I.

Tuleva kronikankirjoittaja.

Sillä puusillalla, joka johtaa Munkbro'sta Gråmunkeholmaan, seisoi

kaksi harmaaveljestä vilkkaasti keskustellen. Vähäsen matkaa heistä oli

nuori mies, joka hyvin tarkasti näytti katselevan luostarikirkkoa ja

sen ympärillä olevia rakennuksia, aina tuon tuostakin tehden

muistiinpanoja kädessään olevalle paperille. Silloin tällöin harhaantui

hänen katseensa sillan alitse kulkevaan virtaan, mutta munkkien

keskusteluun ei hän näyttänyt huomiota kiinnittävän, eivätkä nämätkään

hänestä mitään välittäneet.

Oli jälkeenpuolenpäivä alkupuolella kesäkuuta ja taivas oli niin kirkas

ja ilma niin suvinen, että se kyllä voikin viekotella ihmiset ulos

vapaaseen luontoon.

"Paratkoon Jumala", sanoi toinen munkeista, lyhyenläntä, laiha mies,

"kuninkaana on hän kokonaan toista maata kuin marskina, ja sitäpaitsi

ovat he osanneet punoa kaikki niin hyvästi kokoon, että hän tuskin

tulee siinä silmuja huomaamaankaan, vaikkapa ne hänelle

näytettäisiinkin."

"Hm!" oli toisen ainoa vastaus.

"Saatte nähdä, että Norja vielä liukuu hänen käsistään, niinkuin

Gotlannin jo on käynyt ja sitten kai tulee Ruotsin vuoro... Mikä onkaan

hänen järkensä niin pimittänyt, tuon hyväsydämisen kuninkaamme!...

tarkotan, että tuskin hänellä sellaista vihamiestä onkaan, johon hän ei

täydellisesti luottaisi. Ajatelkaapa vain herra Maunu Gren'iä,

ajatelkaa hänen armoaan, arvoisaa isää, Jöns arkkipiispaa Upsalasta ja

hänen heimolaisiaan ja ystäviään... Hyvää loppua kaikella tällä ei tule

olemaan, sen saatte nähdä."

Toinen munkki, pitkä, hartiakas mies, jota kaukaa katsoen olisi voinut

luulla ritariksi, ellei samalla olisi huomannut köyttä hänen

vyötäisillään, näytti tyytyvän vain kuulijan osaan. Niin hän nytkin

ainoastaan päännyökkäyksellä ilmaisi, että kyllä tarkkuudella seurasi

toisen puhetta. Kertojaa taas puolestaan näytti puhuminen huvittavan,

ja niin teki hän selvää, tietojensa mukaan, ajan merkillisimmistä

tapauksista, kysymättäkään, miellyttikö se toista vai ei.

"Tulette Upsalasta," jatkoi hän, "ja aiotte Nyköpingiin...?"

"Niin, olen ruvennut tämän nuoren miehen seuralaiseksi tässä", vastasi

puhuteltu lyhyeen.

"Hyvä ilma ... puhalteleekin kai iltaan asti, ja vieläpä pohjoisesta,

niin että te mahdatte saada hyvän myötätuulen... Armollinen herramme,

kuningas, myös meni tässä aamulla laivaan matkustaakseen Arbogaan ja

odottaakseen siellä Halmstadista palaavia herroja. Kuningatar oleskelee

vielä linnassa ja lähtee vasta myöhemmin kesällä sisämaahan päin

terveytensä tähden..."

"Näytte tuntevan asiat hyvin", virkahti siihen matkustavainen.

"Ja miksi en tuntisi", vastasi toinen hiukan närkästyneenä, "miksi en

tuntisi, sillä kuuluuhan se velvollisuuksiini luostarin päiväkirjan

laatijana!"

Tämä ilmoitus näytti herättävän lähellä seisovan nuoren miehen huomiota

ja hän lähestyi keskustelevia. Mutta hänen matkatoverinsa virkkoi:

"Siis tiedätte myöskin hyvin, mitä kansa täällä Tukholmassa puhuu

kuninkaasta ja kaikesta siitä, mitä nykyään tapahtuu?"

