IV.

Satavuotias piispa.

Arbogassa oli elämää. Kuningas oli siellä ja paljon ritareja ja

herroja, jotka olivat tulleet joko hänen seurassaan tai myöhemmin

yksitellen saapuivat lähempää ja kaukaa. Niilon ajaessa Brodden

seuraamana kaupunkiin, saapui myös useita Neriken herroja, niiden

joukossa hänen setänsä, vanha herra Pentti Steeninpoika. Hän eli

nykyään hiljaisuudessa isäinkartanossaan Göksholmassa pitäen huolta

ainoastaan siitä, mikä kuului hänen toimiinsa Neriken laamannina.

Hankittuaan asunnon jätti Niilo hevoset Brodden hoitoon ja läksi

purppuraviittaan pukeutuneena kuningasta tapaamaan.

Sinä päivänä oli se kuitenkin jo liian myöhäistä ja tyhjin toimin

täytyi Niilon palata takaisin. Seuraavana päivänä oli Halmstadista

palaavain herrojen määrä tehdä kuninkaalle selvää kokouksen

keskustelujen tuloksista ja silloin ei siis sopinut puheille pyrkiä.

Mutta koska Niilo tuli kuninkaan omissa asioissa ja hänen mielestään

olisi ollut rikos lykätä asian esittäminen yhä edemmäksi, päätti hän

uudistaa käyntinsä. Vaikka läksikin liikkeelle aamulla varhain, ei hän

kuitenkaan tullut kyllin aikaseen. Tänä päivänä näytti jokainen

tahtovan nähdä ja puhutella kuningasta.

Väkeä oli ahdinkoon asti. Kadulla ja portin edustalla seisoi

joukoittain kaupunkilaisia ja lähiseutujen rahvasta, kuninkaan

huoneeseen johtavilla portailla hänen asemiehiään kiiltävissä

varuksissa ja heidän seassaan vilisi vielä ritareja, neuvosherroja ja

muita. Viipyi hetkinen, ennenkuin Niilon onnistui tunkeutua perimäiseen

odotushuoneeseen. Sinne saavuttuaan huomasi hän heti, kuinka vähän

toiveita hänellä oli päästä sinä päivänä kuninkaan puheille. Mutta

hänellä oli nyt kyllä aikaa ja hän jäi siis odottamaan sitä hetkeä, kun

ovet avautuisivat hänelle niinkuin muillekin meneville ja tuleville.

Hän astui vahtipäällikön luo ja esitti hänelle asiansa. Päällikkö oli

tulokas. Niilo ei häntä tuntenut eikä hänkään Niiloa. Hän oli ylpeä,

käskevännäköinen mies ja isällisin katsein tarkasteli hän tuota

vaatimatonta ritaria hänen esittäessä pyyntöään. Samassa tuli herra Ove

Lauritsinpoika, kylmänä ja jäykkänä, ja astui suoraan ovelle.

Alentuvaisesti nyökäytti hän vahtipäällikölle päätään ja katosi

huoneeseen. Viitsimättä edes vastata Niilolle kääntyi päällysmies erään

toisen ritarin puoleen ja ilmoitti tälle, että hän piakkoin pääsisi

puheille.

Omituinen hymy levisi Niilo Bonpojan jaloille kasvoille ja

pöyhkeilevään päällysmieheen kääntyen lausui hän:

"Ennen oli kuitenkin tapana, että ruotsalainen herrasmies pääsi

kuninkaansa puheille ilman että se riippui alhaisen päällysmiehen

mielivallasta!"

Päällysmies vavahti, niinkuin olisi kirkas keihäänkärki yhtäkkiä

välähtänyt hänen edessään, mutta sitten ojentautui hän koko pituuteensa

ja tarttui hyvin mahtavan näköisenä kuninkaan huoneeseen johtavan oven

lukkoon.

Onneksi ovi samassa avautui ja Tord Kaarlonpoika astui ulos. Hän ensin

hämmästyi Niilon nähdessään, mutta sitten ojensi hän, sydämellinen

ilonväre kauniissa, avonaisissa kasvoissaan, kätensä Niilolle

tervehdykseen.

"Niilo, sinäkö täällä!" huudahti hän, "kuka olisi voinut aavistaa tätä

kohtausta!"

Päällysmiehen naama ilmaisi hämmästystä. Mutta ei Niilo eikä Tord

panneet siihen sen enempää huomiota, vaan menivät heti ihan kumartavan

miehen nenän editse huoneeseen. Se oli etuhuone. Sillä hetkellä ei

siellä sattunut olemaan muita kuin he, ystävykset kahden. Kuninkaan

huoneesta, sisempää kuului vilkasta puhetta, mutta sitä eivät

ystävykset häirinneet, sillä he puhelivat ihan hiljaa.

"Toimeni on onnistunut!" vastasi Niilo ystävänsä tutkisteluihin,

"ja odotan nyt vain, mitä toimia kuningas Kaarlolla on minulle

annettavana... Mutta vieraista kasvoista, puheista ja kasvojen ilmeistä

päättäen ei täällä vieläkään mitään muutosta ole tapahtunut siitä, kun

viimeisen kerran kävin kuninkaani ja herrani hovissa."

