Petettynä.
Vettä tuli virtanaan ja tiheästi välähtelivät salamat, kun Niilo
Bonpoika asuntoonsa saapui. Hän kysyi heti Broddea, mutta tämä oli
ollut koko jälkeenpuolisen ulkona eikä ollut vieläkään kotiin tullut.
Niilo istuutui ikkunapenkille ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan.
Hän oli nyt taas yksin, tuska ja epätoivo povessaan. Ja hänen silmäinsä
ohitse kulki siinä kaikki edellisaikain tapahtumat. Hän näki Kaarlo
Knuutinpojan onnen suosikkina, sen runsaimpia lahjoja nauttien.
Ehdottomasti tuli hänen mieleensä kaulaketju. Ja hänen täytyi itsekseen
myöntää, että siitä alkain kun oli ketjusta luopunut, hän oli saanut
vain pelkkää vastoinkäymistä osakseen. Oliko mitta sitten täysi nyt.
vai saisiko hän vielä pahempaakin kärsiä, kuin mitä tämän päivän
kuluessa jo oli tapahtunut?
Päämäärä oli hänellä niin selvä. Hän tahtoi omistaa henkensä, sielunsa,
kaikki voimansa rakkaan kansansa, rakkaan maansa hyväksi. Mutta
keskellä näitä innokkaita puuhia ja kun itse uskoo kulkevansa kunnian
tietä, kohtaa hän vastustusta. Mies, jota hän palvelee, koska hän on
ikäänkuin hänen korkean päämääränsä vertauskuva, se mies tulee ja
sanoo: Sinä olet kunniaton! Ja antaa hänen vajota siihen tomuun, jota
hänen suosikkinsa polkevat! Onko sitten enää pisaraakaan jälellä siinä
kalkissa, jonka hänen on tyhjentää täytynyt?
Hänen päätänsä poltti ja hänen rintansa aaltoili tuskallisesti. Hän
ikäänkuin kaivautui sen kylmän kallion sisään, joka kieppui hänen
päänsä päällä, luullen voivansa särkeä sen ja nähdä vielä edes
häivähdyksen taivaan ihanuudesta. Ja vielä tunsi hän voimaa rinnassaan.
Sen toi sinne hyvä omatunto, joka sai hänet pitämään itseään voittajana
alennuksessaankin.
Hän uinui siinä puolivalveella kevyttä unta. Kallio, jonka tahtoi
särkeä, oli pettyneitten toiveitten ja ilkkuvien unikuvien muodostama.
Ja se kertoi kaiken, mitä nuorukainen oli ajatellut suurta ja jaloa,
mitä sitten mies oli kokenut. Ja miehenä ei hän ollut tavannut muuta
kuin vääryyttä, varjoa ja virvatulta vain. Siksi huokuikin hänen
rintansa niin raskaasti, unessa ja yhteenpuristuneet kädet vapisivat
kuumeentapaisesti. Silloin ilmeni yhtäkkiä keskellä öistä pimeyttä
valonsäde. Niinkuin tähti valaisi se kauas ympärilleen vuoren sisässä.
Hän pyrki sitä lähelle ja sieltä valon keskeltä ojentui käsi ja tarttui
hänen omaansa kiinni. Se käsi saattoi häntä ylöspäin. Hän sai kiivetä
näkymättömiä tikapuita läpi vuoren. Ja siinä kulkiessa tunsi hän
sydämensä niin vapaaksi ja keveäksi. Jota korkeammalle hän tuli, sitä
enemmän pulppusi puhdasta ilmaa hänen rintaansa, samalla kuin hänen
näköpiirinsä yhä joka silmänräpäys vain laajeni. Mutta maailma, sen
jyske, puuha ja rauhattomuus, kaikki ne olivat jääneet kauas
alapuolelle. Valo purkautui sitten, leviten yli koko avaruuden ja
kaukana, hyvin kaukana erotti hän rakkaitten vainajain valoisat haamut.
Ne ne olivat häneen istuttaneet tuon syvän rakkauden kaikkeen toteen ja
hyvään, tuon lujan tahdon, joka ennemmin antoi hengen mennä, kuin
suostui lupausta rikkomaan.
