* * * * *
Uutela pysähtyi ja nosti kätensä silmäkulmilleen, katsellen sen alta
niinkuin ei olisi näkemäänsä uskonut.--Valtatiehen yhtyvän sivutien
risteyksessä seisoi vanhanpuoleinen vaimoihminen.
»Kas, Karoliina!» huudahti Keskitalo. »Ja tullut näin pitkän matkan.»
»Piti tulla edes hyvästi sanomaan», puheli Karoliina hyvänsävyiseen
tapaansa, tervehtien ohikulkijoita kädestä.
Sisarukset jättäytyivät muiden jälkeen.
»On ollut niin paljon puuhaa», sanoi Uutela kuin anteeksi pyytäen
ettei hän ollut käynyt hyvästi sanomassa, vaan sisaren piti tulla.
Sitä seurasi pitkä äänettömyys.
»En minä olisi uskonut, että sinulle tuli siitä tämmöiset matkat»,
sanoi vihdoin sisar.
»En minäkään.»
Sitten he taas kävelivät kumpikin omia ajatuksiaan ajatellen.
Kyläseutu oli loppunut, he olivat nousseet pienelle metsäiselle
mäelle.
»Nyt minä käännyn», sanoi sisar.
Hän piteli veljen kättä omassaan, molempien silmät olivat kosteat.
»Jumalan haltuun nyt vaan!»
»Samalla tapaa!»
Sisaren olisi tehnyt mieli vielä sanoa: Näimmeköhän nyt viimeisen
kerran? Mutta hän ei uskaltanut enemmän itsensä kuin toisen
tähden.--Niin he erosivat.
»Kun aivan unohdin!» huudahti sisar kääntyen takaisin ja pistäen kuin
salavihkaa pienen mytyn veljen käteen.
Uutela tunsi kädessään että siellä oli paksut villasukat. Hän loi
sisareen kiitollisen katseen ja kääntyi kiireisesti.
Yksikseen jäätyään hän pyyhkäisi kädenselällä silmiään.
* * * * *
Toiset olivat ennättäneet jo pitkän matkan edelle.
Tie kulki aivan pillisuorana, molemmin puolin telefoonipylväitten
kauaskantava linja ihmeellisine lankoineen. Se nosti Uutelan mielessä
sellaisen valtavan pitkänmatkan tunteen, kuin hän olisi kulkenut
etäiseen iäisyyteen.
Hän saavutti toiset viljellyllä tasamaalla. Tie oli muuttunut
lokaiseksi, raitteet syvemmiksi, eläimet kahlasivat puolisäärtä
rapakossa.
»Karoliina lähetti vain terveisiä--jäätiin niin jälkeen», sanoi Uutela
jotain puhuakseen.
»Kiitoksia vain.»
Lehmät olivat pysähtyneet hetkiseksi puhaltamaan.
»Aina tuonne saakka roiskunut!» valitteli Helka itkunsekaisella
äänellä, hangaten esiliinallaan Ihanan reidestä lokapilkkua.
»Hullu tyttö!» teki toisten mieli huutaa, mutta kukaan ei raskinut.
Samassa alkoi kärryiltä kuulua surullista naukumista.
»Senkin on paha olla--Mikko!» lohdutteli Helka.
Keskitalo koetti vielä kerran lyödä leikiksi.
»Mitäs siinä nyt nau'ut? Kyllä sinä niitä uusia henttuja siellä pian
saat, vaikka Hämeen tytöt jäivätkin!» lasketti hän tahallaan hiukan
karkearakeisesti.
Mutta sekään ei enää naurattanut. Alakuloisuus oli vallannut
mielet. Jokainen tunsi että nyt oli ainiaaksi jäämäisillään paljon
rakasta ja pyhää, joka oli syöpynyt heidän sydänjuuriinsa saakka--niin
he tunsivat.
Taivas oli synkistynyt. Päivän itkuinen ilma kyyneltyi utusateeksi,
joka kääri erä erältä kaikki harmaaseen vaippaansa. Selvempänä kajasti
enää vain lokainen tie.
Mutta sekin häipyi edempänä siihen sumuiseen, tuntemattomaan ja
kohtalomaiseen, jota kohti he raskain askelin kulkivat.
6.
Pienelle sydänmaan asemalle oli päiväjunan tuloajaksi kokoontunut
joukko rahvasta.
Sellainen oli tapa näin sunnuntaisin. Tultiin junaa katsomaan ja
postia hakemaan, tultiin hiukan tarinoimaan viikkoisen aherruksen
jälkeen harvaan asutun seudun yksinäisissä kolkissa.
Tällä kertaa oli kuuleman mukaan tulossa muutakin kuin vain posti tai
joku omanpaikkakuntalainen.
»Nyt ne Hovin uuvet isännät, ne Hämmeen herrasväet tulloo», naureskeli
silmää vilkuttaen muuan Hovin loismies, joka oli tullut hevosella
asemalle vastaan. »Semmoisen ovat laittaneet tiijon.»
»Tullooko sitä paljonnii joukkoo?» uteli joku.
»Minkä verran tulloon--kaks' vanahoo ukkoo ainai!»
Kuulijat naurahtivat.
»Ja se vanahemp' kuuluu olevan vävy ja nuoremp' appi», naureskeli
kertoja taas.
»No elähän! Jopa jottain!» Hilpeys yhä kasvoi.
»Jotta sekö sitä on sitä Hämmeen puolen tyyliä?» pisti muuan.
»Se kait sitä lienöö!»
Odottajat hymyilivät toisilleen keskinäisen ymmärryksen pilke
silmässä. He olivat ilmeisesti uteliaita, sillä he eivät olleet
koskaan ennen nähneet oikeata hämäläistä.
Mutta heillä oli jo jokseenkin varma ennakkokuva. Siinä oli jotain
kuulopuheen ja rotuvaiston pohjaa, »kaksi vanhaa ukkoa» selvensi
hauskasti ulkoisia piirteitä, ja se seikka, että Hovin ostossa
savolainen nerokkuus oli mujauttanut hämäläistä yksinkertaisuutta
useilla tuhansilla, täydensi sitä sisällisesti. Kuva alkoi olla
valmis.
* * * * *
Juna ajoi jyristen aseman eteen.
Sieltä ne hämäläiset tulivat, laskeutuen hitaan rauhallisesti eräästä
vaunusta alas--Uutela, Keskitalo, molemmat emännät ja Helka, naiset
pieniä käsimyttyjä kantaen.
Edellimäisenä kulki Uutela. Hän oli vielä junassakin ollut
alakuloinen, mutta heti Savon puolelle siirryttyä hänen
hämäläisverensä oli alkanut nousta. Ja kun Keskitalo näytti tavallaan
haluavan työntää hänet etualalle, tarjoten tavaravaunujen
rahtikirjatkin hänelle, niin hän nyt ikäänkuin asettui johtoon.
Uutela hymyili tyyntä hymyään pienten silmäin hiljaa sädehtiessä, kun
hän kohotti tuuman verran matalaa tasapohjalakkiaan savolaisille
tervehdykseksi.
Tervehdityt vaihtoivat paljonpuhuvan silmäyksen--siinä sitä nyt oli
sitä oikeata hämäläistä!
Keskitalo nosti hattuaan hiukan keikarimaisesti, naiset sanoivat
ujonsekaisen hyvänpäivän.
Savolais-silmäykset risteilivät. Kaiken muun suhteen ne olivat selvät
ja varmat, paitsi nuoren emännän, jonka pulska puku, monet sormukset,
kulta vitjat ja silkki saivat pienen erikoistarkastuksen
osakseen. Siitä vaihdettu silmäys oli epämääräinen.
Uutela oli sillä välin saanut Hovin loismiehen käsiinsä.
»Siinähän se mies on--terveisiä vain Hämeen puolesta!» puheli hän niin
hiljaisen kahdenkeskisesti, etteivät syrjäiset kuulleet juuri mitään.
»Vaimoväki tulee nyt heti hevosella, vaan me miehet jäämme karjaa
odottamaan, kun se tavarajunakin kuuluu pian tulevan.»
»Että siinäkö ne nyt on ne Hovin uuvet emännät eli rouvat eli miks'
häntä sopinoo karahtierata!» puheli lipeästi vilkassilmäinen loisen
vaimo. »No jo ol' hommat, kun niin pitkän matkan takkoo!»
Vanha emäntä ilostui ja alkoi heti selvitellä perheenomaisen
sydämelliseen hämäläistapaan, että siellä ne ovat tavarajunassa vielä
Vihtori ja Kalle ja Hanna, siellä ovat Kukat, Mansiket ja Heipparinnat
ja Mikko. Ne lähtivät jo kahta päivää aikaisemmin, kun muut vielä
kävivät sukulaisia hyvästijättelemässä, niin että nyt pääsevät kaikki
yhtaikaa perille. Ja Ihana oli potkaissut vaunussa maitokiulun
säpäleiksi, kun Hanna aikoi sitä lypsää...
»Pyhä yksinkertaisuus!» välähtivät ympärille kertyneitten savolaisten
silmät.
»Kato ruojaa!» huudahti loisen vaimo osanottavasti. Mutta samaan
aikaan hänenkin silmänsä jo ennätti vilauttaa emännän pään sivutse:
yksinkertaisia, johan tämän näkee!
Uutela huomasi silmäin vilaukset, mutta hän vain hymyili.
»Alkakaas jo mennä!» sanoi hän lyhyesti naisväelle, nähdessään vanhan
emännän aikovan vielä sydäntään purkaa. Itse hän läksi Keskitalon
kanssa asemahuoneeseen rahtikirjoja selvittelemään.
Savolaisetkin pistäytyivät postiaan hakemassa. Pääasiassa he jo
olivat uusista tulokkaista selvillä, mutta jäivät kuitenkin vielä
katselemaan, kun oli hyvää aikaa.
Uutela ja Keskitalo ilmestyivät aseman portaille ja seisahtuivat
siihen tavarajunaa odottelemaan.
Rimpiläinen, suustaan sujakka talonisäntä, ei voinut vastustaa
kiusausta hiukan haastatella Hämeen miehiä.
»Terve tuloa vain, ja onneksi!» sanoi hän nostaen kohteliaasti
hattuaan. »Kun meistä tulloon noapurit, niin tekköö mieli tieustoo
että kumpi teistä nyt on se Hovin uus herra?»
Hän pani erikoisen painon »herra» sanalle. Lähellä seisovat
kääntyivät päin pidätetty naurunpilke silmänurkassa.
