puhella minun kanssani."
"Siksi juuri tulenkin...! Olen kuullut kaikki, mitä sokaistu
sukulaiseni on sanonut, mutta minä en usko sanaakaan siitä... Sydämeni
sanoo minulle, mitä se aina on sanonut, että te ... että te, Niilo
herra, kannatte ritarikilpeänne kunnialla."
"Briita!" huudahti Niilo, unhottaen kaikki, ja tarttui neitosen käteen.
Mutta hän pidätti heti taas itsensä ja laski neidon käden irralleen. Ja
tuskan ilme hänen kasvoillaan muuttui vienoksi surumielisyydeksi. Se
osotti, että hän täydellisesti käsitti sen uhrin arvon, jonka neitonen
teki, vaikka tämä ei voinutkaan toisen valittuna morsiamena sydämensä
tunteita lämpimämmin tulkita. Neitosen esiintyminen toi Niilon mieleen
tuhansia muistoja menneiltä ajoilta. Ne muistot saivat hänen sydämensä
jänteet värisemään ja loihtivat esiin ääniä, jotka veivät hänet kauas
sinne entisaikoihin.
"Olin silloin kuningattaren luona", sanoi Briita, "antanette sen
anteeksi minulle, Niilo Bonpoika. Se oli kuningattaren tahto ja se oli
myös ... se oli myös minun... Tahdon sanoa teille nyt kaikki, sillä
tämä hetki on pyhä hetki ja minä haluaisin niin hartaasti, ettei meidän
välillämme olisi mitään himmentävää, ei mitään väärää suhdetta
olemassa... Kuningattaren aikomus oli saattaa meidät yhteen, sillä hän
tuntee meidät molemmat, sanoi hän, ja hän kyllä tietäisi, miten sanat
olisivat sovitettavat, niin etteivät ne loukkaisi teitä... Mutta sitten
unhotti hän koko asian tärkeämpien vuoksi, nimittäin kuninkaan tähden
ja sitten tuli kuningas itse..."
"Briita, Briita...!" lausui Niilo ja katseli kysyvästi ja tutkivasti
jaloa neitoa, joka seisoi siinä hänen edessään silmät maahan luotuina
ja kädet yhteenliitettyinä.
"Antakaa se minulle anteeksi, Niilo Bonpoika!" kuiskasi hän, "myös minä
olen unhottanut itseni sen tuskan vuoksi, joka teitä on kohdannut. Ja
siksi olen tullut tänne teidän luoksenne herättääkseni rohkeutta ja
toivoa teidän sielussanne, jos se on vallassani, jos pyhä neitsyt antaa
minulle siihen voimaa..."
"Kiitos teille siitä, Briita neiti", lausui Niilo tarttuen lämmin katse
silmissään hänen käteensä, "en koskaan ole unhottava hyväntahtoista,
sydämestä tullutta tarkoitustanne... Olen laskeva sen vanhojen
muistojen joukkoon. Ja ne ovat seuraavat, niinkuin hyvät hengettäret,
minua läpi elämäni. Niitä muistellen tahdon vetää viimeisen
henkäykseni!"
Ritari lausui nämät sanat syvällä, sointuvalla äänellä. Ja miehekäs
vakavuus ja maltti palasivat taas nuorukaisen sydämeen. Sen vaikutti se
lämpö, jota Briitan sekä teko että sanat osottivat. Ja samassa heräsi
hänessä myös tuo sankarimieli, kieltäytyä ilmaisemasta neidolle, toisen
valitulle, tunteitansa, vaikka hän, tämä neitonen, mitä sitten
tapahtuisikin, aina tulisi olemaan ja pysymään hänen sydämensä unelmien
esineenä.
"Ja nyt sitten erotkaamme", sanoi hän. "Jalo mielenne, joka sai teidät
minun luokseni elämäni katkerimpana hetkenä, älköön se nähkö
taistelujeni uudistumista. Ne ovat ne rinnan riidat kauan jo uinuneet,
mutta tämä teidän tekonne voi ne taas eloon herättää. Hyvästi, Briita
neiti... hyvästi!"
"Ja eikö mitään väärää, hämmentävää ole meidän välillämme siinä
suhteessa, jota sydämeni sanoo minulle, teidän tarkoittavan?" kysyi
Briita ja purppurapilvi häilyi hänen kauniilla kasvoillaan.
"Ei minun tietääkseni... Te olette ystävänä tullut luokseni, enkä tahdo
teille senvuoksi tuskaa saattaa. Se voisi sattua, jos kauemmin
puhelisimme."
