Vanki.
Hetkisen levättyään lähti Eerikki Olavinpoika taas matkaan,
muassaan lyhty, jonka vähillä puhutteluilla oli saanut lainaksi
Franciskaaniluostarin kartanoteiniltä. Tätä oli näet kovasti
miellyttänyt Eerikin tiedonannot vanhasta ystävästään, arkkipiispa
Olavin kanslerista, joka kauan aikaa piispan äkillisen kuoleman jälkeen
oli luostarissa oleskellut. Tämä lyhty ja pieni teroitettu rautatanko
mukanaan lähti Eerikki matkaan kaupungin ulkopuolelle.
Oli ihana kevätilta, ja kaduilla ja ulkopuolella kaupunkiakin oli
kansaa summalta liikkeessä. Eerikki tarkasteli mennessään kaikkia
vastaantulijoita, herättäisikö ehkä kulkunsa jossain heistä epäluuloja.
Mutta hän rauhottui pian siinä suhteessa ja jatkoi siis matkaansa.
Päästyään riittävän matkan päähän kaupungista, joudutti hän
askeleitansa niin paljon kuin voi. Aurinko laskeusi hänen takanaan
taivaanrannan taa ja selittämättömän herttainen puolihämärä, joka on
pohjolan illalle niin ominaista, peitti maan.
Pian ehti hän viidakkoon, jossa vähää ennen oli käynyt upsalaisen
harmaaveljeksen kanssa. Hän katsahti vielä kerran ympärilleen ja, kun
huomasi olevansa yksin, alkoi etsiä salakäytävän suuta. Ilman vaivaa ei
hän sitä löytänytkään ja sitä tehdessä repivät oksat hänen vaatteensa
naarmuja täyteen. Mutta siitä hän vähän välitti ja hän tunsi itsensä
täysin tyydytetyksi, kun vihdoin viimeinkin tuli käytävään, jonka
vähäsen matkaa sen suusta, puita ja pensaita kasvavan kummun alla,
huomasi muuratuksi.
Sytytettyään lyhdyn, alkoi Eerikki se toisessa ja teroitettu rautatanko
toisessa kädessä rohkeasti vaelluksensa. Ja mitä kauemmaksi hän kulki,
mitä enemmän vaikeuksia hän kohtasi, sitä innokkaammin jatkoi hän vain
matkaansa ja sitä elävämmin kajahtelivat hänen korvissaan
harmaaveljeksen sanat, ettei liian ankarasti tuomitsisi jokaista
vitaliveljestä, joka sattuisi hänen tielleen. Kärsimyksetkin jo, joita
vanki raukka seitsenvuotisen vankeutensa aikana oli saanut kestää,
nekin tuntuivat hänestä niin äärettömiltä, että riittivät hänen
mielestään täydellisesti korvaamaan sen, mitä mies kerran mahdollisesti
oli rikkonut. Salaperäisyys, joka vankia ympäröi, sekin osaltaan
kiihotti vielä Eerikin mieltä ja esti häntä väsymästä.
Ummehtunut, kalsea ilma vallitsi käytävässä, ja vasten tahtoaankin
kauhistutti Eerikkiä pimeässä askelten kamala, kumahteleva ääni. Sieltä
täältä kuuli hän käärmeen kihinää ja tunsi, että joku noita eläviä
livahti hänen jalkansakin ylitse. Lyhty, jota hän kantoi kädessään,
alkoi yhä huonommin toimittaa tehtäväänsä. Lopulta valaisi se
ainoastaan kättä ja pientä piiriä sen ympärillä. Kun hän oli vielä
hetkisen matkaa kulkenut, oli se jo vähältä sammua.
Silloin pysähtyi Eerikki ja tuumi, jatkaisiko vielä matkaa vai ei.
Pienet kivet, joita putoili hänen päänsä päällä olevasta holvista,
toivat hänen mieleensä sen hirvittävän ajatuksen, että holvi voisi
luhistua kokoon ja haudata hänet elävänä alleen.
Samassa sammui lyhty.
