Hammarstadissa.
Hurja Haukka alkoi heti vaelluksensa. Pitkällinen vankeus oli kuitenkin
liiaksi riuduttanut hänen voimansa. Ja niin huomasi hän pian olevansa
pakotettu etsimään lepoa ja ravintoa. Aamupuolella yötä, uskallettuaan
ulos metsästä, näki hän sitten yhtäkkiä edessään talonpoikaistalon.
Sinne suuntasi hän askeleensa ja siellä sai hän yhdessä talonväen
kanssa syödä vatsansa täyteen. Murkinan jälkeen meni talonväki omiin
töihinsä, mutta väsynyt vaeltaja suuntasi askeleensa taas metsään ja
löydettyään tiheän viidakon korkeiden, pilviä tavottelevien kuusien
alla, laskeutui hän sinne lepäämään ja nukkui heti.
Kun heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän tunsi polttavan
janon vaivaavan itseään. Vähän matkan päässä oleva lähde poisti
kumminkin sen tuskan, ja unen ja raittiin ilman vahvistamana jatkoi hän
matkaansa. Niin läheni hän taas metsänrantaa, mutta suurella
varovaisuudella ja pian huomasikin hän sen tarpeellisuuden.
Kaksi ratsumiestä tuli näet ratsastaen pitkin tietä, joka siinä juuri
luikerteli puitten välistä esiin. He eivät kumminkaan vielä olleet
huomanneet häntä, mutta turvatonna oli hänen kuitenkin pakko
silmänräpäyksessä etsiä piilopaikka itselleen. Olihan nimittäin
mahdollista, että ratsumiehet olivat Nyköpingistä lähetettyjä, jossa
varmaan hänen pakonsa jo oli huomattu, kun vanginvartija aamulla oli
tavannut kopin tyhjänä. Hän oli nyt erään suuren kiven sivulla aivan
tien vieressä, jolle hän oli ollut juuri astumassa, kun huomasi
ratsumiehet. Toisella puolen kiveä ratsastajiin päin kasvoi muutaman
kyynärän korkuisia tuuheita kuusenalkuja. Sinne voisi hän kyllä
kätkeytyä. Nyt oli vaan kysymys, mitenkä hän pääsisi sinne, sillä kiven
takana hänen ja tuon viidakon välillä oli avonainen paikka, jossa
kasvoi korkeaa sanajalkaa. Aikaa ei ollut kuitenkaan hukattavissa. Hän
heittäytyi siis kiven viereen maata ja ryömi takaisin, kiven takaa
yhäti seuraten ratsastajia katseellaan ja aina sitä muka kuin ne
lähenivät muutteli hänkin itseään kyynäspäillään eteenpäin kiven
ympäritse ja katosi lopulta kuusikkoon.
Vilkkaasti puhelivat ja nauroivat ratsastajat keskenään, kulkiessaan
tietä eteenpäin. Ehdittyään suuren kiven viereen pysähtyivät molemmat
ja toinen virkkoi:
"Niin varmaan, kuin tämä auringon helle minua ylenmäärin rasittaa, niin
varmaan on tämä ratsastuksemmekin aivan turhaa... Miksemme mene metsään
etsimään tuota haamua ... sillä karkuria me emme löydä ei täältä eikä
poltetusta Trosastakaan, ei, vaikka ratsastaisimme maailman loppuun
asti."
"Niin arvelen minäkin!" vastasi toinen ja huokasi.
"Sehän on selvää, että hän on marssinut alimmaiseen helvettiin", sanoi
taas edellinen. "Ei halkeamaakaan näkynyt muurissa. Olin itse herra
Pietarin kanssa tornissa ja voin vakuuttaa, että kuka tuo vanki liekin
ollut, ei hän ainakaan ollut samaa maata, kuin joku meistä ... siitä
voin panna vaikka pääni pantiksi!"
"Että tornissa asiat eivät ole oikein, sitä olen aina sanonut", lausui
toinen, "ja mitä Valdemar herttuasta puhutaan, että hän silloin tällöin
kulkisi entisessä vankilassaan, niin ei sekään liene niin tuulesta
temmattua... Mutta miksi menisimme metsään, kun ihan edessämme on talo,
jossa voimme saada hyvän aterian ja mukillisen olutta?"
"Sinäpä sen sanot ... ja sellaista ei luullakseni olekaan Trosassa
tarjolla, vitaliveljesten ansio sekin, jotka polttivat kaupungin
perustuksia myöten..."
Samassa lähtivät he jo liikkeelle ja auringon polttavista säteistä
välittämättä ratsastivat täyttä laukkaa taloa kohti, jossa päivällinen
ja olut heitä odottivat.
Hurja Haukka hiipi varovasti esiin piilostaan kiven takaa ja tähysteli
tarkasti ympärilleen. Ainoasti tomupilvi osotti enää suuntaa, johon
ritarit olivat kadonneet. Mutta muuten vallitsi kaikkialla tyyni rauha
ja hiljaisuus. Taivaalla paistoi aurinko täydellä terällä ja sen
säteily tuntui niin paahtavan kuumalta puittenkin keskellä metsässä.
Vaara antoi vainotulle uusia voimia ja herätti hänen synnynnäisen
rohkeutensa ja päättäväisyytensä taas eloon. Hetkisen viivähti hän
vielä paikallaan, mutta sitten kulki hän nopein, rivakin askelin
sanajalkaa kasvavan kentän yli. Vasta metsään saavuttuaan hengähti hän
taas ja hiljensi hetkiseksi askeleitaan. Mutta päästyään onnellisesti
talon ohitse, jossa isännän oli herra Pietarin ratsumiehille laitettava
pöytä kuntoon, ei häntä enää mikään vaara uhannut ja niin saapuikin hän
iltapuolella päivää Trosaan. Sen poltetut talot osottivat kyllältä
niitä kärsimyksiä, joita Eerikki kuningas vitaliveljeksineen
Gottlannista päin oli Ruotsin rantamaille Kristofer kuninkaan aikana
tuottanut.
Siellä ja täällä kohosi jo uusi talo entisen tilalla ja väsynyt
matkalainen tuumi siinä, mihin ottaisi yöksi asuntonsa, kun Trosa-joen
rannalla tapasi kalastajan, joka oli veneellensä menossa. Ensin aikoi
hän kysyä kalastajalta neuvoa, mutta nähdessään, että hän oli vesille
lähdössä, muutti hän mielensä ja kysyi häneltä, mihin matka kävi.
"Hm!" vastasi mies lyhyeen.
"Jos olette Töristä kotoisin", tiedusteli Haukka taas, "niin voisitte
ottaa minut mukaanne."