Kun Niilo vihdoin heräsi horrostilastaan, valaisi huonetta
ruusunpunainen valo ja korkealta taivaalta kuului leivon laulu. Brodde
oli tullut jo kotiin ja huomatessaan herransa nukkuvan, avannut
ikkunan. Se raitis, lauha kesäinen ilma, joka siitä huoneeseen tulvasi,
se kai oli hänelle unessa tuon keveän, vapauttavan tunteen rintaan
tuonut. Ukkonen oli jo lakannut. Taivas oli taas vaalea ja sininen ja
alaslaskeutuva aurinko valoi loistettaan huoneeseen. Mutta uneksimansa
uni, se jäi hänen mieleensä. Ja sen kuvat vielä ikäänkuin kuvastelivat
ruusunpunaisessa pöytäliinassa, johon aurinko niitä näytti kutovan.
Toivo, rohkeus ja uljuuden tunne valtasi taas nuoren ritarin mielen.
"Eteenpäin, ylöspäin", kajahteli aamuinen sävel hänen rinnassaan. Ja
hän tunsi nyt samaa rohkeutta povessaan, kuin ristiritari, kun tämä
väsyneenä, voimatonna, tuhansien vaivojen, vaarojen ja taistelujen
jälkeen vihdoinkin näki ristiinnaulitun kuvan kimaltelevan pilvissä
pyhän kaupungin yläpuolella.
"Eteenpäin, ylöspäin!" kuiskasi hän itsekseen katsellen taivasta kädet
ristiin liittyneinä.
"Viivymmekö vielä kauan aikaa Arbogassa, herra Niilo?" kuului ääni
hänen takanaan.
Se oli Brodde. Hän oli ikkunan avattuaan mennyt ulos hevosia
tarkastamaan, olipa satuloinutkin ne jo, sillä niin varma oli hän
lähdöstä. Niilon katse oli kirkas ja eloisa, kun kääntyi puhumaan.
Ainoastaan suun ympärillä oli vielä surumielinen piirre näkyvissä.
"Ei!" vastasi hän, "me ratsastamme heti... Kunpa istuisin satulassa
jo."
"Sen hyvin tiesinkin ... ja sentähden ovatkin hevoset valmiina!"
"Tiesit Brodde...? Oletko sitten kuullut minun puhuvan unissani?"
"En, mutta olen muitten kuullut puhuvan valveillaan. Ja siitä tiedän
sen, mitä tiedän... Saatte tekin sen heti tietää, kun ensin olemme
päässeet pois tästä lemmonpesästä. Sanon vain nyt aluksi niinkuin
eräässä gotlantilaisessa laulussa lauletaan:
"Korppioonit kun leikkiin saa,
Ne kielellä kutkuttaa,
Varo purstoa sinä vaan.
Sillä suuntaa ne iskujaan."
Myös Niilon mielestä oli tämä viisasta puhetta ja aurinko ei ollut
vielä ehtinyt laskeutua taivaanrannan taa, kun hän ja Brodde jo
ratsastivat ulos Arbogasta. Tuskin he olivat vielä ehtineet pappilan
ohitse -- nykyään kuuluu se Strömnäsin alle --, kun Brodde jo alkoi
kertomuksensa, johon tuo lemmonpesä ja laulu oli ollut johdatuksena.
"Onpa olemassa eräs kauppasaksa, joka on hiideltä taitonsa oppinut",
alkoi hän. Mutta kun Niilo kysyvin katsein tarkasteli häntä, niinkuin
olisi tämä ollut vielä suurempi arvoitus hänelle kuin se, että Arbogaa
äsken oli kutsuttu lemmonpesäksi, lisäsi Brodde, "tarkoitan palvelijaa,
joka eilen luonamme kävi ja jolla oli teille niin tärkeitä asioita
kerrottavana, että minä en saanut edes sisällä olla."
"Mitä sitten, Brodde ... mitä tietoja on sinulla hänestä? Hänhän
tarkoitti puuhallaan vaan paljasta hyvää sekä minulle että
kuninkaalle!"
"Niin, samoinkuin metsänpeikkokin, kun se näyttää kauniimman puolensa
metsästäjää eksyttäessään... Mutta minä olen sattunut näkemään
takapuolenkin, minä. Ja siellä oli vain ontto puunrunko
koljottamassa..."
"Erehtynyt olet, Brodde", sanoi Niilo vakavasti. "Ja jos hän
tarkottikin puheellaan pahaa, on se siltä kääntynyt hyväksi. Sillä ne
olivat tärkeitä uutisia, joita hänen kauttaan tietää sain."
