Tuon jälleen täysilukuisen perheen uusi elämä kulki nyt selkeänä ja
tyynenä edelleen, kunnes Martin toimeliaisuutta isoova henki sai
virran hiukan väreilemään.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän kyllästyi näkemään Arnoldin
liiketoimien ulkopuolella elävän vain kirjojensa ja muutamain
nuoruuden tovereinsa parissa. Hän koetti pakoittaa häntä kääntämään
vähitellen huomiotaan yleisiin asioihin, mihin hänellä piti olla hyvä
tilaisuus, jos hän isän kanssa kävisi poliittisissa yhdistyksissä,
vaalikokouksissa ja väliin myöskin jossakin niistä lukuisista
esitelmätilaisuuksista, joissa selvitettiin jotain lakia tai
jotain muuta kansan päätöstä sekä päivän tunnuksina olevia yleisiä
kysymyksiä. Niin oppisi hän pian käyttämään hankkimiaan tietoja,
panemaan käytäntöön arvostelukykyään ja vaikuttamaan mukana. Ja se
oli välttämätöntäkin, sillä ilman innostuneita nuoria miehiä puuttui
viisaimmiltakin vanhuksilta puolet elämää.
Mutta Arnold torjui isän vaatimukset siivosti, joskin samalla
varmasti. Hän oli päättänyt, niin selitti hän, rajoittua kaikkien
kansalaisvelvollisuuksiensa täyttämiseen, joihin ohimennen sanoen
kuului sekin, ettei koskaan ota osaa vaaliin, jollei tunne ehdokkaita
eikä ehdottajia. Tuohon niin sanottuun mukana vaikuttamiseen
tahtoi hän kyllä ryhtyä, jos sitä kerran tarvittaisiin, mutta
siihen saakka tehdä huomioita tositapahtumista sekä tarkastella
niiden hedelmiä; niistä tuntisi hän ne henkilötkin, jotka niitä
ovat tuottaneet, paremmin kuin heidän puheistaan, ja puolueet
taasen näistä henkilöistä, samoinkuin heidän kirjoittamistaan
sanomalehtiartikkeleistakin. Mielipiteisiinsä ei hän tahtonut antaa
vaikuttaa eikä sen vuoksi aikonut mennä sinne, missä sellaista
yritetään; ainoastaan siten tunsi hän itsensä vapaaksi sekä
kykeneväksi kerran sanomaan jokaiselle sen, mitä hän totena piti.
Monet nuoret miehet ajattelivat nykyään siten.
Isä ei pysynyt kauemmin vaatimuksissaan; mutta hän tunsi itsensä
loukatuksi, kun nyt supistuikin tähän koko se vaikutus, joka
hänellä piti olla ainoaan poikaansa, hänellä, joka niin omaa etuaan
katsomatta ja vaivojaan säästämättä palveli maataan. Hän tuli
senvuoksi uudelleen siihen ajatukseen, että pojasta oli kouluissa
tullut doktrinääri, jossa kenties piili vain taantumusta. Tuskallinen
epäluulo rupesi hänen mieltään painamaan.
Tämä tosin kääntyi jälleen paremmaksi, kun Arnold eräänä päivänä
pyysi saada kutsua vieraisille muutamia ystäviään, mihin hän sanoi
olevansa velvollinen. Kysymyksessä oli kahdeksan nuorta miestä,
joista osa oli varattomia, jolleikaan köyhiä, mutta toinen osa
rikkaiden perheiden poikia. Arnold toivoi samalla, että isäkin
olisi mukana ja tämä suostuikin, ajatellen heti, että hän siten
saisi tilaisuuden perusteellisemmin tutustua poikansa seurapiiriin
ja mielipiteisiin. Äiti soi pojalleen mielellään tämän ilon, mutta
selitti, että oli hankittava kokki ynnä passari, sillä vanha Leena
ei kyennyt asiaa valvomaan eikä hän itse tiennyt, mikä nykyään oli
tavallista eikä myöskään voinut enää kyökissä seisoa. Tyttäriä ei
myöskään sopinut siihen toimeen valjastaa.