»Eihän _meissä_ ole yhtään herraa», myhäili Uutela hiljakseen
silittäen korvallishiuksiaan lakinreunan luota. Hänkin pani erikoisen
naurahtavan painon »herra» sanalle ja vilkasi samalla merkitsevästi
Rimpiläisen kädessä olevaan keppiin.
Savolaiset kohauttivat kulmiaan: ohoh! Ja Rimpiläinen, huomattuaan
etteivät ukot olleetkaan niin pölkystä veistettyjä kuin päältäpäin
näytti, pyörsi notkeasti:
»Talonpoikiahan tässä ollaan kaikki--tarkotin vain että kumpiko se on
isäntä?»
»Isännänvirkaan me pystymme vähän joka mies--tavarajunassa tulee vielä
kaksi lisää...» jatkoi Uutela hyväntahtoista hymyilyään. »Vaan me
vanhemmat tässä olemme aatelleet alotella!»
»Peijakkaan hyvin sanottu, Uutela--emme mekään sentään mitään
mettäksenpoikia ole!» iloitsi Keskitalo itsekseen.
»Vai parittain, vai parittain», nauroi Rimpiläinen. »No, terve tuloa
voan, ja käykeehän talossa tupakalla!»
Jotkut jo lähtivät, mutta useimmat jäivät vielä katselemaan ja
odottelemaan.
* * * * *
Tavarajuna, jonka matkustajajuna oli sivuuttanut edellisellä asemalla,
saapui aivan heti.
»Tulkaas nyt pojat vähän jalkojanne oikasemaan, sillaikaa kuin
työntävät meidän vaunumme tuonne takaraiteille», puheli Uutela
hommakkaana rahtikirjat kädessä.
Pojat katsahtivat hiukan epävarmoina väkijoukkoon, mutta tulivat
kuitenkin. Hanna yksin jäi yhä vaunuun karjan luo.
Pojista tuntui oudolta kävellä tuon tarkastelevan joukon
läheisyydessä. Siinä oli yhtä ja toista, joka alkoi heti ikäänkuin
kiusata. Ne näyttivät niin hoikkavartisilta ja notkeilta nuo savolaiset,
kävellä sihauttelivatkin pehmeäpohjaisissa pieksukengissään niin
joustavasti, että heidän omat paksuanturaiset hämäläissaappaansa
yhtäkkiä tuntuivat kömpelöiltä ja raskailta. Sitten puheen soma
soinnahdus ja puhelemisen luistava keveys--siinä kaikessa oli jotain
herraskaiselta vivahtavaa. Sitten ne katseet ja hymyilyt, ja kun he
vielä näkivät eräiden nauravan, niin he alkoivat tuntea itsensä
paksuiksi ja kömpelöiksi ja tulivat pahalle tuulelle.
»Eikö ne niitä vaunuja jo saa?» sanoi Vihtori melkein tiuskaisten
Uutelalle.
»No no, pian ne siitä joutuu», puheli Uutela liittyen heidän seuraansa
kävelemään. »Ei huoli nyt hätäillä, pojat», hymyili hän tyyntä
hymyään. »Kyllä mekin vielä nauramme, kunhan tästä päästään
pellolle!»
Se poikia hiukan lohdutti. He lähtivät pumppuhuoneelle päin.
Mutta Uutela yhä hymyili ja käveli, sammunut piippu toisessa kädessä,
tasatukkaisena ja tasapohjalakkisena kuin hyväntahtoinen riihitonttu
väkijoukon keskellä, vilauttipa kuin piloillaan joskus savolaisille
silmääkin. Puhui Keskitalon, asemapäällikön ja asemamiehen kanssa,
antoi määräyksiä loisten vaimoille, jotka olivat tulleet karjanajoa
avustamaan--kaikki hiljaa, enemmän katseella kuin äänellä. Ukko oli
savolaisistakin soma.
Junan vihdoin lähdettyä päästiin muuttotavaroihin käsiksi.
Karja, pitkään matkaan kyllästyneenä, lähti laukkaamaan että
parituumainen ensi lumi sinkoili soran kera ilmassa. Siellä juoksivat
loistenvaimot, Hannat ja pojat, siellä risteili savolaiset »kah-kah!»
ja hämäläiset »soh-soh!» huudot kiireisessä sekamelskassa.
Keskitalo ja Uutela pitivät hevosista huolen, muut tavarat täytyi
jäädä huomiseen.
Uutela oli hyvällä tuulella valjastellessaan Liinua komeitten
sulhaskärryjensä eteen. Hän piti itseään tavallaan jo kuin paikkoihin
perehtyneenä ja nyökäytteli melkein tutunomaisesti päätään ajaessaan
asemalta poistuvien savolaisten ohi.
* * * * *
Hovin kujansuussa uudet tulokkaat silmänräpäykseksi pysähtyivät,
katsahtivat taloon päin ja ikäänkuin siunasivat itsensä: siinä se
sitten alkaa!
Kun karjat oli saatu kytkyihin ja hevoset talliin, korjailivat he
vielä yhtä ja toista kärryiltä. Vanha emäntäkin oli tullut pihalle
katselemaan ja tulokahville kutsumaan.
»Mikäs sitä Helkaa vaivaa?» kysyi Uutela lämpimästi tytöltä, joka
seisoi hiukan syrjässä pää nurpallaan.
»Kun ei täällä ole mikään niinkuin Hämeessä!» valitti tyttö itkuisin
äänin ja painoi päänsä vielä alemmaksi.
»Odota nyt vähän», lohdutteli Uutela hiljaa. »Pian me tänne laitamme
miehissä palan Hämettä!»
Uutela huomasi ihmeekseen, että kaikki muutkin olivat alakuloisia ja
sanattomia--niinkuin he olisivat unohtuneet mietteisiinsä, aikomatta
sisään mennäkkään.
»Katsos peijakasta kuinka pahasti tuo nurkka on painunut!» huudahti
hän vieressä olevaan aittaan katsahtaen. Hierasi sitten leikkisän
toimekkaasti käsiään, ikäänkuin käsiksi käydäkseen, ja lisäsi:
»Mitäs tuumit, Keskitalo, eiköhän nostettaisi heti lämpimiksemme?»
Kaikki alkoivat hymyillä.
»Jos sentään jätetään huomisaamuun--taikka ainakin siksi kun olemme
kahvit juoneet!» nauroi Keskitalo.
Siihen nauruun yhtyivät muutkin ja lähtivät keventynein mielin,
vilkkaasti puhellen sisään.
7.
Hämärä vielä verhosi maisemat, mutta Hovin pellolta jo kuului puheen
ääntä ja rautaisten parinkalukoukkujen kalahduksia.
Siellä Uutela poikain kanssa iski hämäläiset aurat savolaiseen
maaperään, sillä syyskynnöksiä oli ennestään vain moniaita sarkoja.
»On kuin Jumala onni, että asiat on näin», ajatteli Uutela, »että heti
pääsee _maahan_ käsiksi.»
Hän itse ohjasi toista auraa, hämäläishevoset edessä ja ohjakset
pitkänä kaarena niskalla riippuen. Toisen takana seisoi Vihtori.
Se oli juhlallinen hetki, kun kumpaisenkin auran takaa kuului yhtaikaa
»soh!» ja he lähtivät ensimäistä vakoa viilettämään.
Mutta sen pilasivat aivan heti raskaan teräsauran vetoon vähemmin
tottuneet savolaishevoset. Sitä oli ikäänkuin aavistettu ja kaiken
varalta pantu Kalle aluksi hevosia ohjaamaan, vaikka se olikin
kyntömiehen kunnialle käypää. Vaan siitäkään ei ollut apua, hevoset
vetivät epätasaisesti, nykivät ja rimpuilivat.
Uutela pysäytti omat hevosensa.
»Sen arvasi, kyllähän sen arvasi», puheli hän hyvänsävyisesti. »Vaan
älkää hätäilkö, pojat. Kyllä ne siitä tasaantuvat, kun on
_miehet_ perässä.»
Samalla hän jo lähti eteenpäin--hän ei antanut tuommoisen pikku seikan
pilata hetken juhlallisuutta.
Maa oli kokolailla kohvettunut ja parituumaisen lumen peittämä. Mutta
se vain innosti, että sai näin ikäänkuin otella talvea ja pakkasta
vastaan. Aura vapisi, mutta viilu kääntyi jotta lumi tuprahteli.
Hevoset alkoivat höyrytä, mutta se vain kaunisti asiaa--tätä Suomen
peltojen uljainta näkyä, kun mies kulkee kuin kuningas, ohjakset
juoksevat vallan rihmoina niskalta ja hevoset jännittyvät etunojoon
kuin hyökkäävät vaakunakotkat, kaikki maaemon avautuvaan poveen
lujasti jalkansa varaten.
Ja se näky yhä kaunistui, kun päivä valkeni ja mustanpuhuvat
viilurivit pistivät voitollisen voimakkaina esiin kuolleen,
lumiselkäisen peltokentän keskeltä.
»Olettekos, pojat, nähneet yhtään havun pulkkia vaoissanne?» kysäsi
Uutela, pysäyttäen hevosensa vastaantulevien kohdalla.
»No ei yhtään!» vastasivat pojat.
»Vissiin pistäisivät näitä savolaisherroja kantapäähän», nauroi Uutela
harmitonta nauruaan. Hän läksi saran yli poikain luo.
»Mutta pohja on hyvä», sanoi hän potkaisten viilua
saappaallaan. »Kyllä tästä leipämaa tulee!»
»Samaa mekin olemme sanoneet», vakuuttivat pojat.
Sitten he taas läksivät eteenpäin.
»Hei, Liinu ja Pilkku!» huuteli Uutela. »Näyttäkääs nyt mihinkä
hämäläiset kelpaa!» Hän oli iloinen ja onnellinen nähdessään kuinka
hänen oma kynnöksensä leveni suhteellisesti paljoa runsaammin kuin
poikain.
»Siinä nyt on alku!» sanoi hän itsetietoisesti päätään kohottaen
pojille päivälliselle lähdettäessä.
»Ja uutta tulee että sihisee!» huusivat pojatkin innostuneina.
»Harmittaa vain, että talven pitää tulla väliin, ettei päästä oikein
mielen mukaan mylläämään.»
Uutela tunsi itsensä niin nuoreksi ja iloiseksi, että hänen olisi
tehnyt mieli viheltää ajaessaan hevosen selässä pihaan, ellei se olisi
ollut vanhalle miehelle sopimatonta.
