V.

Kaarlo kuningas ja kavaltajat.

Suuresti oli Kaarlo Knuutinpoika muuttunut sen yön jälkeen, jona tuo

lumottu koriste joutui hänen käsiinsä. Hän katseli maailmaa nyt

kokonaan toisilla silmillä, kuin ennen. Hän tunsi rohkeuden ja voiman

kasvavan rinnassaan. Ja kaikki kunnianhimonsa kaukaisimmatkin unelmat

luuli hän nyt voivansa toteuttaa. Tämän hänen uskonsa sai vielä enemmän

vahvistumaan joukko onnellisia tapahtumia. Ne toivat hänen rintaansa

lujan luottamuksen onneen ja menestykseen, jonka siellä jo oli saanut

juurtumaan tieto, että oli tuon loistavan koristeen omistaja.

Ensin saapui tieto Kristofer kuninkaan kuolemasta. Se oli sattunut

juuri samaan aikaan kuin myrsky riuhtasi katon Viipurin linnan

korkeimmasta tornista ilmaan ja toi hänen käteensä höyhenen, joka johti

hänet koristeen löytöön. Vastustajat olivat tosin käyttäneet hänen

poissaoloaan hyväkseen ja valinneet veljekset Niilo ja Pentti

Juhonpojat (Oxenstjernat) valtionhoitajiksi. Samaten oli myös

jälkimmäisen poika, kavala ja terävä-älyinen Jöns Pentinpoika, joka

edellisinä vuosina jo oli nimitetty tuomiorovastiksi Upsalaan, nyt

valittu arkkipiispaksi Niilo Ragvaldinpojan jälkeen. Niin luuli tämä

puolue nyt vakuuttaneensa vallan itselleen. Mutta kun Kaarlo saapui

Suomesta Tukholmaan, muuttui kaikki heti. Kaikki vastapuolueen puuhat

ja suunnitelmat menivät myttyyn. Eikä sillä ollut lopulta enää muuta

mahdollisuutta kuin puolustaa unionin jatkamista, odottaa siis

kuninkaan vaalia Tanskassa, että Ruotsikin voisi sitten siihen yhtyä.

Mutta se juuri vahvisti Kaarlon asemaa samalla kuin se heikonsi

vastapuolueen voimaa. Heitä aljettiin näet pitää Tanskan ystävinä heti

kun selittivät kannattavansa unionia. Sillä unionilla ei nyt enää

tarkoitettu kolmen valtakunnan yhdistymistä, vaan Ruotsin ja Norjan

alistumista Tanskan alle, joka oli unionin sydänmaa. Mutta joka sitä

tahtoi, tahtoi Ruotsin turmiota. Tanskalainen ja vihollinen olivat nyt

samat. Sellaiseksi oli asiain tila vähitellen kehittynyt edellisten

kuninkaiden aikana. Ja Kristian Oldenburgilainen, joka Kristoferin

kuoleman jälkeen valittiin Tanskan kuninkaaksi, täydensi edeltäjäinsä

alkaman työn. Tosin oli sitä myös jo kiihdyttänyt se mahtava virta,

jonka Engelbrekt oli saattanut liikkeelle. Hän oli, tämä mies,

eläissään ja vaikuttaessaan ja vielä enemmän kuolemansa jälkeen

ruotsalaisen kansallishengen puhtain, elävin ilmaus. Mitä kansa tahtoi,

rahvas tarkoitti, sitä samaa oli Engelbrekt tahtonut ja sen eteen

toiminut -- itsenäistä, ruotsalaista kuningaskuntaa. Nyt esiintyi

Kaarlo tätä aatetta ajamaan ja veti heti koko Ruotsin puolelleen.

Niinkuin ennen jo on mainittu, ei häntä näissä puuhissaan johtanut sama

ylevä aate kuin Engelbrektiä. Kunnianhimo oli hänellä pääkiihottimena.

Mutta se oli kuitenkin Ruotsin asia, jonka ajajana hän esiintyi ja

jonka puolustajaksi hän toimiensa kautta joutui.

Uusi arkkipiispa tuli katkeruutta täyteen nähdessään, miten kaikki,

mitä hän ja heimolaisensa olivat rakentaneet, kokoon luhistui.

Vimmoissaan ja kiukkua kuohuen jätti hän Tukholman ja ratsasti hiljan

valmistuneeseen linnaansa Almarestäkeen. Tämä tapahtui keskiviikkona.

Mutta tuorstaina 20 päivä kesäkuuta vuonna 1448 kokoonnuttiin

kuninkaanvaalia varten Pyhän Gertrudin veljeyden saliin. Juhlallisen

rukouksen ja laulun jälkeen toimitettiin vaali ja Kaarlo Knuutinpoika

sai seitsemästäkymmenestä yhdestä kuusikymmentä kolme ääntä. Valtava

riemuhuuto vieri yli salin. Sitä toistelivat tuhannet ulkonaolevat,

jotka kärsivällisinä olivat siellä odottaneet vaalin tulosta. Ja

mahtavana vieri se riemuhuuto sitten yli koko Ruotsinmaan. Se oli onnen

helmasta kasvanut kukkanen, ja sen tuoksu sai Kaarlon yhtä autuaaksi,

kuin talonpojan ne runsaat sadot, jotka hän luuli kuninkaan onnen

hänellekin tuottaneen.

Heti näitten tapausten jälkeen tehtiin sitten retki Gotlantiin, jossa

onni niin hellänä hymyili Kaarlolle. Koko maa ja itse Visbyn

kaupunkikin joutui hänen käsiinsä. Eerikki kuningas suljettiin

kaupungin toisessa päässä sijaitsevaan linnaansa Visborgiin. Ja lopulta

täytyi hänen suostua pakkosopimukseen ja jättää saari, jonka sijaan

hänelle luvattiin Ölanti ja Borgholm. Tosin jätti Eerikki kuningas

siitä huolimatta Visborgin tanskalaisille. Mutta vielä piti Kaarlon

käskynhaltia saarta ja kaupunkia hallussaan, kun Norjasta saapui tieto,

että myöskin sen valtakunnan rahvas tahtoi Kaarloa kuninkaakseen.