"En ymmärrä teitä", vastasi neitonen. "Kuinka voisitte te tuottaa
tuskaa minulle, jos ei se teille samalla tuskaa tuota. Sanokaapa se
minulle, Niilo Bonpoika, eli luuletteko minun ottaneen tämän askeleen
sanoakseni ainoastaan puoleksi totuuden... Ei, minä tahdon, että te
tunnette minut oikein ja jos ette te nyt puhu kaikkea selville, niin
pelkään että ... että ovat puhuneet minulle totta sanoessaan, että
sama, joka on erottanut teidät ja kuninkaan, myöskin erottaisi
meidät..."
"Ja se olisikin parainta, Briita-neiti, ainakin minulle!" vastasi
Niilo.
Syntyi hetken hiljaisuus. Neitoa vapisutti se syvä vakavuus, joka
Niilossa ilmeni. Ja hänen mieleensä hiipi synkkä, kauhistava ajatus. Se
kohosi kuin kummitus sieltä esiin. Se oli ero, ikuinen ero. Niilo taas
oli kuin keskellä yötä ja päivää samalla kertaa. Kuluneet vuodet siitä
hetkestä alkaen kun näki rakastetun neitosen ja herra Ove Laurinpojan
kohtaavan toisensa ja kuuli jälkimäisen kysymyksen, ne vuodet näki hän
taas häilyvän ohitsensa. Niinä pitkinä vuosina senjälkeen oli tuo
kauhistava totuus, että hänen toivonsa oli turha, juurtunut hänen
sydämeensä. Se oli saanut vielä vahvistusta osaksi Ove herralta
itseltä, joka ei vaatinut hyvitystä Niilolta, vaikka hänellä siihen oli
oikeus. Ja sen hän epäilemättä olisi tehnyt ellei olisi ollut
onnellinen rakastaja. Osaksi huhuista, joita oli muilta tahoilta
kuullut, niinkuin marskilta itseltään jo silloin kun heidän välinsä
vielä oli mitä parhain.
Luonnollisesti ei Niilo Bonpoika kuitenkaan olisi pannut näihin
huhuihin mitään arvoa ellei niitä olisi hänen omat huomionsa
vahvistaneet. Varmaan olisi hän siis välttynyt näitten vuosien
katkeralta tuskalta, ellei olisi antanut väärän kunniantunnon saattaa
harhaan itseään, ellei olisi karttanut Briitaa sen asemesta, että olisi
vaatinut selitystä tai antanut itse. Mutta varmaa oli myös, että kun se
askel kerran oli otettu, se oli oleva peräymätön. Hän voi kyllä surra
sitä kohtaloansa, hän voi kaivata entisaikoja, jolloin eli paljaitten
kukkain keskellä vain ja taivas oli kirkas aina. Mutta hänelle ei
tullut mieleenkään valittaa sitä, jota ei enää voinut muuttaa. Koko
tämä selittämättömän onnen, selittämättömän surun maailma oli nyt vain
häneen itseensä suljettuna. Ja se maailma se muuttui yhä enemmin ja
enemmin saduksi vain, jota kauemmaksi se etääntyi siitä ajasta, jolloin
se oli ollut vielä totta.
Siinä oli tämä aika meidän ajastamme eriävä, että hallittiin paremmin
itseänsä, oltiin vähemmin satunnaisten mielipiteiden ja oikkujen orjia.
Rakastettiin ja vihattiin silloinkin, mutta vain elämän tähden. Jalo
mieli vaikka oli pettynytkin rakkaudessaan, ei alentunut vihaamaan. Se
säilytti rakkautensa omaan poveen suljettuna.
Niin oli Niilonkin laita. Hän tiesi Briitan rakastavan Ove herraa. Hän
oli kuullut, että suuri, mahtava suku oli antanut suostumuksensa heidän
liittoonsa. Ja enkeli, joka paljastettu miekka kädessä seisoi hänen
sydämensä eedenin edessä, sai hänet pitämään sitä rikoksena nyt
yksinäisyydenkään pyhänä hetkenä luomaan sinne silmiään. Niin peitti yö
hänen sielunsa. Ajatus mitä oli tapahtunut ja mitä olisi tapahtua
voinut, se kimalteli nyt hänen silmissään valon yhä lisääntyessä, mutta
tähtenä vain, jota hän ei saanut eikä voinut saavuttaa.
Ja nyt tuntui hänestä, niinkuin olisi se tähti tullut lähemmäksi. Se
valaisi niinkuin aamuaurinko hänen nuoruusunelmaansa, hänen
paratiisiaan. Ja kenttä kentän perään sukeltautui esiin sen ihanaan
valoon. Enkeli näytti kimaltelevalla miekallaan viittovan häntä
astumaan kukkivalle, kesäiselle maalle.
