[Latojan huomautus: korostusmerkintä _alaviivoin_ on alkutekstissä
painettu harvennetulla tekstillä.]
[Transcriber's note: the emphasis with _underscores_ is in the
original imprint wide-spaced text.]
1.
Uutelan Juha, leskimies, istui pöytänsä ääressä ja lopetti
parranajoaan.
Hän pani veitsen syrjään ja katsahti peiliin. Hiljainen kirkastus
levisi hänen kasvoilleen.
»Kuinka tuo leuanalusparran ajaminen miehen nuorensi!» puheli hän
ajatuksissaan. »Tuskin enää tunnen itseäni.»
Hän yhä istui ja katseli.
»Ryppyjä?--No, nuo eivät ole vielä mitään vanhuuden ryppyjä», ajatteli
hän taas, silitellen sormellaan nenänjuuresta lähteviä juovia
ikäänkuin ne poishangatakseen. »Nyt niitä tuskin huomaakaan.»
Sitten hän nousi ylös--suu hymyssä ja pienet viisaat silmät sädehtien
leveän otsan ja pitkien hyväntahtoisten otsaryppyjen alla.
Hän pesi kasvonsa ja korjasi parranajovehkeet pieneen seinäkaappiin.
»Vai vanha?» hymähti hän silitellen kammalla vankkaa, tumpuraa
tasatukkaansa. »Eihän tämmöinen mies vanhaksi tulekaan!»
Näin ajatellessaan hän tunsi itsensä suoraksi ja jänteväksi kuin nuori
poikanen.
Mutta hän ei tyytynyt vain tuohon tuntoon, häntä halutti myöskin
_nähdä_. Niin hän meni avoimesta väliovesta kamariin ja väänsi siellä
säilikön päällä olevan kääntöpeilin sopivasti vinoon--hartiansakin
nähdäkseen.
Hänen lyhyt, tanakka vartensa oli todella vielä suora. Niskassa tosin
oli syvähkö vanhuudenvako ja kuivahtaneilla hartioilla lepäsi vuosien
huuhkain, mutta niitä hän ei itse nähnyt.
»Minkähän ikäiseksi vieras mahtaisi minut arvostella?» hymyili hän
näkemäänsä tyytyväisenä, kävellen lyhyin vanhanmiehen askelin takaisin
tupaan.
Hän meni perälle ja alkoi katsella ikkunasta lumen alta vapautunutta
harmaata kevätluontoa. Silloin hän vasta ikäänkuin muisti millä
pohjilla koko parranajo ja kaikki muukin lepäsi.
Hän vaipui niin noihin ajatuksiin, ettei hän ensinkään huomannut kun
huoneen ovi hiljaa avautui.
»Päivää Juha!» kuului tuttavallinen ääni oven luota.
Uutela miltei säpsähti.
»Päivää, sisar!» vastasi hän--äskeinen hymy vielä huulillaan ja silmät
hiljaa sädehtien.
Mutta sisar jäi oven luo seisomaan ja katseli hämmästyneenä.
»No, mitäs tämä?» ihmetteli Uutela, vaikka sisaren hämmästys sai hänen
yhä lämpöisemmin hymyilemään.
»Kun olet niinkuin...niinkuin naimaan menossa!» naurahti sisar
puristellen iloisena hänen kättään.
»Vai niin sinusta näkyy», myhäili Uutela. »Mistäs tiedät vaikka
menisinkin?»
»Oikeinko totta?» alkoi sisar hätäillä. »Sitä vartenkos sinä minut
kutsuitkin?»
»No no!» rauhotteli Uutela.--»Vaan kumpikos meistä nyt kahvit
keittää?» käänsi hän leikkisästi toisaanne. »Hellassa on vielä tuli.»
»Kyl'maar minä sitten», ilostui sisar ja ryhtyi heti toimekkaasti
puuhaan.
Uutela puolestaan toi puita lisäksi ja istahti sitten lavitsalle
uutisia kyselemään--taannoinen hymy yhä huulillaan ja syvällä asuvissa
pienissä silmissä hiljainen säteily.
»Kyllä sillä jotain on», ajatteli sisar, tarkastellen tuontuostakin
salavihkaa hänen kasvojaan.
»Oikein minua ihmetyttää», alotti hän kautta rantain. »Kun vielä tuon
partasikin ajoit...»
»Mitäs niistä talvitakuista», naureskeli Uutela leikkisästi silmää
iskien.
»Kyllä kai sillä sentään joku tarkotus on?» uteli sisar nyt
rohkeammin.