"Töristä olen kyllä kotoisin", lausui kalastaja epäluuloisena ja
ynseänä. Sellaiseksi oli kansan näillä seuduin saattanut kärsimykset ja
onnettomuudet, joita "Jumalan ystävät ja kaikkien muitten vihamiehet"
olivat harjoittaneet. Mutta kun nyt Eerikki kuninkaan valtakin oli jo
Gottlannissa loppunut ja muukalainen muutenkaan ei näyttänyt
epäilyttävältä, lisäsi hän: "mihin te sitten aiotte?"
"Olen matkalla Hammarstadiin", vastasi vieras, "minulle on sanottu,
että herrani Niilo Bonpoika oleskelee nykyään siellä."
"Hm!" keskeytti kalastaja, "olen Nynäsin alustalaisia, jonka omistaa
herra Gottskalk Pentinpoika, ja herra Niilo kävi siellä eilen
vieraisilla, niin kertoi ainakin asepalvelija, joka toi minulle
Gottskalk herran sanan, että lähtisin Trosaan..."
Hetkisen tuumittuaan myöntyi kalastaja vieraan pyyntöön ja pian kiiti
vene navakan tuulen puhaltaessa Trosasta, joka siihen aikaan oli puoli
peninkulmaa pohjoisempana kuin nyt, yli ulapan Sorundamaalle päin.
Matkalla tuli kalastajasta ja hänen seuralaisestaan mitä paraimmat
ystävät ja kun vene aamupuolella yötä laski maihin kalastajan
kotirantaan, jäi Haukka hetkeksi aikaa hänen vieraakseen, ennenkuin
jatkoi katkaansa Hammarstadiin.
Tämä kartano, joka nykyään kuuluu Häringeen, sijaitsee Osmon pitäjässä
Södertörnin kaakkoisella rannalla eteläpuolella sitä Itämeren lahtea,
joka erottaa sen Häringestä. Tämän lahden molemmin puolin on taas muita
lahtia, niin että Häringe ja Hammarstad ovat kumpikin omalla
niemellään. Jälkimäinen on aivan lähellä erään pienen joen suuta, joka
joki, Muskan järvestä lähdettyään suuresti kierrellen milloin itään
milloin pohjoiseen sekä lopulta Hammarstadin luona taas itäiseen
suuntaan, viimein laskee mainittuun lahteen. Molemmat talot sijaitsivat
kauniilla paikalla metsien keskellä ja niistä oli avara näköala kauas
Itämerelle.
Hammarstadin omisti tähän aikaan herra Erengisle Niilonpoika, ollen
sukua, joka niinkuin Yö- ja Päivä-sukukin kantoi kaksijakoista kilpeä,
puoleksi mustaa, puoleksi valkoista, mutta pitkittäin, jonka tähden
sukua kutsuttiinkin "Yö ja Päivä pitkittäin". Sekä Erengislen isä että
isän-isä olivat jo omistaneet Hammarstadin kartanon, mutta sitäpaitsi
omisti Erengisle vielä muitakin ja oli hän niin ollen yksi Ruotsin
rikkaimpia herroja. Hänen äitinsä, rouva Katarina Kaarlontytär,
vuodesta 1440 leskenä herra Niilo Erengislenpojan jälkeen, asui Nynäsin
tilalla Bälingen pitäjässä. Itse oli herra Erengisle Stegsborgin
linnanhaltiana. Suvulla oli myöskin Smålannissa maatiloja ja
kartanoita. Herra Erengislen veljellä, Bo Niilonpojalla, oli siellä
Grip-suvun vanha sukukartano Vinäs. Hän oli ottanut tämän suvun
vaakunankin: aarnikotkan pään, omakseen, tullen siten uuden suvun
kantaisäksi, jolla suvulla oli siis Bo Juhonpojan (Gripin) vanha
sukumerkki.
Rouva Briita Olavintytär eli rouva Briita Tott, niinkuin häntä
tavallisesti kutsuttiin, oli kotoisin Tanskasta ja kuului rikkaaseen,
mahtavaan ja laajalle levinneeseen n.k. Akselinpoikien sukuun. Tällä
herra Akselilla, joka Varbergin linnanhaltiana tuli kuuluksi
ritarillisesta uskollisuudestaan Eerikki kuningasta kohtaan, oli
useampia lapsia. Hänen Olavi poikansa, sama, joka kaadatti Cecilia
neidin vaunut, saatuaan kuulla, että oli jalkavaimolle päänsä
paljastanut, oli nyt viimeksi kunnostanut itseään siinä sodassa, jolla
Kaarlo kuningas tahtoi riistää Gottlantin ja Visborgin Eerikki
kuninkaan käsistä, mutta oli puuhannut siinä Tanskan kuninkaan Kristian
I:sen hyväksi. Tämän Olavi herran tytär oli Briita rouva. Toinen näitä
Akselinpoikia oli Eerikki Akselinpoika, jota pidettiin jo ruotsalaisena
aatelismiehenä ja oli nytkin valittujen joukossa Halmstadissa. Hän
omisti Lagnön kartanon Aspon saarella Mälarissa, ja oli se hänen
vaimonsa, ritari Matti Ödgislenpojan (Liljan) tyttären, perintötalo.
Iliana neiti, joka nyt oleskeli Hammarstadissa serkkunsa luona, oli
kolmannen veljen Åke Akselinpojan tytär. Tämä Åke Akselinpoika omisti
Hjulebergin lähellä Falkenbergiä ja hänen vaimonsa oli myös Ruotsista
kotoisin.
Vanha Akseli Pietarinpoika kuoli 1446, mutta hänen poikansa Eerikki ja
Iivari, neljäs veli tätä merkillistä sukua, pitivät yhä edelleen
Varbergin hallussaan ja saivat, kuningas Kristoferin määräyksen mukaan,
pitää sen aina vuoteen 1452.
Jo enemmän iltapuolella päivää saapui tuo Nyköpingistä niin
onnellisesti vapautunut vanki Hammarstadiin. Kapeaa polkua hän sinne
kulki, joka polku rannan mukaan kierrellen ulottui Nynäsistä aina
Hammarstadiin asti. Joskus kääntyi se ihan metsään ikäänkuin meren
laineita paeten, mutta sitten se rohkasi taas itsensä ja suuntasi
kulkunsa rantaa kohti. Eräästä paikasta, josta yli puitten voi
etäisyydessä erottaa Hammarstadin kartanon rakennukset, huomasi hän
kaksi henkilöä lähestyvän, kulkien samaa polkua kuin hänkin.
Kun ei hän tahtonut näyttää itseään kellenkään, ennenkuin oli päässyt
Niilo herran puheisiin, vetäytyi hän nopeasti metsään antaakseen
kulkijain häiritsemättä mennä ohi.