Se seikka kenties olisi ratkaisevasti vaikuttanut muiden, mutta ei
Eerikki Olavinpojan rohkeaan mieleen. Hänessä se päinvastoin herätti
uinuvan kunniantunnon uudestaan eloon. Hän häpesi sitä ajatustakin,
että pelosta oli aikonut luopua alotetusta yrityksestään. Ja juuri kun
tämä ajatus selveni hänelle ja hän päättävästi taas alkoi vaelluksensa,
tuli hänen korviinsa outoja ääniä.
Ne sai aikaan hiljainen kolkutus, joka arvattavasti syntyi siitä, että
joku seisoi ja hakkasi kiviä. Ääni oli matala ja tukehtunut, niinkuin
olisi se kuulunut hyvin kaukaa. Hän tuumi sinne ja tänne, mutta tuli
lopulta siihen päätökseen, että hän mahtoi jo olla lähellä linnanmuuria
ja että siellä oltiin jossain työtoimessa, joka sai tuon äänen aikaan.
Tärinä, joka siitä syntyi, oli epäilemättä myös syynä kivien
putoamiseen holvista.
Siitä eneni hänen intonsa, ja hetken taas jatkettuaan vaellustaan teki
hän sen huomion, että ensi otaksumisensa oli ollut oikea.
Hänen jalkansa näet sattui portaaseen. Sitä seurasi toinen ja Eerikki
nousi, rautatangolla kopeloiden eteensä, rappuja ylöspäin, lukien niitä
kymmeneen asti. Kymmenennestä asti alkoi käytävä vähitellen luisua
alaspäin tasaisena ja sileänä, parin kyynärän korkuisena ja noin
kyynärän levyisenä, mutta sitten se yhtäkkiä päättyi. Eerikki hapuili
kädellään odottaen tapaavansa rautaoven, jonka olemassaolon
harmaaveljes oli unhottanut mainita, mutta tunsi vastassaan vain suuren
hakatun kiven sileän pinnan.
Hän kuunteli. Kolkuttava ääni oli tauonnut. Se ihmetytti häntä, sillä
luonnonlain mukaan olisi sen pitänyt kuulua selvemmin, hän kun oli nyt
etäämpänä muurista. Epäilys ei kuitenkaan enää saanut jalansijaa hänen
mielessään ja niin hän alkoi rautatangollaan tutkia suuren kiven
liitteitä, kiven, jonka alaosa oli noin kyynärän korkeudella maasta.
Pian huomasi hän, että kiven häntä lähimpänä olevassa mutkassa oli
lujat rautasinkilät, ja se huomio sai hänet jo epäilemään yrityksensä
onnistumista. Epäilemättä oli käytävä keksitty ja suljettu sekä vielä
varmemmaksi vakuudeksi kivi rautasinkilöillä muuriin kiinnitetty. Se
kai selitti myöskin, miksei vanki, jolla varmaankin oli kiihkeä halu
vapautua vankeudestaan, ollut keksinyt tätä salaista käytävää, tai jos
olikin sen keksinyt, ei kuitenkaan ollut voinut käyttää keksintöään
hyväkseen työkalujen puutteessa.
Mutta mitä vanki ei voinut yksin saada aikaan, sen saisivat he
yhteisvoimin, jos hän, Eerikki, auttaisi ulkoapäin. Ja siinä mielessä
asetti hän suunsa erääseen liitokseen ja huusi:
"Onko ketään siellä sisäpuolella?"
Kumeina kajahtelivat sanat ja Eerikki tarkisti kuuloaan, mutta ei
pienintäkään ääntä tavottanut hänen korvansa. Siinä huutaessaan tuli
hän pitäneeksi kättään ylimmässä rautasinkilässä, ja nojautuessaan
sivulle huomasi hän, ettei se ollutkaan mikään sinkilä, vaan
rautavaarna, joka tuntui mukaavan. Hän tarttui heti rautatankoonsa ja
alkoi hangottaa sitä. Ja hän saikin sen suureksi kummakseen lykätyksi
seinään sitävarten hakattuun reikään. Samaten kävi toistenkin
vaarnojen. Nyt oli vain enää saatava kivi tilaltaan pois.