"Porvarit ne tahtoisivat kantaa häntä käsillään", ilmoitti munkki,

"niin on hän rakas kaikille. Se sade, jonka taivas lähetti, silloin kun

hän keväällä kuningas Kristoferin kuoleman jälkeen tuli Suomesta, juuri

silloin kun hän valittiin kuninkaaksi, ja te muistatte kai hyvin, mitkä

katovuodet silloin rasittivat maatamme, ja kuinka pelättiin, että

samallainen olisi taas oven edessä uhkaamassa -- panni jauhoja maksoi

silloin kokonaista 12 äyriä -- niin, se sade, se virkisti yhtä paljon

kansan mieltä, kuin se kasteli maata, ja vielä tänäänkin, siitä on nyt

tasan kaksi vuotta, levittelee se vihreyttä ympärilleen ja houkuttelee

ilmi kukkasia kuninkaalle."

"Hyvä, hyvä ... sitä kannattaa kuunnella!... Mutta Gotlanti...?"

"Niin, mitäpä siitä on muuta sanottavaa, kuin että kuningas on tehnyt

minkä on voinut... Häntä ympäröivät kavaltajat, hän on liian

hyväsydäminen, liian herkkäuskoinen, ja siksi häntä juuri petetään...

Varmaa on, ja sen myöntää jokainen kunnon kansalainen, että jos joku

hänen vanhoja, kokeneita sotapäälliköitään olisi ollut armeijaa ja

laivastoa johtamassa kuningas Eerikkiä vastaan, niin olisi kaikki

saanut aivan toisen käänteen... Mutta nyt te tulette näkemään, että

kaikki käy, Jumala paratkoon, niinkuin olen sanonut... He kyllä

päättävät niin yhdestä kuin toisestakin, niin Gotlannista kuin

Norjastakin, nuo herrat siellä Halmstadissa, mutta tokko siitä

päätöksestä meidän kuninkaamme kostuu, sen saamme pian nähdä."

"No, mutta onhan hänellä ystäviäkin kokouksessa..."

"Ystäviä, niin ... niitä olisi kai sitten Maunu piispa Turusta ja Niilo

Linköpingistä sekä hänen vävynsä, herra Eerikki Eerikinpoika; arvelen,

että nämät ovat valtuutettujen joukossa... Mutta muut ovat kaikki

paljastaan sellaisia, joita hän ei ennen ole voinut pitää ystävinään...

Arvoisa isä, Jöns arkkipiispa on tosin Upsalassa. Mutta tiedättehän te

tämän kaiken yhtähyvin kuin minäkin..."

"Hän on Upsalassa", mutisi pitkä, "mutta onhan hänellä toinen

sijallaan..."

"Niinkö luulette!... Ja kuka?" kysyi pieni munkki innolla, joka herätti

toisenkin huomiota.

"Helmich!" virkkoi toinen hiljaa.

"Helmich!" toisti pieni munkki vallan kalpeana tuijottaen

voimakkaampaan kumppaniinsa, niinkuin olisi nähnyt näyn, tai tuntenut

kylmän käärmeen luikahtavan kaulansa yli.

"Mitä nyt, veli ... mitä on teillä Helmichiä vastaan?"

"Oi, veli, veli," sopersi pikku munkki, jonka lempeä ääni, vihasta ja

tuskasta huolimatta, joka hänen silmissään kuvastui, tuskin muuttui,

"mitäkö minulla on häntä vastaan, jonka nimeä en tahdo mainita...

Muistatte kai arvoisan isän, arkkipiispa Olavin? Niin, miksette

muistaisi, mutta te ette tuntenut häntä, niinkuin minä... Te ette

nähnyt hänen vuolaita kyyneliään, te ette kuullut hänen huokauksiaan ja

valitustaan, kun huomasi, ettei voinut pelastaa tuota uljasta ritaria,

Eerikki Pukea. -- Te ette tiedä, kuinka lempeä, hyvä ja ystävällinen

hän oli kaikille, mutta minä sen tiedän, sillä minä olin hänen

seurassaan, olinpa mukana hänen viime matkallaankin, jonka hän teki

Kristeri Niilonpojan luokse Nyköpingiin, jossa hän sitten..."