Toinen heistä oli nainen, jolla oli huntu kasvoilla, mutta hänen
ylpeästä käynnistään ja ryhdistään huomasi heti, että hän kuului
ylhäiseen ja mahtavaan sukuun, toinen taas näytti olevan asepalvelija.
Ulkopuolella lahtea oli pieni alus, josta asepalvelijan viittauksesta
vene laskettiin vesille. Ylhäinen rouva ja asemies, jolla näkyi olevan
aikomus nousta laivaan, jatkoivat matkaansa pitkin pientä polkua, mutta
pysähtyivät lopulta hetkisen matkaa siitä, missä Hurja Haukka oli
piiloutuneena. Heidän aikomuksensa näytti olevan tästä lähteä niemelle,
joka juuri siinä mereen pisti, ja sieltä kai sitten nousta veneeseen.
Asepalvelija oli varovan ja salaperäisen näköinen ja se herätti tuon
aina huomaavaisen Haukan epäluuloja. Siksi yrittikin hän salaa lähestyä
keskustelevia ja se onnistuikin hänelle, kun ylhäinen nainen oli
istuutunut kivelle erään jättiläispetäjän alle, jota kokonaan ympäröi
nuoria kuusia kasvava, tiheä viidakko. Asepalvelija seisoi
kunnioittavasti hetkisen matkaa hänestä ja molempain silmät olivat
merelle suunnattuina. Sieltä laivalta lähti juuri vene maata kohden
kulkemaan.
"Mutta varovainen. Gumme", virkkoi rouva, "enemmän varovainen täytyy
sinun olla!"
"Varovaisuutta tulen aina noudattamaan", vastasi Gumme, "mutta
kuitenkin täytynee teidän myöntää, että tällä kertaa olen tehnyt, mitä
tehdä olen voinut ... ja olenpa melkein varma, ettei kukaan ole minua
huomannut, koska sattui niin onnellisesti, että tapasin teidät
ulkopuolella kartanoa..."
"Näin purjeen, Gumme ... näin purjeen ja aavistin heti, että joku toi
minulle tietoja... Siksi riensin ulos... Mutta ei se tämä sovi... Jos
en tulekaan epäilyksenalaiseksi siitä, että olen vastaanottanut isäni
lähettilään, niin on minun kuitenkin hyvin vaikea olla hänelle avuksi
ja onhan siksi toiseksi myös herrani ja mieheni, herra Erengisle,
kuningas Kaarlon ystävä..."
"Mutta mitenkä te sitten tahtoisitte tätä asiaa ajettavan, rouva
Briita?" kysyi asepalvelija.
"Missä tahansa laskettekin maihin, jossa minä satun oleskelemaan",
vastasi Briita rouva hetkisen mietittyään, "niin älkää koskaan,
olkoonpa asia mikä tahansa, ajatelkokaan antaa minulle läsnäolostanne
tietoa ennen tuntia jälkeen puolenyön..."
"Mitä sanottekaan Briita rouva!" keskeytti hänet asepalvelija kovasti
kummastuneena. "Kuinka se olisi mahdollista?"
"Se on minun asiani, Gumme. Sano vain nämät sanat Olavi herralle,
isälleni!"
"Siis tunti jälkeen puolenyön..."
"Niin, tunnin kuluttua jälkeen puolenyön voi isäni lähettiläs varmasti
tavata minut, jos hän vain antaa merkin, jonka nyt sinulle ilmoitan."
Briita rouva viittasi kädellään asemiestä lähemmäksi, jonka korvaan hän
sitten kuiskasi jotain. Asemies nyökäytti päätään, että oli asian
ymmärtänyt, ja ääneensä lausui Briita rouva taas:
"Siitä ymmärrän, että sanansaattaja on saapunut, ja päivän kuluessa
laitan kyllä asiat niin, ellei sitä heti voi panna täytäntöön, että
saan kuulla, mitä hänellä on sanottavaa. Mutta ei mitään muuta
kuin...", tässä teki hän mieltä kuvaavan liikkeen päällään, "ei
enempää, ja sitten kadota, kunnes ilmoitan itseni. Elämme sellaisena
aikana, ettei minkäänlainen varovaisuus ole kyllin riittävä
välttyäksemme epäluuloilta... Oletko nyt edes pannut mieleesi, mitä
olen sanonut, Gumme, sekä tästä että siitä asiasta, josta herra isäni
on pyytänyt minulta tietoja?"
"Olen, kaikki olen muistiin pannut", vastasi Gumme.
"Niin vie hänelle sitten onnentoivotukseni, sillä tuuli on nyt
myötäinen hänelle ja tulee vastaisuudessa olemaan vielä enemmän
myötäinen... Kaarlo kuningas on kuin kypsynyt omena, jonka ensi tuuli
tempaa mukaansa... Mutta sanoppa sinäkin nyt minulle, mikä se on
miehiänsä tuo kuningas Kristian?" kysyi Briita rouva.
"Ulkomuodoltaan", vastasi asepalvelija, "on hän yhtä muhkea kuin
Kristofer oli mitätön. Olen nähnyt hänen ottavan täysissä varuksissa
olevan asemiehen kainaloista kiinni ja heittävän hänet päänsä ylitse
maahan toiselle puolelle."
"Ha, ha, haa!" nauroi Briita rouva, "käsivoimia ei siis kuningas
Kristianilta puutu ... ja niitä voi hän ehkä vielä tarvitakin."
"Näin minäkin hänet kerran", jatkoi asepalvelija, "se onni sattui
minulle Köpenhaminassa. Olavi herra ja monta muutakin oli silloin
kuninkaan seurassa... Minä seisoin muiden herrain asepalvelijain kanssa
vähän etäämpänä, mutta näin ja kuulin kuitenkin kaikki, mitä he
puhuivat ja tekivät ... silloin näin minä kuninkaan ottavan maljasta
kätensä täyteen pähkinöitä ja pusertavan ne kaikki rikki, niin että
kuoret vain putoilivat sormien välistä ja ainoastaan sydämet olivat
kädessä jälellä, kun hän sen avasi..."
"Täytyy myöntää", hymähti Briita rouva, "että pähkinänpusertajan
taitokin voi olla tarpeen näinä aikoina."
Briita rouvan kasvojen ilme ja äänenpaino kuitenkin ilmaisi, ettei
hänellä ollut niin erinomaisen suuria ajatuksia tanskalaisesta
kuninkaasta, ja asemies, joka myös sen selvästi huomasi, sanoi:
"Mutta teillä näkyy olevan näistä asioista samoja ajatuksia, kuin
isällännekin ja monella muulla, rouva Briita..."