Helposti huomasi hän nyt, että kivi oli vaarnojen poistettua irrallaan
seinässä ja että sitä voi ylhäältä edestakaisin liikuttaa. Sen voi siis
pudottaa alaskin. Mutta jos niin kerran oli, tarvittiin siihen
väkevämpi mies kuin Eerikki pitämään vastaan, ettei kivi pudotessaan
musertaisi häntä alleen. Varovasti koetteli Eerikki kuinka pitkälle
hänen voimansa riittäisivät, mutta tuskin oli kivi vielä alkanut
paikoiltaan liikkua, kun hän jo kuuli sivultaan kitinää, niinkuin olisi
muurin sisässä jotkut kahleet rahisseet. Eerikki työnsi silloin kiven
takaisin sijalleen ja alkoi miettiä syytä rahinaan.
Hetkisen kuluttua tarttui hän kuitenkin taas kiveen käsiksi ja antoi
sen nyt luisua vähän enemmän alas. Silloin huomasi hän päinvastoin mitä
oli peljännyt, että kivi hervottomasti putoaisi hänen päälleen,
saavansakin panna osan voimistaan liikkeelle voidakseen työntää sen
ulos muurista. Pian tunsikin hän käteensä kiven kummassakin yläkulmassa
lujat rautakahleet. Nämät kahleet ne pidättivät kiveä ja sallivat sen
ainoastaan hiljalleen luisua alas. Luultavasti ne siis kannattivat
muurin sisässä tarkoin määrättyä painoa, jonka avulla kiveä helposti
voitiin nostaa ja laskea.
Itse kivi oli erittäin taitavasti sisäpuolelta muuriin sovitettu ja kun
se työnnettiin tilalleen muurissa, oli sen liitteitä mahdoton erottaa
muista kivistä.
Eerikki pysähtyi nyt työssään ja kuunteli taas. Huoneessa, johon
kyynärän korkuinen aukko johti, vallitsi haudan hiljaisuus. Mutta
läheltä ikäänkuin maan sisästä tunki hänen korviinsa uudestaan tuo
kolkuttaminen ja hakkaaminen, jonka hän jo käytävässä oli kuullut.
Alentaen ääntään kysyi hän, oliko ketään siellä -- mutta ei saanut
mitään vastausta. Kuitenkin tuntui hänestä, niinkuin olisi kolkutus
hetkeksi lakannut.
Heti kuitenkin alkoi se taas uudestaan kuulua ja Eerikki astui
varovasti kiven ylitse, joka, vaikka kyynärän korkuinen, nyt käytävän
lattialle luisuneena muodosti vain ikäänkuin korkeamman portaan.
Sisäpuolelta oli aukko kuitenkin, kuten sanottu, vaan kyynärän
korkuinen, joten siis Eerikin täytyi ryömiä sen läpi. Se onnistui ja
silmänräpäys sen jälkeen oli hän jo vankihuoneessa. Nyt kuului kolkutus
aivan selvään. Se saapui korvaan sivultapäin niin kaukaisena, niinkuin
olisi sielläkin joku maanalainen käytävä ollut olemassa.
"Onko siellä ketään?" äänsi Eerikki äänellä, joka tuskin erosi
kuiskauksesta.
Hänen kuiskauksensa kuultiin kumminkin, sillä kolkutus lakkasi heti.
Hiipivin askelin läheni joku häntä ja yhtäkkiä kuuli hän äänen ihan
vieressään sanovan:
"Jumalan nimessä... kuka puhuu?"
Ääni, jolla nämät sanat lausuttiin, värisi mielenliikutuksesta. Kysyjä
oli epätoivoon langennut mies ja hän oli myös äänestä päättäin valmis
ponnistelemaan epätoivoisen hurjalla rohkeudella. Eerikki hengitti
kiivaasti. Myös hänet valtasi liikutus ja pimeys sai hänet kauhusta
vapisemaan, väsynyt kun oli mielenjännityksestä ja ponnistuksista.
"Elävän Jumalan nimessä, vastaa!" kuului taas ääni. "Jos et henki ole,
on elämäsi minun käsissäni ... vastaa!"
"En tule vihollisena, vaan ystävänä", sammalsi Eerikki.
"Ystävä!" kaikui ääni pimeässä ja voimakas käsi tarttui Eerikkiä
käsivarresta kiinni, "ystävä, sanot, kuka on minun ystäväni ja mistä
sellainen tänne tulee...?"
