Sillä aikaa kuin Martti Salander sai ajan sairauksista, jotka vaikein
oirein tunkeusivat lopuksi hänenkin perhe-elämänsä piiriin, kärsiä
harmia, surua ja epäilyksiä, oli hän melkein kokonaan kadottanut
näkyvistään Louis Wohlwendin ja hänen perheensä. Tämä johtui tosin
siitäkin, että Wohlwend oli usein matkoilla ja että hän, vietyään
poikansa erääseen kasvatuslaitokseen Genfinjärven luona, puuhaili
todellakin, kuten hän oli sanonut, jumalanvaltakunta-aatteidensa
hyväksi. Hän kulki maallisten ja hengellisten mahtajain luona
ja otti osaa mitä erilaisimpiin kokouksiin, raivatakseen tietä
tuolle pyhälle asialle ja esiintyäkseen sen puolesta, mutta paria
ikiliikkujan keksijää ja sen semmoista lukuunottamatta, tapasi hän
vastakaikua hyvin vähän tai ei ollenkaan. Suurella vaivalla oli hän
suunnitellut perustuslain, jossa lakiasäätävän ja toimeenpanevan
vallan sekä oikeuslaitoksen esimiehyys oli varattu hyvälle Jumalalle
ja jossa asiain välittömään johtoon tarvittavat varapresidentit
valitsi kirkollinen synoodi, jonka toiminta kävi yhteen maallisen
Suuren Neuvoston kanssa. Tähän synoodiin piti kuulua sekä
maallikoita että hengellisiä. Kaikissa maallisissa ja hengellisissä
virastoissa, erittäinkin oikeusvirastoissa, piti tärkeitä päätöksiä
ja tuomioita tehtäessä jättää, jos äänet menivät tasan, lopullinen
ratkaisu jumalalliselle presidentille arvanlyönnin kautta, mikä
piti erikoista rukousjärjestystä noudattaen suoritettaman ja niin
edespäin. Tämä Jumalan ratkaisuvalta tuntui sitäkin ihmeellisemmältä,
kun Wohlwend kysyttäessä selitti, että hänelle pitkälle menevässä
suvaitsevaisuudessaan on aivan yhdentekevää, mimmoinen jumalakäsite
perusteeksi asetetaan, persoonallinen transcendenttinen vai yleinen
immanenttinenko, kolmiyhteinenkö vai ehdottomastiko yksipersoonainen;
hän ajatteli vain aatteensa ihanteellista puolta.
Mutta tämä asian kummallisuus ei tuottanut hänelle niinkään paljon
haittaa kuin täydellinen puute tosi uskonnollisesta tunteesta tai sen
ymmärtämisestä, mitä hän sanalla uskonto ajatteli. Niinpä huomasikin
jokainen, että Wohlwend, niinpian kuin hän oli suustaan työntänyt
sanansa ikuisista ihanteista, oli jo ehtinyt koulusäkkinsä pohjalle
ja että tämä säkki oli pienempi kuin vasta ripille päässeiden lasten.
Ja hänen muinoinen koulumetoodinsa kysellä ensin toisilta miten hänen
olisi edullisesti vastattava, jätti hänet kokonaan pulaan nyt, kun
hän oli vanha ja teki itsensä vain naurunalaiseksi.
Kuitenkaan hän ei jättänyt asiaa rauhaan, vaan oli kuin ei olisi
mitään huomaavinaan ja jatkoi kevyin mielin edelleen, käyttäen
jokaista tilaisuutta hyväkseen, saadakseen profeetanmantteliaan
levitellä -- merkki siitä, kuten Salander oli oikein arvannutkin,
että Wohlwend tahtoi harrastaa jotakin erikoista, käyttääkseen sitä
taikapeitteenä, kuten kerran ennen vaakunatiedettä ja ravustusta.
Nyt, kun kesänaika oli ohi ja ensimäinen lumi satanut, oli hän
enemmän kotosalla. Eräänä aamuna oli hän kahden rouva Alexandran
kanssa ja johti keskustelun heidän yksityisasioihinsa. Kysymyksessä
oli heidän suhteensa Martti Salanderiin, mikä näytti joutuneen
unohduksiin, mutta jonka Wohlwend aikoi jälleen henkiin herättää.