"Ja minkälaisia sitten?" kysyi Briita rouva mitä viattomimmalla
äänellä.
"Että Tanskan jalot herrat ovat taas Tanskan kruunu mukanaan tehneet
kerjuumatkan Saksaan!" virkkoi asepalvelija.
"Hm!" yskäsi Briita rouva, "enpä voi sitä kieltää!"
"Mutta sekä Olavi herra että muutkin ovat siinä suhteessa jo muuttaneet
ajatustaan."
"Ja kuningatar Dorotea?" kysäisi Briita rouva taas.
"Nuori kuningatar", lausui asepalvelija, joka näytti tuntevan hyvin
asiat, "on iloisen ja onnellisen näköinen, hyvinkin yhtä onnellisen,
kuin silloin kun kuningas Kristofer oli hänen sivullaan..."
"Sitä on hauska kuulla. On muuten sanottu, että hän olisi lempein
silmin tähystellyt Knuutti Heikinpoikaa ja ehkä mielellään nähnytkin
hänen kantavan autuaan herransa tanskalaista kruunua, niinkuin herra
Kaarlo Knuutinpoika kantaa molempia toisia, Ruotsin ja Norjan."
"Voihan se totta ollakin, mutta Knuutti herra ei ollut yhtä mahtava
kuin Kaarlo herra..."
"Mahtava!" kertoi Briita rouva selvästi närkästyneenä.
"Niin, tai oli hänellä mahtavampia vastustajia, kuin Kaarlolla
Ruotsissa."
"Hyvä, hyvä", lopetti Briita rouva keskustelun, kun näki veneen
laskevan rantaan, "vie nyt sanani sellaisinaan Olavi herran tietoon ja
vakuuta hänelle, että hän voi tyttäreensä luottaa ... mutta pane
muistoon neuvoni ... varovaisuutta, enemmän varovaisuutta!"
Kunnioittavasti kumarsi asepalvelija hänelle ja läksi sitten niemelle
päin. Briita rouva kääntyi ympäri ja antoi katseensa kulkea pitkin
kapeaa sinne tänne kiertelevää polkua. Sitten läksi hänkin hiljalleen
kulkemaan kartanoa kohti.
Mutta vene laski rannasta ja hetken kuluttua nosti alus jo purjeensa ja
läksi liukumaan ulos Hammarstadin lahdesta.
Erään puun takana metsässä istui Hurja Haukka ja tähysteli laivan
liikkeitä kasvoissa ilme, joka selvään osotti, että hänen ajatuksensa
kulkivat kokonaan toisia teitä. Niin olikin asian laita. Kuulemansa
vaivasi häntä, ilman että itsekään ymmärsi syytä, miksi. Oloja ei hän
tosin tuntenut niin tarkasti, että olisi voinut kuulemansa täyttä
merkitystä käsittää. Mutta hän ymmärsi kuitenkin niin paljon, että hän
tässä oli käteensä saanut pienen langanpätkän siitä vyyhdistä, jota oli
punottu tai vieläkin ehkä punottiin Kaarlo kuninkaan turmioksi ja jonka
siis myöskin täytyi koskea herra Niiloa, vaikka asema olisi kuinkakin
muuttunut senjälkeen, kun Kaarlo Knuutinpoika oli tullut Ruotsin ja
Norjan kuninkaaksi.
Ja yksin tämän tähden jo pani hän tarkasti mieleensä, mitä oli kuullut,
ajatellen ja selvitellen sitä itselleen ymmärryksensä mukaan, jättäen
tulevaisuuden tehtäväksi valaista ja selvittää sen, mitä siinä oli
hämärää ja salaperäistä. Näistä mietteistä, joiden loppukohtana oli
aina lopulta Niilo Bonpoika, kääntyivät ne vähitellen häneen yksistään
ja siihen, miten hän helpoimmin ja sopivimmin voisi tavata hänet.
Vaatteensa olivat rääsyiset ja repaleiset ja vanukkeinen parta sekä
hiukset tekivät hänet metsäläisen näköiseksi. Jos joku sattuisi hänet
tässä asussa näkemään rakkaan Niilo herran seurassa, voisi se tälle
olla vain vahingoksi. Siksi päättikin hän odottaa yön tuloa, mutta
kuitenkin hiipiä taloa niin lähelle kuin mahdollista.
Varovasti metsän läpi liikkuen tuli hän, itsekään sitä huomaamatta,
lopulta kauniiseen lehtoon, josta käytävä vei aina taloon asti. Aurinko
alkoi jo laskeutua metsän taa ja puitten varjot pitenivät yhä. Mutta
hän hiipi vain puulta puulle ja saapui lopulta lehdossa olevaan
tuuheaan viidakkoon. Siellä hänen eteensä yhtäkkiä avautui linnan
käytävä. Silloin vasta huomasi hän uskaltaneensa liian kauas. Ja sen
huomion tehtyään aikoi hän vetäytyä takaisin, mutta samassa kohtasi
hänen silmäänsä näky, joka sai vetämään hänet jo ojennetun jalkansa
takaisin ja ikäänkuin lumosi hänet siihen paikalleen.
Vähäsen matkaa hänestä istuivat ruohopenkillä Niilo herra ja Iliana
neiti. Voi, hän tunsi heidät molemmat niin hyvin! Ja kuitenkin, kuinka
muuttunut oli Niilo herra siitä kuin viimeisen kerran näki hänet
kahdeksan vuotta takaperin. Sama tyyni, miehekäs ryhti, samat jalot
kasvonpiirteet, mutta mistä tuo surumielinen ilme, tuo ankara,
melkeinpä synkkä vakavuus? Yksinäisen tarkastelijan sydän oli pakahtua,
nähdessään tuon oudon muutoksen. Ja aivan kuin sitä varten, että se
olisi tullut vielä selvemmästi näkyviin, istui hänen vierellään Iliana
neiti, nuoruuden kauneutta uhkuen, onnellisemman ja iloisemman
näköisenä kuin koskaan ennen...
Kaunis ilma oli houkutellut Iliana neidin puistoon iltakävelylle ja hän
oli ottanut Niilo herran mukaansa melkein vasten hänen tahtoansa.
"Voi, kuinka iloinen olen tänään!" sanoi neitonen heidän siinä
kävellessä, "mieli on niin riemua täynnä..."
"Sen voi teistä huomatakin!" vastasi Niilo sydämellisesti hymyillen.
"Teillä on siis jotain syytä olla tänäpäivänä iloisempi kuin muulloin?"
"Niin on Niilo herra ... olen saanut Ingeborg siskoltani kirjeen. Hän
tulisi niin mielellään tänne pohjolaan."
