häntä värisytti. Niin hän pysähtyi ja jäi miettimään.
»Voinhan sentään maata tämän yön pirtissä--menen sitten aamulla minne
menen.»
Kun hän astui rinnettä ylös, niin hänet yllätti kammottava tunne--hän
tunsi äkkiä itsensä _vanhaksi_.
Jalat tuntuivat taipumattoman jäykiltä. Niinkuin hän olisi ollut vanha
käyristynyt katajaseiväs, joka vain oman käyryytensä jäykkyydellä
vielä ponnisti eteenpäin.
»Mitähän vanhuus onkaan?» kysyi hän kauhistuneena. »Ei se aina ole
sairautta ja heikkouttakaan--se on muuta.»
Pirttirakennuksen edustalle päästyään hän pysähtyi, katsellen sitä
kuin vierasta taloa.
Silloin hän huomasi hämmästyksekseen Mikko-kissan istuvan katolla
uuninpiipun reunalla.
Se teki häneen omituisen vaikutuksen. Niinkuin se olisi ollut uusi
ilmiö tuossa suuressa käsittämättömässä elämänarvotuksessa, joka tänä
yönä oli hänen eteensä avautunut.
»Onko sinullakin sellaisia aatoksia, joita pakenet tuonne miettimään?»
ihmetteli hän.
Hän katseli pitkän aikaa ja tunsi itsensä liikutetuksi. Tuntui
omituiselta, mutta samalla lohdulliselta, että tuolla pään päällä oli
toinenkin elävä olento, joka hautoi yksinäisiä ajatuksia aivan
niinkuin hän itse hautoi.
12.
Päivä kului päivän perään Uutelan tietämättä oliko hän elävä vai
kuollut.
Hän eli yksinäisen ihmisen sisäistä elämää. Tänään korvensi tämä
tuska, huomenna toinen, tänään hän oli löytävinään jonkun selvyyttä
lupaavan rihmanpään, jo huomenna vaipui takaisin pimeyteen.
Yhden ainoan asian hän selvästi tunsi--ettei hän voinut toistaiseksi
mitään tehdä eikä minnekään lähteä, ennenkun pääsisi itsestään ja
elämästään selvyyteen.
Sen hän myöskin tunsi ytimiään myöten, että vanhuus oli hänet
lopullisesti yllättänyt, että hänen elämänlankaansa piti enää vain
hauraat päällyskuidut koossa.
* * * * *
Kun hän ensi kerran näki nuoren emännän, niin hän luuli olevansa
tyyni, niinkuin hän oli päättänyt tyynesti tiensä kulkea, tuli lopuksi
mikä tuli.
Mutta kun hän tahtomattaan osui katsahtamaan hänen pyöristyneeseen
vartaloonsa, niin hänet valtasi uudelleen kammottava halu mennä luo ja
sanaa sanomatta kuristaa hänet. Tai ainakin astua hänen eteensä ja
sylkeä häntä kaikkein nähden silmille sekä samalla huutaa koko
maailmalle se vääryys, mikä häntä kohtaan oli tehty.
Hänellä oli kuitenkin sen verran malttia, että ennätti ajatella
mihinkä se voisi johtaa. Ja kun hän näki Riitan vaanivan katseen, niin
hän koetti hymyillä, vaikka rinnassa yhä kuohui.
Hän ymmärsi nyt että Riitta tuon kaiken arvasi, oli kai arvannut jo
aikoja sitten. Silloin hänen ylpeytensä, yhteinen perhe- ja
hämäläistunteensa nousi uhmaavaan vastarintaan.
Kun hän nousi pöydästä, niin hän pakotti itsensä sanomaan ohimennen
nuorelle emännälle pari sanaa--jotta sen sai ymmärtää sekä Riitta että
sitä tietä muut, että tähän ei sivullisen sopinut sormeaan pistää.
Mutta sisäisesti häntä inhotti. Varsinkin iltasin, kun hän ihmishävyn
vuoksi oli pakotettu menemään samaan kamariin Mantan kanssa. Hän tosin
ikäänkuin ummisti silmänsä kaikelle, makasi erossa eikä koskaan
puhunut kahdenkesken mitään, vaan tekeytyi heti nukkuneeksi. Mutta
hänestä tuntui niinkuin hänet joka ilta olisi viety kidutuskammioon,
ja ensi aikoina hänen piti purra hammasta pidättyäkseen purkaumasta.
Vaan mitään muutakaan hän ei toistaiseksi voinut--vain kitua ja
vaieta.
* * * * *
Hän oli monesti koettanut tunkeutua asian ytimeen, tyynesti ja
puolueettomasti.
Olihan totta, että hän itse oli tähän avioliittoon halunnut. Mutta
että se olisi ollut Mantalle enemmän kuin kenellekään muulle
Keskitalon väestä vasten mieltä, siitä hänellä ei ennen ollut
aavistustakaan.
Nyt oli Hanna kuitenkin tuona onnettomana hetkenä sanonut jotain
sentapaista.
Tosin iällä oli eroa, sen hän myönsi. Mutta mitään tavatonta siinä ei
ollut, eikä tämä suinkaan ollut ainoa senlaatuinen tapaus. Ja miksei
Manta ollut sanonut silloin suoraan? Ei kai hän olisi ketään väkisin
nainut.--Miksei? Siinäpä se juuri vääryys oli!
Silloin hän muisti Keskitalon ja miten tärkeä hänen huonoille
asioilleen tämä naiminen oli ollut.
Keskitalo tässä syyllinen on! päätti hän. Jos hän olisi silloin
sanonut kuin mies: minä mielelläni tahtoisin, mutta tytär ei tahdo,
niin asia olisi ollut selvä.--Sitten ne Savoon pakenemiset ja muut
jalkajuonet!
Hänen vihansa alkoi kiehua Keskitaloa kohtaan. Hän päätti vetää tuon
raamattua lukevan ketun kaikesta tilille.
Mutta aina silloin tuli Hanna sinisine hätääntyneine silmineen ja
ristiinpuristettuine käsineen väliin--»älkää olko isälle vihainen, isä
on niin paljon kärsinyt!»
Tietysti, sen hän kyllä ymmärsi ja oli nähnytkin. Mutta se konna ei
ollut kärsinyt vielä kymmenettä osaakaan siitä, mitä oli ansainnut!
Niin kuluivat päivät Uutelan voimatta koskaan ottaa päättävää askelta.
He ikäänkuin välttivät toisiaan, eivätkä katsoneet koskaan toistensa
silmiin enemmän ruokapöydässä kuin muulloinkaan. Ja kun he puhuivat,
niin se koski ainoastaan käsillä olevaa asiaa tai työtä ja supistui
välttämättömiin sanoihin. Heidän välinsä olivat loppuneet.
Yksi asia oli Uutelalle selvä--että Keskitalon ja koko perheen piti
saada _kosto_, pelottava ja hirmuinen kosto, niinkuin heidän
tekonsakin häntä kohtaan oli ollut.
* * * * *
Keskitalolle nämä ajat olivat yhtä raskaat kuin Uutelallekin.--Entisen
levottomuuden sijaan oli tullut hiljaa jäytävä murhe.
Häntä vaivasi se, että heidän välinsä olivat yhä selvittämättä. Sillä
hän oli vilpittömästi halunnut täyttä selvitystä, nähtyään miten
ankarasti asia Uutelaan koski. Silloin se oli jäänyt, koska hän piti
parempana antaa Uutelan hiukan rauhottua. Mutta kun se ei tullut
silloin tehdyksi, niin se oli yhä jäänyt.
»Ehkä hän ymmärtää muutenkin kuinka kaikki on käynyt», ajatteli
hän. »Ja ehkä se on lopultakin hänelle parempi, ettei siitä puhuta,
koskei hän näy sitä itse haluavan.»
Mutta se yhä vaivasi häntä.
»Kun minä tietäisin mitä hän oikein sisässään hautoo?» tuskaili hän
toisinaan. »Kun hän kerrankin puhuisi--kiroisi, sadattelisi, ja vaikka
löisi, niin sekin olisi parempi!»
Hän oli pitkät ajat siinä toivossa, että Uutela itse purkautuisi ja
siten syntyisi selvitys.
Mutta Uutela oli vaiti ja hänen oma kuormansa oli päivästä päivään
sama.
Siihen liittyi vielä toinenkin huoli: kun edes Manta pysyisi
ihmisittäin! Sellaisessa tilassa olevasta ei mitään tiedä, vaikka
järveen menisi. »Tässä on niin monta vartioitavaa!» huokaili hän
raskaimpina hetkinään.
Viimein hän ikäänkuin tylsistyneenä jätti kaikki Jumalan
huomaan--varsinkin kun Uutela näytti kuitenkin tyyntyneen.
»Ehkä on parasta, että asiat kulkevat niinkuin ne itsestään kulkevat»,
ajatteli hän.
* * * * *
Uutelan ajatukset palasivat yhä nuoreen emäntään.
Tuo ihminen oli hänelle kuin arvotus. Selvää oli, että hänen
itsensäkin täytyi kauheasti kärsiä nykyisessä tilassaan.
Eräästä asiasta olisi Uutelan ennen muita tehnyt mieli saada
selvä. Oliko hänen aikaisempi elämänsä ollut puhdas? Nytkö vasta hän
lankesi, ja mikä oli perimäinen syy että hän teki näin julman teon,
jos entisyys oli kunniallinen?
Mutta mitenkä hän olisi siitä saanut selvän, paitsi ottamalla koko
asian puheeksi.
»Jos hän edes katuisi ja pyytäisi anteeksi!»
Ensi aikoina Uutela toivoi ja odotti sitä joka päivä. Ja hän oli
toisinaan huomaavinaan sentapaisia oireitakin--niinkuin rikollinen
olisi ollut nöyrempi, katseessa kuin anteeksipyynnön alku--puuttui
vain ensimäinen sana.
Uutela koetti pakottaa sen sanan esille--hän ikäänkuin pysähtyi
katseineen odottamaan. Mutta kun ei siitä ollut apua, niin hän tahtoi
hänet katseellaan lävistää: etkö ymmärrä mitä olet tehnyt?