"Valhetta vain, herra, ilkeää petosta kaikki, mitä hän sanoi. Eikä
sekään ole niin suurenarvoista, mitä luostarissa kuulla saitte!"
Brodde hieroi käsiänsä yhteen ja katsoi herraansa tiukasti silmiin. Ja
ennenkun Niilo ehti vielä mitään kysyä, jatkoi hän:
"Aavistin heti petosta... Se on minussa ikäänkuin synnynnäinen, se
aavistus... Siksi läksinkin seuraamaan tuota palvelijaa, kun hän
huoneesta poistui... Hänen asuntonsa ei ollutkaan kaukana meistä. Ja
kun ei hän kiinnittänyt erityistä huomiota minuun, voin seurata häntä
epäluuloja herättämättä. Hän viipyi kauanlaisesti luhdissa, jossa hänen
huoneensa oli. Ja minä luulin jo ensikerran eläissäni erehtyneeni
konnan suhteen..."
"Sellaiset nimitykset voit jättää, Brodde", sanoi Niilo, "millä
oikeudella kutsut häntä konnaksi?"
"Sen saatte pian kuulla... Muuten luulen, että jos olisitte oikein
miestä tarkastellut, antaisitte itse hänelle ehkä pahemmankin
nimityksen kuin minä nyt."
"Minäkö?" huudahti Niilo kummastuneena.
"Muistatteko vielä tupaa Altunan kirkon vieressä ja miestä, jonka
siellä maahan nukersitte?"
"Altunan kirkkoa!" toisti Niilo ja silmänsä säkenöivät tulta.
"Tuo kauppasaksa ja ritari Jost von Bardenvlethin aseenkantaja ovat
yksi ja sama mies!"
"Totta tosiaan, Brodde, mitä uskallat väittää!"
"Se mitä viime yönä olen tietää saanut, on sellaista, joka pitää
paikkansa, eikä vain kauniita saippuakuplia, joilla teidän mieltänne
harmaaveljesten luostarissa viehätettiin, silloin kun taivaan Herra
puhui totuutta, niin että ilmapiirit vapisivat."
"Ritari Jost von Bardenvlethin aseenkantaja!" mutisi Niilo pääsemättä
vieläkään hämmästyksestään.
"Siellä kun seisoin ja odotin", jatkoi Brodde, "alkoi vihdoin
viimeinkin kuulua kolinaa rappusista. Olin siinä luulossa, että sieltä
joku oli nyt alas tulemassa, mutta vasten odotustani etääntyivätkin
askeleet aivan päinvastaiselle suunnalle. Lopulta näin erään miehen
tulevan pihan vastaiselta puolelta ulos. Siellä olikin siis läpikäytävä
ja pian huomasin, että ulostullut mies purjehti samoilla vesillä kuin
kauppasaksakin, vaikka taklaus olikin toinen. Minä siis seurasin
häntä... Se oli Jost ritarin aseenkantaja ja hän suuntasi askeleensa
suoraan kuninkaan asuntoon. Mutta minä en päästänyt häntä silmistäni,
en hetkeksikään ja Pyhän Nikolain kirkonkello ilmoitti siinä
odottaissani vuorokaudenkin jo loppuneeksi."
Niilo vaipui ajatuksiinsa. Hän istui ja katseli vain eteensä, antaen
hevosen mennä, miten itse tahtoi. Mutta Brodde jatkoi:
"Ihmisiä meni ja tuli. Olenpa varma, että kuninkaalla itselläkin oli
jotain asiaa iltamyöhään kaupungilla. Tunsin hänet hänen uljaasta
käynnistään ja muhkeasta vartalostaan. En voi hänen suhteensa erehtyä,
vaikkapa hän olisi munkin kaapuun pukeutuneena... Hänellä oli mukanaan
pieni mies, jonka sittemmin sain kuulla olleen Jost ritarin..."
"Ja mihin he menivät, Brodde?" kysyi Niilo.
