XX

Ja sittenkin näytti hän nuorentuneen, kun hän seuraavana aamuna

poikansa rinnalla asteli konttoriinsa. Keveästi kantoivat häntä

jalat ja lanteet keinuivat hiljaa, melkein huomaamatta, kuten aina

hänen ollessaan virkeän elämänrohkeuden tai jonkun hyvän ajatuksen

valloissa.

Liikehuoneustoon tultuaan puhelivat he ensin apulaisten kanssa,

joita Arnold ystävällisesti tervehti, kaikenlaisista asioista, mitä

päivä tullessaan toi tai mitä viime aikoina oli toimitettu. Sitten

menivät isä ja poika Martin erikoishuoneeseen, saadakseen laajemmin

ja perusteellisemmin keskustella liikkeen tilasta ja tulevaisuudesta

kuin mitä kirjeissä oli saattanut tapahtua. Uutta tässä asiassa

ei paljon ilmennyt, jollei sitä ehkä ollut loppukysymys siitä,

eikö asiain niin tyydyttävällä kannalla ollen liikeyrityksiä ollut

laajennettava ja uskallettava ottaa jonkunlainen vauhtiaskel.

Se oli Martti, joka teki tämän kysymyksen, katsoen poikaansa

tarkkaavasti ja luottamuksella.

Arnold mietti tai paremminkin viivytti vastaustaan, jota hänen ei

tarvinnut etsiä. Hän leikki siinä istuessaan uusien kultavaakojen

mallilla, joita oli asetettu isän pöydälle.

"Se riippuu sinusta, isä hyvä!" sanoi hän vihdoin, "minä työskentelen

mielelläni mukana sinun johdollasi."

"Ei, sinusta se riippuu!" vastasi Martti, "sinä olet poika ja

perillinen, jolle tulevaisuus kuuluu!"

"Kysymyksen ponsi on sanassa 'uskaltaa', jota sinä käytit: onko

uskallettava laajennusta!" jatkoi Arnold, "me seisomme jyrkästi

rajalla, jossa tämä on aivan oikein sanottu, se on, jossa enemmän

saadakseen on pantava peliin osa saavutetusta, kenties lopuksi

kaikkikin. Omasta puolestani, on minun tunnustettava, olen minä

siellä meren takana useammin kuin kerran hiljaisina hetkinä

harkinnut, kuinka pitkälle meidän oikeastaan toiminnassamme

on mentävä. Tahdommeko me tosiasiassa tulla pikku Nabobeiksi,

jotka joko muuttavat elämäntapojaan tai ovat pakoitetut paljon

yli omien tarpeiden nousevat rikkautensa levottomina maahan kai

vaarnaan, joutuakseen kummassakin tapauksessa omissa silmissään

naurunalaisiksi? Sitäpaitsihan sinä olet politikko ja kansanmies,

minä taas tunnusmerkeiltäni historian harrastaja ja juristi; meille

kummallekin sopii siis paremmin, että pysymme yksinkertaisen

porvarillisissa oloissa ja tottumuksissa, kuten sinä tähän saakka

niin mallikelpoisesti olet tehnytkin. Suo anteeksi, tämä on minun

mielipiteeni! Minä tunnen myöskin jonkun verran ikävää kirjojeni

ääreen ja liikkeen kaikin puolin nopeasti kasvaessa täytyisi minun

viettää pörssissä kurssiseteli kädessä enemmän aikaa kuin mihin

minulla olisi halua!"

"Sinä lausut vain ajatuksia, jotka minä itsekin olen jo omaksunut!

Mutta mikä minussa on tämän kysymyksen herättänyt, se on maamme

tulevaisuus. Minä pelkään, ettei ole enää kaukana se aika, jolloin

lainsäädäntö voimakkaammin kajoaa omaisuuteen; niin ollen voisi

olla hyvä, ajattelin minä, jos meillä olisi tuntuvammin sellaisten

hyökkäysten varalta, tarvitsematta suorastaan köyhtyä."

Arnold nauroi.

"Minä en ole sillä kannalla", sanoi hän, "minä en haluaisi ruveta

rahaa tekemään sellaisten seikkain varalta, joita en voi hyväksyä.

Minä päinvastoin taistelen sellaista mielivaltaa vastaan niin kauan

kuin voin; jos se voittaa, niin hyvä, minä mukaudun tyynenä; mutta

silloin onkin minulle yhdentekevää, ottavatko he meiltä kaksi vai

kymmenen miljoonaa."

