Sitten vaikeni hän raskaasti hengittäen, kunnes hän oli koonnut
muutamia sanoja lisää: "Minä en voi pitää ajatuksiani koossa, kun
pojat kaukana toisistaan. Täällä toinen, tiedä missä, ja toinen
merellä, ah, minä en näe kumpaakaan enää, ei koskaan!"
"Älkäämme niin sanoko, se menee kaikki ohi ja muuttuu jälleen
hyväksi!" koetti Maria Salander lohduttaa vastoin omaa vakaumustaan;
hän ei voinut toisin tehdä, sillä hän syvästi tunsi ja käsitti tuon
avuttoman äidin kärsimykset; päinvastoin oli hänestä paha, ettei hän
hyvästä tahdostaan huolimatta löytänyt parempia sanoja.
Mutta sairas liikutti kieltävästi päätään niin hyvin kuin voi.
"Ei, min' olen kuullut, luullakseni, että he ovat veijareita eivätkä
tahdo tulla takaisin, ehkä kunniattomina, niin vintiö-, niin
vintiömäisiä, ne pellavapäät. Ah, herra Jesus, he olivat niin rakkaat
-- ei, nytkin vielä --"
Pää vaipui sivulle ja hän sulki silmänsä.
"Hän on nyt vain väsynyt ja koettaa nukkua!" sanoi Jaakko Weidelich,
nähdessään, että rouva Salander säikähti. Tämä nousi hiljaa ja meni
hänen kanssaan ulos. Suuremmassa huoneessa tarjosi tuo itsekin
väsynyt mies hänelle uudestaan tuolia; hän huomasi Weidelichin
haluavan vielä jotakin puhua ja istui hänen rinnalleen penkille.
Marian kysymykseen, oliko hän onnettomuudesta jo paljonkin saanut
vahinkoa kärsiä, vaimonsa tilaa lukuun ottamatta, vastasi hän, että
kaikki, mitä hän oli koonnut, oli suurimmaksi osaksi, melkeinpä
kokonaan menetettyä. Virantakaajana molemmille pojille oli hänen
täytynyt takaussummat jo panna talletukselle. Niin pian kuin
oikeudenkäynti oli ehtinyt vissille asteelle, vaadittaisiin ne ulos.
Hänellä oli tosin vielä kanssatakaajat, mutta niiden tarvitsi maksaa
vasta sitten, kun hän ei kykenisi enää mitään suorittamaan. Lisäksi
nämä olivat sukulaisia, joiden soimauksia ja ylenkatsetta hän ei
tahtonut kärsiä.
"En minä talostani joudu pois, mutta velkoja tulee paljon, joiden
korot suorittaakseni minun täytyy tehdä työtä ne muutamat vuodet,
jotka minulle vielä jäävät, jos minä yleensä tämän ajan ohi pääsen!
Vaimoni minä kyllä menetän ja siitä koituu myöskin suuri häviö!
Pahinta kuitenkin on, etten minä tiedä, kuinka pojat on sitten taas
jaloilleen autettava, kun he ovat rangaistuksensa sovittaneet! Joko
minä silloin vielä elän tai en, niin ei ole enää mitään jälellä; ja
he ovat vielä yhä luonnollisia lapsia!"
"Sitä te ette saa niin vaikealta kannalta ottaa", sanoi Maria
Salander, "he ovat yhä vielä tarpeeksi nuoria kunnialliseen työhön;
ja jos elämä koskeekin kovasti, niin ei se ole heille vahingoksi!
Kumpikin heistä on kirjoittanut vaimolleen; kirjeet tulivat
sattumalta samana päivänä. Minä en haluaisi niitä teille näyttää,
hyvä herra Weidelich, sillä kummastakaan kirjeestä ei huomaa mitään
muuta kuin että he eivät ollenkaan tunne eivätkä käsitä todellista
asemaansa! Minä en sanoisi sitä isälle, jollen ajattelisi, että se
hiukan auttaa teitä katselemaan asioita niiden oikealta kannalta."
Mies paran kasvot kävivät jos mahdollista vieläkin kapeammiksi ja
vapisevin silmäkulmin vastasi hän sivulle katsoen: "Niin se lienee,
minä alan sen käsittää!"
Tuskan vallassa pysyi hän itseensä vaipuneena kuin ihminen, joka
koettaa ottaa jäähyväisiä hänelle välttämättömästä käsityksestä.