"Heistä en silloin välittänyt... Pidin vain palvelijaa silmällä ja
odotin siis häntä. Kesti kauan aikaa, ennenkuin sain hänet taas
silmiini ja silloin käveli hän edestakaisin harmaaveljesten luostarin
päädyllä. Seisoin erään puun suojassa ja siinä kauheassa ukonilmassa en
nähnyt ketään muita ulkona liikkeellä kuin me kahden vain... Niin
seisoimme kauan aikaa, hän silmät luostariporttiin suunnattuina, minun
taas häneen. Vihdoin näin teidän poistuvan luostarista ja heti
senjälkeen tuli toinenkin ritari, jota en kuitenkaan pimeässä voinut
tuntea. Mutta silloin tuli palvelijalle yhtäkkiä kiire. Hän vetäytyi
puitten suojaan niin nopeasti, että olin jo vähällä kadottaa hänet
näkyvistäni. Sain hänet kuitenkin lopulta kiinni taas ja niin kuljimme
nyt nopein askelin kadulta kadulle, kunnes saavuimme viimeiseen taloon
pohjoisharjulla. Tänne meni hän sisään ja näytti olevankin siellä hyvin
kotiutunut. Talo oli autio. Hetkisen kuluttua tuli hän ulos sieltä,
pysähtyi, katseli joka suunnalle ja kuunteli. Mutta ei mitään näkynyt,
ei kuulunut muuta kuin ukkosen jyrinää. 'Pian hänen pitäisi olla
täällä', kuulin hänen sanovan ja niin lähti hän taas kulkemaan katua
eteenpäin. Olin ensin epätietoinen seuraisinko häntä vai en. Mutta kun
olin varma, että hänet kyllä saavuttaisin, päätin pistäytyä
tarkastelemassa tupaakin vähän ja sen teinkin..."
"Kertoisit vain suoraan mitä siellä kuulla sait, Brodde!"
"Sitä jo ajattelinkin tässä, koskapa nuo tiet eivät näytä olevan teidän
mieleenne. Mutta totuutta ajan minäkin takaa, minä myös... Ja koska
pöllökin totuuden ymmärtää, niin saan kai kulkea pöllön teitäkin...
Tänä yönä sain siis kaksi totuutta tietooni, toinen koskee kuningasta
ja siis myöskin teitä, Niilo herra, toinen taas Iliana neitiä ja siis
myöskin teidän ystäväänne, Tord herraa, ja kai sen kautta vähän teitä
itseännekin."
Niilo oli nyt taas kuninkaan asioihin niin kiintynyt, ettei hän voinut
jättää huomioon ottamatta, mikä vain jollain tavalla siinä suhteessa
hänelle antoi valaistusta. Mutta muuten inhosi hänen ritarillinen
mielensä kaikkea, mitä ainoastaan salateitä voitiin päivänvaloon saada.
Vieläpä se keskustelukin, joka hänellä oli yhdessä ilmeisen kavaltajan
kanssa ollut, sekin jo herätti hänessä omantunnon vaivoja. Ja kuitenkin
oli häntä kehotettu siihen siinä tarkoituksessa, että sen kautta saisi
tietoonsa vaarallisen salahankkeen kuningasta vastaan, jos vain vähän
osaisi mieltään hillitä yhtymyksessään Maunu ritarin kanssa. Tähän oli
Niilon täytynyt suostua. Tiedot noista salavehkeistä, joita tuo
satavuotias piispa aamusella oli kuninkaalle kertonut, ne olivat
saaneet hänet voittamaan vastenmielisyytensä ja antamaan pyydetyn
lupauksen. Eräs heidän molempain sekä kuninkaan että hänen ystävänsä,
joka tahtoi pysyä tuntematonna, oli lähettänyt kauppasaksan hänen
puheilleen. Niilo oli heti silloin tullut ajatelleeksi vanhaa piispaa
ja se oli vielä enemmän tukenut häntä päätöksessään.