"Oh, kukapa tässä puhuukaan heti-ottamisesta", huudahti isä hieman

kiihtyneenä, "kaikki se käy laillisesti! Mutta usko vain, että

sellaisia postulaatteja sataa vielä niin tiheästi, että saamme olla

iloiset, jos meillä on edes kunnolliset kengät jaloissamme!"

"Niinpä antaa sataa, kai se vielä lakkaakin! Muistelehan, isä,

vuosisatamme alkua, kun isänmaamme oli Helvetian tasavallan

hävittyä ylösalaisin mullistettuna ja huokasi Ranskan ensimäisen

konsulin orjuudessa! Silloin kertoivat papit seurakunnissaan olevan

paljon elämään väsyneitä ihmisiä, jotka ikävöivät kuolemaa! Nyt

kahdeksankymmenen vuoden kuluttua olemme me, vähäpätöiset ihmiset

maaseudulta, vapaita kuin leivoset ilmassa, jolleikaan vapaita

intohimoista: me istumme täällä eräässä hävinneen aristokratian

taloista ja neuvottelemme siitä, tahdommeko tulla vielä rikkaammiksi

vai eikö! Minä en pelkää itseäni, oli minulla sitten rahoja tai ei!"

Vanha Salander katseli nuoreen loistavin silmin ja tarttui hänen

käteensä.

"Niinpä luvatkaamme", sanoi hän liikutettuna ja matalammalla äänellä

aivankuin joku salaliittolainen, "luvatkaamme pyhästi tällä hetkellä,

ettemme koskaan tahdo hyljätä maata eikä kansaa, päättäköön se sitten

mitä tahtoo."

"Sen minä kyllä voin luvata!" vastasi poika, vastaten isän

kädenlyöntiin, "säilyttämällä kuitenkin aina ylemmän vallan!"

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Tässä tapauksessa esimerkiksi täydellistä suvun huonontumista!"

"Siitähän tulisi _reservatio mentalis_ parasta lajia!"

"No, siis ilman ehtoja! Tulisihan kuitenkin olemaan _chez nous comme

partout_!"

"Siis se pitää!" lopetti Martti Salander ja päästi Arnoldin käden.

"Ja mitä liikkeeseen tulee", lisäsi hän, "niin annamme sen kysymyksen

toistaiseksi olla!"

Tämän omituisen keskustelun jälkeen, jossa molemmat miehet

osoittausivat niin perin erilaisiksi ja samalla kuitenkin

perin samanlaisiksi, johtuivat he puhumaan Louis Wohlwendista,

neuvotellen mihin heidän oli ryhdyttävä tuolla Arnoldin tuomalla

pöytäkirjalla. He tulivat siihen päätökseen, etteivät he jo asian

vanhentumiseenkin nähden rupea siitä enää mitään hyötyä etsimään,

mutta sitävastoin päättivät he hiljaisuudessa tiedustella, vaatisiko

ehkä velvollisuus jotakin kolmatta kohtaan heitä tekemään ilmiannon.

Toistaiseksi päättivät he valmistuttaa saksalaisen käännöksen,

voidakseen tarpeen sattuessa pelkästään sitä näyttämällä karkoittaa

Wohlwendin maasta minä hetkenä hyvänsä. Sillä välin oli seurustelu

hänen kanssaan kerrassaan katkaistava. Arnoldilla ei ollut mitään

vastaan, suostuessaan siihen ilman muuta, mutta isä sitävastoin oli

taipuvainen sitä siirtämään, hänellä kun oli sääli naisia, joita hän

piti viattomina uhreina. Vieläpä tunsi hän salaista tarvetta säästää

itse Wohlwendiakin; sillä vaikkei hän enää ollutkaan rangaistuksen

ulottuvissa, niin täytyisi noiden asiakirjain tunnetuksi tulemisen

työntää hänet ehdottomasti julkisten rikollisten riviin. Ja hän pysyi

kuitenkin aina Salanderin vanhimpana toverina ja entisenä hyvänä

ystävänä.

Tuskin olivat he selviytyneet näistä asioista, aikoen kumpikin

käydä johonkin toimeen, kun ovelle koputettiin ja sisään astui tuo

kovanonnen Wohlwend, kulettaen käsipuolessaan Myrrhaa.

"Suo anteeksi, vanha ystäväni", huudahti hän, "että me näin muitta

mutkitta sinut yllätämme! Minä olen siinä kälyni kanssa kävelemässä

kaupungilla, niin kuulen yhtäkkiä, että herra poikasi on palannut

kotiin. Ja kuinka me siinä tulemmekaan tämän talon luo, niin sanon

minä, että pistäydytäänpä sisälle ja että sinä kyllä voit tulla

mukaan ja tervehtiä herroja työn ääressä! Tervetuloa meidänkin

puolestamme, herra Arnold, niinhän nimenne on?"