Vaan silloin hän sai itse hämmästyä--nöyryys oli kuin poispyyhkäisty,
noista silmistä tuikahti häntä vastaan uhma ja viha.
»Mitä tämä merkitsee?» kyseli hän hämmentyneenä. »Se ei ollut enää
syyllisen katse.»
Ja niin hän alkoi taas miettiä.
»Onko tuolla ihmisellä miehen luonto, semmoinen ettei salli toisen
sekaantua asioihinsa? Ja käsittikö hän nyt tämän naimisen
sekaantumiseksi--ja tahtoi näyttää? Ja kun oli nainen, niin näytti
järjettömällä ja kauhealla tavalla?»
Niin hän kyseli. Ja silloin vyyhti alkoi käydä yhä
sekavammaksi. Tiesikö kukaan heistä mitä toiset olivat ajatelleet,
tehneet ja tarkottaneet? Vai kulkivatko he kaikki kuin sumussa, kukin
omia teitään, vaikka ulkonaisen elämän puolesta yhteenkuuluvina?
Kaikki kärsivät, sen hän näki, ja tuo muuttopuuha alkoi nyt kuvautua
hänelle tavattomana epätoivon tekona.
Se ikäänkuin lauhdutti hänen katkeruuttaan Keskitalolaisia
kohtaan--tuo, että he kaikki kärsivät. Heidän varmaan pitäisi puhua
keskenään, ajatteli hän, koska he kuitenkin olivat yhteiseen
onnettomuuteen sidotut.
Mutta kuka alottaa? Hänelle se oli mahdotonta, niin hän
tunsi--toisten, syyllisten, siinä oli alku tehtävä.
* * * * *
Oli kuitenkin yksi, jonka kanssa hän puheli.
Uutelan täytyi tunnustaa, että ellei Hannaa olisi ollut ja elleivät he
olisi tavallaan kuin yhdessä tätä kuormaa kantaneet, niin hän ei olisi
kestänyt.
Häntä ensin kovasti hävetti, että pahahenki oli saanut hänet silloin
niin valtaansa, että hän, vanha mies, oli tuon viattoman tytön edessä
puhunut sellaisia kauheuksia.
Mutta kun Hanna, ensi kertaa sen jälkeen hänet tavatessaan, katsoi
niin vilpittömästi silmiin ja ikäänkuin yhä toisti: kärsikää,
kärsikää, Jumala auttaa--niin hän ajatteli: ehkä hän sen ymmärsi.
Ja niin heidän välilleen syntyi varma suhde--isän ja tyttären
suhde. Tai enemmänkin: niinkuin tuo hento tyttönen olisi tahtonut
sovittaa mitä muut olivat rikkoneet.
Kun he tulivat toisiaan vastaan, niin he aina sanoivat ohimennen
jotain--katseilla. He ymmärsivät niin hyvin toistensa katseista
kaikki.
Aamuisin he tapasivat tavallisesti ensi kertaa separaattorin
ääressä--Uutelan kiertäessä konetta ja Hannan hoitaessa maitoja. Se
oli heidän hiljainen puheluhetkensä.
»Kuinkas tänään on?» kysyi Hanna sinisine katseineen nostaessaan
maitoa separaattoriin.
»Paremmin», nyökäytti Uutela kohottautuen koneen kammesta. »Ehkä tämä
tästä tasaantuu.»
»Niinkö?» vastasi tyttö iloisempana. Sitten he jatkoivat keskustelua
koko separoimisen ajan.
»Hänen kanssaan minä voisin puhua asian selväksi», ajatteli Uutela
toisinaan. »Hän tietää kaikki ja ymmärtää kaikki.»
Mutta hän ei olisi mistään hinnasta niin tehnyt eikä särkenyt sitä
hiljaista luottamusta, mikä heidän välillään oli.
* * * * *
Mutta itse asia pysyi ennallaan.
Uutela tunsi itsensä kuin rengiksi, joka huomaa mahdottomaksi enää
jatkaa palvelusta, mutta ei kuitenkaan rupea rivosuiseksi, vaan
koettaa äänetönnä ja raskasmielisenä raataa vuotensa loppuun.
Loppuun? Sepä se oli hänet epätoivoon painaa. Milloin tämä loppuu? Ja
mikä tämän loppu on?--Hän ei jaksanut koskaan ajatella sitä perille
saakka.
Joskus hän mietti: jos eroaisin sovinnossa, sanaa sanomatta--jättäisin
heille kaikki ja menisin omaa tietäni? Silloin tästä pääsisin ja
löytäisin rauhan.
Mutta häntä kauhistutti sekin ajatus, se häväistys, minkä hän sillä
teolla saattaisi koko hämäläisnimelle ja heille kaikille--kun asia
kuitenkin oli tavallaan yhteinen.
Niin kuluivat päivät. Aika kulki eteenpäin, vaikka elämä näytti
seisahtuneen.
13.
Pääsiäisenä hänelle vihdoin välähti ensimäinen valon säde.
Nuo päivät olivat heille kaikille jonkunlaista sisäisen levähdyksen
aikaa, jolloin raskaat ajatukset siirtyivät hetkiseksi toisaanne.
Vanhempi väki painautui juhlamuistoihin, Helka puolestaan kiikkui päivät
pitkät hämäläisessä pääsiäiskeinussaan, jonka veljet olivat laittaneet
ja jonka ääressä nuo jurot pojatkin ilostuivat uudelleen lapsiksi, sillä
he _tahtoivat_ ilostua.
Uutelan elämässä se muodosti käänteen.
Jo kiristorstai-yön vanhat kansantarinamuistot ja varsinkin sitten
kärsimyshistorian lukeminen johti hänet uudelleen itseään
tutkimaan. Siellä, kärsimyshistoriassa, oli ihmisiä, jotka olivat
vaikeana hetkenä kieltäneet totuuden ja sitten kärsineet
tunnonvaivoja. Häneen jäi tuosta kaikesta tällainen tunto: oliko
hänkin, Uutela, ehkä jotain kieltänyt ja lauloiko nyt hänelle,
niinkuin muinen Pietarille, muistuttaja?
Silloin hänelle selvisi, että hän todellakin oli jotain kieltänyt,
uskaltamatta koskaan penkoa pohjia myöten omaa osallisuuttaan asiassa.
Ikäänkuin Karoliina-sisar Hämeestä olisi tullut pääsiäishankia myöten
hänen luokseen ja sanonut:
»Emmekös me, veli, siitä silloin keskustelleet? Ja enkös minä
varottanut?»
»Niin on asia», täytyi hänen myöntää. »Kyllähän siitä oli puhe.»
»Mutta sinä vain tahdoit nuoren, ja nyt tuo nuoruus ja iän ero juuri
taisi tähän kompastukseen viedä.--Ethän sinä olisi vanhasta
huolinutkaan?»
»En, en olisikaan», vastasi hän rehellisesti.
Ja kun hän oli joutunut tähän saakka, niin hänen täytyi mennä vieläkin
pitemmälle--asioihin, joita ainoastaan hän itse tunsi.
»Totta sekin on», myönsi hän, vaikka se tunnustus pusersi tuskan ja
häpeän karpalot hänen otsalleen, »totta on, että minä joskus lankesin
siihen synnilliseen ajatukseen, että Maija-vainaa ikäänkuin eli liian
kauan--kun minä olin alunpitäin toisin ajatellut ja olisin sen niin
tahtonut.»
Hän tärisi sisällisestä liikutuksesta ajatellessaan millaisia haluja
ihmisen sydämen pohjassa riehuukaan, kun ne vain uskaltaa tunnustaa.
»Totta», jatkoi hän myönnytyksiään, »en minä ottanut Keskitalon
tytärtä työn avun tähden--en myös rakkauden tarpeesta--en mistään
tarpeesta--kyllä se oli muuta.»
Silloin hän ymmärsi, ettei heidän välillään ollut mitään oikeata
avioliittoa ollutkaan. Tai oikeastaan hän oli jo jonkun aikaa sen
ymmärtänyt, vaikkei tahtonut sitä tunnustaa. Hän tunsi rikkoneensa
elämän lakia vastaan kiinnittäessään itseensä nuoren ihmisen, jonka
toiveita ja tarpeita hän ei ollut ottanut lukuun, vaan ajatellut
ainoastaan itseään. Siis syyllinen, kanssarikollinen--hän itse!
Se oli raskas lopputulos, joka oli ensi hetkenä hänet maahan
murtaa. Tähänkö nyt päättyi hänen pitkä, kunniallinen elämänsä?
Mutta siitä murtumuksesta myös kirposi lohdutus--se selvyys, jota hän
oli viikkokausia turhaan etsinyt. Hän ymmärsi nyt miksi tämän kaiken
oli täytynyt tapahtua: että hän vain sovitti hairahdusta, jonka
salaiset juuret ulottuivat aina nuoruusvuosiin saakka.
Nyt hän ymmärsi elämän--tuon järkähtämättömän ankaran, mutta siitä
lohdullisen, ettei se rangaissut syyttömiä, niinkuin hän oli vielä
äsken epäillyt.
* * * * *
Vähää tämän jälkeen hänen sieluunsa pilkahti toinen vielä kirkkaampi
säde.
Se lähti siitä masentavasta tunnosta, ettei heidän välillään ollut
oikeata avioliittoa ollutkaan. Mutta se värähti eräässä suhteessa
riemuiseksi vapautuksen tunteeksi sinä hetkenä, kun hän ymmärsi, että
koskei heidän välillään ollut koskaan ollut ruumiillista yhteyttä,
niin he olivatkin vapaat ja puhtaat toisistaan!
Se ratkaisi koko heidän välinsä, tuon kaikkein kipeimmän
kohdan. Mitään loukkausta hänen miehenkunniataan vastaan ei siis itse
asiassa ollut tapahtunutkaan, kukaan ei ollut todellisuudessa astunut
hänen varpailleen. Ja tuo toinen--hän tosin oli rikollinen, mutta
avionrikkoja vain nimellisesti, koska he olivat mies ja vaimokin vain
nimellisesti.