Eipä siis ihme, jos Kaarlo kuningas alkoi luottaa onnensa

muuttumattomuuteen, kun se onni kerran näin luopumatta hänen kaikkia

yrityksiään suosi. Mutta sellainen menestys saattaa ihmisen

tavallisesti ylimieliseksi, estää hänet vaaroja näkemästä. Ja niin kävi

Kaarlonkin. Hän unhotti vanhat vastustajansa. Ne himmenivät, katosivat

hänen silmistään, mitä enemmän taivas hänen päänsä päällä kirkastui. Ja

tavatessaan taas heidät, kohteli hän heitä niinkuin omia ystäviään.

Niin olivat Oxenstjernat saavuttaneet hänen luottamuksensa, samaten

Maunu Gren. Tosin voi sellaisellekin menettelylle ajatella

tarkoituksensa, voittaa ystävällisyydellä vihamiehet puolelleen,

liittää heidät itseensä. Mutta Kaarlo harhaantui menettelyssään liian

kauas. Hänen hyvyytensä muuttui höllyydeksi. Hän antoi heidän käsiinsä

vallan, joka päinvastoin että olisi tyydyttänyt heitä, kiihotti vain

heidän vallanhimoaan, puhumattakaan nyt arkkipiispa Juho Pentinpojasta,

joka ei koskaan voinut unhottaa, että Kaarlo omisti sen, joka olisi

pitänyt oikeastaan kuulua hänelle tai jollekin hänen heimolaisistaan --

nimittäin korkeimman vallan Ruotsissa.

Tällä onnen ja vallan päiväpaisteella kokoutui myös muitakin

vallanhimoisia onnenonkijoita Kaarlon ympärille. Niiden joukossa oli

myös Jost von Bardenvleth ja sulavalla kielellään, liehakoivalla

käytöksellään sai tämä mies ennen pitkää Kaarlo kuninkaan kokonaan

valtaansa. Vanhat ystävät varoittivat kuningasta. Kuninkaan serkku,

Tord Kaarlonpoika, kertoi hänelle muukalaisen esiintymisestä merellä

silloin kun Niilo Bonpoika ja hän, Tord itse, olivat Turusta päin

rosvolaivaa takaa ajamassa. Mutta avomielisesti tunnusti ritari

rakkautensa Iliana neitiin ja vakuutti, että kaikki, mitä oli tehnyt,

oli johtunut vain siitä. Nähdessään, että Niilo yhdessä merisissien

kanssa oli neitoja takaisin vaatimassa, ei hän ollut voinut uskoa

muuta, kuin että tämä oli yhtynyt Hurjaan Haukkaan. Ja se oli saanut

ritarin unhottamaan kaikki. Kuninkaasta tuntui tämä selitys aivan

luonnolliselta ja siksi hymyilikin hän vain hyväntahtoisesti

kuullessaan, millä tavalla ritari oli pelastunut.

Se olikin tapahtunut somalla tavalla. Ritari oli hyvä tuttu laivurin ja

hänen lähimmän miehensä kanssa. Toisten sitä huomaamatta oli hän

kuiskannut jälkimäiselle, että veisi hänet kannen alle. Laivurin piti

sillä aikaa heittää kannella oleva suuri kivi veteen ja huutaa, että

ritari oli pudonnut mereen. Kaikki oli käynytkin odottamattoman hyvin.

Kun laiva sitten oli vapautunut kutsumattomista vieraistaan, oli ritari

taas noussut kannelle ja hyvällä myötätuulella purjehtinut

Grislehamniin. Hän myönsi kyllä, että olisi ollut kunniallisempaa

uhrata ennemmin henki kuin pakoon lähteä. Mutta hän oli ajatellut vain

kuningastaan, joka luotti häneen ja jonka palvelusta hän piti

kunniaakin kalliimpana. Häväistys oli sitä paitsi kohdannut vain häntä

alhaisen asepalvelijan puolelta, joten se menetti kärkensä. -- Tämän

kaiken tunnusti ritari, mutta pyysi samalla kuningasta muistamaan,

miten helposti rakkaus voi miehen mielen sokaista. Avomielistä oli

ritarin puhe, luottamusta täynnä. Niin kauniisti osasi hän asian

herkkäuskoiselle kuninkaalle kuvailla, että voitti kokonaan hänen

sydämensä, samalla kuin Niilo Bonpojan kuva himmeni ja katosi sieltä.

Kun Tord vielä kerran teki kokeen varoittaakseen kuningasta muukalaisen

suhteen ja kertoi hänelle, mitä Niilo Bonpojalta oli kuullut, kysyi

tämä hiukan närkästyneenä:

"Olitko mukana, serkku, vanhan Krister herran luona tai

kauppalaivalla?"

"En ollut!" täytyi Tordin siihen vastata.

"No niin", oli kuningas vastannut, "älä sitten suotta tuomitse!"

Tord oli tahtonut vielä huomauttaa, että hän luotti enemmän Niilo

Bonpoikaan, kuin muukalaiseen ritariin, mutta kuningas oli alkanut heti

puhua kokonaan toisista asioista ja kun Tord siitä huomasi, ettei sillä

kertaa voinut asian hyväksi mitään vaikuttaa, oli hän jättänyt sen

toiseen aikaan.

Sitäpaitsi ei Tord tuntenutkaan tuota kavalaa ritaria niin tarkoin kuin

Niilo. Ystävä ei ollut kertonut hänelle asiaa kokonaisuudessaan. Mitä

hän oli saanut tietää, oli tapahtunut enemmän sattumalta. Kuitenkaan ei

hän siltä epäillyt Niilon tiedonantojen todenperäisyyttä, niin lyhyet

ja epätäydelliset kuin olivatkin. Mutta epäilemättä olisi hän nähnyt

enemmän vaivaa asian vuoksi, jos hänellä vain olisi ollut vähänkin

aavistusta niistä kavalista vehkeistä, joita muukalainen punoi. Sitä

hänellä nyt ei ollut ja hänen avonainen, rehellinen luontonsa olisi

tuskin uskonutkaan sellaista mahdolliseksi, vaikkapa joku olisi ne

hänelle ilmaissutkin. Kuitenkin epäili hän aina ikäänkuin

vaistomaisesti Jost ritaria. Ja monta kertaa voi hän vain vaivoin

hillitä vastenmielisyyttänsä ilmi puhkeemasta.

Kaarlo kuninkaasta taas, joka sitäpaitsi ei tuntenut heimolaisensa

rakkautta neiti Iliana Tottiin, oli ritarin selitys täysin tyydyttävä.

