Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kellot soivat ja sitten niiden vaiettua
äkkiä tuli suloinen sunnuntaihiljaisuus, otti Maria Salander käteensä
muutaman kirjan. Hän oli yksin kotona ja antautui unelmainsa valtaan,
kuten hänen tapansa sellaisina hetkinä oli. Se oli hänelle kuin jos
avonaisesta akkunasta olisi tulvannut raikasta ilmaa.
Nyt hän tosin ei kauan istunut yksinään. Hänen miehensä oli joku
aika sitten poistanut käytännöstä tavan pitää ulko-ovia alituisesti
suljettuina, sanoen sitä aristokraattiseksi ja kansaa epäileväksi
tavaksi, huolimatta siitä, että lukemattomat maankiertäjät
lisääntyvällä julkeudella hiiviskelivät taloihin ja tyhjentelivät
ullakkokamareissa palvelustyttöjen säästökassoja. Lepopäivinä eivät
varkaat sentään tavallisesti työskentele rakennusten pääosissa;
ainoastaan alussa oli sellaiseenkin aikaan varastettu etehisestä
Salanderin uusi sateenvarjo. Se mikä tänään häiritsi hänen puolisonsa
sunnuntailepoa, oli kömpelö koputus ovelle. Kun Maria meni avaamaan,
astui rouva Amalia Weidelich sisään. Hän piti molemmin käsin
virsikirjaa, jonka ympärille maalaisvaimojen tapaan oli kääritty
valkoinen ja siististi laskoksiin pantu nenäliina.
"Hyvää päivää, anoppirouva!" lausui hän, "ettehän pane pahaksenne."
"Kas, anoppi!" tervehti Maria rouva hämmästyneenä. "Joskus teitäkin
näkee! Te olette varmaan myöhästynyt kirkosta?"
"Ei, minä tulin tarpeeksi aikaseen. Mutta kun minä viikolla en
koskaan voi lähteä liikkeelle ja nyt vanhemmuuden sitäkin vähemmän,
sanoin minä tiellä itselleni, että sinä voisit kerran jättää kirkon
ja pistäytyä visiitille kunnioitettavan anoppikuoman luo! Muutoin
minä aina käyn jossakin kaupungin kirkossa, missä aina on niin
täysinäistä ja intresanttia ja ihmiset kiinnittelevät nimikorttejaan
penkkeihin! Mutta tänään, ajattelin minä, voit sinä tehdä
poikkeuksen, yksi kerta ei mitään haittaa, eivätkähän saarnat kuivu
kuin kaivot, vaan virtaa sunnuntaisin siitä huolimatta, elämänvesi
nimittäin! Mutta muutoin sitä todellakin tarvitsee, anoppi rakas!
Tosin minä en aina oikein ymmärrä, mitä niissä tarkoitetaan, minä kun
en juuri ole mikään oppinut, mutta minä teen sen kunniaksi pojilleni,
jotka ovat sivistyneitä herroja. Kukaan ei silloin voi sanoa, ettei
heidän mammaansa saa nähdä sivistyneessä jumalanpalveluksessa!
Oikeastaan he eivät sitä ansaitse, mutta äiti on toki aina äiti! Ja
kun sitten saarnaaja puhuu rakkaasta Jumalasta, jolla ei ole ruumista
ja joka ei meitä persoonallisesti tunne, mutta että me kuitenkin
saamme kerskata meitämme jumalan lapsiksi, niin annan minä sen olla
olossaan ja rukoilen sen sijaan isämeidän sitä hartaammin, Sen minä
aina ymmärrän paremmin, rakas rouva Salander, sillä minun laitani
ei ole kuin hyvän Jumalamme, minulla on ruumis ja minä alan vainuta
jalkojeni väsyvän."
"Istukaa siis, rouva hyvä, toki viimeinkin, tuossahan on vähän
mukavampi ja pehmoisempi nojatuoli! Ettekö tahtoisi ottaa pois tuon
muhkean hattunne? Kuka sen on valmistanut?"
Näillä sanoilla tukahutti Maria Salander itsessään sen katkeran
tunteen, jonka kaksosten äidin odottamaton näkeminen oli hänessä
herättänyt: hän päätteli rouvan kasvonilmeistä ja sanoista, ettei
hän enää ollut niin hyväntuulinen kuin ennen. Tämä istuutui varoen
huolellisesti vaatteitaan. "Hatunko?" sanoi hän, "sen on Merklin
tehnyt, mutta se sattui tulemaan liian kaunis ja kallis eikä se sovi
enää minulle! Minä en viitsi ottaa sitä pois, sillä siitä on minulle
liiaksi vaivaa panna se taasen säntillisesti paikalleen!"
Hän katseli nyt vuorostaan hetkisen vasta-anoppiaan ja kiitti tämän
ulkonäköä: "Teidän laitanne on hyvin, te pysytte yhä samanlaisena!
Entäs kuinka herra voi? Onko hän kotona?"
"Mieheni meni varhain ulos; nyt lienee hän konttorissa, jossa hän
viipyy tunnin tai pari. Kuinkas teidän miehenne, herra Weidelich,
voi? Onhan hän kai toki terve?"
"Jumalan kiitos, kutakuinkin, työ pitää häntä pystyssä ja kuitenkin
säästää hän liian vähän itseään ja valittaa siellä ja täällä
haluttomuuttaan. Kullakinhan on osansa! Me emme esimerkiksi tiedä,
kuinka poikiemme laita on; sitä varten minä suoraan sanoakseni
tulinkin, saadakseni tietää, onko teillä lapsista enemmän tietoa ja
mitä oikeastaan on tekeillä."
"Kuinka niin tekeillä?" kysyi Maria rouva puolittain säikähtyneenä.
"Niin, jotakin täytyy olla tekeillä tai jo tapahtunut. Poikamme,
jotka valitettavasti eivät meistä enää paljoa piittaa, pistäytyvät
vain toisiksi ilmoiksi ja pikimmältään luonamme. Ennen he tulivat
toisinaan yhdessäkin, mutta nyt näyttävät he välttävän toisiaan ja
jos he odottamatta kohtaavat meillä toisensa, niin loruilevat he
hiukan jotakin, ja jompikumpi laittaa niin että pääsee lähtemään
pois. Mutta jos toinen heistä ilmestyy yksinään, sellaisesta on nyt
puoli vuotta tai enemmänkin, ja häneltä kysyy veljestään, niin saa
aina kuulla: 'En tiedä, en ole nähnyt häntä! Näen häntä yleensä
vähän!' Niin saa kuulla Isidorilta ja niin Julianilta! Ja kuitenkin
ovat he aina täällä kaupungissa, jossa heillä on asioita, joka viikko
saamme muutaman kerran kuulla, että heitä on nähty siellä tai siellä,
niin pitäisihän heidän nyt toki toisiaankin kohdata eikä sanoa,
etteivät toisistaan mitään tiedä. Niin tuumasimme me mieheni kanssa,
että herra ja rouva Salander ovat tyttäriensä kautta paremmin asiasta
selvillä. Mitään vaaraahan siinä ei lopultakaan liene, muutoinhan
olisi meillekin siitä ilmoitettu! Sitten minä tänään tein oikein
täysikäänteen ja tulin tänne teidän luoksenne!"
Rouva Salander oli ihmeissään ja pysyi hetkisen vaiti, miettien
samalla, pitäisikö hänen vasta-anopilleen kertoa nuo osaksi
samanlaiset kokemukset tyttäriin nähden. Voisihan se auttaa parempaan
selvyyteen noita levottomia ihmisiä, ajatteli hän, jos he saisivat
tiedon siitä, mikä heille selvästikin on aivan outoa.
"Tyttäremme", sanoi hän, "eivät ole meille tästä asiasta mitään
ilmaisseet, nähtävästikin sen takia, että he eivät siitä tiedä. Viime
aikoina me olemme heiltä kuulleet vain sattumoisin, että miehet ovat
paljon poissa."
"Luonnollisesti, sen minä kyllä uskon!" yhtyi Amalia Weidelich. "Se
ei ole mikään salaisuus, heillä kun on sellaisia toimia! Eivätkö
rouvat muuta mitään tienneet?"