Siitä hetkestä alkoi suuri, hiljainen rauha laskeutua hänen
sieluunsa. Elämä näyttäytyi nyt kokonaan uudessa valossa. Toisen teot
eivät liikuta toista; ulkonaiset, näennäiset siteet, joilla ihmiset
panevat niin suuren painon, eivät mitään merkitse. Ei vanhin vastaa
lapsestaan, ei lapsi vanhemmistaan, eikä mies vaimostaan. Kukin elää
täydellisesti omaa elämätään, hairahtuu, nousee, katuu, kärsii--aina
vain yksin.
Hän oli niin iloinen tästä uudesta elämänymmärryksestään, että hänen
silmänsä taas monesta aikaa säteilivät.
Samalla hänen suhteensa muihinkin muuttui. Tapaus yhä edelleenkin
lepäsi raskaana surun pohjana hänen elämässään, mutta hän ei ollut
enää kenellekään katkera, ei edes Keskitalolle.
»Kyllä sinäkin vielä saat läksysi!» ajatteli hän. »Olet jo hyvällä
alulla, ja yhä lisää tulee--sitten olet kypsä. Me käymme nyt
laiskankoulua, Keskitalo, vanhalla iällämme!»
Tuo uusi maailmanjärjestys alkoi näyttäytyä hänestä yhä valtavammalta.
»Kukin saapi töittensä jälkeen, kukin kohdastaan!» riemuitsi
hän. »Manta saapi--hänellä sitä taakkaa vasta onkin. Koko perhe saapi,
lapsetkin ojennuksekseen, ettei tarvitsisi kaikkea itse kokea. Ja
saapi aivan varmaan sekin, joka astui toisen miehen vuoteeseen, vaikka
luuli sen salaa tekevänsä.»
Hän ajatteli usein tätä uutta uskoaan. Kuinka monimutkainen ihmisen
käsitys on elämästä, ja kuinka yksinkertainen itse elämä on! Pitää
huolta vain itsestään ja vastaa omista teoistaan--siinä kaikki.
Uutela oli nyt täysin tyytyväinen koulunkäyntiinsä. Ja hän ilostui,
huomatessaan taas voittavansa takaisin kipinän muinaista
elämänhaluaan.
Hänellä tosin ei enää ollut noita entisiä tulevaisuudensuunnitelmia ja
Hovin uudestisynnytysriemuja, mutta hän tunsi kuitenkin kirveen
heilahtelevan voimakkaasti kädessään, kun hän nyt kevätkorvalla seisoi
uudella riihirakennuksella ja veisteli nurkkaansa. Hän tunsi
suorittavansa kuritushuonetyötä--mutta sekin työ oli tunnollisesti
tehtävä, koska se perustui oikeudenmukaiseen tuomioon.
Muutkin huomasivat tuon hänen muutoksensa. Aika, ajattelivat he,
lauhduttaa ja Uutela on ymmärtäväinen mies--juuri niinkuin he olivat
toivoneet.
Mutta se ei heitä vapauttanut. He katselivat pelon ja kunnioituksen
sekaisin tuntein tuota salaperäistä rauhallisuutta, jolla Uutela nyt
tietään astui.
14.
Mutta sekin tie oli kivinen ja kantoinen, sen sai Uutela pian kokea.
Itseensä nähden hän kyllä oli rauhallinen ja hänen suhteensa
Keskitalolaisiin oli selvä. Samoin oli aivan yhdentekevää mitä Riitta
ja loistenvaimot ehkä supattelivat.
Mutta kun hän joskus sattumalta tapasi kyläläisiä, niin hänen
tyyneytensä alkoi auttamattomasti järkkyä. Hän luki noista katseista,
että asia kaikessa alastomuudessaan oli jo kylän tietona. Hän näki
toisten silmänpilkkeessä ivansekaisia hymähdyksiä: että mies vielä
tuossa iässä sai lapsen! Se häntä kuohutti. Ja kun hän oli toisten
katseessa huomaavinaan säälintapaista, niin se kuohutti vielä enemmän.
Uutela huomasi nyt surukseen, ettei tuo hänen uusi uskonsa ollutkaan
yhtä helppo kuin se oli yksinkertainen. Hänen täytyi aivankuin kaksin
käsin pitää löytämästään pohjasta kiinni, ettei vain luiskahtaisi
entiseen avuttomuuteensa.
Mutta mikäli synnytysaika läheni, sitä vaikeammaksi hänen tilansa
kävi. Ilmestyi aivan uusi asian puoli--tuon kaiken pukeutuminen
näkyvään, ruumiilliseen muotoon, mikä tähän saakka oli liikkunut
ainoastaan ajatuksissa. Se uhkasi tulla hänen eteensä ja vaatia aivan
uuteen koetukseen.
»Mihinkä minä silloin menen, kun se tapahtuu?» kyseli hän
tuskaisena. »Täällä minä en sinä hetkenä voi olla, en vaikka mikä!»
Se ajatus kiusasi monet ajat, vaikka hän olisi koettanut kuinka
tyyntyä ja vakuuttaa itselleen, ettei se koskenut häntä vähääkään.
Silloin Keskitalo eräänä päivänä vapautti hänet tuosta painajaisesta.
Uutela näki heti että toisella oli jotain mielessä, vaan että hänen
oli vaikea sanoa.
»Jokohan se nyt siitä...?» ajatteli Uutela, tuntien itsensä
rauhattomasti liikutetuksi.
»On ajateltu... että jos Manta menisi kaupunkiin...
synnytyslaitokseen...?» sai Keskitalo vihdoin sanotuksi.
Uutela tunsi ohimoittensa lentävän kuumiksi.
»Mitä se minuun kuuluu, hoitakaa asianne!» teki hänen mieli huutaa
niin, että se samalla olisi ollut vastaus kaikkeen.
Mutta hän tuli tuosta onnellisesta käänteestä niin iloiseksi, että hän
vastasi kuin asianosainen:
»Niinkö? Se varmaan on kaikkein parasta.»
Hän tunsi taas seisovansa jaloillaan. Keskitalo hoiti asian, niinkuin
se hänelle kuuluikin.
* * * * *
Oli kevätpirteä toukokuun aamupäivä, kun nuorta emäntää lähdettiin
viemään asemalle.
Keskitalo valmistihe ajajaksi ja vanha emäntä mukaan
kaupunkiin-saattajaksi.
Muilla näytti olevan lähdön kanssa hommaa, mutta Uutela puuhaili
pellolla niinkuin tavallisesti.
Hän äesteli viimeisiä kaurankylvyjä järveen antautuvalla kotipellon
rinteellä. Hevoset vetivät vinhasti kevytkulkuista asetta, kuohkea
multa kiehui ja poreili sen piikkien välissä. Se kiehunta hyväili
ajajan silmää ja siitä kohosi tuoreen kevätmullan mieluinen tuoksu.
Uutela pysäytti hevoset rinteen laella, juuri siinä missä se lähti
järvelle päin painumaan. Hän ei jaksanut sitä viekotusta vastustaa,
sillä hänen oma mielensäkin oli viehtynyt keväiseksi.
Niinkuin rinne olisi iloiten värissyt auringon leikkiessä sen
harmaalla harjalla. Katse siirtyi alemma, järven hopeakirkkaalle
pinnalle. Kaunis tuo pitkänsoukka järvi olikin, kun sitä katseli nyt
näin avosylisenä! Katse siirtyi yhä eteenpäin, vastakkaisen rannan
vaaraksi kohoavalle rinteelle, jossa koivut kurkistelivat
heleänvihrein hiirenkorvin--takanaan ylempänä vakaa, tummanvihreä
havumetsä.
»Kauniit ovat paikat», myönsi Uutela. »En ole Hämeen puolessa
tämänluontoista nähnytkään.»
Sitten katse hypähti järven vasemman pään poikitse taas omalle
puolelle, suuntautuen avaran kotipellon pohjoiselle aukealle. Se
hyväili ensin Hovia vihertävine koivuineen, sitten riihimäkeä
valkeanhohtavine uutisseinineen, sen jälkeen peltoa, vihdoin sen
laidalla kohoavaa lepikkoa, jonka pitkänriippuvat kellahtavat urvut
paistoivat aina tänne saakka.
»On tämä koko hovi!» pääsi Uutelalta. »Kelpaa täällä--»
Mutta siihen se särähti murskaksi kuin näkymättömän käden
koskettamana. Uutela tunsi silmiensä hämärtyvän ja hänen tuli äkkiä
sanomattoman vaikea olla.
Hän kuuli samalla rattaanpyörien ratinaa ja kääntyi sen enempää
ajattelematta katsomaan.
Siellä Keskitalo, vanha emäntä ja Manta ajoivat hiljaa, käymäjalkaa
asemalle.
Uutela kääntyi äkkiä--hän ei jaksanut sitä näkyä kestää. Hän tempasi
lujasti ohjaksista ja pakotti hevoset miltei juoksuun.
Hän ajoi alas, sitten ylös--alas ja taas ylös--siirtyi toiseen
sarkaan--alas, ylös--yhä kiirehtäen hevosia, niin että ne alkoivat
höyrytä ja kuorskahdella. Niinkuin hänellä olisi ollut hengen hätä
sekottaa kosteaan, vastaanottavaan multaan tuo ääretön apeus, joka
hänet oli niin odottamatta vallannut.
Mutta sitten hänen täytyi pysäyttää--hän ei olisi voinut ajaa enää
askeltakaan eteenpäin. Häntä miltei vapisutti se ajatus, mikä nyt
hänen mieleensä lennähti:
»Kuinkahan monta surua näihin Suomen peltoihin onkaan haudattu?»
Hän oli joskus ennenkin tuntenut että maa oli ikäänkuin pyhä, suurella
vaivalla ja hiellä lunastettu. Mutta nyt hänelle selvisi aivan uusi
asia. Työ oli vain yksi puoli. Kuinkahan monta miestä on mahtanut
tähänkin peltoon haudata suuria, äänettömiä suruja--niinkuin nyt hän
hautaa--hautaa Keskitalo--ja hautaa pojat. Kukaan ei ajattele. Vilja
lainehtii, ihmiset astuvat huolettomina sarkoja pitkin, myyvät ja
vaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien
tuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.