Isä ja poika olivat kuin salaman satuttamia. Kumpikaan ei tarttunut

tarjottuun käteen eikä kumpikaan osannut sanoa sanaakaan, vielä

vähemmin saattoivat he tuota miestä kauniin seuralaisensa

läsnäollessa jyrkästi luotaan torjua. Vihdoin tointui Martti

Salander, veti vanhan ystävänsä sivulle ja sanoi hänelle hiljaa: "Te

suotte anteeksi, herra Wohlwend, ettemme voi teitä nyt puhutella!

Meillä on, kuten helposti käsitätte, tulinen kiiru!"

"Te?" mumisi Wohlwend hätkähtäen ja astui heti etemmäs sivulle, "mitä

se merkitsee?"

"Oo, eipä juuri paljon!" vastasi Martti neuvotonna, mutta kuitenkin

omituisesti kiihtyneenä siitä, että Wohlwend oli tuonut tuon

vaarallisen henkilön pojan näkyville. "Olosuhteet muuttuvat

toisinaan; tyydyttävä selitys voitanee kyllä löytää, mutta tänään,

kuten sanottu, täytyy meidän pyytää anteeksi, sillä meillä on

todellakin paljon puuhaa!"

Hän ei olisi voinut mitään ankarampia sanoja suustaan saada, sillä

Myrrha, jota hän pikimmältään silmäsi, herätti hänessä uudelleen

sydämellistä sääliä. Neuvottomuudessaan asteli hän Wohlwendin

rinnalla edestakaisin seinän vierustalla, puhuen katkonaisia sanoja,

ja Wohlwend pysytteli kiinteästi hänen rinnallaan, vaieten, ilkeitä

silmäyksiä heitellen ja väliin nuorten puoleen vilkaisten sekä

uskaltamatta keskeyttää, kun ei hän tiennyt, miksi asia silloin voisi

kehittyä.

Sillä välin oli Myrrha yksin jätettynä seisonut huoneessa, neuvotonna

ympärilleen silmäillen ja alkaen lopuksi väristä, kun Arnold

hämmästyneenä häntä katseli. Nyt pyysi Arnold häntä kohteliaasti

istumaan, ottaen itsekin tuolin.

"Te olette Unkarista, neiti?" kysyi hän ehdottomalla osanotolla ja

jotakin sanoakseen.

Uudelleen värähtäen katsahti tämä Arnoldiin ja sanoi heräävällä

luottamuksella: "Niin, todellakin Unkarista, kuningaskunnasta. Mutta

lanko Wohlwend-Glavicz ei ole sanonut totta, ei nyt kadulla, jo eilen

illalla on tiennyt, että herra on tullut! Mutta antakaa anteeksi, hän

on vain unhottanut!"

"Ja kuinka kauan te olette täällä jo ollut?"

"Luulen minä, kaksi vuotta, tai yhden, pyydän anteeksi, en tiedä sitä

niin varmaan!"

"Entä kuinka teitä miellyttää Sveitsissä?" jatkoi Arnold jonkun

verran hämillään ja katsoi häntä tarkemmin. Se vaikutti Myrrhassa

hyvää. Kyyneleet silmissä kuiskasi hän: "Minua ei miellytä missään!

Olen minä ainoastaan kaunis, mutta ei aivan viisas, sanoi isä

vainajani, ja herra Wohlwend-Glavicz sanoo, minä olen löylynlyömä,

mutta naimisiinmeno parantaa! En ymmärrä, mutta en uskokaan,

ennenkuin näen!"

Tämän kaiken sanoi hän ahdistuksestaan huolimatta tuttavallisin

sanoin, niinkuin nuori toiselle nuorelle, ikäänkuin hän tässä olisi

osunut oikean henkilön luo. Yhä hämmästyneempänä katsoi Arnold

tutkivasti tuota ihastuttavaa olentoa ja huomasi vasta nyt, kuinka

hänen silmistään kostean kyynelhunnun läpi pilkisti mielipuolisuuden

liekki.

Tällöin vilkasi heitä Wohlwend, joka yhä vielä olonsa

epämiellyttäväksi tuntien, juoksi vanhan Salanderin rinnalla, sekä

huomasi nuorten näköjään pikaisen tutustumisen. Nähtävästi piti hän

ulos heitettyä onkea varmana, mutta arveli ehkä parhaaksi nykäistä

siiman siksi kertaa takaisin, antaakseen ongen suotuisampana hetkenä

vaikuttaa. Äkkiä jätti hän isä Salanderin, astui parilla askeleella

Myrrhan tuolin taakse ja laski kätensä tämän olkapäälle.