"Sillä kertaa en ainakaan voi sanoa heidän tästä seikasta tienneen!"
"Kuinka niin sillä kertaa ja tästä seikasta? Mutta tiesivätkö he
toisella kertaa, ovatko puhuneet, he?"
Kun Maria ei voinut heti vastata, jatkoi toinen äiti jännittyneellä
äänellä puhettaan: "Olkaa vain avomielinen elkääkä salatko mitään!
Nähkääs, mekin olemme siitä puhuneet, etteihän vain siinä liene
olemassa perheriitaa, eripuraisuutta puolisoiden välillä tai sen
semmoista; että mahtavatko ne nuoret vaimot mukautua oloihin vai
olisivatko ehkä tyytymättömiä ja tekisivät miehille kotonaolon
tukalaksi? Ette saa siitä pahastua, anoppi hyvä, niitä on
esimerkkejä, että kaksi sisarta, jotka on naitu samaan perheeseen,
vetävät yhtä köyttä ja kernaasti liittyvät keskenään komplottiin, jos
ovat tyytymättömiä ja jos kykenevät kääntämään kaikki ylösalaisin!
Enhän minä tahdo tällä mitään sanoa, otaksun vain, että sekin voisi
olla syynä!"
Uudelleen hetkisen mietittyään huomasi Maria Salander olevan ajan
auttaa häntä muitta mutkitta oikeille jälille.
"Katsokaas, anoppi", sanoi hän niin tyynellä vakavuudella kuin
sisällinen kiihtyneisyys suinkin salli, "kaikki ei varmastikaan
ole niin kuin pitäisi, siinä te olette oikeassa! Tahdon nyt kertoa
teille, että me jonkun aikaa sitten saimme tyttäriimme nähden kokea
jotain samanlaista kuin te nyt poikiinne nähden. He eivät enää
ollenkaan näyttäytyneet meidän luonamme, aivankuin he vartavasten
olisivat vanhempainsa kotia välttäneet, ja kun se lopulta herätti
meidän huomiotamme ja me sen takia päätämme vaivasimme, saimme me
kuulla, että lapset olivat lakanneet keskenäänkin seurustelemasta ja
pelkäsivät toisiaan tavata. Silloin me, mieheni ja minä, menimme heti
tyttäriemme luo ja panimme heidät puheisille."
"No? Mitäs se oli?"
"Me tapasimme molemmat todellakin kotonaan ja hyvin surullisina,
kummallakin oli ikävä vanhempiaan ja siskoaan, mutta eivät rohjenneet
lähteä katsomaan niitä, joita mielellään olisivat tahtoneet nähdä.
Me toimitimme heidät samana päivänä toistensa seuraan, ollen itse
mukana, ja autoimme heitä tuosta pälkähästä niin hyvin kuin se
saattoi käydä."
"Mutta mitä se sitten oli? Koskiko se minun poikiani?" uteli toinen
anoppi kärsimätönnä.
"Koska te tahdotte sen tietää, niin täytyy minun sanoa; se ehkä
auttaa erehdysten tai väärinymmärrysten tarpeelliseen selvittämiseen
ynnä yleensä itsensä tuntemiseen. Tyttäreni ovat katuneet
avioliittoaan ja sen vuoksi häpeilleet toisiaan, koska he yhdessä
niin kauan ja itsepäisesti tuota luultua erehdystään puolustivat, ja
meitä, koska me emme mielellämme olisi noita avioliittoja suvainneet!"
"Nii-inkö?" sanoi Weidelichin rouva ääntään venyttäen, tavattoman
hämmästyneenä ja kalveten, sillä hänen äskeisistä loukkaavista
puheistaan huolimatta kohtasi häntä tuo ilmoitus kuin salama
selkeältä taivaalta. Hän tunsi sen kauniin rakennuksen horjuvan, jota
hän elämänsä ajan oli suurin huolin ja taidoin pojilleen rakentanut.
Hänen ensimäinen ajatuksensa oli tuo suuri perintö, paljot rahat, ja
toinen, ettei pojilla ollut edes lapsiakaan.
Toinnuttuaan jonkun verran säikäyksestään kysyi hän paremmin nolona
kuin uhmailevana, mitä erinomaista syytä rouvilla sitten oli
avioliittoaan katua ja niin perinjuurisin tempuin. Ilman pitempiä
miettimisiä vastasi Maria rouva: "Niin, sepä se on ihmeellistä ja
voi ajan mukana hävitä, sitä kun on opittava sietämään; he sanovat
miehistään, että ne ovat tyhjiä, ettei niillä ole mitään sielua!"
Punastunein kasvoin ja ravistaen päätään niin kovasti, että hattu
kaikkine kukkineen ja nauhoineen värisi, sekä unhoittaen väsyneet
jalkansa karkasi rouva Weidelich nojatuolistaan ylös ja huusi
kuolettavasti loukattuna: "Eikö mitään sielua? Minunko kahdella
pojallani, joita minä olen sydämeni alla kantanut? Se on ilkeätä
panettelua! Pyöreinä ja sievinä olen minä ne maailmaan tuonut kuni
kaksi forellia, ilman virheen hiventäkään päästä niin jalkoihin, ja
kummallekin minä olen samalla antanut sielun omasta kuolemattomasta
sielustani, antanut niin paljon kuin sellaisissa pikku palleroissa
sielulle tilaa saattoi olla, ja jälestäpäin se kyllä on kasvanut
kuten pojat itsekin! Minne se sitten olisi mennyt? Olisiko heistä
maakirjureita tullut? Ei mitään sielua! Ne kirotut hanhet! Siten he
eivät saa minua kohtaan käyttäytyä! Oh!"
Hän oli niin vihassa, ettei hän voinut puhua enempää, vaan hänen
täytyi istua. Maria Salander katui tekoaan ja kun rouva Weidelich nyt
kalpeni, etsi hän väkimehupullon. Mutta toinen kieltäysi ottamasta
tippoja ja pyysi ryypyn viiniä, jos sitä olisi, sillä hän tunsi
itsensä todellakin heikoksi.
Rouva Salander meni vaieten kaapille, jossa semmoisia tarpeita oli
aina varalla. Sillä aikaa syntyneen hiljaisuuden vallitessa kuului
raskaita askelia portailta ja etehisestä ja heti sen jälkeen koputti
joku kovin sormin ovea. Maria rouva riensi kaapilta katsomaan,
kuka siellä oli, sillä kuten äsken rouvan kömpelösti koputtaessa,
luuli hän nyt taas siellä jyskyttävän jonkun, joka ei halua tulla
huoneeseen.
Mutta se oli ukko Weidelich, joka siellä seisoi sekavin ilmein ja
Maria Salanderin avatessa ovea astui sisään epävarmoin askelin.
Häiriössään otti hän hatun päästään vasta sitten kuin hän sanaa
puhumatta oli istahtanut lähimmälle tuolille juuri kuin perin
uupuneena.
"Antakaa anteeksi", sanoi hän vihdoin itseään toinnutellen, "minä
tahdoin puhua herra Salanderin kanssa, eikö hän ole kotona? Mutta
siinähän se on minun vaimonikin! Minä luulin sinun olevan kirkossa?"
"Entäs sinä, Jaakko? Kuinka sinä tänne tulit?" huudahti rouva,
joka hänet nähdessään unhoitti omat vaikeutensa. Weidelichillä oli
tavalliset pyhä vaatteet päällään, mutta tolkuttomalla kiiruulla
puetut. Liivi oli väärin napitettu, kaulahuivia ei ollut ollenkaan
ja kädessään piti hän arkihattuaan, jonka ympärillä kadonneen nauhan
sijalla näkyi huovan läpi tunkeutuneen, työssä helmeilleen hien
muodostama seppel. Rouva Salander huomasi kaiken tämän sekä lisäksi,
että hänen kätensä hiljaa vapisivat. Arkana odottaen, mitä vielä
tuleman piti, pysytteli hän vaieten syrjässä ja antoi appivanhusten
puhua. Rouva Weidelich oli asettunut jaloilleen ja lähestynyt
miestään, tarkastellen tämän huolimatonta ulkoasua.
"Mitäs tämä on?" huudahti hän, "kuinka sinä ilman kaulaliinatta voit
ulos lähteä? Eikä edes paidankaulusta pannut nappiin! Ja sunnuntaina
juoksennella ympäri kaupunkia tuo vanha hattu päässään, hyi hitto!"
Mutta kun hän paremmin ehti huomata miehensä kasvoilla kuvastuvan
neuvottomuuden, värähti hän säikähdyksestä. Hän tiesi, ettei miehensä
ilman aikojaan ollut joutunut tuohon tilaan, jossa hän ei ollut tätä
vielä koskaan nähnyt.
"Mitä on tapahtunut, Jaakko?" kysyi hän kalpean pelon vallassa,
hänestä kun se tuntematon, joka tuon muutoin niin tyynen miehen oli
kotoa liikkeelle ajanut, tuntui kaksin kerroin peloittavalta.
Jaakko Weidelich yritti kuivata kosteaa otsaansa, mutta ei löytänyt
takintaskusta minkäänlaista liinaa. Rouva katseli ympärilleen
ja huomasi muutamalla pöydällä virsikirjansa nenäliinoineen.
Hän irroitti sen ja kuivasi itse hänen otsansa ja ohimonsa.
Weidelich otti liinan hänen kädestään ja sitten hän jonkun verran
tointuneempana puhui: "Poikamme Isidor on kaupungissa -- Jumalan
nimessä täytyy minun se sanoa, hän on vangittuna, ankaran tutkinnon
alaisena -- he ovat eilen illalla tuoneet hänen."
Hiljaa huudahtaen tarttui Maria Salander lähellä olevaan
akkunanpieleen; hän näki vain tyttärensä, Setti paran, jonka
hyljättynä ja tuskaisena täytyi Soittolassa istua, kenties itsekin
vangittuna tai ainakin vartioituna.
Mutta Isidorin äiti seisoi siinä ja tuijotti suu avoinna mieheensä.
Hän ei käsittänyt, mitä tämä sanoi.
"Mitä hän sitten on mahtanut tehdä?" änkytti hän, "se lienee kaunis
tyhmyys, saavat varoa itseään!"
"Ei se ole mikään pikku kepponen, eukko parka!" sanoi Jaakko
Weidelich, joka nyt nousi ja koetti kävelemällä ja puhumalla mieltään
keventää. "Yksi viranomaisista ilmestyi kotiimme heti kun sinä olit
lähtenyt ja ilmoitti minulle onnettomuuden. Minähän olen Ulrikki
serkkumme kanssa virkatakuussa kummallekin pojalle. Sen vuoksi kysyi
tuo herra minun maksukykyäni ja kehoitti minua pitämään rahoja
kaikkien mahdollisuuksien varalla; mutta ei ainoastaan sitä, hän
tahtoi myöskin tietää, mitä minä siinä asiassa kykenisin tekemään,
vaikkei hän sanonut siltä näyttävän, että siinä hyvätkään keinot
auttaisivat, sillä Isidorimme asiat oli huomattu olevan pahassa
epäjärjestyksessä. Minä en säikäyksessäni ja ahdistuksessani osannut
muuta sanoa, kuin että minä teen minkä voin, jos se voi auttaa,
ja juoksin tänne kysymään herra Salanderilta neuvoa, mitä olisi
tehtävä pojan pelastamiseksi. Sillä minä en voi uskoa, että hän,
kuinka sanoisin, että hän olisi sillä tavoin itsensä unhottanut!
Hämmennyksissäni, minä en edes tarkemmin asiaa kuullut! En minä olisi
ikinä uskonut, että sellaista minulle tapahtuisi!"
Yhtäkkiä päästi rouva kaikuvan naurun ja hapuili, ikäänkuin hän
olisi liikkunut pimeässä huoneessa, kädet ojollaan vastikään
jättämäänsä nojatuolia kohti. Siihen päästyään veti hän henkeään,
päästi uudelleen ryöppyvän naurun ja huusi katkerasti miehelleen:
"Mutta minuako se ei voikaan koskea? Minuako se ei vahingoltakaan,
olenko minä ehkä sen ansainnutkin, niinkö? Omaa kohtaasi siinä vain
ajattelet! Kaunis maailma, kaunis sunnuntai! Ensin saa kuulla, että
pojilla ei ole sielua, sitten heidät vangitaan ja tehdään roistoiksi!
Ah, ah, ah, tätä viheliäisyyttä!"
Hänen sanansa heikkenivät surkeaksi valitukseksi ja hän sai uuden
pahoinvointikohtauksen. Jaakko Weidelich oli sillä välin uudelleen
istunut ja käsiään polviin nojaten tirkisteli lattiaan.
Rouva Salander tarttui esillä olevaan pulloon, jossa oli vanhaa
Xeresviiniä, ja kaatoi kummallekin masentuneelle puolisolle
lasillisen, vaikka hänelle itselleenkin teki pahaa. Ja kuten
Isidorin äiti omaan olemukseensa sulki molemmat pojat ja kykeni
yksipuolisesti ainoastaan näitä ajattelemaan, niin ajatteli Maria
Salanderkin molempia tyttäriään, heistä kumminkaan puhumatta, kun nuo
ahdistuksissaan olevat vastavanhukset eivät voineet nyt huomiotaan
nuoriin rouviin kääntää.
Amalia Weidelich otti hyvän kulauksen viiniä ja lasia pois pannessaan
jätti hän sen tyhjän päälle, niin että se putosi lattiaan.
"Siis Isidor on vangittu", sanoi hän, "eikä voi enää mennä minne
tahtoo! Tuoko hänelle edes kukaan ruokaa ja juomaa, kun hän tarvitsee
ja kun on tavallinen aika, kuten juuri nytkin? Onkohan niillä
siellä kunnollinen järjestys maakirjurille ja neuvosherralle? Mies
poloiselle, joka ei tiedä, mitä nälkä ja jano on?"
"Mikäli minä muistan", huomautti rouva Salander, "voivat sellaiset
vangit niinkauan kuin tutkintoa kestää ja heidät on tuomittu, saada
omalla kustannuksellaan mitä haluavat ja mihin ovat tottuneet."
"Tuomittu? Sellaista sanaa minä en tahdo keltään kuulla! Kun kaiken
karvaiset ilkiöt ja paholaiset, joiden kanssa hänellä on tekemistä,
ovat kylväneet rikkaruohoja hänen asiohinsa, kun hän monastikaan ei
edes tiedä, miten hänen asiansa ovat, niin selittää se varmaan koko
jutun ja hänen vainoojansa tulevat saamaan huonon lopun! Mutta nyt on
huolehdittava, ettei häneltä mitään puutu! Miksei hänen vaimonsa ole
tullut mukaan, valvoakseen häntä ja ollakseen hänen läheisyydessään?"
"Hän lienee jäänyt kotia vartioimaan, siellä kun muutoin ei ole
ketään!" sanoi Maria Salander kuivasti, hilliten harmintunteensa.
"Niinpä on sitten meidän huolehdittava, kuuletko sinä, mies! Meidän
on mentävä sinne, tai mene sinä yksinäsi ja vie vähän rahoja, jos
he ovat ne häneltä ryöstäneet! Minä juoksen sillä välin kotiin ja
toimitan vähän ruokaa ja juomaa valmiiksi, kuuletko sinä?"
Ukko Weidelich ei todellakaan kuullut. Häntä painoi lähtemättä
se ajatus, että epärehellisyyden ja rikoksellisuuden piti oman
pojan muodossa häntä lähestyä ja että koko hänen vaatimattoman
varallisuutensa, jonka hän pitkän ajan kuluessa karulla työllään
oli hankkinut, piti savuksi haihtua ja hänen jäädä köyhemmäksi kuin
mitä hän oli alkaessaan ollut, sillä Varpusessa olevan talon oli hän
aikoinaan hankkinut isältään saamansa pienen perinnön avulla. Ja jos
niin kävisi, niin voisiko hän vanhoilla päivillään alusta alkaa? Ei,
vaikka se olisi Jumalankin tahto!