Hän seisoi pitkät ajat syviin, juhlallisiin mietteisiin vaipuneena. Ja
kun hän vihdoin läksi eteenpäin, niin hän pidätti hevoset hiljaisiksi
ja astui miltei varpaisillaan tuota vuosisataista, vaivankosteata,
tuskanpyhää multaa.
* * * * *
Viikon päästä tuli kirje--ilmoitus että nuori emäntä oli synnyttänyt
pojan.
Ihmeellistä! Tiesihän hän että sentapainen ilmotus oli tuleva, mutta
kun se nyt tuli, niin se oli kuitenkin hänelle yllätys.
Hän ei voinut oikein selittää mitenkä hän oli johtunut sentapaiseen
tuntoon, niinkuin Manta sitä tietä olisi katoamassa koko talosta,
synteineen ja synnin hedelmineen. Ei hän sitä ollut ajatellut, oli
vain tuntenut--eikä sitäkään kuolisiko äiti ja lapsi, vai millä
tavalla tuo katoaminen tapahtuisi--vain häviäisivät ja olisivat
poissa.
Mutta nyt Manta eli, poika eli--rikos oli monikertaistuneena. Eikä se
elänyt vain Keskitalon väelle, vaan myös hänelle--»isälle».
Uutelan valtasi sellainen mielenkuohu, ettei hän voinut pysyä kotona,
vaan otti kirveen kainaloonsa ja läksi metsään. »Menen veräjiä
korjailemaan», ajatteli hän.
Hän kulki raskain, laahustavin askelin, katsettaan tiestä
kohottamatta.
»Tähänkö sitä nyt tultiin?» ajatteli hän. »Nytkö se taas tuli
takaisin, se tuska?»
Hän kulki kujatietä, sitten maantietä peltojen keskitse, sitten
metsäistä maisemaa, unohtaen kokonaan veräjät.
Noustuaan pitkän, loivan mäen hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja
istuutui tiepuoleen ojan reunalle.
Käki alkoi kukkua metsässä. Uutela kohotti katseensa.
»Siitä on nyt vuosi», ajatteli hän ja vedet herahtivat väkisin hänen
silmiinsä. »Vuodessa voi elää paljon, kokonaisen elämän.» Hän tunsi
että hänen elämänsä supistui lopullisesti tähän vuoteen.
»Samoin mahtaa olla Keskitalolaisten laita. Paljon nekin ovat tämän
vuoden aikana kokeneet. Sellainen on ihmiselämä!»
Hän kuuli askeleitten narahduksia tiellä.--Siellä tuli Rimpiläinen,
punottavana ja hyväntuulisena, heiskautellen vilkkaasti valkoista
keppiään.
Uutelan rinnassa alkoi taas kuohua.
»Jokohan sekin sen tietää...?» hätäili hän.
Rimpiläinen läheni.
»Paha sillä on mielessä», päätti Uutela, »kun on noin suu
syyringillä!»
Rimpiläinen tervehti ja jatkoi:
»No jo on hyvä kevät--soap' moanmies olla tyytyväinen!»
»Niin on--niin on.»
»Ja isännällähän sitä kuuluu olevan toisenniiloatuista ilon
syytä--olokoonpa onnee voan!»
Uutelan veri kuohahti koskeksi. »Sanonko nyt p:le ja läiskäytän kaikki
vasten silmiä niinkuin se on--niin loppuu onnentoivotukset ja
silmänvilaukset?»
Hän kuitenkin muisti olevansa hämäläinen ja hillitsi itsensä.
»Niin on... Kyllä onkin työväkeä tarvis--paljon on tässä töitä...»,
koetti hän vastata niin hyvin kuin taisi.
»Ka niin, ja sen hauskempoo voan, kun vielä nuin vanahalla
iällä.--Onko sitä isännällä jo paljonnii ikkee?»
Uutela pääsi ikäänkuin naurahtamaan:
»Mitäs minulla--vasta keski-iässä--ei vielä täyttä
seitsemääkymmentäkään.»
»Paljo sitä meinootta elleekin», nauroi Rimpiläinen. Hän piti pienen
loman.--»Ei oo tainnu' ennen olla lapsia--kun ei oo näkynnä?»
Uutelan veri alkoi taas kuohua, mutta hän malttoi.
»Oo, koko joukko!» vastasi hän katsoen Rimpiläistä suoraan
silmiin. »Jos olisivat elossa, niin ei tässä olisi hätääkään.» Häntä
inhotti--mutta savolaisen ei pidä päästä hämäläiselle nauramaan.
»Silloin nälkävuosina--polttotauti--vei monet perheet kuittiin.--Ei
tainnut täälläpäin niin kova ollakkaan?»
»Ei, ei ollunna», vastasi Rimpiläinen, naurahti ja vilautti silmää:
siitä savolainen aina pitää, että miehellä on sanat suussa! Nosti
hattua ja lähti yhtä hyväntuulisena eteenpäin.
Mutta Uutela vaipui entistä raskaampiin mietteisiin.
15.
Päivä, jolloin lapsen ristimisestä päätettiin, oli Uutelalle
ankara. Kaksi ihmistä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa
kanssa, piti yhdistettämän ainiaaksi isän ja pojan siteillä.
Tosin vain muodollisesti--sen Uutela tiesi ja se häntä piti
pystyssä. Mutta ne siteet olivat ankarat, sillä ne olivat
purkamattomat. Eikä asia koskenut ainoastaan häntä, vaan se oli
samalla petos sekä jumalallisia että ihmisellisiä lakeja
vastaan--synnin hedelmän kavaltamista avioliiton suojaan. Voiko hän
olla siinä petoksessa osallisena?
Mutta kun hän näki vanhan emännän tuskan, kun tämä esitti että
ristiminen voitaisiin suorittaa laitoksessa, ja luki hänen
katseestaan: kovin väärinhän tämä on, mutta auttakaa nyt, Uutela,
Jumalan tähden meitä saattamaan tämä asia loppuun--niin hän voitti
epäilyksensä. Mitäpä ulkonaisista laeista, kun vain sisäinen tulee
täytetyksi, ja tämä on nyt sen täyttämistä: kärsimistä kärsivien
kanssa.
»Nimeksi on ajateltu Kustaata...?» lisäsi emäntä aran kysyvästi.
»Se on hyvin ajateltu», vastasi Uutela. Hän ei voinut olla
nyökäyttämättä päätään tuolle kärsivälle vaimolle.
Ja niin hän taas tyyntyi siitäkin.
* * * * *
Mutta sinä päivänä, kun lapsi tuotiin kotiin, hänet valtasi uudelleen
tuska--ankarampi kuin koskaan ennen. Nyt hänen täytyy se _nähdä_,
ottaa vastaan _isänä_, elää saman katon alla, samassa huoneessa,
päivästä päivään, viikosta viikkoon... Kuinka hän voi tämän kestää...?
Keskitalo tuli hänen luokseen, kalpeana kuin kuolemaan tuomittu.
»Menenköhän minä asemalle?» kysyi hän soinnuttomalla äänellä.
Hän tiesi kysymyksensä tarpeettomaksi, mutta hän oli itse niin
levoton, että hänen täytyi saada vaihtaa edes joku sana Uutelan
kanssa, tutkiakseen missä mielentilassa tämä nyt oli.
»Mene sinä vaan», vastasi Uutela ja koetti nyökäyttää päätään. Mutta
Keskitalo huomasi, että hän oli kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipunut
ja puhui aivankuin ulkopuolitse itseään.
»Kun minä saisin ne vielä kunnialla kotiin!» huokasi Keskitalo.
* * * * *
Uutela koetti tehdä pientä kotinäperrystä, mutta siitä ei tullut
mitään. Hän unohtui alati miettimään ja hänen tuskansa kasvoi hetki
hetkeltä.--Hän läksi ulos pihalle.
»Menisinköhän poikain luo kesannolle--tai ehkä paremminkin metsään?»
ajatteli hän. »Täällä en voi olla.»
Hän läksi, mutta pysähtyi jo muutaman askeleen päässä.
»Mitäs siitäkään olisi apua--täytyyhän minun ne kuitenkin nähdä.»
Hän meni salinpuolen kuistille ja istahti penkille.
»Kun minä voisin asua erossa, jossain mökissä, ja käydä vaan täällä
työssä?» Hän rupesi aivan sitä asiaa ajattelemaan.
Silloin kuului kaukaa tuulen kantama pitkä vihellys. Hän kavahti
pystyyn kuin pistoksen saanut. Nyt se tulee--synti ja häväistys--
elävänä, hengittävänä, katselevana!
Hän tunsi täytyvänsä paeta piiloon, ja ryntäsi saliin. Alkoi kävellä
kiireisesti ympäri--tunsi lattian polttavan jalkojaan ja alkoi miltei
juosta. Sitten hän äkkiä pysähtyi.
»Nyt ne astuvat vaunusta alas. Kaikki vilkuttavat silmää ja nauravat:
kas kun ei »isä» ole tullut edes vastaan--hm!»
Hän tunsi tukehtuvansa.--Ulos!
Pihalle ennätettyään hän kuuli uuden vihellyksen.
»Nyt juna lähti--nyt ne nousevat kärryille--nyt ne tulevat.--Pois,
karkuun!»
Hän läksi, ajattelematta minne. Hän sattui kääntymään järvenrantaan
vievälle tielle ja riensi sitä myöten vinhaa vauhtia rinnettä
alas. Pois, kauas pois, ainiaaksi!
Hetkisen päästä hän kuuli kiireisiä juoksevia askeleita takanaan--hän
rupesi itsekin juoksemaan. Hän tuskin huomasi tulleensa rantaan, näki
kyllä veden avautuvan eteensä, mutta ei ajatellut hukuttautumista eikä
kuolemaa, vain tuota ainoata: pois, kauas pois! Vähääkään vauhtiaan
hiljentämättä hän juoksi järveen ja juoksi yhä vedessä matalaa rantaa
syvemmälle.
Silloin hän kuuli kirkasun takanaan ja huudon: »Uutela, Uutela,
Jumalan tähden!»
Se oli Hannan värähtävä, rukoileva ääni. Uutela pysähtyi kuin
kahlittu. Mikään muu voima kuin tuo ääni ei olisi sinä hetkenä kyennyt
häntä pidättämään.
Hän kääntyi ja näki tytön seisovan nilkkaa myöten vedessä, yhä jälessä
tulemassa.
Uutelan ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän viittasi kädellään Hannan
peräytymään, mutta ei tiennyt itse mitä tehdä. Astui muutamia
askeleita rantaan päin, mutta pysähtyi taas.
Silloin hän huomasi aivan lähellä veneen. Hän oikasi veden läpi sitä
kohti kuin viimeiseen pelastuksen korteen, tempasi sen yhdellä
nykäsyllä veden varaan, syöksyi suinpäin veneeseen ja tarttui
airoihin.
Hanna oli juossut samalle kohti ja rukoili:
»Älkää menkö, Uutela, älkää menkö! Armahtakaa vielä tämä kerta, Jumala
auttaa!»
Hannan rukous ja hätä häneen koski. Mutta hän ei voinut mitään puhua,
ainoastaan viittasi kädellään olkansa yli vastakkaiselle
rannalle. Sinne hän tahtoi--metsiin, pois, kauas pois! Hän alkoi
soutaa niin, että vesi kohisi kokan edessä.
Siinä soutaessaan ja tempoessaan hän näki tytön seisovan yhä rannalla
ja rukoilevan yhteenpuristetuin käsin. Mikä lienee ollutkaan, mutta
keskellä järveä hän muutti suuntaa ja alkoi soutaa suurta pyöröä,
veden yhä kohistessa vaahtona kokassa.
Hän souti yhden pyörön, souti toisen. Silloin hän tunsi: minun elämäni
on niinkuin tämä, pyörimistä paikallaan, pääsemättä minnekkään,--Ei,
nyt teen lopun, se on kuitenkin tehtävä!
Hän heitti airot valloilleen ja nousi seisomaan--silmänräpäys, ja hän
on päässyt!
Mutta hänen viimeinen katseensa hipasi kuin vahingossa rantaa. Siellä
seisoi Hanna, eteenpäin kurottuneena, kuin veteen syöksymäisillään
hänkin. Hän kuuli hänen jotain huutavankin, mutta hänen korvansa
humisivat niin, ettei hän erottanut mitä se oli.
Silloin hän tunsi, ettei hän voinutkaan--tuon tytön nähden--ja tuon
tytön tähden.
Hän raivostui että pelastuksen tie näin oli katkaistu ja että hänen
täytyi vaipua entiseen kidutukseen. Mitään ajattelematta hän kiskasi
takin päältään ja heitti sen veneen pohjaan, istuutui ja tarttui taas
airoihin.
Hän alkoi soutaa vihan ja epätoivon vimmalla. Vene hyppi ja
heilui--hän kuuristui ja ojentui kuin valkea haamu--vene hyppi mutkia,
airot rasahtelivat, vesi kiehui vaahtona--hän yhä syöksyi eteenpäin,
eteenpäin tuota päätöntä epätoivon rataa.
Hän oli soutanut kierroksen kierroksen perään, päätään nostamatta,
tietämättä missä oli. Silloin hän kuuli kohun läpi ääntä--jo erotti
sanoja: »Jumala auttaa--Jumala panee kuorman--Jumala auttaa
kantamaan!»
Ne olivat hänelle tylsiä sanoja, mutta hän oli niin väsynyt, että
airot aivankuin itsestään putosivat hänen käsistään. Hän katsahti ylös
ja huomasi olevansa lähellä rantaa. Vene oli käännähtänyt ja kulki nyt
sitä kohti. Itse hän istui voimatonna teljolla.
Vene lipui itsestään melkein rantaan. Hanna riensi veteen, sai kokasta
kiinni ja veti sen maavaraan.
Mutta Uutela istui yhä liikkumatta, tylsänä teljolla. Hiki juoksi
virtoina kasvoja alas ja täytti silmäripset, niin ettei hän nähnyt
eteensä.
Hän tunsi itsensä kuoleman väsyneeksi.
Kun hän vihdoin nousi rannalle, niin hän hoiperteli--astui muutamia
askeleita--kaatui suulleen--tarttui molemmin käsin ruohoon niin että
sormet tunkeutuivat syvälle mättäiseen heinänjuuristoon--veti itsensä
lujasti maahan kiinni--ruohon sisästä alkoi kuulua nyyhkytystä.
Tyttö istuutui hänen viereensä--itkien, hiljaa puhuen, ja taas itkien.
* * * * *
Keskitalo ajoi hidasta käyntiä Hovin kujatietä ja katseli levottomasti
pihalle.
Ulkona ei näkynyt ketään.
He tulivat jo aitan luo. Ei vieläkään ketään, ei edes Hannaa!
»Ehkä Uutela tulee, kun päästään oven eteen», lohdutteli hän itseään.
Ei ketään. Tulijat katsahtivat toisiaan silmiin, Keskitalon valtasi
pelko. Saatuaan naiset alas hän ei riisunutkaan hevosta, vaan sitoi
sen kiireisesti aitan seinärenkaaseen ja riensi sisään.
Hän kulki huoneesta huoneeseen--ei elävää sielua. Hänen polvensa
alkoivat vavista.
Silloin hän katsahti kuin pahinta peläten ikkunasta järvelle
päin. Siellä seisoi Uutela aivan lähellä rantaa--kädet taskuissa,
kokoonlyyhistyneenä, maahan katsoen. Aivan hänen edessään oli Hanna,
pitäen molemmin käsin Uutelan takin napeista ja, niinkuin näytti,
hiljaa puhuen.
Keskitalo ymmärsi että jotain oli tapahtunut ja jotain yhä
tekeillä. Se häntä kuitenkin lohdutti, että Hanna oli seurassa.
Samassa tuli vanha emäntä levottomana sisään.
Keskitalo viittasi hänet ikkunan luo ja näytti rantaan päin.
He näkivät Uutelan ja Hannan tulevan yhdessä hitaasti ylöspäin,
katsahtivat toisiaan silmiin ja huokasivat raskaasti.--Nyt se
lopullinen lähestyi!
Tulijat pysähtyivät, Uutela näytti nyökäyttävän Hannalle
päätään--sitten he erosivat. Tyttö tuli keittiöön, mutta Uutela näkyi
kulkevan ajatuksissaan pirttiin päin.
Hanna oli niin kalpea, että he eivät uskaltaneet häneltä kysyä muuten
kuin katseillaan. Tyttö vastasi samoin, levollisesti ja varmasti:
odottakaa!
Mutta Keskitalo katseli yhä levottomasti pihanpuoleisesta ikkunasta.
Vihdoin hän näki Uutelan tulevan. Hän tunsi rintaansa kuristavan niin,
että hän tuskin sai henkeä vedetyksi. Hän rupesi palavasti
rukoilemaan.
Uutela tuli hiljaa, semmoisena kuin hän oli rannasta noussut: saappaat
ja vaatteet märkinä. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, kun hän
kulki keittiön läpi.
Kamarin ovesta sisäänastuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi ja otti lakin
päästään. Toiset, jotka vetäytyivät hiljaa hänen jälessään, näkivät
hänen kasvoillaan mielenliikutuksen.
Mutta sitten Uutela astui varmoin, hitain askelin vuoteen luo, jossa
pienoinen makasi. Hän seisahtui sen ääreen ja katseli hetkisen
tarkkaan lasta--näytti niinkuin hänen lävitseen olisi kulkenut
hiljainen väristys.
Vaan heti tämän jälkeen näkyi kasvoilla kuin hymyntapainen--hän
kohotti oikean kätensä ja veti hitaasti suuren, voimakkaan ristin
lapsen rinnan yli.
Hän ei tiennyt tehtiinkö niin lapsille, mutta hän oli nähnyt
sillätavoin siunattavan kuolleita, ja tahtoi siunata pienokaisen niin
hyvin kuin taisi.
Nuorella emännällä, joka istui lähellä vuoteen pääpuolta, oli
kyyneleet silmissä. Hän kohotti arasti päänsä ja katsahti
Uutelaan--kuin anteeksipyytäen. Uutela huomasi sen, katsahti vastaan
ja ikäänkuin nyökäytti. Kaikki yhtenä lyhyenä silmänräpäyksenä--sen
enempää he eivät toisiinsa katsoneet.
Oven luona seisova Keskitalo oli puristanut kätensä ristiin ja
kyyneleet vierivät pitkin laihoja poskipäitä. Hänen olisi tehnyt
mieli mennä Uutelan luo, langeta häntä kaulaan ja sanoa: sinä olet
kostanut pahan hyvällä--anna nyt vielä meillekin anteeksi! Mutta hän
ei olisi voinut paikaltaan liikahtaa.
Uutela ei puhunut mitään. Ei hän myös voinut pitempään sisässä viipyä,
vaan meni niinkuin oli tullutkin.
Kukaan toisistakaan ei vaihtanut sanaa.
Keskitalo oli vaipunut tuolille ikkunan luo ja nojasi kokoon
lyyhistyneenä ikkunanlautaan. Hän tunsi, ettei hän olisi jaksanut enää
pisaraakaan enempää, ellei tämä taakka nyt olisi vierähtänyt hänen
hartioiltaan.
Mutta hän tunsi samalla ikäänkuin valahtaneensa tyhjäksi--niin hän
tunsi.
16.
Kahta päivää myöhemmin Uutela ajoi hiljakseen kirkolta kotiin.
Hän yski ja hänen ruumistaan rankoi ankara kuume, kulkien kylminä
väristyksinä päästä jalkoihin. Mutta hänen silmänsä säteilivät
niinkuin ennenmuinen.
Se säteily syttyi sinä hetkenä, jolloin hän lapsen siunasi. Suuri
sunnuntairauha laskeusi hänen sieluunsa, eikä enää järkkynyt. Sen
jälkeen, mitä sinä päivänä oli tapahtunut, hän tunsi olevansa kypsä,
kulkevansa varmasti ja nopeasti suurta lopullista rauhaa kohti.
Mutta hän tunsi yhtä rintaa, että hänellä oli vielä jotain
tekemättä. Niinkuin hän, elämän kouluttama, olisi samalla ase elämän
kädessä muiden kouluttamiseksi.
»Kyllähän sinä, Keskitalo»--ajatteli hän--» olet kärsinyt, sen minä
hyvin tiedän. Mutta mitäs siitä, kun sinun väärä halusi kuitenkin
näkyy menevän perille.»
Uutela tunsi että hänen aivankuin piti rientää Keskitalon avuksi.
»Katsos, Keskitalo»--ajatteli hän taas--»tämä on nyt sitä meidän
laiskankouluamme! Minulta vietiin se, mitä minä väärin tavotin. Niin
pitää myös sinulta vietämän sinun tavotuksesi. Vasta sitten sinäkin
rauhasi löydät--et sinä nyt enää muuta kaipaa.»
* * * * *
Uutela palasi tavallaan lääkärin luota.
Toiset, ensi sijassa Hanna, olivat vaatineet hänen hakemaan apua
ankaraan vilustumiseensa. Hän lähti.
Ei itsensä vuoksi, sillä hän tunsi elämän lääkinneen hänet melkein
täysin terveeksi, puuttui enää tuskin mitään. Eikä tässä ulkonaiset
lääkkeet mitään merkinneet, sen hän myöskin tunsi. Muiden tähden hän
kuitenkin oli pyytänyt apteekista jotain pulloonsa.
Mutta lääkettä hän todella tahtoi tältä matkaltaan tuoda--muiden
terveydeksi.
Se lääke oli hänellä nyt taskussa.
Hän oli sen vaikutuksesta varma. Ja kun hän nyt ajeli hiljalleen
yksinäistä metsätietä, niin hän vielä muistissaan kertasi mistä
aineista se oli valmistettu.
»Ilmotan viimeisen tahtoni olevan, että omistamani Hovin tila minun
kuolemani jälkeen lankeaa vaimolleni Manta Kustaantytär Uutelalle sekä
ainoalle lapsellemme Kustaa Juhanpojalle, lain mukaisesti puolet
kummallekin.»
Se on oikeus ja kohtuus--ajatteli hän--sillä Keskitalo meni juuri
tarkoin heidän velkoihinsa, niin ettei heillä ole tässä mitään
osaa. Sinä, Keskitalon Kustaa, tarkotit suvullesi perintöä toisen
omaisuudesta. Nyt tuli tien ohesta vieras perijä, joka vie
kaikki--että ymmärtäisit kuinka kipeästi elämän täytyy meitä opettaa.
»Mutta koska poikamme perintöosa, jos olisi kiinnitetty suureen
taloon, jonka tulevan hoidon laadusta ei kukaan tiedä, voisi ennen
hänen lailliseksi tuloansa vähentyä taikka hukkaantua, niin minä,
hänen isänsä, määrään että talo on heti minun kuolemani jälkeen
muutettava rahaksi ja hänen osansa talletettava pankkiin, josta
juokseva korko on antava hänelle murheettoman elatuksen.»
Tämä voipi sinusta, Keskitalo, tuntua ankaralta--ajatteli hän
taas. Mutta niin on tehtävä, väärin kurkotetusta on sydän
irrotettava. Ja minä tiedän, että teidän kaikkien mielenne halaa
Hämeeseen; väkisin te tänne tulitte. Nyt pääsette, eikä kellään ole
mitään sanomista, sillä paperissa seisoo, kuolevan omana viimeisenä
sanana, että hän on _minun_ poikani.
»Kolmanneksi kaikki irtain omaisuus ja rahat lankeavat vaimolleni ja
pojalleni lain mukaisesti, paitsi ne seitsemäntuhatta markkaa, jotka
olen tallettanut Hämeenlinnan säästöpankkiin sisareni Karoliina
Hetantyttären nimelle ja jotka kuolemani jälkeen ovat jaettavat
seuraavasti: apelleni Kustaa Keskitalolle ja hänen vaimollensa tuhat
markkaa kummallekin, heidän lapsillensa Vihtorille, Kallelle, Hannalle
ja Helgalle tuhat markkaa kullekin, sekä yllämainitulle sisarelleni
Karoliina Hetantyttärelle tuhat markkaa. Pankkikirja löytyy minun
seinäkaapistani.»
Nyt mahdat, Keskitalo, ymmärtää ettei minulla mitään kaunaa ole, vaan
että minä olen tahtonut kaikki hyvin asettaa.--Hannalle minä olisin
tahtonut antaa kaksinkertaisen osan. Mutta koska tätä oli juuri tuhat
markkaa miestä kohti, niin minun täytyy ymmärtää se Jumalan
viittaukseksi, että sydämen hyvyyttä ei sovi rahalla palkita.
Hän ajoi pitkän matkaa hiljaa, katsellen ympärillään seisovaa kesäistä
luontoa ja ikäänkuin kysellen mitä sekin näistä hänen toimenpiteistään
arveli.
»Kyllä tämän pitäisi olla oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä»,
päätti hän.
Hän ajatteli edelleen kuinka hän sitten kuolinhetkellään antaa
testamentin Mantalle.
»Älä katso, ennenkuin minä olen pesty, puettu ja laudalle
oikaistu--sitten lue.»
Ja hän ajatteli yhä eteenpäin sitä hetkeä, jolloin hänen
testamenttinsa vihdoin luetaan. Hän oli näkevinään kaikki ilmielävänä
edessään. Kuinka koko perheen väki istuu hiljaa salissa, ovi avoinna
kamariin, jossa hän, Uutela, lepää laudallaan.
»Uutela on jättänyt testamentin», sanoo Manta hiljaa ja ottaa paperin
esille.
»Testamentin!» huudahtavat kaikki--Keskitalo ääneen, muut katseillaan.
Manta alkaa lukea. Uutela näkee laudaltaan kuinka raskaana ja
musertavana ensimäinen pykälä laskeutuu heidän ylitseen, kuinka he
katsahtavat hämmentyneinä toisiinsa.
»Juuri niinkuin minä ajattelin», hymyilee Uutela laudallaan.
Manta lukee eteenpäin. Toinen pykälä leviää huoneeseen niinkuin
tuomiopasuunan ääni, julistaen ihmisten aivotusten turhaksi
raukeamista iäisyyden edessä.
Uutela näkee Keskitalon kääntävän päätään vaimoonsa päin ja luovan
pitkän, murtuneen katseen. Sitten hän saa yskänkohtauksen, ankaramman
kuin koskaan ennen, ja vanha emäntä rientää taputtamaan häntä
hartioihin. Poikain silmiin on kierähtänyt vedet ja he katsahtavat
toisiinsa: eikö Uutela meitä ja meidän yhteisiä työpuuhiamme ensinkään
muistanut?
Uutelan tulee paha olla, kun hän tämän näkee.
»Nyt sopis jatkaa, Manta!» nyökäyttää hän laudaltaan, tuntien
omissakin silmänurkissaan kyyneleet.
Manta lukee kolmannen pykälän. Keskitalokin koettaa pidättää yskäänsä
voidakseen kuulla.
Kun se on lopussa, niin Uutelasta näyttää niinkuin tuomioyö nyt olisi
ohi ja maa tuhkana, mutta sijalla häämöttäisi uusi maailma iäisyyden
vaalenevassa kajastuksessa.
Kaikki katsahtavat toisiinsa ja hän näkee kuinka heidän silmiinsä
syttyy suuri, hiljainen rauha.
»Juuri niinkuin minä ajattelin», hymyilee Uutela laudallaan.
He istuvat pitkän aikaa ääneti, kenenkään puhumatta sanaakaan. Silloin
Helka nousee lapsellisen iloisena ja melkein juoksee Keskitalon ja
vanhan emännän luo.
»Mehän pääsemme nyt Hämeeseen?» huudahtaa hän.
»Kyllä me nyt pääsemme», sanoo Keskitalo harvaan ja nyökäyttää
päätään.
»Siitä me saamme Uutelaa kiittää», lisää vanha emäntä pyyhkien
kyyneleitä silmistään.
Mutta Keskitalo nousee ja tulee kamarin ovelle. Hän katsoo kauan
laudalla lepäävää Uutelaa--nyökäyttää sitten päätään:
»Kyllä sinä, Uutela, kaikki hyvin teit. Nyt minäkin vasta Jumalan
tunnen--ettei se ole raamatunlauseissa, vaan elämässä.»
* * * * *
Hevonen kulki hitaasti pitkää vastamäkeä.
Uutela tunsi kuumeen karmivan jokaista jäsentään, pingottavan,
kylmäävän ja jäykistävän.
Hän yskähti. Siellä rinnassa se vasta työtään teki, takoi ja liehtoi
palkeitaan kuin suitsuavassa pajassa.
»Kunhan nyt vain pääsisin kotiin», ajatteli hän. »Sitten on kaikki
valmista.»
17.
Uutela oli maannut jo neljä päivää--tämä oli viides.
Jokainen voi nähdä, ettei hän siltä sijalta enää nousisi.
Mutta Uutela itse hymyili ja puheli niinkuin tämä olisi ollut vain
tuommoinen satunnainen pahoinvointi, joka ei kovin harmitakkaan, kun
se ei satu erityisemmin kiireisenä työaikana.
Tänä aamuna vanha emäntä kuitenkin tunsi täytyvänsä kysyä, eikö Uutela
haluaisi pappia--vaikka se kysymys olikin vähän vaikea.
Uutela oli hetken vaiti, ikäänkuin hänkin olisi asiaa ajatellut. Mutta
sitten hän hymyili tyyntä hymyään.
»Ei--en minä pappia tarvitse», sanoi hän harvaan ja vakuuttavasti,
katsoen emäntää silmiin ja ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi vielä
nyökäyttäen hiljaa päätään. »Ja mitäs tässä muutenkaan papilla--kun
yskäkin jo on helpottanut--pian minä nyt paranen.»
Vanha emäntä ymmärsi mitä hän tuolla paranemisella tarkotti ja käänsi
päänsä toisaanne.