"Olette ehkä kuvannut kaikki täällä kauniimmaksi, kuin se
todellisuudessa onkaan, neiti Iliana, ja silloin käy teidän huonosti,
kun sisarenne kerran tulee ja näkee kaikki omilla silmillään."
"Puheestanne tuntuu, herra Niilo", hymähti Iliana, "niinkuin luulisitte
minut kuvanneen ainoastaan maata, mutta unhottaneen henkilöt!"
"Niin, te olette oikeassa... Onhan täällä ihmisiäkin..."
"Ja sellaisia, että...", neitonen punastui hieman ja näytti arvelevan,
mutta syrjäsilmäys, jonka heitti vieressään kulkevan tyyneisiiin ja
totisiin kasvoihin, poisti hänen epäilynsä ja hän jatkoi: "sellaisia,
että ne nuoressa tytössä voivat herättää halua näkemään ja oppia
tuntemaan heitä."
"Onko siskonne jo vanha, jalo neiti", kysyi Niilo.
"Vallan lapsihan hän on vielä, herra Niilo!"
"Lapsi vielä, sanotte, ja kuitenkin ikävöi hän jo tänne nähdäkseen ja
tullakseen tutuksi miesten kanssa, joita Kaarlo kuninkaan hovissa
parveilee... No, voin kuitenkin käsittää, että se koskee tällä kertaa
erästä määrättyä henkilöä, joka teille on kaikki kaikessa ja joka siis
nytkin on ollut kuvailun esineenä."
"Arvelunne on liian syvämietteinen", nauroi Iliana ja lyöden herra
Niiloa hansikkaallaan lisäsi hän: "luulette siis, ettei kuningas
Kaarlon nuorten aseenkantajain joukossa ole ketään, joka olisi sen
arvoinen, että häneen kannattaisi tutustua."
"Aseenkantajani joukossa?" toisti Niilo hajamielisenä.
"Mitä pidätte nuoresta Steen Kustaanpojasta?"
"Nuori Steen Sture! Hän on kuningas Kaarlon suosikki ja epäilemättä hän
sen ansaitseekin."
"Mutta sitä en nyt kysykään teiltä, herra Niilo! Sen tiedän itse yhtä
hyvin kuin muutkin, mutta mitä te pidätte hänestä, te itse, herra
Niilo?"
Tutkistellen kiinnitti Niilo silmänsä neitoon, mutta nähdessään hänen
hyväntahtoisen hymyilynsä, vastasi hän ilman epäilystä:
"Minä rakastan häntä sydämeni pohjasta, tuota reipasta poikaa ... ja
kelpo mies hänestä varmaan tulee, jos vain elää saa."
"No niin, se on tämä sama nuorukainen, josta Ingeborg siskoni on
kuullut puhuttavan ja jota hän, niinkuin kirjeessään sanoo, ikävöi
nähdä. Mutta huomaan kyllä, että ajatuksenne ovat tänä iltana
toisaalla, herra Niilo... Lyön veikkaa, että voin sanoakin, millä
mailla mielenne liikkuu."
"Sitä epäilen, jalo neiti!"
"Jos en pety, ajattelette erästä nuorta tanskalaista herraa ... sanonko
hänen nimensä?"
"Jättäkää sanomatta!" huudahti Niilo ja pysähtyen äkisti laski hän
kätensä neidon käsivarrelle... "Ei, älkää sanoko, jättäkää se asia
sikseen, neiti Diana, sitä pyydän!"
"Niinkuin tahdotte, herra Niilo ... kuitenkin olisi luullakseni
parempi, jos vähän kuuntelisitte minuakin... Ja kun oikein ajattelen
yhtä ja toista asianhaaraa, tuntuu minusta, kuin pitäisi minun puhua
eikä olla vaiti... Muistatte kai vielä erään illan monta vuotta sitten
Penningebyssä...?"
"Voi, neiti Iliana ... menneenvuotisesta lumesta, niinhän sanotaan, ei
ole enää mitään puhuttavaa, vielä vähemmän siis siitä, jolla on jo
monta vuotta takanaan."
"Lumesta, niin sanotte te, herra Niilo", lausui taas Iliana ja kauniit
silmät harhailivat kukissa, joita kasvoi hänen jalkainsa juurella,
"pelkään, ettei se lumi koskaan ole sulanut ... että senjälkeen on vain
talvi ollut vallalla, mutta minä haluaisin niin mielelläni saada
päivänkin vielä kerran paistamaan... Mitä arvelette, herra Niilo ...
eivätkö kinokset todellakaan enää voi sulaa ja kadota?"
"Epäilen sitä!" vastasi Niilo vallan hiljaa.
"Se epäilys, se on jo liittolaiseni...!" huudahti Iliana iloisena ja
katsoi niin sydämellisesti ritaria silmiin.
"Ei, ei, sellaista ei teidän pidä otaksua jalo neiti... Mutta huomaan,
etten voi tällä tavalla suoriutua teidän tutkistelemuksistanne, ja
koska ne tulevat sydämestä, tahdon minäkin avata teille sydämeni.
Olette puhunut asiasta, joka tapahtui kahdeksan vuotta sitten."
"Muistonne on parempi kuin luulinkaan, jalo ritari... Se ilahuttaa
minua, sillä siinäkin on minulla taas liittolainen...!"
"No niin", jatkoi Niilo surumielinen hymy huulillaan, "tahdon johdattaa
mieleenne jotain vielä kaukaisemmilta ajoilta... Oli kerran Ruotsissa
jaarli, Birger nimeltään. Hän oli mahtava ja rikas. Kunnioitettuna ja
arvossapidettynä kuin kuningas hallitsi hän Ruotsinmaata, vaikka kruunu
ei kaunistanuttaan hänen päätään. Hänellä oli ihmeen ihana tytär,
Richissa nimeltään. Ja nuori, urhokas ritari, herra Kaarlo Ulfinpoika,
jaarlin heimolainen, lempi häntä. Mutta mahtava jaarli ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan heidän rakkaudestaan. Hänen tyttärestään piti
tulla Norjan kuningatar. Ja ritari Kaarlo sai sen vaikean tehtävän
osakseen -- hän sai saattaa hänet, nuoruutensa lemmityn, loistavan
seurueen kanssa Norjaan. Hän teki sen. Hän näki hänet vihittävän.
Hänestä tuli Norjan kuningatar, mutta ritari..."
"Mutta ritari...", toisti Iliana innolla, "mitä teki hän, herra Niilo?"