Tämä oli nyt kuitenkin kokonaan toista, kuin salaisesti vakoilla
vihollista. Sellaiseen ei hän itse koskaan voinut suostua eikä
suvainnut sitä miehensäkään tekevän. Brodde olikin jo monta kertaa
saanut ankaroita nuhteita tällä lyhyellä yhdessäoloajallakin herraltaan
sellaisista puuhista. Hän ei kuitenkaan siinä asiassa voinut koskaan
olla herransa kanssa yhtä mieltä, vaan pysyi hän kaikessa
vitaliveljesten valiolauseelle uskollisena: "Jumalan ystävä ja kaikkien
muitten vihamies." Hän siis piti maailmaa pahana ja pahaa vastaan piti
myös pahalla taistella. Siksi päättikin Brodde aina pitää salassa
herraltaan, miten oli päässyt totuuden perille. Nyt hän kuitenkin
innoissaan, saadakseen Niilon vakuutetuksi, että häntä oli petetty,
unhotti viisaan päätöksensä. Tällä kertaa ei siitä kuitenkaan ollut sen
suurempaa haittaa, sillä Niilo oli nyt niin kiihkeä totuutta kuulemaan,
ettei tullut ajatelleeksikaan tapaa, jolla se oli hankittu. Ja hänen
intonsa lisääntyi vain vielä enemmän tuosta pitkällisestä
selvittelystä.
"Ja mitä sait kuninkaasta kuulla?" kysyi hän.
"Tultuani tupaan", jatkoi Brodde, "ehdin tuskin vielä ympärilleni
vilkaista, kun jo kuulin nopeitten askelten ääniä ulkopuolelta...
Katselin piilopaikkaa itselleni, sellaista ei ollut. Jos he ottaisivat
tulta, huomaisivat he heti minut, ja askeleet kuuluivat jo aivan tuvan
oven edustalta. Yhtäkkiä lensi ajatus päähäni ja ukkonen auttoi minua
yrityksessäni. Hyppäsin takalle ja siitä onnistui minun kömpiä ylös
uuninpiippuun. Kiviä putoili alas. Mutta samassa jyrähti ukkonenkin ja
niiden kolina hämmentyi kokonaan sen pauhinaan... Niin mitä sain kuulla
kuninkaasta?" kiiruhti Brodde lisäämään, kun näki, että herransa enää
vain vaivoin voi hillitä itseään. "Kuningasta kohtaa onnettomuus, kun
hän sitä vähimmin odottaa. Hänellä ja kuningas Kristianilla on yhtymys
keskikesän ajoissa..."
"Aivan niin, Brodde", keskeytti Niilo vilkkaasti, "siinähän se nyt on
ja siellä se onnettomuuskin hänelle tapahtuu."
"Ei, ei, Niilo herra, sellaista en siellä kuulla saanut. Mutta kyllä,
että, kun kokouksessa paraillaan rauhasta tuumitaan, tehdään hyökkäys
Ruotsiin ja herra Maunu Gren sen leikin alkaa..."
"Mahdotonta, Brodde, mahdotonta ... silloin käsitit asian aivan varmaan
väärin."
"Rakkauteni nimessä, Niilo herra, joka sana on totta", vakuutti Brodde
innokkaana. "Ja että paremmin uskoisitte minua, voin sanoa senkin, että
Jost ritari, sillä hän se oli, joka oli huoneeseen tullut, että Jost
ritari ja hänen aseenkantajansa kovasti nauroivat teille. Tuntui
ritarin puheesta, niinkuin olisi hän omin korvin kuullut keskustelun
luostarissa... Te olitte mennyt ansaan yhtä helposti, kuin nälkäinen
hauki tarttuu ongen syöttiin, mutta eräälle toiselle on siitä vielä
enemmän vahinkoa..."
"Ja kelle sitten...?" kuului Niilon ääni soinnuttomana. Tuntui kuin
olisi hän kysynyt sitä, ilman että siltä aikoi siihen sen enempää
huomiota kiinnittää tai niinkuin olisi hän harhaillut totuuden ja
valheen rajalla ja odotti nyt vain nimeä voidakseen sitten valita
jommankumman välillä.
"Kuninkaalle!" vastasi Brodde, "kuninkaalle on siitä vielä enemmän
vahinkoa ... ritari sanoi, että kuningas itse tulisi nyt pitämään
ainoastaan Kristian kuningasta silmällä ja sillä aikaa sitten..."
"Kautta Jumalan kuoleman, Brodde!" huudahti Niilo ja pysäyttäen
hevosensa tujotti hän hämmästynein silmin kertojaan.
"Vieläkö nytkin epäilette, vai mitä, Niilo herra?... Tiedänpä minä
vielä jotain muutakin. Herra Maunu Gren lähtee jo ennen syksyä Kristian
kuninkaan luo. Hänestä tulee siis Kristianin mies. Niin pian kun on
Turkuun saapunut, kirjoittaa hän kuninkaalle, että tulee Söderköpingiin
tekemään hänelle tiliä lääneistään. Se tilinteko tapahtuu kuitenkin ase
kädessä kokouksen aikana... Jos vielä nytkin epäilette, niin voitte
odottaa tietoja ritarin paosta. Silloin kai ainakin jo huomaatte, kellä
tässä asiassa on totuus puolellaan, minulla vai teillä!"