Hän katsahti ylös ja aamuaurinko nousi korkeammalle hänen rinnassaan
nähdessään tuon ihmeen kauniin neitosen edessään. Tämä seisoi siinä
ikäänkuin vakuuttaakseen enkelin viittausta. Itse olikin hän siivetön
enkeli vaaleassa puvussaan. Kaulassa kimalteli jalokivi ja vyötäisillä
oli kullalla kirjaeltu vyö. Mutta sydämen koko rikkaus loisti ihanista
silmistä.
Neitosen koko olennossa kuvastui niin katkera suru, että Niilo tarttui
hänen käteensä voimatta enää hillitä itseään, pakottaa sydäntään.
"Se on rakkauteni, joka karkottaa minut luotanne...!" sanoi hän
vapisevalla äänellä. Ja kostea kiilto hänen silmissään muuttui
kyyneleeksi, joka vieri alas hänen poskilleen.
Hän tunsi, kuinka pieni käsi vapisi hänen omassaan ja tuskin oli hän
saanut sanotuksi lausettaan loppuun, kun jo katui sitä.
"Tiedän sen, tiedän sen", vastasi neitonen kiireesti, "mutta en
kuitenkaan koskaan ole voinut uskoa, että se olisi totta."
"Mitä te tiedätte?" kysyi Niilo, "mitä tiedätte, Briita, sellaista,
jota ette koskaan ole uskonut?"
"Että teidän lempenne on eräs neitonen saanut, ja ettette te voi häntä
saavuttaa, koska..."
Liikutus valtasi tyttösen mielen. Hänen täytyi ponnistaa saadakseen
sanotuksi sanansa. Mutta se ponnistus, se vei hänen voimansa. Vaaleana
kuin lumi seisoi hän siinä. Ja koko hänen olentonsa vapisi niinkuin
vilutaudin puistamana.
"Oikeassa olette, Briita, oikeassa olette", lausui Niilo verkalleen,
"mutta onko teille myös sanottu, miksi ei hän voi tyttönsä kättä
voittaa?"
"On!" kuiskasi Briita vapisevalla äänellä.
"Ja tahdotteko sanoa sen minulle?"
"Koska ... koska ystävänne rakastaa häntä, Niilo Bonpoika, ja koska te
olette liian jalo ryöstääksenne häneltä hänen elämänsä ilon, vaikka sen
kyllä voisittekin."
Se oli käännös asiassa, jota Niilo ei ollut odottanut. Ja samassa tuli
hänen mieleensä ajatus, eikö neitonen ollutkin harhaan joutunut. Se
totuus, että niin todellakin voi olla laita, sai hänet vavahtamaan.
"Tahdotteko myös sanoa minulle, kuka tuo minun ystäväni on?" kysyi hän
pudistaen neidon kättä omassaan.
"Veljenihän se on!" vastasi Briita voimatta enää pidättää kyyneleitään.
Mutta nyt toi hänen surunsa vain iloa ja riemua Niilo Bonpojan
sydämeen. Ja tyttösen kyyneleet, ne kimaltelivat hänestä nyt niinkuin
aamukaste ennen auringonnousua.
"Ja niin olisi siis Iliana neiti sydämeni valittu?" kysyi Niilo
hymyillen hymyä, josta näki, että aurinko taas paistoi hänen
rinnassaan.
"En ole sitä koskaan uskonut!" sammalsi Briita.
"Ja siinä olette tehnyt oikein!" lausui Niilo. "Mutta nyt tahdon minä
puolestani sanoa teille, kuka sydämeni valittu on... Ja siihen olen
pakotettu, että sumu haihtuisi väliltämme. Sillä voihan sekin olla
valhetta vain, mitä minulle on kerrottu, vaikka se onkin sopusoinnussa
sen kanssa, mitä kerran itse näin ja kuulin.... Neitonen, joka on
sydämeni saanut ja aina tulee sen pitämään, hän on..."
Hänen ei tarvinnut lausuakaan nimeä. Briita huomasi että hän se oli ja
koko hänen olentonsa ikäänkuin muuttui sen kuullessaan.
Mutta onnellisuuden partaalla, kun se jo niin autuaasti hymyili
hänelle, hillitsi Niilo itsensä ja sanoi:
"Sinua, Briita, sinua yksin olen rakastanut. Enkä voi sanoa, koska se
rakkaus ensiksi sydämessäni syttyi... Nyt olen sen sitten sanonut ja
Jumala minulle anteeksi antakoon, jos olen siinä väärin tehnyt... Olen
enemmän kuin onneton ja maailma on tuomitseva minut kunniattomaksi
raukaksi... Kuinka puhunkaan sinulle silloin rakkaudesta...!"
