Seuraavana päivänä lähti Martti Salander ajoissa konttoriinsa,
korjatakseen sen mitä eilen oli mahdollisesti tullut laiminlyödyksi.
Kun hän oli tämän tehnyt sekä lukenut vasta tulleet kirjeet ja oli
juuri aikeissa päivän sanomalehteä katsella, saatettiin sisälle muuan
vieras, joka halusi häntä puhutella.
Muuan hyvin puettu, vierasmaalaiselta näyttävä mies seisoi suorana
keskellä huonetta. Hänellä oli tatarimaisesti leikattu parta,
pitkät, alasriippuvat ja kankeiksi suitut viikset ja vastaava leuan
ympärys. Tukka oli leikattu jokseenkin lyhyeksi, mutta silmäin
ympärystät sen sijaan ryppyiset, mikä saattoi johtua yhtähyvin
totutusta räpyttämisestä ja vilkuttamisesta kuin ijästäkin; kädessä
oli hänellä kiveräpartainen huopahattu, jaloissa polviin ulottuvat
kiiltosaappaat. Takki oli kiinni ja eräästä napinlävestä riippui
paksu kultaketju, joka vaaksan matkan alempana pujahti toisesta
lävestä takaisin sisälle.
Salander kysyi millä hän saattoi palvella.
"Vanha ystävä! Etkö tunne minua enää, Louis Wohlwendia?"
Salander tunsi äänen, vaikkei sillä ollutkaan kuin nimeksi sen
entistä kaikua, mutta sen avulla selkeni hänelle kuitenkin erityisiä
piirteitä noissa vanhentuneissa kasvoissa. Tänä hetkenä olisi hän
ennen ajatellut kuolemaakin kuin Wohlwendia ja täytyi hänen miettiä,
missä suhteessa hän oikeastaan oli tuohon mieheen. Hän tyytyi siis
katselemaan tätä, sanomatta mitään ja tarttumatta tämän ojennettuun
käteen. Wohlwend veti tuolin esille, istui siihen ja viittasi vanhaa
ystäväänsä istumaan jälleen pulpettinsa ääreen.
"Minä huomaan", alkoi hän uudelleen puhua, "että minun olisi pitänyt
ilmoittaa tuloni ja asiani, ettei olisi tarvinnut kompastua siihen
vanhaan juttuun, joka näyttää vielä välejämme häiritsevän. Sinä olet
tuon häviöön joutuneen Atlantin rannikkopankin maksuosoituksen takia
antanut minua kerran syyttä vainota, mutta luonnollisesti mitään
siitä kostumatta, sillä minä en voinut maksaa, mitä olin velkaa, siis
vieläkin vähemmän, mitä en ollut velkaa. Minulla oli siihen aikaan
tilaisuus erään kauppiaan puolesta tammisen astialautalähetyksen
kera matkustaa Unkariin, jossa minä sitten kiertelin ympäri maata,
toimin ilman voittoa hankkijana ja välittäjänä kaikilla mahdollisilla
kauppa-aloilla, olin tekemisissä puiden, viinin, villojen, vieläpä
sianharjastenkin kanssa. Sianharjasten takia jouduin minä Essekin
seuduilla Draun varrella muutaman mahtavan siankasvattajan luo,
joka mieltyi minuun. Hän kävi kauppaa myöskin muilla tuotteilla ja
koetti saada minua kirjanpitäjäksi tai liikkeen johtajaksi ja minä
jäinkin sinne. Kuten tiedät, olin minä yhä vielä naimaton, mutta sain
nyt tilaisuuden mennä avioliittoon. Isännälläni oli kaksi tytärtä,
kahdesta eri avioliitosta. Ensimäisestä avioliitosta oleva tuli
vaimokseni, ja etteivät molempain perintösuhteet sekaantuisi, vaan
kumpikin saisi, mitä hänelle oli tuleva, niin järjesti hän eläissään
omaisuutensa ja pani kummankin osan varmalle talletukselle. Nyt hän
on jo kuollut. Minä voin vaimoni tuloilla elää hyvin hänen kanssaan
ja säännöllisesti taloutta hoitaen vuosittain vähän säästääkin.