Hänen täytyi pysähtyä, rauhoittaakseen itseään. Rakkaan arkkipiispan

kuolema, sen muisto näytti kokonaan valtaavan hänen mielensä. Hänen

kuulijansa ei häirinnyt hänen suruaan, vaan antoi muiston ottaa osansa.

Sitten vasta hän kysyi:

"Ja Helmich, hän, jolle arkkipiispa nyt ennen muita korvansa kallistaa,

hän siis jollain tavoin vaikutti arkkipiispa Olavin kuolemaan?"

"Rakas armollinen herrani myrkytettiin!" virkkoi pikku munkki

nyökäyttäen samalla kiivaasti päätään, ikäänkuin olisi sillä tahtonut

puheensa vahvistaa, "ja myrkkyä sai hän mantelimaidossa ja

mantelimaidon..."

"Sen hän sai Helmichin välityksellä. Mutta mistä...?"

"Niin mistä...?" kertoi sureva, "en koskaan ole mitään nimeä maininnut,

en yhden enkä toisen. Mutta yksi löytyy, joka tietää, ja hän

tuomitsee... Kuitenkin olen halukas näkemään, voiko arkkipiispa Jöns

Pentinpoika aina liukua myötämäkiä, niin mahtava kuin onkin... Olin

Upsalan tuomiokirkossa, kun hän vihittiin virkaansa, päivää jälkeen

kuningas Kaarlon kruunajaisten ... kruunaus oli lauantaina ja

arkkipiispa vihittiin sunnuntaina, se oli kai kesäkuun 31 päivänä viime

vuonna ... ah! ei se ollut vanha, autuas herrani, ei arkkipiispa

Niilokaan, hän, joka kuoli surusta kuullessaan Kristoferin kuoleman;

ei, ei ... heissä molemmissa ilmeni sydämen hyvyys vakavan totisuuden

takaa, mutta Jöns arkkipiispalla ... sen sanon, hänellä ei ole

sydäntä."

"Hm!" mutisi toinen.

"Vaarallisempi ei voinut käärmeen silmä olla, kun hän sen ensimäiseen

ihmiseen suuntasi ja, Jumala sen minulle anteeksi antakoon, mutta

senjälkeen, kun näin arkkipiispan kuninkaan hovissa, näin hänen

puhelevan kauniin Kaarina rouvan, armollisen kuningattaremme kanssa, ja

hymyilevän vanhalle viholliselleen kuningas Kaarlolle, niin senjälkeen

tuli aina mieleeni käärme paratiisin yrttitarhassa ja muistin aina

samalla herravainajani sanat hänen kuolinhetkellään: Juudas, Juudas,

miksi suunantamisella petät? Ja kun kuulen puhuttavan, kuinka kaikki

nyt menee menoansa kuninkaan hovissa, kuinka kaikki siellä nyt on uutta

ja kuinka ainoastaan harvat hänen vanhoista, kokeneista miehistään ovat

enää jälellä hänen ympärillään ... olen kuullut linnanväeltä, että

hänkin, joka oli muinoin kuninkaalle niin rakas, häntä kutsuttiin

viheriäksi ritariksi, että hänkin on kadonnut ... kun kuulen kaiken

tämän, niin tulee mieleeni vanha satu paratiisin liljasta, joka muuttui

tulipunaiseksi, kun käärme valeli siihen myrkkyään, ja käärme,

käärme ... se on hän, jonka nimeä en tahdo mainita!"

Pitkä munkki nyökäytti taas vain päätänsä pienen puheelle ja tämä, joka

nyt oli vähitellen vapautunut surustaan, alkoi taas ladella toiselle

tietojaan kuninkaasta ja kuningattaresta ja huomattavimmista

henkilöistä heidän hovissaan, kuin myöskin niistä, joita kansa piti

kuninkaan vihollisina.

