XVII

Joka päivä sisälsivät nyt sanomalehdet uutisia jatkuvista

tutkimuksista, joiden tulokset eivät olleet niin toistensa kaltaiset

kuin ne olivat Weidelichin veljesten jutuissa olleet. Siten saavutti

jokainen toisiin nähden vissin alkuperäisyyden, jommoista ei koskaan

olisi voitu mahdollisena pitää.

Isidorin virkapiiriin kuului joukko maalaiskuntia, jotka tähän aikaan

puuhailivat parannusta luottosuhteisiinsa. He muodostivat yhdyskuntia

keskinäisesti taatakseen kiinnelainoja ja sen semmoisia, sanoivat

sitten yhteisesti irti epäedullisimmat kiinnekirjat ja tarjosivat

lainanantajille uusia velkakirjoja huokeammin korkokannoin. Kun

samaan aikaan monet kapitalistit eivät enää pitäneet luotettavana

sijoittaa rahojaan osakeyrityksiin, tarttuivat he jälleen mielellään

maaomaisuuteen. Ja notarius oli koko liikkeen välittäjänä ja

johtajana. Hän järjesti lainan toisensa jälkeen, otti rahat vastaan,

lunasti irtisanotut kiinnekirjat, maksaen entiset saamamiehet

kuitiksi ja toimittaen uusille uudet kiinnekirjat sekä pitäen

pöytäkirjaa minkä miehestä lähti: kun tässä kaikessa oli miljoonia

kysymyksessä, niin menetteli hän ehkä hyvinkin vaatimattomasti, kun

hän noista haltuunsa joutuneista suurista summista käytti ainoastaan

muutamia satoja tuhansia koetellakseen onneaan pörssikeinottelussa.

Kun hän ainoastaan menetti, mikä oli oikein ja kohtuullista

sellaiselle, joka ei mitään ajatellut ja jonka toimintaa ei järki

johtanut, niin huomasi hän pian olevansa pakoitettu korvaamaan

varkain hankitun rahamäärän toisella samanlaisella ja jatkoi tätä

yhä ahkerammin. Hän laati vain miehekkäästi velkakirjoja ja pidätti

niillä saadut rahat, ensin jonkunlaista valintaa noudattaen, sitten

umpimähkään. Sitäpaitsi tämä kaikki vaati laajaa ja monipuolista

huolenpitoa, ja niin kykeni hän pitemmän aikaa pidättämään ihmisiä

kaikenlaisilla tyhjillä puheilla, vieläpä tukalimmassa tapauksessa

jollakin uudella yrityksellä heidät torjumaan, aina siinä toivossa,

että suuremmoinen onni hänet vihdoinkin yllättäisi ja saattaisi

kaikki järjestykseen. Hän oli vielä niinkin rohkea, että möi

ulkomaisiin pankkiliikkeisiin useita kuoletettuja velkakirjoja,

merkitsemättä niihin kuoletusta ja antamatta niitä takaisin

velkamiehille; pöytäkirjoista hän ne sentään poisti. Tällä tavoin

keinotteli hän useammin kuin kerran samalla velkakirjalla toisenkin

summan.

Näistä asioista hoiti hän kauan aikaa jokseenkin huolellisesti

salaista kirjanpitoa, kunnes se samoinkuin koko huijaaminen paisui

yli hänen voimiensa eikä hän siitä enää ollut selvillä.

Julianin menettely ei ollut niin monipuolista ja rohkeaa. Hän tyytyi

siihen, että jokaisesta valmistettavanaan olevasta velkakirjasta

teki omin käsin ja yön hiljaisuudessa kaksoiskappaleen tai parikin

sellaista, joita hän sitten säilytti erikoisessa aarrearkussa.

Niinpian kuin hän nyt tarvitsi rahaa, otti hän näistä yhden tai

useamman esille ja piti vain silmällä, olivatko alkuperäiset

kappaleet omistajistaan päättäen varmoissa käsissä. Mutta jos

varastossa syntyi puute, niin valmisteli ja muovaili hän kaiken

muotoisia velkakirjoja kokonaan omasta päästään ja piti vain siitä

huolen, että asianomaiset henkilöt olivat hyvissä varoissa eivätkä

rahamarkkinoilla ajelehtineet. Hän sälytti hyvinvoipien talonpoikien

hartioille velkoja kaukana olevien koroillaan eläjien hyväksi,

jotka eivät tästä salassa tapahtuvasta rikastuttamisestaan osanneet

uneksiakaan. Kun erittäinkin nämä kokonaan todellista perustusta

vailla olevat kiinnitykset näyttivät hyvin luotettavilta ja

pankkivirkamiehet, nähdessään niissä olevat nimet, hyväksyivät ne,

niin rajoittui Julian lopuksi kokonaan tähän hyötypuunsa mukavampaan

haaraan, johon hän ripusti runsaasti hedelmiä; niitä hän sitten aina

tarpeen mukaan poimi, voidakseen kuukauden viimeisenä päivänä peittää

melkoiset pörssihäviönsä.