Kun jälkeen jäänyt maatila on edullisesti myyty, käy asemani ehkä
vieläkin paremmaksi. Ensimäinen mihin päätin käydä käsiksi, oli
luonnollisesti ryhtyä korvaamaan minun takiani kärsittyjä vahingoita,
joita mahdollisesti ei muutoin oltu sovitettu; ensimäisenä on se
koko summa, jonka sinä, vanha ystäväni Salander, ennen ensimäistä
Brasilian matkaasi minulle takasit. Minä aion oleskella täällä
pitempään. Luonnollisesti voin minä käyttää ainoastaan vaimoni
vuosituloista jääneitä säästöjä ja on minun niissä rajoissa
liikkuminen erityisiä maksuja suorittaessani. Lyhyesti, minä olen
tullut panemaan asiaa alulle!"
Hän veti esiin lompakon ja asetti muutamia seteleitä Martti
Salanderin pulpetille, jonka jälkeen hän jatkoi: "Tässä on
viisituhatta frangia! Olehan hyvä ja merkitse ne kirjoihin
ensimäisenä velanlyhennyksenä ja laske kohtuullinen korko koko
kuluneelta ajalta sekä samoin laske, jos niin tarvitaan, vähittäinen
kuoletusmaksu? Sillä minulla on kaksi poikaa, jotka nekin
kasvatukseensa kysyvät menoja."
Nyt vasta olikin Martti Salander hämillään. Jos Wohlwendin halu
maksaa oli todellinen, niin täytyi hänen, Salanderin, ottaa häntä
kohtaan ystävällisempi käytös, eikä hän kuitenkaan tiennyt edes
sitä, pitikö hänen ottaa rahat vastaan neuvottelematta asianajajansa
kanssa. Mutta jos Wohlwend sittenkin on ollut syytön tuohon
rannikkopankin juttuun, mikä kylläkin on hyvin mahdollista, niin
seisoi hän nyt hyvine aikomuksineen ja itse asiassa jo alkuunpantuine
suorituksineen kunnian miehenä hänen edessään eikä Salanderin niin
ollen tarvinnut häntä tylysti pois työntää.
Hän otti senvuoksi nuo viisi seteliä käteensä, silitti ne tasaisiksi
ja sanoi hiukan mietittyään: "Jos sinä tahdot hyvittää minulle sen
takaussumman, niin on se minulle vain mieluista; menetetyksi luullun
rahan voi aina kaksinkerroin hyvin käyttää! Koroksi minä ehdotan
neljää sadalta, laskettuna kymmeneltä vuodelta, siis määrä-ajalta,
jonka kuluttua velka vanhani, niin että me pääomalle ja kymmenen
vuoden korolle saamme pyöreän summan, joka ei enää muutu, siinä
tapauksessa että lyhennykset eivät jää suorittamatta! Nämä viisi
tuhatta olisivat siis ensimäisenä maksueränä puheenalaiselle
summalle!"
"Minä tunnen taasen vanhan kunnon ystäväni!" vastasi Louis Wohlwend
rehellisellä äänellä. "Korkokanta ja aika ovat ystävän tavoin
lasketut ja minä hyväksyn molemmat kiitollisuudella!"
"Minä kirjoitan sinulle väliaikaisen kuitin ja, koska se sinusta
ehkä on mieluisampaa, pidän myöhemmin itse huolta tarkemmasta
maksutodistuksesta, ettei minun tarvitse sitä kirjanpitäjälle uskoa."
"Aivan kuten tahdot! Kiitos vain vielä kerran!" vastasi Wohlwend,
ojentaen hänelle tunteellisesti kätensä. "Katsos, nyt minä voin
ilomielin pitää itseäni kotiinpalanneena, kun minä olen kotona
vanhimman nuoruudenystäväni kanssa tehnyt rauhan!"