"Me olemme tämän jutun alkaessa", sanoi hän sitten, "vaimoni ja minä,
neuvotelleet ja miettineet, mistä pojat ovat tuon kelvottomuutensa
perineet. Me olemme tosin rahvaan keskeltä, emmekä kumpikaan kykene
isovanhempiamme ja heidän aikaansa kauemmas muistamaan; mitä heitä
ennen on ollut, siitä me tiedämme yhtä vähän kuin pakanoista, joista
me kaikki polveudumme. Mutta jos minun isoisäni aikana esimerkiksi
olisi jotakin tapahtunut tai jotakin olisi rangaistu, niin olisi
minun isäni sen tiennyt ja siitä puhunut, sillä hän puhui usein
isovanhemmistaan. Ja niin on vaimonikin laita. Ainoastaan eräästä
isoisänsä veljestä oli hänellä hämärä muisto, että se olisi kerran
varastanut pienosen astian omenaviiniä, tosin armeliaisuudesta, sillä
huonotapainen ajuri oli jättänyt sen auringonpaisteeseen ja itse
istui varjossa kapakassa. Sen vuoksi kuuluu hän istuneen tyrmässä,
nimittäin se isoeno."
"Sehän nyt ei kuulu mihinkään", sanoi Maria rouva hymyillen, vaikkei
toinen suinkaan ollut tahtonut mitään leikkiä laskea. Hän nousi
lähteäkseen. Jaakko ukko epäröi hetken ja ilmaisi sitten arasti,
että hänellä oli vielä sydämellään jotakin, joka häntä painoi.
Maria rouvan kehoituksesta jatkoi hän: "Minä luulen nimittäin, että
lastemme avioliitot päättynevät nyt. Vaimoni ei tahtonut siitä mitään
tietää, kun hän vielä saattoi puhua, ennen toisen pakoa. Mutta minä
voin ja minun täytyykin se myöntää, jos nuoret rouvat vaativat eroa!
En tiedä, kuinka se muutoin kävisi, varsinkin sen jälkeen mitä
kuulin poikain kirjoittamista kirjeistä. Se painaisi minua hädässäni
kaksinverroin, jos minun pitäisi nähdä omain lasteni tahtovan
edelleenkin häpeällä kunnon perhettä rasittaa. Ei, elkää te luulko,
rouva Salander, että minä sen askeleen pahakseni ottaisin ja etten
minä osaisi sitä pitää täysin oikeutettuna! Tämä minun piti vielä
saada sanotuksi ja pyydän myöskin, ettette minua ja vaimoani vihaa
kaikkien niiden ikävyyksien tähden, joita meidän puoleltamme olette
saaneet ja vieläkin saatte kokea!"
Maria Salander ojensi hänelle kätensä.
"Ei lainkaan se ole niin kuin te otaksutte!" sanoi hän. "Tyttäriemme
on kyllä erottava noista onnettomista miehistään; he ovat
saaneet paljon enemmän kärsiä kuin te tiedättekään, ja lisäksi
ovat he vaienneet. Eivätkä he ole aikoneetkaan ottaa enää sitä
tulevaisuudessa kärsiäkseen, emmekä mekään sitä sallisi. Mutta minä
kiitän teitä omaisteni nimessä tuon kunnioitettavan mielipiteenne
johdosta ja vakuutan teille, että me, hyvin tietäen kuinka paljon
tyttäremmekin ovat hairahtuneet, säilytämme teidät ja kunnon vaimonne
hyvässä muistossa ja annamme teille ystävällistä apua, mikäli
tilaisuutta siihen ilmestyy. Minä olen tänään saanut silmätä syvälle,
vuoteen luona tuolla, ja täällä, tässä huoneessa! Jääkää hyvästi ja
auttakoon teitä Jumala!"
Uudelleen ojensi hän kostein silmin kätensä, jota Jaakko väristen
puristi. Mutta mitään hän ei voinut vastata, kun hänen tottumaton
puhekykynsä taas petti.
Miettiväisenä kulki Maria Salander kukkulalta alas; hän ajatteli,
kuinka erilailla osat näiden kahden perheen välillä kaikessa
surkeudessaan kuitenkin olivat jakautuneet, vaikka tyttäret noihin
kevytmielisiin avioliittoihin silloiseen kypsyneempään ikäänsä nähden
olivatkin suuremmat syylliset. Ja kukapa tiesi, eivätkö juuri ne
rikkaiksi mainitut naimiset olleet noissa mielettömissä notariuksissa
herättäneet halun tulla itsekin rikkaiksi. Sitten johtui hänen
mieleensä se esivanhempainsa surullinen tutkistelu ynnä erään
esi-isän omenaviinin varkaus.
"Se siinä vielä puuttui", ajatteli hän, "että noiden ihmisparkain
piti ruveta selvittelemään, mistä he tuon pahan ovat perineet,
isänkö vai äidin puolelta! Sitä minä en Martille kerro, muutoin
hänkin rupeaa vielä menneitä tonkimaan ja liittää kasvatusopillisiin
vaatimuksiinsa vielä yhden, mikä koskisi valinta-teoreettista
kansanopetusta siveellisessä suhteessa, kuten hän sitä mahdollisesti
nimittäisi! Ja se liikuttava piirre noissa toivottomissa vanhemmissa
voisi ajan oloon antaa aihetta, herra tiesi vaikka minkälaiseen
homunkulus-teokseen!"
Kaksi päivää sen jälkeen kuin Julianilta oli kirje saapunut, toi
sähkösanoma tiedon hänen vangitsemisestaan Lissabonissa, jossa hän
rahoilla hyvin varustettuna oli herrastellut.
Kahdeksan päivää sen jälkeen tuotiin hänet kotiin mitä ankarimmin
vartioituna ja käsiraudoissa, koska hän oli yrittänyt matkalla paeta.
Hänen oikeusjuttunsa ehti piankin samalle tasalle kuin Isidorin,
sillä jälkimäisen juttu vaati monipuolisempaa ja laajempaa käsittelyä
kuin Julianin hullunkuriset ja yksinkertaiset petokset.
Vihdoinkin olivat syytöskirjat valmiit ja kun veljekset eivät
kieltäneet mitään rikoksia, joihin he todella olivat syypäät, niin
olisi senaatti voinut ratkaista molemmat jutut, jollei kummassakin
olisi ollut vielä jälellä myöhemmin esiintyneitä petoksia, joita
kumpikaan syytetty ei omaksunut ja joita ei vielä voitu selvittää.
Vasta viime hetkessä päästiin sitten muutaman kauppa-apulaisen
jälille, jota molemmat Weidelichit toisistaan tietämättä olivat
käyttäneet moniin palveluksiin, uskoen ettei tämä tietäisi hänelle
annettujen tehtäväin oikeasta laadusta. Mutta tämä oli veljesten
omituisesta käytöksestä ja hänelle annettujen tehtäväin runsaudesta
kohta oivaltanut asian oikean laidan tai oli sitten kyllin julkea
väittääkseen, että hän oli sen oivaltanut. Hän oli sitten rahoja
maksaessaan ja periessään harjoittanut heidän laskuunsa, mutta
omaan taskuunsa, kohtuullisia yhteen- ja vähennyslaskuja, aina
asiain mukaan. Tämä apulaissyöpäläinen vangittiin, kuulusteltiin
ja asetettiin vastatusten kanssarikollistensa kanssa sekä
todistettiinkin likipitäin syylliseksi. Mutta hän kielsi
jyrkästi kaikki tyyni ja niin täytyi kaikki kolme juttua jättää
vala-oikeudessa yhtärintaa käsiteltäväksi.
Ja niinpä eivät nuo kovanonnen veljekset eivätkä heidän omaisensa
säästyneet ikävältä julkiselta näytelmältä. Sillä määrättynä
päivänä kokoontui jo aikaisin paljon kansaa oikeustaloon, sen eteen
ja lähellä oleviin ravintoloihin. Keskellä levotonna lainehtivaa
kansanjoukkoa istuivat veljekset syytettyjen penkillä kuin
merestä kohoavalla saarella. Tällä kertaa he eivät voineet, kuten
Suuressa Neuvostossa, mennä pöydän luo kirjeitä kirjoittamaan ja
palvelusvalmiin vahtimestarin sijasta seisoi täällä kummankin takana
poliisisotilas.
Toisella saarella istuivat valamiehet, rehellisiä miehiä, joita
kohtalo oli kaikilta maankulmilta esiin kuljetellut ja jotka
esimiehekseen olivat kiiruussa nimittäneet joukostaan sen, jonka he
asemansa takia katsoivat siihen toimeen pystyvimmäksi.
Jonkunlaisen kalliokorokkeen tuohon mereen muodosti tuomioistuin.
Asiaan haastettujen todistajain luku oli niin suuri, että he vain
pienemmissä joukoissa saivat tulla esille ja vauhkoin silmin
katselivat heitä syytetyt. Kaikki ne olivat heille hyvin tuttuja
maalaisia, joiden taloudellisen aseman he olisivat hävittäneet,
jollei valtio olisi käynyt väliin. Myöskin joukko finanssimiehiä
tuli sanomaan sanottavansa tuosta yli puolen miljoonan kohoavasta
yhteisvahingosta.