Hänkin piti tuosta sivuliikkeestään kirjaa, ensinnäkin ettei löisi

laimin koronmaksuja pankkeihin, mikä ei olisi ollut viisasta, mutta

sitten myöskin sen takia, että kykenisi hyvässä järjestyksessä

maksamaan takaisin lainaamiaan rahasummia. Se oli juuri molemmissa

veljeksissä inhimillisen ihanteellisuuden jäännöstä, että he

harjoittivat vääryyttä edellyttäen Onnettaren avulla voivansa sen

oikeaan aikaan hyvittää eikä suinkaan häviöön joutua. Se se heidän

kevyttä mieltään piti vielä keikauksen jälkeenkin pystyssä sekä antoi

heille tietoisuuden, etteivät he kuulu tavallisten halveksittujen

syntisten joukkoon.

Noin viikko jälkeen paon sai Netti rouva Julianilta kirjeen, jonka

tämä oli kirjoittanut matkalla johonkin portugalilaiseen satamaan.

Osoite oli kirjoitettu väärennetyllä käsialalla.

"Hellästi rakastettu, kunnioitettava puolisoni!" kuului kirje.

"Katkera kohtalo on minut temmannut sinun sivultasi (lienet saanut jo

asiasta lähemmin kuulla!) ja pakoittanut minut jättämään sen pienen

maarääsyn, jossa minä olen syntynyt ja nuoruuden kokemattomuudessani

kompastunut yleiseen turmelukseen. Pakolaisena ja pannan alaisena

riennän minä kohti parempia maailmoja, missä vapaa miehen henki

saa täyden tilaisuuden kehitykseen ja jossa minä lyhyessä ajassa

toivon sovittavani sen harha-askeleen, mihin poroporvarillinen

ja rahanahnas kaupusmaailma minut vietteli. Minä voin sinulle,

kallis puolisoni, pyhästi vakuuttaa, että tämä harha-askel oli

pitkällistä marttyyriutta, että sen aiheutti taistelu olemassaolosta,

jota heikompi minä toistaiseksi olen, niin, sanon juhlallisesti:

toistaiseksi! Ja nyt, rakas vaimoni, niinkuin minä kerran olen

luvannut ikuista uskollisuutta senkin tapauksen varalta, että

vanhempasi tekisivät sinut perinnöttömäksi, niin luotan minä nyt

sinunkin uskollisuuteesi ja toivon, että sinä säilytät sen minulle,

nyt kun minä olen tehty isänmaahani nähden perinnöttömäksi! Niistä

maista, joiden läpi minä tähän saakka olen myrskyn nopeudella

matkustanut, en voi sinulle mitään mieltäkiinnittävää kertoa, kun en

luonnollisesti ole ollut tilaisuudessa mitään huomioita tekemään.

Mutta sieltä merien takaa toivon minä voivani sinulle perinpohjin

kuvata sitä uutta maailmaa, joka minulle on aukeava, niin pian kuin

olen päässyt tukevalle pohjalle. Siihen saakka minä en myöskään voi

sinulle mitään osoitetta antaa. Sano arvoisille vanhemmillesi minulta

sydämellisimmät terveiset sekä ole niin hyvä ja sano samoin minun

vanhemmilleni ja pyydä heiltä minun puolestani anteeksi! Minun on

nyt mahdoton heille kirjoittaa. Myöskin kälylleni Settille tuhansia

terveisiä! Surkuttelen vain veli parkaani, jonka he sieppasivat

kiinni! Minä luulen aavistaneeni, että hän tietämättään näytti

minulle huonoa esimerkkiä. Mutta mitäpä siitä, vielä se meillekin

aurinko nousee! Ja nyt jää hyvästi, rakkaani! Onnellisiin näkemiin,

jahka olen sinulle sijan valmistanut! Uskollinen puolisosi J. W."

Illalla teetä juotaessa, kun kaikki olivat koolla, antoi Netti

omaistensa lukea tuon kirjeen. Se vaikutti melkein hupaisesti,

vallankin kun he näkivät tuon hyljätyn rouvan pysyvän niin tyynenä.