Mutta nyt ei toinen munkki enää pysynytkään yhtä tarkkaavana kuulijana

kuin ennen, tai hän kuuli kyllä, mutta hänen silmänsä seurasivat

ihmisjoukkuetta, joka juuri tuli ulos kaupungin portista ja hiljalleen

ratsasti Munkbrota kohti, vähän vasempaan luostarisillasta, jolla

munkit seisoivat. Ylhäinen nainen siinä tuli ratsastaen loistavan

seurueen kanssa. Hänen oikealla puolellaan ratsasti ritari, jonka

kanssa hän tarinoi, vasemmalla taas nuori, noin kahdenkymmenenvuotias

tyttö. Myös tukholmalaismunkin katse kääntyi lopulta näihin, jotka

näyttivät hänen vieraan toverinsa huomion kokonaan vetävän puoleensa.

"Siinä ratsastaa Briita Olavintytär!" selitti edellinen, "herra

Erengislen rouva Hammarstadista."

Pitkä munkki näytti katseellaan tahtovan tunkea jalon rouvan

kasvonpiirteitten läpi. Oli siis onni hänelle, että päähine oli niin

hyvin pään ympärille vedettynä, ettei hän liiaksi paljastanut itsessään

ilmenevää, luostariveljelle hyvinkin sopimatonta taipumusta tämän

maailman suuruuteen ja loistoon. Siitä kaikesta voitiin kyllä puhella,

vaihtaa ajatuksia ja arvostella sitä, mutta sopimatonta oli sille

sellaista huomaavaisuutta osottaa, kuin pitkän munkin katse nyt

ilmaisi.

Pieni tukholmalaismunkki, joka näki häivähdyksen sitä tulta, joka

liekehti suurissa silmissä vieraan päähineen alla, mutta ei käsittänyt

sen merkitystä, hymyili sävyisästi ja antoi kernaasti toiselle ne

tiedot, mitä tämä halusi.

"Ylhäinen neito vasemmalla", sanoi hän, "hän, joka niin kauniisti

ritarille hymyilee, on Iliana Åkentytär, Briita rouvan orpana... Hän on

oleskellut jo muutamia vuosia Ruotsissa ja seuraa nyt kai heimolaistaan

Hammarstadiin."

Mutta Iliana neiti hymyili ja nosti, munkin tätä juuri sanoessa,

sormensa uhkaavasti ritaria kohti, ja samassa nojautui hän eteenpäin

ikäänkuin olisi oikein vakavasti tahtonut tätä varottaa tai muistuttaa

jostain.

"Ritari on herra Niilo Bonpoika eli herra Niilo Sture, niinkuin

hän nykyään itseään kutsuu, olen kuullut sen luostarimme

kartanoteiniltä.[1] Sture nimi on hänellä enonsa, ritari Sven Sturen

jälkeen, mutta siitä huolimatta kantaa hän yhä isänsukunsa vanhaa

sukumerkkiä. Ei hän juuri nyt iloiselta näytä, tuo jalo ritari. Hän

myöskin on yksi niitä, jotka ovat menettäneet Kaarlo kuninkaan

suosion."

Samassa pisti vene soutajineen esiin sillan alta ja laski rantaan, ja

nuori mies, joka uudestaan oli kääntänyt huomionsa ensin luostariin

sitten ylhäissukuisiin naisiin ja ritariin, jotka rantaan saavuttuaan

astuivat siellä odottavaan suurempaan, ajan tavan mukaan

kallisarvoisilla matoilla ja pehmeillä tyynyillä sisustettuun

veneeseen, lähestyi nyt taas molempia munkkeja.

"Tässä on kai meidän veneemme", sanoi hän.

Sehän se oli. Molemmat munkit ottivat nyt sydämelliset jäähyväiset

toisiltaan, ja pikku munkki virkkoi toisen kättä pudistaen:

"Kiitos teille, hurskas veli, tästä hetkisestä keskustelusta ... ehkei

ajatuksemme eroakaan niin suuresti toisistaan, kun ne koskevat

tunnettuja henkilöitä, joiden nimiä en tahdo mainita... Kuitenkaan ei

teidän pidä erota minusta siinä luulossa, että olisin yhtä kernas

jakelemaan tietojani kaikille kuin nyt teille olen ollut... Jos

auttavaa kättä joskus tarvitsette, niin pankaa mieleenne autuaan

arkkipiispa Olavin vanha kansleri, veli Andreas!"