Mutta vielä hän ei ollut tehnyt käyntiyritystä vanhan ystävänsä
kotiin, häntä kun ei oltu siihen kehoitettu eikä hän kutsumatta
uskaltanut sinne ilmestyä, sillä talon emäntää pelkäsi hän kuin
miekkaa. Salanderilla oli taasen noina kuluneina kuukausina ollut
vieläkin vähemmän halua ja rohkeutta, yrittääkseen Wohlwendin
perhettä tuomaan kotiinsa.
Wohlwend istui muutaman pienen ja soman, mutta heikkorakenteisen
naisten kirjoituspöydän ääressä, jonka hän oli itselleen
hankkinut, väliin kirjallisissa töissä puuhaillakseen. Pöydän
keskiosassa, peililasisen oven takana oli käsikirjoitus hänen
perustuslakiluonnokseensa. Puolittain vaimoonsa kääntyneenä, joka
istui sohvalla, vastasi hän johonkin, mitä tämä juuri oli sanonut.
"Etkö sinä sitten ikinä voi minua ymmärtää? Enhän minä tuota
Salanderin vanhaa herraa ole Myrrhalla tarkoittanut! Hän katselee
mielellään Myrrhaa ja kentiespä on rakastunutkin häneen, ja sillä
minä todellakin tahdon häntä puoleemme vetää; mutta hänellä on
poika, joka palaa kotiin ja perii hänen melkoisen kauppaliikkeensä.
Tämä se menee Myrrhan kanssa naimisiin, jollei minun suunnitelmiani
tärvellä; ja silloin toivon minä ei ainoastaan pääseväni hyödyllisiin
suhteisiin, vaan myöskin maksavani tuon meitä halveksivan rouvan
rangaistusta ansaitsevan ylpeyden."
Itsekseen mutisi hän vielä: "Hänen miehensä, tuo tekorehellinen ja
ovela Martti veli, on toistaiseksi noiden mainioiden vävypoikiensa
kautta saanut palkan niistä häistään!"
Rouva oli sillä välin alkanut uudelleen puhua ja hän huudahti: "Mitä
sanot?"
"Minä sanon, ettei minun sisareni kanssa saa sillä tavoin menetellä.
Ja tuon pilan takia sen vanhan herran kanssa joutui hän juorujen
esineeksi ja kun poika tulee, niin on hänellä ehkä jo joku tiedossaan
tai ei hän muutoin Myrrhaa tahdo. Katso vain mitä katsot, niin se
kumminkin on!"
Wohlwend ravisti tahtomattaan pöytää, johon hän käsin nojasi.
Mutta Alexandra puhui vain kovemmin: "Hän ei ole älykkäimpiä eikä
hänellä ole enää maailmassa, kuten näyttää, ketään muuta kuin minä,
joka huolehtisi siitä, ettei hän --"
Tässä tuli hän yhtäkkiä keskeytetyksi. Louis Wohlwend oli
vihastuneena noussut ylös ja pöytään nojatessaan tyrkännyt
paikoiltaan sitä kannattavat, kierteisikisi sorvatut ja hoikat
jalat. Tuo hieno kapine makasi surkeassa tilassa lattialla kaikkine
kapineineen ja pienestä porsliinipullosta pulputti mustetta lattialle.
Samassa astui Myrrha huoneeseen ja alkoi hänkin säikähtyneenä
vahinkoa surkutella. Wohlwend tointui pian ja Alexandrakin palasi
nurkasta, johon hän oli paennut. Niin jäi keskustelu sillä kertaa
siihen.
Mutta sen sijaan tuo sama kysymys sukeltausi esiin toisaalla.
Salanderin huolet olivat asettuneet, yleisen pahan riehunta oli
asettunut, ikävät sanomalehtiuutiset lakkasivat vähitellen ja
hänen erikoinen osansa, noiden kahden notariuksen juttu, oli
uinahtanut kuritusvankilan sovittavaan hiljaisuuteen. Tyttäriä
koskeva lyhyt erojuttu oli ratkaistu ja heidän vanha-uusi elämänsä
vanhempainkodissa järjestetty tyydyttävälle kannalle.