Pihalla he näkivät Mikon, joka vielä paikkoja oudostellen hiiviskeli
hiljaa ja pudisteli joka askeleella lunta käpälistään.
»Vieläkös sinä siinä tassujasi tunnustelet, muut jo ovat asiassa
kiinni että höyryää!» naurahti Uutela. »Muista vain sinäkin mistä
olet kotoisin!»
* * * * *
Savolaiset katselivat ohikulkiessaan ihmetellen sitä lieppinää ja
möyrinää, mikä Hovin pellolla nyt vallitsi.
»Uuvet isännät näyttävät mahtiaan!» hymähtelivät he. »Vaan näkkyy ne
kyntee ossoovan, siitä ei peäse», tunnustivat he rehellisesti, »vaikka
ovattii muuten ommoo sorttiaan.»
Katselemista kertyi yhä uutta. Muutamia päiviä aurattuaan pojat
alkoivat pistää kuin vihan vimmalla ojaa hyötyisien pajupehkojen
reunustamissa umpeutuneissa uomissa. Pakkanen tosin lopetti ne
ponnistukset lyhyeen, mutta he ennättivät joka tapauksessa näyttää
mikä oli tarkotus.
Sen jälkeen he ryntäsivät Uutelan rakkaisiin havunpulkkiin
käsiksi. Tunkioidenteko oli ollut hänen elämänsä ilo ja ylpeys. Ja kun
hän nyt laitteli niiden pohjia Hovin pellolla naputellen Keskitalon
kanssa toisten ajamia havuja pieniksi, niin hän tunsi seisovansa
noiden valtavien havuröykkiöiden keskellä kuin omassa valtakunnassaan.
Jo aamuhämärissä se naputus alkoi, ja sitä kuului yhä iltapimeän
kietoessa seudut vaippaansa.
Heidät oli vallannut samanlainen työinto kuin valtaa nuoren poikasen
saadessa ensi kertaa käteensä uuden työaseen, jota ei ole nuoruutensa
vuoksi ennen saanut käsitellä. He tahtoivat kerta kaikkiaan näyttää,
että he olivat tulleet muuta varten kuin syömään Hovin puolimätiä
aumarukiita.
Ne aumat ja viljan puiminen talvikylmässä heitä harmitti kaikkiakin,
vaan erittäin Uutelaa. Se oli heidän mielestään kuin Jumalan ja koko
viljelystoimen pilkkaamista.
»Ettei edes tämmöiseen taloon ole konetta ja kiertoa hankittu--kun on
_hovi_ olevinaan!» sanoi kerran Uutela. »No, me pistämme itse
kierron iltapuhteilla, on meissä sen verran puumiehen vikaa.»
»Sepä kuuluu olevan jo vanhanaikanen se kierto», tarttui Lois-Pekka
puheeseen savolaisia puolustaakseen. »Nää meinoovat sitä höyrykonetta
eli lokomopiiliä eli mikä lienöö se koje, jotta ei muuta kun pellolla
puijaan koko kylän elot.--Ja siihen sitä soppii Hovinnii yhtyä.»
Uutela hymyili leveätä hymyä, otti muutamia tähkiä käteensä ja piti
niitä Pekan nenän alla.
»Kun ovat niinkuin hiiren häntiä!», puheli hän hiljaa. »Luulisi näistä
saavan pohdin muullakin kuin höyryllä. Meidän puolessa ovat tähkät
kuin ketun hännät--jos sitten siellä puhuttaisiin lokomopiilistä, vaan
kun ei sielläkään.»
»Miten mikin tykkee!» tokaisi Pekka sillä äänellä, ettei hän
savolaisineen ainakaan tässä asiassa ole alakynnessä.
Sattui kaikenmoista muutakin, jossa hämäläisyys ja savolaisuus
joutuivat vastakkain--enimmäkseen naurussasuin.
Niinpä heti ensi viikkoina syntyi kiista reistä. Hämäläiset
rutistelivat hymähdellen keveitä, kiveräsepisiä savolaisrekiä--lasten
kalujahan tuommoiset natisevat kikkanokat ovat! Torpparit ja loiset
kohottivat itsetietoisina päätään: kunhan päästään miehenkorkuisiin
lumiin, niin vielä se savolainen reki näyttää mihin sen »nokka»
kelpaa! Sitä ja noita kehuttuja hämäläisrekiä he jäivät odottelemaan.
Kauan ei tarvittu odottaakaan, sillä Hovin pirtistä kuului kaiket
ilta- ja aamupuhteet kirveen kolke, sahan sihinä ja asiaansa
innostuneitten miesten puhelu. Siellä oli tekeillä rekiä,
heinähäkkejä, korvoja, sankoja ja jos jotakin, mitä lamaan päässeessä
talossa kipeimmin tarvittiin. Uudet asukkaat olivat sitä vanhaa
juurta, joka pystyi itse tekemään mitä tahtoi.
»Eihän se ihme ole että talo on tämmöisessä kunnossa, kun pitää
ruokkia niin paljon laiskaa väkeä», naureskeli Uutela erään kerran
potkaisten pari jaloissaan juoksevaa torakkaa kuoliaaksi. »Nuokin
ruskeatakkiset, ja sitten toiset, pitkäkoipiset, tuolla uunin takana
soittavat kuin mitkäkin pelimannit.»
»Totta puhut, täällä on paljon joutilasta joukkoa», nauroi
Keskitalokin. »Ja niin peijakkaan nenäkkäitä, vallan silmille
tuppaavat!»
»No totuus vihamiehestäkin», puuttui taas Uutela puheeseen. »Näille
näkyy sentään kelpaavan kovankin kakun syrjä, vaan kun ne oikeat
savolaiset ovat niin laiskoja, etteivät viitsi edes kovaa leipää
syödä.»
Kaikki nauroivat--se savolaisten pehmeän leivän syönti oli heistä
merkillistä jumalanviljan tuhlausta, kun kova oli paljon riittävämpää.
Niin kuluivat päivät ja viikot alituisessa puuhassa ja uutuuden
viehätyksessä. He miltei hämmästyivät, kun eräänä päivänä huomasivat
joulun olevan niin lähellä, että naiset tuskin ennättivät pyöräyttää
oikean vaahtoavan hämäläisoluen Keskitalon kotipellon vahvatuoksuisista
maltaista.
8.
Joulu tuli paksulumisena ja leutona.
Hovilaiset sen viettivät tavallaan Hämeessä.
He eivät olleet alussa tilanneet edes hämäläistä sanomalehteä, eikä
sitä ensi viikkoina kaivattukaan. Mutta ajan oloon alkoi lehdetön
talo tuntua tyhjältä.
Se tuli parahiksi jouluksi, moniviikkoisena kimppuna. Ja se tempasi
heidät vastustamattomalla voimalla Hämeeseen. Kaikki oli tuttua,
kuvernööristä alkaen. Luettiin uutiset ja ilmotukset, kuolemat,
syntymiset, talonmyynnit ja huutokaupat, jopa ilmotus jonkun jouluksi
poikivan lehmän myymisestä siellä kotipuolessa sai mielen
hytkähtämään. Niin istuttiin, luettiin ja puheltiin hellällä,
hiljaisella äänellä.
Ne olivat onnellisia hetkiä.
Mutta noiden kotoisten ajatusten jatkona hiipi heidän sieluunsa
hiljainen: miksi? Miksi he olivat täällä, juuristaan irrallaan?
Ja silloin tuo kohtalon salaperäinen käsi, jonka he olivat
väkivoimalla painaneet hetkiseksi syrjään, taas tarttui raudanraskaana
heidän elämäänsä.
Se turmeli heidän jouluilonsa ja siitä pitäin miltei jokainoan
päivän. Se hiipi hiljaisena myrkkynä heidän vereensä. He näkivät
toistensa katseista, että sama ajatus liikkui itsekunkin mielessä.
Mutta he eivät voineet siitä keskenään puhua, vaan elivät päivästä
päivään kuin pelastavaa ihmettä odottaen.
Työhön koetti kukin surunsa tukehuttaa.
Keskitalon rinta oli käynyt yhä heikommaksi, mutta hän koetti
uskotella itselleen ja muille olevansa vielä voimakas. Hän ei ollut
sitten poikavuosiensa raatanut niin ankarasti kuin nyt--niinkuin hän
olisi suorittanut suurta velkaa ja tiennyt päiviensä olevan luetut.
Vieläkin tulisemmin iskivät pojat. Itkien ja hammasta purren he olivat
silloin Hämeessä taipuneet kohtaloonsa, nyt he koettivat epätoivon
vimmalla ikäänkuin luoda työn rintavarustuksen sitä lumituiskua
vastaan, joka oli tuleva. Ja nuoren elämänhalunsa voimalla heidän
onnistuikin toisina hetkinä unohtaa ja ajatella Uutelan tapaan, että
he vain tahtoivat näyttää mihin hämäläinen kelpasi.
Sisartaan, onnettomuuden alkusyytä, he vihasivat. He olivat
päättäneet sanoa hänelle kiukkuisia, karkeita sanoja tuosta
kaikesta. Ne jäivät Hämeessä sanomatta--ja jäivät yhä vieläkin. Sillä
sisar oli kuin perheen salaperäinen kohtalo: iloton ja kyyneletön,
lyijynharmaa ja sulettu. Hänen ajatuksiaan ei kukaan voinut edes
katseista lukea, eikä myöskään häneen loukkaavasti kajota.
Raskaimmin nykyinen olotila painoi hentoa Hannaa. Hänen ajatuksissaan
heidän oma onnettomuutensa tavallaan pieneni sen vääryyden rinnalla,
mikä Uutelalle oli tapahtunut. Elämä oli kuin arvotus. Kuinka sisar,
syyllinen, ei ollut edes hellempi ja nöyrempi Uutelalle? Uutela oli
niin hyvä. Kun hän toisinaan katseli hänen jälkeensä, ukon hääriessä
toimekkaana ja hymyilevänä, niin hän oli vähällä purskahtaa itkuun.
Helkastakin, joka ei koko perhesalaisuudesta mitään tiennyt, tuntui
niinkuin elämä olisi muuttunut surullisemmaksi. Hän seisoi joskus
pitkät hetket äidin vieressä, mieli täynnä kaikenmoisia kysymyksiä.
Mutta hän ei uskaltanut niitä esittää. Se kaiketi oli sitä, kun hän
niin ikävöi Hämettä, eivätkä muut ikävöineet--päätteli hän.