Sen sanottuaan kääntyi hän kulkemaan lähimpää kaupunginporttia kohti.

Mutta vieras munkki ja hänen nuori seuralaisensa astuivat veneeseen ja

tämä lähti rannasta melkein samassa silmänräpäyksessä kuin toinenkin

vene, jossa ritari ja ylhäissukuiset naiset istuivat. Matka kävi

onnellisesti. Tuuli oli hyvä ja hyvin purjehtivat veneetkin. Ne

seurasivat toisiaan aina Teljeen asti ja koko ajan istui munkki silmät

Briita rouvaan kiinnitettyinä. Vielä maalle saavuttuaankin pysähtyi hän

erään puun juurelle tien vierellä ja katseli rouvaa, kun tämä

seuralaisineen nousi hevosten selkään, ikäänkuin olisi hän oikein

pysyväisesti tahtonut painaa hänen kuvansa mieleensä.

Hänen seuralaisensa ei virkannut mitään, mutta ei hänkään voinut olla

huomaamatta munkin omituista käytöstä. Kun he sitten olivat hankkineet

kaupungissa itsellensä hevoset ja ratsastivat sieltä pois, kysyi hän

munkilta, oliko tuo ylhäinen rouva hänelle tuttu.

"Vain kuulopuheitten mukaan!" vastasi munkki ja kysymykseen, mitä

merkillistä voi hän hänessä huomata, lisäsi hän: "Niin paljon olen

huomannut, että jos vanhat merkit pitävät paikkansa, te voitte panna

hänen nimensä muistoon sitä kronikkaa varten, jonka tulevaisuudessa

aiotte kirjoittaa!"

"Merkillisiä asioita tulee hän silloin toimittamaan!" virkkoi siihen

tuleva kronikankirjoittaja.

"Tepä sen sanotte", lausui munkki, "ja hyvä olisi, jos kaikki

salakäytävät olisivat yhtä helposti löydettävissä, kuin se, jota te

aiotte etsiä Nyköpingin vanhassa Folkungatornissa."

"Niin olisitte voinut olla kuuntelematta vanhan veli Andreaksen

tiedonantoja, hurskas veli", virkkoi nuori mies ja katsoi hymyillen

munkkia.

Tämä käänsi hitaasti päänsä ja katsahti seuralaiseensa, mutta ei

puhunut mitään. Vasta jonkun ajan kuluttua kysyi hän:

"Ja mihin aiotte suunnata matkanne Nyköpingistä?"

"Matkustan herrani, arkkipiispa Jöns Pentinpojan asioissa," sanoi hän,

"ja ratsastan Lundiin arkkipiispa Tunen luo!"

"Ja kuitenkin voitte uhrata aikaa omiinkin asioihinne Nyköpingissä?"

"Siihen on minulla herrani lupa ... hän se oikeastaan onkin, joka on

pyytänyt minua tutkimaan Nyköpingin linnaa. Siellä sanotaan tapahtuneen

merkillisiä asioita hänen armonsa enon, herra Krister Niilonpojan

aikana, ja hänen armonsa on sitä mielipidettä, ett'ei niitä voi muuten

selittää, kuin että linnan alla täytyy löytyä joku salakäytävä..."

"Onko herranne kertonut mitään niistä merkillisistä asioista, joita

siellä olisi tapahtunut, ja onko teillä oikeutta puhua niistä?"

"Enpä tiedä, mikä minua siitä estäisi... Vanhaa drotsia sanotaan siellä

eräänä jouluna varoitetun onnettomuudesta, joka häntä sitten kohtasi

Räfvelstassa..."

"Ja kuka?"

"Valdemar herttuan haamu, väitti vanha herra siitä puhuessaan, sillä

kansa uskoi ja uskoo kai vieläkin, että kuollut herttua kuljeskelee

siellä entisessä vankilassaan..."

"Eikö Krister herra nähnyt sitä, joka häntä puhutteli?"