"Nyt meidän ei todellakaan sovi herroja kauemmin häiritä", huudahti

hän, "tule käly, heitämme hyvästi!"

Samalla otti hän Myrrhaa, joka säikähtyneenä nousi, käsivarresta ja

huusi äänekkäästi hyvästit taakseen huoneeseen. Muhkeaa karvalakkiaan

heilauttaen katosi hän tuon kauniin valekuvan kanssa yhtä nopeasti

kuin oli tullutkin.

Isä ja poika seisoivat ja katselivat toisiaan.

Arnold veti vihdoin syvästi henkeään kuin se, joka tointuu

äkillisestä säikähdyksestä.

"Mikä vahinko noin kaunista naista!" sanoi hän.

"Kuinka niin vahinko?" kysyi isä, joka alkoi peljätä, että poika oli

jo rakastunut.

"No, kun se raukka on heikkomielinen, jollei suorastaan hullukin!"

"Heikkomielinen?"

"Mutta eikö sitä sitten tiedetä? Etkö sinä ole koskaan hänen kanssaan

puhunut?"

"Useamman kerran! Tosin siitä ei tahtonut syntyä säännöllistä

keskustelua!"

"Joka tapauksessa on tyttö suurimmassa määrin yksinkertainen, mikä on

juuri sama asia! Kuulehan vain, mitä se poloinen minulle haasteli!"

Arnold kertoi hänen vähäisen juttelunsa, kuvaten hänen käytöstään ja

kasvonilmeitään.

Isä kävi tulipunaiseksi aina otsalla olevia hopeoituneita kiharoitaan

myöten, ollen neuvotonna, mitä hänen siihen pitäisi sanoa. Se oli

liian katkera jälkikaiku, joka sai hänet kotiin mentäessä yhä

uudelleen päätään pudistamaan. Arnold ei huomannut tätä sisällistä

kiihtyneisyyttä. Hän oli jo tuon pikku tapauksen unhottanutkin,

kunnes se pöydässä äkkiä juolahti hänen mieleensä ja hän alkoi siitä

puhua. Kerrottuaan tapauksen ihmetteli hän, kuinka hyvin luonnollinen

sulous ja heikkomielisyys näyttivät viihtyvän yhdessä. Mutta se oli,

arveli hän, kaamea näytös, ja kuitenkin oli hän kiitollinen sen

näkemisestä.

Maria rouva oli heti, kun Arnold tuosta odottamattomasta käynnistä

mainitsi, keveästi punastunut. Mutta kun hän silmäsi miestään ja

huomasi hänen mykissä piirteissään vaikeasti salatun taistelun

häpeää vastaan, jota tämä hänen edessään tunsi, haihtui Maria rouvan

kasvoilta puna kuin utuisen hieno huntu ja silmissä sekä huulten

ympärillä karehti hienoin huvinäytelmä, jota naisen kasvoilla koskaan

on näytelty.

Ainoastaan Martti Salander, joka epäluuloisesti silmäili puolisoaan,

näki ja ymmärsi sen; hän tunsi olonsa paremmaksi, nyökäytti

vaimolleen kiitollisesti vaikka hiukan kömpelösti, samalla kuin

hän pyysi häneltä vesilasia. Mutta näytelmä oli Marian kasvoilla

muuttunut jo vakavaksi tyytyväisyydeksi, kun hän kuuli millä kylmällä

tyyneydellä Arnold puheensa lopetti.

Vasta nyt uskalsi isä huomauttaa pojalleen: "Mutta sinä veit sentään

pääsi kutakuinkin lähelle häntä, kuten minä pikimmältään huomasin!"

"En minä", vastasi Arnold, "vaan hän se oli, joka viattomuudessaan

siirtyi minua lähemmäs, mikä minua hiukan häiritsikin, hän kun

joka tapauksessa oli vähän ennen syönyt makkaraa, kuten minä hänen

hengityksestään huomasin. Jos siinä olisi ollut vähän sinappia

mukana, niin olisin minä lisäksi saanut senkin nauttia!"

"Sinun kanssasi ei olekaan hyvä kirsikoita syödä!" huudahti toinen

sisarista, jotka tähän saakka olivat noloina kuunnelleet, heitä kun

juttu ei miellyttänyt, ja isä sanoi: "Niin, hän on kriitillinen

veitikka!" Äiti ei sanonut mitään, mutta hyvillä mielin katsoi hän

poikaansa. Todellinen salaisuus oli lapsille tuntematon ja pysyi

sellaisena.