»Mikäs sellaisen miehen», ajatteli hän.--»Vaikka kyllähän pappi
sentään olisi hyvä ollut.»
* * * * *
Niin kului aamupäivä.
Uutela tunsi tuskien, jotka olivat näinä päivinä olleet toisinaan
hyvinkin ankarat, kokonaan raukenevan ja jonkunmoisen oudon,
väsymyksen sekaisen viileyden hiipivän olemukseensa.
»Iltapäivällä», ajatteli hän. »Niin minä luulen.»
Hänen oli niin hyvä olla, että kaikki oli nyt valmiina. Testamentti
lepäsi tyynyn alla, odottaen vain hetkeään. Kaikki oli järjestyksessä,
hän itse kaikkien kanssa selvissä väleissä.
Ja niin hänen ajatuksensa alkoivat yhä useammin siirtyä nykyisyydestä
menneisyyteen--Hämeeseen, miehuusvuosiin, sisareen, entisiin taloihin
ja peltoihin, vaimovainaaseen.
Varsinkin viimemainittuun ja Lumikankaan aikoihin. Milloin he yhdessä
kuokkivat pellonsarkoja pitemmiksi, milloin mitäkin puuhailivat.
Ikäänkuin Maija olisi tuontuostakin katsahtanut häneen salaa ja
nyökäyttänyt: »Mitäs sinä niistä talontyttäristä, puuhataan me vain
täällä--näethän että pian me tästä talon laitamme!»
Niinkuin hän itse olisi nyökäyttänyt vastaan, samoin salaa: »Kyllä
näen, kyllä näen--puuhataan me vain!»
Mutta silloin, juuri ennen päivällisaikaa, hän ikäänkuin havahtui ja
hänen huolehtiva hämäläishenkensä taas heräsi. Hän huomasi ettei
kaikki ollutkaan vielä toimitettu--sinne Hämeeseen päin.
»Taitaa sentään olla tarpeetonta», ajatteli hän. »Kyllähän Karoliina
sen muutenkin ymmärtää.»
Mutta hän muutti mieltään.
»Ei tämä ole turhan tähden, kyllä se on tehtävä», päätti hän ja aikoi
kutsuttaa Helkan sisään.
»Ehkä sentään ensin aattelen valmiiksi», tuumi hän ja rupesi
miettimään.
Mutta kun hän siinä makasi ja mietti, niin kaikki muuttui niin
eläväksi, niinkuin Helka jo olisi ollut sisällä ja he olisivat
ryhtyneet toimeen.
»Jos kirjotettaisiin Karoliinalle Hämeeseen pieni kirje», oli hän
sanovinaan tytölle.
Niinkuin tytön suu olisi vetäytynyt leveään hymyyn, kun kuuli Hämettä
mainittavan, ja niinkuin hän olisi pyöritellyt innostuneesti kynää
sormiensa välissä.
»Kirjotetaan vain näin: Ei ole tullut ennen annetuksi mitään
tietoa. Mutta nyt on paremmin aikaa. Kyllä sinä olit oikeassa,
sisar. Vaan kyllä se sentään onneksi oli.»
Uutela vaikeni ja mietti eteenpäin.
Mutta hän oli huomaavinaan niinkuin tyttö olisi katsellut häntä
ihmettelevin silmin ja sitten kysynyt: »Ymmärtääkös tästä...?»
»Kyllä siitä ymmärtää--sisar», vastasi Uutela sellaisella äänellä,
että tyttökin heti oivalsi: niinhän se on, kyllä sisar ja veli aina
toisensa ymmärtävät.
»Pannaan sitten näin», jatkoi Uutela taas mietelmiään. »Muistui
mieleeni se Maija-vainaan hauta. Menisitkös sinne ja katsoisit ettei
risti ole kallistunut, ja sitten vähän ruokkoisit, jos olisi sattunut
putoomaan kuivia oksantynkiä haavasta taikka jotain liikaruohoja
kasvamaan.»
Hän näki hautumaan edessään--haapoineen, koivuineen ja pajuineen,
valkoisine ja mustine ristineen. Kaikkia muita rehevämpänä seisoi
suuri kulmahaapa, ja Maija-vainaan valkea risti pilkotti niin
kauniisti sen lehtevien oksien alta.
Mutta hänelle tuli äkkiä vaikea hetki--hän muisti kerran ikäänkuin
hävenneensä sitä kulmaa. Vaan se tunne meni pian ohitse. »Kyllähän
Karoliina sen nyt laittaa», ajatteli hän.
Seuraavana silmänräpäyksenä hän ei enää muistanut, että semmoista oli
koskaan tapahtunutkaan. Hän näki vain ristin pilkottavan oksien
alta. Sitten hän kuuli kuin hiljaista soittoa--koivujen ja pajujen
vieno hyminä ja haavanlehtien äänekkäämpi lepatus ne siinä soitoksi
yhtyivät. Hänen tuli niin ihmeellisen hyvä ja juhlallinen olla, että
hän rupesi katselemaan ympärilleen mihinkä istuutuisi, tuota soittoa
pitempäänkin kuunnellakseen.
Mutta hän tunsi samalla niinkuin Helka olisi koskettanut häntä
paidanhihaan: »Mitäs sitten pannaan?»
»Kas kun unohdin koko kirjeeni--Ei panna enää muuta kuin vain näin: Ei
nyt muuta tällä kertaa. Tahdoin vain tietää antaa, että olen teitä
ajatellut.--Pane sentään vielä päivänmäärä.»
Niinkuin tyttö olisi kumartunut taas kirjoittamaan.
»Siitä se ymmärtää, kun kuulee, että se oli juuri vähää ennen»,
ajatteli Uutela.
Kirje oli nyt valmis. Mutta Uutela ajatteli vielä mitä hän sitten
sanoisi tytölle itselleen, koska tämä varmaan oli viimeinen kerta, kun
hän hänelle puhui.
»Tekeekös sinun mielesi Hämeeseen?» oli hän kysyvinään.
»Tekee niin kovasti», vastasi tyttö ja painoi päänsä alas.
Niinkuin Uutela olisi ojentanut toisen kätensä tytön päälaelle: »Kyllä
sinä vielä pääset.--Kiitos nyt vain!»
Sitten hän vaipui taas mietteisiinsä.
»Oikeastaan minun pitäisi päästä sinne itsekin--Maija-vainaan
viereen--sinne minä kuitenkin kuulun», ajatteli hän. »Voisinhan minä
niin määrätä.»
»Lapsellisuutta!» päätti hän hetkisen päästä. »Onhan yhdentekevää
missä makaan.» Ja hänen korvissaan alkoi taas humista koivujen,
haapojen ja pajujen hiljainen soitto.
Tuokion päästä hän kuitenkin muisti jotain ja katsahti viereensä:
»Kyllähän sinä sen sitten toimitat postiin?»
Uutelan täytyi nauraa omalle erehdykselleen--kirjehän oli vielä
kirjottamatta!
Mutta hän tunsi itsensä väsyneeksi ja hänen teki mieli vielä vähän
kuunnella tuota ihmeellistä soittoa, joka yhä humisi hänen korvissaan.
»Pianhan sen pistää sitten iltapäivälläkin--kun se nyt on valmiiksi
ajateltu.»
* * * * *
Päivällisaikaan tulivat pojat sisään, ikäänkuin katsomaan,
uskaltaisivatko enää mennä peltotöihin, vai pysyttelisivätkö
kotosalla.
Uutelan silmät alkoivat sädehtiä, kun hän näki pojat. Hän huomasi että
he olivat alakuloisia.
»Meneekös rikonta hienoksi?» kysyi hän kääntääkseen ajatukset
toisaanne.
»Kyllä, oikein kauniiksi», vastasi Vihtori keventyneesti.
Uutela nyökäytteli heille päätään ja hymyili.
»Ei Uutela taida vielä kovin huono ollakkaan?» kysyi Vihtori hätäisen
kömpelösti.
»Ei--olen nyt jo parempi», vastasi Uutela.
Se oli itse asiassa totta, mutta Uutelasta tuntui ettei se kuitenkaan
ollut rehellinen vastaus siinä mielessä, missä ymmärsi poikain
kysyneen. Hän viittasi heidät luokseen.
Hänen tuli vaikea olla, ettei hän voinut sanoa heille, niinkuin olisi
tahtonut: »Olkoon nyt Hovi onneksi--teille ja lapsillenne!» Hän olisi
niin mielellään tahtonut sanoa juuri nuo sanat noille ahkerille, kelpo
pojille, joita hän tunsi rakastavansa kuin omiaan.
Mutta hän ei voinut. Hän ainoastaan ojensi heille käden kummallekin ja
sanoi liikutuksesta tärähtävällä äänellä: »Kiitos nyt vain, pojat!»
nyökäytti päätään ja kääntyi seinään päin.
Pojat ymmärsivät sen hyvästijätöksi, katsahtivat vielä kerran ja
läksivät sitten silmät kyynelissä kiireesti ulos.
* * * * *
Kun Keskitalo näki poikain näin tulevan, niin hän katsoi vaimoaan
silmiin ja he menivät yhdessä sisään.
Keskitalo istahti lähelle vuodetta, vanha emäntä vähän syrjempään.
Molemmat miehet tunsivat, että heidän vihdoinkin pitäisi puhua. Mutta
kumpikaan ei saanut sanoiksi, vaan ainoastaan ajatteli. Niin kului
pitkä aika.
Vihdoin Keskitalo tunsi että nyt sen täytyi tapahtua. Mutta kaikki
se, mitä hän oli ajatellut sanoa, tuntui nyt sopimattomalta, ja niin
hän sanoi ainoastaan:
»Minä aina luulin, että minä tästä ensiksi lähtisin...»
Uutela kääntyi häneen päin ja katsoi suoraan silmiin--ensi kerran sen
jälkeen, kun heidän välinsä sekaantuivat.
»Minä tässä taidan kypsempi olla...» sanoi hän hiljaa, tuntien että se
sisälsi kaikki, mitä heidän välillään sanomista olikin.