"Ei ... mutta eräs asepalvelija hakiessaan tulisoihtua, jota oli

käytetty eräässä tärkeässä kokouksessa tornihuoneessa, näki pitkän

varjon häviävän, tietämättä kuitenkaan, kuka tai mitä se oli."

"Se on siis tämä tornihuone, jonka luullaan olevan käytävän kanssa

yhteydessä ja jota te tahdotte tutkia."

"Sehän se on, ja sen teen yhtä kernaasti omasta kuin herranikin

puolesta... Sillä tapaus Nyköpingin linnassa on siksi merkillinen, että

kronikankirjoittajan on mielestäni omin silmin nähtävä herttuain

vankila!... Sallitte kai minun nyt, hurskas isä", lisäsi

kronikankirjoittaja, "sallitte kai minun nyt kysyä, miten te olette

saanut tiedon tämän salakäytävän olemassaolosta..."

"Mielelläni, Eerikki Olavinpoika", lausui munkki, "se tapahtui

nuoruuteni päivinä. Vitaliveljekset ovat tämän Nyköpingin linnaan

johtavan salakäytävän tunteneet ja käyttäneetkin sitä, ja kun kuningas

Eerikki asetti Arendt Styken linnanherraksi, toimitettiin monta kamalaa

tekoa, joiden alku- ja loppukohtana oli Nyköpingin linna."

"Ja te muistatte vielä hyvin, missä tämä käytävä on?"

Munkki nyökäytti päätään.

"Sitten voin kiittää onneani, joka saattoi minut yhteen teidän

kanssanne, vaikka en voikaan ymmärtää, mistä te saitte tiedon, että

tulisin matkustamaan Nyköpingiin."

"Seisoin tuomiokirkon rapuilla, kun hänen armonsa, arkkipiispa, tuli

ulos ja nousi hevosensa selkään ratsastaakseen Arbogaan, ja näin hänen

puhelevan teidän kanssanne, vaikka en kuullutkaan muuta hänen

puheestaan, kuin viimeiset sanat."

"Niin, hän pyysi, etten unhottaisi Nyköpingiä, ne olivat hänen viime

sanansa."

Vilkkaasti puhellen jatkettiin matkaa ja keskustelun kuluessa tutustui

munkki yhä lähemmin seuralaiseensa. Tämä oli hiljan saapunut kotiin

ulkomailta, jossa oli eräässä pohjoismaalaisille hyvin tunnetussa

yliopistossa saanut maisterin arvon, ja nyt oli arkkipiispa luvannut

hänelle koulunopettajan paikan Upsalan koulussa. Ja maisteri eli

mestari, niinkuin sitä siihen aikaan sanottiin, sai myös yhä suuremman

luottamuksen munkkiin, jota enemmän oppi tätä tuntemaan ja jota enemmän

hänelle selvisi se laaja maailmankokemus, joka tällä oli. Lopuksi kysyi

Eerikki munkin nimeä, mutta siihen vastasi tämä vältellen ja lyhyesti:

"Johannes!"

"Mutta tiedättehän te enemmän kuin yleensä on tavallista

Fransiskaaniveljesten kesken... Jos olen voittanut luottamuksenne, niin

voisitte kyllä sanoa, mikä oli nimenne, ennenkuin otitte tuon puvun!"

"Voisinpa kyllä", vastasi veli Johannes, "mutta munkin puvussa ilmenee

totuus, joka helposti unhotetaan, se että mies on kadonnut elävien

ilmoilta ja uponnut suureen mereen, jossa hän on pisara vain ... hän

kuuluu kyllä ihmismaailmaan, mutta häntä ei huomata, häntä ei

eroiteta ... ainoastaan Herra lukee vesipisaratkin meressä niinkuin

hiekankin meren rannalla."

Hetkisen levättyään saapuivat he illan suussa seuraavana päivänä

yhdessä Nyköpingin ulkopuolelle, ja munkki näytti seuralaiselleen

käytävän suun, joka johti syvältä metsästä pari kivenheittoa rannasta

Nyköpingin linnaan ja vanhaan Folkungatorniin.