Arnold vastusti näitä toimenpiteitä. Hän ei tahtonut tuoda taloon
loistoa ja ylellisyyttä, mikä hänellä ei ollut mieleenkään
juolahtanut. Hänen ystävänsä olivat järkeviä ja iloisia veitikoita
ja jos vanha Leena valmistaisi pari vankkaa ruokalajia, mihin hän
kyllä vanhastaankin pystyi, ja vaikka hän tarjoaisikin ruokia hiukan
hullunkurisesti, niin kävisi kaikki mainiosti. Jonkun naisapulaisen
voisi äiti kyllä ottaa kyökkiin.
Tästä syntyi pieni kina, kunnes Arnold pääsi voitolle, mutta vain
näennäisesti. Kun hän määrättynä iltana tuli tuntia aikaisemmin
kotiin, seisoi hellan ääressä lumivalkoinen kokki ja ruokasalissa
hännystakkiin puettu passari, joka puuhaili lasien ja lautasten
kanssa ja oli epäilemättä pannut kokoon ne ruokaliinat, jotka
koristelivat valmiiksi katetulla pöydällä olevia lautasia kaniinien,
kukkojen ja jos minkä muotoisina. Maria rouva sanoi, ettei se muutoin
olisi voinut käydä; hän ei voinut onnistumattomilla laitoksilla
saattaa perhettä nousukastavaran maineeseen.
Vieraat saapuivat täsmällisesti, melkein kaikki yhdellä kertaa, niin
että isä Salander saattoi ilmestyä viimeisenä, tarvitsematta liian
kauan odottaa Heti sai hän edullisen vaikutuksen seurueen hyvästä
ulkonäöstä ja avoimesta käytöksestä. Pöydässä hän lisäksi itsekseen
ihmetteli heidän vapaata sävyään ja kaiken huonon keskustelumaneerin
puutetta arkipäiväisine sukkeluuksineen ja kaksimielisyyksineen.
Paremmin kuullakseen puhui hän itse vähän ja varoi vallankin
alkamasta politiikan alalta, saadakseen siten Arnoldin ystävät ja
hänet itsensä sitä vapaammin siihen johtumaan. Hän piti myöskin
riittävästi huolta kieltä irroittavien juomien uudistamisesta. Nuoret
herrat tulivat vain iloisemmiksi, pysyen silti kohtuuden rajoissa.
Keskustelu vilkastui ja kun osanottajat olivat kutakuinkin yhtä
sivistyneitä, hyvin tiedoilla varustettuja ja lisäksi henkeviä, niin
sukeltausivat poliittiset kysymykset yhtä hyvin kuin muutkin esille;
mutta ei silti kuulunut yhtään sanaa, joka olisi viitannut vapauden
vastustamiseen tai kansan halveksimiseen, tuskinpa edes yhtään
teeskentelemättömän karkeaa lausetta tästä tai tuosta halpamaisesta
sykofantista, joita juuri kummitteli sanomalehdissä ja neuvostoissa;
silloin saattoi korkeintaan kuulla: "Mitä hänestä? Sille miehelle on
uransa merkitty, hänen on sitä kuljettava eikä hän jää palkkaansa
vaille!"