"Hän lahjoitti talonsa ja tavaransa pyhille laitoksille, enimmän osan
kuitenkin Saksan ritarikunnalle. Sen jäseneksi hän myös itse rupesi ja
taisteli sen sodissa pakanoita vastaan uskolla ja urhoollisuudella,
kunnes viimein sortui taistelukentälle... Siinä on selitys
kysymykseenne, jalo neiti. Sellainen on minunkin kohtaloni."
"Ehkä en käsitä oikein, mitä olette sanonut", virkkoi Iliana hetkisen
vaiti oltuaan, "mutta niin paljon käsitin, että puhuitte kahdesta
asiasta, ritarin rakkaudesta ja ritarin kuolemasta ja nyt haluan, että
viivymme ainoastaan edellisessä."
"Samalla miehekkäällä mielellä kuin tuo vanha folkungaritari tahdon
minäkin säilyttää kaipaukseni", virkkoi Niilo totisena, "samalla
rohkeudella myös katsoa kuolemaa silmiin... Ei ei, neiti Iliana, älkää
kysykökkään enempää, tiedän ja tunnen kaikki, mitä tarvitsen tietää ja
tuntea ja mitä nyt olen sanonut, olen tehnyt vain osottaakseni, mitä
minulla on edessä ja mihin suuntaan aion toimia..."
"Mutta Saksan ritarit eivät lähdekään enää sotaan pakanoita vastaan",
huomautti Iliana, päästäkseen tärkeämpään asianhaaraan käsiksi.
"Ritareilla on nykyään heidän ristinsä ainoastaan vertauskuvana, ristin
sotureja eivät he enää ole..."
"En tahdokkaan heidän mantteliinsa pukeutua ja kuitenkin tahdon tulla
ristiritariksi."
"Ja mitä pakanoita vastaan aiotte silloin taistella, jalo ritari?"
kysyi Iliana, toivoen vieläkin, ritarin sinisilmien synkästä leimusta
huolimatta, voivansa kääntää asian leikiksi.
Mutta hymy katosi hänen huuliltaan, muuttui helläksi ihailuksi kun
kuuli ritarin jalot, ylevät sanat.
"Maani viholliset", vastasi Niilo, "ne ovat niitä pakanoita, joita
vastaan taistellen tahdon uhrata henkeni ja vereni. Ei rakkaus, ei
kuninkaan suosio saa minua siltä tieltä luopumaan. Se on minun
ritarivalani, neiti Iliana!"
Niinkuin kaunis kirkkolaulu, niin kajahtelivat sanat tyyneessä ilmassa.
Neidonkin mieleen vaikuttivat ne siihen määrin, että hänen ajatuksensa
saivat kokonaan toisen suunnan kuin mikä niillä alussa oli ollut. Hän
nousi ruohopenkiltään, johon keskustelun kuluessa oli istuutunut, ja
sanattomina kulkivat he läpi lehdon puistotietä taloon.
Mutta hienona utuna levisi kesäöinen hämärä lehdon puitten keskelle,
puro porisi äänekkäämmin kuin päivän herttaisina hetkinä, niinkuin
olisi sillä ollut paljon, paljon kerrottavaa sille, joka vain sen
kieltä ymmärsi. Luonto oli täynnä tyyntä, selittämätöntä rauhaa. Se oli
sellainen hetki, jolloin keijut vihreällä niityllä alkavat kesäiset
tanssinsa.
Mitään keijuja ei kuitenkaan tällä kertaa pilkistellyt puitten välistä.
Paikalla vain, jonka ritari ja ylhäissukuinen neito juuri äsken olivat
jättäneet, seisoi nyt pitkä, musta haamu. Vai oliko se harhanäkö vain,
vienosti liikkuvien puitten lehtien kuvastelua, tai haamu kaukaisilta
muinaisajoilta, henki, joka käsittäen ihmissydämen kärsimykset ja
taistelut, tuli tuomaan apua ja lohdutusta?
Hurja Haukka hiipi piilostaan esiin, josta hiiskahtamatta oli surevaa
ritaria katsellut, hänen puhettaan kumminkaan kuulematta, mutta
pysähtyi äkisti korkeitten lehmusten viereen. Siellä seisoi vielä pitkä
haamu liikkumatonna, synkkänä ja salaperäisenä. Äkisti hävisi se ja kun
Haukka saapui varjoisaan lehtiholviin, ei siellä enää ollut mitään.
Toisessa mielentilassa olisi hän varmaankin ottanut ilmiöstä selvän.
Mutta nyt valtasi hänen mielensä ainoastaan yksi kuva, yksi ajatus ja
siksi kulki hän kuin unissaan.
Hän havahtui vasta kuullessaan lujain, miehekästen askelten lähenevän
itseään. Hän hypähti sivulle, mutta pysähtyi samassa ja painoi
liikutuksen valtaamana kädet rinnoilleen.
Hänen edessään seisoi Niilo Bonpoika.
Keskustelu Ilianan kanssa, heränneet muistot, tuskalliset ajatukset,
huoneessa vallitseva helle kaikki ne yhdessä olivat pakottaneet hänet
ulos ja huomaamatta suuntautuivat hänen askeleensa taas äskeiselle
paikalle. Siellä kuuli hän korkeiden lehmusten luona yhtäkkiä nimeänsä
mainittavan ja outo, tuntematon mies heittäytyi hänen jalkainsa
juureen. Hän peräytyi askeleen eikä tiennyt, mitä ajatella. Sillä tuota
nuutunutta, parrakasta miestä rääsyissään ei hän tuntenut ja muutenkin
oli hän kaikista vähimmin tällaista kohtausta odottanut.
"Mies, kuka olet", sanoi hän, "ja mitä tahdot?"
Mutta vastaukseksi ei hän saanut muuta kuin nyyhkytystä.
"Rauhoitu mies", jatkoi Niilo, "ja kuule sanojani!... Jos apua etsit,
niin kohtasit varmaan väärän henkilön!"
"Herra Niilo, herra Niilo", puhkesi polvistunut puhumaan, "ettekö tunne
minua enää, muistatte kai ainakin vielä Silfverhättanin ja vanhan
haukankesyttäjän tuvan Penningebyssä?"
"Brodde!" huudahti Niilo vetäen miehen esiin puitten varjosta ja
tarkastellen hänen kasvojaan, "niin, niin ... sinähän se olet!"
Ja hän levitti kätensä ja sulki uskollisen asepalvelijan syliinsä.
"Niin tekee Jumala ihmeitänsä!" sanoi hän, "koska hän sallii
kuolleittenkin nousta haudoistansa... Missä olet ollut, Brodde, kaiken
tämän pitkän ajan? Olen pitänyt sinua kuolleena ja sinä elät! Mutta
menkäämme sisälle! Siellä minun huoneessani voimme rauhassa jutella."
