Maria Salander kiipesi todellakin seuraavana päivänä jälkeen
puolisten ylös Varpuseen, kulkien sitä tuttua tietä, jota hän oli
kerran kulkenut, kun pikku Arnold häntä odotti. Hän tapasi ukko
Weidelichin kasvitarhassaan, jossa tämä toimitti syysaskareita,
siivosi kihveli kädessä tarpeetonta törkyä ja lakastuneita
kasvinjäännöksiä sekä opasti paria kolmea työmiestä. Hän näytti
tuossa lyhyessä ajassa tulleen kymmentä vuotta vanhemmaksi.
Kun rouva Salander penkkien välitse hitaasti läheni, työnsi hän
lapion maahan ja tuli vanhaa hattuaan kohauttaen vastaan.
"Älkää antako itseänne häiritä! Minä tulin vain katsomaan kuinka te
voitte ja kuinka rouvan laita on. Me olemme kuulleet, että hän on
sairaana."
"Te olette kovin ystävällinen!" sanoi Jaakko Weidelich.
"Valitettavasti makaa muori vuoteessa ja on huono! Hän sai
halvauskohtauksen, kun kuultiin että Julian on karannut ja että
hänkin on yhtä pitkällä kuin toinenkin. Ettekö kävisi hetkiseksi
sisään -- minä en osaa sanoa juuri mitään, hyvä rouva!"
"Mutta voihan hän toki puhua?"
"Ainoastaan hitaasti, hän on puolittain lamautunut enkä tiedä mitä
tässä vielä tapahtuu!"
"Rouva parkaa! Minä haluaisin häntä sentään tervehtiä, jos se käy
päinsä!"
Tuo huolien painama mies vei hänet taloon sekä johti asuinhuoneeseen,
jossa noiden onnettomien poikien äiti makasi vuoteessa.
"Amalia, täällä on rouva Salander, hän on niin hyvä, että on tullut
sinua tervehtimään!" Sairas lepäsi syvällä sini- ja valko-ruutuisten
sänkyvaatteiden keskessä; Jaakko nykäsi pään alla olevia tyynyjä
suoraan, että sairas saattoi paremmin ympärilleen katsoa. Maria
istui tuolille, joka oli vuoteen vieressä valmiina. Hän tarttui
sairaan toiseen käteen, jota tämä kykeni liikuttamaan, ja muutamin
lohduttavin sanoin kysyi tuon koettelemusten uhrin vointia. Tämä
käänsi silmänsä häntä kohti ja katsoi kummastuneena.