Ajan oloon tuli Martti Salanderista monitoiminen mies sekä
neuvostossa että sen ulkopuolella ja joutui hän puolue-elämän
huojunnassa ja vaatimusten risteilyssä seisomaan kuin pyörretuulen
keskessä, kun kaikki tahtoivat vetää häntä puolelleen.
Taistelu kävi nyt etupäässä kysymyksestä, oliko Sveitsin uusimman
kansanvallan pohjalla pantava toimeen yhteiskunnallisia mullistuksia,
se on, voitaisiinko kansalle väittää, että tämä oli ollut sen oma
tahto ja tarkoitus. Tämän kysymyksen johdosta syntyi puolueoloissa
vähäisiä siirtymisiä ja muutoksia, samalla kuin yhteinen kansa
vieraana, epäselvänä massana pysyi vaiti.
Salander kulki keskitietä, välttäen kosketusta yhteiskunnallisten
mullistusten kanssa ja sitä vastoin harrastaen olojen huojentamista
ja parantamista sosialiseeraamalla kaikki mahdolliset seikat niiden
entisessä muodossaan; näin tuli hän ottaneeksi katsantokannan, jota
vastaan hän vielä jokunen aika sitten oli taistellut, mutta jonka sen
silloiset kannattajat olivat kuitenkin jo valmiit voitettuna kantana
hylkäämään.
Sillä välin nämäkin ottivat vastaan kaiken tarjona olevan, aluksi
vähitellen ja tarpeelliseksi harjoitukseksi. Sama tuuli puhalteli
kuntien ja valtioliitonkin keskuudessa, kaikkialla tehtiin päätöksiä
menoista avustus- tai kulttuuritarpeisiin; Martti Salander oli
taasen väsymättä mukana puuhaamassa ja uusia keksinnöltä käytäntöön
panemassa.
Vävypojat toimittivat hänelle toisinaan apulaisen virkaa,
levittämällä hänen kannattamiaan aatteita kansan keskuuteen
kaikkialla missä he liikkuivat, sielläkin missä kukaan ei ollut
ajatellut parannuksien ilmaiseksi tapahtuvan, mutta jotka nyt sentään
rupesivat välttämättömiltä näyttämään.
Marialle teki erittäin hyvää Martin tyytyväisyys, jolla hän työstään
nautti. Eräänä päivänä löysi hän Martin vanhan takin taskusta sen
muistikirjan, johon oli kirjoitettu otteet valtion kulunkiarvioista
ja laskuista.
"Etkö sinä ole kaivannut tätä kirjaa?" kysyi hän, näyttäen sitä
miehelleen; "se oli sen vanhan mustan takkisi taskussa, jota sinä et
ole enää vuoteen päälläsi pitänyt."
Salander katseli kirjaa.
"Hm! tosiaankaan minä en ole sitä kaivannut! Minä en sitä enää
niin välttämättömästi tarvitsekaan; sillä ensinnäkin ovat ne asiat
minulla nyt selvempänä ja toiseksi tullevat ne piakkoin pakosta
syrjäytettäviksi. Syrjäytettäviksi, se on oikeastaan paha sana,
jonka salaiset sosialistit ottavat hampaisiinsa, kun he rauhallisen
kainosti tahtovat ilmaista, minne he tähtäävät. Että jonkunlainen
syrjäyttäminen tapahtuisi, tullaan silloin sanomaan, sitähän ei
tarvinnut epäilläkään, sehän oli muka vain ajan kysymys!"
"Mutta mitä sinä oikeastaan tarkoitat tuolla?"
"Minäkö? Katsohan, minä tarkoitan suunnilleen tätä: Ajan väkevän
edistyksen takia kasvavat menot kaikin puolin niin tuntuvasti,
että tulot eivät niitä enää peitä; jos esimerkiksi kunnat
tahtovat asian mukaisesti suorittaa heille asetetut tehtävät,
niin rasittuvat he liiaksi ja valtion, tahtoo sanoa, kanttonin on
niitä autettava ja jätettävä osa tulojaan perimättä. Mutta kun
kanttoneillakin on suoritettavana lisääntyneitä tehtäviä eivätkä
verot voi loppumattomiin lisääntyä, niin on niiden käännyttävä
liiton puoleen, jonka täytyy suostua antamaan riittävää apua, jos se
mielii omat korkeammat velvollisuutensa täyttää. Liiton tulot eivät
taasen vuorostaan ole tyhjentymättömät ja yhtä rintaa lisääntyvät
sen omatkin tavanmukaiset menot. Siis on meidän koetettava avata
sille uusia lähteitä ja hankittava varoja, joita se kaikkeen tähän
tarvitsee."