Brodde koetti kyllä estellä, mutta se ei auttanut. Hänen kurja asunsa,
parhain syy hänen estelyynsä, se sai juuri Niilon pysymään
vaatimuksessaan. Sillä olihan hänellä vielä takki hänelle ja sakset,
joilla voisi leikata hiukset ja parran. Ja niin menivät he yhdessä
Niilo Bonpojan huoneeseen.
Siellä kertoi Brodde sitten seikkailunsa sen illan jälkeen kun viimeksi
erosivat haukankesyttäjän tuvassa toisistaan ja kun hän luuli eroa
ikuiseksi.
"Syksyn ja talven kuluessa parannuin kuitenkin vähitellen asemiehen
hoidossa, joka teidän pyynnöstänne ja marskin hyväntahtoisuudesta jäi
jälelle. Kuitenkaan ei se olisi käynyt niin nopeasti ellei Briita neiti
olisi..."
"Briita neiti?" keskeytti Niilo.
"Niin ... kertoi asemies, että ilman neiti Briitaa ei ritari, jolle
annoitte sen toimeksi, olisi saanut marskin suostumusta. Mutta neiti
pyysi niin kauniisti, ettei hän voinut kieltää... Ja senjälkeen kävi
hän vielä monta kertaa luonani ja kertoi minulle teistä ja Turun
matkasta... Ja kevään tullessa olin jo niin terve, että voin ajatella
matkaa teidän luo. Ja yhdyin siis asemiehen seuraan, joka myös aikoi
Viipuriin..."
"Niin, hän tuli", keskeytti Niilo, "ja häneltä sain tietää, että olit
kadonnut, hänen tietämättä, mihin ja ketä epäillä sellaisesta
konnantyöstä."
"Sellainen konna löytyi kumminkin... Hyvin kai arvaatte, kuka hän
oli..."
"Tiedän yhden, joka kyllä olisi sellaiseen tekoon valmis, ja jos ei
olisi sellainen, kuin on, olisi jo aikoja saanut sovittaa mustat
konnantekonsa oikeuden ja totuuden kanssa... Mutta hän se ei voi olla,
sillä mitäpä syytä hänellä olisi sinun henkeäsi vainota?"
"Hänen nimensä, sillä olen varma, että meillä siihen aikaan oli
yhteinen vihollinen!"
"Jost von Bardenvleth...?"
"Hän se oli, Niilo herra, sama mies! Hän se on haudannut minut
Nyköpingin linnan komeroon, jossa olisin saanut olla vaikka
tuomiopäivään asti, ellei joku pyhimys olisi Jumalalta rukoillut armoa
puolestani..."
"Mutta miten Jost sai sinut käsiinsä?"
"Se tapahtui saman päivän iltana, jona saavuimme Tukholmaan. Olin juuri
menossa Själagårdkatua laivasillalle, kun luulin näkeväni tuon tuiman
ritarin ja huomasin, että hänkin näki minut, mutta en pannut sitä
silloin niin merkille, vaan menin matkaani ja toimitin asiani... Laivan
piti lähteä illalla. Olin juuri puhelemassa asemiehen kanssa, joka oli
minusta taas tehnyt miehen. Hänen näet piti myös samalla laivalla
matkustaa Suomeen. Kaksi tuntia oli ainakin jo silloin kulunut siitä
kun tulin laivaan... Puhelimme eräästä asiasta, jonka hänen ennen
laivaan menoaan vielä piti toimittaa. Hänen oli vietävä laamannin käsky
herra Ove Lauritsinpojalle, joka silloin oleskeli Tukholmassa, että
saapuisi Penningebyhyn. Muistan kaiken vielä niin selvään, kun olisi se
kaikki aivan äsken tapahtunut... Silloin tuli joku ja löi minua olalle
ja kun käännyin, seisoi siinä edessäni Jösse Bonpoika, entinen
päällikköni Kurjelta. Hän kysyi, minne matka ja miten olin sen
onnettoman illan jälkeen voinut, kun häntä itseäkin Tord herra niin
pahoin piteli Raision kirkossa."
"Se konna!" keskeytti Niilo. "Hän ei siis vielä ollut vanhaa
ammattiansa unhottanut!"
"Ei, ei, te erehdytte, Niilo herra! Hän ei olisi voinut sillä tavoin
minua kohtaan menetellä, ei, ei... Hän oli myöskin muuttanut mielensä,
sanoi hän, ja oli nyt kuninkaan asemiehenä. Mutta siinä laivasillalla
emme tietysti voineet puhella ja niin pyysi hän minua mukaansa erääseen
olutpuotiin kaupungissa, jossa käski minut odottaa itseään, kunnes hän
itse toimittaisi erään asian linnassa."
"Siinähän se nyt on, Brodde!" keskeytti Niilo ja nousi vihastuneena
istuimeltaan.
"Ei, hän se ei ollut...! Te tulette sen pian itsekin huomaamaan...
Menin, niinkuin hän pyysi, olutpuotiin, ja asemies meni herra Ovea
tapaamaan, jonka jälkeen hänen myös oli määrä tulla kapakkaan. Menin
siis oluttupaan, joku oli väkeä täynnä. Pian tuli joku luokseni ja
kuiskasi korvaani: 'Jumalan ystävä!' -- 'Kaikkien vihamies!' --
kuiskasin vastaan. Hän kysyi sitten, olenko Hurja Haukka? -- ja kun
nyökäytin siihen päätäni, viittasi hän salaa minulle seuraamaan
itseänsä, jonka teinkin. Hän avasi erään oven ja me tulimme ahtaaseen
käytävään, josta rappuset veivät kellariin. Siellä alhaalla istui
useita asemiehiä pöydän ympärillä, jota tulisoihtu valaisi. Kaikkien
heidän kasvojaan peitti naamari, niin etten voinut ketään heistä
tuntea. Vitaliveljes, joka oli tuonut minut alas, sulki oven takanani
ja samassa lausui eräs miehistä: Hurja Haukka, sinua syytetään
kavalluksesta ... mitä on sinulla puolustukseksesi sanottavaa? En
vastannut sanaakaan ja hän uudisti kysymyksensä."
Kertomus alkoi tulla mieltä kiinnittäväksi ja Niilo, joka tähän asti
oli kädet ristissä rinnoilla kuunnellut, astui Brodden luo ja
tarkasteli häntä syvin, tutkivin katsein, ikäänkuin olisi epäillyt
kertomuksen totuutta.
"Ja mitä sinä siihen lopulta vastasit?" kysyi hän.
"Kuka olet sinä, joka kyselet, sanoin minä, ja te toiset, keitä olette
te? Näyttäkää kasvonne minulle ja minäkin olen silloin tekevä teille
selvää toimistani ja jos olen väärin tehnyt, riistäkää nuori elämäni.