Vastauksen asemesta kietoi neitonen kätensä ritarin kaulan ympärille ja
nojasi päänsä hänen rinnoilleen, niin että ritarin täytyi siirtää
sivulle immen runsaat kiharat nähdäkseen oman taivaansa hänen
silmissään.
"Ja sinä et siis pelkää ihmisten tuomiota?" kysyi Niilo sulkien
neitosen lujemmin syliinsä.
"En, en", kuiskasi neitonen ja katsoi niin lämpimästi ja varmasti
ritaria silmiin. "Mitäpä välittää rannan kukka siitä liasta, jota
aallot hänen vierelleen ajavat. Hän kasvaa vapaana, varmana ja katselee
kuvaansa kuvastimessaan. Sellaisena on hän vain onnellinen. Ja hyvä
Jumala puhdistaa aaltojen ajaman lian lemmitystään."
"Voi, sinä et tunne vielä maailmaa ja ihmisiä, suloinen lemmittyni!"
"Mutta minä tunnen Jumalan ja pyhän neitsyen!"
Neitosen puheessa ilmeni sellainen luja usko, syvä vakuutus ja sillä
oli sellainen tenbova vaikutus, että Niilokin tunsi rintansa kuohuvan
taas iloa ja rohkeutta ja hän siunasi itsekseen hetkeä, joka oli tämän
sanomattoman autuuden mukanaan tuonut.
Silloin ilmestyi varjo lehtoon. Kaksi voimakasta kättä sulki rakastavat
keskeensä ja reipas ääni lausui:
"Tämä se on minun mieleeni ja tätä olen jo kauan odottanut ja
halunnut."
Se oli Tord Kaarlonpoika, joka oli lähtenyt Niiloa etsimään. Hän oli
kuninkaansa ja lankonsa puheesta, jota kuningattaren toinnuttua vielä
oli jatkettu, kuullut miten auttamattomasti kuningas oli hänen, Niilon,
kanssa välinsä rikkonut. Niin tämä, kuin nyt kohtaus lehdossakin sai
hänen mielensä kuohumaan ja herätti hänessä liikutuksen, jota hän vain
vaivoin voi salata.
Briita neiti tarttui lämmöllä veljensä käteen ja Niilo laski myös
kätensä hänen olkapäälleen samalla kun toinen yhä oli vielä
kietoutuneena rakastetun vyötäisten ympärille. Mutta Tord ei antanut
kummallekaan aikaa selittelemisiin.
"Tiedän, mitä tahdotte sanoa, mutta se on tarpeetonta", lausui hän.
"Tunnen sinut, Niilo, tunnen ehkä paremminkin, kuin sisareni
tunteekaan. Ja vaikka ei minulla olekaan mitään mahtia ja vaikutusta,
vaikka olen varma, että kuninkaallinen sukulaiseni kieltää
yhdistyksenne, kun sen kerran tietää saa, niin sanon kuitenkin:
rohkeutta, Niilo. Luota onneen yhtä varmaan kuin voit luottaa minuun ja
Briitaankin."
Niilo oli liian liikutettu voidakseen vastata sanaakaan. Hän tarttui
vain ystävänsä käteen ja puristi sitä lujasti, samalla kun kyynel
toisensa perään vieri alas hänen poskiaan.
"Kohtalosi on kilpimerkkisi kaltainen", jatkoi Tord, "puoleksi
valkoinen, puoleksi musta. Kun olet kerran yösi kulkenut tulee päivä
pikemmin kuin aavistatkaan. Niin, sen olet vielä näkevä, Niilo!" lisäsi
hän nauraen ja kääntyi samassa toisaalle, sillä hän ei tahtonut
näyttää, kuinka liikutettu hän oli.
Mutta sitten alkoi hän uudestaan puhumaan:
"Ja nyt täytyy minun erottaa teidät!... Kuningatar odottaa sinua,
Briita... Sinun täytyy rientää hänen luokseen. Minä seuraan taas Niiloa
ja silloin voit olla varma, ettemme puhu sanaakaan sinusta, ei
sanaakaan!"
Niin menivät he kukin taholleen. Ja lehdossa vallitsi taas tyyni rauha.
Mutta korkealla taivaalla lauloi leivo. Tuuli kulki hyväillen yli
maitten. Vätterin laineet välkkyivät. Ja rakkautta, rauhaa se varmaan
koski, josta lintu lehdossa lauloi, tuuli suhisi, sillä kukat
tuoksuivat nyt suloisemmin kuin koskaan ennen ja Vätterin laineet ne
löivät leikkiään auringonpaisteisella rannalla.