He asuivat yläkerrassa ja auttoivat äitiä taloustoimissa, mihin he
yksinäisessä avioelämässään olivat tottuneet. Muutoin he elivät
erilleen vetäytyneinä ja suhteellisesti tyytyväisinä, mikä ei estänyt
äitiä hiljaisuudessa, mikäli isä saattoi huomata, tekemästä laskuja
poikansa varaan, jonka avulla ehkä yksi ja toinen kunnon mies
sukeltautuisi perheen näköpiiriin; sillä nyt vasta tytöt oikeastaan
joltakin näyttivät, ikäänkuin he olisivat saaneet itselleen sisältöä.
Arnoldin piti toistaiseksi asua siinä talossa, jossa Salanderin
liikehuoneusto oli. Hän oli vihdoinkin ostanut sen, kun sen omistajat
olivat kuolleet. Suuri puutarha oli päätetty uudelleen panna kuntoon,
samoin rakennus korjata kaikkien asuttavaksi.
Kun näin oli myrskyjen jälkeen syntynyt tyyni ja tulevaisuus
näytti jälleen kirkkaammalta ja onnekkaammalta, vapautui Martti
Salanderinkin mieli painajaisistaan aina tuohon hänen nuorekkaan
lemmenkaipuunsa synnyttämään painoon saakka. Ryhtyäkseen nuorentunein
voimin monipuoliseen työhönsä kansan ja valtion hyväksi, oli hänelle,
kuten hän vääjäämättä uskoi, välttämätöntä sydämen nuorentuminen
sen kauniin, puhtaan taipumuksen kautta, joka myrskyn aikana oli
näkymättömiin vetäytynyt, samoinkuin tuon taipumuksen ihmeellinen
esinekin, mutta joka nyt jälleen levitti siipiään ja jonka silmät
hämyisessä yössä hehkuivat. Tosin häntä tyttärien läsnäolo
pidätti vielä kaikista arveluttavista askelista, niin että hän
ainoastaan mielessään hautoi epämääräisiä suunnitelmia ja toiveita
jälleennäkemisestä.
Silloin sattui muutamana talvisena iltapäivänä, kun hän aikoi tehdä
kävelyretken kaupungin ulkopuolelle, että hän kohtasi neiti Myrrha
Glaviczin, joka etukaupungissa näytti oikeasta suunnasta eksyneen
ja sen takia tietä etsivän. Samettiin, turkiksiin ja huntuun
kääriytyneenä laski hän hienon jalkansa varovaisesti ja arasti lumeen
kuin eksyksiin joutunut hentonen lintu lämpimämmistä ilmanaloista.
Vasta kuin hän oli aivan lähellä, tunsi Salander tuon vartalon, jota
hän mielihyvin oli katseillaan seurannut, ja näki kuinka hän hänen
tervehtiessään syvästi punastui ja katsoi häneen suurin silmin ja
rukoilevasti, aivankuin olisi hän rukoillut häneltä sääliä. Saatuaan
tietää, minne hänen oli mentävä, saattoi Salander häntä kappaleen
matkaa oikealle tielle ja koetti puhella hänen kanssaan, mutta
saamatta nytkään aikaan säännöllistä keskustelua. Sillä itsekin oli
hän melkein yhtä hämillään kuin nainenkin, joka erään talon eteen
pysähtyen äkkiä sydämellisesti kiittäen ja uudelleen punastuen erosi
hänestä sekä meni sisään.