"Herra armahtakoon!" huudahti Niilo voimatta päästä tyrmistyksestään.
"Siinä on kaikki mitä tiedän Kaarlo kuninkaasta," alkoi Brodde taas.
"Mutta jos tahdotte tietää, miksi tuo jalo ritari oli määrännyt juuri
täällä yhtymyksen aseenkantajansa kanssa, niin koskee se asia kyllä
kuningastakin, mutta samalla myös Tord herraa ja juuri se asia olikin,
mikäli minä voin käsittää, pääsyynä Jost herran tuloon. Heidän puheensa
näet kuningas Kaarlosta tapahtui enemmän sivumennen... Niin, tuon
viekkaan palvelijan oli heti matkustettava Briita rouvan luokse
Hammarstadiin ja siellä oli hänen sitte kerrottava tälle kaikki mitä
oli tapahtunut... Miksi juuri hänen piti ne kaikki tietää saada, sitä
en olisi ymmärtänyt, ellei mieleeni olisi samalla tullut tuo keskustelu
hänen ja hänen isänsä palvelijan välillä siellä meren rannalla... Hän,
tämä Briita rouva, on myös kavaltaja, siitä olen yhtä varma, kuin että
nuoleni tavottaa hylkeen puolta pitemmälle matkalle kuin muitten!"
"Ja Iliana neiti, mitä hänestä?" tutki Niilo.
"Siitä asiasta en tiedä muuta, kuin että palvelijan piti muistuttaa
Briita rouvaa hänen lupauksestaan, nyt kun näki, että ritarikin
oli hyvällä alulla asiassaan ja että tämä ajattelisi samalla
sukulaistaankin siinä suhteessa. Myös Kaarlo kuningas, niin oli
asemiehen ilmoitettava, oli antanut myöntymyksensä hänen, Jostin ja
Iliana neidin yhdistykseen, vieläpä luvannut myötävaikuttaakin."
Hämmästyksestä sanattomana istui Niilo hevosensa seljässä tirkistäen
koko ajan Broddea tämän puhuessa. Mutta yhtäkkiä painoi hän sitten
jalkansa hevosen kylkiin kiinni ja syöksähti täyttä laukkaa eteenpäin.
Brodde seurasi herraansa ihmetellen, mikä hänen päähänsä nyt niin
yhtäkkiä pisti lähteä sellaista kyytiä ajamaan. Sitä kesti sellaista
menoa sitten kokonaisen peninkulman. Joskus tosin vähän hiljennettiin.
Mutta sittenkään ei hevonen näyttänyt vievän herraansa kyllin nopeasti
eteenpäin. Vasta puolipäivän ajoissa lepäsivät he parisen tuntia. Mutta
Niilo oli koko ajan hiljainen ja itseensä sulkeutunut.
"Kuningas Kaarlo!" mutisi hän pari kertaa itsekseen ja väliin taas:
"Tord!" -- Mutta mihinkään muuhun ei hänen ajatuksensa näyttänyt
kiintyvän, kaikista vähimmän omaan itseensä. Brodde oli nyt ikäänkuin
hänen toinen minänsä ohjaten kaikkea, pitäen huolta kaikesta. Hän ei
ollut tosin mikään pyhäinkoristus, mutta kuitenkin täysi korvaus siitä
koristuksesta, josta Niilo vapaaehtoisesti oli luopunut. Ja jos puhtain
alttius, omaa voittoa halveksiva rakkaus on jostain arvosta, niin oli
se aarre ainakin kätkettynä tämän vitaliveljeksen poveen. Ja Niilolla,
hänellä oli nyt tämä aarre vetäytyessään syrjäiseen nurkkaansa asumaan,
hänellä, jota kuningas epäili ja jota kuninkaan vastustajat vihasivat.
Seuraavana päivänä illan tullen ratsastivat he sisään Vadstenaan.