Jutun käsittely kesti iltapäivään. Siitä otti suuremman osan
laajojen syytöskirjain lukeminen ja jokaisen erityisen seikan
varmentaminen kuin yleisten syyttäjäin sekä puolustajain pitkät
puheet, kiisteltävänä kuin ei enää ollut muuta kuin se osa
juttua, johon tuo apulaissyöpäläinen oli sotkeutunut. Mutta tämä
sivujuttu ratkesi itsestään, ollen kuin laskukoe, joka samalla sai
tuon suuren esimerkin laukeamaan aina viimeisiä frangeja myöten.
Isidorin puolustaja käytti vielä tätäkin seikkaa hyväkseen,
koettaen Weidelichin veljeksiä osoittaa jonkunlaisiksi järjestystä
rakastaviksi miehiksi, jotka ainoastaan petollisen luottamusmiehensä
kautta olivat perikadon partaalle joutuneet. Tätä vastaan huomautti
yksi valtion asianajajista, etteikö edellinen vaatisi vielä
kunniaseppelettäkin syytetyille? Oli vain hyvä, arveli hän, ettei
valtion tarvinnut aivan yksinään tuota soppaa syödä, eli muutoin
saataisiin kokea, että tuota jättiläispetkutusta katsottaisiin
jonkunlaiseksi sosialipoliittiseksi tutkimuskokeeksi, tosin hiukan
pitkälle menneeksi käytännölliseksi olojen parannusyritykseksi,
jota olisi kohdeltava sillä arvonannolla ja lempeydellä, mikä on
kohtuullista yhteiskunnallisen probleemin uhreille.
Tähän ivalliseen hyökkäykseen tarttui heti Julianin puolustaja
täydellä vakavuudella ja kehittäen sitä edelleen johtui hän,
lieventäviä tai kokonaan vapauttavia asianhaaroja hapuillessaan,
julkisen opetuksen ja kansankasvatuksen valitettavaan
puutteellisuuteen, jonka ansioksi koko onnettomuus oli luettava.
Esillä olevassa tapauksessa olivat kyllä nuo toivorikkaat nuoret
miehet saaneet käydä koulua, vieläpä korkeammissakin oppilaitoksissa.
Hän ei tahtonut lähemmin tutkia näiden koulujen laatua, riitti jo
se selvä tosiasia, että niiden vaikutus oli jäänyt toteutumatta.
Ja niinpä hän ei huomannut muuta ulospääsyä kuin peräytymisen aina
vanhempiin saakka, jotka oman, valtion laiminlyömän kasvatuksensa
takia eivät olleet löytäneet keinoja antaakseen oikeaa pontta hyvälle
tahdolleen sekä asiantuntemuksella ja tehtävästään tietoisina
suojellaakseen poikiaan harhateistä ja niin edespäin.
Tuhlaajapojat tuijottivat tarkkaavina puhujaan, ikäänkuin heille
olisi toivontähti alkanut pilkottaa. Oikeuden puheenjohtaja lopetti
kuitenkin asiankäsittelyn ja piti valamiehille loppupuheen,
selittäen heille pääkohdittain ne kysymykset, joihin heidän oli
vastaukset annettava. Lopuksi hän ei malttanut olla torjumatta tuon
opetuslaitosta rikoksien lähteenä pitävän advokaatin vääristeleviä
hyökkäyksiä.
"Herrat valamiehet!" sanoi hän vakavalla äänellä, "satakunta vuotta
sitten kirjoitti maassamme eräs kunnon mies köyhälle tietämättömälle
kansalle kirjan, jonka te kaikki tunnette: sen nimi on _Lienhard
ja Gertrud_! Siitä lähtien vietti hän elämänsä väsymättömässä
työssä, kärsien vaivoja ja väärinymmärrystä. Hänen työnsä kautta ja
sen pohjalle on syntynyt meidän kansakoululaitoksemme. Yli puolen
vuosisadan on valtiomme, aina kunnioittavasti kulkien tuon jalon
miehen jälkiä, tätä laitosta lakkaamatta uudistellut ja parannellut.