"Mutta olkaa tarkasti varoillanne, Eerikki Olavinpoika", sanoi munkki,

"jos todellakin aiotte kulkea tuon käytävän läpi. Sillä siitä on pitkiä

aikoja jo kun ihmisjalka viimeksi polki noita salaisia teitä... Olkaa

tarkasti varoillanne, sen neuvon antaa teille vanha vitaliveljes!"

"Kiitos teille, hurskas isä", lausui Eerikki mestari, "kiitos kaikista

vaivoistanne, joita olette minun tähteni nähnyt. Mielelläni tahtoisin

jollain tavalla osottaa kiitollisuuttani teille, jos se vain olisi

minulle mahdollista..."

"Hm!" mutisi munkki, omituisin katsein tarkastellen merta, ikäänkuin

olisi joku muisto muinaisajoilta kangastanut hänen mieleensä, mutta

lisäsi sitten hetkisen kuluttua, "jos joskus kohtalo sattuisi tuomaan

teidän tiellenne vitaliveljeksen, niin älkää kohta häntä kolhiko...

Paljon pahaa, Jumala paratkoon, löytyi tosin heidän keskellään, mutta

myös moni rehellinen ja urhoollinen mies on polkenut vitaliveljesten

laivan kantta ... ja heidän joukossaan löytyi monta enemmän Jumalan

pelkäävää ja ihmisrakasta miestä, kuin mitä maan mahtavien keskellä

niitä ehkä onkaan."

Melkein liikutuksella lausui munkki nämät sanat. Ja vielä kerran lensi

hänen katseensa kauas merelle, mutta sitten hän yhtäkkiä havahtui

unelmistaan, joihin oli vajonnut, ja matkaa jatkettiin keskustellen

kuningas Eerikistä, Gotlannista ja Ruotsin oikeudesta tähän saareen,

sekä mitä toiveita voitiin panna Halmstadissa paraillaan pidettävään

kokoukseen. Nyköpingiin saavuttuaan jätti munkki tiedonhaluisen

Upsalamestarin hyvästi ja ratsasti kaupungista pois.

Mutta jo samana iltana lähti Eerikki Olavinpoika linnaan ja pyysi saada

tavata linnanhaltiaa Pietari Antinpoikaa. Viipymättä päästettiinkin hän

sisään ja, näytettyään arkkipiispan kirjeen, sai hän luvan tarkastella

linnan rakennuksia. Sitä tehdessään ei hän suinkaan pitänyt salassa,

että hän pääasiassa oli tullut tutkimaan Folkungatornia ja erittäinkin

sen pohjakerrosta. Mutta juuri siinä hän kohtasikin vastustusta. Herra

Pietari ei sanonut voivansa laskea häntä tähän tornihuoneeseen, ja kun

Eerikki kysyi syytä siihen, vastasi hän:

"Siellä on jo kauan aikaa ollut eräs vanki, ja herra Niilo Juhonpoika,

uskoessaan linnan minun käsiini, käski minun siitä tarkoin huolta

pitämään."

"Ja kuka on sitten tämä vanki?" kysyi Eerikki.

"Eräs vitaliveljes", vastasi linnanhaltia, "ja vieläpä pahinta lajia."

"Tiedättekö mitään enempää hänestä?"

Vanhan munkin sanat tulivat yht'äkkiä niin elävinä Eerikin mieleen, ja

niiden vaikutuksesta sai hän halun urkkia lähempiä tietoja

vitaliveljeksestä, kuin muuten ehkä olisi tullut tehneeksikään.