Täällä oleskeli Kaarina kuningatar. Matkalla Fågelvikiin oli hän
äkillisesti sairastunut Linköpingissä, josta sitten vähän toinnuttuaan
oli saapunut Vadstenaan. Täällä oli hän senjälkeen oleskellut erään
taitavan harmaaveljeksen hoidon alaisena, jolle eräs kuningattaren
ritareista oli tämän sairastumisesta tiedon vienyt. Munkki olikin
saapunut Vadstenaan vain paria päivää myöhemmin, kuin kuningatar.
Harmaaveljeksen hoidon alaisena alkoi kuningatar taas tuntea itsensä
virkeämmäksi. Tosin oli ankara taudinpuuska saattanut hänet heti
Vadstenaan tulonsa jälkeen uudestaan tautivuoteelle, mutta siitä oli
hän noussut jo viikkoa ennen keskikesän tuloa. Silloin oli harmaaveljes
lähtenyt matkalle Tukholmaan ja Upsalaan, mutta kuningattaren pyynnöstä
oli hän luvannut pian taas palata. Sillä kuningatar ei uskaltanut
jatkaa matkaansa ellei munkki ollut mukana. Tämä oli palannutkin
takaisin kaksi päivää sitten.
Vaikka kuningatar ei uskaltanutkaan liikkua huoneistaan, oli kuitenkin
hänen läsnäolonsa siltä tuonut vilkkautta kaupunkiin. Tosin veti myös
sen kuuluisa luostari tähän vuodenaikaan enemmän pyhiinvaeltajia
puoleensa kuin tavallisesti muulloin ja nyt odotettiin sinne vielä
kuningastakin Arbogan kokouksen päätyttyä. Vadstenassa, niinkuin
yleensä kaikkialla maassa iloittiin kuninkaan tulosta, iloittiin kun
saatiin vastaan ottaa tuo uljas, onnellinen hallitsija, joka ikäänkuin
kuljetti onnea mukanaan, mihin sitten saapuikin.
Kun siis Yö- ja Päivä-suvun vaakunaa kantava ritari tuli ratsastaen
kaupunkiin, pidettiin sitä heti varmana merkkinä siitä, että kokous oli
päättynyt ja että hän tuli kuninkaan tuloa ilmoittamaan. Ja niin levisi
heti yli kaupungin tieto Niilo Bonpojan tulosta. Hän oli aikonut jo
varhain seuraavana aamuna jatkaa matkaansa etelään ehtiäkseen samana
päivänä Ekesjöhön, mutta sana tulla kuningattaren luokse esti hänen
päätöstänsä toimeenpanemasta.
Tämän sanan toi kuningattaren lääkäri, jo ennenmainittu harmaaveljes.
Hän oli korkeakasvuinen, hartiakas mies, enemmän ritarin kuin
luostariveljen näköinen. Kukaan ei voinut sanoa nähneensä hänen
kasvojaan, sillä hän kulki aina pää peitettynä kuningattarenkin luona.
Niilosta tuntui kuin olisi ääni ollut tuttu. Mutta toiset seikat, jotka
nyt hänen sielussaan saivat vallan, estivät häntä siihen sen enempää
huomiota kiinnittämästä. Siksi toiseksi muistuttihan toisen ihmisen
ääni usein omituisesti toisen ääntä, joten siihen ei siis voinut sen
suurempaa painoa panna.
"Onko kuningattaren tila arveluttava?" kysyi Niilo, kun harmaaveljes
oli esittänyt hänelle kuningattaren pyynnön saada seuraavana päivänä
tavata häntä.
"Hyvä kuningattaremme on kovasti heikko ja riutunut", vastasi
harmaaveljes, "mutta Herra se on, joka elämästä määrää."
"Toisin sanoen on hän..." Niilo epäili lausua ajatustaan julki, mutta
munkki ymmärsi kuitenkin, mitä hän tarkoitti ja virkkoi päätään
pudistaen:
"Niin hän on, Niilo herra... Ja onnellinen hän, jos hän nyt, kun
kuninkaallisen herransa aurinko niin korkealla taivaalla kimaltelee,
jos hän nyt saa poistua täältä murheen laaksosta!"
"Luuletteko siis, ettei onni enää olisikaan Kaarlo kuninkaalle niin
suosiollinen kuin ennen?" kysyi Niilo hymyillen.
"Kun aamu on synkkä, tulee päivästä usein kirkas ja kaunis, useammin,
kuin jos aamu on kaunis, Niilo herra", lausui harmaaveljes.