Useita miljoonia olemme me viidenkymmenen vuoden kuluessa uhranneet
sen hyväksi; vuosikymmeniä olemme me kerskanneet sillä, että
valtiomme menoarviossa muodostavat koululaitokselle tulevat menot
suurimman erän; tätä nykyä ottavat nämä menot lähes puolet sanotusta
jokavuotisesta menoarviosta, vaikkemme, kuten luulen, silti muitakaan
valtion tehtäviä kohtuuttomasti laiminlyö! Sitä taakkaa, jonka kunnat
ovat koulujen hyväksi hartioilleen sälyttäneet, ei ole luonnollisesti
tähän luettu! Ja joka päivä tehdään uusia kansankasvatusta koskevia
vaatimuksia ja kaikkia niitä punnitaan sekä mikäli mahdollista
otetaan ne huomioon, jolleivät ne ole suorastaan takaperoisia. Ja nyt
hyökätään meidän kimppuumme tällä tavoin."
"Herrat valamiehet! Näiden molempien syytettyjen kunnon vanhemmat
ovat hekin lapsuudessaan olleet uuden ajan oppilaita, kuten
luultavasti useimmat vanhemmasta väestämme; mutta jollei niin
olisikaan, niin emme toki saa heitä oletetun tietämättömyytensä takia
tehdä lastensa synneistä vastuunalaisiksi, yhtä vähän kuin silloisia
laitoksiakaan! Sillä minä uskon, että oppimattoman maamiehen koti voi
vielä tänäkin päivänä, kuten kaikkina aikoina, olla rehellisyyden
ja velvollisuudentunnon kouluna! Puolustajan lausuntoihin nähden,
hyvät herrat, lausun vakaumukseni, että te päätöstä harkitessanne
panette niihin sen vähemmän huomiota, kun ne oikeastaan eivät asiaan
kuuluneetkaan. Luulen, että sen tiedättekin, mutta katsoin sentään
täytyväni puhua siitä tältä paikalta, koska se vastasi mieleeni,
kuten viime aikoina on useinkin tapahtunut, sellaiselta kuin
kiertelisi maatamme vanhan hysteerisen naiseläjän aave, kuten paha
Jobin kirjassa!"
Puheenjohtaja oli vanha-liberaali ja sama herra joka kaksosten
ensi kertaa Suuressa Neuvostossa esiintyessä johti puhetta. Sen
takia tukahutettiin kiivaasti ne muutamat hyvähuudot? joita vastoin
sopivaisuutta kuului sankasta kuulijajoukosta.
Valamiehet vetäytyivät erikseen. Vaikka olivatkin melkein
poikkeuksetta yksimieliset langettavasta lausunnosta, tarvitsivat he
sentään jonkun aikaa asian säännön mukaiseen käsittelyyn, ja yleisö,
jolle tästä ilmoitettiin, poistui suurimmaksi osaksi.
Varpusessa oli tänä päivänä tavallistakin hiljaisempaa. Jaakko
Weidelich etsi unhoitusta väsymättömässä työssä, puuhaillen milloin
tallissa, milloin kasvitarhansa takimmaisissa sopukoissa, milloin
taas varastohuoneissa. Lakkaamatta valvoi hän vaimoaan, joka oli
tointunut sen verran, että kykeni ajoittaisin jättämään vuoteen
ja istumaan nojatuolissa. Vaivalla oli miehensä salannut häneltä
kaikki tiedot tuon surullisen jutun kulusta; hän ei tiennyt paenneen
Julianin takaisin tuonnista eikä tämänpäiväisestä oikeudenkäynnistä
ja näytti siltä kuin tapausten onnellinen unhoittaminen vähitellen
auttaisi hänen voimakkaan luonteensa ennalleen.
Jälkeen puolisten kävi yhä hiljaisemmaksi. Melkein koko naapuriston
oli uteliaisuus houkutellut kaupunkiin ja vieläpä Weidelichin
rengitkin olivat työnsä äärestä karanneet nähdäkseen noiden
mestariveljesten ahdinkoa. Levisi jo aikainen syksyn hämärä ja yhä
vielä oli hiljaista, kunnes lehmät navetassa alkoivat juomista ammua.
Weidelich meni ajamaan niitä kaivolle; se ei ollut enää se entinen
pyssynpiipulla varustettu. Se ei ollut riittänyt enää laajentuneelle
taloudelle, jonka vuoksi oli rakennettu rautainen kaivo kaksine
metalliputkineen. Kirjava elukkalauma tungeksi tilavan altaan
ympärillä ja joi mielihyvin kirkasta vuorivettä. Jaakko antoi heidän
nauttia ja katsoi veden virtaamista tuollaisella raskasluontoisella
hajamielisyydellä, joka tuokion pidättää katkerimpien hetkien kulkua.
Tuon komean kaivon piti olla uuden talon edelläkävijä, mutta nyt se
jäi sikseen.
Kun lehmät olivat kyllikseen juoneet, vei hän ne takaisin navettaan.