Tuon rauhallisen keskustelun kuluessa, joka toi hänelle odottamatta
takaisin kauan sitten ansaitsemansa rahat, unhoitti Salander kaiken
sen mitä hän Wohlwendin takia oli kärsinyt ja mitä hän jo itse oli
hänestä puhunut. Hän pudisti ystävällisesti tämän kättä, kuten
ainakin hyväsydäminen mies, jonka sydämeltä kivi putoaa jakun
hän myöskin voi vanhasta vihankaunasta vapautua. Hän antoi tuon
puolittain aasialaiselta näyttävän ja jonkunlaista itse ottamaansa
helkkyvää saksanmurretta puhuvan Louisin olla oloissaan ja tämä
jäikin sinne loruilemaan aina päivällisaikaan saakka, kyseli kaikkea,
katseli tulevia ja meneviä liikehenkilöitä ja vaihteeksi taas
ylisteli Salanderin onnea. Ja kun tämä keskeytti työnsä, lähteäkseen
kotiin päivälliselle, tahtoi Wohlwend saattaa häntä kappaleen matkaa.
He tulivat muutaman hotellin luo, jossa herra Louis Wohlwend asui.
Tämä pysähtyi portille ja pidätti Salanderia.
"Tee minulle se palvelus ja tule ainoastaan hetkiseksi sisälle! Minä
haluaisin kovin mielelläni esittää sinulle perheeni, vaimoni, poikani
ja kälyni!"
"Mutta sehän saattaa helposti toistekin tapahtua! Nyt minua odotetaan
syömään!" pyyteli Salander anteeksi.
"Ymmärrähän nyt!" tiukkasi Wohlwend, "minun pitäisi huomenna
aikaisin mennä heidän kanssaan Rigille, näyttääkseni heille hiukan
ihanuuksiamme! Ja muutakinhan siihen väliin voi tulla! Vain
hetkiseksi!"
Lyhentääkseen mitä nyt kerta ei voinut välttää, salli Salander
työntää itsensä portaita ylös ja huomasi olevansa muutamassa
salonkimaisessa huoneessa vastapäätä kahta muhkeaa naista, joiden
kauneus oli erilainen, mutta muukalaismaisuus yhtäläinen, samoinkuin
käytös ja matkapuvutkin.
"Tämä se nyt siis on vanha ystäväni Martti Salander!" ilmoitti hän
heille, ja häneen kääntyen: "Tämä on vaimoni Alexandra Wohlwend,
syntyjään Glavicz! Tämä hänen sisarensa neiti Myrrha Glavicz ja nämä
poikani Georg ja Louis!"
Nämä tervehtivät häntä kunnioittavasti, joskin hiukan kömpelösti ja
hän tarjosi heille kaikille kätensä sekä tiedusteli yhtä ja toista
matkasta, jonka he olivat tehneet, ja sen semmoista. Silläaikaa oli
Wohlwend pujahtanut ulos, mutta tuli kohta takaisin.
"No, vanha ystävä, sinä kunnioitat meitä nyt syömällä kanssamme!
Minä lähetin palvelian kotiisi ilmoittamaan, että sinä olet meidän
luonamme eikä missään hukassa!"
"Mutta, ystävä hyvä, se ei sittenkään käy laatuun!" arveli Salander
vastaan ponnistellen. Se ei kuitenkaan auttanut mitään ja hän myöntyi.
Kesti neljännestunnin, ennenkuin soitettiin ruualle, eikä keskustelu
tahtonut juuri luistaa, vallankaan kun Wohlwend ei jutteluun ottanut
osaa. Mutta Salanderille ei tullut ikävä, kun hän teeskentelemättä
katseli noita vieraita ihmisiä.
Kun vihdoinkin käytiin pöytään, sai hän taluttaa rouva Wohlwendin
sisarta sekä istua hänen rinnalleen.
"Varo itseäsi!" sanoi Wohlwend piloillaan, "hänen suonissaan
virtaa todennäköisesti helleeniläistä verta. Minun appi vainajani
on aikoinaan tuonut hänen äitinsä Mustanmeren rannoilta ja heidän
esi-isiensä pitäisi Tessaliasta tulleen sinne."
Martti silmäili tuota rinnallaan olevaa hiljaista naapuria, joka
nyt oli vallan lähellä häntä. Hän näki pari loistavaa silmää, jotka
ikäänkuin välinpitämättömässä surussa olivat kääntyneet häntä kohti,
ja tumman tukkalaitteen alta näki hän juontuvan alas moitteettomat
otsan ja nenän ääriviivat sekä täyteläisten huulten alla
pyöristyvän mitä somimman leuan, kaikki kuin vanhan kreikkalaisen
naisenpääreseptin mukaan.