Eikä siinä kyllin. Vaan hän osotti tuolle liehakoivalle ritarille vielä

hyväntahtoisuuttakin ja luottamusta sellaista, joka yhä kohoten lopulta

teki ritarin hänelle aivan tuiki tarpeelliseksi. Ja silloin alkoi

ritari tuon puuhansa, jonka kautta hän sitten sai Niilo Bonpojan

kuninkaan ystävyydestä syrjäytetyksi. Se olikin välttämätön ehto

ritarin omalle menestykselle sekä kuninkaan hovissa että yleiseenkin.

Sillä tiesihän Niilo Bonpoika asian, joka olisi ollut hänen varma

turmionsa, jos ilmi olisi tullut. Siksi vainosi ritari Hurjaa Haukkaa,

siksi pani hän kaikkensa liikkeelle pitääkseen Niilo Sturen ja

kuninkaan ainakin erillään toisistaan. Niilon tai hänen, jommankumman

täytyi kukistua... Ritarin puolelta oli se siis taistelua elämästä ja

kuolemasta.

Näissä puuhissaan tuki häntä aivan huomaamatta kuningas itse. Tämä näet

ei voinut koskaan salata itseltään, että kaulaketju, jota piti

hallussaan, oli toisen omaisuutta, johon hänellä ei ollut mitään

oikeutta. Hän koetti kyllä nukuttaa sitä omantuntonsa ääntä. Eihän

Niilo itse välittänyt koko koristuksesta mitään ja tuskin oli koskaan

sen menettämistä surrutkaan. Mutta omatunto, se ei vain antanut

nukuttaa itseään. Joka kerta, kun sattui tuon uskollisen, jalon

aatelismiehen kanssa yhteen, tunsi hän sen soimaavan, nuhtelevan äänen

rinnassaan. Siksi alkoi hän karttaa Niilo Bonpoikaa, pitää häntä

etäällä itsestään antamalla hänelle toimen toisensa perään. Ja lopulta

se arkuus hänessä muuttui inhoksi. Hän koetti paeta omantuntonsa ääntä

ja kun se ei onnistunut, rupesi hän pitämään Niilo Bonpoikaa, joka oli

ikäänkuin hänen elävä omatuntonsa, vainoojanaan, oman onnensa

vihollisena. Hän alkoi vihata ja vainota häntä.

Siksi kallisti hän myös niin kernaasti korvansa ritarin puheille, joka

epätoivoisen vimmalla koetti mustata ja saattaa huonoon valoon Niilo

Bonpojan jalon, puhtaan olennon. Kun ritari tämän huomasi, tuli hän

vain yhä rohkeammaksi puuhissaan. Ja niin solmun solmuun liittäen kutoi

hän verkkonsa valmiiksi, -- kaiken sen kuninkaan puolinaisella

myötävaikutuksella. Kuin lumottuna eli Kaarlo. Ja se lumous, hänen sitä

itsekään huomaamatta, kietoi hänet kokonaan pauloihinsa. Se kovensi

hänen sydämensä. Sillä sydän vaatii elääkseen totuuden ja rakkauden

puhdasta ilmaa, muuten se kuihtuu ja kuolee, ja sinne rintaan tulee

tilalle vain puunpala tai kivimöhkäle, niinkuin satu sen kertoo.

Mutta joskus vielä hiipivät vanhat, tutut ajatukset hänen mieleensä,

joskus vielä tunsi hän rintansa niille heikosti sykähtävän. Ja silloin

se jää suli sydämestä ja mieli heltyi. Mutta hetkisen vain se kesti.

Myrsky ja pakkanen hiipivät taas esiin vahvistunein voimin ja rinnan

valtasi sama kylmä, hyytävä tunne. Kuitenkaan ei liehakoiva suosikki

vielä ollut uskaltanut vihatun Niilo Bonpojan henkeä vaatia. Eikä

kuningaskaan olisi silloin hänelle korvaansa kallistanut. Päinvastoin

olisi sellainen vaatimus vain voinut kukistaa hänen suurella vaivalla

ja taitavuudella kokoonpanemansa rakennuksen. Mutta Jost herralla

olikin kärsivällisyyttä.

Nyt oli hän kuitenkin päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen. Tämä päivä

oli siis hänelle yhtä tärkeä kuin korkealle suosijalleenkin, jota hän

kahleissaan piti. Sentähden seurasikin hän kuningasta neuvoston

kokoushuoneeseen ahdistus rinnassa ja mieli jokseenkin levottomana.

Hänen suunnitelmansa oli jo aikoja ollut valmiina. Ja heti, nähdessään

nyt että Niilo Bonpoika oli palannut Suomen matkaltaan, jonne kuningas

oli hänet lähettänyt kohta kruunauksensa jälkeen, oli hän myös valmis

panemaan tuumansa toimeen. Sopivampaa tilaisuutta ei hän olisi

sitävarten voinut valitakaan. Sillä nyt, kun kaupunki oli väkeä

tulvanaan täynnä, voi hän luottaa yrityksensä onnistumiseenkin. Ja niin

suosii aurinko myrkyllistenkin ruohojen kasvamisyrityksiä, että ne

voivat joskus muutamassa silmänräpäyksessä kohota korkeammalle, kuin

monessa päivässä. Samoin suosi se nyt Jost herrankin yritystä. Sillä

tuolla suuressa neuvostonkokouksessa sai hän aivan odottamattoman

välikappaleen käsiinsä. -- -- --

* * * * *

Harmaaveljesten luostarisaliin Arbogassa kokoontui tänä päivänä

edelläpuolisen kaikki, mitä Ruotsissa tähän aikaan oli vallan,

sukuperän ja rikkauden puolesta loistavaa ja suurta.

Kuningas istui valtaistuimellaan salin toisessa päässä. Hänen oikealla

puolellaan istui arkkipiispa alapiispoineen, vasemmalla etevimmät

maalliset neuvosherrat, edessä taas muut kokoukseen osaaottavat.

Kaikki meni menoansa vanhan Maunu piispan ilmoittamaan suuntaan.