Nuorin alkoi kirmailla ja karkasi muutamaan niittyyn. Jaakko etsi
karjapiikaa, mutta se oli piilossa ladonoven takana, jossa hän hiljaa
rupatteli muutaman naapurivaimon kanssa.
Sillä välin oli sairaalle talossa käynyt aika pitkäksi, kun ei enää
ketään näkynyt eikä kuulunut. Hän raahausi asunhuoneesta, jossa hänen
tuolinsa oli, makuuhuoneen puolittain avonaisen akkunan ääreen,
nähdäkseen miehensä. Tämän akkunan alla nojaili juuri yksi rengeistä,
joka vihdoinkin oli tullut takaisin ja hiipinyt rakennuksen taakse,
huomaamatta työn ääreen laittautuakseen. Hänen vieressään seisoi jo
innokkaasti jutellen palvelustyttö, joka naapurista oli sinne juosta
hynttässyt.
He luulivat emännän olevan etummaisessa huoneessa ja puhuivat,
vaikkeikaan kovin äänekkäästi, niin kumminkin siksi kuuluvasti,
että sairas ymmärsi kaikki ja kuin yhdessä leimauksessa käsitti hän
tapaukset, aivankuin hän pitkin aikaa olisi ne yksityiskohdittain
tietoonsa saanut. Vapisevin käsin ikkunanpielistä kiinni pitäen
kuunteli hän parempikuuloisella korvallaan.
"Siellä oli hitonmoinen tungos", sanoi renki, "aivan pää pään
vieressä ja kuitenkin kuoleman hiljaisuus, kun tuomio julistettiin!"
"No minkälainen oli tuomio?" kysyi tyttö kärsimätönnä.
"Kummallekin kaksitoista vuotta kuritushuonetta, Lindenbergiläiselle
ja Unterlaubilaiselle. Sitten siellä oli vielä joku pienempi kälmi,
jonkunlainen toisten markkina-apulainen, joka sai neljä vuotta!
Säälittää minua sentään vanhukset, en voi sille mitään!"
"Herrankiesus!" sanoi tyttö. "Kaksitoista vuotta! No miltä he
näyttivät? Mitä tuumasivat?"
"Min' en voinut heitä nähdä, mutta eräs edessäni seisova sanoi, että
he näyttivät viheliäisiltä, hän luuli heidän pyörtyneenkin. Mutta
sitä minä en uskonut. Ihmiset nauroivat ja kiroilivat sekaisin."
Jaakko Weidelich tuli nurkan takaa esiin ja lähetti, rengiltä mitään
tiedustelematta, heidät molemmat töihinsä. Itse hän puuhaili vielä
vähäsen ladossa ja meni vihdoin, kun tuli täysi pimeä, sisälle tulta
tekemään ja vaimoaan katsomaan. Nyt vasta tunsi hän likistystä
väsyneessä sydämessään, tietäessään mitä tänään oli täytynyt tapahtua
ja ettei se hänen vaimo raukaltaan voinut enää kauan salassa pysyä.
Nojatuolista ei hän häntä tavannut, siitä olivat tyynyt pudonneet
lattialle. Säikähtyneenä meni hän toiseen huoneeseen, jossa sairas
makasi ikkunan luona lattialla ja heikosti korisi.
"Voi hyvä Jumala! Mikä sinulla on, lapsi parka?" huudahti hän ja
isoon itkuun purskahtaen kantoi hänet vuoteelle. Hän valaisi lampulla
hänen kasvojaan. Kuolevan katse kääntyi viimeisen kerran hitaasti
häntä kohti ja sammui sitten.
Lääkäri, jota Jaakko heti lähetti rengin hakemaan ja joka oli
kymmenen minutin kuluttua paikalla, vahvisti poismenon.
Samoina hetkinä olivat vainajan pojat taasen kokonaan toistensa
näköiset, kuten aikoinaan ennenkin, ja saattoivat kuritusvankilan
virkamiehet pulaan, kun heitä kerittyinä, raakattuina ja
vanginvaatteisiin puettuina oli vaikea toisistaan eroittaa, ja niin
he siinä asussaan olivat puhuvina esimerkkeinä siitä, että oikeuden
rautainen kellolaitos oli vielä vireessä ja teki tehtävänsä.
Kolmen päivän kuluttua toimitti Jaakko Weidelich vainajan hautaan.
Hän oli viettänyt yönsä kuten aina ennenkin vuoteessaan, joka oli
vainajan vuoteen vieressä; pitkät unettomat hetket kuluivat hänestä
siedettävämmin sen kautta, että hän uskotteli vainajan kuulevan ne
valittavat yksittäiset sanat, joita hän tälle voihkien puhui.