"Sepäs oli koko pitkä ketju!" nauroi Maria; "hyvin hauskaa ja
viekasta samalla, mikäli minä ymmärrän! Tai teemme me kuten mies,
joka koko päivän pistelee rahakukkaroaan taskusta toiseen, siten
kuvitellen omistavansa satoja rahakukkarolta sekä ostaen kaikkea mitä
haluaa. Eikö ole niin?"
"Ei varsin, rakkaani! En voi sitä nyt sinulle lähemmin selittää, ne
ovat seikkoja, jotka kuuluvat kansantalouteen!"
Mutta hänen mielialansa oli kansansivistys; se kävi hänelle
todellisesta elämänurasta, jonka hyväksi työskentelemällä hän sanoi
täytyvänsä korvata entisen koulun palveluksesta luopumisensa. Pyhässä
innostuksessaan joutui hän tietämättään muistuttamaan juutalaisia
rihkamakauppiaita, jotka tavaralleen asettavat niin korkean hinnan,
että he tinkimisen uhallakin ovat varmat kohtuullisesta hinnasta.
Mutta ihanne, jonka hyväksi hän työskenteli, oli hänessä niin
lujassa, että hän kuitenkin vakavasti uskoi saavuttavansa nuo korkeat
päämäärät. Jokaiselle oikulle, joita lakkaamatta sukelsi esiin,
omisti hän huomionsa, auttoi niitä siliteltäessä ja hyväksyttävään
asuun kehiteltäessä sekä edusti niitä sitten kaikella käytettävänään
olevalla vaikutusvallalla niissä tarkastusvirastoissa, joissa
hänkin oli jäsenenä, yhdistyksissä sekä joka tilaisuudessa Suuressa
Neuvostossa.
"Toivon saavani toki vielä nähdä", sanoi hän eräänä päivänä
vaimolleen, "ettei yksikään nuorukaisistamme kaupungissa eikä
maalla pääse vapaaksi valtiollisesta kouluutuksesta ennen
kahdennettakymmentä ikävuottaan!"
"Mitä heidän sitten tulee niin kauan tehdä?"
"Oppia ja yhä oppia! Harjoitella ja taasen harjoitella! Ajattelehan
vain, kuinka suuresti aineet lisääntyvät! Kun ensin olemme saaneet
aikaan, että jokapäiväinen koulunkäynti kestää viidenteentoista
ikävuoteen sekä yleinen sekundaariopetus on toimeen pantu, niin
alkaa jatko-opetus matemaattisissa aineissa, ainekirjoituksessa,
eläintieteessä ja terveydenhoidossa, laajemmassa maantiedossa sekä
historiassa. Yhtämittainen kehitys voimistelussa ja sotilaallisissa
harjoituksissa on jo määrätty, mutta niitäkin on ruvettava paremmin
harrastamaan, vallankin on ampumaharjoituksia pantava aikaisemmin ja
lukuisammin toimeen. Itsestään selvää on, että kaiken tämän ohella
jatkuvasti harrastetaan laulua ja soittoa, jälkimäistä sikäli kuin
kussakin kunnassa on tarpeeksi poikia, jotka puhallussoittimien,
noiden tähänastisen kansansoiton kannattajain, käyttämiseen ovat --"
"Tuo, Jumalan kiitos, miellyttää minua parhaiten!" keskeytti Maria
miehensä puheen ja kävelyn pitkin huonetta. Lausuen: "Kuinka niin?"
jäi tämä paikalleen seisomaan.