Niin sen tunsi Keskitalokin. Hänet valtasi niin voimakas
mielenliikutus, ettei hän voinut enää sanoa mitään, vaikka oli valmis
lause huulilla, vaan painui kumaraan. Sitten hän sai lievän
yskänkohtauksen.
Uutela kääntyi Keskitaloon päin ja katseli häntä pitkän aikaa
osanottavasti.
»Sinä tulet pian perässä», ajatteli hän heltyneenä.
Keskitalon yskä helpotti. Hän kääntyi kasvot punaisina Uutelaan.
»Mutta jotka toimellisesti vaeltaneet ovat, tulevat rauhaan ja
lepäävät kammioissansa», sanoi hän kuin viimeiset voimansa ponnistaen
ja katsoi Uutelaa avoimesti silmiin, niinkuin hän vilpittömästi noilla
sanoilla nimenomaan Uutelaa tarkotti.
Mutta Uutelan oli vallannut ankara mielenliikutus. Hän ponnisti
kaikki voimansa, laski molemmat kätensä tuolin selustimella
hervottomasti lepäävälle Keskitalon käsivarrelle ja sanoi sillä
äänellä ja katseella, että toinenkin ymmärsi kaiken olevan nyt heidän
välillään sovitun:
»Niin on, niin on, naapuri.--Jättäisittekö nyt minut vähän--kyllä
sitten kutsun, kun aika tulee.»
* * * * *
Uutelan oli vallannut tuska ja hätä. Se oli alkanut sinä hetkenä, kun
Keskitalo rupesi yskimään, ja yhä lisääntynyt katsellessaan hänen
laihaa, surun ja taudin murtamaa olemustaan, kun tämä siinä
kumarruksissaan ryki ja takoi.
»Mikä maailman menon ohjaaja minä olen?» välähti hänen mielessään
tuskaisesti. »Elämä yksin on opettaja. Kunkin tulee hoitaa vain omat
asiansa ja jättää muut rauhaan.»
Hän huomasi yhtäkkiä, että testamentti tuolla pään alla olikin
kokonaan sitä vastaan, jopa kaikki ne kauniit ja ystävälliset
ajatuksetkin, jotka siihen olivat liittyneet, olivat vain toisten
tarkotusten kaunistusta.--Kuinka hän oli niin eksynyt, ja kuitenkin
luullut olevansa oikealla pohjalla, valmis astumaan iäisyyteen?
Hän tärisi mielenliikutuksesta, kun hän vapisevin käsin kaivoi
testamentin esiin. Se poltti hänen sormiaan, kun hän koetti peitteen
alla vetää sitä rikki. Monikertainen paperi teki vastusta, hän
hätääntyi yhä enemmän. Hän aukasi sen, ja sai vihdoin kahtia. Sitten
hän repäsi vielä kerran toisinpäin--hiljaa ja jännitettynä, ettei ääni
kuuluisi raollaan olevasta ovesta keittiöön.
Kun se oli tehty, tunsi hän itsensä niin raukeaksi, ettei hän olisi
voinut ainoata jäsentä liikuttaa. »Nyt ei loppu ole kaukana», ajatteli
hän.
»Pitäisi nyt lisätä Karoliinalle pari sanaa tuosta pankkikirjasta,
että hän tietäisi.»
Silloin vasta hän muisti, että kirje olikin vielä kirjoittamatta.
»Tarpeetonta!» ajatteli hän. »Kyllä hän sen saa.»
Hän oli niin iloinen, että hän oli pelastunut aivan viimeisenä
hetkenä. Miten kauheata olisikaan ollut, jos hän olisi jäänyt
kuolemansa jälkeen vielä elämään tuossa paperissa, kiusaamaan
kokonaista perhettä ja vääntämään heidän tulevaisuutensa toiseksi kuin
itse tahtoivat. »Testamentti on kauhea asia!» ajatteli hän.
Mutta nyt oli kaikki ohi--hän tunsi vaipuvansa uinuttavaan
horrokseen. Niinkuin hän olisi ollut lapsi ja käynyt äitinsä kanssa
saunassa--oli juuri kylvetty ja pesty--annettu puhdas hankivalkoinen
paita ylle--seisoi nyt vihannalla nurmella saunan edessä--
* * * * *
Uutela huomasi oven liikahtavan ja näki sen aukeamassa Hannan
hätääntyneet kasvot.
Silloin hän taas havahtui ja palasi taas nykyisyyteen. Hän jaksoi
vaivoin nyökäyttää päällään tytön luokseen.
Uutela ajatteli sanoa hänelle muutaman sanan, kiittää siitä mitä
toinen oli hänelle ollut, sitten jotain hyvästiksi.
Mutta kun tyttö saapui vuoteen luo, niin hän ainoastaan suurella
vaivalla hivutti toisen kätensä peitteen alta vuoteen reunalle. Tyttö
tarttui siihen ja ratkesi itkuun.
»Tarpeetonta--ei meidän välillämme ole ennenkään sanoja kaivattu»,
ajatteli Uutela ja ainoastaan katsoi tyttöön onnellisin,
hiljaa-sädehtivin silmin.
Niin kului hetkinen.
»Sanoisitkohan mennessäsi Mantalle, että hän tulisi vähän tänne»,
pyysi hän sitten heikolla, kuiskaavalla äänellä.
Hanna hymyili kyynelten läpi--hän tuli niin iloiseksi, että Uutela
tahtoi nähdä Mantaa.
Mutta Uutela muisti äkkiä, että eihän hänellä ollutkaan Mantalle enää
mitään asiaa, kun ei ollut testamenttiakaan. Hän ei kuitenkaan
raskinut peruuttaa sanaansa eikä pahottaa Hannan mieltä. »Ehkä
minulla on muuta», ajatteli hän, »ja onkin.»
Kaikki kulki nyt silmänräpäyksellisen nopeasti hänen mielensä
läpi. Hän tunsi yhä suuremman viileyden ja keveyden laskeutuvan
olemukseensa.
Silloin hänen raatajahenkensä vielä kerran heräsi voimakkaana
lieskahduksena--hän halusi nähdä ruislaihon lainehtivan.
»Vetäisitköhän ikkunaverhoja hiukan syrjään», ajatteli hän pyytää ja
sitten kohoutua polvilleen katsomaan.
Mutta se jäi vain ajatukseksi. Hanna meni jo oven luona.
»Mitäs siitä--kyllähän se kasvaa ja lainehtii», hymyili hän. Ja samaa
tietä hänen ajatuksensa siirtyivät Lumikankaan pelloille, ensimäisille
oman kynnöksensä lainehtiville laihoille.
* * * * *
Uutela oli niin noihin ajatuksiin siirtynyt, että hän hämmästyi, kun
näki Mantan tulevan sisään.
Hän oli ajatellut sanoa: »Hoida nyt vain poika hyvin!» ja ehkä pyytää
hänen tuomaan lapsen nähtäväksikin.
Mutta nyt se kaikki tuntui tarpeettomalta--kyllähän hän sen hoitaa!
Uutela vain tunsi ilostuvansa, kun näki nuoren emännän tulevan vapaana
ja rauhallisena ilman pelkoa tai teeskentelyä. Mutta mitään sanomista
hän ei tuntenut itsellään olevan.
»Lukisinkohan minä jotain?» kysyi toinen, kun ei Uutela mitään
puhunut, vaan ainoastaan katseli raukeana, hiljaa-sädehtivin silmin.
»Lue vaan!» nyökäytti Uutela, ilostuen että toinen sellaista ehdotti.
Nuori emäntä haki säilikön päältä virsikirjan ja istui hänen viereensä
tuolille.
»Mitähän se nyt valitsee?» ajatteli Uutela, joka oli katseineen
seurannut hänen puuhiaan.
Nuori emäntä alotti:
»Sen suven suloisuutta
Mä kosk' ajattelen.»
Hän pysähtyi ja katsahti Uutelaan, ikäänkuin nähdäkseen mitä toinen
siitä piti.
Uutelan silmät loistivat ja hän nyökäytti iloisesti päätään. »Suvi»
sana oli kulkenut kuin lämmin tuuli hänen lävitseen. Eikä hän enää
tämän jälkeen kuullut sen enempää sanoja, ainoastaan erotti äänen
keinumisen kuin hiljaisen hyminän.
Hän oli siirtynyt Lumikankaalle.
Oli juhannusaamu. He olivat juuri saaneet uuden pirtin
valmiiksi. Seinät hohtivat vastaveistetyn valkoisina, hän itse istui
valkoisin paidanhihoin penkillä. Ovi oli avoinna ja sen kynnyksellä
istui Keskitalon pieni Manta-tyttö lukien »Suvivirttä.»
»Tules nyt suurukselle!» kehotti Maija. »Munakeitto jäähtyy.»
Hän katsahti iloisesti Maijaan, nousi ja istui pöydän päähän. Niinkuin
hän olisi juuri tullut pitkältä matkalta eikä saanut moneen viikkoon
munakeittoa. Maija istui hänen lähelleen lavitsalle, mutta tyttö yhä
luki kynnyksellä.
»Onhan tämä nyt hauskaa, kun saatiin kuitenkin kaikki juhannukseksi
kuntoon», sanoi Maija.
»Niin on», vastasi Uutela ja katsoi häneen lämpimästi. »Vaikka on
siinä puuhaakin ollut.»
Sitten he jatkoivat syöntiään, sen enempää puhumatta. Tyttö yhä luki.
»Hyvin tuo Keskitalon tyttö lukeekin», sanoi Uutela hiljaa, ettei
häiritsisi lukemista.
Maija ainoastaan nyökäytti myönnyttäen päätään. Ja niin he istuivat
ja söivät, aina väliin katsahtaen toisiaan silmiin.
Sitten he nousivat pöydästä.
Uutela istahti ikkunan luo. Hän tunsi itseään raukasevan.
»Oikaisen itseni vähän tähän penkille huokaamaan--tuo tyttökin lukee
niin kauniisti», sanoi hän.
Maija katsahti häneen hymyillen ja nyökäytti: oikaise sinä vaan!
Hän oikaisi itsensä.
* * * * *
Ja niin hän nukkui.