Kaikkien heidän keskellään liikkui vanha emäntä kuin leuto syyspäivä,
joka yhä paksunevan pilvikerroksen läpi kuitenkin koettaa
aurinkoisesti hymyillä.
Niin kuluivat päivät raskaina ja harmaina yhteisessä äänettömyydessä,
jota ei kukaan uskaltanut rikkoa.
* * * * *
Aikaa myöten tuli levottomuutta herättävä lisävaikutin--ympäristö.
Tuntui niinkuin _se_ aikoisi sekaantua asiaan ja murtaa äänettömyyden.
Omasta puolestaan he välttivät kaikkia lähempiä suhteita savolaisten
kanssa. Mutta ympäristö ei ollut yhtä kylmä. Se tarkasti heidän eloaan
ja oloaan päivä päivältä. Työntekijöitä nuo hämäläiset ovat, sen he
myönsivät, mutta kaikessa muussa oli jotain, josta savolainen
sukkeluus tekasi sujuvasanaisen pilan.
Ne tulivat aikaa myöten heidänkin korviinsa. Omien torpparien ja
loisten vaimot ne toivat hiljaisena supatuksena--niinkuin olivat
niiden aiheet ensin itse talosta vieneet. Se alkoi hermostuttaa,
sillä se kaivoi heidän hämäläispohjaansa ja ennusti pahaa
perhesalaisuudellekin.
Keskitalo kyllä koetti pitää purjeita koholla, mutta se ei oikein
onnistunut; sekä hän itse että toiset tunsivat että hän _koetti_.
Ainoa, joka seisoi hymysuisena hämäläismaaperässään, oli Uutela.
Jokainen tunsi että hän todella asteli omissa saappaissaan eikä
ainoastaan koettanut.
Heti joulun jälkeen oli muuan juttu, joka koski heihin sangen
kipeästi, sillä se satutti arkaan kohtaan.
He olivat toki liikkuneet sen verran torppariensa ja loistensa
mökeissä, että olivat huomanneet siisteyden tällä Savon kulmalla
olevan aivan erikoisen. Nyt kierteli kylällä pila, että uudet
tulokkaat olivat siitä maasta kotoisin, jossa lattiat ja ikkunat
pestään kaksi kertaa vuodessa, jouluksi ja juhannukseksi. Mutta kun
Hovin entiset haltijat olivat pesseet juuri ennen muuttoaan, niin
uusia asukkaita kohtasi sellainen onni, että he pelastuivat tuosta
toisesta puolivuotispesusta kokonaan!
Se harmitti, varsinkin naisväkeä. Uutela yksin naureskeli.
»Joo, kyllä näkee että te lattioita ja ikkunanpieliä pesette, kyllä
sen pelloista näkee», myhäili hän kerran Hovin savolaiselle Riitta
piialle ja saapuville sattuneelle loisen vaimolle. »Ja kun teillä on
niin paljon sitä ryssän-jauhopussien pesemistäkin! Meidän puolessa
pestään peltoja, ja viljapusseja käytetään pakarain alla kaupunkiin
mennessä eikä kaupungista tullessa, niinkuin täälläpäin!»
»Sillälailla hämäläinen antaa!» iloitsivat toiset. Uutela oli kuin
heidän turvansa. Mutta kuinka kauan? Se ajatus sai heidät
tällaisinakin hetkinä sisäisesti värähtämään.
Toiseen vielä harmillisempaan juttuun antoi Uutela itse aihetta. Kylää
kiersi pila, että hämäläiset ovat niin perinpohjaista väkeä, jotta
syövät perunatkin kuorineen.
Se katkeroitti heitä pitkät ajat, mutta kukaan ei uskaltanut siitä
Uutelalle huomauttaa.
Vihdoin nuori emäntä, kun he kerran istuivat aamiaispöydässä, ei
voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi arasti, värähtävällä äänellä:
»Kun Uutelakin kuorisi perunat--kun pilkkaavat pitkin kylää, että me
syömme perunankuoria.»
Uutela keskeytti puremisen ja katsahti pitkään.
»Vai pilkkaavat hämäläisiä perunain tähden?» sanoi hän--äänestä kuuli
että asia tällä kertaa koski häneenkin. »No», jatkoi hän, »minä olen
koko ikäni syönyt kuorimatta, mutta ei minun sen synnin tähden vielä
ole tarvinnut pitkiäliuskoja kirjotella.»
Ääni puraisi--jokainen ymmärsi että se puraisi savolaisten taipumusta
vekselikauppoihin.
Keskitalo iski myönnyttäen silmää, muutkin tunsivat helpotusta.
»Ja minä luulen», lisäsi Uutela taas tyynesti hymyillen ja pistäen
kokonaisen kuorimattoman perunan tahallisen huomattavasti suuhunsa,
»minä luulen että kunhan tästä päästään heinä-aikaan, niin taitaisi
näille Savon herrasväille kelvata kuoret ilman sisustakin--kun olisi
edes niitä!»
Muut hymyilivät, mutta Riitan silmissä välähti. Hän kohotti päänsä ja
aikoi vastata kaikkien savolaisten puolesta. Vaan hän muisti samalla
olevansa palvelija ja piti viisaampana sillä kertaa vaieta.
* * * * *
Tämmöiset pikku kohtaukset veivät aina muutamia päiviä eteenpäin.
Uutelan sisäinen tasapaino, hiljainen sanavalmeus ja nuorekas työinto
piti tavallaan heitäkin pystyssä tässä omituisessa pakolaiselämässä,
joka ikäänkuin häilyi unen ja toden rajoilla.
»Ihmeellinen mies!» ajattelivat he, tuntien yhtä rintaa kunnioitusta
ja pelkoa häntä kohtaan. Tähän asti oli Manta ollut heidän kaamea
kohtalonsa, nyt kohosi Uutela rinnalle. Noihin kahteen keskittyi
kaikki, muut olivat vain todistajia sille, mitä lopullisesti tuleva
oli.
Uutela itse oli kokonaan unohtanut ne pienet epäluuloisuuden idut,
jotka Hämeestä lähdettäessä pyrkivät mieleen nousemaan. Hän oli tullut
päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi, että heidän talonkauppansa
oli hyvä. Ja vaikkapa se olisi ollut huonokin, niin hän ei olisi
katunut, sillä se oli siirtänyt hänet uuteen, rikkaaseen,
nuorruttavaan elämään, joka sai aatokset askaroimaan valveilla ja
unissa.
Hovi ja sen tulevaisuus oli nykyään hänelle kaikki kaikessa. Hän
tuskin muisti olevansa naimisissa, eikä hänellä ollut Mantan suhteen
mitään valittamista--kaikki meni hiljaa ja tasaisesti.
Yhden ainoan kerran nuo vanhat epäilykset olivat nostaneet päätään.
Hän oli tullut sattumalta keittiöön, jossa Riitta ja eräs
savolaiseukko hääräilivät kahden ja silloin kuullut muutaman
lauseenkatkelman: Niinkuin noilla hämäläisillä olisi joku--
»Siis vieraatkin ovat jotain huomanneet?» välähti hänen mielessään. Ja
hän alkoi taas ajatuksissaan penkoa noita vanhoja epäluuloja ja sen
jatkona kaikenlaisia lisäpiirteitä viikkojen varsilta.
Jotain salaperäistä niissä näytti olevankin, kun niitä ajatteli näin
yhtäjaksoisena ketjuna. Se kiihotti häntä ikäänkuin pitämään heitä
salaa silmällä.
Eikä tuloksetta! Eikös Keskitalon silmä ikäänkuin vältellyt? Ja
pojat--on niissäkin jotain, aivan varmaan!
Mutta taas seuraavana päivänä hän ei huomannut mitään.
Häntä alkoi hävettää, että hän, vanha mies, noin oli ruvennut
epäilemään omaa huoneväkeä ja sukulaisia, vaikka ponnisteltiin
yhteisen asian puolesta. Jokainen tietysti eli oman luonnonlaatunsa
mukaan. Ja että vieraissa oloissa eläminen oli heille, ikänsä samalla
turpeella asuneille, oudompaa kuin hänelle--pitihän hänen se ymmärtää.
Niin hälveni tuo hetkellinen pilvenhäive. Hän oli taas kevyt ja raitis
mieleltään niinkuin ne kesää kohti kulkevat kevättalven päivät, joita
paraikaa elettiin.
9.
Keskitalo makasi eräänä yönä levottomana vuoteessaan ja näki unta.
Hän oli istuvinaan Hovin salissa peilin edessä ja tasottelevinaan
saksilla partaansa.
Silloin hän huomasi kauhukseen, että parta ja tukka olivat jo aivan
harmaat. Ja vielä enemmän: hänen kasvonsa olivat niin laihat, ettei
niissä ollut jälellä muuta kuin luu ja nahka.
Keskitalo pelästyi ja tunsi samana hetkenä itsensä niin heikoksi, että
sakset tärisivät kädessä.
Hän ei ollut huomannut, että Helka oli tullut sisään.
»Kyllähän minä tiedän minkätähden isä on niin laihtunut...» kuiskasi
tyttö salaperäisesti aivan hänen korvansa juuressa.
Keskitalo kääntyi hätkähtäen.
»Älä höpise!» huusi hän suuttuneena. »Et sinä mitään tiedä!»
Tyttö oli sillä välin juossut oven luo ja huusi sieltä ilkeästi
nauraen:
»Tiedän vain, kyllä jo tiedän sen asian!» Sitten hän juoksi pakoon.
»Nyt se tulee ilmi, nyt se tulee ilmi, kun tyttökin jo tietää!»
hätäili Keskitalo. Hän tunsi hikoilevansa koko ruumiiltaan.
»Silloin on rintatauti pahalla puolella, kun ihminen alkaa hikoilla!»
välähti hänen mieleensä kuin kuolemantuomio. Hän tunsi värisevänsä
vilusta.
Mutta hän huomasi samalla, että ulkona pihalla paistoi kesäinen
aurinko.
»Menen vähän päivänpaisteeseen lämmittelemään ja miettimään mitä on
tehtävä», ajatteli hän.
Hän oli niin heikko, että jaksoi vaivoin pihalle saakka. Sinne
päästyään hän heittäytyi pehmeälle nurmelle selälleen.
Mutta hän ei ennättänyt mitään ajatella, sillä hän huomasi samassa
että pojat olivat tallin luona. Vihtori oli kasvoiltaan kamalan
näköinen ja ruoski hurjasti Liinua sitolkkahihnalla.