Mutta niin kauan kun en tiedä, keitä olette, tunnetteko edes minua
tai ei, onko teillä oikeutta tutkia ja tuomita minua tällaisissa
asioissa ... niin kauan en sano sanaakaan! Vielä kolmannen kerran
tehtiin minulle sama kysymys, mutta minä pysyin vaiti. Silloin nousivat
he istuimiltaan. Huomasin, että siinä oli tosi edessä ja päätin
myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista. Mutta he eivät
liikahtaneetkaan paikaltaan. Heidän puhemiehensä sanoi vain:
'elinkautinen vankeus!' ja toiset toistivat nuot kauheat sanat. Kaikki
tämä hervaisi minut siihen määrin, etten huomannutkaan, ennenkuin olin
jo vankina. He panivat kapulan suuhuni, peittivät silmäni ja sitoivat
lujasti käteni yhteen... Sitten jättivät he kellarin toinen toisensa
jälkeen ja pian oli siellä hiljaista kuin haudassa. Toinnuin pian
hämmästyksestäni ja koitin irroittaa siteitäni, mutta en onnistunut.
Silloin panin viimeisen toivoni asemieheen..."
"Hän kävikin siellä, mutta hänelle vastattiin, ettei hänen kysymäänsä
henkilöä ollut käynytkään siellä. Hän meni silloin toiseen lähellä
olevaan olutpuotiin, mutta ei sielläkään ollut nähty hänen
kuvailemaansa miestä."
"Siihen arveluun jäin minäkin lopulta, kun vankihuoneessa myöhemmin
asiaa mietin..."
"Mutta Jösse Bonpoika?... Mitä olet hänestä arvellut?" kysyi Niilo.
"Etkö huomaa, että hänellä myös on ollut osansa tässä konnanpelissä?"
"Ei, herra Niilo ... olen kyllä tullut sitäkin ajatelleeksi, mutta aina
olen kohta sen mielestäni karkottanut. Sellaista konnantyötä ei hän
olisi voinut minulle tehdä... Olenhan pelastanut hänen henkensä..."
"Mutta kaapannut hänen aluksensa", keskeytti Niilo, "ja Kurkea
luullakseni piti hän suuremmassa arvossa, kuin omaa henkeänsä!"
"Kurki oli minun, Niilo herra ... jos ei niin olisi ollut, jos se olisi
vain ollut minun huostaani uskottu, ette ikänä olisi sitä valloittanut,
ainakaan niin kauan kun minussa olisi henki pysynyt... Suonette
anteeksi, mutta niin se on asianlaita... Se oli minun ainoa
isänperintöni ja täytettyäni kaksikymmentä vuotta, sain sen mummoltani,
häneltä, jonka hengen te pelastitte..."
"Hm!" mutisi Niilo, Brodden tietämättä oliko se hänelle moitteeksi vai
kiitokseksi.
"Ja siksi, herra Niilo", jatkoi hän, "siksi en voi uskoa, panempa
siitä vaikka pääni pantiksi, ettei Jösse Bonpojalla ole osaa tässä
konnantyössä!"
"Kaikki kuitenkin viittaa sinnepäin, Brodde", alkoi Niilo taas
lempeämmällä äänellä, "mutta sinä puhuit Jost von Bardenvlethistä ...
mistä sait tietää hänen olevan tässä mukana?"
"Aika kului ... olin siellä pimeässä jo maannut lähelle keskiyötä, kun
ovi yhtäkkiä avattiin ja käskevä ääni komensi minut nousemaan ylös ja
seuraamaan mukana. Eräs mies tarttui käsivarteeni ja niin menimme me
rappusia ylös käytävän läpi ja tulimme ulos."
"Oliko ääni sama, joka salaisessa oikeudessa oli puhetta johtanut?"
"Ei ... ei se sama ollut... Hän, joka nyt komensi, oli ritari Jost.
Olin tuntevinani hänet jo äänestä, mutta varmuuteen pääsin vasta
Nyköpingissä."
Brodde alkoi kertoa tapahtumia pitkältä vankeusajaltaan. Ensiksi,
kuinka heidän perille päästyä ritari oli nauttinut siitä näöstä, kun
hänet seinään kiinnitettiin. Ja lopuksi, miten oli päässyt vankilastaan
karkuun. Viimeksi kertoi hän huomionsa Hammarstadissa, Briita rouvan
keskustelun asemiehen kanssa ja varjosta, jonka oli lehmusten alla
nähnyt.
"Hyvä, hyvä", sanoi Niilo Brodden lopetettua, "mitä viimeksi ilmoitit,
ansaitsee miettimistä, mutta nyt tarvitset sinä pitkän vaelluksesi
jälkeen lepoa ja huomenna olet asemieheni, joka on tuonut tietoja
minulle. Kaikissa tapauksissa täytyy minun huomenna matkustaa Arbogaan,
Briita rouvakin sen jo tietää eikä se siis voi häntä ihmetyttää.
Arbogassa kohtaa kuningas neuvoston ja siellä on hän vastaanottava
Halmstadin kokouksesta palaavat herrat!"
Tätä sanoessaan otti Niilo satulalaukustaan takin ja mitä muuta Brodde
tarvitsi, jotka tämä sitten nopeasti muutti rääsyjensä sijaan.
Senjälkeen läksi Niilo lainaamaan saksia Trulin räätäliltä, joka juuri
oli talossa valmistamassa vaatteita herra Erengislen asemiehille. Isä
Trul, sikeästä unesta herätettynä, hypähti pelästyneenä ylös, luullen
vitaliveljesten tulleen ja sytyttäneen koko Hammarstadin tuleen --
jonka kaiken ehkä vain vaikutti illalla nautittu väkevä olut. Mutta
saatuaan silmänsä auki ja huomatessaan, kuka hänen edessään seisoi,
ryntäsi hän suoraa päätä ikkunan vieressä olevan pöydän luo ja ojensi
suuremmoisella liikkeellä vaaditut sakset Niilolle.
Niiden avulla siistittiin Brodde ennen pitkää, jonka toimitettua hän
sitten läksi alas miestupaan saadakseen yösijan siellä.
Varhain seuraavana aamuna oli Niilo herra jo Briita rouvalle hyvästi
jättelemässä ja vähän senjälkeen istui hän satulaan ja ratsasti pois
Hammarstadista oman ja rouva Briitan asemiehen saattamana, joka
viimeksimainittu seurasi palatakseen taas hevosten kanssa takaisin
Söderteljestä, jossa herra Niilon omat hevoset odottivat.