Kun hän siten pysyi omissa raskaissa ajatuksissaan eikä mitään
vastannut, unhoitti rouvakin päätöksensä ja vaipui särkynein mielin
omiin ajatuksiinsa.
Maria Salander käytti hiljaisuutta noutaakseen lasin raitista vettä
ja asettuakseen sitten muutamaan nurkkaan, saadakseen hetkisen
voimiaan koota, sekä samalla myöskin houkutellakseen tuon kovanonnen
yllättämän avioparinkin hiukkasen lepäämään. Se onnistuikin hänelle,
sillä melkein puoli tuntia kesti hiljaisuutta, jota häiritsivät vain
voihkaukset ja huokaukset.
Ripeämmin askelin kuin tavallista tuli herra Salander sisälle. Maria
rouva kiitti taivasta, kuullessaan hänen tulevan, mutta hämmästyi
hänet nähdessään, sillä Martin kasvoilla kuvastui suru ja harmi.
"Tässäpä me olemmekin kaikin yhdessä!" sanoi hän huoneeseen
pysähtyen, "nähtävästi tiedätte te jo tuon uutisen!"
"Niin on, valitettavasti!" mumisi Weidelichin ukko, joka Salanderin
tulosta oli havahtunut ja noussut seisomaan. "Minä tulin ensiksi
tänne, herra Salander, etsimään teiltä neuvoa, mitä olisi tehtävä.
Toivottavasti ei asia ole niin huonosti, kuin miltä se ensi
hämmekissä näyttää!"
"Se on tarpeeksi huonosti!" vastasi Salander, joka huomasi
Weidelichin ja samoin rouvan masentuneen mielialan. Jälkimäinen
oli ilmeisesti mistään piittaamatta jäänyt nojatuoliinsa istumaan,
poiskäännetyin kasvoin ja Maria rouva, joka nurkastaan tuli esille,
osoitti häntä miehelleen. Tämä koettikin sen vuoksi hellä varoen
ajatuksiaan ilmaista, kun hän uudelleen otti sananvuoron.
"Se virkamies, joka oli teidän luonanne", jatkoi hän Weidelichiin
kääntyen, "tuli minunkin luokseni toimistoon. Hän näyttää olevankin
liian hätiköivä ja virkaintoinen mies; huomiotani herätti, ettei hän
voinut antaa tarkempaa selitystä ja että hän ylipäänsä sunnuntaina
sellaisissa asioissa juoksenteli. Minultakin halusi hän kuulla,
mitä minä olisin halukas vävyni hyväksi tekemään, jotta voitaisiin
syytteeseen pano jättää. Hyvä tarkoitus siinä on, mutta kuitenkaan
se ei riittäisi edeltäpäin vapauttamaan. Minä läksin asianomaiseen
paikkaan tarkemmin asiasta kuulemaan. Siinä ei ole kysymyksessä
huolimattomuus ja sen semmoinen, joiden seuraukset olisivat vielä
autettavissa. Isidor on väärinkäytöksissään mennyt niin pitkälle,
että ilmitulo riippui joka hetki hiuskarvasta ja vihdoin viime
viikolla se tapahtui. Kolme päivää kesti kansliassa kirjojen
tarkastusta. Eilen oli sataviisikymmentä tuhatta käyty läpi eikä
vieläkään kuulu olevan loppua tiedossa. Sentähden keskeytettiin
toimitus Unterlaubissa ja siirrettiin Münsterburgiin."
"Voi Herra Jesus!" huudahti Weidelichin muori valittavasti. Jaakko
ukko etsi jälleen tuoliaan. Kuulemansa luku kirkasti hänelle aseman
kuin tulisoihtu. Myöskin Martti Salander tunsi itsensä lamautuneeksi,
samoin Maria rouva, ja niin istuivat nuo neljä vanhusta vaieten,
kukin siinä mihin oli sattunut vaipumaan.
Pitemmän äänettömyyden jälkeen alkoi Weidelichin rouva vaikeroida:
"Jospa minä sittenkin olisin mennyt kirkkoon, niin olisin saanut olla
vielä hetkisen mistään tietämättä! Se olisi ollut vielä hyvä hetki ja
olisin tyytyväisenä voinut mennä kotiin!"
Muutaman minuutin kuluttua huudahti hän uudelleen: "Nyt se kumminkin
on niinkuin on! Jaakko, menkäämme kotiin, että pääsemme oman katon
alle!"
Kun hän samalla kohenteli itseään niin hyvin kuin voi, toinnuttausi
hänen miehensäkin ja astui murtuneena Salanderin luo, joka samoin oli
noussut.
"Mieleni on paha", puhui Weidelich vaivaloisesti, "että me olemme
teille niin paljon ikävyyttä tuottaneet."
Ääni petti ja hän vaikeni. Martti ojensi hänelle kätensä; hän näki,
kuinka tämä kärsi ja oman tukaluutensa unhoittaen lohdutti hän häntä,
tosin sanoilla, joita saattoi epäillä: "Kuka voi tänään väittää
olevansa varma yleisestä pahasta? Se on kuin kolera tai viinitäi!
Jos joku katsoo teihin karsaasti, niin sopii teidän vain sanoa,
että hänen on mentävä kotiinsa ja tarkasteltava, eikö tartuntaa jo
sielläkin ole!"
Sillä välin puuhaili Amalia Weidelich hattunsa kimpussa, joka noissa
tärisyttävissä kohtauksissa oli työntynyt sijaltaan eikä enää
tahtonut oikeaan asettua. Hän koetti sitä peilin edessä asettaa
suoraan ja kiinnittää paikoilleen ja Maria rouvakin tuli hänelle
avuksi. Mutta äkkiä repäsi hän sen päästään ja selitti, ettei hän
tahdo sitä enää panna päähänsä, vaan mennä ilman hatutta kotiin.
Niin lähti Weidelichin pariskunta menemään. Tuskin olivat he päässeet
kadulle, kun rouva tunsi itsensä niin heikoksi, että Jaakko ukon
täytyi häntä käsivarresta taluttaa; vasemmassa kädessään kantoi hän
tuota komean kirjavaa hattua kuin sankakoria. Hänen oma hikitäpläinen
hattukulunsa lisäsi avioparin kummallista näköä, kun he siinä
surkeina eteenpäin hoippuivat.
Heidän jälkeensä katsottiin, vastaantulijat pysähtyivät ja joku sanoi
kuuluvasti toiselle: "Ovatpa nuo kaksi ottaneet kelpo aamiaisen!"
He kuulivat sen häpeätä kärsivän herkällä korvalla, mutta eivät
katsoneet oikealle eikä vasemmalle. Muutamalla avaralla sillalla oli
heidän vielä vaikeampi päästä kulkemaan; joukko kirkkoväkeä risteili
molemmin puolin ja melkein kaikki katsoivat Jaakko Weidelichin
vasemmassa kädessä riippuvaa hattua ja sitten rouvan pörröistä päätä.
"Anna, Jaakko, minulle se hattu!" sanoi viimemainittu, "ei sovi, että
sinä sitä kannat."
Tämä antoi tuon muhkean muotiesineen pois, ja kun heidät juuri
tungettiin käsipuita vasten, heitti rouva hatun virtaan eikä edes
katsahtanutkaan sen jälkeen.
"Mitä sinä teet? Oletko hupsu?" murisi mies.
"Eteenpäin vain! Elä pysähdy! Minä olen saanut tarpeeksi komeudesta!"
sanoi rouva.
Niin kulkivat he edelleen ja saivat tarpeeksi tilaa. Sillä lähimmät
sillalla olijat, jotka olivat tuon heiton huomanneet, juoksivat
kiiruusti vastakkaiselle puolelle nähdäkseen hatun uivan esiin sillan
alta, ja kun muut huomasivat tämän juoksun, jatkui liike edelleen ja
pitkin koko siltaa juoksivat kaikki kuin noidutut toiselle puolen ja
kurkistelivat veteen. Siellä kulkikin hattu poloinen virtaa alas kuin
silkillä liputettu ja kukilla seppelöity taloslaiva tai kuin uiva
kukkapenkki. Mutta pian työnsi pari poikasta pelastusvenheen vesille,
soutaen vinhasti tuon hauskan kulkuneuvon luo, saadakseen siitä hyvän
saaliin tai ainakin sievosen juomarahan ansaitakseen, samalla kuin
pitkin molempia rantoja kertyi yhä uusia katsojia.