Jatkaessaan kävelyään tunnittain, kunnes punertava hämy vähitellen
peitti lumiset kentät, päätti hän ilmoittaa vaimolleen, että hän
haluaa tuoda Wohlwendin naiset perheeseensä sekä sen ohessa hänelle
avoimesti tunnustaa, kuinka hänelle on tarpeellista nähdä Myrrhan
viatonta kauneutta ja kuinka hän sen avulla toivoo ajan sairauksista
parantuvansa sekä jälleen voimistuvansa ja kuinka siinä kaikessa ei
olisi mitään arveluttavaa eikä vaarallista. Lyhyesti, hän suunnitteli
pitkän puheen, esittääkseen hulluutensa viisautena. Eivätkä
tytötkään näyttäneet hänestä enää olevan esteenä, vaan päinvastoin
nuorekkaina välittäjinä tuossa nuorentamistoimessa, sillä hehän vasta
tekisivätkin mahdolliseksi sen autuaallisen seurustelun. Yhtäkaikki
löi hänen sydämensä hieman levottomasti, kun hän kotiaan läheni;
mutta levottomuus muuttui ihmettelyksi, kun hän näki kaikki akkunat
ylhäältä alas asti valaistuina.
Eteisen lattialla oli kirstuja ja muuta pakaasia; ylhäällä riippuva
kaunis lyhty, joka siihen oli vasta hankittu, valaisi portaita,
joissa Maria rouva avainkimppuineen tuli miestään vastaan. Hän otti
heti Marttia kaulasta ja huudahti: "Martti, missä sinä viivyttelet?
Taas kerran on yksi tullut Brasiliasta! Arnold on kotona!"
"Nyt jo? Minä luulin, että vasta keväällä!" sanoi Salander
hämmästyneenä.
"Hänhän käy päivä päivältä viisaammaksi ja onkin aikaisemmin astunut
laivaan! Tule sisään! Setti ja Netti ovat haltioissaan, sillä hän
on käyttäytynyt sydämellisesti heitä kohtaan eikä heidän tarvitse
ollenkaan hävetä herra veljensä edessä. Kuulehan vain, kuinka he
nauravat!"
He nauroivat todellakin, vaikka Arnold, isän astuessa huoneeseen,
seisoi vallan vakavana. Hänellä oli isänsä nuorekas pää ja oli hän
kasvanut tuumaa pitemmäksi, ollen samalla solakka kuin kuusi. Isän
sydän ihastui tuosta näystä; mutta joku hienon herkkä korva olisi
keskellä tuota sydämen riemua voinut kuulla heikon kirahduksen,
kuin kuristetun kaniinin päästämän, sillä siellä erosi ilman muuta
elämästä Martin pedanttinen lemmenharrastelu. Sillä tuo kukoistava
poika seisoi kuin elävä kritiikki hänen edessään ja vaikutti hänen
jaloon luonteeseensa, ilman että hän selvästi oli tietoinen tuosta
sydämessään sattuneesta tapauksesta. Mutta he pudistivat toistensa
käsiä ja Martti sanoi: "Minä luulin, että sinä tulisit vasta
keväällä?"
"Niin minä aioinkin! Mutta maaliskuussahan minun täytyy kerta taas
suorittaa sotapalvelusta, sillä pitempää lomaa he eivät minulle
antane. Jos tahdon pitää nykyisen arvoasteeni, sanovat he, niin
täytyy minun palvella, kun olen vielä nuori, sillä he eivät voi
mitään vanhoja luutnantteja pattereissa käyttää Sitä ennen täytyy
minun, toki saada parisen kuukautta viettää kotona!"
"Olet oikeassa!" vastasi Martti alakuloisesti. "Minä aioin aikanani
myöskin vielä palvella ja olisi minusta ehkä tullut vähintäänkin
kelpo poliisiupseeri; siitä minut esti se Wohlwendin juttu, kun minun
yhtäkkiä täytyi matkustaa pois! Nyt minulla on toki poika tulessa,
jos jotain tapahtuu!"
"Apropos Wohlwend", sanoi Arnold, "siitä asiasta minulla on uutisia!