Viimeisenä aamuna ryhtyi hän vapisevalla kädellään siivoamaan
parransänkeään, seisoen sen pienen peilin edessä, joka niin monet
vuodet oli häntä siinä toimessa palvellut. Sisään painuneet posket,
muotoaan muuttanut leuka ja varsinkin vaatimattoman poskiparran
varominen tuotti hänelle suurta vaivaa, jota kurja elämä ei hänestä
enää tuntunut ansaitsevan.
Silmänräpäyksen viivähti hänen mielessään ajatus, eikö hän
tekisi paremmin antamalla veitsen kulkea syvemmin ja viiltää
kurkun poikki, niin olisi hänkin täältä päässyt. Mutta hänen
juurtunut velvollisuudentuntonsa ei sallinut tuon ajatuksen toista
silmänräpäystä mielessä viivähtää ja levollisemmin raakasi hän
edelleen.
Harvoista sukulaisista saapui vain pienempi osa maahanpanijaisiin;
muut pyysivät anteeksi etteivät voineet tulla. Martti Salander, jolle
leski oli asiasta ilmoittanut, silti nimenomaan häntä kutsumatta,
oli mustiin puettuna niiden Jaakon tuttavapiiriin kuuluvien
yksinkertaisten miesten joukossa, jotka eivät häneltä tätä palvelusta
kieltäneet. Tämä seikka teki selvästikin hyvää tuolle miespoloiselle
siinä suruhuoneen tuskallisessa hiljaisuudessa. Talon eteen sitä
vastoin kokoontui ympäristöstä melkoinen joukko vakavaa väkeä, jotka
seurasivat mustiin verhottua ruumisarkkua, kun sitä hautausmaalle
kannettiin.
Se oli tuulinen päivä syksymyöhällä. Milloin paistoi aurinko
niityille ja puutarhoihin, milloin lennätti tuuli pitkin taivasta
kiitäviä pilviä, joiden varjot hiipivät tien yli, jota myöten
surusaatto hitaasti kulki, edellä kahdeksan miehen kantama
ruumiskirstu. Paarien ja kantajain päiden yli kiidätti tuuli puista
riistämiään lakastuneita lehtiä, jotka kahisten ja kirmaten tanssivat
tiellä saattueen edellä, aivankuin olisivat olleet eläviä olennoita
ja kiiruhtaneet edeltäpäin ilmoittamaan sielun kotiintuloa.
Kalmistoon paistoi päivä ja kimalteli häikäisevästi niissä sadoissa
lasi-, koru- ja läkkiseppeleissä, joilla harhaan joutunut makuaisti
oli vainajien muistomerkit peittänyt, tehden sen samanlaisesta
turhamaisuudesta, jolla se viikottaisin täyttää sanomalehdet ensin
kuolinilmoituksilla, sitten osanoton kiitoksilla. Tämä kaikki olisi
aikoinaan Amalia Weidelich poloisen mielestä ollut niinkuin sen
ollakin piti; nyt oli hän sellaisesta hupsuudesta vapautunut ja kulki
viimeisen matkansa paremmalla ja ylevämmällä tavalla.
Sillä aikaa kuin paarit kulkivat edelleen avonaisen haudan luo,
astui surusaattue niin sanottuun rukoushuoneeseen, jossa pappi oli
valmiina, pitääkseen tavanmukaisen puheen ja rukouksen. Hän oli
käynyt ukko Weidelichin luona ja huomannut, ettei tämä kestäisi maan
tavan mukaan olosuhteisiin sovitettua, tuomarillista ruumissaarnaa ja
luopui sen vuoksi siitä aikomuksestaan.
Kun toimitus oli suoritettu, piti hän lakkia kasvojensa edessä ja
seisoi paikallaan, osoitukseksi että kaikki oli lopussa.
Yksi toisensa jälkeen lähti ulos. Weidelich jäi väsyneenä penkkiinsä
istumaan, kunnes rukoushuone oli tyhjä ja pappikin huomaamatta
kadonnut. Silloin horjui hänkin ulos ja ovelle päästyään katsoi
hautaa kohti. Saattajista ei ollut enää ketään näkyvissä.
Silloin astui Martti Salander hänen luokseen, otti häntä käsipuolesta
ja vei haudalle, jossa haudankaivajat laskivat juuri hautaan
yksinkertaista, valkoisesta kuusipuusta tehtyä kirstua, jommoisia
aina viime aikoihin saakka käytettiin rikkaille ja köyhille, sekä
alkoivat lapioida multaa alas.