"Tietä, joka on vievä sinutkin vapauteen ja valoon", vastasi Eerikki.
Vanki puristi hänen käsivarttaan voimalla sellaisella, kuin olisi
tahtonut katkaista sen siinä paikassa poikki.
"Vapauteen!" huudahti hän, "vapauteen ja valoon...! Puhutko totta ...
kuka on sinut tänne lähettänyt, mistä olet, kuka on sinut ohjannut
seitsenvuotiseen hautaani..."
Mies raukka ei tiennyt uskoako vai epäillä, mitä oli kuullut, ja hänen
mielenliikutuksensa oli sitä valtavampi, kun kaikki oli tullut niin
yhtäkkiä ja odottamatta. Vuosikausia oli hän tehnyt työtä raivatakseen
itselleen tien ulos vapaaseen maailmaan. Ja sitten kuulee hän yhtäkkiä
kuiskattavan sanan vapaus, kaikkien toiveittensa päämäärän, josta tähän
asti ei ollut uskaltanut muuta kuin uneksia ja rakennella tuulentupia
ylläpitääkseen rohkeuttaan ja välttyäkseen epätoivon ja hulluuden
kamalasta kuilusta. Tämä todellisuus se huumasi nyt hänet. Hän ei
voinut kestää sitä ihanaa taivaallista kirkkautta, joka kuvastui hänen
sielunsa silmien eteen ja ympäröi hänet autuuden riemuloistolla.
Hän lankesi polvilleen, tarttui pelastajansa käteen kiinni ja nyyhkytti
ääneensä. Varmaankin olisi hän vaipunut alas kiviselle lattialle jollei
Eerikki olisi pitänyt häntä kädestä kiinni.
"Puheeni on totta!" virkkoi Eerikki, "vapaa olet, mies raukka, ellei
meitä vaan täällä yllätetä..."
Eerikki ei ennättänyt vielä sanoa sanottavaansa loppuun, kun mies jo
hypähti pystyyn kuumeentapaisella levottomuudella. Pitkällisessä
pimeydessä olivat hänen silmänsä niin teroittuneet ja hänen tuntonsa
niin harjautunut, että hän voi vankilassaan liikkua niinkuin valoisalla
päivällä. Eerikki kuuli hänen juoksevan rappusia ylöspäin, ja sitten
seurasi kolina niinkuin olisi hyvin sovitettu kivi pudonnut tilaansa.
Heti senjälkeen oli vanki taas pelastajansa luona.
"Nyt ei meitä kukaan täällä yllätä, jollei koko linna maahan luhistu",
sanoi hän, "sillä, tämä huone, josta linnassa varmaankaan ei kellään
ole aavistustakaan, on kokonaan maanalainen, ja jos löytyisikin joku
rako muurissa, niin ei valonsädekään voisi kuitenkaan tunkeutua siitä
läpi..."
"Mutta kuinka olet päässyt tänne alas?" kysyi Eerikki Olavinpoika
kummastuneena.
"Kun minut oli vapautettu kahleistani, joilla olin tämän yläpuolella
olevassa huoneessa seinään kiinnitettynä ... ja se tapahtui uuden
linnanhaltian virkaan tullessa, niinkuin vanginvartia minulle ilmoitti,
niin oli itsestään luonnollista, että tarkasti tutkin vankilani. Ja
niin löysinkin lopulta muurissa aivan lattian reunalla kiven, joka
niukasi, kun työnsin sitä... Siitä pääsin tänne alas, ja sydämeni
täytti toivo, että täältä löytäisin tien ulos vapauteen. Täällä on
kaikilla puolin muurissa syvennyksiä, suuria ja pieniä. Vihdoin
valitsin yhden suurimmista, koska mielestäni siellä oleva kivi tuntui
olevan enemmän muurista irrallaan kuin muut... Mitä kovimpain
ponnistusten jälkeen onnistui minun irroittaa se seinästä, mutta siellä
oli taas toinen vastassa, jota oli paljon vaikeampi saada liikkeelle...