Kokous alkoi Halmstadin päätöksien julkilukemisella. Tyyneenä istui

kuningas paikallaan, kunnes sai kuulla päätöksen, joka määräsi hänet

luopumaan Norjasta. Sitä hän ei ollut odottanut ja ellei hän olisi jo

edeltäpäin valmistunut suurempiakin menetyksiä odottamaan, niin olisi

hän varmaankin nyt jo jyrkästi kieltäytynyt sellaiseen päätökseen

suostumasta. Pitkällinen keskustelu syntyi asian johdosta. Ja paljon

tuotiin siinä puolustavia ja vastustavia seikkoja esiin, ennenkuin

kuningas saatiin perään antamaan. Lopuksi täytyi hänen kuitenkin

myöntyä. Pakotus oli liian suuri. Neuvosto puhui tässä niinkuin yhdestä

suusta. Kun tämä asia sitten näin oli saatu onnelliseen päätökseen,

otettiin esille kysymys linnalääneistä. Siis aivan niinkuin Maunu

piispa oli kuninkaalle sanonut.

Vihaa säihkyvin silmin katseli kuningas ympärilleen ja kysyi ensinnä

arkkipiispalta, mikä tämän mielipide oli asiasta. Arkkipiispa ilmoitti

olevansa kokonaan tehdyn ehdotuksen puolella kuninkaan vallan

rajottamisen suhteen. Ja hänen jälkeensä nousi sitä vielä puolustamaan

Strengnäsin Sigge piispa. Kuningas kääntyi sitten maallisten herrain

puoleen ja kysyi vuorostaan heidän mielipidettään asiassa. Näistä

puolustivat sitä etenkin Niilo Juhonpoika (Oxenstjerna) ja Maunu Gren,

joka viimemainittu lavealti selitteli tämän vaatimuksen kohtuutta ja

oikeutta, ettei nimittäin Ruotsin herroilta saisi ilman laillista syytä

ottaa heidän läänejänsä pois, niinkuin oli tapahtunut edellisten

kuninkaiden aikana.

Silloin nousi Kaarlo kuningas istuimeltaan ja koko hänen ryhtinsä oli

kuninkaan kun hän lausui:

"Paljon olen tällä hetkellä tullut huomaamaan sellaista", sanoi hän,

"jonka olemassa oloa en olisi voinut ajatella, en edes uneksia siitä.

Luulin lähettäneeni ruotsalaisia miehiä neuvottelemaan vihollisen

kanssa Halmstadiin, mutta päätöksistä päättäin ovat Ruotsin omat

edustajat kantaneet nurjaa kilpeä isänmaataan kohtaan. Niin, Ruotsin

kunniaa ja minun kuninkaallista arvoani eivät nämät miehet ole

muistaneet eivätkä tahtoneetkaan silmällä pitää. Päin vastoin ovat he

niin huonosti valvoneet maansa etuja, että meillä tuskin nyt enää on

lupa Ruotsin miehinä ajatella ja hengittääkään, ei edes vaikka kunnia

ja maat ovat menneet. Tähän kaikkeen täytyy minun nyt kuitenkin tyytyä,

koska puheistanne selvästi käy ilmi, ettei minun teiltä tarvitse tässä

asiassa kannatusta odottaakaan ja koska sentähden sota, ilman

todellista hyötyä, voisi tuottaa vain kovat ajat Ruotsinmaahan. Mutta

mitä nyt viimeksi olette esille tuonut koskeva linnoja ja läänejä ja

minun oikeuttani kuninkaana, ottaa ja antaa niitä, niin teette te sillä

hyökkäyksen Ruotsin lakia vastaan. Ja sitä Ruotsin kuninkaana en tahdo

enkä voi sallia tapahtuvan."

Ihmeissään katselivat herrat toisiaan. Niin tulista ja voimakasta

puhetta eivät he olleet tuolta aina niin myönteliäältä kuninkaalta

odottaneet. Sillä paitsi noita muutamia salavehkeilijöitä, oli jo

paljon muitakin, joihin oli juurtunut se luja vakaumus, että kuningas

ajan pitkään ei voisi, miten hän sitten toimisikin, välttää sitä

onnettomuutta, joka alinomaa oli häntä uhkaamassa. Mutta vaalenivat nyt

vehkeilevät herrat, kun kuningas jatkoi:

"Niitä ei tosin puutu, jotka omantuntonsa sitä estämättä vain

kuningastaan pakottaakseen voivat turvautua vaikka väkivaltaan, vieläpä

vihollisenkin apuun. Mutta muistakaa toki, hyvät herrat, että vielä

minä osaan miekkaakin käyttää, että vielä löytyy Ruotsissa sellaisiakin

miehiä, jotka eivät kiellä kuninkaaltaan apuaan, kun on kysymyksessä

maan lakien ja itsenäisyyden puolustaminen. Kysyn tässä siis vielä

kerran niiltä, jotka ovat minun kuninkaallisen valtani rajottamista

vaatineet, toisin sanoen vihollisvallan vahvistamista Ruotsissa --

kysyn niiltä vielä kerran, tahtovatko he ottaa sanansa takaisin vai

ei?"

Kaikki vaikenivat. Kuninkaan kotkansilmät lensivät yli salin ja

pysähtyivät lopulta tutkivina arkkipiispaan. Tämä nousi ja ilmoitti ei

voivansa luopua vaatimuksestaan. Ja samaten tekivät Sigge piispa, Niilo

Juhonpoika ja Maunu Gren. Arkkipiispa koetti vielä tuoda syitä ja

perusteitakin kieltoonsa.

Silloin otti kuningas sananvuoron.

"Jos niin on, arvoisa isä, arkkipiispa Jöns Pentinpoika, niin julistan

minä täten teidät lääninne menettäneeksi, niin teidätkin, Sigge piispa

ja te muut, joita yhtymys oman kuninkaanne vihollisiin ei ole

arveluttanut."

Tällaista päätöstä asialle ei kukaan ollut odottanut. Niin rohkeaa

askelta ei oltu luultu kuninkaan uskaltavan ottaa. Ja siinä määrässä

kuin rangaistujen salavehkeilijäin viha nyt kohosi, kasvoi enemmistön

rakkaus häneen.

Ja kumarrukseen painuivat kaikki päät, kun kuningas seurueineen jätti

salin.