"No niin, kun te ensinnä olette tuon kunnon kansan eläintieteellänne
ja säännöllisellä terveydenhoidollanne tehneet yhdeksi ainoaksi
hypokondrikoksi, niin saattaa kansanmusiikki sen jälleen iloiseksi
tehdä! Ja niin se taiteen demokratiseerautuminen, josta sinä silloin
-- muistatko? -- lastemme häissä puhuit, näyttää hyvää tekevän
vaikutuksensa yhä enemmän toteen! Mutta jatkahan mieluummin edelleen"!
"Minä olen pian lopussa! Kun nuorukaiset lähenevät kahdettakymmentä
vuottaan, ollessaan esimerkiksi kahdeksannellatoista, saavat he
kouluutusta kansalaiselle kuuluvassa valtiotiedossa. Jokapäiväisessä
koulussa ovat he jo poikasina pikimmältään tutustuneet
perustuslakeihin, mutta pintapuolisempien päässä se on ehtinyt jo
vaalistua. Se verestetään siis voimakkaasti vielä kerran ja lopuksi
selvitetään sitten koko lainsäädännön ala ennenkuin he pääsevät
osallisiksi kansalaisen oikeuksista ja velvollisuuksista. Luulisinpä
olevan kylliksi asioita täyttämään yhden ajanjakson! Vaikeata se
alussa lienee, saada se säännöllisesti ja pysyvästi käymään, mutta
käydä sen kuitenkin täytyy, jolleivät itse laitkin ivaksi muutu! Minä
olen vielä unhottanut, että tämän ohessa jokaisen pojan on opittava
valmistamaan itselleen yksinkertainen pöytä tai tuoli ja että tätäkin
varten on ajateltava joku laitos!"
"Viimeksi mainittu on hyvä asia, se on hillitsevä meidän
runsaslukuisen käsityöläisluokkamme ylimielisyyttä! Kirves talossa
säästää puuseppää!" huomautti Maria rouva.
Martti näytti yhtä arvoitukselliselta kuin vaimonsakin, hän kun ei
tiennyt mitä toinen tarkoitti, sillä mainittu käsityöläisten luokka
eli juuri ahdingossa.
"Esitykseni ei näytä kaikin paikoin saavan sinun hyväksymistäsi!"
sanoi Martti ja pysähtyi uudelleen hänen eteensä. "Sinusta on siinä
liian paljon, eikö totta?"
Mutta vakavin ilmein ja tutkivasti mieheensä katsoen vastasi Maria:
"Ei, ukko kulta! Minun mielestäni päinvastoin ohjelmasta puuttuu
vielä jotakin melkoisen tärkeää, mutta joka kenties ei siihen
kuulukaan, vaan vaatii erikoisen päätöksen. Unhottaa tai sivuuttaa
sitä toki ei ole voitu!"
"Mitähän se sitten olisi? Ehkä pakollinen keittokoulu valtion ja
kunnan kustannuksella? Mutta se kuuluu tyttöjen kasvatusohjelmaan,
joka myöskin on otettu tarkastettavaksi. Sinut epäilemättä kutsutaan
asianomaiseen naiskomissiooniin etkä kai minun puolisonani tule siitä
kieltäytymään!"
"Tuota kaikkea minä en tarkoittanut! Minä tarkoitan sitä peloittavaa
sotaretkeä, joka sveitsiläisten täytyy tehdä Aasiaan tai Afrikaan,
hankkiakseen orjia tai paremminkin valloittaakseen maan, josta niitä
saadaan. Sillä kuka ilman orjalaitosta auttaa köyhempiä talonpoikia
peltotöissä ja kuka elättää kouluakäypiä nuorukaisia? Vai tahdotteko
te maksaa niille palkkaa, kunnes he ovat kahdenkymmenen vanhoja,
jolloin he osaavat kaikkea muuta paitsi työtä tehdä, pöydän ja tuolin
nikkaroimista lukuunottamatta?"
"Mutta, Maria, mitä tämä nyt on?" sanoi Martti punastuvin otsin;
"sinähän vastaat tänään minun kunnioittavaan luottamukseeni pelkällä
katkeralla ivalla!"