Onnistui sekin lopulta, mutta vuoden vaivat ja ponnistukset vaati se,
ennenkuin irtautui. Senjälkeen olen vielä kolmannenkin kiven kiskonut
muurista... Kaikki ovat ne nyt täällä huoneen lattialla... Silloin
huomasin tunkeutuneeni jo tornin perusmuurin läpi... Ja senjälkeen on
työ käynyt kuin itsestään, vaikka aikaa se on vienyt, kun en ole liian
nopeaan uskaltanut ylöspäin tunkeutua... Jos olisi tulta, voisitte
nähdä, minkä työn minä olen parin vuoden kuluessa toimittanut kahdella
tyhjällä kädellä ja rautapuikolla, jonka muurista sain irroitetuksi."
Vastaamatta iski Eerikki tulta ja sytytti lyhdyn. Sen himmeässä valossa
erotti hän ensin vangin. Se oli vankka, roteva mies, silmät erittäin
vilkkaat ja eloisat, mutta muuten kuihtunut ja muodoltaan niin vaalea
ja kellahtava, että täytyi kuulla hänen puhuvan ja nähdä hänen
liikkuvan, sillä muuten olisi luullut häntä luurangoksi. Vaikka lyhdyn
valo olikin niin himmeä, huikaisi se kuitenkin vangin silmät siihen
määrin, että hänen täytyi niitä kädellään varjostaa. Mutta
kasvonpiirteensä olivat jalot ja avonaiset. Eerikkiä se ihmetytti ja
ihastutti samalla kertaa, "nuo kasvot", niin mietti hän itsekseen, "ne
eivät ole konnan kasvot."
Mies viittasi aukkoon, ja Eerikki näki, kuinka hän oli tunkeutunut
muurin läpi syvälle maahan asti ja, niinkuin hänestä ensi silmäyksellä
näytti, suuntaan, joka olisi tuonut hänet lopulta aivan tuon vanhan
käytävän sivulle. Siitä siis johtui, että hän käytävässä kulkiessaan
oli kuullut kolkutusta.
Mutta muukin tässä maanalaisessa huoneessa kiinnitti Eerikin huomiota.
Hän näki näet eräällä seinällä kirjoitusta, joka tosin muutamin paikon
oli kulunut, mutta yleensä kuitenkin oli vielä luettavaa. "Kostoa,
Kostoa, Kostoa", -- oli ylimpänä suurilla kirjaimilla kirjoitettuna. Ja
sen alla yhdellä rivillä: "Sinä pöyhkeilet, Krister Niilonpoika, sillä
turpeella, joka vihertää veljeni haudalla", ja sen alapuolella taas:
"Voi sinua, se turve sortuu vielä altasi." Seuraavasta rivistä ei
voinut saada selvää, mutta sen alla seisoi taas: "jota sinä rakastat,
sitä minä vihaan, jota sinä vihaat, sitä minä rakastan", -- ja edempänä
vielä: "minä seuraan sinua, niinkuin oma varjosi, aina. Olet kuullut
kostonhuutoni." Sitten oli taas epäselvä paikka, mutta kaikista
alimpana seisoi, vapisevalla kädellä piirrettynä: "Räfvelstassa, siellä
tapaamme toisemme, Krister Niilonpoika!" --
Kirjoitus oli maalattu mustalla värillä, mutta kosteus oli sen monessa
kohdin jo pilannut. Eerikki luki ja luki mitä näki, ja ollen aina
paperilla ja kynällä varustettu, hän otti ja kirjoitti kirjoituksen
muistiin. Hänen tätä tehdessään tarkasteli vanki häntä suurella
huomaavaisuudella, ja kun hän oli lopettanut muistiinpanonsa, virkkoi
hän:
"Joku on oleskellut täällä ennen minua, sillä tuolla nurkassa on hiilen
ja tuhan jätteitä ja tuolla taas puolimäränneitä olkia."
Näin puhuessaan kuljetti hän lyhtyä ympäri niin että se valaisi sekä
tuhkaläjää että olkia. Eerikki ollen taas nyt omalla alallaan,
huomautti sitä mahdollisuutta, että huoneessa voi tuli palaa, vaikka
siellä ei ollut mitään ilmanvetoa. Mutta vanki huomautti, että
hiilikasa oli ihan lähellä ylähuoneeseen johtavia rappuja ja että
sillä, joka kerran oli oleskellut siellä, oli ollut pääsy tähänkin
huoneeseen, jossa tulisija ja siis myöskin savujohto olivat.