Martin vielä ihmetellessä sitä kokemuksenomaista tapaa, johon
tämä nuoriso näytti jo perehtyneen, oli keskustelu siitä aiheesta
siirtynyt jo pois. Ne eivät kykene, ajatteli hän, pysymään yhdessä
aatteessa; heillä ei näytä sittenkään olevan mitään poliittista
suonta! Mutta ennenkuin hän tuota epäilystään ehti harkita, oli
keskustelu siirtynyt kauas vapaille aloille; kukaan ei pyytänyt
esiintyä opettajana tai profeettana ja fraaseja kuului vieläkin
vähemmän; kaikesta näkyi hyvin, että he olivat kypsyneitä
nuorukaisia, jotka tahtoivat pitää itselleen maailman avoimena,
antamatta sitä tupakkamassiin pistää. Martille oli hiukan vaikeata
seurata uusia tai uusimpia vaatimuksia yleisen sivistyskannan
polulla, sillä hän oli monissa asioissa jäänyt kelpolailla jälelle
ja täytyi hänen useammin kuin kerran pyytää selitystä, joka hänelle
annettiinkin ilman viisastelua tai rehentelyä, noin vain itsestään
selvänä asiana, aivan kuten jollekin sanotaan mimmoinen ilma ulkona
on. Ja kaikesta henkäili tärveltymätön rehellisyys, mikä virkisti
hänen sydäntään.
"Jumalan kiitos!" ajatteli hän, "me emme ole turhaan rahojamme
panneet! Ne ovat sittenkin kasvatuksen hedelmiä!"
Kodinko vai valtion, sitä ei hän huolinut mielessään tutkailla.
Pian yhtyi hänkin pöytätoverein iloiseen mielialaan; ritarillisesti
aikoi hän palkita ilmeisen tyytyväisyytensä päättämällä kymmenen
tienoissa jättää Arnoldin pienen pöytäseurueen keskenään jatkamaan
ja itse vanhempana vetäytyä pois. Mutta hänen onnistui vasta puoli
yhdentoista aikana irtaantua ja mennä naisten huoneeseen, jossa nämä
vielä valveella ollen istuivat yhdessä.
"Tuletko viimeinkin, sinä kneippari?" sanoi äiti, "sinulla on
täytynyt olla tavattoman hauskaa siellä nuorten miesten seurassa!
Mimmoista siellä nyt sitten oli?"
"Melkeinpä luulen, ettei minulla ole koko elämässäni ollut niin
hauskaa kuin tänä iltana!" vakuutti mies, "ne ovat kerrassaan
oivallisia miehiä, selväpäisiä ja _nota bene_ säädyllisiä poikia,
joiden kanssa Arnoldimme seurustelee, toveruksia, joista voi sanoa,
että he ovat hyvässä korjuussa, kun ovat toistensa seurassa!"
"Sehän kuulostaa hyvin ilahuttavalta," vastasi Maria rouva iloisena,
"mieluista minun on sitä kuulla! Ja mimmoista osaa sitten Arnold
heidän joukossaan näyttelee?"
"Ei siellä kukaan näyttele mitään osaa! He eivät ole mitään virkoihin
hangottelijoita, voisin minä vannoa, ja tietävät kuitenkin, mitä
he tahtovat, vaikkeivät he siitä paljon lörpöttelekään! Usko
vain, että jos sellaista nuorisoa löytyy paljon, niin en minä ole
tulevaisuudestamme huolissani!"
Kaunopuheliaasti koetti hän tyytyväisinä kuunteleville naisille
suunnilleen kuvata illan kulkua sekä muutamia vieraista, jotka
häntä erikoisesti miellyttivät, kunnes hänet keskeytti voimakkaana
kajahtava laulu, joka kuului salista. Ne lauloivat siellä vahvoin ja
tuorein äänin muuatta elämäniloista laulua, reippaasti ja tahdilleen
ja heti sen jälkeen kuuluivat he lopettavan illanvieton ja ilman
mitään tuntuvampaa melua lähtevän talosta.
"Ai kuinka sievästi se kävi!" huudahtivat nuoret naiset, "ja niin
pyöreä loppu, punktum vain!"
"Siinähän te olette kaikki vielä ylhäällä", sanoi Arnold, joka
kynttilä kädessä astui sisään, "se on hyvä, minä luulinkin jo,
että kirkunamme olisi herättänyt teidät unesta. Minä en mielelläni
halunnut heitä estää, vieläpä itsekin huusin mukana, koska se kerta
oli yhdentekevää."