"Ei, Niilo ystäväni, kaikki täällä on samalla vanhalla kannalla",

vastasi Tord hartioitaan kohottaen.

"Siis tulen nytkin, kuten tavallisesti aina, sopimattomaan aikaan

kuninkaani luo!"

"Niin tulet, Niilo", vastasi Tord lämpimästi pudistaen ystävänsä kättä,

"sopimattomaan aikaan tulet. En voi olla sitä sanomatta. Ja kuitenkin",

lisäsi hän, "olisi kuningas nyt enemmän uskotun ystävän tarpeessa, kuin

koskaan ennen. Mutta kärsivällisyyttä, Niilo, se hetki luullakseni

tulee hyvinkin pian, kun kuningas Kaarlo ottaa sinut toisin mielin

vastaan."

Niilo hymyili puhumatta mitään ja Tord jatkoi:

"Kummia kuuluu Halmstadin kokouksesta. Jotain on ollut noilla jaloilla

herroilla siellä tekeillä."

"Tietääkö kuningas mitään siitä?"

"Ei ... epävarmoja ne ovat minunkin tietoni, niin etten voi niistä

hänelle mitään mainita, en tahdo itsekään oikein voida uskoa niitä."

"Kunpa ei kuningas Kaarlo liian myöhään heräisi uinailustaan...

Arvelen, että hän kyllä täydellä todella saisi kallistaa korvansa

vihreän ritarin varoituksille. Mutta eikö tuota ritaria vieläkään ole

näkynyt kuninkaan hovissa?"

"Ei ... hän katosi niinkuin kaste samalla hetkellä, kun kruunu joutui

heimolaiseni päähän. Kuitenkaan ei kuningas itse mitään sellaista

pelkää, hän luottaa vain onneensa ja tosi onkin, että onni on häntä

suosinut pikkuseikkoja myöten, niin ettei ole ollenkaan ihme, jos hän

turvaakin yksin siihen yrityksissään eikä niin paljon neuvonantajiin.

Itse luontokin näyttää hänelle olevan suosiollinen ja täyttää hänen

pikkutoiveensakin. Muistat kai vielä sen sateen, joka pitkällisen

kuivuuden jälkeen niin perinpohjin maan kasteli. Se sattui silloin, kun

kuningas Kristoferin kuoleman jälkeen tänne Suomesta saavuimme. Kaikki

on onnistunut niin Norjassa kun täälläkin. Etelää kohti siellä

retkeillessämme kuulin rahvaan kertovan, että Kaarlon kuninkaaksi

tultua oli saatu sellainen sato, ettei kahteenkymmeneen vuoteen moista.

Se myös ihmetytti heitä kovasti, että me kuljimme Dovren yli

pohjoistuntureille ... se oli Martinpäivän aikoihin viime vuonna ... ja

että voimme kulkea tietä, jota lumen vuoksi tavallisesti hevosellakin

oli mahdoton päästä eteenpäin."

Niilo ei voinut olla hymyilemättä ystävänsä kertomukselle, vaikka

itsekseen ajattelikin, kuinka helposti tällainen sokea onneenluottamus

voi kelvollisimmankin miehen tuhoon saattaa, samoin kuin se voi saattaa

hänet välinpitämättömäksi paraimpainkin ystäviensä suhteen, jotka

pitivät ainoastaan hänen todellista hyväänsä silmällä eivätkä

alentuneet joukon mukana häntä imartelemaan. Jotain sellaista ilmeni

hänen hymyilyssään ja tutkistellen katseli Tord häntä, ilman että

kuitenkaan keskeytti puhettaan:

"Vielä merkillisempi oli tapaus, joka sattui, kun kruunauksen jälkeen

jätimme Trondhjemin. Kuningas halusi kotiin Ruotsiin ja päätti

ratsastaa pitkin Tyra-jokea Ruotsin rajalle. Kaikki pyysivät häntä

siitä luopumaan. Talonpojat vakuuttivat sen tien olevan mahdottoman

kulkea. 'Ei ole sellaista', sanoivat he, 'joka ainakaan muistaisi sen

siihen vuoden aikaan kannattaneen. Vasta paaston aikana, kun lumi sen

täyttää, voi siihenkin jää kiintyä, mutta sen vesi paljastaan, se ei

jäädy koskaan!' Mutta kuningas vastasi vain, että Jumala ja Pyhä Olavi

ne kyllä hänet taas Ruotsiin saattaisivat ja niin läksimme me

ratsastamaan. Kun saavuimme sitten joelle, leveni edessämme jääpeite

kirkkaana kristallina. Ja viidessä tunnissa, sen saat uskoa tai olla

uskomatta, suoritimme me matkan, joka tavallisesti kestää kolme päivää.

Päivää jälkeen kuohui joki jo taas vapaana ja niille norjalaisille,

jotka olivat meitä rajalle saattamaan, tuli perin kurja paluumatka...