"Mutta arvoisa isä, eikö ne vuodet Suomessa, eikö ne olleet synkkiä
kyllä?"
"Ne muodostavat vain päivän yhteensä, ne vuodet, ja ne olivat ehkä
onnellisimmat ajat, mitä meidän kuninkaallamme koskaan on ollut...
Mutta kuninkaan päivä, se on uusi päivä ja se alkoi mitä kauneimmalla
päivänpaisteella. Tuskin on aurinko minkään muun kuninkaan ensi
askeleita niin lempeästi valollaan suosinut!"
"Jumala varjelkoon hänen taivastaan himmentymästä, sillä kuninkaan
taivas on valtakunnankin taivas!" lausui Niilo huolestuneena.
"Kuitenkin voi sekä kuninkaalle että valtakunnallekin joskus olla
hyödyllistä, että ukkonen puhdistaa ilman. Onnettomuudet ja
vastoinkäymiset ovat saman Herran lapsia, kuin onni ja
myötäkäyminenkin."
"Voittepa olla oikeassakin!" lausui Niilo.
"Kansain elämä on niinkuin yksityisten ihmistenkin. Synkkä päivä
valmistaa vain tilaa kirkkaalle ja näyttää sen arvon. Usein vallitsee
hyytävä kylmyys juuri silloin, kun puut ovat lehteen puhkeamassa. Ja
keskellä vastoinkäymisten hyytävintä hallaa, synkintä yötä, voi,
ihmisen sitä huomaamatta, siemen itää, josta hänen elämänsä kaunein
kukka puhkeaa... Mutta miksi puhunkaan surullisista asioista nuorelle
ritarille. Älkää vain unhottako lupaustanne. Siis huomenna, mutta ei
ennen kello 5 jälkeen puolisen."
Niilo jätteli munkin hyvästi, hymyillen hänen hurskaalle
yksinkertaisuudelleen, hän kun voi epäillä, että ritari unhottaisi
hetken, jolloin kuningattarensa halusi häntä puhutella. Mutta
varoittavasti kohotti munkki sormeaan ja sanoi vaikka ääni lempeänä:
"Sellaistakin voi sattua, että nuorukainen mielellään jättäisi
lupauksensa täyttämättä, olipa se sitten vaikka omalle
kuningattarellekin annettu."
"Ja mitäpä voisi sellaista tapahtua, joka sen saisi aikaan?"
"Mistäpä minä sen tietäisin?... Ero rakkaasta ystävästä, kohtaus
vihamiehen kanssa yhtähyvin kuin ystävänkin ... jälleentapaaminen,
rakkaus...!"
"Ei, ei, hurskas isä", hymyili Niilo. "Ei mikään sellainen voi estää
minua kuningattareni luokse saapumasta."
Munkki meni ja Niilo jäi yksikseen.
Noin kaksi tuntia tämän jälkeen tuli Brodde kotiin kaupungilta, jossa
tapansa mukaan oli nähnyt yhtä ja toista ja aavistanut jotain pahaa
taas olevan tekeillä. Hän kertoi, että kuningas todennäköisesti
seuraavana päivänä saapuisi kaupunkiin. Hän oli lähtenyt Arbogasta
muutamaa tuntia myöhemmin kuin Niilo, mutta kulkien hitaammin kuin
tämä, ei hän voinut ehtiä kuin vasta seuraavana päivänä Vadstenaan.
Joukko hänen palvelijoitaan oli kuitenkin jo saapunut ja näiltä oli
Brodde saanut tietonsa.
Niiloon nämä tiedonannot koskivat omalla tavallaan. Enemmän
sopimattomaan aikaan ei Kaarlo kuningas koskaan olisi voinut tulla. Ja
Niilo jo puolittain katui lupaustaan saapua kuningattaren puheille.
Broddekin huomasi hänen ajatusjuoksunsa ja sanoi:
"Hevoset ovat jo kylläksi levänneet. Me voimme ratsastaa täältä, vaikka
kuinka aikuisin aamulla."
Niilo mietti hetkisen, mutta vastasi sitten varmasti:
"Me jäämme tänne vielä huomiseksi."
"Jäämme tänne?" huudahti Brodde kovasti hämmästyneenä.
"Niin, me jäämme!" oli Niilo Bonpojan vastaus.