Minä en turhaan ottanut mukaani niitä asiakirjoja, jotka koskivat
sinun juttuasi sen hajonneen Rion pankin kanssa. Vasta kolmisen
kuukautta ennen poislähtöäni sain minä eräältä sinun hyvältä
tuttavaltasi tietää, että muuan siihen seurueeseen kuulunut, vanha ja
suureen puutteeseen joutunut mies oli ilmestynyt paikkakunnalle ja
maannut sairaalassa. Hänet oli saatu ilmi ja useat henkilöt, jotka
aikoinaan olivat joutuneet vahinkoa kärsimään, olivat oikeudessa
häntä kuulusteluttaneet ja tuo häviöön joutunut pomo, jolla ei ollut
enää mitään menetettävää, ilmaisi kaikki mitä tiesi. Luonnollisesti
jätin minä sisään asiakirjasi, varustettuna tarkoituksenmukaisella
otteella ja kertomuksella, sekä pyysin kuulustelua. Ja kas vain,
hän tunnustikin sen kauniin johtokunnan selän takana pitäneensä
Schadenmüller-Wohlwendin kanssa erikoista petkutustiliä, jonka
hyväksi he tilaisuuden sattuessa olivat kumpikin puolellaan
toimineet. Niinpä oli hän ilmoittanut Wohlwendille sinun rahojen
jättämisestäsi sekä siitä saamastasi suuresta maksuosoituksesta sekä
selittänyt hänelle, mitä hänen oli tehtävä. Mutta lopputapausten
yllättämänä eivät he olleet voineet tuota siistiä tiliään selvittää
ja niin sai Wohlwend yksin pitää saaliinsa, nimittäin sen mitä täällä
Münsterburgissa ei maksettu ulos. Pöytäkirja hyvällä portugalin
kielellä ja asianomaisesti todistettuna on minulla mukanani. Tuo
puheenalainen mies kuoli sitten ja mitä muuta on tapahtunut, siitä
minulla ei ole tietoja." Martti kuunteli hämmästyneenä ja sanoi
lopuksi ainoastaan: "Siis kuitenkin!" Mutta sen sijaan että olisi
tuota alkuaan luulemaansa ja nyt uudestaan varmistunutta seikkaa
kauemmin mielessään kantamaan ruvennut, täytyi hänen hiljaisuudessa
kiittää sitä suopeata kohtaloa, joka viime hetkessä varjeli häntä
joutumasta häntä varten viritettyyn verkkoon, loukkaamasta uskollista
vaimoaan ja esiintymästä pojalleen vanhuuden höperönä. Hän lupasi
itsekseen parantua ja huokasi viimeisen kerran tämän asian takia sekä
astui sitten omaistensa etupäässä ruokasaliin, jossa Maria rouva
tyttäriensä kanssa oli kotiin palanneen kunniaksi valmistanut pöydän,
jolle Leena todellisella ylpeydellä kantoi mitä mehuisimman paistin,
jonka hän aikoja sitten oli sitä varten varannut.
"Olen iloinen saadessani nyt vihdoinkin olla kotona", sanoi Arnold
Salander, kun isä täytti hänen lasiaan, "parasta sentään on
kotimaassa!"
"Et sinä juuri tule minään onnellisena hetkenä", vastasi Martti isä;
"etkö ole kuullut, mitä kaikkea viheliäisyyttä meillä täällä on tänä
vuonna tapahtunut?"
"Minä olen sitä kyllä seurannut ja vieläpä omista lehdistämme",
vastasi Arnold, "eikä se ollut mitään ylösrakentavaista! Mutta
onhan maamme kerinnyt nähdä sellaistakin, mikä on ollut vieläkin
vähemmän kaunista! Kunniakasten burgundilaissotien jälkeen oli kansa
niin villiintynyttä, että täytyi hirttää jokainen, joka varasti
senkään verran kuin mitä nuora maksoi. Niinhän kerrotaan yksin
koulukirjoissammekin! Ja kuitenkin me olemme eläneet neljäsataa
vuotta eteenpäin!"
"Onhan sitä sellaistakin ollut", sanoi isä, "mutta se oli
kuitenkin hyvin sanottu, mitä sinä sanoit! Tulkaa Maria ja lapset,
kilistäkäämme Arnoldin kanssa ja olkaamme iloiset, että hän pitää
sitä siedettävämpänä kuin mitä me olemme toivoneetkaan!"