"Te olisitte voineet vieläkin jatkaa", sanoi äiti, "ja kuitenkin tuo
päättäväinen loppu jätti meihin oivallisen vaikutuksen! Teettekö te
aina niin?"
"Kyllä, jos me kerran laulamme; minä en tiedä, mistä se tapa
on meidän keskuuteemme kotiutunut! Ilon täytyy ilmoille ja kun
me emme mitään virtuooseja ole, niin emme toki halua mitään
päivätyöläisiäkään olla! Mutta nyt hyvää yötä joka taholle ja suuret
kiitokset kärsivällisyydestä! Minä aion vielä ennen maatapanoani
hetkisen lukea!"
Kun Arnold oli mennyt, kysyi äiti Martilta hyvin ihmeissään: "Onko
poika juonut vain vettä? Vielä hetkisen lukea! Ja on niin levollinen
kuin tyyni ilma!"
"Hiton vettä hän on juonut!" sanoi isä Salander. "Hän särpi viiniä
niin paljon kuin kutka hyvänsä muutkin! Hänhän on juuri sinun
poikasi, sinä velhotar!"
Kaikki nauroivat isän lystikkäälle suuttumukselle ja kävivät levolle.
Tyynesti purjehti nyt Martti Salanderin laiva nykyisyyden ja
tulevaisuuden vaiheilla, valmiina kohtaamaan niin myrskyjä kuin
tyventäkin, mutta aina hyvillä toiveilla lastattuna. Paljon täytyi
hänen vielä väärennettynä tavarana heittää mereen; mutta poika
osasi kenenkään huomaamatta tasoittaa lastia niin hyvin, ettei
mitään vaappumista ilmennyt ja että laiva pysyi vastustuskykyisenä
niitä pahoja kallioita vastaan, joita milloin tällä, milloin tuolla
taivaanrannalla näkyviin sukelsi.
Myöskin tuo Louis Wohlwendin musta rosvolaiva, joka pian miehen ijän
oli Martin kulkuväylällä risteillyt, pujahti vielä kerran esiin,
mutta kykenemättä enää kiinni iskemään. Oli jo kutakuinkin varmaa,
että hän Martilta kavaltamallaan saaliilla oli tuolla tunnetulla
tavalla itselleen vaimon keinotellut, siten pelastaen tuon kavalletun
omaisuuden sekä vaimonsa perinnön. Hänelle ei siis rosvoaminen
suinkaan ollut enää välttämätöintä mutta hän piti nyt tuota
"vanhaa ystäväänsä" kerta kaikkiaan yksityisomaisuutenaan, jonka
kimppuun hänen synnynnänen, typeryytensä häntä yhä ajoi. Tuo typerä
uskonnonperustamispuuha oli hänellä siinä toimessa naamarina, samalla
kuin se tyydytti hänen paksua turhamaisuuttaan, jonka orjana hän koko
elämänsä ijän oli ollut.
Salanderilaiset eivät säälistä hänen poikiinsa ja todennäköisesti
syyttömään naisväkeensä voineet vieläkään näyttää sitä
todistuskappaletta, joka hänet olisi tuossa tuokiossa kukistanut. He
tyytyivät vain siihen, että lyhyesti torjuivat hänet luotaan missä
muodossa hän heidän puoleensa sitten kääntyikin, ja sanomatta hänelle
syytä tähän menettelyynsä.
Niin joutui hän lopuksi sietämättömään epätietoisuuteen ja kadotti
peräti typerän itseluottamuksensa. Hän lähti tiehensä löytääkseen
muualta sen tyhjän, mikä hänelle oli suotu.
Eräänä iltana ilmestyi Möni Wighart, tuo uskollinen, ja kertoi
nähneensä Wohlwendin asemalla, jonne hän oli ilmestynyt naisineen,
kirstuineen ja koreineen sekä ilkeine silmäyksineen ja matkustanut
pikajunalla pois.