»Kyll'maar me kosimme yhtä paljon molemmat», nauroi Uutela hiljaista
nauruaan. »Katsos, Karoliina--Keskitalo on kyllä hyvä talo ja suku
arvossa pidetty, mutta siellä on kaikki velkana, niin että tämmöinen
vävypoika on enemmän kuin joulu taloon--taitaisi muutoin pian vasara
paukkua. Sillä raamatunlauseet eivät kelpaa velkojen maksuksi!» pisti
hän kuin pilkaten. »No no, hyvä mies ja viisas mies--kyllä me toisemme
ymmärrämme.»
Sisar ei voinut olla ihailematta veljeään--hän oli taas tuo sama
tasainen Juha, jonka pinnalla ei näkynyt muuta kuin hymy ja viisaitten
silmien hiljainen säteily. Se iän ero tosin vielä kerran pyrki mieleen
nousemaan, mutta hän piti sitä jo itsekin lapsellisena.
Mutta Uutela yhä hymyili, jatkaen omia ajatuksiaan:
»Katsos, Karoliina! Minä en ole koskaan juossut onnen perään, minä
olen vaan katsonut sitä lujasti silmiin, ja se on juossut minun
perääni. Ja niin taitaa nytkin olla.»
2.
Tämä oli hänen päivänsä, tämä toinen kuulutuspäivä.
Uutelasta tuntui niinkuin koko hänen entinen elämänsä, kaikki puuha ja
ponnistus aina Lumikankaan ajoista asti olisi tarkottanut vain tätä
päivää.
Hän heräsi jo neljän aikaan. Toukokuun aurinko helotti, kastehelmet
kimmelsivät puissa ja ruohossa. Uutela ei ollut koskaan ennen
huomannut semmoista kastehelmien paljoutta.
Kaikki muukin oli hänen mielestään niin toisenlaista. Ilma oli
linnunlaulua täynnä, suurta ja pientä ääntä, viserrystä ja piipitystä.
Merkillisintä Uutelasta oli, että kukotkin olivat tänä aamuna
aivankuin keskenään kilpasilla. Ensin lauloi Hankamäen kukko, sitten
Alastalon ja aivan samaan aikaan jo Tuomalan, sitten oli koko kylä
kukonlaulua täynnä. Ja taas joku!--Se kuului mäen takaa, Keskitalosta
päin.
»Jokohan se Mantakin on mahtanut havahtua?» myhäili Uutela. »Luulisi
jo vähempäänkin iloon heräävän!»
* * * * *
Kahdeksan aikaan Uutela läksi morsiustaloon--muhkean näköisenä
mustissa verkavaatteissaan ja mustassa tasapohjaisessa lakissaan.
Hän ei voinut olla tiellä käydessään hymyilemättä, muistellessaan
kuinka Hanna, morsiamen nuorempi sisar, oli arvellut että
sulhasmiehenkin pitäisi ostaa itselleen hattu, niinkuin isällä ja
muillakin oli. »Lapsettaa, lapsettaa», oli hän hymyillyt. »Lakissa
minä olen laskenut koko ikäni.»
Aamiaisen hän söi Keskitalon väen kanssa. Morsian vain ei ollut
mukana, hän vielä puuhaili kamarissaan, juhlatamineitaan kuntoon
laitellen.
Sitten lähdettiin kirkolle.
Uutelan mieltä hiukan kaiveli, että hänen piti tehdä tämä matka toisen
hevosella, vaikkapa apenkin. Hän oli kuitenkin omasta puolestaan
ostanut uudet kärryt ja välähtelevät valjaat--se ikäänkuin tasotti
asian.
Morsian--tanakkatekoinen, terveenpunainen tyttö--astui ulos
silkkeineen, pitsireunuspuseroineen, pitkine kultavitjoineen ja
sormuksineen.
Uutelan silmät säteilivät kirkkainta säteilyään. Hän oli vähällä
sanoa ihastuneen sanan, mutta muisti samalla että sehän olisi kuin
omansa kehumista, koska kaikki tuo komeus oli hänen morsiuslahjojaan.
Keskitalo pelasti pulasta.
»Kylläpäs se Manta nyt on korea--niinkuin Saaban kuningatar
kunniassaan!» leikkasi hän kepeänleikkisästi raamatullisen vertauksen.
Morsian katsoi punastuen alas.
»Kaunis on--jumalan luomasta», myhäili Uutela. Nyt hän ei kehunut
omaansa, ja asia oli kuitenkin sanottu.
Sitten he nousivat kärryille koko talonväen katsellessa. Uutela
maiskautti hevosen liikkeelle.
Liinu oli tänään tavallista vinhemmällä tuulella--niinkuin hänkin
olisi ymmärtänyt päivän merkityksen.
»Sinussahan taitaa olla oikein juoksijan vikaa», myhäili Uutela,
kiinnittäen ohjia kireämmälle.
Hevonen iski yhä tulisemmin jalkaa, pyörät sirisivät ja valjaitten
tinahelat välähtelivät--Uutelan omassa mielessäkin sirisi ja
välähteli.
Hän ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti
näyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten.
»Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!» sanoi hän ääneen,
ajatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen
aika.
Kyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen.
»Linnut niin laulavat!» sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.
Morsian ei vastannut.
Metsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro,
kuletellen kevään viimeisiä vesiä.
»Purokin niin kauniisti solisee!» Uutela jälleen ihasteli.
Morsian oli yhä vaiti.
»Kas kun morsian on ajatuksissaan», hymyili Uutela. »No, antaa olla,
aatelkoon ja iloitkoon nyt itsekseen, niinkuin minäkin.»
Metsä loppui ja Liinu puhaltihe loivaa alamaata rivakkaan
raviin. Edempänä näkyi muutamia jalan kulkevia kirkkomiehiä.
He sivuuttivat ne vaihtaen hymyilevän hyvänpäivän.
»Kas vaan tuota Uutelaa!» luki hän heidän hymyilystään. »Eikös
ottanut nuorta ja pulskaa niinkuin hyllyltä. No, joka on nuorena
jotain, on vanhanakin!»
Sen jälkeen näkyi kirkkomiehiä tiheän päähän.
Seuraavien ohi ajaessaan Uutela ei malttanut olla lisäämättä: »Kaunis
ilma tänäpänä!»
»Ja hauskat ajat!» vastasi joku iskien merkitsevästi silmää--toiset
hymyilivät.
»Niin on, niin on», myhäili Uutela, yhä tyytyväisempänä.
Tie kulki nyt avaran vastakylvetyn peltovainion läpi. Pitkät
väkevämultaiset sarat hyväilivät Uutelan maamiessilmää ja
houkuttelivat hänen aivankuin vetämään kostean mullan keväistä tuoksua
sieraimiinsa.
»Kelpaa nyt kauranjyvän itää!» virkahti hän iloisesti.
Morsian ei sanonut siihenkään mitään.
Mutta Uutelasta tuntui, että pitäisi heidän sentään jotain
keskenäänkin puhua.
»Montakos hehtoa teillä tänä keväänä kauraa kylvettiin?» kysäsi
hän. »Jouduitkos tietämään?»
»En!» vastasi morsian. Mutta hän säpsähti itsekin vastauksensa
lyhyyttä ja lisäsi kiireisesti: »Kun en sattunut yhtään kuulemaan.»
»On se isäsi mahtanut ainakin kymmenen hehtoa», puheli Uutela
tyytyväisenä.
Kirkkokin jo näkyi. Uutela päästi Liinun rivakkaan juoksuun.
Lähemmäksi jouduttuaan he ajoivat muutaman poikaparven ohi. Uutela
tunsi pitenevänsä ja suorenevansa, hän kiristi Liinun pään ylpeästi
koholle ja ajoi sivulleen vilkasematta ohi.