Kuka muu on sellainen onnen suosikki, Niilo, kuin hän! Ja jos se viekin

lopulta heimolaiseni turmioon, niin voimme ainakin sanoa, että onni on

tehnyt sen tavalla, jota ei voinut odottaa... Olisi se kuitenkin hyvä,

jos joku voisi hänen silmänsä avata ... minä sitä en voi!"

"Kaarina kuningatar!" kuiskasi Niilo.

"Ei hän", lausui Tord päätään puristellen, "ei ... näyttää melkein

siltä, kuin ei hänelläkään enää olisi samaa vaikutusta heimolaiseeni

kuin ennen... Mutta tapahtukoon, mitä tahansa, Niilo", lausui hän

tarttuen taas ystävänsä käteen, "me kahden pysymme lupauksellemme

uskollisina, me olemme aina kuningas Kaarlon ystäviä niin vasta- kuin

myötäkäymisessäkin, puhaltakoon sitten vihamielinen tuuli meitä vastaan

vaikka kuninkaankin puolelta."

"Lupaukseni pidän, Tord!" vastasi Niilo lujasti, vaikka poskensa

hehkuivat ja silmänsä leimahtelivatkin pidätetystä harmista. "Ruotsin

tähden olen hänelle uskollinen, vaikka henkeni menisi."

Syvästi liikutettuna puristi Tord toisen kättä omassaan. Mutta ei

hänkään, eläen sen loiston keskellä, joka heimolaistaan ympäröi, voinut

käsittää sen uskollisuuden koko arvoa, joka pysyi muuttumattomana,

vaikka saikin vain ilmeistä ylönkatsetta ja unhotusta osakseen.

Samassa tuli herra Ove kuninkaan puheilta. Hän pysähtyi hetkiseksi ja

ylpeä, töykeä silmäys lennähti hänen kulmainsa alta huomatessaan

Niilon. Mutta samassa ilmautui kuningaskin sisähuoneen kynnykselle, ja

Niilo riensi häntä vastaan. Herra Ove poistui ja samaten Tord, niin

että Niilo ja kuningas jäivät aivan kahden kesken.

Omituinen, selittämätön ilme kuvasteli kuninkaan kasvoilla huomatessaan

Niilon. Halu vetäytyä takaisin, välttää ritarin seuraa näytti siinä

olevan määräävänä, ilman että kukaan voi sanoa, oliko se harmista ja

vastenmielisyydestä, vai itsensä soimauksesta. Kun näki tuon äkillisen,

selittämättömän muutoksen kuninkaan kasvoissa, tuli ikäänkuin itsestään

mieleen totuus, jonka vanhat sadut tuovat esiin vuoreen vietellyn

ritarin kuvassa. Vuorenhaltian tyttären ihanuus, hänen isänsä asunnon

loisto ja prameus, kaikki ne huumaavat ritarin mielen -- hän on

tyhjentänyt unhotuksen maljan. Isä, äiti, kaikki, joka hänelle kerran

on ollut rakasta, kaikki se on enää utua vain. Hänen sielunsa ei saa

kuitenkaan rauhaa. Ja siksi haluaa hän heittäytyä yhä vain syvemmälle

huvitusten huumaavaan pauhuun. Mutta mikä voima medessä onkin, kuinka

syvälle hän unhotuksen maljan onkin tyhjentänyt, kuitenkin tuntee hän

joskus, miten entinen sydän vielä lyö siellä rinnassa. Tosin yhä

heikompana ja heikompana, mutta lyö kuitenkin. Ja hänen olentonsa

särkyy tuon muiston ja häntä vallitsevan huumauksen, hyvän ja pahan,

ristiriitaan -- tavallinen taru, joka ritarilauluissa on pukeutunut

aikansa muotoon.

Jotain sellaista ilmeni nyt kuninkaan kasvoissa. Suuret silmät olivat

ritariin suunnattuina ja ilme niissä oli niin puhuva, vaikka sanaakaan

ei tullut huulilta. Silmänräpäyksen se kesti vain, tämä syvän

ristiriidan ilme hänen silmissään, niinkuin heitetyn kiven jättämä

väreily veden kalvossa. Senjälkeen levisi hänen kauniille kasvoilleen

taas kylmä, raudankova piirre ja hän tarkasteli Niiloa tiukasti, joka

itse asiassa osotti vain sen lumouksen voimaa, jonka alaisena hän oli,

eikä siis sitä, jonka puolueettoman katsojan täytyi kuitenkin myöntää

siinä olevan.

"Mitä tahdotte, Niilo Bonpoika?" kysyi hän niin vieraalla ja kylmällä

äänellä, että puhuteltu tarvitsi koko voimansa säilyttääkseen

malttinsa.

"Tulen tekemään selvää siitä, mitä teidän nimessänne olen Suomessa

toimittanut, herra kuningas!" vastasi Niilo.