Mennessään oli Jost ritari antanut salaisen merkin Maunu Grenille ja

heti jälkeen puolisen tapasivatkin he toisensa, ikäänkuin sattumalta,

neuvoshuoneen edustalla. Kylmän kohteliaasti tervehtivät he toisiaan ja

menivät sitten kumpikin omalle suunnalleen, niin että jokainen, joka

näki tuon kohtauksen, voi vakuuttaa Jost ritarin kohdelleen kavaltajaa

tavalla, jota kuninkaan suosikilta voi odottaakin. Mutta siitä

huolimatta kohtasivat he kuitenkin heti senjälkeen toisensa erään

sivukadun varrella sijaitsevassa talossa. Tänne voi näet päästä aivan

vastakkaisilta suunnilta sisään kahta vieretysten kulkevaa katua

yhdistävän pihamaan kautta. Tässä talossa piti Jostin lapsuusystävä

asuntoa.

Kokouksen lopputulos oli heti Jost herran aivoissa synnyttänyt sen

ajatuksen, että Maunu Gren olisi sopivin sen kohtauksen vaarallisinta

osaa esittämään, jota näkemään hän oli luvannut tänä iltana kuninkaan

viedä. Se tulisi, tämä kohtaus -- niin mietti ritari itsekseen --

riistämään kuninkaalta hänen uskollisimman ystävänsä ja liittoutuneilta

näitten vaarallisimman vihollisen. Kauan ei keskustelu kestänyt. Eikä

se ollut tarpeellistakaan, sillä Maunu Gren huomasi heti tämän

sotajuonen suuren merkityksen eli kepposen, niinkuin hän sitä

omaatuntoaan rauhoittaakseen nimitti. Saatuaan siten Maunu herran

suostumuksen, kertoi ritari tälle kaikessa lyhykäisyydessä uhrin kanssa

pidettävän keskustelun pääpiirteet. Ja sen tehtyään poistui hän. Ettei

herättäisi epäluuloja, meni hän samaa tietä takaisin, kuin oli

tullutkin. Maunu herra sitävastoin viipyi vielä hetken aikaa, osaksi

sentähden ettei kukaan huomaisi hänen olleen ritaria tapaamassa, osaksi

taas saadakseen Jostin aseenkantajalta vielä muita asiaa valaisevia

tietoja.

Tämä, joka oli seurannut herraansa aina lapsuudesta asti, oli

tälle hänen puuhiaan varten aivan välttämättömän tarpeellinen.

Terävä-älyisenä ja kekseliäänä, johon vielä tuli lisäksi vaiteliaisuus

ja uupumattomuus yrityksissä, olisi hän kyllä ansainnut paremmankin

asian edestä ponnistella. Harvoin hän kuitenkin siltä ritarin

aseenkantajana esiintyi tämän väreissä ja hänen vaakunansa takkiin

ommeltuna. Päinvastoin kulki hän tavallisesti omassa asussaan ja

sukelsi silloin, kun herransa tarvitsi häntä, esiin milloin

rihkamakauppiaana, milloin laivurina, milloin taas jonain

käsityöläisenä. Käyttipä hän pyhää munkinkaapuakin yhtä taitavasti ja

tyyneesti kuin mitä muuta pukua tahansa. Herransa harrastukset, niin

julkiset kuin salaisetkin olivat hänellä täydelleen selvillä. Siksi

voikin heitä katsoa pikemmin kahdeksi kauppatoveriksi, jotka olivat

liittyneet yhteen yhteistä voittoa varten, kuin herraksi ja

palvelijaksi. Aseenkantajan nimi oli Heikki.

Hän, tämä Heikki, neuvoi nyt Maunu herraa paraimman kykynsä mukaan,

miten tämän pitäisi puhua, ja kertoi, miten hän itse oli ajatellut osaa

näytellä, jos hänen olisi siinä esiintyä pitänyt, niinkuin alussa oli

aikomus ollut. Mutta kylmänä, niinkuin kuninkaan suosikille sopikin,

esiintyi Jost ritari kuninkaankartanossa, kylmänä niitä kohtaan, joilta

ei hänellä ollut mitään voitettavaa, imartelevana ja hymyilevänä, kun

tuli kuninkaan seurapiiriin tai niitten, jotka voivat häntä

vahingottaa.

Mitään erinomaista ei kuitenkaan jälkeen puolisen kuninkaan luona

tapahtunut.

Niin tuli ilta ja kuningas ja ritari lähtivät vaellukselleen. Ulkona

ennusti kaikki hurjan rajuilman tuloa. Päivä oli ollut, vaikka kaunis

ja aurinkopaisteinen, tukahduttavan kuuma. Neuvosherroilla ja muilla

kokoukseen osaaottavilla oli ollutkin täysi työ kestää kokoussalin

hikoilevaa ilmaa. Mutta nyt oli taivas synkkään pilveen peittynyt ja

ukkonenkin alkoi jo jyrähdellä.

Ja vettä tuli jo taivaan täydeltä, kun kuningas seuralaisineen astui

portista ulos. Mutta he kietoutuivat vaippoihinsa ja jatkoivat

äänettöminä matkaansa suunnaten askeleensa harmaaveljesten luostariin.

Tänne laski heidät sisälle eräs harmaaveljes, jonka ritari jo ennen oli

tähän kohtaukseen valmistanut ilmaisemalla hänelle osan salaisuutta.

Munkki saattoi kuninkaan ja ritarin pieneen huoneeseen, jonka ikkuna

antoi luostarin keskusteluhuoneeseen päin. Tässä keskusteluhuoneessa

oli Niilo Bonpoika yhtyvä kavaltajan kanssa.

Kuningas, vaikka olikin ollut tyly Niiloa kohtaan ja vaikka hän

kiihkeästi halusikin päästä lopullisesti erilleen hänestä, ei

kuitenkaan siltä ollut vielä koskaan epäillyt hänen uskollisuuttaan.

Kun hän nyt tuli tuohon pimeään, ahtaaseen huoneeseen, alkoivat hänestä

ritarin väitökset uskottomuudesta ja kavalluksesta tuntua aivan

mahdottomilta. Hän oli melkein varma, että ritari oli tehnyt vääriä

huomioita ja antanut liiallisen innon johtaa itsensä harhaan. Ja mitä

kauemmin hän asiaa mietti, sitä varmemmaksi hän luulossaan tuli. Siksi

ei hän, kun he hetken aikaa olivat siellä istuneet ja odottaneet,

saattanutkaan olla kuiskaamatta:

"Tätä ajattelinkin heti... Te olette saanut vääriä tietoja... Hän ei

tule."

"Kärsivällisyyttä vain, herra kuningas", vastasi Jost, "olen niin varma

hänen tulostaan, että uskallan panna vaikka pääni siitä pantiksi!"