»Näin sitä tyttöä viedään!» teki hänen mieli huudahtaa. »Miltäs
tuntuu?»
* * * * *
Kirkonmäellä oli jo runsaasti väkeä. Hevoset seisoivat pitkin
aitovieriä ja kiinnitysjohteita. Ihmisiä liikuskeli sinne tänne tai
seisoskeli pienissä ryhmissä hiljaa puhellen.
Uutela ajoi erään johteen luo. Hän aikoi oikein auttaa morsianta
kärryiltä, mutta tämä pyörähti niin nopeasti alas, ettei Uutela
ennättänyt kuin vähän hihaa sivuta ja hymyillä.
Sitten hekin lähtivät liikkeelle.
Uutelasta tuntui että kaikki katselivat vain heitä, ensi sijassa
kuitenkin häntä, Uutelaa.
»Mitäs siinä nyt ujoilet», myhäili hän hiljaa morsiamelle, joka näytti
hiukan kuin punastelevan ja vitkailevan. Itse hän asteli pystypäisenä,
hymyillen lämpimintä hymyään ja nyökäytellen päätä oikealle ja
vasemmalle, jopa väliin lakkinsa lippaakin kädellään sipaisten.
»Mennäänköhän kirkkopihaan kävelemään ja hautaristejä katselemaan?»
ehdotti hän morsiamelle.
»Mennään vaan!» sanoi morsian ilostuen ja oikasi pientä sivuporttia
kohti.
Uutela nauroi: »Ei nyt sentään takaporteista, mennään pääportista
vain.»--Morsian seurasi hämillään.
Lähellä porttia seisoi muutamia tuttuja isäntiä. Uutela ei kuitenkaan
pysähtynyt, vaan ainoastaan nyökäytteli päätä ohimennessään.
»Ei taida Uutela nyt joutaa juttelemaan?» sanoi joku leikkisästi
silmää vilauttaen.
»Toisen kerran, toisen kerran», hymyili Uutela olkansa yli jatkaen
tyytyväisenä matkaansa.
Portin luona oli vehnästenkaupustelija, olipa limonaatiakin suuren
tavaralaatikon kannella. Myyjä aivan erikoisesti iski Uutelalle
silmää, katsahtaen samalla morsiameen.
Uutelan olisi tehnyt mieli ostaa--vain sentähden että tämä kaikki oli
niin hauskaa ja ihmiset niin erityisen huomaavaisia. Mutta hän oli
liian ylpeä tarjotakseen laatikon kannelta, siksi hän ainoastaan
hymyili ja nyökäytti ystävällisesti päätään.
He astuivat sammaltuneella kiviaidalla ympäröityyn suureen
kirkkopihaan, jonka toinen puoli oli hautuumaana. Koivut ja pajut jo
vihottivat, haavat yksin seisoivat tummina ja alastoman vakavina.
Kihlatut lähtivät kiertämään hautuumaan käytäviä, aina väliin
pysähtyen ja hautakirjotuksia lueskellen. Morsian ei puhunut juuri
mitään, mutta Uutelalla oli tuontuostakin joku hyvänsävyinen sana
entisistä nuoruuden tuttavistaan, joista monet jo lepäsivät mullassa.
He olivat pysähtyneet erään yksinkertaisen, hiotun kiven eteen.
»Kenenkäs se on?» kysyi Uutela, joka ei osannut latinaisia kirjaimia.
»_Saksan Ingrid_», luki morsian. Mitään muuta ei kivessä
ollutkaan, ei edes syntymä- eikä kuolinpäivää.
»Vai niin, vai se nyt on sen Saksan Ingridin--ja oikein kivi!»
Morsian käveli edelleen, mutta Uutela jäi yhä kiveä
katselemaan. Merkillistä! Nyt vasta hänelle ikäänkuin selvisi Ingridin
tarina. Kuinka nuori vierasmaalainen nainen hoiteli Huhdin majuria,
vanhaa miestä. Jaa-a, siinä on ollut paljon, kun sen oikein ymmärtää!
Hänen teki mieli puhua tästä uudesta käsityksestään morsiamellekin,
mutta sitten hän vasta muisti: eihän heitä, majuria ja Ingridiä, oltu
edes vihitty--ja vaikeni.
Morsian oli sillä välin kulkenut pohjoista kulmaa kohti.
Uutelalle tuli melkein hätä--sielläpäin oli Maija-vainaankin
hauta. Niinkuin siellä kulmassa, suuren haavan alla, olisi maannut
köyhä sukulainen, josta ei mielellään puhu.
»Eiköhän mennä jo kirkkoon?» huusi hän morsiamen jälkeen.--»Kun ne
eivät kuulu pitävän, että niille muistutetaan entisistä vaimoista»,
puolusteli hän itseään ajatuksissaan. »Ja mitäs meillä oikeastaan on
kuolleitten kanssa tekemistä!»
He läksivät suoraan kirkkoon, katselematta enää sen enempää edes tien
varrella olevia ristejä.
* * * * *
Kirkko oli jo melkein puolillaan, kun he astuivat pääkäytävän ovesta
sisään.
Mutta morsian rupesi heti oven luona katselemaan sivuilleen.
»Eiköhän jäädä tänne?» kuiskasi hän. »Täältä näkee niin hyvin.»
Uutela pysähtyi ja katsoi kuin tutkistellen häntä silmiin. Mutta
sitten hän taas hymyili tyyntä hymyään.
»Ei, kyllä me menemme lähelle alttaria», sanoi hän.--»No, eihän se
niin ylötön ihme ole--täytyy nuoria ymmärtää», tyynnytteli hän
itseään.
Tämä oli Uutelan mielestä hänen elämänsä kaikkein juhlallisin hetki,
kun hän näin astui nuoren morsiamensa kanssa kirkon läpi, kaiken
kansan katsellessa. Hän kulki hitain, varmoin askelin punaiseksi
karahtaneen morsiamen rinnalla, jopa tervehti ohimennen muutamia
tuttavampia katseella, koska päännyökäytys ei sopinut.
He istuivat lähelle alttaria--Uutela käytävän oikealle, morsian
vasemmalle puolelle.
* * * * *
Jumalanpalvelus oli alkanut.
Mutta Uutela ei joutanut sen menoa paljonkaan seuraamaan; hänen
mielensä oli täyttänyt uusi ajatus. Hän oli pappia odoteltaessa
katsellut alttaritaulua, ja silloin hänen sielunsa läpi kulki kuin
uusi valaistus.
Taulu esitti Mariaa ja Joosefia Jeesuslapsen kanssa. Uutela oli heikko
raamatun tuntemisessa, mutta joku kohtaus heidän elämästään se mahtoi
olla.
Maria oli kaunis nuoressa kukoistuksessaan--Uutelasta näytti että
hänen kasvonsa olivat hyvin paljon Mantan kasvojen kaltaiset, vaikka
tietysti kauniimmat, koska hän oli Jumalan äiti. Mutta se ei tässä
ollut merkillisintä, vaan--Joosef. Kuinka hän nyt vasta ensi kerran
huomasi, että Joosef olikin _vanha mies_, ainakin 60, ellei
70:kin ikäinen. Ja päälaki jo aivan paljas! Hän ei voinut olla
ikäänkuin vertailematta--hänellä itsellään oli vielä aivan täysi
vankka tukka, eikä hän muutenkaan missään tapauksessa näyttänyt noin
vanhalta.
Tämä kaikki vaikutti häneen niin omituisesti, että hän tunsi hiljaista
väristystä ruumiissaan, sen yhteydessä mitä äsken oli käytävällä
tapahtunut, kun morsian melkein esteli astua hänen rinnallaan kirkon
läpi. Aivan selvään näki, että Maria tuolla taulussa hymyili toisella
puolella kasvojaan niin rakkaasti Joosefille, vaikka katselikin ensi
sijassa lasta.