Jaakko Weidelich alkoi avuttomasti itkeä ja sai tuskin lausutuksi
sanat: "Lapsi parka!" mitkä häneltä pääsivät nyt toisen kerran
sen jälkeen kuin hän löysi vaimonsa kuolleena. Ne olivat hänen
nuoruudessaan käyttämiä sanoja, jotka nyt elämän lopulla jälleen
muistoon havahtuivat, koska hän ei mitään hienompaakaan ilmaisutapaa
kyennyt käyttämään.
Kun multa oli jälleen kasattu kirstun päälle ja haudankaivajat
lapionlappeella sitä silittelivät ja taputtivat, esiintyäkseen
taiteilijoina työssään, vei Salander tuon yksinäiseksi jääneen
miehen pois ja saattoi häntä aina tämän asuntoon saakka, koska hän
tiesi tämän nyt jäävän sinne ypö yksinään, jollei ottanut lukuun
epäluottoisaksi käynyttä palvelusväkeä.
Salander istui hänen kanssaan hyvän tovin äänetönnä pöydän ääressä.
Weidelich lepuutti itseään, vaipuen mietteisiinsä, kunnes hän kohotti
päätään ja sanoi: "Nyt voi vaimoni huomenaamuna jäädä makaamaan,
mutta minun täytyy ajoissa nousta jaloilleni ja haalia rahoja
takuihin, jotka nyt ovat maksettavat. Illalla minä en enää istu
omalla konnullani ja niin olen köyhä kuin yksi hiiristäni, lisäksi
vielä korko- ja päivätyövelvollinen. Kovaa se on! Jäädä palkattomaksi
työstään!"
Salander veti lompakkonsa esiin ja asetti pöydälle.
"Minä olen pitänyt huolta tästä asiasta!" sanoi hän. "Omaiseni ja
minä, vaimoni ja tyttäreni nimittäin, päätimme, ettei teitä voi
sellaiseen tilaan jättää, että meidän sopii ystävällisellä tavalla
purkaa sukulaisuuden siteet, vaikkeivät ne olekaan tuottaneet
kellekään siunausta. Niinpä menin minä eilen valtionkassaan ja
maksoin teidän takauksenne, niin sanoakseni omassa nimessänne.
Tässä ovat kuitit, ne tekevät molempien poikien puolesta
seitsemänkymmentäkuusi tuhatta frangia. Eläkää ja toimikaa vain
edelleen hyvällä terveydellä elkääkä olko siitä asiasta millännekään,
ei siitä kukaan tule teitä vaivaamaan. Minä puolestani voin sen hyvin
tehdä eikä minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka te joskus vielä
olisitte sillä pojillenne hyödyksi. Kun he nyt kerta olivat vävyjäni,
niin voin minäkin ottaa osaa takausmaksuun heidän puolestaan,
vallankin kun se huojentaa heidän kunnon isänsä vanhuuden päiviä!
Ottakaa kuitit ja pitäkää asia omana tietonanne; otaksukoot ihmiset,
että minä olen lainannut teille rahat taloanne vastaan!"
Jaakko Weidelich oli käynyt niin punaiseksi kuin hänelle vielä
suinkin oli mahdollista ja pitäessään noita kahta paperia kädessään
uskoi hän tuskin silmiään. Epäselvästi ja häiriöissään tulkitsi hän
kiitollisuuden tunteensa, johon sekaantui epäilystä siitä, voiko hän
sellaista uhria vastaan ottaa. Mutta hän piti kuitit ja poistuessaan
kuuli Salander vielä, kuinka Jaakonkin ääni kaikui jo varmemmin,
hänen neuvoessaan töitä muutamalle työmiehelleen.
"Ohi on nyt sekin asia!" ajatteli Martti, ja kauppias hänessä lisäsi
siihen, että eiköhän häntä mahdollisesti voitaisi pitää täydellä
syyllä narrina, hän kun oli oikeastaan tehnyt lahjoituksen niille
nuorille vankilassa oleville rikollisille, jotka perivät isänsä;
ja kun he pääsevät jälleen vapaiksi, voi tämä olla jo kauan sitten
kuollut.
"Mutta ei sittenkään!" puhui hänessä jälleen vanha Martti. "Niin se
on oikein ja samalla paras selviytymistäpä pojista, kun he nyt kerta
ovat onnistuneet minun elämänpiiriini tunkeutua! Niin, ne häät,
ne kirotut häät! Heti aamulla täytyy tyttöjen avioerojuttu jättää
asianajajan huostaan. Se asia on pian ratkaistu!"