Sillä välin nuo kaksoisveljesten surun painamat vanhemmat pääsivät
huomaamatta pois ja kiipesivät ylös vanhaan Varpuseen.
"Ettet sinä hattua voi enää päähäsi panna", alkoi Weidelich, kun
he olivat hetkisen hengähtäneet, "käsitän minä tavallani; mutta
olisithan sinä voinut sen myydä! Minä pelkään olevan lähellä sen
ajan, jolloin meidän täytyy pitää arvossa joka penniä!"
"Se on nyt kerta tapahtunut", huokasi Amalia, "minä tuskin tiesin,
mitä tein. Muutoin on vielä paljon sellaista, jota minä voin
myydä, takkeja, kello ja ketjut, jotka kumpikaan eivät enää sovi,
koska ne vetävät ihmisten katseet minuun, ja sitten minä en voi
rintasolkeakaan enää eteeni kiinnittää, sitä, jossa on molemmat pojat
-- ei, rintasolkea minä en voi myydä, vaikkei pojista enää mihinkään
olekaan ja vaikka he ovat hukkaan joutuneet -- ah, tätä onnetonta
aikaa! Ei, minä tahdon säilyttää kuvan ja jättää siinä olevan
kullankin paikoilleen, niinkauan kuin meillä vielä leivänkannikkaa
on!"
Hän sanoi tämän silmät kyynelissä, nyyhkytysten keskeyttelemänä.
Säikähtyneenä ja tuskaisena kehoitteli Jaakko häntä tyyntymään.
"Kuinka sinä voitkin noin puhua? Ja jolleikaan hän, joka nyt on
vangittuna, olisi pelastettavissa, niin onhan meillä vielä Julian,
joka, suokoon Jumala, ei toki sillä tavoin esiin sukeltane!"
"Sinä et tunne heitä niinkuin minä, joka heidät olen maailmaan
saattanut! He ovat aina ja lakkaamatta ajatelleet, tahtoneet ja
tehneet samalla tavoin ja kumpikin tiesi aina mitä toinen tahtoi.
Ah, Herra minun Jumalani, nyt minä tiedänkin, miksi he ovat toisiaan
vältelleet ja aina sanoneet, en tiedä, en ole häntä nähnyt! He
tiesivät tarkoin kulkevansa samaa tietä ja tekevänsä samalla
tavoin ja kun se oli pahaa ja vaarallista, kammoivat he toisiaan!
Ajattelehan vain, Salanderin rouva, jolta minä tänä aamuna menin
kysymään, tiesikö hän syytä siihen, kertoi minulle hyvin kuivasti,
että heidän tyttärensä olivat tehneet samoin, he olivat välttäneet
vanhempiaan ja toisiaan, ja tiedätkö miksi? Koska he olivat hävenneet
toistensa ja vanhempainsa edessä, niin juuri, hävenneet!"
"Minkä tähden? Mitä he sitten ovat tehneet?"
"He ovat hävenneet sitä, että ovat meidän poikaimme kanssa menneet
naimisiin! Kuinka selvästi minä nyt ymmärränkään poikamme, ne
poloiset, jotka kaksoisveljinä pelkäsivät toisiaan, kun olivat pahaa
tehneet eikä kumpikaan olisi sallinut toisen tulevan asiastaan
puhumaan! Minusta tuntuu kuin kurkistaisin heidän sydämensä
sisimpään!"
"Surkean onnen me olemme saaneet poikaimme kanssa jaettavaksi;
elämämmehän käy sitä surullisemmaksi ja käsittämättömämmäksi, kuta
kauemmin sitä kestää. Melkein soisin mieluummin, etten tietäisi
mitään omasta elämästäni!"
"Se tahtoo kaikki maksettavaksi takaisin, kuten huomaan", vastasi
rouva, "kuoleman vain ilmaiseksi antaa! Tuolla on vanha kotimme!
Jumalan kiitos, ettemme sen tilalle ylimielisyydessämme uutta
rakentaneet! Vaikka me molemmat olemme siinä aina olleet ahkeria ja
työteliäitä emmekä koskaan työtä hävenneet. Kätkeytykäämme sinne
vielä tänään huolellisesti ja pysykäämme siellä hiljaa sekä olkaamme
aivankuin ijankaikkisesti olisi yhtä hiljaista ja salaperäistä.
Palveliat eivät vielä voi mitään tietää! Mutta huomenna on maanantai,
silloin heidän täytyy viikon varalle noutaa pesuja kaupungin eri
kulmilta ja silloin he sen kyllä saavat kuulla, ja tiistaina
tulevat minun pesijättäreni, neljä kappaletta -- katkera viikko,
tämä ensimäinen -- tule, Jaakko, menkäämme sisään ja pysykäämme
hiljaa! Ainakaan sitä ei huomaa hyvä Jumala, hän kun ei meitä
persoonallisesti tunne, kuten pappi sanoo! On onni, ettei hän siis
myöskään voi kysyä meiltä lapsiamme. Hän ei näet saisi silloin mitään
jaloa nähtävää, kuten poikaveitikkamme rakastivat sanoa, jos toinen
ei sattunut jotakin tietämään! Tule sisään!"
Oli kuin tuo vaimopoloinen olisi tuntenut tarvetta saada puhelemalla
itsensä eloisaksi, näyttääkseen aviokumppaninsa edessä ryhdikkäältä.
Saipa hän mielenmalttiakin, sillä etehisessä tarttui hän reippaasti
päähänsä ja meni kenenkään huomaamatta ensin takahuoneeseen,
ikäänkuin siellä pyhähatun riisuakseen.
Eivät Salanderitkaan tänään enää kotiaan jättäneet. Kun Weidelichit
olivat poistuneet ja aviopari oli yksin, sanoi Martti: "Minulle
on käynyt tänään merkillisesti! Minä leikkautin aamulla tukkani;
vieressäni istui silloin muuan, jolta ajettiin partaa ja joka
sitä tehtäessä katseli akkunasta kadulle, aina siihen suuntaan
mihin parturi hänen kasvonsa juuri käänsi, milloin sinne, milloin
tänne, niin että hänen silmänsä kääntyivät toisinaan taivaalle,
toisinaan huoneen kattoon. Kun hän oli valmis, nousi hän ja kuivasi
pyheliinalla kasvojaan sekä sanoi raakauksen aikana nähneensä
jalkakäytävää ikkunan editse erikseen kulkeneen ei vähempää kuin
neljä tuttavaa, joista jokaisella yksi sukulainen tätä nykyä istuu
kuritushuoneessa. Se oli sentään jokseenkin vahva annos yhden ainoan
raakauksen aikana! Ja kuitenkaan hän ei arvellut lähestulkoonkaan
kaikkia ohikulkijoita nähneensä, parturi kun joka hetki nenänpäästä
tai leuasta käänteli hänen päätään sivuille. Muutamia arveli hän
mahdollisesti jääneen huomaamatta tai ei tunteneensa niitä, kun
sininen rautalankaverkko akkunassa jonkunverran hämmensi muotoa.
Minun täytyi kaiken viheliäisyyden uhallakin nauraa, ja nyt se on
pikaisesti itsensä kostanut!"
"Jollei tämä tapahtuma olisi niin häpeällinen", vastasi Maria,
"niin olisin minä iloinen siitä, että voimme ottaa tyttäret jälleen
luoksemme, sillä siitä ei liene kysymystäkään, pääsevätkö he nyt
erilleen vai ei!"
"Luonnollisesti! Se on, jolleivät he uuteen narrimaisuuteen lankea,
nimittäin siihen, että katsoisivat pitävänsä puolisoidensa, joihin
he kerran ovat vihityt, onnettomuuteen jouduttua pysyä heille
maailman edessä uskollisina ja etsiä palkkansa tietoisuudesta, että
ovat lujamielisesti laupeutta harjoittaneet. Onhan sellaisesta
esimerkkejä!"