»Mitäs nyt hulluttelet?» huusi Hanna, juosten avopäin poikain luo.
»Miksikäs isä ei ilmota mihinkä hän ne varastetut rahat piilotti, että
saisi viedä takaisin ja sopia ihmisten kanssa!» huusi Vihtori.
»Älä huuda niin kovaa!» rukoili Hanna.
»Huudan minä, nyt sen saapi kuulla koko maailma!»
»Se on oikein!» huusi Kallekin hampaitaan kiristellen ja heitellen
työkaluja pitkin pihaa.
Keskitalo tunsi tuskanhien valuvan pitkin ruumistaan. Samassa hän
huomasi aitan luona tulevan juosten taloon joukon entisiä tuttuja
hämäläisiä.
»Tuolla se Savon-karkuri on!» huusi eräs osottaen Keskitaloa.
Keskitalo tahtoi juosta pakoon, mutta tunsi itsensä niin heikoksi,
ettei voinut edes nousta istumaan.
Joukko oli nyt aivan hänen edessään.
»Aika kelmi sinä Keskitalo sentään olit!» sanoi etumaisena seisova
mies halveksivasti. »Anna rahat pois!»
Keskitalo häpesi niin, ettei osannut sanoa mitään.
»Eikös emäntä tiedä missä ne ovat?» kysyi taas mies.--»Tottahan mies
vaimolleen puhuu?»
»Ei, en tiedä», vakuutti emäntä itkusilmin. »Minä olen odottanut
viikosta viikkoon, vaan se ei puhu minullekaan niistä mitään.»
»Kyllä minä tiedän», huusi Manta aitan portailta, heilutellen aitan
avainta uhkaavasti kädessään.
Keskitalon valtasi hätä: »Aikooko se hullu nyt ilmottaa, että ne ovat
ruislaarissa?»
»Kyllä minä tiedän, sillä me ne yhdessä varastettiin!» huusi tytär yhä
kovemmalla äänellä. »Mutta sanokoon itse.»
»Se ei ole totta!» tahtoi Keskitalo huutaa. »Manta varasti ja minä
vain piilotin, ettei tulisi talolle häpeä.» Mutta hän ei saanut ääntä
esiin, vaikka olisi kuinka koettanut.
Silloin hän huomasi Uutelan edessään. Häntä pyörrytti--Uutelanhan ne
rahat olivatkin, muut vain olivat häntä auttamassa.
»Kyllähän minä olen koko ajan tiennyt, että sinulla on jotain ollut»,
sanoi Uutela hiljaa. »Ilmota nyt, miesparka, viimeinkin--koetetaan
sopia.»
Keskitalo olisi nyt tahtonut puhua Uutelan kanssa kahdenkesken, mutta
hän ei taaskaan saanut ääntä esiin.
»Aika roisto!» huusivat hämäläiset suuttuneina. Ja savolaiset, joita
oli nyt kertynyt piha puolilleen, Rimpiläinen etunenässä, nauroivat
niin pilkallisesti, että hänen täytyi sulkea silmänsä.
»Älkää hätäilkö, miehet», sanoi Uutela. »Tulkaa vähän tänne!»
Keskitalo huomasi nyt Uutelan jauhoisesta takista että hän olikin
mylläri, ja että hänen tuulimyllynsä seisoi aivan tallin
päässä. Kaikki menivät Uutelan jälessä myllyn luo.
»Puhaltakaa lujasti siipiin, että saadaan enemmän vauhtia!» kehotti
Uutela.
Kaikki puhalsivat voimiensa takaa, hämäläiset ja savolaiset, jopa
Riitta piika ja omien loisten vaimotkin joukossa. Siipien pyörintä
kasvoi hetki hetkeltä yhä hurjemmaksi.
Silloin myllyn päällyskivi singahti humahtaen seinän läpi ja lensi
ilmassa Keskitaloa kohti, yhä hurjasti pyörien.
»Jokos ilmotat?» kysyi Uutela kävellen kiven alla.
Kivi läheni ja läheni, nyt se oli aivan Keskitalon kohdalla, pyörien
että säkenöi.
»Jokos ilmotat?» kysyi Uutela taas viitaten kädellään, jolloin kivi
laskeutui Keskitalon rinnan kohdalle.
Hiki juoksi virtana Keskitalosta tuota hirvittävää pyörimistä
katsellessaan. »Jo, jo!» huusi hän kaikin voimin.
Mutta se ei mahtanut kuulua, koska Uutela sanoi harmistuneena: »Kyllä
sinä nyt ilmotat!» ja viittasi kädellään--kivi laskeutui rusahtaen
hänen rintansa päälle.
»Jo, jo!» parkasi Keskitalo viimeisillä voimillaan.
* * * * *
»Kustaa, Kustaa--joko sinua taas painajainen ahdistaa?» puheli emäntä
hätääntyneenä, nousten vuoteessa istualleen.
Keskitalon rintaa kuristi niin, että hän tuskin sai henkeä
vedetyksi. Kesti hetken, ennenkuin hän pääsi selville että se oli vain
unta.
»Anna minun vähän levähtää, puhutaan sitten», sanoi hän nojaten
väsyneesti päänsä vaimonsa olkapäähän.
Vaimo ei puhunut mitään, ainoastaan laski kätensä hänen
kylmänhikevälle otsalleen, jolloin toinen vähitellen rauhottui.
»Juuri niinkuin unessa», ajatteli Keskitalo. »Heikoksi minä olen
tullut ja harmaaksi, ja hikoilen öisin. Kaikki odottavat, että minä
sen vihdoin tekisin.»
Nyt hän ymmärsi mistä hänen kauhea unensa oli johtunut: hän oli nähnyt
poikien illalla purkavan salamyhkää jotain Hannalle. Hän arvasi hyvin,
mitä he purkivat--kohta he purkavat hänelle itselleen.
Merkillistä! Silloin Hämeessä oli Uutelalle ilmottaminen tuntunut
pikku asialta muuttosuunnitelman moniin vaikeuksiin verrattuna. Mutta
nyt, kun aika oli tullut, hän huomasikin että siihen lopullisesti
sisältyi _kaikki_. Ja niin hän oli viime viikot elänyt alituisessa
ahdistuksessa, jota vielä lisäsi se ettei hän voinut edes puhua siitä
vaimonsa kanssa, koska tahtoi häntä säästää ja kantaa yksin tämän
kauhean kuorman. Sitäpaitsi hän oli aivan viimeiseen saakka odottanut
jotain ihmeellistä sallimuksen sattumaa, tapaturmaa tai muuta, joka
heidät yhdellä iskulla pelastaisi.
Nyt hän ymmärsi että näin ei voinut enää jatkua. Heidän täytyi puhua
ja sitten tehdä, mikä tehtävä oli.
Emäntä ilostui että Keskitalo vihdoinkin otti asian puheeksi.
Mutta he olivat yhtä neuvottomia molemmat. Selvää oli ainoastaan että
kärsimyksestä oli tehtävä loppu.
»En minä ymmärrä mitään muuta, kuin että täytyy puhua kaikki
Uutelalle, niinkuin asia on», huokasi emäntä. »Täytyy luottaa Uutelan
hyvyyteen ja Jumalan armoon, ei tässä omat voimat kuitenkaan auta. Ja
niin minä uskon, että olisi ollut parempi, jos se olisi ilmotettu
mitään salaamatta jo silloin Hämeessä.»
Sitä ei Keskitalo voinut nykyisessä ahdistuksessaan myöntää; jotain
tämän muuton kautta oli voitettu. Eikä hän voinut vieläkään kokonaan
luopua siitä toivosta, että kaikki voisi sentään suoriutua hyvin, kun
vain ei hätäile. Siinä tosin oli eräs pelottavan hämärä kohta, jota
hän vasta viime aikoina oli ruvennut tarkemmin ajattelemaan. Epäluulo
tietysti Uutelassa joka tapauksessa syntyy. Mutta onko hän ehkä aivan
varmakin, ettei lapsi voi olla hänen--silloin voi tapahtua mitä
tahansa.
Sen pitemmälle he eivät sinä yönä päässeet, vaikka valvoivat
tuntikausia.
* * * * *
Sulku oli kuitenkin murrettu, he neuvottelivat nyt hiljaisesti joka
päivä.
Tai oikeammin piinasivat toisiaan. Sillä mitään helpotusta nämä
neuvottelut eivät tuottaneet, päinvastoin painoivat yhä syvempään
toivottomuuteen. Jos Uutela ainoastaan epäilee, niin kaikki voi
vähitellen tasaantua, mutta jos hän on aivan varma--mitä silloin?
Keskitalo alkoi ahdistuksessaan taas turvautua yhä enemmän
raamattuun. Se kuitenkin aina lohdutti ja vahvisti, kärsimyksistä ja
vaikeista päivistä kun sielläkin kerrottiin. Varsinkin Daavidin
viimeisten elinvuotten häpeä ja raskaat kärsimykset lastensa tähden
olivat niin ihmeellisesti hänen oman kohtalonsa kaltaiset.
Hänen lukuharrastuksensa eivät jääneet Uutelalta huomaamatta.
»Kovin ahkerasti olet ruvennut lueskelemaan», sanoi hän kerran
hyvänsävyisesti.
Keskitalo säpsähti ja katsahti tutkivasti Uutelaa silmiin, vaan ei
huomannut mitään epäilyttävää.
»Olen aina sitä harrastanut», sanoi hän väsyneesti. »Ja kun on sairas
ja elää vieraassa paikassa, niin tuntee entistä selvemmin että
muukalaisia ja matkamiehiähän täällä ollaankin.»
»Onhan se niinkin--ja kuinka kunkin luonto on», vastasi Uutela. »Minä
en paljon perusta lukemiseen, kun en ole tottunut. Ja kun koettaa aina
tehdä kaikille ihmisille oikein, niin tottahan sitten mahtaa joutua
hyvään paikkaan--mihinkäs siitä pääsee.»
Keskitalo katsahti häneen tutkivasti, mutta ei huomannut Uutelassa
muuta kuin järkähtämättömän luottamuksen siihen mitä sanoi. Hän
huoahti syvään. Mutta samalla hänen mielessään välähti että nyt oli
sopiva tilaisuus ikäänkuin valmistaa Uutelaa siihen, mikä tuleva oli.
»Niin, sinnehän sitä kaikki toivomme», sanoi hän. »Mutta tie on ahdas
ja portti kaita--tarkotan että monen kärsimyksen ja koettelemuksen
kautta meidän on kulkeminen, ennenkuin olemme kelvolliset.»