Kysymyksiinsä, jotka linnanhaltian mielestä välistä tuntuivat hyvinkin

nenäkkäiltä, joka taas oli luonnollinen seuraus kyselijän nuoruuden

innosta, sai hän aluksi vältteleviä vastauksia. Mutta kun Eerikki osasi

taitavasti sekottaa arkkipiispan asian, kun hän lupasi ottaa asian

esille, ellei kaikki vangin suhteen olisi niinkuin olla pitäisi, kun

hän lopuksi oikein innolla vakuutti ettei omasta puolestansa millään

tavalla, ei julkisesti eikä salaisesti saamillaan tiedoilla

linnanhaltiaa vahingoittaisi, tuli tämä puheliaammaksi, ja Eerikki voi

nyt eri vastaukset yhteen sovittamalla saada kokoon seuraavan

kertomuksen:

"Eräänä sysimustana yönä myöhään syksyllä noin kahdeksan vuotta sitten

oli herra Niilo Juhonpojan luokse tullut eräs ritari, joka oli

Kristofer kuninkaan suuressa suosiossa. Sitä paitsi oli hän sekä herra

Niilolle että hänen veljelleen Pentti Juhonpojalle tehnyt monta

palvelusta ja vaati nyt puolestaan herra Niilolta vastapalvelusta. Kun

herra Niilo oli siihen suostuvainen, ilmaisi ritari asiansa. Hänellä

oli muassaan vanki, joka oli tehnyt ja yhä vieläkin voi tehdä hänelle

paljon pahaa. Hänen elämäänsä ei hän kuitenkaan tahtonut lopettaa ja

siksi oli hän päättänyt kätkeä hänet maailman silmistä ja siten tehdä

vaarattomaksi sekä itselleen että herralleen ja yleensä kaikille

Eerikki kuninkaan vastustajille. Vaatimuksensa tueksi näytti hän vielä

Kristofer kuninkaan kirjallisen käskyn Nyköpingin linnanhaltialle

olemaan ritarille hänen toimissaan avullisena. Herra Niilon täytyi

sitten vannoa kallis vala, ettei koskaan kellekään ilmaisisi, mitä

hänen huostaansa niin oli uskottu."

"Herra Niilo Juhonpojan on kuitenkin täytynyt luopua Nyköpingin

linnasta", huomautti siihen Eerikki. "Sitooko teitä siis sama vala kuin

häntäkin."

"Ei", virkkoi linnanhaltia, "mutta minä annoin kuitenkin sanani herra

Niilolle, että tarkasti vartioisin vankia. Herra Niilo aikoi ensin

ottaa hänet mukaansa ja jättää ritarin omiin käsiin, mutta sitten

katsoimme me molemmat paraimmaksi, että ritari saisi hakea hänet itse,

jos ja milloin sen soveliaimmaksi näkee..."

"Mutta ajat ovat toiset nyt", keskeytti Eerikki, "nyt on Kaarlo

Knuutinpoika kuninkaana, ja mikä oli hyödyllistä ja tarpeellistakin

Kristofer kuninkaan aikana, ei ole nyt enää. Ajat ovat muuttuneet."

"Niin, te kyllä sanotte, että ajat ovat muuttuneet, mutta minä sanon

teille, että sitä ritaria, joka toi vangin tänne, suosii kuningas

Kaarlo yhtä suuresti, kuin ennen aikoinaan Kristofer."

"Ja te sanotte sen, herra Pietari", virkkoi Eerikki miettivästi tämän

ilmoituksen kuultuaan, "tahdotteko mainita minulle tuon ritarin nimen?"

"En!" vastasi herra Pietari jäykästi, "olen sitä mieltä, että minun

tulee pitää sanani, vaikka en olisikaan sitä valalla vahvistanut ja

siksi kieltäydyn kysymykseenne vastaamasta, tapahtukoon sitten mitä

tahansa... Yhtä vähän halukas olen ilmoittamaan teille ritarin nimeä,

kuin olin halukas päästämään teitä torniin vankia katsomaan. Ja siinä

on luullakseni rehellinen vastaus utelemisiinne!"

"Vasten omaatuntoaan ei miehen pidä menetellä", sanoi siihen Eerikki,

ja jättäessään hyvästi linnanhaltialle virkkoi hän: "Kiitos kumminkin

teille palvelevaisuudestanne, käytän sitä ehkä vieläkin hyväkseni,

vaikka, sen sanon suoraan, minulla siihen nyt on paljon vähemmin halua,

kun käyntini päätarkotus jäi saavuttamatta."

Ne sanat sanottuaan poistui Eerikki linnasta ja suuntasi askeleensa

asuntoansa kohti, joka oli kaupungissa.