"Muistuu mieleeni nyt", jatkoi vanki, "että kerran monta vuotta
takaperin, kun kuningas Eerikin palveluksessa merta risteilin, olin
näilläkin vesillä. Herra Maunu Pentinpoika kävi silloin täällä linnassa
ja oli täältä tullessaan kovasti synkkä ja harvasanainen. Lopulta hän
sitten kertoi, että oli käynyt Folkungaherttuain vankilassa ja että
kansa kertoi Valdemar herttuan liikkuvan siellä taas..."
Mietteisiin vaipuneena seisoi Eerikki siinä, ajatellen, kuka se oli
mahtanut olla, joka oli oleskellut tässä maanalaisessa huoneessa. Se
oli tietysti sama, jota sekä kansa, että Krister herra pitivät Valdemar
herttuan haamuna. Mutta herännyt tutkimisinto sai hänen ajatuksensa
taas heti toiseen suuntaan kääntymään, ja tuhkaläjästä kohosivat hänen
silmänsä vaaleaan vankiin.
"Kysyit, kuka minut on lähettänyt sinua pelastamaan?" virkkoi hän.
"Niin tein", puhkesi mies sanomaan, ja kyyneleet tunkivat taas
uudestaan hänen silmiinsä, "kysymykseni on kuitenkin turha, sillä
kukapa se muu voisi olla koko maailmassa kuin hän ... kuitenkaan en voi
käsittää, miten hän on päässyt olinpaikkani perille."
"Silloin olen pakotettu tekemään sinulle kaksi kysymystä", keskeytti
Eerikki, "ensiksikin: Kenen luulet lähettäneen minut?"
"Kukapa se muu voisi olla, kuin herra Niilo Bonpoika..."
"Herra Niilo Bonpoika", jupisi Eerikki, "herra Niilo Bonpoika, tuo
köyhä ritari, joka nykyään ... no eihän se kuulu tähän. Toiseksi: miten
olet joutunut tänne?"
"Se on pitkä juttu", lausui mies, "mutta niin varmaan kuin nyt toivon
teidän vapauttavan minut, niin varmaan luulen tietäväni sen kurjan
miehen nimen, joka petoksella ja kavaluudella tempasi minut ihmisten
ilmoilta ja elävänä hautasi tähän luolaan."
"Ja kuka ... kuka oli hän?"
"Ritari Jost von Bardenvleth!"
"Hänkö!" jupisi Eerikki, jonka ajatuksiin tuli linnanhaltijan sanat,
että ritari, joka oli tuonut vangin Nyköpingin linnaan Kristofer
kuninkaan aikana, oli nyt Kaarlo kuninkaankin suuressa suosiossa.
"Niin", jatkoi vanki, "hän se oli. Näin hänet vain häivähdykseltä. Se
tapahtui silloin kun olivat minut jo seinään kiinnittäneet ja side
otettiin pois silmiltäni, sillä ritari oli tullut aina torniin asti
omin silmin nähdäkseen, että tulisin varmaan säilöön... Mutta vaikka en
olisikaan häntä nähnyt, niin tietäisin sittenkin, että se oli hän,
sillä kuulin hänen äänensä useamman kerran matkalla... Mutta elääkö
Ruotsinmaalla vielä sen niminen jalo ritari, koska näytti äsken siltä,
kuin olisitte tuntenut hänet?"
"Kyllä hän elää ... ja yhtä mahtava on hän kuin ennenkin."
"Hyvä!" lausui vanki terävällä äänellä ja pannen painoa joka sanalle,
"voi siis vielä sattua, että tapaamme toisemme, ritari Jost ... voi
sattua."