Sillä hän oli nyt tilinsä lopullisesti päättänyt, toivomatta miehensä

parantumisesta enää mitään. Maria rouva tunsi itsensä melkein

tyytyväiseksi, mutta Setti sitävastoin oli yhä alakuloinen, syystä

että hänen miehensä oleili mitä lähimmässä läheisyydessä, joskin

vapautta vailla.

Siinä iltamyöhällä tuli vielä herra Möni Wighart nauttimaan kupin

sitä kiitettyä teetä, jota Salander osasi hankkia. Viimemainittu ei

ollut viimeaikoina seurustellut ihmisten kanssa ja näki sen vuoksi

mielellään, että tuo osaaottava ja kuitenkin aina vaatimaton toveri

tuli toisinaan hetkiseksi puhelemaan.

Maria rouva oli jo aikoja sitten antanut hänelle anteeksi sen

kerrallisen kepposen, kun hän Martin ensi kertaa Brasiliasta

palatessa oli houkutellut hänen ikävällä odotetun miehensä melkein

kotikynnykseltä ravintolaan.

Hän haki heti Wighartia varten esille pullon.

Tämä huudahti teeskennellystä "Ohoo! Taidetaanpa pitää minua

viinaveikkona!" ja kun Salander oli pullosta kaatanut hänen lasinsa

reunoja myöten täyteen, lisäsi hän: "No, olkoon nyt yks' kerta!"

"Miksi minä vielä näin myöhällä tulen", jatkoi hän sitten, "niin

siihen on syynä eräs hauska juttu, joka minun täytyy kertoa! Se

hiukan huvittanee teitä! Tuo käpälämäkeen livistänyt mestari ja

notarius Julian (anteeksi, Netti rouva!) esiintyy vielä joka päivä

kelpo humoristina!"

"Humoristina?" huokasi Netti, "Voi hyvä Jumala!"

"Niin, kuulkaahan vain! Minä tulen juuri Neljästä Tuulesta, missä

istui muutamia herroja, jotka ovat koko päivän olleet tekemisissä

noiden Julianin asioiden kanssa. Vielä vähän ennen lähtöään talletti

hän yleiseen Hätäapupankkiin muutaman sievosen uuden kiinnekirjan,

joka oli kirjoitettu kymmenelle tuhannelle frangille sekä sai siitä

pankissa kuusi tuhatta frangia. Velanottajana tuossa kiinnekirjassa

on eräs vanha, rikas ja saita talonpoika, Agidiksi sanottu, jonka

talo ja maa siis ovat kiinnityksessä, sekä lainanantajana hänen

veljensä, eräs toinen vanha saituri ja tunnettu koronkiskuri, niin

sanottu Nenäpuron tahkuri. Näiden veljesten välillä on sitten

vuosikymmenien käynnissä perinnönriita, jonka he päätetyksi saatuaan

alkavat aina alusta. He elävät kuin kissa ja koira ja pitävät

toisiaan elämänsä kirouksena, ilman mitään syytä, kummallakin kun

olisi tarpeeksi jo omassa itsessään. No hyvä, nuo vanhukset olivat

tänään monen muun ohella kuulustelussa. Kun heidän vuoronsa tuli,

näytettiin heille tuota kiinnekirjaa ja kysyttiin, oliko se oikea.

Ensinnä otti sen käteensä oletettu velallinen, pantuaan ensin

silmälasit nenälleen; muutoin ovat molemmat huonokuuloisia eivätkä

ymmärrä läheskään tavallista puhetta. Tuskin oli talonomistaja

tutkinut sen läpi ja saanut selville, että hän olisi vihatulle

veljelleen velkaa kymmenen tuhatta frangia, niin joutui hän

peloittavan vihan valtaan, ja repäsi paperin halki ylhäältä alas asti

ja niin raivosta vapisevin käsin, että molemmat puoliskot olivat

reunoistaan kuin sahanterät.

"Mutta tahkuri, joka luuli veljensä tärvelleen hänelle kuuluvan

tärkeän asiakirjan, karkasi hänen kimppuunsa ja siinä tuokiossa

hamuilivat heidän kyntensä kiinni toistensa kaulahuiveihin ja

vanhuudesta voimattomilla nyrkeillään vasaroivat he toisiaan päähän.