Uutela katseli pitkän aikaa sisartaan salaperäinen hymy
kasvoillaan. Sitten hän sanoi alennetulla, melkein hellällä äänellä:
»Kyllähän asia, Karoliina, nyt taitaa olla niinpäin, että minä
todestaan vielä ajattelen mennä naimisiin.»
Sisar oli pudottaa kahvipannun kannen.
»Sitä minä en olisi uskonut!» pääsi häneltä.
»Etkä toivonut--niinkö?» kysyi Uutela hiukan terävästi. Mutta hän
katui heti ja jatkoi veljellisesti:
»Kyllähän minä olen itsekin sitä asiaa ajatellut. Onhan synti että
vieras pääsee perimään, kun meidän välimme...»
»Varjelkoon!» huudahti sisar. »Että otat tuommoisia
puheeksikaan. Minulla on yllinkyllin loppuiäkseni--mutta...» Hän
keskeytti epätietoisena ja katsahti taas veljensä kasvoihin.
»Mitä mutta?»
»Kun sinä sentään olet jo noin vanha», sanoi sisar hiljaa, veljen
hymyilystä rohkaistuneena.
»Vanha?» myhäili Uutela. »Etkö sinä äsken puhunut toisinpäin?»
»Mitäs minä ulkonäöstä. Mutta kun on ikää jo melkein
seitsemänkymmentä. Ja kun on ollut neljäkymmentäviisi vuotta
naimisissa, niin...»
»Niin muka riittää...» hymyili Uutela tahallisen
kaksimielisesti. Mutta hän katui taas heti, että oli eksynyt vanhalle
miehelle sopimattomaan leikintekoon ja jatkoi vakavasti:
»Kukas ne toisen tarpeet tietää, tarpeita on niin monenlaisia. Ja jos
minulla nyt sattuisi olemaan sellainen, vaikket sinä sitä tunne?»
»Enhän minä tunnekaan. Aattelin vain, että sinun on nyt niin hyvä olla
sen jälkeen, kun myit talosi ja rupesit tähän vanhanmiehen
päiville. On rahaa ja on tavaraa, olet saanut kaikkea mitä olet
tahtonut.»
Uutelan pienet silmät välähtivät.
»Vaan jos ei olisikaan saanut kaikkea mitä on tahtonut? Jos vielä yksi
puuttuu?»
Sisar katseli hämmästyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt veljensä
silmien noin leimahtavan eikä kuullut äänen niin rinnan pohjasta
tärähtävän.
»Sinä et näy ymmärtävän koko näitä asioita», jatkoi Uutela nousten ja
mennen aivan sisarensa luo. Sitten hän katsoi silmästä silmään ja
kysyi kahdenkeskisen hiljaa:
»Luulitkos sinä, että Maija-vainaa ja Lumikankaan torppa oli
ensimäinen, mihinkä minä silmäni iskin?»
»Niinhän minä...»
»Eipäs ollutkaan, suurempia minä silloin tähtäilin!» Hän oli
silmäränpäyksen vaiti ja hänen nenäpielensä alkoivat värähdellä.
»Niinkuin muistat, niin minä palvelin silloin Anttilassa... Ja minä
olin kyllin hyvä makaamaan Anttilan ainoan vieressä, saman peiton alla.
Mutta kun minä otin puheeksi että rupeisimme olemaan päivilläkin
rinnatusten, silloin minä olin--äpärä ja renki! Jokos nyt ymmärrät?»
Sisar katseli ja kuunteli kuin puusta pudonnut:
»Etkä sinä ole tuosta minulle mitään puhunut!»
»Koskas ihminen kaikkea puhuu, mutta sinun minä luulin
hoksanneen.--Niin, silloin minä jumal'aut...»
»Älä kiroo!» ehätti sisar.
»Se on minun asiani!--Silloin minä vannoin, että minä vielä näytän
kaikille talon pojille ja talon tyttärille ja kaikille aviolapsille
kuka on äpärä ja renki!»
Nyt sisarenkin silmät välähtivät, sillä veljen puheessa oli eräs
kohta, joka oli hänelle yhtä arka kuin toisellekin.
»Entäs sitten?» kiirehti hän.