Ritari Jostin muisto vaikutti vankiin siihen määrin, että hänen koko
voimansa ja jäntevyytensä uudestaan palautuivat. Kun Eerikki seisoi
siinä ja mietti, mitä oli tapahtunut ja mitä mahdollisesti vielä voi
tapahtua, jos vanki ja tuo vaikutusvoimainen ritari joutuvat yhteen,
saattoi vanki hänen ajatuksensa taas todellisuuteen, paon
välttämättömyyteen, jollei tahdottu uskaltaa enemmän kuin tarpeellista
oli linnasta poispääsemiseen. -- Eerikkikin katsoi kiiruhtamisen
välttämättömäksi, ja siksi tarttui hän vangin käteen ja sanoi:
"Olen halpa, vähäarvoinen mies, tulevaisuuteni riippuu hänen armostaan
arkkipiispa Jöns Pentinpojasta, korkeasta suojelijastani... Joku
päähänpisto hänessä vaikutti tuloni tänne, ja sen lisäksi vielä
onnellinen sattuma toi tielleni miehen, joka tunsi tänne johtavan tuon
salakäytävän.... Nyt voi sattua, että sinun pelastuksesi on minun
turmioni... En tunne sinua, mutta luotan sanoihisi ja nimeen, jonka
äsken mainitsit, nimittäin herra Niilo Bonpojan, sillä hänet tiedän
hyväsydämiseksi, hurskaaksi ja oikeutta rakastavaksi mieheksi, vaikka
onni ei olekaan hänelle hymyillyt... Siksi on sinun vannottava pyhä
vala minulle ... pyhä vala, ettet koskaan, kuuletko mies, et koskaan
kellekään, kuka sitten olkoonkin, sano, kuka sinut on tästä vankilasta
pelastanut..."
Vanki asetti kätensä rinnoilleen ja vannoi vaaditun valan.
"Niin kiiruhtakaamme nyt Jumalan ja pyhimysten nimessä pois täältä!"
sanoi Eerikki tarttuen lyhtyynsä sekä astuen matalan aukon luo, josta
hän vangin seuraamana ryömi ulos.
Ulostultuaan aikoi Eerikki jatkaa matkaansa, mutta vanki pidätti hänet
ja huomautti, että aukko välttämättä oli suljettava. He tekivät sen ja
Eerikki muisti vielä nuo neljä rautavaarnaakin, jotka olivat kiven
eteen vedettävät, ja niin työnsivät he nekin mitä tarkimmasti
paikoilleen.
Kevein askelin kävi matka takaisin ja hetkisen kuluttua olivat he jo
kummun alla, joka varjosi käytävän suuta.
Tässä lankesi vapautettu polvilleen ja kohotti kätensä kohti korkeutta,
jossa tähdet loistivat ja kimaltelivat kaikessa katoamattomassa
ylevyydessään, ja sanomattoman hurmauksen valtaamana vei hän kädet
rinnoilleen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä sitä ilmaa, jota
hengitti. Vihdoin nousi hän ja tarttui liikutettuna Eerikki Olavinpojan
käteen.
"Kiittää on liian vähän", sanoi hän ja hänen äänensä sai lujan ja
juhlallisen soinnun. "Mutta jos Herran tahto on, että vielä joskus
kohtaamme toisemme täällä elämässä, niin voihan sattua, että minä
puolestani voin tehdä teille palveluksen, joka on myös jostain
arvosta... Nyt lähden hakemaan sitä miestä, joka, kuten kuulin teidän
sanovan, voi olla ystävän sekä sanan että kädenpuristuksen tarpeessa...
Mutta ennen eroamme pyytäisin saada tietää nimenne, voidakseni, kun
aika myöntää, osottaa teille kiitollisuuttani ei ainoastaan sanoissa
vaan myöskin töissä."
"Nimeni on Eerikki Olavinpoika", vastasi tämä, "ja palattuani
arkkipiispa Tuven luota, tulen luullakseni jäämään Upsalaan. Mutta sano
sinäkin nimesi ... sillä esiintymisesi on vaikuttanut, että tulen
mielihyvällä sinua muistelemaan."
"Hurja Haukka oli nimeni, niin kauan kuin meriä myllertelin ... mutta
kastenimeni on Brodde!"
"Niin olkoon Herra kanssamme nyt ja aina", sanoi Eerikki, "mutta
ennenkuin eroamme, voin sinua vielä vähän hyödyttää... Hän, jota etsit,
herra Niilo Bonpoika, oleskelee nykyään Briita Olavintyttären luona
Hammarstadissa."
"Hammarstad!" toisti Hurja Haukka ja Eerikki kertoi hänelle, missä se
sijaitsi sekä kuinka hän oli saanut tietää, että Niilo herra oli sinne
mennyt. Sitte he erosivat.