Salander tunsi kutkuttavaa mielihyvää istuessaan tuon harvinaisen
kauneuden lähellä ja kun Wohlwend oli tuottanut sampanjaa ja hän
nauttinut sitä pari lasia, oli hänestä kuin hän olisi keksinyt uuden
maanosan tai uuden prinsiipin, lyhyesti, löytänyt Kolumbuksen munan.
Pöydässä olleet vieraat olivat jo kaikki jättäneet ruokasalin ja
useimmat heistä olivat ohimennessään heittäneet silmäyksen tuohon
Martin rinnalla istuvaan kaunottareen. Nyt tuli muuan viinuri
ja ehdotti sampanjan ääressä vielä istuvalle herrasväelle, että
juomavehkeet kannettaisiin viereiseen huoneeseen, kun salissa taas
parin tunnin perästä syötäisiin ja pöytä oli uudelleen katettava.
Samalla nosti hän pullon jäähdytysastiasta ja katsoi sitä, mutta se
oli tyhjä.
Tämä sekä pullon että viinurin töykeys herätti Salanderin hänen
unelmaisesta tilastaan. Hän nousi ylös ja hylkäsi päättävästi
Wohlwendin tyrkyttävän esityksen, että seurattaisiin viinurin
ehdotusta.
"No niin, vanha ystävä!" sanoi Louis Wohlwend, "siis toisella kertaa!
Minä toivon, että me opimme jälleen toisiamme ymmärtämään! Ystävyys
ei ole mitään huonoimpia ihanteita, vallankin kun se on vanhaa lajia,
kuten hyvä viini!"
Salanderista, joka taasen oli kokonaan valveilla, ei vertaus tosin
ollut sattuva, hyvin vanhaa viiniä kun ei enää nykyään arvosteltu
niin korkealle kuin ennen. Hän jätti kuitenkin muistutuksen tekemättä
ja kiiruhti sanomaan hyvästi noille hänen ympärillään piirissä
seisoville henkilöille. Viimeinen oli neiti Myrrha Glavicz, jolla oli
suonissaan kreikkalaista verta ja joka seisoi hänen takanaan; hän
etsi häntä väärältä paikalta, kääntyi sekaannuksessaan ympäri ja oli
vähällä liukahtaa, ennenkuin oli tilaisuudessa tuolle vaiteliaalle
naiselle kätensä ojentamaan ja lähtemään.
"Hän teki saman vaikutuksen kuin vanhan Hellaan sinisen taivaan
äänettömyys!" ajatteli hän nopein askelin katuja pitkin
kiiruhtaessaan.
"Kauneus on sentään, herra nähköön, ihana asia, oikein semmoinen
klassillinen kauneus!" ja ajatuksissaan löi hän näppiä, niin että
pari vastaantulijaa katsoi kummissaan hänen jälkeensä.
"Mikäs vieras se oli, jonka kanssa sinä olet hotellissa syönyt?"
uteli Maria rouva, jonka luokse hän hetkiseksi pistäysi.
"Eikö sitä sinulle sanottu?" kysyi Martti hämillään.
"Pitäisihän se sinun tietää, kun kerta annoit ilmoittaa, ettet tulisi
kotiin, vaan söisit siellä!"
"En minä suinkaan ole antanut ilmoittaa, vaan hän sen tietämättäni
teki!"
"Kuka hän?"
"Jahaa! No, arvaa -- Louis Wohlwend!"
"Sekö siellä? Ja sinä olet hänen kanssaan syönyt?"
Rouva Salander oli kankeana hämmästyksestä, mikä ei suinkaan ollut
iloisinta laatua.
"Elä nyt niin kovin säikähdä! Ajattelehan, että hän tahtoo maksaa sen
takaussumman korkoineen ja toi minulle aluksi viisituhatta frangia!"
"Toivoisin, että maa olisi hänet rahoineen niellyt! Jollei niillä
rahoilla olisi syrjätarkoitusta, niin ei hän olisi niitä tuonut! Ja
sitten sinä heti taasen olet ruvennut ystävyyteen hänen kanssaan?"
"Ei juuri sitäkään! Mutta elä nyt, Maria kulta, ole noin kummallinen!
Minä siinä en voi nähdä mitään muuta kuin että hän tahtoo hyvittää
sen vahingon, nyt kun hän voi."