"Anteeksi, Martti! En minä ole katkeramielinen, tiedänhän minä,
kuinka mielevä sinä kaikessa olet! Minua vain hiukan surettaa, kun
tiedän sinun purjehtivan suurta pettymystä kohti ja sitä ei meidän
ijällämme kestä enää niin keveästi kuin nuorempana!"
"Meidän ijällämme? Miksi me olisimme vanhoja, jollemme tahdo sitä
olla? Ja mitä noihin harhaluuloihin tulee, niin ei niistä ole
taikaa senkään vertaa kuin saippuakuplista, jotka nenäämme vasten
räjähtävät!"
Tämän sanoi hän enemmän leikillään, hälventääkseen vaimonsa vakavaksi
käynyttä sävyä, joka ei tuntunut hänestä mukavalta. Sillä laajennetun
opetuslaitoksen lukuisain vastustajain joukossa ei ollut vielä
ainoakaan mies uskaltanut sillä tavoin mieltään ilmaista.
"Jättäkäämme nyt nämä jutut, jotka eivät sinua huvita", alkoi hän
uudelleen puheen, "ja puhukaamme lapsista, joiden häistä sinä
äsken muistutit. Minun piti sinulta jo kerran kysyä, miksei niitä
nuoria rouvia saa enää koskaan nähdä. Vai onko niistä jompikumpi
minun poissa ollessani täällä käynyt? Alussa tapasivat he miehiään
kaupunkiin saattaessaan mielellään täällä meidän luonamme toisensa,
mutta sitäkään ei ole enää pitkiin aikoihin tapahtunut."
Maria Salander kävi vieläkin vakavammaksi kuin mitä hän oli ollut,
mutta sanoi ainoastaan: "En tiedä mitä se merkitsee, kummastuttaa
se vain minuakin. Heidän niukoista kirjelappusistaan ei ole enää
pitkiin aikoihin voinut päättää mitään. Ajattelin että sinä tietäisit
enemmän, kun näet seurustelet vävypoikain kanssa, joita täällä näkee
vieläkin harvemmin."
"Se on minulta jäänyt! Minä käytin tuttavallisesti heidän
virkapiireissään suorittamia palveluksiaan hyväkseni, mutta
huomattuani heidän sen yhteydessä harjoittavan liian paljon
turhanaikaisuutta ja käyttävän jokaista vähäpätöistä seikkaa
matkustukseen ja huvitteluun, katsoin minä appiukkona
velvollisuudekseni lopettaa tällaisen seurustelun. Muutoin kaikki
ilman moitteita, sillä ovathan he vielä nuoria!"
Rouva Salander huokasi hiukan nyt vasta, sanoessaan tietävänsä
sentään jotain enemmän kuin miehensä, vaikkeikaan mitään
huomattavampaa, eikä tahtovansa sitä salata. Hän jatkoi siis:
"Puoleen vuoteen eivät Setti eikä Netti ole enää olleet täällä;
luotettavalta taholta olen minä sentään kuullut, etteivät he ole
toisiaan toista vuoteen enää nähneet, että he lisäksi näyttävät
välttävän toisiaan mikäli voivat, jota vastoin he avioliittonsa ensi
aikoina tapasivat toisiaan kerta viikossa, milloin Soittolassa,
milloin Lindenbergissä. Mitä tämä nyt siis on? Mitä on tapahtunut?
Minä sitä en tiedä eikä sitä kukaan sano tietävänsä!"
"Ehkä se on vain lapsimaisuutta", arveli Salander tavallaan
hämmästyneenä, "ehkä sentään enemmänkin!" lisäsi hän hetken
mietittyään; "lopulta on se kaksoishoure, jonka vallassa he olivat,
muuttunut toiseksi, ideaksi tai ovat he saaneet uuden, kun ei heillä
itsellään ole vielä lasta!"
"Ehkä, ja oikeastaan se olisikin onni, jolleivät he yleensä lapsia
saisikaan", vastasi rouva. "Minut tahtoo vallata aavistus, kuin jos
jotakin olisi epäkunnossa eivätkä tytöt uskaltaisi meille sydäntään
avata, minulle nimittäin, kun he kerta ovat vain omaa tahtoaan
noudattaneet."
"Siinä tapauksessa olisi sentään koetettava päästä siitä selville
sekä autettava heitä!"