Varmuus, jolla nämät sanat lausuttiin, sai kuninkaan asettamaan kaikki

vain sen yhden heiton varaan, oliko Niilo Bonpoika saapuva

luostarisaliin vai ei. Jos hän todella saapui salaiseen kohtaukseen

kavaltajan kanssa, oli hän silloin itsekin jo epäiltävä. Kuninkaasta se

yhä vielä kuitenkin tuntui mahdottomalta ja ritari, joka ei koskaan

jättänyt soveliasta tilaisuutta käyttämättä, virkkoi:

"Mutta koska teillä, herra kuningas, on kylliksi rohkeutta katsoa

kohtaloanne silmiin ja jos te annatte jotain arvoa sille, että nyt

paljastan teille kenties vaarallisimman kavaltajan, joka koskaan on

suosiotanne nauttinut, niin saanko odottaa myöntymystänne..."

Ritari alkoi sammaltaa, ikäänkuin olisi peljännyt sanoa sitä, mitä

hänellä sydämellään oli. Mutta kuningas lausui kehoittavasti:

"Sanokaa arastelematta vain, Jost von Bardenvleth, mikä asia sydäntänne

painaa! Sillä sellaista ei ole, joka voisi väittää, että olen

uskollisen palveluksen palkitsematta jättänyt!"'

"Tiedän sen, armollinen herrani", alkoi ritari taas puhumaan, "ja sillä

perusteella sekä tuntien teidän hyvyytenne ja jalomielisyytenne,

uskallankin muistuttaa teitä nyt entisistä sanoistanne. Te lausuitte ne

silloin, kun heimolaisenne, jalo ritari, herra Tord Kaarlonpoika teki

minua kohtaan väärän syytöksensä, kaikessa ystävyydessä tosin.

Sävyisyydellä ja tyyneydellä sain sen ikävän kohtauksen silloin

keskeytetyksi..."

"Ja mitä minä sanoin?" kysyi kuningas uteliaana.

"'Olette rehellinen ja nuhteeton ritari, Jost' ... niin kuuluivat

sananne ... 'ja olen huomannut, että olette ystävänä luotettava ja

uskollinen. Siksi saatte myös puolestanne luottaa minuun, kun avun

tarpeessa olette...!' Kiitin teitä nöyrästi ja vastasin, että ehkä

tulenkin sitä vielä tarvitsemaan. Sillä ken totuutta harrastamalla

voittaa kuninkaansa suosion, hänellä on paljon vihamiehiä ja

kadehtijoita, jotka väärillä syytöksillä yrittävät häntä turmioon

saattaa..."

"Ja mitä tällä kaikella tarkoitatte, Jost", kysyi kuningas, "muistan

sen kaiken vallan hyvin ... mutta mitä varten juuri nyt otatte tämän

asian puheeksi?"

"Olen tullut ajatelleeksi sitäkin, herra kuningas", kuiskasi Jost ja

äänestä voi päättää, että hän istui siinä silmät maahan luotuina,

"niin, olen tullut sitäkin ajatelleeksi, että se tuska, jota kuninkaani

saa tuntea, nähdessään nyt kavaluuden koko alastomuudessaan, että se

tuska on avaava hänen korvansa kuuntelemaan kadehtijaini kuiskauksia.

Siksi herra kuningas, olen juuri nyt tahtonut muistuttaa teitä

lupauksestanne, varsinkin kun samalla on kysymyksessä asia, joka koskee

minua itseä mitä lähimmin."

"Puhukaa arastelematta vain, Jost, ja luottakaa minuun!" kehotti taas

kuningas.

"Se koskee rakkauttani, kuningas Kaarlo", virkkoi teeskentelijä

liikutetulla äänellä, "se koskee ainoaa onneani elämässä, lähinnä

teidän armonne suosiota."

"Rakkauttanne, ritari ... kuinka se on ymmärrettävä?"

"Tiedättehän te, että neiti Iliana Tott on saanut sydämeni..."

"Iliana Tott!" toisti kuningas.

"Niin, herrani ... neiti Iliana, enkä luullakseni olisi niin ilman

toiveitakaan, jos vain..."

"Hauskaa kuulla, ritari", keskeytti kuningas, "mutta sittenkään en

käsitä mitä yhteyttä tällä asialla voi olla kavaltajain kanssa."

"Akselinpojat eivät ole ystäviänne, herra kuningas, sen tiedätte te

aivan hyvin... Olavi herra pitää Gotlantia hallussaan, Åke herra, neiti

Ilianan isä, taas Varbergia. Iivari herralla on hallussaan Lillö

Skånessa. Ja kaikki ovat he Kristian kuninkaan puoluelaisia. Eerikki

herra on tosin teidän miehiänne, mutta veri on kuitenkin sakeampaa kuin

vesi, sanotaan... Jos nyt tulee tiedoksi, että minä olen antanut

kavaltajat ilmi, niin pitävät tietysti heti mahtavat Akselinpojatkin

minua vihamiehenään..."

"Ah... Nyt alan ymmärtää tarkoituksenne... No niin ritari, mutta miten

luulette sen heidän tiedoksi tulevan. En aio ainakaan minä käydä sitä

heille kertomassa..."

"Kuningas, kuningas", puhkesi Jost teeskennellyllä närkästyksellä

puhumaan, "kuinka voitte ajatellakaan sellaista. Enhän ole koskaan

tahtonut salassa pitää tai katua, mitä kerran kuninkaani hyväksi olen

tehnyt... Päinvastoin olen aina pitänyt sitä suurimpana kunnianani...

Ei, ei ... kokonaan toista aioin teiltä pyytää..."

"Sanokaa se pelkäämättä vain, Jost", kehotti kuningas, jonka sydän yhä

enemmän heltyi hyväätarkoittavan ja uskollisen palvelijansa puheesta,

"tapaan pitää sanani, koski se sitten asiaa mitä tahansa."

"Mahtavan kuninkaani puoltosanaan olen pannutkin kaiken toivoni",

virkkoi ritari kainosti. "Siten olen ajatellut voivani asettaa mahdin

mahtia vastaan... Ja jos kerran teidät saan puoltajakseni, niin en

silloin pelkää salaisia vihollisiani täällä kotona, enkä julkisia

Kristian kuninkaan kannattajissa, en edes herra Olavi Akselinpoikaa."