"Voi sinua, ja minä kun en voi mitään muuta siinä huomata kuin että
hän on tullut kolmannen kerran sinut puhdistamaan!"
"Se ei olisi hänelle enää tarpeellista! Eikä hän toki ole koskaan
sellainen lurjus ollut, että hän, joka on rikkaissa naimisissa,
pelkästä petkutuksen harrastuksesta maksaisi vanhan velan, voidakseen
käyttää sitä syöttinä uuteen pyydystykseen. Ja sitten, eihän hän nyt
toki vaimoineen ja lapsineen olisi sitä varten tänne tullut!"
"Taivasten tekijä! Vaimo ja lapsia! Ne mahtaa olla kaunista väkeä!"
"Kaunistako? Näkisitpä vain kerran, niin ihmettelisit! Rouva itse
minusta tosin ei tuntunut erikoisen hienolta, vaan hän onkin sen
takia huomattava, että hänellä on nuorempi sisar, eräs Myrrha
neiti, jota minun täytyi katsella! Antigone, sanon minä, Nausikaa,
kaunis Helena itse, sanoisin minä, jollei hän näyttäisi siksi liian
hurskaalta!"
Vasta nyt huomasi Maria rouva selvemmin miehensä innostuksen, hänen
keveän punastumisensa ja silmiensä loisteen. Tässä harvinaisessa
vanhan miehen kauneudenihailussaan näytti hän niin herttaisen
koomilliselta, että Marian täytyi sydämellisesti nauraa ja katsella
häntä kasvavalla iloisuudella.
"Se on ihan totta!" huudahti mies vilpittömästi, luullen Marian
nauravan sen takia, ettei hän uskonut häntä ja aavistamatta, että
tämän ilonaihe oli jalompaa laatua. Ja kun Maria yhä lystikkäämpänä
katseli häntä, lausui hän kärsimättömästi: "Oh, mitäs sitä
kannattaakaan sinun kanssasi yrittää!" ja lähti tiehensä.
"Sitä kunnon Marttia!" ajatteli rouva tuolinselkämykseen nojaten ja
kätensä hetkiseksi ristiin laskien, "hän ei muuksi muutu ennenkuin
kuolee! Aina saa hän jonkun uuden pääsiäisjäniksen kierrokseensa,
kun luulee sen jo olevaan lopussa! Nyt hän on jälleen tekemisissä
kreikkalaiskauneuden kanssa, kuten hän sitä ennen vanhaan nimitti;
piakkoin kai tulee kysymykseen Odysseia, jonka me jo kerran luimme
läpi. No niin, hän on aina johonkin innostunut ja aina käsinä
jossakin puuhassa ja silloinpa hänen ei tarvitse keilaa heittää!"
Tämän suosiollisen kuvauksen esine oli sillä välin jo matkalla
liiketaloonsa, jonne hän astui toisen mielialan valtaamana kuin mitä
oli ollut sinne äsken tullessaan. Vasta kadulla tuli hän ajatelleeksi
vaimonsa herttaista käytöstä, josta vuosien ruosteen alta tämän
sisäinen nuoruus siinä määrin herttaisemmin esiin kimmelsi, missä
määrin tuo tapaus oli ollut laatuaan uusi.
Se vähäinen harmi, jota hän hänen naurunsa johdosta oli tuntenut,
hävisi huomaamatta. "Kuka olisi ajatellut", tuumi hän itsekseen,
"että tuo kunnon Maria, jonka minä niin hyvin tunnen, kykenisi
tuollaisessa tapauksessa näyttämään niin soman herttaista mieltä!
Koskaan en ole häntä sellaisena nähnyt! Tässä tapauksessa ei
todellakaan voi sanoa, että ihminen yhä muuttuu kunnes hän kuolee!
Aina kun vähimmin sitä ajattelee, esiintyy hän uudessa valossa!
Todellakin, kun hän tässä suhteessa pysyy aina samana, niin ei voi
sanoa hänen muuttuvan!"
Mutta kumpikaan ei muistanut mitään siitä keskustelusta, joka heillä
eilen illalla ennen maatapanoaan oli ollut tyttäristään ja mitä
he ihmiselämän oikullisista ja selittämättömistä ilmiöistä olivat
lausuneet.