Kun heidät vaivalla oli eroitettu ja he seisoivat siinä läähättäen,

huudettiin heidän korvaansa, kuinka asia oikeastaan oli. Mutta niin

pian kuin he olivat kuulleet, että joku oli nostanut kuusi tuhatta

frangia sillä velkakirjalla, joka hätäpäisin yhteen liitettynä

makasi pöydällä, niin kävivät he mistään muusta huolimatta uudelleen

toistensa kimppuun ja kynsivät tuossa tuokiossa toisiltaan leuat

ja posket ja repivät rikki toistensa sieramet. Valtavan naurun

kaikuessa, joka lopulta voitti virallisen vakavuuden, eroitettiin

heidät taasen. Kaksi miestä tarttui luultua velanantajaa hartioista,

painoi velkakirjan hänen nenänsä eteen ja vaatien hänen vastaamaan

ainoastaan niin tai ei, kysyi häneltä, oliko hän nuo kymmenen

tuhatta frangia itse tai jonkun toisen kautta antanut Lindenbergin

notariukselle, että tämä antaisi ne Agidille, joka siinä hänen

rinnallaan seisoi sekä sitä vastaan saanut ja joskus hallussaan

pitänyt tätä samaa velkakirjaa?

"Tuskallisen harkinnan jälkeen, jonka kuluessa hänen nenästään tippui

verta tuolle onnettomalle velkakirjalle, rääkäsi hän lopuksi: 'Ei,

min' en tiedä siitä mitään! Antakaa minun mennä!'

"'Mutta minä tahdon tietää, kuka minun talollani on saanut kuusi

tuhatta!' kirkui toinen, jolle asia ei vielä ollut selvillä. Hänet

vietiin kuitenkin pitemmittä selityksittä ovelle, jossa muut

todistajat odottivat. Heille annettiin heidän hattunsa ja keppinsä

sekä laitettiin heidät menemään. Mutta tuskin olivat he päässeet

kadulle, niin käytti tuo kirottu intohimo kauan kaipaamaansa

tilaisuutta hyväkseen ja yllytti noita hullaantuneita saitureita

uudelleen toistensa kimppuun. Niin juoksivat he toinen toista puolta

katua eteenpäin, tietämättä minne ja kykenemättä mieltään malttamaan

sekä syytelivät toisilleen kauheita häväistys- ja uhkaussanoja; se

oli, herra nähköön, vastenmielinen esimerkki siitä, mihin kurja

ahneus ja kateus voi kaksi ijäkästä veljestäkin saada. Minä tulin

juuri siihen ja juoksin yleisön mukana noiden raivostuneiden perässä,

kunnes he yhtäkkiä kävivät toistensa kimppuun, hosuen pitkillä

orapihlajakepeillään, osaamatta kuitenkaan toisiinsa. Silloin tuli

siihen poliisi ja vei nuo äijä poloiset poliisikamariin. Sen jälkeen

minä menin Neljään Tuuleen, jossa kuulin koko jutun, kuten olen

kertonut.

"Eikö se ole juonikas kepponen notariukselta, oikeinpa erinomainen

päähänpisto, punoa hiuksistaan nuo rahanahnaat velivanhukset

velallisena ja velanantajana yhteen samalle kiinnekirjalle? Paljon

heillä tosin ei enää hiuksia ollutkaan ja päälle päätteeksi repivät

he toisiltaan nekin harvat haituvat, joita pään ympärillä vielä

riippui!"

"Ei se ollut mikään hauska päähänpisto", sanoi Netti; "minä

muistan nyt, että hän jo kerran ennen valitti, kuinka hän oli

lainanhakijoille tiedustellut rahoja noilta kummaltakin rikkaalta

ahmatilta, mutta kuinka kumpikin oli hänet karkeasti luotaan

työntänyt. Nyt hän on kumminkin mitään kysymättä käyttänyt juuri

heitä hyväkseen!"

"Hän luultavasti tahtoi jo silloin vakoilla heitä. Nyt saa

luonnollisesti Hätäapupankki kärsiä vahingon!" vastasi Salander.

"Itse asiassa se sentään on surullisen lystikäs ilmiö!"

"Niin kyllä!" vastasi Maria rouva, "se on kaamean komeata kuten

saattaa sanoa pimeässä yössä tulipalon nähdessään! Varjelkoon meitä

taivas!"

Heidän siinä puhellessaan, kello oli jo sivu puolikymmenen, soitti

joku kovasti ovikelloa. Hetkisen perästä toi Leena kirjeen, jonka

vankilanpalvelija oli antanut. Johtaja oli sen antanut tälle jo

jälkeen puolisten, mutta paljon työn takia oli tämä vasta nyt päässyt

kotiinsa ja kuitenkin vielä tuonut kirjeen, kun vankina oleva

Weidelich oli sitä pyytänyt.