»Sitten minä otin Maija-vainaan ja Lumikankaan, vaikka Maija oli
melkein kymmentä vuotta vanhempi. No, hyvä ihminen muutoin, niinkuin
tiedät, oikea työhullu. Ja sitten minä aloin näyttää. Kyllähän sinä
muistat kuinka minä ostin Lumikankaan ja tein siitä talon. Vaan oli
siinä, Karoliina, tekemistäkin. Viinapannu porisi melkein yötä päivää,
minä itse ajoin Turut ja Porit myymässä, ja pitkät talviyöt sahata
kihnutettiin lankkuja pärevalkean valossa metsässä--en minä niinä
vuosina monta yötä Maija-vainaan vieressä maannut. Entäs kun minä
sitten ostin Pertun talon, tiedätkös mitä minä silloin aattelin? No,
Anttilan ainoa, ja te muut, aattelin minä, mitäs te äpärästä ja
renkipojasta nyt sanotte? Entäs kun minusta tuli _Uutelan_ isäntä? No,
Anttilan ainoa ja te muut, aattelin minä--jokohan äpärä ja renkipoika
alkaisi kelvata!»
Sisar oli aina pitänyt veljeään tavallista merkillisempänä miehenä,
nyt hän ei tiennyt mitä aatellakaan.
»Kyllä sinä sentään olet, sinä Juha!» sanoi hän katsoen ihastuneesti
veljensä silmiin. »Ja nyt sinä olet antanut äpärästä niin että
riittää.»
»Ei vielä!» sävähti Uutela sellaisella äänen värähdyksellä, että sisar
miltei säpsähti. »On vielä jotain näyttämättä!»
Hän kääntyi äkkiä ja meni ikkunan luo--niinkuin hän olisi kamppaillut
näkymättömien voimien kanssa, jotka tahtoi toiselta salata. Sitten hän
taas tuli luo ja puhui miltei kuiskaten:
»Miksen sitä sinulle sanoisi... Kun minun silloin täytyi väkisin
luopua niistä tuumistani, niin minä päätin, että jos minä joskus
jäisin leskeksi--sinähän muistat että Maija-vainaa oli kymmentä vuotta
minua vanhempi--niin minä vielä näyttäisin kuka ottaa talontyttären ja
nuoren. Ja nyt minä sen otan korkojen kanssa--että kerrankin muistavat
äpärän ja rengin!»
Hän lausui tuon lopun sellaisella kiivauden voimalla, ettei sisar
osannut heti mitään sanoa. Hän vain ihmetteli kuinka tuo tavallisesti
niin tyyni veli oli nyt aivankuin toinen mies.
»Kenenkäs sinä sitten oikein otat?» kysyi hän vihdoin.
»Arvaa!» kehotti Uutela ja jännitys hänen kasvoillaan lientyi
hymyilyksi.
»Mistäs minä arvaisin.»
»No--Keskitalon Mantan. Nyt sen tiedät.»
Sisar katseli ja ihmetteli.
»Mikäs nyt tuli?» myhäili Uutela.
»Ei mikään, ei mikään», puheli sisar hajamielisesti. »Minä vaan
aattelen sitä iän eroa...Kun se Manta ei taida olla vielä
kahtakymmentäviittäkään?»
»Kahta vailla!» hymähti Uutela kuin kiusotellen.
»Mutta eikös se sentään ole vähän _liian_ nuori? Tuleekos siitä
oikein?»
»Mitä?!» kivahti Uutela ja hänen silmänsä taas välähtivät. »Juuri
hänen minä otan, en vuottakaan vanhempaa--menköön sitten vaikka...!»
Sisar seisoi aseettomana.
»Vahvassa maassa nokkoset kasvaa...» lausahti hän kuin itsekseen.
»Niin juuri! Minä olen istunut ja hautonut tässä vanhanpäivän töllissä
kohta kaksi vuotta kuin mikähän takavaari. Nyt siitä saapi tulla
loppu. Minä tahdon taas ottaa ohjat käteeni--ja ajaa omilla
hevosilla!»
»Niin niin», sanoi sisar hajamielisesti. »Tuo kahvikin vallan
unohtui.»
Hän rupesi hommaamaan kiireisesti kuppeja pöytään.
Mutta Uutela käveli pitkin askelin nurkasta nurkkaan.
»Äläkä sinä, Karoliina, siinä yhtään...» sanoi hän hetkisen päästä
leikillisesti silmää iskien. »Täytyyhän äpäräin pitää yhtä.»
»Enhän minä mitään...tiedäthän sinä...» vakuutteli toinen kuin
anteeksi pyytäen.
Sisarukset istuivat pöydän ääreen ja alkoivat juoda äänettöminä
kahviaan.
He tuskin huomasivat, että ovi avautui ja aukeamassa näkyi laihat,
kaitaiset kasvot, ovelan leikkisä hymy ohuilla huulilla.
»Jaha, kotona ollaan!» puheli avaaja. »Pistin pääni sisään, kun sattui
matka ohitse.»