"Sitä minä olen jo ajatellut; mutta kuinka se on tapahtuva ilman
ettei se enemmän vahingoita kuin hyödytä?"
"Minä luulen olevan yksinkertaisinta jonakin kauniina päivänä
hämmästyttää heitä molempia vierailullamme, jonka me olemme
heille velkaakin. Kun me kauniilla ilmalla aamujunassa menemme
Unterlaubiin, kävelemme Settin luo ja vietämme siellä tunnin tai
pari, niin huomaamme suunnilleen kuinka siellä on laita ja onko
jotakin huomattavaa. Sitten ajamme poikkirataa myöten Lindenbergiin
sekä vaadimme Settin lähtemään kanssamme Nettin luo. Saammehan
sitten nähdä, tekeekö hän sen vai mitä hän sanoo sekä mitä edelleen
tapahtuu. Illalla olemme mukavasti täällä jälleen."
Rouva Salanderille oli tämä ehdotus tervetulleempi, samoinkuin hänen
huolensakin oli syvempi, kuin mitä hänestä saattoi arvata; Mutta sen
vuoksipa he eivät matkaa viivytelleetkään. Muutamana päivänä vähän
sen jälkeen matkustivat he Unterlaubin asemalle ja kulkivat jalkaisin
niin sanottuun Soittolaan. Silmäillessään uusin mielihyvin tuntein
talon miellyttävää asemaa valoisassa pyökkimetsässä, joka peippojen
viserryksistä kaikuen sitä puoleksi ympäröi, sanoi Martti Salander:
"Täytyisi sentään asiain olla hullusti, jos tässä idyllisessä
rauhassa voisi turma viihtyä! Kuinka puhtaaksi onkaan somero joka
paikassa haravoitu; ja puistikkokin on mitä puhtaimmassa kunnossa
ja sen ylitse näkee varsinaisen metsän mahtavan latvaston kiipeävän
vasemmalla kukkulaa ylös!"
"Niin, kaunista täällä on!" vastasi Maria rouva, "ehkä liiankin
kaunista joutilaalle mielelle!"
He kiersivät ympäri talon, jossa taka- samoinkuin etuovienkin luona
oli vanhoihin pönttöihin sijoitettuina pienet ansarit. Muutaman
puukasvin luona seisoi rouva Setti Weidelich kauniisti puettuna,
irroitellen vajanaisia lehtiä. Hänen kasvonsa näyttivät syrjästä
kapeammilta kuin ennen, kalpeammilta ja ennen kaikkea ilottomilta.
"Katsohan tuossa!" kuiskasi Maria Salander, nyhjäisten miestään
käsivarresta.
Tämä pysähtyi hetkiseksi ja katsoi tytärtään, mutta astui sitten
sitä reippaammin edelleen, niin että Setti kuuli hienossa somerossa
narskuvat askeleet ja kääntyi katsomaan. Tuskin oli hän huomannut
isän ja äidin, kun hänen kasvojaan kirkasti tavaton riemu, murtaen
läpi kaihomielisyyden hunnun, joka sekin pyrki samalla kertaa
kasvoille leviämään. Mutta vain epäröiden astui hän heitä vastaan,
kunnes hän huomatessaan vanhempain kiirehtivän askeliaan, riensi
heitä syleilemään.
"Pitääkö sinut etsiä käsiinsä, kun sinua joskus haluaa nähdä?"
sanoivat he, "sekä Nettiä samoin? Mitä se sellainen on?"
Setti punastui kovin ja loi silmänsä alas.
"En tiedä, minä en käy missään", vastasi nuori rouva hämillään,
"mutta ettekö te sitten ole Nettiäkään nähneet?"
"Yhtä vähän kuin sinuakin? Missä sitten on vika?" kysyi äiti.
"Missäkö pitäisi vian olla? Voivathan satunnaisetkin syyt olla
samanlaiset ja voihan niillä meihin kumpaankin nähden olla samat
seuraukset! Mutta tulkaahan toki taloon lepäämään, vanhus kullat!
Kuinka te minua ilahutattekaan! Sen vuoksi näinkin minä niin kaunista
unta viime yönä!"