"Sinä unhotat, että siihen tarvittaisiin yhä vielä rakkauden kipinää,
joka kuitenkin on kauan sitten sammunut!"
"Voit todellakin olla oikeassa! Sitä parempi! Mutta mehän puhumme
jo molemmista herroista, vaikkei ole lainkaan sanottua, että
mestari Julian, se lintumies, kulkisi veljensä teitä! Hän on voinut
olla, jolleikaan kunnollisempi, niin varovaisempi, sukkelampi ja
onnekkaampi!"
"Minä olen varma, että hän saavuttaa toisen ennenkuin ehkä
luullaankaan. Miksikäpä hän juuri tässä seikassa toisesta eroaisi?"
"Sitä pahempi minulle!" sanoi Salander synkästi, "tai pikemminkin
meille kaikille! Jos ainoastaan toinen niin kurjasti haaksirikkoutuu,
niin ei se ole samaa, kuin jos molemmille niin kävisi; silloin
vasta ne joutuisivat jokaisen hampaisiin nuo huomiota herättäneet
kaksoishäät, jotka minä panin toimeen ja jotka minun saattoivat
neuvostoon, kuten joka mies tietää, ja joista säilyy pilkallinen
sananparsi vielä meidän jälkeemmekin; ja täten minä olen enemmän
vahingoittanut kuin hyödyttänyt valtiollista puoluesuuntaani, yleensä
kansanasiaa! Ja tytöt jäävät kuin eläviksi muistomerkeiksi siitä
mokomasta historiasta. Entäs sitten Arnold! Jo silloin puhuttiin
ainoastaan salanderilaisista häistä; jos hän nyt vihdoinkin palaa
kotiin, niin olenpa minä kiinnittänyt kauniin lisäkkeen hänen
nimeensä, kun hän alkaa julkisuudessa esiintyä!"
"Sellaista pelkoa ei minulla sentään ole", vastasi Maria miettivästi;
"ethän sinä toki ole niin heikolla pohjalla ja mitä Arnoldiin tulee,
niin on hän aina saava sen hyvän nimen, jota hän tarvitseekin.
Myönnän kyllä, että niin kovin kuin toivonkin hänen kotiintuloaan,
minä sentään nyt säikähtäisin, jos hän joutuisi tänne keskelle tätä
häväistysjuttua. Voi sentäänkin niitä kelvottomia roistoja!"
"Älkäämme tämän takia unhoittako Setti poloista, joka tälläkin
hetkellä neuvotonna istuu surullisessa Soittolassa!" sanoi Salander,
jonka ajatukset viimeisten sanojen johdosta suuntautuivat tyttären
kohtaloon. "Minä lähtisin heti Unterlaubiin, jollen tietäisi,
ettei siitä nyt ole mitään hyötyä. Luultavasti on hän iloinen
saadessaan muutamia päiviä olla kenenkään häiritsemättä omain
ajatustensa parissa. Oikeudellista apua hän ei vielä tarvitse,
asema kun on yksinkertainen. Mukaan antamamme rahaperintö on
luonnollisesti hävinnyt ja muuta myötäjäisomaisuutta he eivät voi
häneltä ottaa. Niinpä ajattelen minä, että toistaiseksi lähetämme
hänelle vain sähkösanoman, antaaksemme hänelle, jotain elonmerkkiä.
Hän ilmoittakoon sitten, pitääkö hänet noutaa ja milloin. Kauan ei
kestäne, ennenkuin hänen on lähdettävä, sillä joka tapauksessa on
konkurssi varma ja ensimäinen, mikä tapahtuu, on pakkohuutokauppa,
kiinteimistön myynti."
"Sitten saamme ruveta huolehtimaan tilasta", vastasi Maria rouva,
"kun samalla kertaa saamme kahdet myötäjäiset majoittaa, joista yhdet
täyttävät kutakuinkin yhden asuinhuoneen. Minä olen nähnyt siksi
paljon vaivaa niistä rihkamista, etten niitä mielelläni hunningolle
jättäisi. Mutta kirjoita nyt se sähkösanoma, että Leena saa sen
kiiruusti viedä. Puolipäivä lähenee ja Setti voi sen saatuaan ehkä
paremmin syödä. Todennäköisesti hänellä on taasen meidän takiamme
itsesoimauksia."
"Minä aion mennä itse, että Leena saa olla kyökissä", sanoi Salander,
"minä olen näistä kurjista tapauksista käynyt nälkäiseksi!"
"Jää vain kotiin!" huudahti Maria, "kyllä minäkin voin ruuan laiton
lopettaa, jos niin tarvitaan. Jos sinä nyt menet postiin, niin
voit kohdata joukon hyviä ystäviä ja muita armeliaita sieluja,
jotka täynnä osanottoa alkavat sinulta udella ja silmiesi edessä
sähköttävät edelleen sen mitä sinulta kuulevat!"
Salander hytkähti.
"Totisesti sinä olet oikeassa! He ovat nyt jo kaikki olleet
aamuryypyillä ja joukossa on ollut niitä, jotka ovat jo saaneet
tiedon asiasta. Ja muutamien ihmisten mielestä kannattaa aina
tuommoisista muutamia satojatuhansia koskevista asioista sähkösanomia
lähetellä!"
Hän otti siis kaavakkeen, kirjoitti siihen lakoonisin sanoin
välttämättömimmän ja antoi sen vaimolleen.
Tämä luki sen, mietti hetkisen ja alkoi kirjoittaa uudelle
kaavakkeelle. Ihmeissään luki Martti sen, kun se oli valmis.
Maria ei ollut muuttanut mitään, varustanut vain siinä olevat
lakoonisuudellaan tylysti vaikuttavat sanat asiaan kuuluvilla
pienillä sidesanoilla.
"Ethän sinä ole siihen lisännyt muuta kuin pronomineja, artikkeleita,
muutamia prepositsioneja ja sen semmoisia. Siten tulee sähkösanoma
vain kolme kertaa kalliimmaksi!" sanoi hän, yhä vielä ihmeissään.
"Tiedän kyllä, että se on ehkä hupsua", selitti Maria
vaatimattomasti, "mutta minusta tuntuu, että nuo pienet lisät
lieventävät kirjoituksen, ympäröivät sen ikäänkuin pumpulilla, niin
että Settistä on kuin kuulisi hän meidän suullisesti puhuvan, ja sen
vuoksi minua ei taksa huoleta. Mutta jos tahdot, niin kirjoitan minä
itse alle!"
"Merkillistä, kuinka oikeassa sinä olet!" puheli Salander, joka oli
uudelleen lukenut nuo kolme neljä riviä. "Se tekee tosiaankin hienon
ja sydämellisen vaikutuksen. Mistä hitosta sinä olet oppinut tuon
ihmeen yksinkertaisen tyylitaidon? Ei, kyllä sinun täytyy panna
oma nimesi sen alle, minun, vanhan pedantin, mieleeni tuo ei olisi
juolahtanutkaan!"