Uutela kuunteli hartaasti, sillä se oli hänenkin mielestään kauniisti
puhuttu. Mutta omassa uskossaan hän oli järkähtämätön.
»Niin, niin, kaikkihan se tietysti hyväksi on», päätti hän
noustessaan. »Mutta siihen minä sentään vahvimmasti luotan, että kun
vain ei tee koskaan vääryyttä, niin totta sitten täytyy hyvin
päättyä.»
Keskitalo katseli pitkään hänen jälkeensä.
Ei siitä keskustelusta tainnut paljon apua olla, ajatteli hän--tunsipa
suorastaan pistosta rinnassaan sen johdosta, mitä toinen oli sanonut.
Siitä hetkestä hänen suhteensa Uutelaan muuttui vieläkin
tuskallisemmaksi. Hän alkoi tuntea aivan tunnonvaivoja nähdessään
kuinka hyvässä uskossa toinen raatoi. Ja mikäs Uutelan oli raataessa,
ei suinkaan hän ollut tehnyt kenellekään vääryyttä. Keskitaloa
suorastaan vaivasi, että Uutela oli tuollainen malli-ihminen. Jos hän
olisi ollut laiska, ilkeä, juoppo tai miten tahansa virheellinen, niin
olisi tuntunut paljoa helpommalta--hän olisi silloin tavallaan
kohtalonsa ansainnut.
Niin kului päivä päivän perään Keskitalon voimatta koskaan päättää:
tänään se on tapahtuva!
* * * * *
Silloin sattui aivan mitätön tapaus, joka katkaisi kaikki
aprikoimiset.
He istuivat kaikin päivällispöydässä ja söivät vastapoikineen lehmän
nuoresta maidosta keitettyä »patajuustoa». Se oli heidän mielestään
erikoisesti hämäläistä, koska se oli harvinaista--siksi vallitsi
pöydässä koko aterian ajan lämmin kotitunnelma.
He olivat juuri lopettamaisillaan, kun Uutela jutun jatkoksi naurahti,
tavallaan kuin Riitalle kiusaa tehden:
»Hyvin näkyy näillä hämäläisillä ruuilla tulevan Savossakin
toimeen. Pojat punottavat kuin kirkon seinä»--hän vilkasi myhäillen
Mantaan--»ja nuori emäntäkin on tullut aina vaan tyllyräisemmäksi.»
Se lause iski niin, että kuulijat tunsivat kivettyvänsä sinä
silmänräpäyksenä. Keskitalo luuli tukehtuvansa, muut katsahtivat
hämmästyneinä toisiinsa, Riitan silmissä välähti salaperäisesti ja
nuori emäntä karahti verentipahtavan punaiseksi.
Uutela huomasi ainoastaan viimemainitun.
»Mitäs siinä nyt punastelet», myhäili hän yhä
tyytyväisempänä. »Tottahan pulska emäntä on talolle kunniaksi.» Hän
katsahti nauraen Riittaan. »Savolaisenkin mielestä--vai kuinka?»
»Niin-niin», pani Riitta lyhyeen ja hänen silmänsä taas
pilkahtivat. Uutela käsitti sen pilkahduksen omalla tavallaan ja
vilautti vastaan--muita se kauhistutti.
Keskitalo oli sillä välin saanut yskäkohtauksen ja nousi
pöydästä. Samalla kertaa nousivat muutkin, mennen kiireisesti kukin
tietään. Mutta Keskitalo painautui penkille ja yski, emännän seisoessa
vedet silmissä vieressä ja taputellen hiljaa hänen hartioitaan.
Uutela nousi viimeksi, yhä vielä hiljaa hymyillen. Hän pysähtyi
rykivän Keskitalon eteen:
»Pahaksi on tuo yskäsi tullut, kyllä pitäisi taas mennä tohtorin
puheille», sanoi hän osanottavasti.
Sitten hän lähti hiljalleen pihan poikki pirttirakennukseen.
* * * * *
Kohtalon käsi oli siis kirjottanut tuomionsa. Jokainen tunsi sen
musertavan kaikkivaltaisuuden.
Keskitalo itse oli aivankuin lamautunut. Hän vetäytyi vanhan emännän
kanssa kamariin, kykenemättä enää iltapäivällä työhön.
Itse asiasta heillä ei ollut paljoakaan puhumista, kysymys oli vain
hetkestä. Ja sen Keskitalo siirsi huomiseen, sillä tänään hän ei olisi
mitenkään voinut astua tuolla asialla Uutelan eteen.
Hän luki raamattua, emännän istuessa vieressä ja kuunnellessa. He
vaihtoivat tuskin sanaa keskenään, mutta tunsivat liittyvänsä entistä
lujemmin yhteen ja tukevansa ja turvaavansa toisiaan paraiten
näin--välillä se täydellinen keskinäinen ymmärtämys, joka ei enää
sanoja kaipaa.
Kun emäntä illallisaikaan oli keittiön puolella, valtasi Keskitalon
yksinjäätyään taas synkät mietteet. Hänen mieltään vielä kerran
poltti ajatus, olisiko kovin suuri synti koettaa menettää ihmisalku,
joka ei siitä tulisi mitään kärsimään, ja pelastaa puolikymmentä
tuskassa kiemurtelevaa ihmistä--ehkä estää tapahtumia, joiden laatua
ei kukaan voinut tänä hetkenä arvata?
Hän harkitsi sitä tällä kertaa kylmästi, sillä tuska oli hänet
jähmetyttänyt. Mutta kun emäntä tuli ja he taas istuivat kahden, niin
nuo ajatukset karkottuivat kauas--ne olivat vieraita sille
mielialalle, joka heidät nyt ympäröi.
Illallisen jälkeen tuli Vihtori kamariin. Hän sanoi heti ovesta
sisään astuttuaan--ikäänkuin peläten sen muuten jäävän sanomatta--
itkunsekaisena tyrskähdyksenä, että siitä nyt oli tehtävä joku selvä--
e eivät jaksa enää kestää. Ja kääntyi paikalla mennäkseen.
»Huomenna», sanoi isä lyhyesti. »Mutta antakaa minun itse valita
hetki.»
Sitten he taas lukivat.
»Huomenna tähän aikaan on kaikki selvänä--millähän lailla sitten on»,
sanoi Keskitalo raskaasti, kun he laskeutuivat levolle.
Sinä yönä hän ei nukkunut.
Hän ajatteli ihmisen tekoja ja niiden seurauksia. Nyt vasta hän
ymmärsi että kauheinta, mikä ihmistä voi kohdata, on rikoksentapainen
salaisuuden kantaminen. Kun ei siitä kuitenkaan pääse pakoon, vaan se
seuraa askel askeleelta jälessä.
10.
Se päivä valkeni, pakkasharmaana ja raskaana.
Sinä aamuna Keskitalo ja vainionsa rukoilivat hartaasti, että tämä
heidän elämänsä raskain päivä, josta niin monen ihmisen onni ja
onnettomuus riippui, päättyisi hyvin.
Emännän mentyä aamuaskareilleen Keskitalo jäi vielä lukemaan.
Kun hän sitten vähää ennen aamiaista ilmestyi muiden joukkoon, tunsi
hän itsensä jääkylmän tyyneksi, niinkuin se joka kulkee kohtalonsa
tietä voimatta väistyä oikealle taikka vasemmalle.
Aamiaispöydässä istuttiin kuin kirkossa. Ainoastaan Uutela puheli
jonkun verran, mutta hänkin vähän, sillä hän ylipäätään ajatteli
enemmän kuin puhui.
Aamiaisen jälkeen se oli tapahtuva.
Keskitalosta tuntui niinkuin kohtalo kaikessa ankaruudessaan kuitenkin
olisi nyökäyttänyt hänelle rohkaisevasti päätä. Sillä pojat ajoivat
paraillaan uuden riihirivin rakennushirsiä metsästä ja hän Uutelan
kanssa niitä veisteli kotona rakennuspaikalla. Siellä loitolla
riihimäellä he sitten kahden suorisivat asiansa.
Yhden ainoan pikku järjestelyn hän piti tarpeellisena--hän antoi
Riitan mennä kaukana asuvaa äitiään katsomaan. Mutta siinäkin asiassa
kohtalo oli lempeä: Riitta oli jo monesti siitä puhunut, niin että
tarvitsi vain ilmoittaa että nyt se sopi. Ja tällä kertaa hän ei
välittänyt vähääkään välähtivätkö ehkä Riitan silmät vai ei--pääasia
oli, ettei läheisyydessä ollut syrjäistä silmää näkijänä.
* * * * *
He olivat vihdoin kahden--aukealla riihimäellä, suurten hirsikasojen
keskellä.
Keskitalon hetki oli tullut.
Mutta silloin hänet valtasi äkkiä sellainen pelko, että hän rupesi
vapisemaan. Se oli Uutelan kädessä välähtelevä kirves, joka tämän
kammon synnytti.
»Täällä voi tapahtua vaikka miesmurha!» ajatteli hän. »Sisällä on se
tehtävä.»
Nyt vasta hänelle selvisi miten hirvittävä asia miehen aviokunnian
loukkaaminen oli. Hän piti aivan luonnollisena, että jos Uutela
vähääkään epäilisi, niin hän sanaa sanomatta iskisi häntä kirveellään,
jos hän nyt täällä puhuisi. Ja että hän epäilee, se oli liiankin
selvää.
Sinä hetkenä hänen aamuinen mielenmalttinsa horjahti.
»Jos koettaisi saada Mantan itsensä puhumaan?» hätäili hän.
Mutta hän huomasi sen liian kurjaksi, sitäpaitsi hän tiesi ettei tytär
missään tapauksessa olisi suostunut.
Silloin hänen henkensä suunnitteleva ja järjestelevä jänne taasen
pingottui. Hän huomasi jättäneensä kokonaan varteen ottamatta kaikki
varovaisuustoimenpiteet, ja alkoi niitä ajatella.
Niin kului päivä puolisiin.
Pojat katsahtivat häneen kysyvin, jännittynein silmäyksin, kun he
saapuivat hirsikuormineen rakennuspaikalle.
»Ei vielä, odottakaa!» vastasi hän tyynnyttävästi katseellaan.
»Ei vielä, kyllä selitän», sanoi hän ohimennen vanhalle emännälle,
päivälliselle tullessaan.
»Ei vielä ... kohta», vastasi hän pöytään istuttaessa Hannan
pelokkaaseen katseeseen.
Päivälliseltä noustaessa hän sanoi Uutelalle:
»Minun taitaa täytyä jäädä vähän levähtämään, kyllä tulen jälessä heti
kun jaksan.»
»Lepäile sinä vaan itsesi terveeksi, kyllä minä siellä yksinkin
toimeen tulen», vastasi Uutela.
* * * * *
Keskitalo todella lepäili--jyskyttävin ohimoin, kattoon
tuijottaen--aina siihen saakka, kunnes vanha emäntä rupesi
iltapäiväkahvia keittämään. Silloin hän nousi.
Ensi työkseen hän korjasi kaikki kirveet, veitset ja muut teräaseet
varmoihin paikkoihin.
Kun kahvi oli valmis, lähetti hän Helkan kylän toisessa päässä olevaan
puotiin ostoksille ja käski hänen ohimennessään kutsumaan Uutelan
kahville.
Sitten hän sanotutti Mantalle, että hän pysytelköön omassa kamarissaan
ja ottakoon avaimen suulta pois.
Sen tehtyään hän istahti keittiön penkille ja odotti.
Uutela tuli punaposkisena ja hilpeänä. Hänelle oli yksin
puuhaillessaan johtunut mieleen pieni muutosehdotus heidän
riihisuunnitelmaansa ja hän selitteli sitä nyt iloisena.
Keskitalo myönsi ja ilostui itsekin--tästä oli hyvä jatkaa, vallan
toisin kuin jos he olisivat istuneet äänettöminä. Hänen luontainen
oveluutensa, joka oli viime aikoina maannut aivan lamassa, alkoi heti
nousta.
Niin juotiin ensimäinen kuppi. Toiset kaadettuaan vanha emäntä meni
ulos, katsahtaen kuin siunausta rukoillen mieheensä.
Keskitalo joi nopeasti kuppinsa ja odotteli Uutelaa, yhä pitäen
keskustelua sopivasti vireillä.
Uutela lopetti juontinsa ja laski kupit pöydälle. Lauseen loma sattui
juuri niinkuin Keskitalo oli tarkottanut.
»Niin--kyllä siitä sillälailla--hyvä tulee--vallan hyvä», sanoi
Keskitalo venyttäen. Se oli päätös entiselle ja siirtymys uuteen, eikä
hän voinut estää ääntään värähtämästä. Hän kokosi kaiken
mielenmalttinsa ja koetti hymyillä keveästi, vaikka kasvot tuntuivat
kankeilta kuin pakkasesta tulijan.
»Ja kun sinulle, Uutela, piti vielä käydä niin hyvin, että saat tässä
perillisenkin--ettet tyhjään riihiä laittele.»
Sitä seurasi jäätävä äänettömyys. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa.
Uutelassa näytti kaikki seisahtuneen ja hänen pienet silmänsä
tähystivät pyöreinä kuin aavetta katsellen.
Sen näyn edessä ei Keskitalo saanutkaan irti sitä leikkisää lausetta,
jonka hän oli varannut jatkoksi. Hän ainoastaan nyökäytti päätään ja
koetti yhä hymyillä.
»Totta se on. Eikös Manta ole vielä puhunut?»
Mutta Uutela tuijotti yhä, minkään kohdan ilmaisematta muuta kuin
hämmästystä. Sitten hänen silmälautasensa räpähtivät, kalpeiksi
valahtaneet huulet alkoivat vavista ja hän katsahti Keskitaloon
avuttomin, nurin vierähtänein silmin--sitten hän kääntyi sanaa
sanomatta ja meni raskain, kolisevin askelin ulos.
Sinä hetkenä Keskitalonkin äskeisen oveluuden jäännös luhistui ja
hänet valtasi tuska. Hän aikoi rientää jälessä ja estää toisen
menemästä, mutta hän katsahti ensin kiireesti ikkunasta ulos.
Uutela seisoi keskellä pihaa niinkuin mieronkiertäjä, joka ei tiedä
minnepäin askeleensa suuntaisi. Sitten Keskitalo näki hänen lähtevän
nopeasti pirttirakennusta kohti.
Itse hän pikemmin juoksi kuin käveli välikamarin läpi saliin,
nähdäkseen sieltä paremmin minne Uutela lähtisi.--Aivan oikein,
pirttiin hän meni.
Se Keskitaloa hiukan rauhotti ja hän jäi ikäänkuin vartioimaan,
voimatta päättää olisiko parempi mennä heti jälessä, vai jäisikö
odottamaan ensi puuskan ohimenoa.
Siinä istuessaan hän näki Hannan juoksevan hätäisenä avopäin Uutelan
jälessä pirttiin. Se antoi asialle uuden käänteen--hän ymmärsi että
Hanna oli siellä nyt paremmin paikallaan kuin hän itse.
* * * * *
Uutela seisoi keskellä pirttiä--hänen mielessään myllersi kaikki
sekaisin.
Hänen ensi tunteensa oli, että hänen pitäisi mennä ja kuristaa petturi
sikiöineen. Se tunne oli niin raju, että hän sen enempää miettimättä
jo lähti ovellepäin. Mutta siellä hän pysähtyi, hänen mieleensä iski
samalla toinen ajatus.
Hänen pitäisi saman tien tappaa Keskitalokin, se kettu, joka oli
porttotytärtäänkin inhottavampi. Hänen sielunsa läpi kulki yksinä
silmänräpäyksinä kaikki tähän kuuluva, Savoon-muuton syyt ja
langat--hän tajusi nyt kaikki päivänselvästi. Kuinka häntä oli
pimitetty ja petetty, kuletettu kuin pientä narrattavaa lasta.
Hänen vihansa Keskitaloa kohtaan yhä nousi ajatellessaan että tämä
vielä äsken oli ilennyt puhua tuosta häväistyksestä hymysuin,
ikäänkuin lapsi olisi hänen, Uutelan! Eikö se konna tietänyt ja
ymmärtänyt, ettei hänellä ollut mitään semmoista yhteyttä vaimonsa
kanssa, vaan hän oli elänyt niinkuin vanhalle miehelle sopii. Vai
uskalsiko se katala tämän tietenkin koettaa häntä puijata?
Hänen kiukkunsa oli kohonnut sellaiseen rajuuteen, että hän
vapisi. Hän jäi yhä pirttiin, sillä äkkipikaiset teot olivat hänelle
vieraat, mutta häpeänsä ja vihansa purkua hän ei voinut enää
hillitä. Hän alkoi raivota ympärillään olevia esineitä vastaan. Ensin
hän potkasi keskellä pirttiä seisovan rahin jyrähtäen kumoon. Toisen
iskun sai tekeillä oleva korvo, joka murtui räsähtäen. Se ääni,
hävityksen ääni, häntä kiihotti ja riemuitti. Hän heitti
murskautuneen jäännöksen uudelleen lattiaan, katkoi vanteet, särki
laitapuut survomalla ja viskeli sirpaleita pitkin permantoa.
Samalla hänen ajatuksensa jo lensivät vaimoon, petturiin, Kuinka
katalasti se olikaan teeskennellyt! Olla olevinaan vaimo, ja samaan
aikaan kantaa salavuoteudessa siitettyä pirunsikiötä povessaan. Hän
raivostui niin, ettei enää tiennyt mitä ajatella.
Hän jätti temmeltämisen--ajatukset syöksyivät taas uudelle,
kiihottavalle ladulle. Kuka se mies on ollut? Hän itse on elänyt
erillään--silloin toinen...! Hänen päätään alkoi huimata ja hänet
valtasi outo, kiihottava tunne, joka sai hänen sieramensa laajenemaan:
ikäänkuin hän olisi koettanut _nähdä_ kuinka kaikki tuo oli
tapahtunut. Ja niinkuin hän olisi nähnytkin--toiset salaisessa
yhteydessä, nauravan hänelle petetylle--herra Jumala!
Hän tarttui uudelleen rahiin ja paiskasi sen silmät säkenöiden niin,
että lattia jyrähti kuin halki revähtäen.
Samana hetkenä astui Hanna sisään.
Hän näki yhdellä silmänräpäyksellä kaikki: kumossa olevat esineet ja
sirpaleet, Uutelan vääntyneet kasvot. Tyttö syöksyi aivan hänen
eteensä ja rukoili kädet ristissä hätäisesti:
»Antakaa anteeksi--Jumalakin antaa!--Älkää tehkö pahaa Mantalle--älkää
olko isälle vihainen--isä on niin paljon kärsinyt!--Uutela on niin
hyvä--Jumala kaikki tietää--kärsikää, kärsikää--Jumala auttaa!»
Mutta Uutela tuskin tajusi kuka puhui ja mitä hän sanoi--hän oli
kokonaan toisten, kauhistavien voimien vallassa. Hän oli yhä
näkevinään petturit, tuon inhottavan näytelmän, joka nyt suuntasi
tartuttavan vimmansa häntä itseään kohti, herättäen vaistoja, jotka
olivat jo vuosia sitten sammuneet.
»Sisaresi on portto!» huusi hän oudolla äänellä, ikäänkuin
kammottavasti riemuiten että niin oli.
Se sai tytön aivan sekaisin. Hän taas rukoili:
»Manta on tehnyt syntiä--Manta on huono ihminen--Uutela ei
tiedä--Manta ei tahtonut naimisiin--Manta oli niin nuori--Manta
itki--minä tiedän--kärsikää, kärsikää!»
Vaan Uutela ei kuullut eikä nähnyt. Hänet oli vallannut kamala tunne,
jossa kiehui sekaisin loukattu miehenkunnia, kostonhalu ja vielä joku
kauhea, josta hän ei ollut itsekään selvillä mitä se oli. Rikostoverit
ikäänkuin vetivät häntä samoille poluille--verisesti kostamaan heille,
Keskitalolaisille, omalle nuhteettomalle entisyydelleen,
kunniallisuudelle, koko ihmiselämälle--juuri noilla samoilla aseilla,
joilla häntä itseään oli haavotettu.
»Nyt minä menen sen _Sohvin_ luo!» sähisi hän hammastensa välitse
itkun ja naurun sekaisella äänellä. »Tehdään nyt äpärälapsia koko
talon väki!»
Tyttö katsoi kauhistuneena, niinkuin ei hän olisi Uutelaa enää
tuntenut, ja rupesi vapisemaan.
Uutela jo meni oven luona.