"Untako? Mimmoista sitten?" kysyi isä.
"Minä olin olevinani pieni lapsi, joka vaeltaa maantietä tietämättä
minne. Käsivarrella minulla oli pussi ja siinä omena sekä palanen
leipää. Minulla oli nälkä ja minä istuin kivelle; mutta säkki oli
sidottu kiinni niin lujaan monimutkaisella solmulla, etten minä
voinut päästä leipään käsiksi ja minua alkoi kovin itkettää. Silloin
näin minä äkkiä siinä vastapäätä erään talon muhkeassa kukkatarhassa,
jossa kaikui soitto ja kuului kova lautasten kalina ja lasien kilinä
ja, aatelkaas, muutamaan avonaiseen akkunaan astui herra ja rouva
kukkavihkot käsissä ja ne eivät olleet ketään muita kuin herra ja
rouva Salander, jotka viettivät häitään. Nuoria ja hyvin kauniita
te olitte ja näitte, etten minä voinut säkkiäni avata ja itkin sen
vuoksi; silloin huusitte te minua ylös luoksenne. Minä tulin heti ja
isä sanoi: 'Näytäpäs säkkiäsi, me avaamme sen!' Sinä avasit solmun ja
pidit sitä avattuna äidin edessä, joka pisti kätensä sisään ja
veti sieltä esille sateenkaarilautasen, jota hän kerran näytti
meille lapsille, kun meidän piti syömättä panna nukkumaan. Mutta se
oli oikein kultalautanen tai paremminkin talrikki. 'Tulimmaista,
mikä sinun nimesi onkaan, tyttö pieni?' huudahditte te molemmat. Kun
minä sanoin sen, niin te sanoitte: 'Nimi ei ole meille tuntematon!
Me tahdomme ottaa sinut lapseksemme tämän kauniin talrikin takia!'
Sitten täytyi minun istua pöytään teidän keskellenne ja sain jaloa
rapusoppaa tuolle kultalautaselle, niin että Henrik kuninkaan
nenänpäätä tuskin enää läpi kuumotti. Rapusoppa, josta uneksuin, on
ilmeisestikin yhteydessä ravunkuorien kanssa, joilla maahiset äidin
sadussa olivat haarniskoidut. Omituista, että minä siinä tuolillani
olin olevinani yhtä suuri kuin kaikki muutkin ihmiset, vaikka olinkin
lapsi!"
Niin loruili Setti huvitettuna ja tyytyväisenä portaita ylös
astellessaan.
"Unet yhtä kuin viimetalviset lumet!" sanoi isä, "tuo sinun unesi
taitaa sentään merkitä, että me joka hetki otamme sinut uudelleen
lapseksemme! Eikö niin, Maria?"
Äiti nyökäytti vain päätään ja kun he samalla astuivat huoneeseen,
kysyi hän: "Missäs miehesi on? Saako mennä kansliaan häntä
tervehtimään?"
Tytär kävi heti taasen vakavammaksi ja punastui uudelleen,
ilmoittaessaan Isidorin menneen kylään, missä hänellä oli asioita
ja missä hän toisinaan otti aamunaukun, vallankin jos jotakin
poliittista oli kysymyksessä. Setti arveli hänen kyllä pian tulevan
ja aikoi lisäksi lähettää kirjurin ilmoittamaan, ketä taloon on
tullut.
"Ei suinkaan! Jätetään hänet vain rauhaan!" sanoivat vanhemmat
yhtaikaa.
"Niinpä pyydän teitä sitten määräämään, mitä te haluaisitte nauttia,
lasinko makeaa viiniä, kupin teetä vai buljonkiako? Myöskin suklaata
meillä on."
"Jos lihaliemi on jo tarpeeksi vahvaa, niin anna sitä pari
lusikallista, isäkin ottaa mieluimmin sitä, kuten tiedät",
ratkaisi äiti asian; "muutoin älä rupea meidän takiamme mihinkään
puuhiin, emme me suinkaan aio täällä ruveta herrastelemaan! Ja
päivälliseksikään, kuuletko, ei tarvitse hommataksesi mitään
suurempia laitoksia. Me olemme kaikkeen tyytyväisiä!"