Vähän myöhemmin ruokapöydässä istuessaan saivat he Settin
vastauksen, jossa hän ilmoitti aikovansa jonkun päivän kuluttua
jättää kotinsa, luvaten sitä ennen kuitenkin kirjeen lähettää. Se
saapuikin maanantaina. Siinä kerrottiin lyhyesti häntä kohdanneesta
säikäyksestä ja paikalle saapuneiden virka- ja ammattimiesten
toimeenpanemista, vuorokauden kestäneistä tutkimuksista, joissa
Isidorin täytyi kuulustelua varten olla saapuvilla. Alussa
oli tämä näyttänyt uhmailevalta ja ylpeältä sekä muutoinkin
tyhmästi käyttäytynyt. Mutta kun miehet, joiden joukossa oli
hänen virkatovereitaan, joiden kanssa hän oli ollut sinut, äkkiä
alkoivat häntä kuivasti teititellä, käskien hänen seisoa siinä
tai siinä tai istua johonkin nurkkaan odottamaan, kunnes häntä
kutsuttaisiin, ja kun lopuksi poliisisotilas tuli näkyviin, jääden
kanslianovelle, niin silloin oli hän huomannut olevansa hukassa ja
itkien tunnustanut kaikki, mitä häneltä kysyttiin, sotkien kuitenkin
sekaan valeita, joista hän myöskin joka kerta sai tarpeellisen
ojennuksen. Kun häntä kirjojen ja asiakirjain mukana vietiin sitten
pois, oli hän vaimolleen huutanut vain lyhyet hyvästit, lisäten,
että hän valitettavasti oli nyt valtiovanki (ikäänkuin hän olisi
jotain jalompaa ja hienompaa suorittanut) ja että hän toivoi pian
olevansa takaisin kotona, jonka vuoksi rouvan tuli pitää kotona
hyvää järjestystä! Muutamiin aikoihin ei hän, Setti, ollut enää
saanut mitään tarverahoja, vaan oli hänen täytynyt jokaiseen eri
tarpeeseen välttämättömät rahat pyytää kansliasta. Nyt oli kyökkiä
ja hänen vaatekaappiaan lukuunottamatta kaikki lukittu sinetillä.
Hänen rahaperinnöstään ei näkynyt jälkiäkään. Kuitenkin oli hänelle
luvattu, että hänen tuomansa irtaimisto annettaisiin pois heti kuin
oli määrätty konkurssipesän hoitaja. Niin kauaksi hän ei kuitenkaan
haluaisi jäädä ja jos hänellä olisi vähän matkarahaa, niin palaisi
hän vanhempainsa luvalla viipymättä sinne, josta hänen ei koskaan
olisi pitänyt lähteäkään.
"Huomenna on tiistai", sanoi Salander, "minä aion hänet huomenna
noutaa. Meidän pitää hänelle heti sähköttää, että hän panee
välttämättömimmät tavaransa kokoon, ollakseen valmiina. Lieneekö
hänellä enää koreja ja kirstujakaan? Lyön vetoa, että se mies on
kaikki hutiloinut ja matkoilla hävittänyt!"
"Minä näin siellä vielä olevan hänen täältä viemänsä kirstut, ja
korit", vastasi Maria, "miehillä oli matkoillaan mukana pienet
käsikapsäkit."
"Aivan kuten tekee tuo suuri päivärahojen ahmija von Gauchlingen,
joka vuodesta vuoteen huilaa ympäri maata, mukanaan yöpaita vanhassa
nahkaisessa asiakirjasalkussa!"
"Muutoin minä haluaisin tulla mukaan", ryhtyi Maria taas puhumaan,
"ja arvelen, että me rautatiestä piittaamatta voisimme ottaa vaunut,
niin ei meidän Settin kanssa tarvitseisi jalan asemalle kävellä ja
voisimme hänen tavaransa ottaa heti mukaan. Ei haittaa, jos he siellä
näkevätkin, että hänellä on vielä jossakin koti. Ja tänne saavumme
me juuri hämärissä, niin ettei ole kellään mitään töllistelemistä.
Jotain kylmää ruokaa meidän on varalta otettava mukaan, sillä tiesi
onko hänellä siellä mitään! Matkalla meidän sitten ei tarvitse
ollenkaan pysähtyä."
"Minä olen kaikessa yhtä mieltä! Sinä, joka vastustit näitä
kovanonnen avioliittoja, ajattelet nyt kaikkea mikä minunlaiseni
mieleen ei lainkaan johtuisi!"
He panivat tuumansa toimeen, ollen menomatkalla peloissaan, missä
tilassa he tyttärensä tapaisivat. Setti näytti jonkun verran
laihtuneelta, kalvakalta ja väsyneeltä, mutta kuitenkin virkeämmältä
kuin mitä vanhemmat olivat kuvitelleet. Tunto siitä, että oli
vapautunut itse ansaitsemistaan onnettomista kahleista, oli kenties
häntä itsensä tietämättä pitänyt tasapainossa.
Myöskään hän ei ollut yksinään Soittolassa, vaikka palvelustyttö
ja kirjuri olivatkin lähteneet tiehensä. Kuten kotiin, jonka tuen
äkillinen kuolema on murtanut, tulevat naapurittaret leskeä tukemaan
ja lohduttamaan, niin oli tännekin joka päivä tullut Unterlaubista
muutamia arvokkaita rouvia avustamaan ja huvittamaan hyljättyä
maakirjurin rouvaa. Niinpä istui nytkin kaksi heistä sukkaa kutoen
niillä kirstuilla, joita täyttämässä ja sulkemassa he olivat
olleet apuna, sillä aikaa kuin Setti kokoili jälellä olevista
ruokatavaroista viimeistä ateriaa, teetä, voileipää ja munakakkuja.
Äidin mukanaan tuomat palat olivat lisäksi hyvin tervetulleet. Kun
hevosia täytyi syöttää, lähetti Martti ajurin johonkin ravintolaan
Unterlaubissa ja antoi hänelle samalla toimeksi lähettää sikäläinen
kunnanesimies Soittolaan, jotta hän sulkisi ovet ja ottaisi avaimet
viralliseen huostaansa.
Kylän rouvat ottivat osaa tuohon omituiseen tilapää-ateriaan ja
sen päätyttyä estelyistä huolimatta puhdistivat käytetyt astiat
ja laittoivat kyökissä kaikki järjestykseen. Sitten kaatoivat
he virutusveden pois, puhdistivat rännin ja asettivat pienen
kaislaluudan, joka oli vielä vallan uusi, siististi nurkkaan. Veden
jäännöksellä he vihdoin sammuttivat liedessä kytevän hiiloksen.
Silloin saapui juuri kunnanesimieskin. Hän selitti virkasinetillä
lukitsevansa vielä auki olevat huoneet ja säiliöt ja oli tuonut
mukanaan siihen tarvittavat kapineet, sinettilakkaa, nuoraa ja
leimasimen, vieläpä vahatangonkin, hän kun ei ollut tällaisissa
toimituksissa tottunut kaikiste tarvittavaa kynttilää löytämään.
Täällä oli tosin huoneessa pari kaunista kynttilänjalkaa, jotka
rouva Salander kerran oli ostanut. Hän aikoi niistä ottaa toisen tai
molemmatkin, koska ne kuuluivat rouvalle; sitten saisi panna sinetin
ovelle. Mutta kunnanesimies selitti, että kynttiläjalkain oli jäätävä
inventeeraukseen saakka, että paikkakunnalla oli jo tarpeeksi asti
sekaannusta, kaikki omaisuussuhteet kun näyttivät horjuvan kuin
maanjäristyksessä; monet pelkäsivät maansa mantunsa menettävän,
tietämättä kuinka. Väestön sanoi hän olevan kovin kiihdyksissään ja
jaarittelevan miljoonista, joita muka olisi hävinnyt.
"Sytyttäkäähän vahatankonne!" sanoi Salander ja ojensi hänelle
tulitikun. Tämä ryhtyi toimeensa ja saapui niin tuon pienen
seurueen kera askel askeleelta ulko-ovelle saakka. Martti väänsi
oven lukkoon ja antoi avaimen kunnanesimiehelle. Tämän jälkeen
ottivat he jäähyväiset noilta kahdelta rouvalta ja kiittivät heitä
osoitetusta ystävällisyydestä ja osanotosta, niin että nämä pyyhkivät
liikutettuina silmiään. Setti ei voinut itkeä; puoleksi lamautuneena
kunnanesimiehen sanoista nousi hän vaivaloisesti vanhempainsa kanssa
vaunuihin, jotka nopeasti lähtivät liikkeelle.
Nuo kolme jälelle jäänyttä henkilöä katsoivat hänen jälkeensä ja
lähtivät sitten hitaasti takaisin kylään.
"Ne ovat varakasta väkeä", sanoi yksi rouvista, "herra voisi
varmaankin korjata koko vahingon, jos tahtoisi; ja joka tapauksessa
he ovat oikein-ajattelevaa väkeä!"
"Hän olisi hassu, jos frangiakaan antaisi!" vastasi kunnanesimies.
"Minun mielestäni saisivat vahingon korvata oikeastaan ne, jotka
sellaisen miehen ovat notariuksekseen valinneet ja riistäneet
itselleen oikeuden siihen! Nyt saa valtiokassa kärsiä ja nyt ne
vaalihuvit maksavat!"
Vaunuissa vallitsi noiden kolmen henkilön kesken hyvän aikaa
äänettömyys, kunnes Salander alkoi surumielisesti puhua: "Tämmöistä
se nyt on ollut se Soittolan kannelsointu! Lapsi parka! Ja minä kun
ajattelin, kun se vävy hyväkäs metsänhakkautuksesta ja talonmyynnistä
höpisi, että minä ottaisinkin sen häneltä haltuuni ja järjestäisin
sen vanhuutemme hiljaiseksi turvapaikaksi. Nyt minä en ottaisi sitä,
vaikka lahjaksi saisin, sillä mahdotontahan meidän olisi siellä asua!"
"Setti on nukahtanut", sanoi Maria hiljaa, "antakaamme hänen levätä!"
Hän oli todellakin nukahtanut äitinsä rinnalle, hän kun viimeksi
kuluneina viitenä tai kuutena yönä ei luultavasti ollut paljonkaan
silmiään ummistanut. Isä ja äiti pysyivät sentähden vaiti ja
nojausivat suljettujen vaunujen perään, saadakseen sisällisesti
katsella kaikkia noita surullisia tapauksia sekä samalla pikkuisen
uinahtaa.
Oli jo kutakuinkin pimeä, kun vaununpyörät rämähtivät Münsterburgin
katukivitykselle ja vanhemmat siitä heräsivät. Mutta Setti heräsi
vasta kun vaunut äkkiä pysähtyivät talon eteen. Hän oli kuitenkin
niin unipohmeloinen ja raukea, että isän täytyi häntä taluttaa ja
vasta kuin uskollinen Leena kiiruhti esiin ja valaisi heille portaat,
elpyi hän ja huudahti hymyillen: "Tässä minä nyt olen! Hyvää iltaa,
Leena, ajatteles, kuinka iloinen minä olen! Ja sinä voit aina hyvin,
kuten näen!"
"Siinähän tuo, Jumalan kiitos, vielä menee, Setti kulta! Kunhan vain
kaikki lapset taasen pian ovat yhdessä, niin sitä pidetään vieläkin
iloa ja paistetaan kastanjoita kuin ennenkin!"
Hän sanoi sen kuitenkin vähän alakuloisesti, aivankuin hänellä olisi
ollut hiukan huono omatunto. Avattuaan herrasväelle asuinhuoneen oven
vetäytyi hän itse pois.
Pöydän ääressä istui, päätään käsiinsä nojaten, Netti sisar
Lindenbergistä. Myöskin hän näytti nukkuvan ja hänellä olikin siihen
hyvä syy, hän kun myöskin oli viimeiset yöt viettänyt unettomin
silmin ja oli iltapuoleen saapunut vanhempainsa kotiin jalkaisin
ja luonnollisesti läpiväsyneenä. Hänen miestään Juliania ei näet
ollut enää neljään päivään näkynyt ja häntä oli hävettänyt siitä
puhua. Kirjuri, joka ei häneltä sitä seikkaa tiedustellut, teki
mitä tahtoi ja palvelustyttö näytti epäluuloiselta. Mutta tänään
oli hän sanomalehdestä lukenut uutisen Isidor langon keikauksesta
ynnä lisäyksen, että huhuillaan erään toisenkin notariuksen
joutuneen tutkimuksen esineeksi. Tosin siinä ei vielä ollut
kysymyksessä Julian, vaan eräs toinen onnettomuustoveri, joka oli
hänen haltuunsa uskottuja varoja käyttänyt omiin yrityksiinsä.
Mutta Netti luonnollisesti ajatteli omaa miestään, samoinkuin sitä
yleistä onnettomuutta, johon kotielämä ja koko perhe oli kietoutunut.
Tuskassaan ei hän kyennyt muuta päättämään kuin rientää suoraa
Münsterburgiin; junaa ei kulkenut useampiin tunteihin ja myöskin
pelkäsi hän ihmisiä, joita olisi junassa, sekä samoin asemasillalla
seisoskelevia. Niin teki hän pikaisen päätöksen ja suoritti jalkaisin
tuon kolmituntisen taipaleen. Kuten myöhemmin ilmeni, eivät hänen
aavistuksensa ja pelkonsa olleet perusteettomia. Julian ei tosin
istunut vankina kuten Isidor, vaan oli hän, saatuaan ensimäisen
tiedon Soittolan tapauksista, paennut maasta. Ja se kiihtymys, joka
Isidorin virkapiirissä oli noussut niiden puolelta, jotka olivat
saaneet vahingoita kärsiä tai joita ne uhkasivat, löysi jo voimakasta
vastakaikua Lindenbergin alueella.
Kävi siis niin, että Salanderin vanhukset saivat samana iltana
molemmat tyttärensä taas kattonsa alle. Heidän sisään astuessaan
havahtui Netti unenhorroksestaan ja hoippui masentuneesti heitä
kohti. Isä ja äiti syleilivät ja suutelivat häntä. Toisiaan
vastapäätä jouduttuaan loivat tyttäret kuitenkin silmänsä alas ja
ojensivat toisilleen vain kätensä, niistä sentään hellittämättä.
Se kohtalonpaino, jonka he olivat päälleen sälyttäneet, kun he
kaksoisnuorukaisia kerran korvalehdistä nykivät, oli äkkiä käynyt
kaksinkertaiseksi ja uudelleen tunsivat he toistensa edessä häpeää.
Lindenbergistä tulleen siskon täytyi nyt selittää, miksi hän oli
tullut ja hän kertoi sen.
"Hän on pudistanut tomun jaloistaan", sanoi isä; "täällä kaupungissa
hän tuskin on! Mutta perusteellista työtä he ovat tehneet, ne
pellavapäiset heittiöt!"
Äiti kehoitti keskeyttämään neuvottelut täksi päivää ja menemään
levolle, sillä kukapa saattoi tietää, mitä tuleva päivä taas mukanaan
toisi.
"Ensiksi", sanoi Salander, "on Nettin huomenna hyvissä ajoin mentävä
takaisin Lindenbergiin ja jätettävä talo sekä kanslia asianomaisten
virkamiesten haltuun. Minä lähden mukaan ja pidän huolta, että se
tapahtuu säntillisesti, sillä siten me emme saa asioita hunningolle
jättää!"
Aamulla matkusti hän sitten Nettin seurassa Lindenbergiin ja sinne
kukkulalle päästyään sekä ympäristöä katseltuaan tunsi hän uudelleen
voimakasta harmia, että tällaisen rauhan ja kauneuden keskellä
saatettiin sillä tavoin riivautua ja julkeasti häiritä maailmaa ja
elämää.
Mutta sisällä talossa oli tarjona lisää uutta ja hyvä oli, että Netti
saapui ja lisäksi isänsä seurassa. Kansliassa isännöi jo joukko
tutkijoita, kunnanesimies, piiripäällikkö, muuan oikeusviranomainen
ja eräs toimitukseen kutsuttu notarius. He olivat panneet jo
merkille, että hävinneen maakirjurin rouvakin oli lähtenyt salaa
kotoaan, tietymätöntä minne. Hän tuli siis oikeaan aikaan,
ollakseen läsnä kuulustelussa, jonka jälkeen häntä vaadittiin
antamaan ilmi talossa löytyvä omaisuus sekä luvattiin hänen ottaa
mukaansa tarpeellisimmat tavaransa. Sen hän tekikin, isänsä avulla
ensin maksettuaan palvelian kuitiksi ja jätettyään kirjuripojan
viranomaisten huomaan.
Martti Salander saattoi samana päivänä turvaan tämänkin tyttärensä
kirstuineen ja lippaineen. Mutta tyttärien ennustus, että nuo kunnon
pojat pian kasvaisivat miehiksi, joista paljon puhuttaisiin, oli
harvinaisella tavalla käynyt toteen.