Iloisina pitkästä ajasta kilistivät he toistensa kanssa. Leena katsoi
ovelta ja pyyhki etusormella silmiään. Maria rouva huusi hänet sisään
ja tarjosi hänelle oman lasinsa. Leena tyhjensi sen urheasti ja
juoksi sitten häpeissään pois. Arnold ryhtyi uudelleen puhumaan.
"Minä luulen", sanoi hän, "että se kävisi paljon siedettävämmäksi,
jos meillä oltaisiin vähemmän itsetyytyväisiä eikä isänmaanrakkaus
lakkaamatta vaihtelisi itseihailun kanssa! Minä olen, vaikka vielä
nuori, nähnyt melkoisen paljon maailmaa ja oppinut pitämään arvossa
sananlaskua: _'C'est partout comme chez nous!'_ Jos me joudumme
huonoille kulkuväylille, niin on meidän etsittävä ulospääsyä ja
sillävälin lohdutettava itseämme kääntämällä nuo sanat päinvastoin:
Meillä on asiat yhtä hyvin kuin muuallakin!"
Se oli sanottu kokonaan vanhan Martin mielen mukaan. Mutta sentäänkin
se tuntui hänestä uudelta, sillä hän itsekin oli yleiseksi hyväksi
pontevasti puuhatessaan ja hääriessään pitänyt monia seikkoja
verrattomampina ja yksinomaisempina kuin ne olivatkaan.
Vielä hyvän aika istui tuo jälleen yhtynyt perhe yhdessä ja
aivan yhtä onnellisena kuin sinäkin iltana, jolloin Martti oli
saapunut ruokkimaan nälkäisiä lapsia ja heidän äitiään. Kevein
mielin ja todellakin nuortuneena meni Martti levolle. Jonkun ajan
kuluttua, kun Maria huomasi, ettei hän nukkunut, vaan tyytyväisenä
jotakin mietiskeli, huudahti hän: "Kuules Martti, eikös Arnold
sentään ilahutakin sinua, sillä sinä olet ensikerran unhottanut
iltahuokauksesi, jolla sinä olet mieltäni yli puolen vuoden
synkistänyt!"
"Sinä olet vain puoleksi jälillä!" vastasi Martti hitaasti; sitten
päätti hän kuitenkin tunnustaa vaimolleen hairahduksensa, ettei
heidän välillään olisi mitään hämäryyttä.
Hän kertoi siis hänelle koko historiansa Myrrha Glaviczin kanssa,
kuvitellun lempensä tuskat ynnä sen viattoman tarkoituksen ja
korkeammat siveelliset perusteet sekä puheen, jonka hän vaimoaan
varten oli suunnitellut, aina siihen hetkeen saakka, jolloin pojan
pelkkä näkeminen kerrassaan kukisti tuon ilmalinnan.
"No, mitäs sanot siihen?" kysyi tuo anteeksiantoa tarvitseva mies,
kun vaimonsa vaikeni. Vasta sen jälkeen kuin Martti oli hetkisen
levotonna vuoteellaan käännellyt, päästi Maria kirkkaan naurun ja
vaikeni jälleen. Sitten nauroi hän uudelleen ja sanoi: "Minä nauran
vain ilosta, että viimeinen meitä uhannut vaara on niin suopeasti
syrjään vetäytynyt! Kiitä taivasta, mies, että poikasi tuli niin
oikeaan aikaan, aivan minuutin päälle! Asiahan ei olisi minua
liikuttanut, vaan sinua ja häntä sekä tyttäriä! Kuinka me olisimme
heidän edessään menetelleet! Mutta tiedätkö, Martti, että koska sinä
yksinkertaisesti poikamme odottamattoman tulon johdosta paranit, niin
pitänee sinun saada hulluttelusi anteeksi sekä unohtumaan sen, mitä
aioit minulle tehdä! Se on hyvä merkki, oikein kultainen merkki,
jonka minä pidän mielessäni niinkauan kuin vielä elän! Ja nyt, nuku
hyvin, mieheni, sinun historiassasi olikin jotain uinuttavaa!"
Niin meni Martti Salanderin myöhäinen lemmenkevät, jonka piti hänen
poliittista työkykyään nuorentaa, suopeasti ja ilman enemmittä
myrskyittä ohi.