"Hyvä!" keskeytti kuningas ja viittasi kädellään, "kertomuksen siitä

voitte jättää kanslerilleni! Tahdotteko jotain muuta?"

Niilo ei vielä ennättänyt vastata kuninkaan kysymykseen, kun Tord Bonde

avasi ulko-oven ja piispa Maunu Tavast astui sisään. Ulkonäöltään oli

vanhus erittäin arvokkaan näköinen. Hänen korkea otsansa, ryppyiset

kasvonsa ja hopeanharmaa partansa ilmaisivat korkeaa ikää, samalla kun

uljasrakenteinen pää ja suora vartalo puhuivat voimakkaasta

vanhuudesta. Mutta jos vanhuksen kasvot olivatkin jalot ja ankarat,

niin säteili niistä kuitenkin silmät, niin lempeät ja hurskaat, että

kaikki se yhdessä herätti yhtä paljon luottamusta ja rakkautta kuin

kunnioitustakin.

Sellainen oli vanha, nyt jo lähes satavuotias piispa Maunu Olavinpoika

Tavast Turusta, yksi Suomen merkillisimpiä piispoja keskiajalla, jota

kerran jo aiottiin Upsalan arkkipiispan istuimellekin. Turun hiippaa

oli hän kantanut jo vuodesta 1412 eli Margaretha kuningattaren

kuolemasta alkain. Hänellä oli siis rikas kokemus entisajoilta ja

muutenkin nautti hän yleistä ja ansaittua kunnioitusta. Nyt oli hän

paluumatkalla Halmstadista, jossa oli ollut yhdessä Ruotsin muitten

lähettilästen kanssa.

Ystävällisenä meni kuningas sisääntulevaa vastaan ja vei hänet

sisähuoneeseen. Tord Kaarlonpoika poistui myös ja niin oli Niilo yksin

jälellä ikkunasyvennyksessään, miettien itsekseen, odottaisiko piispan

ja kuninkaan keskustelun loppumista päästäkseen sitten kuninkaan

pakinoille, vai poistuisiko. Hän jäi jälelle. Hänellä oli sanottava

vakava sana kuninkaalle ja jos hän nyt ei käyttäisi tilaisuutta

hyväkseen, oli vaikea tietää, koska hän sen taas saisi.

Mutta sisähuoneessa puhelivat kuningas ja piispa keskenään.

"Tiedän teidän vaaranne, herra kuningas", sanoi vanhus huoaten, "ja jos

puhun tai olen vaiti, on se yhtä paha."

"Tämähän on kummallista puhetta, Maunu piispa!" sanoi kuningas

hymyillen ja lisäsi: "se ei ole kuitenkaan luullakseni niin

vaarallista, kuin minä te sen pidätte."

"On, on", huokasi piispa, "vala sitoo minua vaitioloon, kun taas toinen

kuninkaalle vannomani pakottaa minua puhumaan. Herra minua rankaiskoon,

etten kieltäytynyt sellaisesta luottamuksesta, jota ei muuten voitu

minulle osottaa, kuin saattamalla minut vääränvalantekijäksi... Sillä

sitä en voinut aavistaa, että salaisuus koskisi teitä, herra kuningas!"

Kuningas katseli ihmeissään piispaa, keskeyttämättä kuitenkaan hänen

puhettaan ja kun piispa oli päässyt ensi liikutuksestaan, joka hänet

valtasi seisoessaan vastatusten kuninkaan kanssa, jatkoi hän:

"Kavallus vaanii teitä!"

"Kavallus!" huudahti kuningas, silmät ja kasvojen ilme sellaiset, kuin

ei oikein olisi käsittänyt tai tahtonut käsittää, mitä sanottiin.

"Niin", lausui Maunu piispa. "Ja punnitessani valoja vastakkain, tuntuu

minusta, kuin kuninkaalle vannomani olisi painavampi sitä, jonka he

minulta houkuttelivat saadaksensa minutkin liittoutuneitten puolelle...

Siksi tahdonkin nyt sanoa teille kaikki."

"Sen voitte kyllä tehdä, jos minä vain uskon teitä", virkkoi kuningas.

"Kunpa olisinkin siitä varma, herra! -- Voisin silloin ainoastaan

varoittaa ja katsoa tehneeni sillä jo kylliksi, rauhoittaakseni

omantuntoni ääntä... Mutta kun nyt teille kerron kaikki, teen sen

avatakseni teidän silmänne näkemään vaaraa, johon syöksytte, ellette

aikanansa pidä silmällä vihollisianne. Tältä kannalta, täyttäen valani

teille, arvioitakoon sitä valan rikkomista, jonka olen vannonut

liittoutuneille."

Kuningas muuttui synkäksi muodoltaan piispan sanat kuullessaan. Mutta

piispa jatkoi:

"Me ratsastimme Halmstadista, jossa kaikki jo oli päättynyt. Herra

Niilo Juhonpoika ratsasti sivullani ja me puhelimme kokouksesta ja

rauhasta, jota, jos Herran tahto niin on, nyt saisimme nauttia. Silloin

alkoi ritari jutella, miten hänen mielestään hyvä hallitus paraiten

meidän maassa vakaantuisi. Puheeni antoi ritarille aihetta ilmaisemaan,

että julkisten keskustelujen ohessa oli Halmstadissa salaisiakin

pidetty. Ja saatuaan minut vannomaan valan, julkaisi hän, mihin

päätöksiin niissä oli tultu."