Kirje oli todellakin Isidorin kädestä lähtenyt ja osoitettu Settille,

joka säpsähti.

"Joko se mies meni?" kysyi Salander ja kun palvelia myönsi sen,

arveli hän, että kun kerta oli kirje Julianiltakin, niin saattoi

ottaa Isidorinkin kirjeen vastaan. Settin sopi lukea se ensin

itsekseen, ennenkuin muille sen antoi. Asioita oli, arveli hän,

ruvettava nyt katselemaan niiden omituisilta puolilta, muutoin niitä

olisi tukala sivuuttaa.

"Minä sain tarpeeni Nettin saamasta kirjeentapaisesta", sanoi Setti,

"enkä epäile, etteikö tämäkin epistola olisi samanarvoinen. Minä en

halua sitä lukea, vaan lahjoitan sen teille! Lukekaa, minä menen

nukkumaan!"

Hän nousi samassa ja aikoi mennä. Mutta isä pidätti häntä.

"Odotas!" sanoi hän, "sinun on myöskin kuultava se ja samoin herra

Wighartin! Äiti lukekoon sen ääneen; jos siinä esiintyisi hänelle

jotain vastenmielistä, niin voihan hän heti lakata!"

"Sinä vanha viisastelija!" hymyili Maria Salander; "anna tänne

se kirje." Vaikka hänen miehensä oli jo monena vuonna tarvinnut

lukiessaan silmälaseja, luki hän tuon kirjeen paljain silmin ja

lamppuakaan lähemmäs pyytämättä.

"Rakas, kallis puolisoni! Vihdoinkin olen siinä mielentilassa,

että voin täältä vankilasta käsin antaa itsestäni elonmerkkejä.

Minä en tahdo nyt laajemmin kajota siihen, mitä minä tähän saakka

olen kärsinyt. Jos Jumala suo, ei tulematta jää päivä, jolloin,

jälleen saamme yhtyä ja jolloin tuttavallisessa juttelussa voimme

tarpeeksi katsella kulunutta onnettomuuden aikaa. Olkoon se siis

siksi! Nykyhetkeä varten vaivaisin minä sinua vain muutamilla

pikku toivomuksilla, joiden toteutuminen olisi minulle tässä

väliaikaisessa tilassani hyödyksi. Kun kuulustelujen kuohunta

näyttää vähitellen asettuvan, jää minulle siksi paljon vapaata

aikaa, että toimettomuus käy piinaavaksi. Niinpä olen minä

miettinyt ruveta, tehdäkseni itsestäni tiliä kuin myöskin

hyödyttääkseni mahdollisesti yhteiskuntaa, ruveta kirjoittamaan

sosiali-pedagogista tutkimusta virkarikoksista ja niiden syistä

valtio- ja kansanelämässä sekä viimemainittujen poistamisesta,

katsottuna itsekokeneen kannalta. Valitettavasti minulta puuttuu

hyviä kirjoitusvehkeitä, jollaisiin olen tottunut; ne mitä

täällä saan, ovat viheliäistä lajia. Lähetä minulle sen vuoksi

kirja valkoista, vahvaa, mutta hyvin kiillotettua paperia sekä

edelleen yksi kotelo käyttämiäni kynänteriä, jotka sinä kyllä

tunnet, ja pullo sinistä läkkiä sekä samoin punaista ynnä

kaksi kynänvartta. Näitä kaikkia saat parhaiten I. G. Schwarz

& Kumppanin kaupasta. Ruokaan nähden minulla toistaiseksi ei

ole mitään hätää, kun vanhempani ovat taanneet minulle hoidon;

sillä tiedäthän, että minut raahattiin aivan rahatonna pois.

Kuitenkin vähäinen parannus olisi hyvin suotavaa, jonka takia

alla oleva luettelo. Lopuksi puuttuu minulta sopivaa lukemista.

Kirjoja on kyllä saatavana, mutta ne sopivat paremmin lapsille

ja ojennuslaitosten hoidokeille. Hyvä maantieteellinen tai

historiallinen kuvaus Pohjois- ja Etelä-Amerikan valtioista olisi

tervetullut, samoin jokunen nidos Gerstäckeriä tai niin toisin.

Myöskin minulta puuttuu yönuttu, jonka unhoitin. Sinä voisit

ehkä kunnanesimiehen kautta toimituttaa sen Tuskulumistamme.

Varmaankin se riippuu vielä oven takana, kuten aina ennenkin.

Tee minulle siis se hyvätyö ja ota huomioosi seuraava luettelo

nykyisistä toivomuksistani: