XV

Martti Salander ei useampiin viikkoihin kuullut mitään uutta Louis

Wohlwendista ja hänen perheestään ja vaikkakin hän toisinaan oli

utelias tietämään, mitä tuo hänen omituinen ystävänsä vielä hyväksi

lopuksi panisi toimeen, niin ajatteli hän sitä yhä vähemmän ja

välinpitämättömämmin.

Eräänä iltana ilmoitti Maria rouva lähtevänsä tyttärien luo ja

viettävänsä päivän kummankin luona. Molemmat miehet olivat nimittäin

matkustaneet ampumajuhlaan Länsi-Sveitsiin eivätkä lähtisi sieltä

ennenkuin olisivat saaneet pari hopeamaljaa ammutuksi, jota varten

he suurin kustannuksin ja loppumattomalla ampumisella olivat

harjoittautuneet. Heidän poissaoloaan halusivat heidän rouvansa

käyttää talousesineiden, erittäinkin makuu- ja liinavaatteiden

perinpohjaiseen tarkastukseen sekä saada äidin siinä toimessa

neuvoillaan avustamaan. He arvelivat luonnollisesti tällä tavoin

saavansa rauhassa viettää kokonaisen kesäpäivän äidin seurassa

sekä järjestivät lisäksi niin, että kumpikin heistä olisi mukana

toisensa kotona tapahtuvassa tarkastelussa ja neuvottelussa, joten

he toivoivat saavansa hyvän tilaisuuden ei ainoastaan opettavaisiin

huomioihin ja kärsittyjen vaurioiden vertailuun, vaan myöskin kolmen

vuorokauden pituiseen mitä mieluisimpaan avomieliseen seurusteluun.

Sillä ainakin yhden yön seudun tahtoi kumpikin tytär pitää luonaan

tuon ikävöidyn vieraan.

Martin mielestä oli tämä kaikki oikein, paitsi mitä tuli vävypoikien

kustannuksia kysyvään ampumaharrastukseen, josta itse asiassa näillä

kummallakin oli kotonaan lasikaapissa rivi kiiltäviä maljakoita,

ilman että he olisivat olleet mitään varmoja ampujia. Mutta kun asia

nyt kerta oli sillä tavoin, niin soi hän noille kolmelle rouvalle

tilaisuuden parin tai kolmen päivän yhdessäoloon, kehoittaen omaa

vaimoaan viipymään lasten luona niin kauan kuin se oli huviksi ja

hyödyksi sekä hänelle että heille. Olihan kummassakin paikassa ilma

mahdollisimman puhdasta ja terveellistä.

Määrättynä päivänä saattoi hän puolisonsa asemalle, johon

palvelustyttö oli jo kulettanut korin täynnä kaikenlaista hyvyyttä,

jonka määränä oli noiden kolmen tilapäälesken yhdessä oloa osaltaan

juhlallistuttaa.

Asemalta lähdettyään teki Salander pitemmän kävelyretken toistamiseen

tai kokonaan uudesta rakennettujen korttelien kautta, etsiskellen

katseillaan taloja, joiden rakentamiseen hän oli lainannut

liikenevää kapitaalia. Mutta kun hän ei ollut mikään ahkerampi

kaupunkikäyskentelijä, niin ei hän nyt enää voinut niitä löytää.

Siinä kävellessään johtuivat hänen ajatuksensa vallalla olevaan

arveluttavaan rakennuskuumeeseen, jota hän tosin itsekin avusti, sekä

niihin puheisiin, joita oli jo käymässä välttämättä tapahtuvista

rakennuskonkursseista. Tulkoonpa, ajatteli hän, onhan minulla

ensimäinen kiinnitys ja sitäpaitsi: joka mukana häärää, se saa

mukana seuraukset kärsiä. On parasta marssia ajan kanssa yhtärintaa,

kyllä se kaikki taasen sovittaa. Ja mihin ryhtyisivät meidän

käsityöläisemme, jollei edes olisi tuota vähää rakennustyötäkään.

Hän katseli tarkemmin muuatta kaunista taloa, jossa näytti olevan jo

asukkaita, koska alakerrassa järjestettiin juuri kauppaliikettä tai

tavaravarastoa ja muiden kerroksien ikkunoissa oli uutimet. Hänen

siinä seisoessaan tuli talosta ulos Louis Wohlwend ja huomasi Martti

Salanderin.

"Hei", huudahti hän, "siinähän sinä vanha ystäväni oletkin kuin

kutsuttuna! Olin juuri aikeissa tulla sinua konttorista etsimään!

Miten mielelläni veisinkään sinut heti ylös, sillä me asumme

toistaiseksi tässä talossa, mutta naisväki ei ole vielä kunnossa ja

he kähähtäisivät kuin kissat, jos minä herran sinne toisin!"

"Vai niin, sinä olet hankkinut asunnon ja aiot siis jäädä tänne?"

sanoi Salander, vihdoinkin sanoiksi päästessään.

"On hyvin mahdollista, että me jäämme ainakin niin kauaksi kuin pojat

on kouluutettu. Sillä sen minä olen saanut päähäni, että heidän on

täällä käytävä koulu; pitäähän heidän toki pysyä sveitsiläisinä.

Me olemme muutamia viikkoja matkustelleet ympäri, käyden Genfin

järvelläkin. Lausannessa minä löysin yksityisen opiston, joka minua

hyvin miellyttää. Siinä aion minä heitä käyttää vuoden verran ja

sitten saavat he täällä tai muualla saksalaisessa Sveitsissä käydä

läpi hyvän keskikoulun, gymnaasin tai realikoulun."

"Mitä heistä sitten pitäsi tulla?" kysyi Salander.

"Minun tahtoni on, ettei missään tapauksessa kauppiaita! Minä olen

saanut siitä tarpeeni, koska kaikille ei ole suotu erään Martti

Salanderin onnea!"

Tämä ei ottanut pahakseen puhetta, minkä hän oli saanut kuulla

muiltakin, joille oli hullusti käynyt, vaan hymyili hyväntahtoisesti:

"Siis aiot sinä poikia opiskelemaan?"

"Opiskelemaan, hm! Kyllä ja ei! Pelkään etteivät pojat ole siihen

oikein tarpeeksi intelligenttejä. Mutta sentäänkin tuntuu minusta

että he voisivat hallita teoloogisia opinnoita!"

"Teoloogisia? Niidenhän nykyään pitäisi olla suorastaan vaikeimpia ja

vaativat ne päinvastoin mitä terävintä kykyä!"

"Ei niinkään kuten luulet!" vastasi Louis Wohlwend, etevämmyyden

tunnolla silmiään vilkuttaen. Mutta kun kumpikaan ei oikeastaan

tiennyt, kuinka toinen luuli tai tahtoi luulla, jättivät he tuon

keskusteluaineen.

"Minne sinä menet?" kysyi Wohlwend.

"Toimistoon; minä vein vaimoni asemalle, hän matkusti muutamiksi

päiviksi pois ja sitten minä olen vähän kävellyt. Lieneepä jo aika

mennä!"

"Minä saatan sinua vielä vähän matkaa! Mutta apropos, mitäs sinä

siihen sanot, että minä asun sinun talossasi?"

"Minunko talossani? Missä sitten? Eihän minulla ole mitään taloa!"

"Siinä josta äsken tulin ulos! Puhelin omistajan kanssa nykyisistä

rakennusoloista ja sain luonnollisesti tietää, mistä hän on rahoja

saanut. Se on siis yhtä hyvin sinun kuin hänenkin talo!"

"En käsitä kuinka! Vaikkapa tuon miehen täytyisikin se luovuttaa,

niin joutuisi se ennen muille kuin minulle, siitä olen varma!"

"Kuka sen sanoo! Jos kauppahinta laskeutuu kolmannelta tai

neljänneltä osaltaan, niin on talo sinun!"

"Mutta onko se talo sitten todellakin se, johon minä olen rahoja

antanut? Mikä sen omistajan nimi on?"

"Mitä, etkö sinä omia talojasi tunne? Herran nimessä, Martti, sinähän

olet suurellinen!" Tätä sanoessaan silmäsi Wohlwend pistävästi vanhaa

ystäväänsä, joka sattui olemaan puolen askelta edellä eikä huomannut

tuota ilkeää silmäystä.

Hän ei nähtävästi itsekään tiennyt, mikä hänessä herätti tuon pienen

suuttumuksen kihauksen, Salanderin menestyskö vai hänen huoleton

tyyneytensä. Hän oli jo ehtinyt tietoonsa onkia enemmänkin kuin mitä

hän ilmaisi, jota vastoin Salander ei edes tiennyt, missä ne talot

olivat, joihin hänellä oli kiinnitys. Ja sitä piti Wohlwend kuin

persoonallisena loukkauksena. Eikä Salander edes kunnioittanut häntä

uudestaan kysymällä talonomistajan nimeä, joka äsken oli jäänyt

sanomatta.

Mutta tuskin oli hän tuon puoli askelta jouduttanut, kun ilkeä ilme

hänen silmistään hävisi ja hän jutteli edelleen.

"Vanha ystäväni! Mitäs minun pitikään sanoa: niin, olen epätietoinen

suhteestani sinun kaikkein armollisimpaasi. Mielelläni minä kuitenkin

asiain nykyisellä kannalla ollen kävisin häntä tervehtimässä,

vallankin kun minulla on naisväkeä, joka tarvitsisi sopivaa

seuraa. Äitinsä aikaisen kuoleman takia eivät he ole päässeet

osallisiksi hienommasta kasvatuksesta, vaikka tosin ovatkin opetusta

saaneet kiertäviltä hengellisiltä tai maallisilta opettajilta,

miten milloinkin on soveltunut. Mutta se ei paljon merkitse eikä

siitä olisi mitään sanomistakaan, jos heillä korvaukseksi olisi

seurustelutaitoa enemmän kuin mitä he kotioloissaan saattoivat

omistaa -- mutta siinäpä se juuri onkin. Näin ollen minun on heidät

ennenpitkää saatava johdetuiksi johonkin perheeseen, jossa he voivat

oppia jotakin, noin vain välttämättömintä --"

"Siinä tapauksessa koputat sinä väärälle ovelle", keskeytti hänet

Salander, "minun vaimoni elää jokseenkin erilleen vetäyneenä eikä

hän pidä edes sisäkköä. Pitkistä ajoista me olemme tulleet toimeen

yhdellä vanhan puoleisella palveliattarella, joten voit siis

käsittää, ettei meidän perheessämme ole naisille mitään opittavaa."

"Elähän sano! Rouvasi ei ole minulle suopea, sen minä kyllä tiedän,

mutta siitä huolimatta minä sentään tunnen kaikkea kunnioitusta häntä

kohtaan ja tiedän, että hän jo yksinäänkin kykenee mallikelpoista

kotia hoitamaan -- ymmärrähän tarkoitukseni! Enhän minä etsi

loistoa ja mieluisaa seuraa naispolosilleni, vaan esikuvaa kaikessa

toiminnassaan jalosta ja tyynestä naisesta --"

"Tuollaisella puheella sinä loukkaat Mariaa", keskeytti Salander

uudelleen tuon tungettelijan, "hän ei voi sietää sellaista puhetta

eikä hän ole vieläkään antanut anteeksi sille puhujalle, joka

tyttäriemme häissä kaikkien kuullen nimitti häntä jalon naisen

esikuvaksi!"

"Ahaa, nuo kuuluisat häät!" huudahti Wohlwend, "niistä minä

Budapestin harjasmarkkinoilla ollessani luin sanomalehtiuutisen. Minä

istuin aamiaisella edessäni silavapaistia ja seiteli erlauilaista,

otin sanomalehden käteeni ja luin siitä umpimähkään: 'Kuuluisiin

Kanaan, Camachan (jota minä en tunne) ja niin edespäin, häihin on

verrattava niitä vapaassa Sveitsissä erään herra Martti Salanderin

kahden tyttärensä miehelään mennessä toimeenpanemia häitä, joissa ei

ainoastaan kestitetty suurta kansanjoukkoa vaan myöskin esitettiin

valtiollisia näytelmiä ja allegorioita, kaikki vapaan taivaan alla!'

Siitä sinun täytyy minulle vielä kertoa! Kuvailehan mielessäsi,

kuinka se teki minut sähköiseksi ja kuinka minulla silavapaistista

huolimatta tuli vesi suuhun!"

"Sitten toisella kertaa!" sanoi Salander, joka oli punastunut ja

käynyt hämilleen sekä katsoi kelloaan, "nyt minun kumminkin täytyy

mennä asioilleni, kello on pian yhdeksän!"

Mutta Wohlwend tarttui häntä takinnapista: "Vielä sana, vanha

ystäväni! Sinä olet siis yksinäsi kotona? Me emme ole saaneet vielä

kertaakaan oikein perinpohjin jutella, joten olisi hauska että sinä

söisit tänään meidän kanssamme, jollei sinulla mitään muuta ole

mielessäsi! Meillä tosin ei kaikki ole vielä täysin järjestyksessä

eikä kyökin puolellakaan mitään ylellisyyksiä -- vaan tiedänhän, että

sinä suostut tulemaan! Meidän on oltava omien seinien sisällä, jos

tahdomme häiriytymättä olla. Sinä lupaat tulla, eikö niin?"

Tämä Wohlwendin uusi tinkaaminen ei ollut Martille mieleen, vallankin

kun hän muisti Maria rouvan vastenmielisyyden. Mutta se seikka, että

hän kerta oli päättänyt syödä ulkona sekä oli utelias uudelleen

näkemään sitä kaunotarta, jonka ylisteleminen hänen vaimossaan oli

synnyttänyt niin herttaisen iloisuuden, muutti äkkiä hänen mielensä

tai sitten verhosi hänen tietoisuutensa jonkunlaiseen sumupilveen,

ja niin hän antoi lupauksensa, jonka jälkeen Wohlwend kiiruusti

poistui ja Salander vihdoinkin pääsi työpaikkaansa lähtemään.

Hän jäi muutamiksi hetkiksi työhön senkin jälkeen kuin hänen

väkensä oli poistunut ja loi iloisin mielin silmäyksen liikkeensä

kaikinpuoliseen tilaan. Missä vaikeuksia pyrki esiintymään, eivät ne

johtuneet itsensä pettämisestä tai ajattelemattomasta menettelystä

ja saattoi niitä kohdata tyynin mielin. Siinä päivällishetken

hiljaisuudessa silmäili hän tutkivasti myöskin kirjoja samoinkuin

persoonallisia muistiinpanojaankin tärkeämmistä tapauksista yleensä

ja huomasi tyydytyksellä, minkä hän muutoinkin tiesi, että hänen

kauppaliikkeensä ei kulkenut eteenpäin uhkarohkein harppauksin,

vaan tasaisena, tyynenä virtana. Siinä luuli hän kiitollisin

mielin huomaavansa itseään suosivaa onnea, jonka avulla hän oli

aikaisempien onnettomuuksiensa jälkeen tavannut ainoastaan rehellisiä

ja luotettavia liiketuttavia tai vieläpä itsekin näitä puoleensa

vetänyt, jos hän nyt kerta tahtoi niin turhamainen olla ja sillä

itseään ylistellä.

Nyt alkoi kirjoituspöydän yläpuolella oleva tukeva kello pärrätä,

löi neljännestunnit ja sitten voimakkaasti yhden kerran, johtaen

Salanderin mieleen mitä hän Louis Wohlwendille oli luvannut sekä

samalla, että tämä hänen vanhin ystävänsä oli lähes ainoa ihminen,

joka hänet oli onnettomuuteen saattanut, eikä vain yhden kerran.

Hän säikähti ilmeisesti, sulki jälleen muistiinpanokirjat ja mietti

epäröiden, eikö hän tekisi paremmin, jos seuraisi Maria vaimonsa

tunteita eikä menisi sinne ja ylipäänsä kerrassaan katkaisisi

välinsä tuon omituisen veitikan kanssa. Mutta ajatellessaan, kuinka

Wohlwend sentään osoitti hyvää tahtoa ja kuinka hän oli jo ryhtynyt

toimiin vapaehtoisesti korjatakseen entistä, tuntui hänestä kuitenkin

mahdottomalta ja julmalta kohdella miestä sillä tavoin nyt, kun hän

näytti pelastuneen ehkä enemmän mielettömän kuin huonon elämänsä

hairauksista sekä päässeen lepoon.

Niinpä nousi hän tuolistaan, etsi apulaistensa hius- ja vaateharjat,

joita nämä säilyttivät eräässä nurkassa, pesi kätensä ja somisteli

itseään sikäli kuin hänen ijälleen soveltui naisten kanssa

päivällisille mentäessä. Sitten soitti hän talossa asuvaa renkiä ja

käski hänen sulkea konttorin sekä sanoa kirjanpitäjälle, että hän ei

luultavasti enää iltapäivällä tule sinne.

Perille tultuaan kiipesi hän kolmet portaat ylös, kunnes löysi

asunnon, jonka ovella oli nimikortti _L. Wohlwend-Glavicz_. Joskin

korkealla sijaitseva asunto todisti vaatimattomuutta, niin ilmaisi

kortti omistajansa sittenkin kuuluvan niiden ryhmään, joilla on

aina jotakin näperreltävänä kelpo nimensä ympärille. Martti pudisti

päätään ja käsi jo kellon vetimessä epäröi hän viimeisen kerran. No,

ei se pohjaltaan ole muuta kuin pientä turhamaisuutta, hänellä kun

nyt on siihen hyvää aikaa! ajatteli hän ja nykäsi kelloa. --

Kului vähän aikaa, ennenkuin poika avasi oven ja ääneti kumartaen

laski vieraan sisään. Eräässä huoneessa näkyi avoimien ovien

kautta katettu pöytä, jonka ääressä toinen poikasista laski

lautasella olevia manteleita. Kummallakin pojalla oli samantapaiset

saappaat kuin isälläkin sekä pitkät, kellahkon väriset takit kuten

herrasväkien palvelioilla. Samanlaista makua noudattaen oli hiukset

sivelty pomadalla ja liimattu tasaiseksi ohimoille. Siten tekivät

he vaikutuksen lapsista, joita vanhempansa eivät osaa pukea. Kun ei

ketään vielä kuulunut, kysyi Salander sen nimeä, joka hänelle oli

avannut oven, sillä hän oli sen unhoittanut.

"Georg!" vastasi tämä jälleen kumartaen, "ja tuo on Louis."

"Oikein! No, ja missä isänne on?"

"Tuolla sisällä hän istuu!" sanoi Georg ovea osoittaen. Martti

koputti ja sieltä kuului kehoitus astumaan sisään.

"Ah, veli Salander!" huudahti Wohlwend, joka istui pienen pöydän

ääressä ikkunan luona ja kirjoitti, mutta nousi nyt ylös ja kätensä

ojentaen astui Salanderia vastaan, "tervetuloa luoksemme!"

"Täytyy pyytääkseni anteeksi myöhästymistäni", sanoi Salander, "minä

unohduin kokonaan konttoriini, kunnes kello löi yksi!"

"Ei se mitään! Näet, että minäkin olin työssä; minä mies parka

saan alituisesti olla vaimoni omaisuuden takia toimessa. Se on

vähän hankala paikkakunta se siellä Unkarissa. Kälylläni on tosin

oma asianajajansa, mutta senkin toimintaa täytyy minun yhä pitää

silmällä. Minulla on tässä juuri käsillä hänen viimeinen laskunsa.

Mutta katsotaanhan nyt, missä naiset viipyvät!"

Hän pani muutamia pöydällä olevia papereita kokoon ja sulki ne

piironkiin.

"Katsohan vain tätä mööbeliä, kuinka hyvin se on maalattu!" sanoi

hän, "puhdasta kuusipuuta ja näyttää pähkinäpuulta! Meillä on

nimittäin kokonaan vuokrattu talous, vuoteet ja kaikki, kunnes

toistaiseksi tänne jääminen on päätetty. Ruokakin meillä on tänään

ravintolasta. Tosin me toimme keittäjän mukanamme, mutta hän ei osaa

vielä selviytyä täkäläisten laitosten kanssa."

Muuan ovi aukeni ja sisään astui rouva Alexandra Wohlwend-Glavicz.

Hän kävi kahisevassa silkissä ja oli suunnilleen miehensä kokoinen;

kuitenkin näytti hän ottavan vaarin miehensä katseista, ikäänkuin

peljäten tekevänsä jotain nurinkurisesti. Kasvot olivat hänellä

hyvin muodostuneet, mutta ilmeettömät ja ryppyisemmät kuin mitä pian

nelikymmenvuotiaalta, jonka ikäinen hän oli, olisi odottanut.

"Näetkös", kääntyi Wohlwend häneen, "täällä ei ole tapana suudella

kädelle, jos joku herra tulee. Puristaa vain kättä ja siinä kaikki!"

Salander huojensi rouvalta tuon manööverin seuraamalla tuota juuri

kuultua määräystä ja ojentamalla suorana seisoen kätensä.

"Hyvää päivää, herra valtioneuvos von Salander", sanoi rouva melkein

raa'alla äänellä, "minua ilahuttaa, että te olette niin hyvä ja

tulette meidän yksinkertaiselle päivällisellemme!"

Samassa hän Salanderin sijasta teki samanlaisen kumarruksen kuin

äsken Georg poika.

"Ei niin!" huudahti Wohlwend nauraen, "ei sinun tarvitse enää mitään

komplimangeja tehdä, jollei kättäsi kerta suudella!"

Rouva punastui vahvasti, huomatessaan sen pistävän silmäyksen,

jonka miehensä naurustaan huolimatta häneen heitti. Sillä tämä on

suutuksissaan vaimonsa ilmeisestikin opetelluista ja nurinkurisista

tervehdyssanoista. Onneksi hänelle, kun hän siinä peloissaan

seisoi, aukeni ovi uudelleen ja hänen sisarpuolensa astui esiin,

kääntäen ja kiinnittäen heti itseensä Salanderin katseen. Hän oli

todellakin kaunis ilmestys, yhtä kookas kuin sisarensakin, mutta

hyvinkin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja valkoisessa puvussa, jota

hän kantoi, esiintyi hänen vartalonsa moitteettomana. Puku oli

yksinkertaista tekoa, ilman mitään röyhistyksiä ja huomattavimpana

koristeena oli valkea pitsikaulus, jonka läpi hiukan pääsivät

kuultamaan mitä kauniimmat olkapäät ja käsivarret, lisäten siten vain

kauluksen somuutta. Vieno kainous ja hänen olemuksessaan komeasta

ryhdistä huolimatta esiintyvä vaatimattomuus antoivat tälle kaikelle

jonkinlaisen hienomman, kuunvaloa muistuttavan loisteen. Salanderia

tervehtiessään hymyili hän vienosti, mikä oli enemmän syvän

henkäyksen kuin muihin kohdistuvan naurun kaltaista, ja Salander

demokraattisista tavoistaan huolimatta kumarsi, vetäsipä kätensäkin

esiin selän takaa, jossa hän oli niitä pitänyt.

Nyt juoksivat pojatkin esiin ja ilmoittivat sopan olevan pöydällä.

"Menkäämme sitten, ennenkuin se jäähtyy!" kehoitti Wohlwend.

"Se on ainoa, mitä keittäjä tänään on valmistanut, hyvää

itävaltalais-unkarilaista soppaa. Herra suurneuvos, saanko pyytää

sinua tarjoamaan kätesi vaimolleni ja menemään edellä, vasemmasta

ovesta".

Martin oli rohkaistava mielensä, seuratakseen reippaasti käskyä.

"Mistä hänellä lieneekin näitä lemmon temppuja?" ajatteli hän, "ennen

tiesi hän hitot niistä, yhtä vähän kuin minäkään!"

Pöydässä hän joutui tänään istumaan luonnollisesti rouvan

rinnalle, mutta sai sen sijaan vastapäätään istumaan ihanan

helleeniläis-syntyisen Myrrhan.

Hänen ihmeekseen tarttui Wohlwend heti soppakauhaan ja pisti sen

maljaan, sittenkun kyökkipiika, merkillinen ilmiö hänkin, oli ottanut

kannen pois.

"Tämä kuuluu minun virkaani!" sanoi hän Salanderille, joka katsoi

häneen, "saanko minä lautasen. Menettelemme vain yksinkertaisesti,

kun meitä on näin vähän."

Rouva oli nähtävästikin häpeissään, kun häntä tällä tavoin

hallittiin. Mutta miehensä ammensi lautasen toisensa jälkeen täyteen

tuota kunnon tavaraa, ojensi kullekin osansa ja varoi sitä maahan

läikäyttämästä.

Martti Salander seurasi kaikissa tilaisuuksissa, missä hän

sopan kanssa joutui tekemisiin, omaa tottumustaan ryhtyä sitä

viivyttelemättä nauttimaan, niin pian kuin sitä oli hänen

lautasellaan. Kun nyt ammentaminen oli päättynyt, ei hän empinytkään

kauempaa, vaan upotti lusikkansa liemeen ja vei sen huulilleen. Kun

hän oli lusikan puolitiehen nostanut, sanoi isäntä, joka näytti

tätä hetkeä vartoneen, odottamatta ja kuivalla äänellä: "Georg, lue

rukous!"

Hämillään pysäytti Salander ilmassa häälyvän lusikan ja katsahti

ylös. Kaikki pitivät käsiään ristissä edessään, jolla aikaa poika

suoritti pöytärukouksen. Niinpä ei Salanderille jäänyt muuta

neuvoksi, kuin antaa lusikkansa vaipua alas ja asettaa kätensä

ainakin eteensä pöydälle. Häneltä puuttui sentään rohkeutta ristiä

muiden mukana teeskennellen kätensä. Sillä välin saattoi hän vapaasti

katsella Louis Wohlwendia, kuinka tämä vakavana katsoi alas eteensä

ja tatarilaisten viiksien alla olivat hänen huulensa tiivisti yhteen

näpistettyinä kuin olisi hänellä kielenkärjellään ollut viininloppu.

Kun rukous oli lopetettu, nautittiin soppa enemmittä esteittä, ja kun

tavallisesti siinä toimessa puhutaan vähän, käytti Salander aikaa

ajatellakseen tuota tapausta. Että lapsikkaassa perheessä käytetään

pöytärukousta ja että Wohlwendkin, joka todennäköisesti appensa

kotona oli tuohon tapaan tutustunut, teki sitä, se ei ollut hänestä

niinkään outoa, vaan sen sijaan se tuntematon tarkoitus, jolla hän

oli vilpittömän vieraansa sallinut lusikkaan tarttua, ennenkuin

käskynsä antoi. Martti päätteli siis tästä, että sen oli täytynyt

erikoisesti häntä tarkoittaa ja samallakuin hän salaista huvia

tuntien huomasi siinä noita vanhoja oikkuja, ihmetytti häntä vain,

miksi niitä nyt vielä käytettiin ja eikö Wohlwend itse huomannut

loukkaavaa menettelyään. Niinkauan kuin hän tätä tunsikin tai luuli

tuntevansa, ei hän kuitenkaan aavistanut, että tuo kunnon ystävä oli

vähitellen täyttynyt eräänlaisella ilkeydellä, joka hänen itsensäkään

tietämättä hyvän tilaisuuden houkuttelemana tihkui esiin siinäkin,

missä hän sitä vähimmin halusi.

Wohlwendkin huomasi, ettei hänen vieraansa ollut aivan väliäpitämättä

sivuuttanut tuota kohtausta hänen uusimmassa keksinnössään ja

aloitti sen vuoksi pöytäkeskustelun seuraavasti: "Olet kenties

hämmästyksissäsi tuosta tavastamme! Sinä tiedät, etten minä ole

koskaan ollut tekopyhä enkä koskaan aio siksi tulla! Mutta näinä

aikoina ja sellaisessa elämässä, jota minun täytyi aijemmin viettää,

alati kierrellen ympäri mitä alhaisimmissa voitonpyyteissä ja

hyödyttömästi itseään uuvuttaen, oppii jälleen yhä enemmän katseensa

suuntaamaan ihmiskunnan vanhoihin ihanteisiin, voidakseen jotain

pelastaa, jolleikaan itsensä, niin kuitenkin lastensa hyväksi,

jotain, mihin nämä voivat kiinnittäytyä! Ymmärräthän!"

Salander huomasi, että naiset samoinkuin pojatkin katsoivat

tarkkaavasti puhujaa ja kasvonilmeistä päättäen pitivät hänen

sanojaan, jotka olivat heille uusia ja käsittämättömiä, jonakin

suurina viisauksina. Hän ei senvuoksi tahtonut perheenpäätä

vaikenemisellaan pulaan jättää.

"Olet aivan oikeassa!" vastasi hän. "Lukuun ottamatta kysymystä

kotihartaudesta, olen minä ollut sitä mieltä, että nähdessämme mikä

asema ristinuskolla on maailman historiassa ja nykyajan elämässä,

meillä ei ylipäänsä ole oikeutta salata lapsiltamme sen sisältöä,

sellaisena kuin se nyt kerta kaikkiaan esiintyy. Velvollisuutemme

on varata heille tilaisuus vakaumuksensa vapaaseen kehittämiseen

täysi-ikäisiksi joutuessaan; lisäksi täytyy heidän saada tietää,

millä on ollut kestävyyttä aina heidän aikaansa saakka ja kuulla mitä

uskonto itse itsestään sanoo eikä mitä muut siitä sanovat."

Kyökkipiika, pyöreä, luonnonruskea olento slovakkilaisen

talonpoikaisnaisen puvussa, kantoi nyt esille pari kolme riittävää

ruokalajia, joiden järjestys todisti vaatimatonta ja järkevää

aistia, kaukana rehentelystä. Myöskin viini, jota Wohlwend tarjosi,

oli maukasta, vaikkei suinkaan mitään kallista siebenbürgiläistä,

sekä suoraa tynnyristä laskettua; mitään hienompia pulloja ei ollut

näkyvissä.

"Tätä viiniä olen minä jo kerinnyt kotoa tuottaa. Juo vain

kylliksesi, se maistuu yhä paremmalta eikä tee mitään huonoa

vaikutusta", kehoitti Wohlwend.

Salanderia melkein hämmästytti tämä porvarillisen tukeva elämä, joka

oli alkanut rukouksella, samallakuin vieraassa kansallispuvussa oleva

palveliatar antoi sille jälleen jonkunmoisen ylhäisen sävyn.

Mutta Wohlwend jatkoi puheluaan.

"Sinä lausuit hyvin ajatuksesi, mitä tulee sinun kantaasi

uskonnollisessa lastenkasvatuksessa! Mutta minä menisin askelta

etemmäs ja sanoisin, että jos ensin olemme saaneet sen tälle

kannalle, niin on meidän säilytettävä ihanteellinen maailmankatsomus

myöskin meille vanhoille itsellemme tai on meidän se uudelleen

omistettava. Emmehän siitä ainakaan mitään kärsi!"

"Jospa vain tietäisin mitä hän tarkoittaa!" ajatteli Salander eikä

mietteissään ehtinyt kuulla kaikkia Wohlwendin sanoja, mutta pääsi

taas suunnilleen jälille, kun tämä jatkoi: "Niin, ystäväni! Minä

olen vakuutettu, että te välitöntä kansan tahtoa kunniakkaasti

toteuttaessanne olette erään suuriarvoisen asian jättäneet huomioon

ottamatta, sanoisinpa, peräti unhoittaneet? Uskonnon te olette

jättäneet sivulle ja kirkon työntäneet tieltänne, sen sijaan että

olisitte ottaneet papistonkin huomioonne. Se on kostava itsensä!"

"Kuka se sitten on mitään tehnyt uskonnolle tai papeille?" kysyi

Salander, "minä ainakaan en siitä tiedä, koska en ole sellaisessa

ollut mukana!"

"Siinä on tarpeeksi tekoa, kun menetellään ikäänkuin heitä ei

olisikaan, ja se on suuri vahinko mahdollisuudelle perustaa uudenajan

jumalanvaltakunta!"

Salander purskahti nauruun: "Perustaa uudenajan jumalanvaltakunta?

Sinähän puhut jambeissa! Jatketaankin sitä sitten niin! Tiedätkö

vielä, kuinka Schillerin Don Carlos päättyy? Etkö? 'Kardinaali, minä

olen osani suorittanut, suorittakaa te omanne!' Niin on se kappale

aina uudelleen päättyvä!"

"Minä en aio levätä, vaan koetan saattaa aatteeni oikean henkilön

huostaan!" vastasi Wohlwend, jolle Salanderin sitaatti oli tarpeeton,

hän kun ei ollut koskaan Schillerin Don Carlosta lukenut. "Minä voin

kenties korvata monia laiminlyömisiä ja olla elämänehtoollani ehkä

hyödyksi isänmaalleni!"

"Tämä käy yhä merkillisemmäksi!" ajatteli Salander, "hän panee

toimeen teokraattisen liikkeen meidän demokraattisessa maassamme.

Sen vuoksi me olemme kansanvallan perustaneetkin, että sitä vielä

puuttuisi! Mutta tuo narrimaisuus, jota hän tällä kertaa näyttelee,

on paljon suuremmoisempaa kuin hänen entiset päähänpistonsa;

toivottavasti se tällä kertaa on konkurssin edellä, eikä itse

konkurssitilassa, kun hän sen turviin pakenee! Mutta sitä se ei

sittenkään ole, muutoin hän ei maksaisi vanhoja velkojaan! Lopultakin

se on vain pelkkää ylpeyttä, hänellä kun on nyt toimeentulo; hänkin

tahtoo näytellä omaa osaansa ja kun hänellä ei ole muuta tekemistä,

on hän liittynyt johonkin lähetystointa harjoittavaan lahkoon ja

näyttelee apostolia!"

Wohlwend piti sillä välin todellakin jonkunlaisen saarnan, jota

Salander muuta ajatellessaan ei lainkaan kuullut. Tuo muutoin tyhjä

sanahelinä oli vain omiaan Salanderin tarkkaavaisuutta yhä enemmän

nukuttamaan ja puhujan kasvotkin häipyivät hänen ajatuksistaan,

aivankuin sumukerros olisi heidän välilleen kohonnut. Päästäkseen

selville, missä hän oikeastaan oli, silmäsi hän ylös ja näki

vastapäätään Myrrha neidin jonka surumielisesti välkkyvät silmät

katsoivat häneen ja jonka huulet aukenivat suloiseen hymyyn, kun

Salanderin hämmästyneet piirteet samalla muuttivat hänen ilmeensä.

Kun Salanderin lasi oli tyhjänä, tarttui Myrrha pulloon ja täytti

sen, jonka jälkeen Salander otti pullon ja samoin tarjosi hänelle.

Siinä toimessa antoi Salander lasinsa hiljaa kilahtaa Myrrhan lasiin,

juoden hänen terveydekseen, jolloin hänen kasvoilleen valahti

loiste nuorekkaasta onnentunteesta, saaden niiden rypyt eloisasti

väräjämään sekä vaikuttaen melkein kuin jonkunlainen hyväntahtoinen

hupsumaisuus. Wohlwend huomasi kohtauksen ja keskeytti puheensa.

"Seis!" sanoi hän, "meidän täytyy maljojen juontiin ottaa tilkka

parempaa!"

Hän meni ulos ja toi nyt pullon tokayeria, jonka kullankellertävä

kimmellys synnytti kohtuullisen Martti Salanderin sisällä hivelevän

lämmönvirtauksen ja sai hänen suuhunsa iloisia sanoja, joskaan

ei viisauden sanoja, sillä hänen puheensa oli tarkoitettu Myrrha

Glavicz'in ihanille korville, ilman että hän tiesi, mitä ne kuulivat

ja mikä niitä saattoi miellyttää ja kun, hänen omassa päässään häälyi

jotakin kuin kynttilä ilmanhengessä, ei hänen sanojensakaan yhteys ja

järkevyys ollut vallan tajuttavaa.

Sitä ei kuitenkaan huomattu, sillä Wohlwendin saarnan odottamaton

loppu ja Salanderin iloinen käytös synnyttivät jonkunlaista

hilpeyttä, niin että pojatkin kävivät äänekkäiksi. Siinä

äänten sorinassa ja lasien kilinässä valtasi Martin äkkiä halu

tuon kaunottaren takia kunnioittaa perhettä kutsumalla heidät

ajeluretkelle. Hän otti lehden muistikirjastaan ja kirjotti niille

ajurinpitäjille, joiden hevosia hän käytti tarpeisiinsa, sekä pyysi

lähettämään vaunut. Louis Wohlwend tuli mielihyvilleen ja selitti

juhlallisesti ottavansa kutsun vastaan sekä lähetti pojat viemään

kirjelippua kaupunginlähetille, joita seisoi lähimmässä kadunkulmassa.

Puolessa tunnissa tuli ajuri, ajaen esille hyvät, avonaiset vaunut;

toisen puolituntisen kuluttua olivat naiset valmiina ja hyvin

arvokkaasti kulki seurue nuo kolme rappua alas, ja sattui siinä niin

mukavasti, että talonomistaja, joka itse asiassa oli Salanderin

velkamies, seisoi alhaalla oven luona ja tervehti heitä, ja niinpä

sai Wohlwend, joka katseli ympärilleen kuin unkarilainen kylätuomari,

tänään päällepäätteeksi tilaisuuden rehennellä kapitalistin ja

suurkauppiaan ystävyydellä, ja suopeasti heilautti hän hattuaan.

Naisilla oli leveät sulkahatut ja kirjavat päällysvaatteet. Myrrhalla

se oli punaisesta harsosilkistä valkoisen pukunsa päällä. Molemmat

miehet olivat Louis pojan ottaneet keskelleen takaistuimelle ja

Georg istui ajurin rinnalla pukilla. Vuokrahevosiksi olivat hevoset

tarpeeksi raisut ja sirosti valjastetut ja niin ajeli Martti Salander

huoletonna kaupungin läpi ja jokainen joka hänet tunsi, katsoi hänen

jälkeensä, ilman että tämä itse sitä huomasi.

Eikä hän nähnyt Möni Wighartiakaan, joka seisoi eräällä paikalla,

kainalossaan tuo vanha keppinsä ja puhalsi juuri merenvahalopista

sikarinjäännöksen, pannakseen uuden tilalle, ja näytti hän siinä

seisoessaan yhtä vähän vanhentuneelta ja rapistuneelta kuin

keppinsäkään. Hänen luokseen oli pysähtynyt hetkiseksi juttelemaan

Martin vanha asianajaja, joka oli ottanut hatun käteensä ja

tuullutteli päätään, jonka ohuttukkaisuus oli hänelle hyödyksi näin

lämpimänä päivänä. Kumpikin katsoi vaunujen jälkeen.

"Siinähän menee Martti Salander eikä meitä näekään!" sanoi Wighart,

"mitähän väkeä hänellä on mukanaan?"

Kun asianajaja lornetin läpi katsottuaan oli ehtinyt nähdä

takaistuimella vielä näkyvissä olevat herrat, vastasi hän: "Se voi

olla vain hän -- arvatkaas, kuka?"

"Minulla ei ole aavistustakaan! Olen ollut neljä viikkoa kylpemässä

ja tulin vasta eilen illalla takaisin!"

"No, se ei ole kukaan muu kuin se entinen Schadenmüller & Kumpp.,

Louis Wohlwend!"

"Mitä sanotte! Kuinka se on mahdollista? Minä olisin pitänyt heitä

valepukuisena kiinalaisperheenä! Ja milloin se veitikka tänne on

tullut?"

"Jo hyvän aikaa sitten tuli herra Salander kerran luokseni ja kertoi

Wohlwendin ilmestyneen hänen luokseen sekä maksaneen lyhennystä

ensimäisestä aiheuttamastaan vahingosta, tiedättehän, siitä nuoruuden

aikuisesta takaussummasta, sekä luvanneen edelleenkin vuosittain

sitä lyhennellä. Hän tiedusteli, sopiko hänen vaaraa pelkäämättä

siihen suostua. Minä kehoitin häntä ottamaan, mitä hän suinkin voi

saada. Siitä myöhemmästä ja suuremmasta jutusta vapautti hän hänet

kokonaan. Minä en voinut hänelle mitään ohjeita antaa. Wohlwend on

nyt kerta kaikkiaan sellainen vanha velho omine höperyyksineen. Hän

on asettunut tänne asumaan ja kun hänelle lähetettiin verokaavake,

ilmoitti hän kunnanhuoneella kaikki omaisuussuhteensa ja osoitti

sääntöjen mukaisesti kaiken omaisuutensa olevan vaimon perintöä ja

selitti tahtovansa empimättä maksaa siitä, mikä mahdollisesti ei

ollut Unkarissa sekä siellä verotettu!"

"Ja nyt vie Salander hänet ajeluretkelle?"

"Taikka hän Salanderin, en niin tarkoin tiedä! Mutta joku kaunis

naikkonen istui vaunuissa, mikäli minä siinä kiiruussa kerkesin

nähdä!" lisäsi asianajaja, "kunhan vain ei paholainen rupeaisi

lopuksi tällä tavoin hiiriä pyydystämään?"

"Ei mitään vaaraa! Martti mestari olisi toki ennen alkanut, jos hän

kerta aikoisi sellaisiin kiviin kompastua! Mutta sittenkin on minulle

tuo tapaus, Vahingonjauhajan takaisintulo, katkera kuin väriomena.

Se kirottu veitikka kalmukkikuonoineen! Salanderin puujumala, kuten

hän häntä kerran nimitti, on siis taasen esillä! Salanderille ei

tosiaankaan olisi vahingoksi, vaikka hän vieläkin kerran saisi

kohtalaisen läksytyksen; jo tuon ijankaikkisen hutiloimisensa takia

sietäisi hänen saada pienonen nenäpiuvi! Ja kuitenkaan minä en sitä

hänelle soisi, hän on sentään kunnon mies!"

"Varmasti niin!" sanoi asianajaja ja puristi hyvästiksi herra

Wighartin kättä.

Martti, joka sai tällaiset kiitokset, ajoi sillä välin

Wohlwend-Glaviczin perheen kera muutamaan noin kahden tunnin päässä

olevaan hauskaan ulkoravintolaan, joka hyvän kestityksensä, kauniin

näköalansa ja varjoisain puistojensa takia oli hyvässä maineessa ja

paljon käytetty. Siellä viettivät he iltapäivän, juoden kahvia ja

tehden kävelyretkiä, joihin läheisen kuusimetsän puhtoiset jalkatiet

houkuttelivat. Väliin käveli Salander yhdessä valkoisiin puetun

Myrrhan kanssa vihreässä puolihämyssä ja kun tämä yksinään käveli,

näki Salander hänen, yksinäisten auringonsäteiden hipaisemana,

liikkuvan ja paljastavan synnynnäisen sulonsa, joka häneen palautui

niin pian kuin hän oli tilaisuudessa vapautumaan puuttuvan

kasvatuksen sijaan opetellusta maneeristaan.

Muuan tuttu taiteilija pysähtyi Salanderin rinnalle ja katsellen

tuon kauniin olennon jälkeen kysyi, mistä hän oli onkeensa sellaisen

kaunottaren saanut.

"Eikö totta, että siinä on kaunis nainen?" vastasi Salander

teennäisellä välinpitämättömyydellä.

"Sitäpä minäkin! Tuollaista ei joka päivä näe! Katsokaahan toki,

mimmoinen yksinkertainen sopusuhtaisuus, ilman komeilua, niin että

tuskin tietää missä se oikeastaan piilee, sillä muoto ja liikkeet

ovat sulaneet yhteen! Kuinka jalosti juoksevatkaan linjat niskasta

olkapäiden ja käsivarsien yli selkään ja lanteilta alas! Mistä hän on

peräisin?"

"Hän on tullut erään perheen mukana Unkarista, mutta hänen äitinsä

pitäisi olla vanhaa kreikkalaista pohjaa, kotoisin Tessaliasta."

"Hyvin uskottavaa! Ja vielä siinäkin tapauksessa harvinaisuus!

Toivotan paljon hauskuutta, herra Salander!"

Nuo taiteilijan ja tuntijan sanat synnyttivät omituisen kiihkon

Martin olemuksessa; ne saivat hänen sydämensä kovemmin sykkimään ja

silmänsä loistamaan, samalla kuin ne lamauttivat hänen askeleensa,

niin että hänen oli pakko istahtaa muutamalle metsikössä olevalle

penkille.

Mikä vahvistus hänen kauneudentunnolleen! Kuinka hänen uinuva

halunsa elostuikaan saada vielä hetkinen vaeltaa totisen kauneuden

loisteessa! Mutta lähestyvien äänien havauttamana ryhdisti hän

itsensä. Ne olivat Wohlwendejä, jotka etsivät häntä. Muuttuneena

kuin kummituksen nähnyt ja tuntien sydämessään hämmästyksen sekaista

ihmettelyä elämän rikkaudesta ja samalla vakavasti itseään hilliten

kulki hän heidän kanssaan takaisin puutarhaan, jonne oli illallinen

tilattu. Siellä pysytteli hän vaiteliaana Myrrhan sivulla ja antoi

Wohlwendin puhua. Tämä jakeli naisille ja pojilleen kaikenlaisia

opetuksia sekä yllätti väliin Salanderin odottamattomalla: "Eikö

olekin niin?", jonka ohessa hän tarkkaavasti tätä katseli.

Sillä välin kokoontui vielä muitakin vieraita, jotka tulivat ratsain

tai vaunuilla ja halusivat nauttia kauniista illasta. Niiden

joukossa oli sellaisia, jotka eivät Wohlwendia miellyttäneet, he kun

nähtävästi olivat hänen vanhoja velkojiaan. He eivät tosin häntä

tunteneet ja jos niin olisi ollutkin, niin ei siitä mitään olisi

ollut, sillä siellä liikkui monta liikemiestä, jotka kerran tai

useamminkin olivat saaneet maksaa, siitä silti häviämättä. Mutta se

ei nyt kerta ollut hänelle mieluista, varsinkin huomatessaan herrojen

alkavan ahkerasti silmäillä Myrrha neitiä, ja samasta syystä piti

Salanderkin sopivana lähteä. He antoivat siis valjastaa ja ajoivat

hämärän tullen pois.

Kun he saapuivat kaupunkiin, oli jo yö. Martti vei Wohlwendin perheen

heidän omalle kadulleen ja lähti sitten jalan kotiin, astellen

hitaasti, milloin allapäin, milloin katsellen korkeuteen, jossa

katujen yllä vetäytyi näkyviin tähti siellä, toinen täällä ja yhtä

vitkaan kuin tuo alhaalla käyskelevä mieskin. Vanha uskollinen Leena,

joka oli häntä odottanut, avasi ovet ja oli iloissaan herran tulosta,

saatuaan koko päivän olla yksin kotona.

"Oletteko te täällä tullut hyvin toimeen?" kysyi Salander, "luulenpa,

että teillä on käynyt vähän vaikeaksi!"

"Minullako? Silloinpa te tunnette minua huonosti, herra suurneuvos!

Minä olen täällä tehnyt mieleni mukaan. Päivälliseksi minulla oli

paksu pannukakku ja salatilautanen kuin heinäkuorma, seassa lämmintä

silavaa. Niin, herra suurneuvos, ja illalla minä keitin maitosoppaa

leivän ja pippurin kanssa, aivan niinkuin äitivainajani ennen, mistä

on jo pitkät ajat! Välillä olen minä puhdistanut kaikki messinkiset

kyökkikalut sekä lisäksi hakenut kellarista itselleni ylimääräisen

viinitilkan."

"Mitäpäs siinä!"

"Niin juuri, sitä viimevuotista viiniä, joka kesällä on niin poikaa

janoon. Mutta oletteko sitten illallistakin syönyt, herra suurneuvos?

Enkö minä saa laittaa teetä ja lisäksi jotain kylmää ruokaa?"

"En minä tarvitse yhtään mitään!"

"Yhteistunteen takia vain, sillä rouva siellä Soittolassa istuu

varmaankin vielä lastensa seurassa ja nauttii illallista! Lapsi

parat! Kuinkahan heidän lieneekin! Mutta eihän sitä juuri nuorina

välitetä, ja minun aasin kun pitikin heitä avustaa! Onneksi sille,

joka sen ajan on sivuuttanut, tarvitsematta enää levottomasta

sydämestään kärsiä!"

Martti ei kuunnellut enää ja palvelia sai mennä vuoteeseensa, Vasta

kun tämä oli mennyt huoneesta, tarkkasi hän sanoja: "Onnellinen se,

jonka sydän ei ole enää levoton."

Mutta niistä piittaamatta tarttui hän kynttilään ja meni

makuuhuoneeseen, jossa oli hiljaista kuin haudassa. Rouvan peilistä

heijastui kynttilänliekki, joka hänen käynnistään ja ilmanhengestä

levottomasti lepatti. Salander asettui peilin eteen ja alkoi

kynttilää koholla pitäen itseään tarkastella; mutta hänet valtasi

kammo ja hänestä oli aivankuin Maria olisi hänen olkapäänsä

yli vakavin silmin häntä katsonut ja kalveten hävinnyt. Mutta

levottomuudestaan harmistuneena meni hän vierashuoneeseen, jossa oli

suurempi hiottu peili, ja asettui sen eteen.

Martti Salander ei ollut koskaan ihaillut ulkomuotoaan paremmin

peilissä kuin kuvissakaan, joita hän ajan tavan mukaan oli tullut

ottaneeksi. Hän kävi nyt viidettäkymmentä viidettä ikävuottaan eikä

näyttänyt juuri sen vanhemmalta kuin useimmat ikätovereistaan, jotka

kutakuinkin säilyvät, mutta ei myöskään niin nuorelta kuin ne jotkut

onnelliset, jotka aina pysyvät neljänkymmenen kahden ikäisinä. Vaalea

ja vielä täyteläinen, melkeinpä tuuhea tukka oli harmaantunut käin

myöhäisen syksyn huurtamat tähkät, samoin myöskin käherä parta,

joka sitä paitsi arvatenkin peitti useamman kuin yhden suonikkaan

rypyn kaulassa ja alaleuassa, päättäen siitä mitä ylempänä kasvoilla

oli näkyvissä, joskin vienommin vivahduksin. Henkevää nuorekkuutta

ja hilpeää eloisuutta, jotka siitä huolimatta hänen kasvojaan ja

silmiään elostuttivat, ei hän itse voinut ymmärtää eikä minään pitää,

ja niin tuo öinen peilailu jäi tekemättä häneen mitään ilostuttavaa

vaikutusta.

"Olkoonpa!" sanoi hän, pannen kynttilän nopeasti pois ja heittäytyen

nojatuoliin, "olenhan sen tiennytkin, ja että minä vanhaksi mieheksi

olen sellainen veitikka, sehän ei suorastaan kuulu siihen asiaan,

joka mielessäni liikkuu. Vielä on minun puuhattava ja vaikutettava

ja vielä tarvitsen minä rintani täyteen kevätilmaa, joka sydämen

nuorentaa! -- Uskottomuudesta, Maria kulta, tässä ei arkipäiväisessä

tarkoituksessa ole puhettakaan! Paremmat miehet kuin minä ovat

elämäänsä kaunistaneet ja laajentaneet naisten ystävyydellä,

suhteilla, sanottakoon vaikka lemmellä; ja eikö hän jo edeltäpäin

nauranut, ja miten hupaisesti nauroikin, kun minä ensi kerran puhuin

tuosta kauniista Myrrhasta? Myrrha! Voineeko hän sietää minua ja

voineeko tai tahtoneeko tajuta, mitä hän saattaa minulle olla? Tässä

on pelissä kohtalo, joka päättyy niin tai näin! Minun asiani on

ohjata sitä järkevästi. Se on pian ratkaistu, jollei käy toiveitteni

mukaisesti -- ja jos käy, niin pysyy polku tasaisena ja aurinkoisena

eikä sillä kukaan kompastu!"

Hän vaipui suloisiin unelmiin, nauttien nuorekkaasta taipumuksestaan

tuohon harvinaiseen olentoon ja kuvitellen seurusteluaan hänen

kanssaan, mikä ihmisille tarjoaisi hauskan näytelmän, kaukana mistään

pahennuksen synnyttämisestä. Ja epämääräisessä tulevaisuudessa näki

hän Myrrhan elämän, vapautuneena niistä pelottavista siteistä, joihin

Salander nyt oli vangittuna, kulkevan säännöllistä juoksua edelleen

itsensä arvoisen miehen rinnalla.

Hänelle eivät hetkeksikään juolahtaneet mieleen onnettomat

tyttärensä, joiden lemmenunelmia hän niin selvästi, joskin

inhimillisesti osasi arvostella ja vielä vähemmän tuli hän

ajatelleeksi eroitusta heidän ja oman ikänsä välillä sekä vieläkin

vähemmän eroa omassa ja heidän silloisessa asemassaan. Ja yhäkin

vähemmän oli hänellä aavistusta siitä kuinka selvästi nyt ilmeni

etteivät tyttöpoloiset tuota ominaisuuttaan, kietoutua sellaisiin

"fixa ideoihin", olleet perineet keltään muulta kuin omalta isältään,

ja vihdoin kuinka tragikoomillisesti tämä seikka valaisi entisyyttä!

Ja edelleen jätti hän kokonaan huomioonottamatta, kuinka sellainen

järkevän ikämiehen ihanteellinen lemmensuhde tärkeimpänä seikkanaan

edellyttää harvinaisella hengellä varustettua naista, jota

vastoin hänellä Myrrhan sisällisestä olemuksesta ei vielä ollut

minkäänlaista käsitystä, ei edes kuviteltua. Ja tämä oli jälleen

sitä arveluttavampaa, kun se johti siihen, että tässäkin tuli

olemaan itsensä pettämisstä ja että tuo kaunis taipumus johtuikin

aistillisesta hurmautumisesta.

Tästä kaikesta ei tuo kunnon Martti Salander nykyisessä

sieluntilassaan ollut tietoinen, mutta yhtäkaikki se uinui hänessä

ja painoi mieltä, jos hän mitä ajatteli. Sen vuoksi nukahti hän,

vihdoin puolen yön tienoilla maata mennessään, sekavaan uneen, jonka

kestäessä mielikuvitus ajelehti ärtyneenä ympäri kuin kummitteleva

henki.

Aamulla heräsi hän raskain mielin ja sanoi huoaten: "Siinä sitä nyt

ollaan! Intohimo! Intohimo! Ah, hyvä Jumala, että sen on pitänytkin

minuun vielä tarttua!"

Ja niin piti hän tuota vanhan omantunnon aikaansaamaa meteliä

myöhäisen lemmenkevään puhkeamisena sekä kärsi lemmentuskia kuin

nuorukainen, mutta kuitenkin tuntien huolia kuin ainakin iäkäs isä,

joka omaisistaan huolehtien panee levolle ja huoaten näkee päivän

valkenevan.

Lisäksi hän lyhyessä ajassa ihmeekseen huomasi, kuinka hän ennen

tuota onnetonta seikkailua oli tuntenut itsensä nuoreksi ja kuinka

hänen nyt täytyi joka päivä ajatella ikäänsä, kun hänen sen sijaan ei

vielä koskaan ollut tarvinnut sitä unhottaa. Eikä tämä johtunut kai

yksistään tuosta kiusallisesta intohimosta, vaan että elämän meno oli

yleensä sellainen.

Kesän tekivät hetki hetkeltä yhä meluisammaksi, voisi sanoa

rikkaammaksi, lukemattomat suuremmat ja pienemmät juhlat,

juhlien valmistukset, yhteismatkat, yhdistysten toimeenpanemat

retket ja kaikenkarvaiset huvit, joita kesti aina syksyyn asti

ja kaikilla ilmansuunnilla; oli kuin koko kansa olisi kaikkien

mahdollisten tekosyiden nojalla ollut liikkeellä, kylittäin,

kaupunkilaiset naapuruksittain, joukottain vanhukset, jotka olivat

ehtineet viiden-, kuuden- ja seitsemänkymmenen vuoden ikään sekä

koulukunnittain ja liehuvin lipuin lapset, joista jokunen joukko

aina silloin tällöin leiriysi päiväpaisteeseen, kunnes opettajat

tulivat oluttuvista, jonne he pikapäiten olivat pistäytyneet.

Oloja tuntematon vieras olisi saattanut kysyä, että kuka tässä

maassa oikeastaan, ravintolaväkeä ehkä lukuunottamatta, kesällä

työtä teki, ajattelematta, että niitäkin oli vielä kylliksi, jotka

kotiin jäivät ja siellä jotakin puuhasivat ja että niistäkin, jotka

olivat liikkeellä, monet ennen ja jälkeen tekivät tarpeeksi työtä,

voidakseen sitten itselleen iloa hankkia.

Jos kuitenkin muistettiin valituksia huonoista ajoista ja kansan

yhä kasvavasta hädästä, niin eivät kotimaalaisetkaan käsittäneet,

mistä he huveihinsa ottivat kaiken rahan. Mutta katolilaiset

pyhiinvaeltajat, joita liikkui maallisten huviretkeilijäin joukossa,

olisivat saattaneet heille opettaa, että ennen aikaan ja suorastaan

juuri ahdinkojen aikana, vaeltelivat ja huvittelivat ihmiset vieläkin

enemmän.

Martti Salander oli muutoin tähän juhla- ja retkeilyintoon liittänyt

rehellisesti oman kortensa kaikkialla, missä saattoi levittää

isänmaallisia, kansanvalistus- ja edistysaatteita; sitten alkoi tuo

yhä lisääntyvä vauhti häntä huolettaa ja hän kehoitti kohtuuteen.

Nyt, jolloin juhlimisinto korkeimmillaan kuohui, muutti hän jälleen

mieltään. Hän ei tahtonut harmaantuvana vanhuksena uinua, vaan

lemmekkään nuoruudenkaipuun kiihoittamana yhtyi hän juhliviin

kansanjoukkoihin ja niin saattoi hänet nähdä siellä ja täällä

vellovien lippujen takana, napinlävessään juhlamerkki, käsivarressaan

silkkinauha tai ainakin alppiruusu hatussaan. Sillä tavoin luuli

hän nauttivansa isänmaan kukoistuksesta uudessa nuoruudessa ja

ajatuksissaan sijoitti hän sen, joka tämän uuden nuoruuden oli

tuonut, juhlapöydässä rinnalleen kunniasijalle, unhoittaen ne

huokaukset, joiden kera hän joka päivä levolle kävi.

"On sentään tosi lause", sanoi hän kerran itsekseen, "ainakin

ihanteelliseen rakkauteen nähden, tuo siivekäs: _l'amour est le vrai

recommenceur!_ Se saa vanhan tasavallankin silmissäni hyppimään kuin

kili!"

Ilta-aurinko, joka juuri tunki säteensä kysymyksessä olevaan

juhlasaliin, synnytti heijastuksen muutaman hänen edessään olevan,

punaisella viinillä vasta täytetyn suuren kunniamaljan kullatussa

sisäpinnassa, ja tuo kullanhehku loisti kuvaamattoman tenhoisasti

läpikuultavaan purppuranesteeseen.

Martti kiinnitti katseensa tuohon säkenöivään väriloistoon, joka

selkeältä taivaalta yhtäkkiä tullen ikäänkuin leimuava lakka

sinetöitsi hänen ajatuksensa. Maljasta lähtevä punertava kimmellys

sivusi hänen hehkuvia kasvojaankin, minkä huomasi muuan häntä

vastapäätä istuva miellyttävä nainen ja sanoi sen hänelle, kehoittaen

häntä pysymään hiljaa, hän kun näytti siinä asennossaan niin

kauniilta. Tyytyväisenä tästä imartelusta piti hän kasvojaan hetkisen

aivan rauhassa, kunnes loiste alkoi värjyä, samoin viini maljassa.

Sillä pitkä ja kapea pöytä sattui vavahtamaan pannen maljan sisällön

liikkeeseen.

Pöydän vavahtelu johtui siitä, että pari sivilipukuista

poliisiviranomaista, jotka vaativat muuatta juhlavierasta nousemaan

pöydästä ja seuraamaan heitä, kävivät miehen kieltäytyessä häneen

käsiksi ja pakoittivat hänet nousemaan, niinettä kevytrakenteinen

pöytä sai sysäyksen. Kalveten totteli mies ja seurasi heitä

alasluoduin silmin ja mahdollisimman salakähmää irroitellen mustasta

puvustaan eri koristuksia, rusetteja, nauharuusuja ja hopeisia tai

kullattuja embleemejä. Hän nimittäin ei ollut koristellut itseään

ainoastaan sen päiväisen juhlan yleisillä merkeillä, vaan myöskin

päivän kuluessa tekemiensä ystävyyssuhteiden johdosta vaihdetuilla

erityisillä seuramerkeillä.

Ainoastaan jotkut huomasivat tapauksen; niinpä Salanderkin, jonka

ohi miehen täytyi seuralaisineen kulkea ja hän kauhistui kovin,

nähdessään kuinka tuo onneton ilon kunniamerkkejä irroitteli ja

koetti varkain taskuihinsa työntää. Hänestä tuntui yhtä kamalalta,

kuin jos korkealta upseerilta rykmentin rintaman edessä olisi

riistetty miekka ja kunniamerkit.

Vasta miehen hävittyä levisi pöydässä huhu vangitsemisen syystä. Hän

oli hyvin tunnettu ja suosittu juhlissa kävijä sekä erään kukoistavan

liikkeen suurta luottamusta nauttiva isännöitsijä, aina pirteä ja

iloinen, minne tulikin; ainoastaan viime aikoina oli hänen toisinaan

huomattu milloin laulunrallatuksella kohoavaa huokausta tukehuttavan,

milloin sormin pöytää rummuttavan tai lasia äänekkäästi kilistellen

hajamielisyyttään peittävän. Sellaisia huomioita kerrottiin pöydässä,

kun oli kuultu, että hänen ollessaan poissa kotoa oli päästy perille

petoksista, joihin hän oli kietoutunut sekä samalla saatu selville,

kuinka hän siirtolaisasiamiehiltä oli tiedustellut laivavuoroja.

Kevytmielisyydessään ei hän ollut malttanut olla ennen pakoaan vielä

pikimmältään ottamatta osaa juhlaan, ikäänkuin saadakseen siitä

kauniin viimemuiston.

Häiriytynein mielin jätti Salander juhlan ja matkusti heti takaisin

Münsterburgiin. Syötyään puolisonsa kanssa illallisen otti hän

sanomalehden käteensä ja ensimäinen, minkä hän luki, oli uutinen

erään itäisessä Sveitsissä asuvan virkamiehen tekemistä, ilmi

tulleista kavalluksista; saman lehden lopussa oli tuoreimpana

uutisena kertomus erään kassanhoitajan karkaamisesta maan länsiosassa.

"Mikäs onnettomuuksien päivä tämä sitten onkaan?" huudahti hän

päätään pudistaen ja kertoi mitä hän itse oli juuri saanut juhlassa

nähdä.

"Se ei todellakaan ole valaliiton hengen mukaista!" jatkoi hän,

"mutta olen sentään iloinen, etteivät nämä surkeat tapaukset ole

meidän kanttonissamme sattuneet!"

"Luehan loppuun!" vastasi Maria, "lisälehdessä on vielä jotain

kaunista!"

Siitä lukikin Martti aivan oikein, että eräs aktuaari Schimmel oli

tänään vangittu epäiltynä useihin petoksiin sekä lahjojen ottamiseen.

"Tämähän herran nimessä alkaa käydä kovin liki!" sanoi

Salander, samalla kuin hän heitti lehden pois, "hänet minä olen

puoltolauseellani auttanut virkaansa. Tosin minä olen katunut sitä,

syystä että hän heti alkoi esiintyä suurisuisesti ja hävittömästi

sekä isänmaallisuudellaan kerskaillen; epärehellisenä minä en

häntä kuitenkaan pitänyt. Nyt muistan minä kuulleeni, kuinka sitä

kummasteltiin, että hän söi julkisissa ravintoloissa eikä kotona

vaimonsa ja lastensa luona, mikä hänelle oli muka liian huonoa! Siinä

sitä nyt sitten ollaan!"

Näiden kolkkojen tuulenpuuskien jälkeen pysyi loppuviikko rauhassa

sellaisilta harmillisuuksilta; muuan seitsemänsadan frangin kera

kadonnut nuori mies, josta vielä lauantaina oli yksinäinen uutinen

sanomalehdissä, ei herättänyt mitään huomiota. Sitä kiivaampana

puhkesi myrsky uudelleen heti seuraavana maanantaina, kun pari

liikettä johtajainsa väärinkäytösten ja epärehellisen johdon takia

joutuivat kukistumisen partaalle, vetäen joukon muita samaan

kadotukseen. Jos tässä oli syy rikasten ahneudessa, jotka jättivät

omaisuutensa leikkikaluksi sellaisten siveellisesti kehnojen miesten

näköjään onnekkaisiin käsiin, niin kohahti tiistaina ilmassa

sellaisten lähtöpassin saaneiden sielujen konsortiumi, jotka

esimiestensä kassojen avulla olivat harjoittaneet hyvin järjestettyä

pörssikeinottelua. Keskiviikkona astui turmionpilvelle muuan

rahastonhoitaja, joka tarkastusmiehillä oli joka vuosi luetuttanut

saman kasan palasiksi sahattuja ja muka raharulliksi käärittyjä

luudanvarsia. Torstaina oli erään liikkeenjohtajan vuoro, jolla oli

ollut tapana joka viikko asettaa viheriälle pöydälle pieni salkku

sekä salkulle nyrkkinsä, lausuen: "Hyvät herrat, tässä on kunniani

sekä tarpeelliset todisteet!" Omistajat kaakertelivat ympärillä kuin

rakastuneet ankat, kun kukaan ei uskaltanut vetää salkkua esiin

nyrkin alta tai edes sanoa: "Sallikaahan nähdä!" sillä he olivat

kuin taikauskoisia ja hän haritti nyrkistään kaksi sormea ulos aina

kun joku osoitti lähentelemisen halua. Kun hän katosi jäljettömiin,

jäi salkku pöydälle; se ei sisältänyt muuta kuin pitkän sarekkeen

numeroita, jotka oli vuoron perään pyyhitty yli mustalla, sinisellä

ja punaisella läkillä sekä lyijy- ja teräskynillä, aina ajan ja

tilaisuuden mukaan. Perjantaina esiintyi muuan kunnanvaltuutettu,

joka melkoisesta lehtikuusimetsästä saadut tulot oli lähetellyt

kaiken maailman arpajaisiin ja viimeisen vähän viinana juonut.

Lauantaina hukutti itsensä muuan seitsemän rikkaan orvon holhooja,

jättäen holhokkinsa köyhiksi. Sunnuntaina oli taas lepopäivä.

Mutta maanantaina alkoi tanssi uudestaan ja niin jatkui se useita

viikkoja edelleen, niin että usein kuuli palvelustyttöjen aamuisin

sanomalehtiä hakiessaan sekä niitä kadulla silmäillessään, samoinkuin

miestenkin aamulasiensa ääressä, huudahtelevan: "Taasen niillä on

yksi! Taasen yksi!"

Heränneiden ja lisääntyvien epäluulojen johdosta ryhdyttiin yhä

laajempiin tarkastuksiin ja erittäinkin saatettiin päivänvaloon

pienonen ryhmä keskiarvoisia ja alempia virkamiehiä, joille kaikille

oli ollut mahdotonta säilyttää haltuunsa uskottuja varoja ilman

niihin kajoamatta. Ja tuo onneton tauti levisi kautta koko maan,

uskonto- ja kielirajoista piittaamatta. Ainoastaan vuoristossa, jossa

tavat olivat pysyneet yksinkertaisempina ja raha oli harvinaisempaa,

ei siitä paljon kuultu.

Yhä uudestaan kummasteli ja mietti Martti Salander ja harkitsi tuon

surullisen tosiasian mahdollisuutta ja sitä ettei tuo ajan pahe

ollut pysähtynyt tasavallan rajoille, tasavallan, jonka henkistä ja

siveellistä edistystä hän niin uskollisesti oli avustanut. Se oli

kuitenkin jotakin toista kuin ne aineelliset liikekysymykset, joiden

takia hän kerran oli sanonut ihmisille totuuden.

Hän tunsi sydämessään vilpitöntä huolta, mikä hänelle oli sen kautta

hyödyksikin, että hän, jos tämä mielenahdistus maata mennessä

huokaukseksi purkautui, saattoi vaimolleen sanoa syyn siihen, jos

tämä sitä tiedusteli. Tosin tuo "kaunis intohimokin" painoi häntä

salaa, mutta toistaiseksi se ei enää uskaltanut esille tulla.