"Ilmoittakaa lyhyesti nuo päätökset, arvoisa isä!" kiiruhti kuningas

sanomaan, kun piispa tuon tuostakin keskeytti puheensa. "Mitä salaisia

päätöksiä ovat liittoutuneet tehneet!"

"He aikovat riistää Ruotsin teidän käsistänne, herra kuningas!" lausui

piispa.

"Riistää valtakuntani minulta, arvoisa isä?" huudahti Kaarlo ja korskea

hymy levisi hänen kasvoillensa. "Oletteko kuullut edes oikein ritarin

sanat?"

"Arvelette siis Maunu Tavastin kulkevan kuninkaansa luona kertomassa

asioita, joita ei ole kuullut! Ei, ei, herra kuningas ... mitä sanon,

on totta. Teitä vastaan toimii taas liitto, yhtä voimakas ja mahtava

kuin ennenkin. Ja sen voimansa on se imenyt siitä suosiosta, jota

olette liittoutuneille osottanut. Kuningas Kristian ja tanskalaiset

täyttävät sen, mitä puuttuu ja sitten ... niin sitten otetaan kruunu

päästänne, ettekä Te voi sitä silloin enää estää!"

"Mutta millä tavalla tämä kaikki sitten tapahtuu?" tutki kuningas.

Hän luotti vain lujasti onneensa. Taivas oli selkeä ja täytyi pysyä --

niin kuului hänen tahtonsa eikä hän halunnut taivaanrantaa tarkastella,

josta synkkiä pilviä jo alkoi kohoutua. Maunu piispa, tuo satavuotias

vanhus, tahtoi kiinnittää kuninkaan huomion juuri tälle taholle ja

hänen ikänsä, kokemuksensa, tyyni arvokkaisuutensa yhtä paljon kun

hänen oikeudentuntonsa ja ihmisrakas henkensä, kaikki se saattoi

kuninkaan ainakin hetkeksi punnitsemaan asiaa, jolle näytti niin vähän

arvoa antavan. Mutta eivät ne ajatukset sittenkään saaneet hänen

mielessään pysyvää jalansijaa. Sumu peitti hänen silmiltään esineet ja

esti hänet näkemästä niitä niiden oikeassa valossa. Nämät piispan sanat

ne vasta toivat valoa niihin, ne valaisivat sumunkin läpi ja näyttivät

esineet kaikessa alastomuudessaan. Ja tämän näköharhauksen ja

todellisuuden välillä hapuillen teki kuningas nyt kysymyksensä:

"Ja miten kaikki tämä on tapahtuva?"

"Linnaläänien avulla, herra kuningas!" vastasi piispa.

Kuninkaasta näytti kuin ei hän olisi tästä sanaakaan käsittänyt.

"Te ette ole antanut mitään hallitsijavakuutusta, niinkuin esim.

Kristofer kuningas..." alkoi piispa, mutta kuningas keskeytti hänet

kiivaasti:

"Hallitsijavakuutusta!... Ovatko sitten nuo jalot herrat unhottaneet,

etten ole, niinkuin Kristofer, ulkomaalainen, vaan vanhaa, jaloa

ruotsalaista sukua... Ovatko unhottaneet, mitä laki määrää?...

Luulevatko he, että minä laillisena kuninkaana sitoudun enempään, kuin

mitä Ruotsin laki käskee? Ei, hyvät herrat ja ritarit ... jos sellaista

alatte veisata, kyllä suunne pian tukin!"

"Rauhoittukaa, rauhoittukaa, herra kuningas!" alkoi piispa taas.

"Hallitsijavakuutuksesta ei tulla mitään puhumaan. Teidän toivotaan

vain mukautuvan neuvoston tahdon mukaan, kun linnoja ja läänejä

annetaan, toivotaan vain, ettette tule niitä keltään riistämään ilman

neuvoston suostumusta..."

"Tämäkö on kaikki, mitä tiedätte, Maunu piispa?" kysyi Kaarlo hetken

mietittyään.

"Siinä on kaikki!" vastasi piispa.

"Sitten ihmetyttää minua, kuinka nuo jalot herrat eivät ole tulleet

ajatelleeksi sitä asianhaaraa, että minä voin sanoa tähän kaikkeen ei

ja että kuninkaallinen valtani ulottuu toki pitemmälle kuin heidän..."

"Totta kyllä, herra ... mutta heillä on puolellaan kuningas Kristian ja

sodan tulisoihtu uhkaa Tanskasta samalla hetkellä kun kavallus vaanii

täällä kotona!"

"Ja Ruotsin kuninkaan on siis valittava kahden välillä, joko taistella

kruunustaan kuolema tai voitto taikka taas tulla mahtavain herrain

leikkipalloksi... Hyvä, olen valinnut jo, Maunu piispa!"

"Kunpa se vain olisi tapahtunut onnellisella hetkellä, herra

kuningas!... Itse asiassa ette kuitenkaan ole mitään vaalia tehnyt,

sillä jos neuvostolle antaisitte tuon kuninkaallisen vallan, johon

pyritään, ja jonka salaiset vihollisenne todella uskovat teidän sille

antavan, niin käyttäisi se heti sitä saadakseen linnat haltuunsa ja

siten tullaan samaan päämaaliin, kuin nyt kieltäytyessänne."

Kalpeana vihasta istui kuningas ja hänen silmänsä tuijottivat

kallisarvoiseen mattoon, jolla hänen jalkansa lepäsivät. Syntyi pitkä

hiljaisuus, jonka kuluessa piispa koetti kuninkaan kasvoista nähdä,

minkä vaikutuksen puheensa oli tähän tehnyt.

"Sotaa ja taistelua vain", keskeytti piispa lopulta vaitiolon, "se on

siis se viimeinen sanoma, joka vanhalla Maunu Tavastilla on

kuninkaalleen tuotavana, sillä nyt haluan minä vetäytyä pois maailman

melskeistä rakkaaseen Naantaliini. Mutta siksi varotankin sinua ja

pyydän, ettet unhota piispa vanhuksen sanoja: ympäröi itsesi

uskollisilla, luotetuilla miehillä ja varustaudu sotaan. Sillä

ainoastaan yksi on ja hän on onnen ja voiton herra!"

Syvä vakavuus kuvastui kunnia-arvoisen vanhuksen silmissä ja mitä

ankarammilta tuntuivat sanat, sitä lämpimämmin välkkyivät silmät.

"Muistutan teille vielä virkaveljeni, autuaan vainajan, arvoisan isän,

Tuomas piispan sanoja, jotka hän kerran teille kirjoitti. Te näytitte

niitä minulle ollessani kerran teidän luonanne Turussa. Mitä hän sanoi,

tahdon minäkin nyt toistaa: 'säilytä ystäväsi, äläkä riko välejäsi

kaikkien kanssa. Pidä myös toinen mieli kuolemasta, jonka Jumala

kärsinyt on. Hyvin käy hänelle, joka toisten virheistä välttyä voi!'

Sitä miettikää, herrani, ja te tulette silloin todella toimittamaan

sellaista, joka elää satoja vuosia, niinkuin kerran olette sanonut. Ja

vielä virkkoi kuollut ystäväni: 'tahdon antaa sinulle hyvän neuvon:

Toimi tänäpäivänä niin, että voit siitä vielä huomennakin vastata, tänä

vuonna niin, että voit milloin hyvänsä siitä vastata. Joka toisin

neuvoo, hän sokaisee sinua. Ota omastatunnostasi vaari!'"

Kuninkaan kasvot synkistyivät yhä. Mutta piispa jatkoi:

"Jumala minua niin sielun kuin ruumiinkin puolesta auttakoon, sillä

mitä sanonut olen, sen olen sanonut hyvässä tarkoituksessa, rakkaudessa

ja ystävyydessä, niinkuin ystävä toiselle. Valitse siitä, mitä

parhaaksi katsot; mitä et hyväksy, jätä!"

Nyt nousi kuningas ja astuen piispan luo tarttui hän tämän käteen.

"Ei, vanha Maunu piispa", sanoi hän, "tarkoitatte neuvoillanne hyvää

minulle, niinkuin ennen Tuomas piispakin... Kiitos teille kaikesta

siitä. Matkustakaa Jumalan nimessä takaisin hiippakuntaanne tai, jos se

teitä paremmin miellyttää, menkää nauttimaan rauhaa ja lepoa rakkaaseen

Naantaliinne..."

Liikutettuna tarttui piispa kuninkaan ojennettuun käteen kiinni ja

katsoi häntä vakaasti ja lämpimästi silmiin.

"Herra Jumala ja kaikki pyhimykset suojelkoot Ruotsin kuningasta",

sanoi hän.

Piispa meni ja kuningas seurasi häntä siihen huoneeseen, jossa Niilo

seisoi. Kuninkaan posket muuttuivat hehkuvan punaisiksi nähdessään

ritarin, jonka oli jo kokonaan unhottanut, ja myös piispa pysähtyi ja

kiinnitti silmänsä häneen. Mutta ennenkuin kukaan vielä ehti sanaakaan

sanoa, astui Niilo esiin ja virkkoi:

"Olen kuullut keskustelunne, mutta te, herra kuningas, tunnette minut

liian hyvin voidaksenne suuttua minuun ja teille, herra piispa, annan

ritarisanani, että pidän salassa mitä olen kuullut."

"Ja sillä luulette sovittaneenne, mitä olette ritaritapoja ja kunniaa

vastaan rikkonut, kun ilman kuninkaanne lupaa olette kuunnellut hänen

salaista keskusteluaan toisen kanssa?" huudahti kuningas kiiluvin

silmin ja vihan puna poskilla.

Niilo vaikeni. Sellaisena ei hän ollut koskaan nähnyt tätä miestä,

jonka seurassa jo niin monta vuotta oli elänyt ja jota oli aina oppinut

kunnioittamaan. Epävarmaa on, miten lopulta olisi käynyt, sillä

kuninkaan viha nousi joka hetki ja Niilo myöskin tunsi syvimmässä

sydämessään itsensä loukatuksi. Ylpeys kielsi siis häntä enää mitään

puolustuksekseen puhumasta. Mutta piispan silmät tarkastelivat heitä

molempia ja hänellä mahtoi olla ihmeellinen vaisto erottaa hopea

kuonasta, pääasia sivuseikkojen keskeltä -- hän astui väliin.

"Eikö tämä ritari ole ystävänne, herra kuningas?" lausui hän, "minä

ainakin pidän häntä miehenä, jolle, jos Herra olisi päiväni päättänyt,

ennenkuin olisin luoksenne ehtinyt ja hänet silloin olisin tavannut,

jolle olisin uskonut kaiken sen teille sanottavaksi, mitä nyt olen itse

puhunut..."

Kuninkaan viha lauhtui vähän nämät piispan sanat kuullessaan. Ei

kuitenkaan kauemmaksi, kuin että antoi piispan rauhassa poistua. Sitten

hän kääntyi taas Niiloon, joka tyyneenä kesti kaiken sen kylmyyden,

jota kuninkaallinen herransa hänelle osotti.

"Miksi viivytte, Niilo Bonpoika?" oli kuninkaan kysymys.

"Tehdäkseni teille kysymyksen, kuningas Kaarlo", vastasi Niilo.

"Tehkää se sitten ... minä kuuntelen!"

"Tuskin se nyt enää on tarpeellista, sillä mitä olen kuullut ja nähnyt,

on minulle jo täysi vastaus...!"

Hänen aikomuksensa oli ollut, astuessaan kuninkaan eteen ja jäädessään

odottamaan piispan poismenoa, vaatia selitystä kuninkaan kylmään,

melkeinpä loukkaavaan käytökseen häntä kohtaan. Mutta huomatessaan,

miten kuningas häntä nyt kohteli, selvällä tarkoituksella sulkea

häneltä korvansa, nousi koko hänen synnynnäinen uljuutensa vastaan,

eikä hän tahtonut sanaakaan enää sanoa lauhduttaakseen kuninkaan mieltä

tai vaikuttaa hänen sydämeensä muistuttamalla entisiä palveluksia tai

toisia suhteita.

Otsa synkkänä seisoi kuningas ja näytti odottavan, mitä ritari sanoisi,

mutta kun tämä aina vain pysyi vaiti, virkkoi hän:

"Kovin tuntuvat sananne röyhkeiltä, ritari ... on kuitenkin olemassa

ero minun ja teidän välillänne, jonka yli astuessanne teette itsenne

solvaukseen syypääksi."

"Jos niin on käynyt, olen sen tehnyt vasten tahtoani", lausui Niilo,

"mutta jos nyt puhuisin, olisi se suosion kerjäämistä ja sellaiseen en

koskaan alennu...!"

"Niilo Bonpoika!" huudahti kuningas vihasta kalpeana, jota ritarin

tyyni käytös vielä vain kiihdytti.

"Ryömikööt muut ja etsikööt imarteluilla suosiotanne, kuningas Kaarlo.

Minä en ole oppinut sitä taitoa... Ja siksi en peräytä sanaakaan

puheestani, vaikka henki menisi. Mistä olette saanut häjyt ajatuksenne

minusta, aioin kysyä, sillä luulin kuninkaassani itselläni olevan

ystävän, jonka harhaluulot saisin poistumaan... Mutta kuninkaani

ystävyys on minulta mennyt, näen sen, kuulen sen ja siksi vaikenen...

Vähän vain tahdon vielä lisätä... Olette loukannut minua tavalla, jota

ei mikään todellinen ritari voi kärsiä. Että jäin kuuntelemaan teidän

ja piispan keskustelua, olisi ollut rikos, ellen olisi ystävänne ja jos

olisin voinut keksiä jonkun toisen keinon päästäkseni puheillenne...

Mutta hyvin kyllä tiedätte, miten ovenne samaten kuin sydämennekin on

ollut minulta suljettuna, ja mihin rangaistukseen nyt tuomitsettekin

minut rikoksestani, siihen tulen alistumaan, olkoon se sitten millainen

tahansa!"

Äänetönnä, huulet tiukasti yhteenpuristettuina seisoi kuningas. Näytti

melkein siltä, kuin olisi ritarin puhe miellyttänyt häntä, kuin olisi

hänen täytynyt sisässään tehdä vastarintaa sille miehevälle, jalolle

vaikutukselle, jonka se häneen teki, ettei hellät tunteet vain saisi

mielessä valtaa. Niin kului hetkinen, jonka kuluessa ilme kuninkaan

silmissä jäykkeni taas.

"En vaadi rangaistusta!" sanoi hän viimein. "Mutta erotkaamme, Niilo

Bonpoika... En ole enää teidän palveluksenne tarpeessa."

Niilo vaaleni ja valtava liikutus sai hänen huulensa värisemään. Ankara

taistelu raivosi hänen rinnassaan. Mutta ennenkuin hän ehti tyynnyttää

mielensä, saada sanaakaan vielä huuliltaan, avautui ovi ja useita

kuninkaan ritareja astui sisään, niiden joukossa ritari Jost von

Bardenvleth ja Ove Laurinpoika.

Ja näiden läsnäollessa toisti kuningas uudelleen sanansa:

"Voitte vetäytyä Ekesjöhön, ritari Niilo, veljenne luo", sanoi hän,

"ehkä hän voi saada teidät taas ajattelemaan, mitkä ovat ritarin

velvollisuudet kuningastaan kohtaan?"

Niilo Bonpoika katseli kuningasta, silmissä ilme, jota tämä ei voinut

kestää. Siinä kuvasteli suru, tuska ja viha sekaisin, mutta myös

rakkaus ja ylevyys puhtaimmassa jaloudessaan. Se oli niinkuin

lasinpalaksi luultu timantti, joka oli tullut syrjään viskatuksi, mutta

joka vielä sielläkin kimalteli kaikessa katoamattomassa kirkkaudessaan.

Se oli ikäänkuin pyhyyden kirkas loiste, joka kuvastui noista jaloista,

miehevistä piirteistä.

Hän tervehti kohteliaasti kuningasta ja poistui.

"Aina suuri, aina jalo on armollinen herramme, kuningas Kaarlo!"

virkkoi ritari Jost.

Mutta kuningas ei näyttänyt kuulevan, ei näkevän häntä. Hänen silmänsä

seurasivat vain poistuvaa ja vielä tämän kadottuakin seisoi kuningas

siinä ja katseli tämän jälkeen, niinkuin olisi ritari vielä ollut

huoneessa. Jotain tapahtui kuninkaan povessa ja siksi vaikenivat

läsnäolijat. Vihdoin havahtui kuningas kuitenkin mietteistään ja astui

sisähuoneeseen, jonne ritari Jost heti seurasi häntä.

"Käsitän kyllä", sanoi ritari pehmeällä, korvia hivelevällä äänellä,

"käsitän kyllä sen tuskan, jonka kuningas povessaan tuntee, kun on

pakotettu hylkäämään sen, joka on nauttinut hänen suosiotansa, vaikkapa

sitten huomaisisikin sen tulleen ansaitsemattoman, kavaltajan

osaksi..."

"Kavaltajan?" keskeytti kuningas ja loi ritariin murhaavan silmäyksen.

"Uskallan toistaa sanani", vastasi ritari, "sillä luulen, että varmaan

voin, jos se vain on kuninkaani tahto ... saattaa päivän valoon

pahuuden ja teeskentelyn kaikessa alastomuudessaan ... ja ehkä se

joskus tekee kuninkaallekin hyvää nähdä totuus omilla silmillä, kuulla

se omilla korvilla."

"Mitä tarkoitatte, ritari Jost?" kysyi kuningas.

"Kaupungissa oleskelee juuri paraikaa Tanskan lähettiläs, joka on

tekemisissä karkotetun ritarin kanssa..."

Kuninkaan silmissä välähti tuli, niin kauhea, niin hurja, että itse

ritari Jostkin kalpeni sen nähdessään.

"Ilmeinen kavaltaja siis!" huudahti kuningas ja toisti vielä, "ilmeinen

kavaltaja!"

"Niin", alkoi ritari hetkisen vaitioltuaan, "ilmeinen kavaltaja ... ja

jos suvaitsette seurata minua, tulette siitä mitä silloin kuulette

kyllä huomaamaan, että pikemmin saatte katua lempeyttänne kuin

ankaruuttanne."

Kysyvin, tutkistelevin silmin katseli kuningas ritaria, mutta tämä

virkkoi vain mitä rauhallisin ilme kasvoissa:

"Tänä iltana on herra Niilolla ja tuolla lähetillä salainen yhtymys

Harmaaveljesten luostarissa. Jos tahdotte, saatte siellä kuulla kaikki,

jota kirvelevä sydämenne tarvitsee rauhoittuakseen."

Hetkisen mietittyään vastasi kuningas:

"Minä tulen!"

Heti tämän jälkeen kulki kuningas lukuisan ja loistavan seurueen kanssa

Franciskaanien luostariin, jonne suuri neuvosto oli kokoutunut. Ja

ihastunein silmin seurasi kokoutunut kansa tuota korkeaa,

majesteetillista olentoa, toivoen Jumalan siunausta hänelle, jolle

lopultakin oli onnistunut tuo suuri yritys aito ruotsalaisen

kuningaskunnan perustaminen.