Hänen olisi tehnyt mieli välttämättä saattaa tuo ajatus morsiamenkin
huomioon, kehottaa häntäkin taulua katselemaan. Mutta he istuivat
erossa.
Uutela katsahti käytävän yli.
»Aivan oikein, jo se katselee!» riemastui hän. »Ensin tietysti
Mariaa--no, muuta ei tarvita, kyllä sinä sen _toisen_ sitten huomaat.»
Morsian havaitsi Uutelan katselevan hellittämättömästi itseään. Hän
kävi kasvoiltaan punaiseksi ja painoi päänsä alemmaksi.
»Nyt se ymmärsi ja häpesi», ajatteli Uutela kääntyen taas taulua
katselemaan.
Marian ja Joosefin historia esiintyi nyt hänelle aivan uudessa
valossa. Hän ajatteli sitä koko saarnankin ajan. Kuinka Joosef oli
mahtanut puuhata ja rakennella taloja Natsaretissa, kuinka hän sitten
oli kosinut--olivatkohan hekin käyneet kirkossa? Tietysti!
Ainoastaan kuulutusten aikana hän ajatteli muuta. Hän istui suorana ja
arvokkaana, tuntien ihmisten katseet selässään. Ja hänestä tuntui että
rovasti luki tavallista painokkaammalla äänellä: _Talon_ tytär,
_nuori_ neito Manta Kustaantytär.
Lähtösiunaukseen kumartuessaan hän rukoili, että heidän välinsä tulisi
samanlaiseksi kuin Marian ja Joosefin--niinkuin se nyt tänään oli
hänelle uudessa valossa selvennyt.
* * * * *
Kirkosta lähtijöillä oli kiire. Jotkut ostelivat vielä vehnäsiä,
toiset heittelivät hyvästejä, hevoset kuopivat maltittomina kärryille
noustaessa.
Uutela oli aivan ensimäisiä lähtijöitä. Hän ei paljon katsellut eikä
kuunnellut. Hänen mielensä täytti yhä tuo yksi ajatus, mielihyvä siitä
että heidän kirkossakäyntinsä oli saanut sellaisen sisällyksen.
Kun hevonen ensimäisessä ahteessa hiljensi käynniksi, ei hän voinut
olla varmuuden vuoksi sentään kysymättä:
»No, mitäs pidit taulusta--eikös se ollut kaunis?»
Morsian hätkähti, ymmärtämättä mitä toinen tarkotti.
»Kyllähän se oli...» vastasi hän umpimähkään, miltei itku kurkussa.
»Niinkuin arvasin», hymyili Uutela. »Kyllä se sen ymmärsi.»
3.
Kesäaika oli mennyt--häineen, heinäkiireineen, elonkorjuineen ja
hiljaisine syyspuuhineen. Elettiin jo lokakuun alkupäiviä.
Keskitalo oli juuri palannut metsästä ja istui nyt, lyhyen päivän
alkaessa hämärtyä, yksinään keittiön penkillä.
Hän tunsi itsensä väsyneeksi. Rinta oli yhä heikontunut ja koleat
syysilmat kaiketi olivat vaikuttaneet, että hän oli alkanut entistä
enemmän yskiä.
Siitä huolimatta, tai osaksi juuri sen johdosta, hän kuitenkin tunsi
itsensä tyytyväiseksi.
Kaikki oli käynyt juuri niinkuin hän oli suunnitellut. Talo oli
vihdoinkin velaton ja sen säilyminen suvussa taattu; poissa tuo raskas
taakka, jonka painon hän oli tuntenut aina nuoruusvuosistaan
saakka. Olipa enemmänkin--lapsilla taattuna runsas perintö, koska
Uutela ei voinut enää olla monien vuosien mies eikä vanhuutensa vuoksi
edes saada lapsia. Sillä juuri siinä se oli hänen suunnitelmansa
solmu, että nuori vävy olisi perustanut oman perheen, vaan Uutela toi
kaikki entiseen pesään mitään erottelematta.
Eikä Uutela tuonut mukanaan ainoastaan varallisuutta, vaan samalla
aivankuin uutta elämää taloon--niin hupaisaa kesää ei Keskitalo
muistanut pitkiin aikoihin eläneensä. Pojatkin sopivat niin mainiosti
hänen kanssaan. Mikäs sellaisen miehen kanssa! Aina tasainen, aina
hymyilevä ja puuhakas kuin nuori poika--nytkin paraikaa suurta
kaurakuormaa Hämeenlinnaan viemässä.
Ja nuoren parin välit näkyivät menevän oikein hyvin--juuri niinkuin
hän oli ajatellut silloinkun muut hiukan epäilivät. Mikäs sellaisen
miehen kanssa!
Oli se sentään onnellinen ajatus, tuo Uutelan vävyksi ottaminen!
päätti hän, sellainen ovelan itsetyytyväinen hymy kasvoillaan, kuin
että se oli temppu, jonka nerokkuuden ainoastaan hän perinpohjin
tunsi. Muut näkivät vain pinnalta, eikä hän ollut pitänyt
tarpeellisena edes kaikkea selittää.
* * * * *
Huone oli hämärtynyt. Keskitalo tuskin huomasi että vanha emäntä,
niinkuin häntä nyt sanottiin, astui sisään.
Emäntä tuli kuin hiipien ja viivytteli oven luona. Hämmästys, suru ja
pelko kuvautui yhtaikaa hänen kasvoillaan.
Se ei jäänyt Keskitalolta huomaamatta.
»Mikäs nyt on?» kysyi hän.
»Voi voi!» vaikeroi emäntä käsiään väännellen. »Nyt on hullusti...»
»Mikä on hullusti?» Keskitalo nousi kuin apuun rientääkseen.
»Älä suutu isä!» rukoili emäntä.
Se sai Keskitalonkin levottomaksi:
»Mutta sano jo herran nimessä!»
»Voi voi, isä! Mantan asiat ovat...» sopersi emäntä katkonaisesti.
Keskitalo tunsi rintaansa kuristavan. Hän ei vieläkään tajunnut,
ainoastaan kuin levottoman omantunnon kuiskauksesta jotain aavisti.
»Minä jo jonkun aikaa epäilin... vaikka se koetti salata», selitti
emäntä hätäisesti. »Nyt juuri pääsin perille... Mutta älä suutu, isä!»
Keskitalo tunsi vapisevansa. Nyt hän ymmärsi--kaikki alkoi mennä hänen
ajatuksissaan sekaisin.
»Missä hän on?» kysyi hän.
»Pirtissä.--Mutta älä suutu... koetetaan ottaa selkoa kuinka se oikein
on.»
He menivät peräkanaa kiireisesti porstuan läpi.
Tytär seisoi muurin luona kuin kivettynyt, katse maassa, kasvot
tuhkanharmaina.
Keskitalo tunsi tukehtuvansa. Hän oli aikonut kysyä jotain Uutelasta,
nyt se oli tarpeetonta. Ainoastaan suuren synnin tehnyt voi olla tuon
näköinen.
»Onko se totta?» sai hän vaivoin kysytyksi.
»On...» vastasi tytär tuskin kuuluvasti, painaen päänsä vieläkin
alemmaksi.
Keskitalon silmät mustenivat, hänet valtasi kamala viha. Hänen toinen
kätensä puristui nyrkkiin.
»Isä kulta, isä kulta, älä Jumalan tähden!» rukoili emäntä tarttuen
hänen käsivarteensa.
»Mitäs olet tehnyt, kelvoton?» Keskitalo oli niin kuohuksissaan, että
hänen täytyi pysähtyä henkeä vetämään.
Tytär, joka tähän saakka oli ollut kalpea kuin palttina, tuli äkkiä
kasvoiltaan hehkuvan punaiseksi.
»Mitäs isä pakotti... vaikka minä itkin ja pyysin...» sanoi hän
torjuvasti, yhä lattiaan katsoen.
»Minäkö pakotin? Sinä tiedät itse, että talo olisi mennyt ja...»
Lause jäi keskeneräiseksi. Keskitalo ei tiennyt enää itsekään mitä
ajatella. Hetki takaperin hän oli ihaillut suunnitelmansa
erinomaisuutta--nyt oli kaikki häpeällisesti murskana. Niinkuin hän
olisi itse ollut syyllinen ja saatu kiinni juuri teossa...
»Jos se sentään on Uutelan...?» ehätti emäntä, katsoen mieheensä
rauhottavasti ja sitten tyttäreen kuin viimeiseen pelastuksen toivoon.
Niinkuin pahahenki olisi sinä hetkenä mennyt tyttäreen. Hän kohotti
päänsä, häpeän sijaan ilmestyi kasvoille julkeus ja viha.
»Uutelan!» huusi hän kuin veristä häväistystä torjuen. »Uutelalla ei
sen kanssa ole mitään tekemistä!»
Keskitalo luuli maahan vaipuvansa. Enin häntä kauhistutti tyttären
kasvojenilme.
»Herra Jumala!» vaikeroi hän. »Keskitalon suvussa ei ole ollut
ainoatakaan huonoa ihmistä.»
Tytär yhä yltyi.
»Nyt on!» huusi hän luonnottomalla äänellä, silmät oudosti pyörähtäen.
Keskitalo astui askeleen kohti.
»Hiljaa, taikka minä tapan!--Kenenkäs kanssa se on?» läähätti hän.
»Kenenkä tahansa!» huusi tytär kiiluvin silmin--niinkuin hän olisi
ollut mieletön.
Keskitalon teki mieli lyödä. Mutta hän tunsi itsensä niin
voimattomaksi, ettei hän olisi kyennyt kättään nostamaan. Hänen
rintansa ikäänkuin luhistui sisään ja hän sai yskänkohtauksen.
Vanha emäntä alkoi taputella hiljaa hänen hartioitaan, että kohtaus
menisi pikemmin ohi.
Kun se vihdoin helpotti, vaipui Keskitalo kasvoiltaan punaisena
hervottomasti lavitsalle.
»Niin on porton polut», huokasi hän kuin itsekseen, »syö, pyyhkii
suunsa ja sanoo: En minä mitään tehnyt ole!»
Tyttären leuka tärähti, hän kääntyi äkkiä poispäin, peitti kasvonsa
käsillään ja meni kiireisesti ulos.
* * * * *
»Herra Jumala, Herra Jumala, mikä tässä nyt turvaksi tulee?» valitti
emäntä vaipuen miehensä viereen lavitsalle.
Keskitalo istui pitkän aikaa pää käsien välissä eteensä tuiottaen. Hän
tunsi lattian keinuvan jalkainsa alla kuin lainehtivan järven.
»Mene sinä keittiöön, en minä jaksa nyt mitään ajatella. Puhutaan
sitten--ehtoollisen jälkeen.» Hän koetti hymyillä: »Mene nyt!»
Emäntä huokasi ja lähti kuin unissaan kulkien.
Mutta Keskitalo istui ja tuiotti yhä eteensä. Hänen silmiensä editse
kulki koko eletty elämä. Huolta ja velkataakan painoa se oli ollut,
mutta kotielämä oli ollut ehjä ja onnellinen. Ja hyvä nimi heillä oli
ollut perintönä polvesta polveen.
Hetken päästä hän nousi ja kulki raskain askelin
makuukamariin. Sytytti siellä lampun ja otti säilikön päältä vanhan
raamatun esiin.
Keskitalo luki usein raamattua, varsinkin milloin oli kova paikka
edessä tai kun oli hyvin käynyt. Arkioloissa hän käytti sen lauselmia
sattuvina puheenparsina, mutta tällaisina hetkinä hän etsi tukea.
Hän luki pitkän aikaa, aluksi ahdistettuna, sitten vähän
rauhottuneena. Sitten hän vaipui taas miettimään.
Hänestä tuntui käsittämättömältä Jumalan sallimukselta että juuri nyt,
kun hän vihdoin luuli lepoon päässeensä, hänen hartioilleen laskettiin
taakka, jonka rinnalla kaikki entinen oli vain leikintekoa. Oliko hän
sellaista ansainnut?
Silloin hänen mieleensä johtuivat Jobin onnettomuudet. Hän etsi sen
paikan raamatusta ja alkoi uudelleen lukea.
Kun hän vihdoin pani kirjan kiinni, tunsi hän itsensä rauhallisemmaksi
ja ajatuksensa selvemmäksi.
* * * * *
Emäntä tuli hiljaa sisään.
»Manta siellä itkee kamarissaan...» ilmotti hän.
»Osaakos se hävytön vielä itkeä?» vastasi Keskitalo katkerasti, vaikka
tunsi tuon tiedon tekevän niin sanomattoman hyvää.
»Ei tämmöistä ole nähty eikä kuultu», sanoi hän sitten. »Ei ole ollut
minun suvussani, eikä sinunkaan.»
»Ei ... kyllä tämä oli ensimäinen tapaus.»
»Ja se vielä kehtaa syytellä muita!» sanoi Keskitalo kiivastuen.
»Minä epäilin alusta alkaen», huokasi emäntä. »Sinä, Kustaa, juoksit
kunnian perään, nyt se vasta häpeä tuli!»
Keskitalo kääntyi ja katseli häntä pitkän aikaa äänetönnä.
»Jätätkö sinäkin minut nyt?» sanoi hän sitten murtuneena.
»Enhän minä, isä kulta»--kyyneleet herahtivat emännän silmiin--»vaan
kun sydän on niin täysi.» Sitten hänen hartiansa alkoivat
täristä. »Minua niin viluttaa», sanoi hän nyyhkytysten välistä.
»Sinun täytyy mennä maata», puhui Keskitalo heltyneenä. »Äläkä nyt
noin--ehkei kaikki ole vielä mennyttä--täytyy miettiä.»
Hän lähti hiljaa kävelemään, hieroen kädellään kuumaa otsaansa. Kun
emäntä oli ennättänyt vuoteeseen, istahti hän sängyn reunalle.
»Sodassa pitää ihmisen oleman maan päällä», huokasi hän. »Minä
ajattelin kaikki niin hyvin. Kaikille olisi käynyt hyvin: Uutelalle,
meille, lapsille, ja hän olisi kyllä ennättänyt saada vielä nuoren
miehen. Mutta se kelvoton!--Näitkös sinä minkälaiset hänen kasvonsa
olivat?»
»Älä puhukkaan--ei hän ollut silloin järjissään!» Emäntä ratkesi taas
nyyhkyttämään.
»Koeta nyt nukkua!» rauhotteli Keskitalo. »Kyllä minä aamuksi jonkun
keinon keksin.»
He vaipuivat omiin raskaisiin mietelmiinsä kumpikin.
* * * * *
»Emme me jaksa tätä häpeätä kantaa, vaikka kuinka ajattelisi», sanoi
taas Keskitalo. »Kun jokainen sen ymmärtää--kun Uutela on niin vanha
ja kun hänellä ei ole ollut nuorempanakaan lapsia.»
»Uutela!» huudahti emäntä kauhistuneena. Nyt vasta hän muisti sen
puolen asiasta. »Voi Jumala, mitä hän sanookaan ja tekeekään?»
Keskitalon mielestä se ei kuitenkaan ollut pahin kohta.
»Uutela on hyvä mies, hänen kanssaan voisi aina jollainlailla tulla
toimeen», sanoi hän. Ja kesken murheenkin hiipi taas tuo viekkaan
ovela arkipiirre hänen suupieleensä: »Uutelalle sopisi aina sanoa:
Voiko sadan ajastaikaiselle vielä syntyä poika--vastaus katso 1:stä
Mooseksen kirjasta. Mutta sen huutavat muut hänelle korvaan.»
»Niin niin, kun se nyt kuuluu koko maailmalle se asia!» huokasi
emäntä.
Sitten he taas vaipuivat entistä raskaampiin ajatuksiin.
* * * * *
Pirtin kello löi kymmenen, löi yksitoista ja löi kaksitoista--he yhä
valvoivat. Ja mitä enemmän aika kului, sitä suuremmaksi heidän hätänsä
kasvoi.
He puhuivat yhdessä, mutta eivät voineet toisiaan lohduttaa. He
rukoilivat yhdessä, mutta siitäkään ei ollut apua. He elivät näinä
harvoina tunteina enemmän kuin monina pitkinä vuosina. Kuinka
monimutkainen onkaan elämä--eivät he olisi voineet uskoa että ihminen
voi langeta tämmöiseen avuttomuuteen.
»Jos kuitenkin täytyisi puhua Uutelalle?» ehdotti emäntä
toivottomuudessaan. »Jos hän armahtaisi ja omistaisi? Onhan semmoista
ennenkin nähty.»
Keskitalo hylkäsi jyrkästi sen ajatuksen.
»Ei, semmoiseen ei ole mitään kiirettä. Eikä Uutela ole tässä pääasia,
vaan ihmiset. Ja ne eivät kuitenkaan uskoisi, ainoastaan nauraisivat.»
»Jumala, Jumala! Mihinkäs me nyt joudumme, kun ei näy pelastusta
mistään!»
* * * * *
Kello löi yksi. Keskitalo säpsähti niinkuin hän olisi kuullut
hätäkellojen äänen kirkontornista.
Hän oli pitkin matkaa ajatellut: Seuraavaksi lyönniksi minä jo jotain
keksin. Lyönti seurasi lyöntiä, yhä suurempi pimeys kiertyi hänen
ympärilleen. Hän tunsi olevansa aivan märkä, häntä alkoi värisyttää.
»Onko Jumala minut kokonaan hyljännyt?» huokaili hän
ahdistuksessaan. »Miksi? Moni elää niinkuin tahtoo, ei koskaan sinun
sanastasi välitä, etkä sinä kuitenkaan heitä koettele tämmöisillä
onnettomuuksilla. Onko tämä oikein?»
Silloin hänet valtasi epätoivo, kauhea halu katkaista väkivoimalla
häpeänsä kahleet. Hänen kasvonsa vääntyivät, hikikarpalot pusertuivat
otsalle, sielun syvyydessä kamppailivat pelottavat voimat.
»Se on tehtävä--se on hävitettävä--minä hänet pakotan!» jupisi hän
itsekseen.
Vaimo kuuli outoja kuiskauksia ja kavahti istumaan.
»Ei ei!--Miksei?--Ei ei... Herra Jumala!» kuuluivat taas tuskaiset
kuiskeet pöydän luota.
Emäntä juoksi hätääntyneenä ylös: »Kustaa, Kustaa, mikä sinuun nyt
tuli...?»
»Ei mikään--rukoile, rukoile!»
Keskitalo räytyi tuolin viereen polvilleen ja alkoi rukoilla
kiihkeästi kädet ristissä, hikipisarain yhä putoillessa otsalta.
* * * * *
Kello löi kaksi. Keskitalo istui epätoivoonsa jähmettyneenä, hänen
päätään pakotti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan selvää ajatusta.
»Kun pääsisi pois, kauas pois!» ajatteli hän. Hän tunsi ettei tämä
ollut ainoastaan perheen ja suvun, vaan koko paikkakunnan häpeä, josta
kerrottaisiin kautta Hämeen. Ventovieraiden parissa sensijaan se ei
olisi mitään, ei kerrassaan mitään.
Silloin hänen sydämensä lakkasi lyömästä--hänen aivojensa läpi kulki
äkillinen välähdys.
Hän nousi kuin huumeissaan ja syöksyi säilikön luo, jonka laatikosta
hän sai käsiinsä pienen painetun vihkon.
Keskitalosta tuntui aivankuin Jumalan johdatukselta, että hän mitään
aavistamatta oli pannut talteen tuon vihkosen, joka muutamia päiviä
takaperin oli tullut sanomalehden mukana.
Hän alkoi sitä selailla kiihkeästi, kuumat veret kasvoillaan.
»Mitä sinulla siellä oikein on?» kysyi emäntä, kohoten istualleen.
»Odota vähän», puheli Keskitalo. »Minä luulen että minulla nyt on
jotain.»
Ja hän taasen selaili. Piti sormia toisten lehtien väleissä, toisista
etsi, tuijotti eteensä, raapi korvallistaan, ja yhä selaili.
Näin teki pitkän aikaa, emännän uteliaana odottaessa. Sitten hän veti
kynnellä erääseen kohtaan vahvan merkin ja nousi.
»Nyt se on selvä!» puhui hän nopeasti keventyneellä äänellä. »Kaikki
selviytyy. Me myymme Keskitalon ja muutamme kauas pois Hämeestä.»
Emäntä katsoi tyrmistyneenä.
»Niin juuri teemme!» jatkoi Keskitalo yhä kasvavalla
vauhdilla. »Uutelalla on rahoja, me voimme ostaa esimerkiksi Savon
puolesta pilkkahinnalla suuria kartanoita. Tuolla luettelossa on
kymmenittäin semmoisia myytävänä. Kukaan ei siellä tunne, kukaan ei
tiedä mitään, siellä se selviytyy Uutelankin kanssa kuin itsestään,
kun ei ole ketään, joka korvaan huutelisi. Eikä tänne kuulu
hiiskaustakaan, ei lapsesta eikä muusta. Ja lapsi voipi siellä kuolla,
kaikki voipi painua umpeen.»
Emäntää värisytti.
»Voi voi, mitä sinä Kustaa nyt aattelet! Sinne vieraalle maalle
vanhalla iällä? Ja kun et sinä taas pettäisi itseäsi tässä, niinkuin
tuossa naimisasiassakin? Jos se tulee vaan hullummaksi. Ja onkohan
tämä sitten oikein, omantunnon mukaan?»
»On!» sanoi Keskitalo lujasti. »Jumalan tahto on, että minä puolustan
perheeni kunniaa.»
»Turhaan sinä, Kustaa, taidat tähän Jumalaa sekottaa», huokasi emäntä,
vaikka hänkin jo tunsi mielensä keveämmäksi.
Keskitalo katsoi pitkään.
»Lue raamattua!» sanoi hän painokkaasti. »Kaikki, jotka ovat olleet
rohkeat sukunsa ja kansansa puolesta, ovat menestyneet, aina Kalebista
alkaen. Minä olen ollut heikko ja kivuloinen, mutta tämän asian
tähden minä uskallan vaikka mitä, sillä elämä kestää hetken, vaan hyvä
nimi pysyy iankaikkisesti!»
Emäntä yhä epäili, mutta hän ei voinut olla katselematta ihmetellen
miestään--hän ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä noin lujana ja
päättäväisenä eikä puhuvan niin miehekkäästi. Hän aikoi vielä esittää
epäilyksiään, mutta silloin hänen sisässään värähti niin
kummallisesti--niinkuin hän itse olisi joskus toivonut, että miehensä
olisi juuri tuollainen kuin hän nyt oli. Hän vaikeni ja ainoastaan
katseli.
»Mutta kuinka sinä luulet saavasi lapset suostumaan?» kysyi hän
sentään epäillen.
»Heidän täytyy!» sanoi Keskitalo lyhyesti. »Ja pojat sen kyllä
ymmärtävät, sillä heille itselleen siitä kerran hyöty lankee, kun
pääsevät avarampia aloja hallitsemaan. Ole sinä huoleti, kyllä minä
kaikki hyvin järjestän.»
Hän astui kerran edestakaisin permannolla. Sitten hän istahti vuoteen
laidalle ja alkoi hiljaa puhellen selvitellä suuren tuumansa
yksityiskohtia.
4.
Ulkona oli syyspimeä yö, mutta sisällä rautatievaunussa oli lämmin ja
valoisa.
Keskitaloa ja Uutelaa lukuunottamatta oli vaunu miltei tyhjä.--Miehet
palasivat talonostomatkalta Savosta.
Keskitalo oli vaipunut vaunun nurkkaan, hattu toiselle korvalle
painuneena, käsivarret velttoina sylissä--hän näytti nukahtaneen.
Mutta Uutela istui ja imeskeli ahkerasti lyhyttä piippuaan. Häntä ei
nukuttanut, vaikka olikin levon laita koko matkalla ollut vähän niin
ja näin.
Tämä matka kaikkineen tuntui hänestä hiukan omituiselta. Niinkuin hän,
hiljainen kotipeltojen mies, nyt olisi siirtymässä tutuilta vaoilta
suuren maailman pitkille, päättömille saroille.
Totta oli, että hänen entinen raatajaintonsa oli tänä kesänä taas
noussut, maattuaan pari vuotta kuin lamauksissa. Totta oli, että
Keskitalo tuntui liian pieneltä ja aivan liian valmiilta, ei ollut
mihin oikein iskeä. Mutta nämä tämmöiset matkat--kun pitää istua jo
vuorokausikaupalla junassakin.
Kyllähän tämä järki-puuhaa on, ajatteli hän. Nuoret vahvat pojat
nousemassa--ne tarvitsevat tilaa. Ja sitten se Sontulan Kustaan kirje,
sekin vielä pani kiirehtimään, ettei hyvä tilaisuus menisi käsistä.
Mutta se tuntui sittenkin liian hätäiseltä. Ei ollut koskaan ollut
aikaa harkita oikein perinpohjaisesti koko kysymystä--noin niinkuin
maamiehen on tapana: auran jälessä vako vaolta tai kirves kainalossa
metsätiellä.
Naisväki siellä kotona minua enin ihmetyttää! ajatteli hän. Olisi
sentään luullut kotipuoli-ikävän panevan hiukan vastaan tämmöisiä
hommia. Etenkin vanhalla emännällä... No, kukas tietää, vaikka se nyt
niin puhuu lasten edusta--kukas tietää.
Hän katsahti Keskitaloon.
Tuolla ne nyörit lepää! hän ajatteli. Sen hän oli huomannut alusta
alkaen. Sellainen into ja touhu!
Hän katseli Keskitalon sisään painunutta rintaa, laihoja kasvoja ja
nukkuneen velttoja jäseniä.--Kukas olisi uskonut tuommoisesta
miehestä!
Niinkuin silloinkin--muisteli hän taas--jo menomatkalla. Kulkee
vaunusta vaunuun, kyselee kaikilta matkustajilta taloja, maita,
metsiä, hintoja.--Mitä sinä nyt kaiken maailman taloja kyselet? oli
hän, Uutela, ihmetellyt--kun sitä Kustaan neuvomaa kuitenkin
tarkotetaan. Mutta Keskitalo vain nauraa: kaksi tämmöistä poikaa
reisussa, säkissäkös me porsas ostettaisiin, ohoh!
Siinä _on_ jotain, oli hän ajatellut silloin, ja niin hän ajatteli
vielä nytkin--olkoon mitä hyvänsä.
Varsinkin sitten ostopuuhissa se näkyi vielä selvemmin--jatkoi hän
taas muistelmiaan. Pitäisihän vanhan miehen ymmärtää, ettei
kaupanteossa sovi hätäillä. No, itse talon hinnasta minä en mitään
sano, vaikka olisi siitäkin voinut jonkun tuhannen pudottaa. Onhan se
koko hovi, ja tavallisessa rakennuksessa niinkuin vanha herrastalo
ainakin. Vaan annas maksaa irtaimista, mokomistakin lehmänsammakoista,
tunkkaisista heinistä ja puolimädistä vilja-aumoista--kehtaavatkin sen
roistot jättää jumalan viljan ulos mätänemään--annas maksaa
kaksitoista tuhatta, ainakin viisituhatta liikaa! Eikä ymmärrä, vaikka
minä isken silmää ja jo viimein sanonkin. Niinkuin sen kaupan olisi
mikään hengenhätä ollut! Eikä auta muu kuin vain katsella kuinka nämä
viekkaat savolaiset hymyilevät ja iskevät seläntakana toisilleen
silmää, että näin sitä pitkätukkaisia hämäläiskolloja keritään!--
Perhana!
Hänen hämäläisluontonsa oli näissä muistelmissa noussut sellaiseen
kapinaan savolaisia vastaan, että hän unohti kokonaan Keskitalon.--
Senkin keppiherrat! Keppi pitää keikkua kädessä, vaan onkos havun
pulkkaa pellolla?
No, no, tyynnytteli hän itseään. Hämeenmiesten työ sen vahingon ottaa
pian takaisin. Mutta kyllä on sentään synti ja häpeä heittää viisi
tuhatta tuommoisille lurjuksille!
Keskitalo oli alkanut hiljakseen kuorsata. Silloin Uutela taas muisti
hänet.
Sitäkin minä olen ihmetellyt, miksi se sen kauppakirjan teetti yksin
minun nimiini? No, onhan rahat kyllä minun, vaan kun me olisimme
molemmatkin voineet olla isäntinä, kun kerran yhdessä ollaan ja kun
minä vaan vävyksi tulinkin. Onkohan sillä siellä Hämeessä joku vanha,
hämärä velka, jota lähtee ikäänkuin pakoon, kun se noin tahtoo
omaisuuden minun taakseni turvata? Ja miksei hän ole siitä koskaan
mitään minulle ilmottanut? Mitä se merkitsee...?
Hän kumartui eteenpäin ja rupesi katselemaan tarkkaan Keskitalon
kasvoja. Hän tahtoi ikäänkuin tunkeutua hänen aivoihinsa ja nähdä mitä
siellä liikkui--nyt kun mies nukkui eikä tiennyt pitää varaansa.
Sen ketunkasvoista ei näe mitään, ei nukkuissa eikä valveilla! sanoi
hän itsekseen harmistuneena. Siin' on miestä! Lennättää ihmisiä Savoon
saakka, ostattaa taloja ja pitää ne nyörit sisässään kuin
kalliossa. Ja että kaikki nyt on mennyt _sinun_ mielesi mukaan, sen
minä kyllä näen--muutoin sinä et voisi noin unta vetää. Ja vielä nauru
huulilla--minä tässä valvon ja valvon enkä saa unta vaikka mikä olisi!
Hän tunsi sinä hetkenä vihaavansa Keskitaloa, sen salaisuuden vuoksi,
jonka hän epäili tämän sisässään säilyttävän. Miksei hän sitä
minullekin ilmaise, kun kerran olemme ystävät ja sukulaiset?
No, taidan sentään tehdä syntiä--ajatteli hän taas--kun noin
epäilen. Miksei mies puuhaisi lastensa hyväksi, nyt kun on pohjaa
mistä ponnistaa? Juuri noinhan minä tein itse aikoinani--eipä mies
niitä parhaimpia tuumiaan muille selittele, ei!
Ja kuitenkin hänestä tuntui niin omituiselta--niinkuin näkymättömät
kädet olisivat tavotelleet hänen elämänsä ohjaksia, ne omiin käsiinsä
riistääkseen.
Mutta asia oli päätetty, talo ostettu. Ja nyt minä olen _hovin_
isäntä! Häntä hiukan hymyilytti.--No, rinnan me siellä isäntinä
hääräämme, olkoon nyt kumman nimi tahansa papereissa. Ja kyllä me
niille peijakkaan keppiherroille näytämme mistä puusta lusikka tulee!
Vielä minä laitan yhden talon kuntoon ja näytän kuinka hämäläinen
pajupehkot pientareilta hätistää!
Hän alkoi yhä enemmän ja enemmän innostua--ne Hovin pitkät,
matalaojaiset sarat ikäänkuin huusivat häntä ja hämäläistä voimaa
avukseen.
Kyllä tässä nyt tulee aika kiireen kilakka, ennenkuin Keskitalo ja
tavarat on myyty ja kaikki muuttokunnossa, ajatteli hän taas.
Samalla juna pysähtyi rymisten jollekin asemalle.
»Oh--oh!» huusi Keskitalo kuin pahasta unesta kavahtuen ja katseli
silmät pyöreinä ympärilleen. »Missäs me oikein ollaankaan?»
»Talonostomatkalla, naapuri», myhäili Uutela hiljaa-sädehtivin silmin
toisen säikähdykselle.
Keskitalokin jo hoksasi. Miehet rupesivat yhdessä makeasti nauramaan.
5.
Maa oli vielä sula, vaikka marraskuu jo oli käsissä.
Hämeen haavat puutarhain ja pihamaitten nurkissa itkivät lehdettöminä
myöhäsyksyn utuisessa ilmassa. Hämeen kuuset kuoppamäillä ja
veräjänpielissä huokailivat ikävissään, ja pienet kiillottomat pisarat
istuivat oksien nirpuissa ja ruohon kuihtuneella ruumiilla, vaikka
päivä oli jo puoliin kulumassa. Kaiken yllä lepäsi tummanharmaa taivas
laakeana ja raskaana.
Keskitalon väki teki Savoon muuttoa.
Jo kahtena edellisenä päivänä oli asemalle ajettu kaikenlaista kalua
ja työasetta. Paljon sitä oli karttunutkin--vanhaa tuttua ja rakasta,
josta ei raskittu luopua, vaikkei sitä olisi välttämättä tarvittukaan.
Tänään oli varsinainen lähtöpäivä.
Pitkiin jäähyväisiin ei ollut aikaa, vaikka jätettiinkin rakkaat
kotitanhuat. Toiset tuskin ennättivät muuta kuin syrjäsilmällä
vilkaista portista lähdettäessä, sillä karja juoksi ja äänteli
sekasortoisena, luullen laitumelle pääsevänsä.
Ensimäisinä kulki kymmenkunta lammasta Hannan ja kolmentoistavuotiaan
Helkan ohjaamina. Niitä ei Hovissa ollut kuin muutamia, eikä kuulunut
olevan paljon koko Savon puolessa.
Sitten seurasi seitsemän lehmää ja leveäotsainen sonni, jota vanhin
poika Vihtori nuorasta ohjaili. Toiset olisivat tyytyneet vähempään
karjamäärään, mutta Uutela oli järkähtämätön, hän ei uskonut noista
»savolaisista sammakoista» mitään hyvää.--Uutelaan oli sillä
Savon-matkallaan mennyt itsepintainen epäluulo kaikkea savolaista
kohtaan.
Viimeisenä kulkivat molemmat emännät, vanha ja nuori, kaikenlaista
pikku sälyä täyteen ahdatuilla kärryillä, Liinun juostessa kärryjen
perään sidottuna.
Vielä oli kärryillä, säkillä peitetyssä pärevasussa, suuri mustan- ja
valkeankirjava Mikko kissa. Uutela oli tahtonut senkin mukaan--hän ei
kerta kaikkiaan luottanut edes savolaisiin kissoihin.
* * * * *
Kulettuaan kotivainioiden läpi eläimetkin jo rauhottuivat. Tie nousi
loivaa rinnettä pienelle mäentyppyrälle.
Siellä he pysähtyivät ja katselivat vielä kerran taakseen.
»Kyllä se Keskitalo sentään on kaunis!» huokasi Hanna pehmeällä
äänellään, kainonsinisten silmäin kaihoisasti värähtäessä.
»Onhan se», jatkoi Uutela samalla kaipaavalla sävyllä.--»Vaan sinne se
nyt jääpi.»
Keskitalo vilkasi Uutelaan: jo oli aika hänen tarttua asiaan.
»Sinne jäi!» sanoi hän niinkuin menneestä asiasta. »Vaan minä
puolestani lyön vetoa, ettei meidän tarvitse marssia täyttä kolmeakaan
tuntia, niin jo Hovin katot pilkottaa!»
Hän sanoi sen niin tarttuvan leikkisästi, että kaikki rupesivat
hymyilemään ja ikäänkuin noita uusia kattoja ajattelemaan. Helka yksin
katsoi ihmetellen, vaan sitten hänkin hoksasi isän sanoissa piilevän
sukkeluuden ja naurahti ääneen tälle huomiolleen.
»Painetaan vaan eteenpäin, päivä kuluu!» puheli Keskitalo
hilpeästi. »Hei-hei, Heipparinna!» Hän huiskautti erästä lehmää
piiskallaan. »Ja mitäs se Onnike siellä sivulle vänkää--juokses
Kalle!»
Keventynein mielin lähdettiin eteenpäin. Ainoastaan vanha emäntä
pyyhkäsi pääliinansa kulmalla salaa silmänurkkaansa.
* * * * *
Tie kulki yhä asuttuja seutuja. Siellä täällä oli aina joku talo,
torppa tai mökki.
Tuntui niin hyvältä että oli noita vanhoja tuttuja, jotka ikäänkuin
jättelivät hyvästi ja toivottelivat onnea.
Melkein kaikissa, loitommissakin, heidän matkansa huomattiin. Ilmestyi
aina ikkunaan joku pää, sitten useampia--ne sieltä myrttien,
palsamien, verenpisarain ja pelagoonien välistä katselivat ja
ajattelivat lämpimiä jäähyväis-ajatuksia.
Joistakuista paikoista tultiin aina pihalle saakka ja katseltiin
siitä. Eräistä lähemmistä huudettiin: »Onnea vain matkalle!»
Mutta sitten tuli asumaton metsätaival eteen, ja siellä pyrki mieli
väkisinkin painumaan. Jokainen koetti sitä toisiltaan salata--huudettiin
karjalle, juostiin ja huiskittiin, vaikkei se ollut aina tarpeenkaan.
Uutelankin tyyni hymyily alkoi riutua. Hän oli vähän väsynyt noihin
monipäiväisiin puuhiin, ja kun nyt ei ollut kuulunut pitkään aikaan
muuta ääntä kuin karjan sorkkain yksitoikkoinen sipsutus ja
kärrynpyörien ainainen sirinä, niin olo alkoi tuntua tuskalliselta.
He kulkivat pienen, kivestä raketun maantiesillan yli.
»Kas kun ovat oikein kiviä johteeksikin ajaneet--en ole ennen
huomannutkaan!» virkahti Uutela, iloisena että ilmestyi edes joku
puheenaihe.
»Siinä ne ovat olleet koko kesän», kiirehti Keskitalo jatkamaan. »Aika
poikia ovatkin!»
Uutela riensi tieltä alas siltaa sivultakin tarkastamaan.
»Niin on holvattu kuin kellarin katto», puheli hän. »Eikä semmoisia
muualla laitetakkaan kuin Hämeessä!»
»Juuri niin!» näkyi toistenkin silmistä.
Keskitalo oivalsi asiain kallistuvan pahalle puolelle.
»Jo ne alkavat rakennella kivisiltoja joka paikassa», kiirehti
hän. Sitten hän alkoi puhua Hemilän Oskarista, sillan rakentajasta,
hänen laittamistaan navetoista, kaivoista ja silloista.
Keskitalo oli tänään kuin jousilla, koettaen pitää hyvää tuulta yllä
joka taholla.
Mutta Uutela vilkasi häneen tuon tuostakin syrjäsilmällä ja ajatteli
omia ajatuksiaan.
* * * * *
Tieltä kuului kärryjen rätinää--siellä tuli muuan tuttava naapurikylän
mies vastaan.
Se sai mielet vallan ilostumaan.
»Vai sille pitkälle matkalle nyt ollaan menossa», sanoi vastaantulija
pysäyttäen hevosensa.
»Mikäs pitkä tämä on, pari tuntia asemalle!» viskasi Keskitalo.
»No no», nauroi toinen. »Ihmettelen minä sentään minkätähden te sinne
maailman taakse viitsitte muuttaa.»
»Minkäkö tähden?» nauroi Keskitalo. Hän osotteli vilkkaasti kädellään:
»Kaksi tämmöistä vahvaa äijää täällä ja kaksi tuommoista
turpeenpuskijaa tuolla--pieniksi ne käypi paikat meille Hämeessä!»
»No no», pani toinen, »on Hämeessä ennenkin eletty.»
»On eletty, vaan kun me aiomme _rikastua_!» sävähytti taas
Keskitalo.
Kaikki rupesivat nauramaan.
»Ja mitäs puhutkaan! Tuo Uutela on laittanut jo kolme taloa--totta sen
täytyy saada vielä neljäs laittaa, ja Hämeessä alkaa jo talot olla
reilassa.»
Se nosti jo ilon ilmoille.
»Niin niin», nauroi mies.--»No, onnea nyt vaan ja menestystä!» Hän
lähti ajamaan.
Mutta Keskitalo huusi vielä hänen jälkeensä:
»Pistä minulle vain preivi, kun alkaa sinunkin mielesi rikkautta
tehdä--perässä sinä kuitenkin tulet!»
»Niin sitä pitää!» ajatteli Uutela. Hänen sielunsa alkoi taas nousta
kapinaan Keskitaloa vastaan. Vaikka toiselta puolelta hän ei voinut
olla ihmettelemättä miestä, joka noin johti, hallitsi ja piti
alakuloisiksi pyrkiviä mieliä aisoissa.
»Mikäs siinä, oikeinhan se on--mutta miksikäs se ei sano minulle
mitään, miksikäs se pitää minuakin aisoissa?»
He olivat viime taivalta kulkiessaan yhä hiljalleen nousseet. Nyt
metsä loppui, tie kaartui ja heidän eteensä aukeni äkkiä pieni
hämäläinen kylämaisema.
He pysähtyivät kaikin--ainoastaan karja jatkoi omin hotein hiljaista
astuntaansa.
Kylä oli vanha tuttu, mutta se ei ollut koskaan näyttänyt niin
kauniilta ja vakavan juhlalliselta kuin nyt.
Keskellä kierteli ruskeapintainen tie vainioiden ja mäentyppyräin
lomitse, ikäänkuin luvanalaista kulkureittiä etsiskellen. Sen kahden
puolen vilisi harmaat aidat. Niiden piirissä juoksivat möyheät,
paksumultaiset sarat, mitkä pitkinä kaistoina aina metsänreunaan
saakka, mitkä pieniltä kukkuloilta kaikkiin ilmansuuntiin hajautuen,
toiset rehevinä ja orasvihreinä, toiset harmaankalpeina sänkileskinä,
kolmannet mullanmuheina, auranviirut selässä ja syvät, väkevät ojat
vielä lapion jäljeltä kiiltäen. Kaikkia niitä hallitsi punaiset tai
harmaat talot--metsänreunassa, maantien varrella, kunnailla vainioiden
keskellä. Siellä täällä pellonmäillä joku yksinäinen mänty tai suuri
kivi katajapensaiden ympäröimänä, vielä useammassa kohti harmaa lato
tai punainen maneesi.
Kukaan ei puhunut, Keskitalokin näytti liikutetulta. Sanaa sanomatta
lähdettiin hiljalleen lakeudelle laskeumaan.
Uutela ei voinut enää itseltään kieltää, että häntä vaivasi ikävä. Hän
ei tiennyt itsekään mitä hän oikein ikävöi--se vain oli syntynyt tuon
pitkän äänettömän silmäyksen aikana, joka käsitti aidat, sarat ja
ojat, puut, kivet ja ladot, talot savuavine piippuineen tai hiljaa
höyryävine riihineen, kokonaisen kyläkunnan elämän. Ja kun hän nyt,
jäätyään aivan viimeiseksi, näki edessään mäkeä laskeutuvana
pitkähkönä kulkueena lampaat ja lehmät ajajineen, kärryt istujineen ja
perässä juoksevine hevosineen, niin hän ei voinut enää vastustaa
hetken tunnetta.
»Tämä nyt merkillistä on», sanoi hän toisten luo tullessaan hiljaisen
värähtävästi. »Niinkuin oltaisiin Abraham ja Lot, ja mentäisiin
Kaanaanmaalle.»
Keskitalon suupielet vetäytyivät makeaan hymyyn, että Uutelakin kerran
käytti raamatun vertausta. Hän kääntyi Uutelaan päin:
»Ja molemmille kävi hyvin ja heidän joukolleen--niinkuin myös olivat
miehet ja veljekset keskenänsä!»
Uutelan kielellä kirpelöi myrkyllinen sana tuon lopun vuoksi ja sen
hurskaanimelän äänensävyn tähden, jolla se lausuttiin. Mutta hänen oma
tunteensa oli siksi todellinen ja juhlallinen, että hän nieli harminsa
eikä puhunut mitään.
Keskitalo sensijaan puhui sitä enemmän. Hän alkoi leveästi kertoilla
millaista Savo on ja miltä siellä näyttää.
»Omiasi panet!» ajatteli Uutela harmistuneena. »En minä mitään
semmoista nähnyt.--Vaikka kyllä minä sinun juttusi ymmärrän!»
Toisetkin kuuntelivat enää tuskin puolella korvalla--heidät oli
vallannut sama tunne kuin Uutelan.
»Katsokaas kuinka pulskaa orasta!»--»Arvolaan on laitettu uusi
lasikuisti! Pitääköhän ne siellä kesällä kukkasia?» Huudahduksia ja
mietelmiä risteili. Kaikki tuntui niin kauniilta ja rakkaalta, ettei
sen vertaista voi olla missään muualla.
Vasemmalle erkanevan kujatien portin kulmauksessa kasvoi suuri
veräjäkuusi.
»Pidäs vähän!» huusi vanhin poika, heittäen sonnin ohjausnuoran
Hannalle. Itse hän riensi kuusen luo ja kiersi poikamaisen
vallattomasti molemmat käsivartensa sen ympärille.--Kädet eivät
ylettyneet yhteen.
»Tules, Kalle», huusi hän veljelleen. »Saammeko edes kahteen mieheen
siitä selvää.»
Nuorempi veli juoksi iloisena avuksi.
Kahta täyttä sylystä he eivät kuitenkaan saaneet. Mutta he yhä
mittailivat ja mittailivat, ikäänkuin vanhaa rosopintaista kuusta
salaa syleillen--toisten hymysuin katsellessa.
»Sellaisia vaareja ei joka paikassa kasvakkaan!» kehaisi Vihtori.
»Ei, kyllä on sentään kuusi komea veräjänpielessä!»
»Arvolan tallin takana on aivan samanlainen!» huudahti Hanna, osottaen
kädellään sinnepäin.
»Ja tuolla--näettekös? On Hämeessä sentään komeita kuusia!»
Ne kaikki piti nyt jättää.
Ja niiden takaa häämötti Uutelan vertauksen nostamana matkan
raskaansalaperäinen, kohtalomainen tausta. Ainoastaan jumalanmiesten,
kuninkaitten ja sankarien he olivat lukeneet astuneen tällaisia
polkuja, ei koskaan talonpoikaisten ihmisten eikä tämmöisten asiain
tähden.