"Hyvä, hyvä", virkkoi kuningas, "voimme siis ajatella asiaa."

"Siinä teette oikein kuninkaani... Kuitenkin täytyy minun tunnustaa,

että olisin onnellisin mies maailmassa, jos ainakin niin paljon

lupaisitte, ettette vastusta rakkauspuuhiani. Sillä suoraa

myötävaikutusta ei minun kai sovi teiltä odottaa?"

"En tiedä, miksi en voisi myöntyä, Jost ... miksi en auttaakin

uskollista ystävääni sellaisessa asiassa?"

Ritari lankesi polvilleen kuninkaan eteen, tarttui hänen käteensä ja

suuteli sitä.

"Minulla on siis sananne, kuningas ... olen saanut sen... Oi,

toistakaapa se kerta vielä!"

"Sanani saatte!" kertoi kuningas, "mikäli voimissani on, tahdon auttaa

teitä!"

Kuninkaan vielä puhuessa astui harmaaveljes ulommaiseen huoneeseen ja

antoi sovitun merkin. Ja heti senjälkeen ilmestyi Niilo Bonpojan

kalpeat kasvot oviaukkoon.

"Voimmeko keskustella täällä kenenkään sitä kuulematta?" kysyi hän

munkilta.

Tämä ei vastannut mitään, teki vain myöntävän liikkeen päällään. Ja

Niilo astui yli salin ikkunan luo, johon jäi liikkumatonna seisomaan.

Munkki kierteli edestakaisin huoneessa, avasi kaksi oveakin ja sulki ne

taas ilmeisesti tarkoituksessa saada ritari siihen vakuutukseen, että

kokoushuone oli kaikin puolin turvattu ja varma. Hänen siinä juuri

paraillaan puuhatessa astui herra Maunu Gren sisään. Pilariin

kiinnitetty soihtu levitti valoaan huoneeseen ja valaisi molempia

ritareja. Munkki, taas kaikki kuntoon saatuaan, hipsutteli pois

huoneesta ja sulki oven peräänsä.

Kiihkeänä kuunteli Kaarlo kuningas ikkunassa ritarien puhetta. Ja siinä

kiihkossaan sulki hän sen niin kokonaan ruumiillaan, ettei ritarille

tilaa jäänytkään. Mutta tämä voikin vain sitä paremmin tarkastella

pienintäkin ilmeenvaihtelua kuninkaan kasvoilla.

"Olette tuhannesti tervetullut, Niilo herra", alkoi Maunu Gren ja astui

puhutellun luo. "En juuri uskonut, että pyyntöni tulisi kuulluksi."

"Sellaisen asian vuoksi, joka minut nyt on tänne tuonut", vastasi

Niilo, "sellaisen asian vuoksi ei myöhästytä."

"Hyvä, sitä kuulla kannattaa", alkoi taas Maunu reippaalla, varmalla

tavallaan. "Emme kai ole tavanneetkaan toisiamme näin tuttavallisessa

keskustelussa sitten kun viimeksi näimme toisemme drotsi vainajan,

herra Krister Niilonpojan luona Nyköpingissä. Niinpä niin, tuskin me

senjälkeen olemme saaneet, Jumala paratkoon, paremmin rauhaa nauttia

kuin sitä ennenkään. Ja nyt se sota taas uhkaavana kummittelee ... vai

mitä arvelette te asiasta?"

"Samaa kuin tekin, Maunu herra!"

"Ja nyt luulen teidänkin jo kernaammin kuin ennen ryhtyvän vaaraa

isänmaastamme poistamaan."

"En koskaan ole mielestäni jättänyt siinä suhteessa tekemättä, mitä

tehdä olen voinut. Päinvastoin olen aina ollut sitä mieltä, että kuta

suurempi vaara on, sitä tarmokkaammin on miehen esiinnyttävä..."

"Kuitenkin mahtanette myöntää, Niilo herra", keskeytti Maunu vähän

tulistuen, "että, kun kärsityn väkivallan ja vääryyden synnyttämä viha

rinnassa myllertää, että silloin mieskin lyö rivakammin kuin

muulloin... Tiedän, mitä olette saanut kärsiä ja, jos vähänkin

heimolaistenne verta suonissanne virtaa, tiedän myöskin, ettette

sellaista häväistystä kostamatta jätä... Vai mitä arvelette asiasta

itse, Niilo Bonpoika?"

"Hm!" lausui Niilo synkästi ympärilleen katsellen, "näytätte kokonaan

unhottavan, Maunu herra, mitä varten tänne olemme tulleet... Jättäkää

te minun omat asiani itse hoidettavakseni!"

"Ettehän vain ajattele jättää häväistystä kostamatta! Ritarivalallani

vakuutan, etten silloin voi täydellä luottamuksella teidän kanssanne

keskustella, Niilo Bonpoika!"

"No voinhan sanoa teille, etten kostamatta jätä", puhkesi Niilo

puhumaan.

"Sellaista vastausta odotinkin teiltä. Ja vaikka olenkin saanut teistä

paremmat ajatukset senjälkeen kun kruunu siirtyi Kaarlo Knuutinpojan

päähän, niin en kuitenkaan ole ennen luottanut teihin niin lujasti kun

nyt tuon ainoan sanan sanottuanne... Toistakaapa se vielä kerta, Niilo

Bonpoika, sanokaa, onko korvani todellakin kuulleet oikein. Sanoihinne

luottaen voin silloin toimenikin paremmin suunnitella... Tahdotteko

siis kostaa Kaarlo kuninkaalle?"

"Tahdon, kostaa tahdon!" toisti Niilo. Hänen rintansa kohoili

tuskallisesti ja hän ikäänkuin työnsi sanat suustaan. Näytti siltä kuin

olisi jo tuo vaatimus häntä kovasti liikuttanut. Tuntui, kuin olisi hän

ollut pakotettu niin sanomaan, että hänellä oli siihen hyvät syynsä.

Nähtävästi tahtoikin hän varmentaa sillä sitä luottamusta, jonka Maunu

ritari ilmoitti häneen jo saaneensa.

"Sitten en tahdokaan salata, mitä tekeillä on..."

Jäykkänä istui kuningas paikallaan. Ainoastaan yhteenpuristuneet huulet

ja säkenöivät silmät kertoivat siitä hyytävästä kylmyydestä, joka hänen

sielussaan oli vallalle päässyt. Ehkä tunsikin hän nyt selvemmin kuin

koskaan ennen, miten kallisarvoinen ja rakas se hänelle oli, jonka oli

menettänyt. Hauta oli avoinna, nyt sulki kylmä kivi sen ja talvi

heitteli sitten paksulta lunta siihen hautakivelle. Mutta siellä lumen

alla, siellä oli kiveen hakattuna Niilo Bonpojan nimi.

"Nyt sitten haluaisin kuulla, mitä teillä on minulle sanottavaa",

virkkoi Niilo, kun Maunu pysähtyi keskellä puhettaan miettimään.

"Tiedätte kai", alkoi Maunu puhumaan, "tiedätte kai, että Halmstadissa

tehtiin päätös, jonka uhriksi minäkin tänäpäivänä jouduin, kun uskalsin

sitä puolustaa...?"

"Tiedän sen!"

"No niin, Kaarlo kuningasta on petetty, viety harhaan... Ne, joita hän

valtansa rajottamisyrityksistä epäilee, joiden luulee valtaa hänen

käsistään yrittävän, ne ovat aivan viattomia, niillä ei ole asian

kanssa mitään tekemistä. Rangaistuksillaan yllyttää hän vain heitä

vihaan ja kostoon itseänsä kohtaan, samaten kuin teitäkin on

kiihottanut..."

"Kuitenkin ovat nuo herrat, niinkuin te itsekin, Maunu herra, kaikki

hänen vanhoja vihamiehiään."

"Niin no, Niilo herra ... ottakaa kumminkin huomioon, että me olimme

marskin, valtionhoitajan Kaarlo Knuutinpojan vihamiehiä ja vastustajia,

emmekä kuningas Kaarlon."

"Ja kutka ovat sitten nyt hänen salaisia vihollisiaan?" kysyi Niilo.

"Sen tiedätte te paremmin kuin minä, Niilo..."

"En tiedä!" keskeytti tämä.

"No, kyllähän nähdään, kylläpä aika näyttää, kun hankkeet ehtivät vain

ensin teoiksi kypsyä... En tunne minäkään heitä, mutta tiedän

kuitenkin, mitä tekeillä on."

"Ja niin tulemme siis lopulta itse asiaan, Maunu herra!" virkkoi Niilo

kiihkeästi. Sen kiihkon kyllä käsitti puhuteltu ja ritarikin kuninkaan

vierellä, mutta kuningas sen kokonaan väärin ymmärsi.

"Teitä polttaa kiihko päästä toimimaan, Niilo herra. Se ilahuttaa

minua, sillä siitähän huomaan taas, että vanhan Yö- ja Päivä-suvun veri

kuohuu suonissanne... Tahdon siis ilmoittaa teille mitä asiasta tiedän.

Halmstadin kokouksessa päätettiin myös, että molemmat kuninkaat

kohtaisivat toisensa keskikesän ajoissa tulevana vuonna. Kuningas menee

silloin Kalmariin ja Kristian kuningas Sölvesborgiin ja he kohtaavat

sitten toisensa Ronnebyssä. Siellä ratkaistaan Gotlannin asiakin."

"Mutta eihän tämä ole mikään salaisuus!" huomautti Niilo

kärsimättömänä. "Tämänhän tuntee Kaarlo kuningas yhtä hyvin kuin

minäkin."

"Mutta ei sitä, mitä siellä tapahtuu. Siksi olen tullutkin teille

ilmoittamaan asian, että tietäisitte sen mukaan toimia tekin..."

"Ja mikä on sitten tuo asia?"

"He ottavat Kaarlo kuninkaan siellä vangiksi!"

"Kaarlo kuninkaan vangiksi!" puhkesi Niilo sanomaan kuohuen harmia ja

vihaa, jota ei enää voinut kauemmin pidättää ilmi puhkeemasta.

"Niin, hän vangitaan siellä ja viedään Köpenhaminaan. Ja kuningas

Kristian, hän ottaa Ruotsin vaivoistaan."

"Niin totta kuin elän!" huudahti Niilo lyöden kädellänsä miekan

kahvaan, mutta huomasi samassa liian kauas menneensä ja vaikeni

senvuoksi heti.

"Rauhoittukaa, rauhoittukaa. Niilo herra!" varoitti Maunu, "teillä on

muutenkin kyllä hyvää aikaa valmistaa itseänne tapahtumain varalta.

Mutta huomannette kai nyt itsekin, että myös teillä on tässä jotain

vaariinotettavaa. Katsokaa nyt vain, ettei se luisu käsistänne!"

"Niin, tepä sen sanotte", virkkoi Niilo verkalleen, "minullakin on

tässä jotain vaariinotettavaa!"

"Ja pankaa samalla mieleenne, Niilo Bonpoika, tämä on myös koetuksena

teille. Siitä nähdään sitten, uskalletaanko teihin luottaa vai ei.

Suuri on silloin palkintonne oleva, jos toiveemme täytätte, ja parempaa

kostoa, kuin tämä, en todellakaan voi keksiä teille..."

"Kyllä!" huudahti Niilo oikeaa kättään kohottaen, "neuvonne kyllä

mieleeni panen, mutta koston tiedän itse vielä paremman ja Jumalan

avulla olen nauttivakin siitä!"

"Sitä parempi!" virkkoi Maunu innokkaana, laskien kätensä Niilo

Bonpojan olkapäälle, hänkin vuorostaan kiihkeästä äänestä erehtyen,

"jos siihen auttajaa tarvitsette, voitte luottaa minuun!"

"Ei, Maunu ritari, minä luotan ainoastaan Jumalaan ja hyvään

miekkaani... Mutta nyt ei meillä luullakseni ole siis enää mitään

toisillemme sanottavaa!"

Ja kiirein askelin riensi Niilo ulos luostarisalista. Maunu Gren jäi

katselemaan hänen menoaan ja helpotuksen huokaus kohosi hänen

rinnastaan, kun keskustelu niin oli päättynyt. Sillä epäilemättä olisi

ritarin jalo, perin rehellinen luonne ennen pitkää tehnyt keskustelun

jatkamisen samaan suuntaan aivan mahdottomaksi. Heti senjälkeen poistui

Maunu herrakin ja niin istui siellä vain kuningas, rinta hyytä täynnä,

huono neuvonantaja vierellään.