Sisarukset vaihtoivat merkitsevän silmäyksen ja Uutela pyyhkäsi
kädellä otsaansa, ikäänkuin karkottaakseen kasvoiltaan äskeisen
mielenliikutuksen viimeisetkin jäljet.
»Satuit paraaseen aikaan, naapuri», puheli hän hymysuin kättelemään
mennessään.
»Vaan en oikein paras mies siihen asiaan», naureskeli tulija hattu
toisessa kädessä ja toisella tukkaansa silitellen.
»Eikös Keskitalo kahvista pidä?» ihmetteli sisar.
»Rinta!» yskähti Keskitalo lyhyen, kuivan yskähdyksen. »Minä kyllä
pitäisin, vaan kun se ei pidä, niin minkäs mahtaa», jatkoi hän kuin
itsestään pilaa tehden.
»Istu nyt sentään!» kehotteli Uutela, yhä hymysuin ja silmät
säteillen. »Minä tässä juuri siskolleni kerroin, mitkä tuumat meillä
nyt on mielessä. Vaan tuo sisar pakkaa minua jo vanhaksi
takseeraamaan.»
»Vanhaksi?» Keskitalo räväytti suuret, ulkonevat silmänsä avaraan
ihmettelyyn. Mutta ne jäivät luonnostaan samaan asentoon, kun hän
katsahti tarkemmin Uutelan kasvoihin.
»Jo nyt ihmeitä!» huudahti hän. »Sinähän olet ajanut partasikin, ja
näytät nyt ainakin kymmentä vuotta minua nuoremmalta, vaikka minun kai
tässä pitäisi iän mukaan olla saman verran sinua nuorempi. Jokohan
minunkin täytyy ottaa veitsi käteeni?»
»Anna sinä vaan olla», myhäili Uutela. »Kun minusta kuitenkin tulee
vävypoika ja sinusta appi--että olisi edes joku ero meidän
välillämme.»
»No sitten ei sovi.»
He rupesivat kaikin nauramaan.
»Niin, Karoliina», puheli Keskitalo sisareen kääntyen. »Me aiomme
tässä Uutelan kanssa ruveta vielä vanhalla iällämme ihmeitä tekemään.
Minä olen ollut aina vähän kivuloinen ja pojat eivät ymmärrä
isännyydestä vielä mitään, mutta kun minä saan tuommoisen vävypojan
avukseni.» Hän sipristi silmälaudoillaan, ikäänkuin sisimpien
ajatustensa rihmat muilta piiloon leikaten.--
»Vai mitäs Karoliina tuumii?»
»Tietysti, tietysti ... leikkiähän minä vaan.--Kotivävykös siitä
Juhasta sitten tulee?»
»Niin on ajateltu», iski Keskitalo silmää.
Uutela hymyili tyyntä hymyään:
»En kai minä tässä rupea talontyttärestä mökin muijaa tekemään. Ja
touhuun minun jo taas mieleni tekee.»
»Niin oikein!» ihasteli Keskitalo. »Mitäs aattelet, naapuri--emmeköhän
nyt päättäisikin sitä lopullisesti?»
»Mutta mitäs Manta itse sanoo--noin vanhasta miehestä?» ehätti sisar
puolittain leikillä, puolittain tosissaan.
»Manta _itse_?» hymähti Keskitalo. »Kiittäköön Jumalaa, kun saapi
tuollaisen miehen! Ja muutoin»--hän iski Uutelalle silmää--»vaimo
vaietkoon seurakunnassa--kyllä kai Karoliina sen lauseen tuntee?»
Karoliinan olisi tehnyt mieli sanoa jotain koska hänkin oli
vaimoihminen, mutta hän vain hymyili, kun muutkin hymyilivät.
»Pidetään sitten päätettynä», myhäili Uutela. »Minä tulen lauantaina
kihlat tuomaan.»
»Ja sitten asiat reilaan!» sanoi Keskitalo, sipristäen taasen
silmälaudoillaan. »Ja niin me vielä ennen helluntaita istumme kukin
viinapuumme ja viikunapuumme varjossa.»
He nauroivat kaikki.--Keskitalon raamatunlauseet sattuivat aina
paikalleen, se oli tunnettu asia.
* * * * *
Keskitalo oli mennyt.
Mutta Uutela käveli pitkin permantoa, molemmat kädet takintaskuissa ja
silmät hiljaa säteillen. Sitten hänen suunsa vetäytyi nauruun--kuului
pieni myhähdys.
»Kumpikos meistä nyt oikein kosi?» sanoi hän sisareen kääntyen.