Silloin tyttö syöksyi hänen jälkeensä ja tarttui kuin hukkuva Uutelan
käsivarteen:
»Älkää menkö--rakas Uutela--älkää häväiskö--itseänne--sukua--on jo
niin paljon häpeätä--Uutela, rakas Uutela.»
»Laske irti!» huusi Uutela. Hän astui kiivaasti ovellepäin, niin että
tyttö vetäytyi polvilleen.
Mutta tämä ei hellittänyt, vaan tarttui sitä epätoivoisemmin Uutelan
takin liepeeseen ja hänen polviinsa. Hän oli käynyt kasvoiltaan
valkoiseksi kuin palttina, siniset silmät tuijottivat pelästyneen
mielettöminä.
»Armahtakaa!» höpisi hän koettaen viimeisillä voimillaan kiertää
kätensä Uutelan polvien ympärille. »Uutela--Uutela...»
Sitten kädet äkkiä irtautuivat--lattia kolahti.
Kun Uutela kääntyi, näki hän tytön makaavan liikkumattomana lattialla.
Hänelle tuli hirmuinen hätä.
»Hanna, Hanna!» puheli hän ja nosti tytön hiljaa istumaan, tukien
häntä käsivarttensa varassa.
Tyttö raotti silmänsä ja katseli niinkuin se, joka ei tunne missä on.
»Hanna, Hanna! Täällähän minä olen--en minä mihinkään mene--en
mihinkään.»
Silloin tyttö ikäänkuin havahtui ja katsoi Uutelaa silmiin. Siinä
katseessa oli kiitollisuutta, kärsimystä, lapsen rakkautta.
»Jokohan nyt jaksaisit?» kysyi Uutela, nostaen hänet hiljaa seisomaan
ja vieden melkein kantaen penkille istumaan.
Tyttö koetti hymyillä, mutta oli niin raukea, että Uutela piti yhä
häntä tukien kädestä.
»Eihän Uutela tee mitään?» kysyi hän harvaan, tuskin kuuluvasti.
»En», vastasi Uutela ja vaipui raskaasti penkille. »Me olemme kaikki
syntisiä...»
Hänet valtasi niin masentava häpeän tunne sen johdosta, mitä hän äsken
oli ajatellut ja puhunut, ettei hän voinut enää katsoa tyttöön, vaan
kääntyi poispäin. Kuumia kyyneleitä alkoi tipahdella harvakseen
ikkunanlaudalle, johon hän kyynäspäätään nojasi.
Tyttö vaipui lattialle, painaen päänsä käsiinsä penkkiä vasten, ja
alkoi itkeä raskautetun sydämen kauan pidätettyjä kyynelvirtoja.
11.
Yö oli joutunut.
Kuu kulki teräväkärkisenä rataansa Tähdet tuikkivat pistävinä. Taivas
oli kylmä ja korkea.
Alla lepäsivät autiot hanget.
Siellä täällä lumikentän keskellä nukkui joku yksinäinen talo. Talojen
vieressä vartioivat tummat, aavemaiset varjot.
Mutta pitkin kenttää kulki vihainen viima, yökoleana ja yksinäisenä.
Se tuli vaarojen kaidasta portista hiljaisena kuin huokaus, mutta
leveni kentällä kylmänväkeväksi puhallukseksi. Se lakaisi pitkät
taipaleet tyhjää, kunnes jostain tuiskujen kasvattamalta tieltä tai
kunnaan töyräältä sai kahmalon irtainta lunta--harmahtavalla hangella
juoksi valkeanvirisevä aalto.
Aukean reunamilla ja vaarojen rinteillä katseli kylmäntotinen, hiljaa
huoahteleva metsä.
* * * * *
Tämän autiuden keskellä, kaitaisen järven lakealla jäällä kulki
yksinäinen mies--etukumarassa, molemmat kädet lyhyen takin taskuihin
työnnettyinä.
Vähänajettu tie oli äskeisen pyryn jäleltä epätasainen ja
tupertava. Kulkija tuijotti omaan lyhyeen varjoonsa, joka häilyi sinne
tänne hänen horjahtelevien askeleittensa mukaan.
»Niin olen nyt minäkin», ajatteli hän, »yhtä irrallinen ja
häilyväinen.»
Viima vihlasi vihaisemmin, mutta hän ei sitä tuntenut.
»Miksi näin piti tapahtua?» ajatteli hän taas. »Minun elämäni on
ollut nuhteeton ja kunniallinen. Harvoin mahtaa tämmöistä
sattuakaan. Miksikä juuri minulle piti tämä kolaus?»
Hän huomasi äkkiä kuunvaloiset rantatörmät suoraan edessään ja
pysähtyi--hän oli tullut järven päähän.
»Tästä minun pitäisi kääntyä?» huoahti hän raskaasti. »Vaan mitäs
minulla on enää siellä tekemistä?»
Hän tunsi sellaisen yksinäisyyden ja autiuden sielussaan, että jos
hänen edessään olisi ollut avanto, niin hän olisi aivan yhtä hyvin
voinut astua eteen- ja alaspäin, kuin kääntyä takaisin.
»Olen aina ihmetellyt kuinka ihmiset voivat sellaista tehdä. Nyt en
ihmettele. Kun ei ole maailmassa enää mitään, niin... Ja minulla
ei ole mitään--eikä ole ketään, joka kaipaisi--Karoliinaa
lukuunottamatta...»
Viima viilsi kylminä neuloina hänen ruumiinsa läpi--nyt hän sen tunsi,
kun oli pysähtynyt.
Hän kääntyi hitaasti. »Onhan yhdentekevää minnepäin kävelen», ajatteli
hän.
Mutta hänen ajatuksensa olivat sisarta muistaessa kääntyneet uusille
laduille.
»Nyt ne paiskasivat minulle vielä kerran _äpärän_ vasten silmiä!»
kuohui hän katkerana. »Ja ehkä _renkipojankin_? Ehkä renkipojan
äpärän entiselle renkipojalle ja äpärälle! Se vasta teko oli!»
Hän oli niin kuohuksissaan, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi--nyt
kun viima hänen käännyttyään uhoi vasten kasvoja.
Ja niin hänen aivojensa läpi kulki koko hänen entinen elämänsä aina
tähän yöhön saakka. Isättömän pojan ilottomat lapsuudenvuodet,
vuosikymmenien taistelu, vastukset ja menestys, työn ilo, nuortuva
vanhuus, joka ikäänkuin vain lämpeni ja syveni loppua kohti--niinkuin
hyvän peltomiehen vaot syvenevät vuosi vuodelta.--Nyt tämä!
»Luulemme olevamme isännät ja herrat elämämme yli», jatkoi hän
mietteitään. »Silloin tulee pieni sallimuksen mutka ja kaikki
hajoaa--toinen mies tarttuu ohjaksiin ja sanoo: minä tässä isäntä
olen!»
Hän tunsi sinä hetkenä sallimuksen käden suureksi monisyltäiseksi
kämmeneksi, joka laskeutuu näkymättömänä takaapäin ihmisen hartioille
niin raskaana ja musertavana, ettei voi paikaltaan liikahtaa, eikä
enää ymmärrä mitään, ainoastaan tuntee sen painon.
»Ja onko tämä nyt Jumalan tahdosta?» ajatteli hän taas. »Mitä hän
minusta tahtoo? Olisin minä luullut noita neuvottavia olevan muita
ennen minua--niin minusta on näkynyt. Mitä hän tällä tarkottaa?»
Vaikka hän olisi kuinka miettinyt, niin hän ei voinut tuota tarkotusta
ymmärtää. Kelvottomat ihmiset--niin hän päätti--tässä olivat rypeneet
synnissä ja sitten vierittäneet kurjuutensa syyttömän niskoille.
»Tämäpäs merkillistä seulomista on!» huudahti hän ajatuksissaan.
»Ihminen koettaa ja koettaa parastaan--ja sitten tämmöinen loppu. Tätä
vartenko tässä on eletty? Mitä elämä sitten oikein on?»
Hän oli pysähtynyt ajatuksissaan. Hän kohotti päänsä ja katseli
ympärilleen kuin vastausta etsien.
Mutta kukaan ei vastannut. Kaikki oli yhtä kylmää, autiota ja mykkää
kuin hänen oma sielunsa.
»Elämä», päätti hän, »mitäs se muuta on kuin niinkuin tuo
tie. Kiemurtelee, tupertelee, ja tuolla jo häviää näkyvistä. Ja
ihminen on kuin nuo lumenrakeet, joita tuuli tuossa lennättelee. Nyt
tuonne--hetken päästä tänne--aina niinkuin tuuli heittelee.»--
Hän lähti jälleen eteenpäin.
»Menisinköhän papin puheille?» ajatteli hän hetken päästä. »Jos se
osaisi sanoa mitä tässä olisi tehtävä.»
Hän kulki pitkät matkat ajatellen tätä asiaa puolelta ja toiselta.
»Kyllä se sentään saapi jäädä», päätti hän vihdoin. »Ovat liian
nuoria, niin kappalainen kuin rovastinsijainen.--Mitäs ne
_tämmöisissä_ asioissa! Taitaa olla vain yksin selviteltävä--kun
se on yksin kannettavakin...»
Hän ajatteli kuitenkin edelleen, että olisi sentään kuin kuorman
kevennystä, jos voisi jonkun kanssa puhua.
»Paremminkin poikain kanssa», arveli hän. »Ne ovat hyviä poikia--ja
nyt minä niiden silmäykset ymmärrän: ne ovat kärsineet jo ennen
minua.--Vaan eihän sokea voi sokeata taluttaa.»
Hän huomasi tulleensa tien haaraumaan, ja pysähtyi hätkähtäen. Siinä
pieni sivutie nousi rinnettä ylös.
Siellä seisoi Hovi kuolleena ja aavemaisena. Hän näki korkeitten
koivujen varjojen huojuvan salaperäisesti hangella ja kuuli niiden
jäätyneitten varpujen hiljaisen kahinan ja naksahtelun viiman
kynsissä.
Ja tuolla oli riihimäki! Vanha, vinoon löngähtänyt riihi näkyi olevan
kaatumaisillaan--uudet hirsikasatkin näyttivät niin sortuvan
pelottavilta kuun kelmeässä valossa.
Kaikki nuo, jotka vielä muutamia tunteja takaperin tuntuivat omaisilta
ja rakkailta, näyttivät nyt kuolleilta ja luotaan karkottavilta.
Hänelle kiertyi vedet silmiin.
»Ei, eteenpäin minun täytyy, vaikka maailman loppuun!» Hän lähti taas
astumaan.