"Äiti kulta, antakaa nyt toki jotain lisäksi hankkia, vaikkapa vain
pala lihaa ja pari kalaa lammikostamme. Tämän yksistään jo miehenikin
vuoksi, sillä muutoin hän olisi kovin pahoillaan. Antakaa minun vain
hommata!"
"No, hommaa sitten, itsepähän paremmin tiedät!" vastasi Maria
rouva, "mutta katsokaas: sinähän pukeudut kotonakin kuin prinsessa!
Käännyhän ympäri, kas vain, sehän on oikea loistopuku! Ja mitkä
tuhannenmoiset reunukset! Etkä ole edes vierailua odottanut!"
Taasen käänsi Setti katseensa sivulle, kertoessaan miehensä niin
tahtovan ja että hänen täytyi tehdä siten rakkaan rauhan takia. Nyt
oli hän siihen tottunut ja tuskin enää tiesikään, että hän kulki
kauniisti puettuna.
Martti Salander kysyi, että mahtoiko hänen lankonsa Juliankin tehdä
samoin, johon Setti vastasi: "Varmaankin! He tekevät kaikessa samoin
enkä luule heidän sitä sopimuksesta tekevän!"
"Mitä, nämäkö nuoret hökäleet?" viskasi äiti väliin. "Tällä tavoinhan
te tarvitsette korot melkoisista myötäjäisistänne yksistään
vaatteisiin!"
"Luullakseni me emme kumpikaan tiedä, mitä me oikeastaan
tarvitsemme, sillä miehemme nostavat kaiken virkahuoneessa olevasta
tulenkestävästä kassakaapista. Sieltä hakevat he kaikki maksut."
Notariuksen rouva meni ulos asioilleen, jonka jälkeen äiti sanoi
herra Salanderille: "Siinä ne nyt ovat äidillisen hellät puolisot,
joilla noihin nuoriin miehiin piti olla niin hyvää tekevä vaikutus!"
"Minä olen vallan typertynyt!" vastasi Salander; "ovatpa ne koko
tyranneja! _Siinä_ seikassa ovat tytöt, kuten näyttää, olleet täysin
oikeassa: heistä tulee pian miehiä! Ainakin vaimojensa ohi he ovat
kasvaneet!"
Kun Setti tuli takaisin, sanoi hänelle äiti: "Me olemme päättäneet
syötyä mennä Lindenbergiin, nähdäksemme sisaresi Nettinkin. Arvelimme
ottaa sinut mukaan, saadaksemme teidät yksiin. Voithan toki tulla?
Illalla palaat takaisin tänne."
Tytär nähtävästikin säikähti tästä ehdotuksesta ja kalpeni: "En tiedä
sentään", arveli hän, "voinko minä tänään poistua kotoa. Isidor puhui
asioista, joita hänellä iltapäivällä olisi jossakin toimitettavana.
Jollei ketään ole kotona, hiipii kirjurikin tiehensä."
"Ja sinunko täytyy kansliaa hoitaa?"
"Ainakin taloa; se on niin, etten minä voi palvelustyttöä yksin
jättää. Myöskin osaan minä paremmin tehdä selkoa ihmisille jotka
tulevat jotakin kysymään Vieläpä minä toisinaan ajankuluksi hiukan
työskentelenkin, kun kanslia on tyhjänä, ja olen jo monta asiakirjaa
kopioinut."
Tämä kaikki kävi vielä laatuun, mutta hän esitti kaikki niin
tuskallisesti, ettei enää voinut erehtyä hänellä olevan vissin
kammon Lindenbergiin menoa kohtaan. Viimeisestä huomautuksesta
saivat vanhemmat sitäpaitsi käsityksen, että heidän tytärtään
käytettiin kopioimiseen, niin epäiltävältä kuin heistä muutoin olisi
tuntunutkin, että hän sitä sietäisi. Se riitti jo; äiti ei voinut
enää vitkailla käymästä lähemmin käsiksi matkansa tarkoitukseen.
Nuoren rouvan käteen tarttuen sanoi hän lempeästi, mutta vaativasti:
"Sano nyt meille todellinen syy, miksi sinä et tahdo tulla mukaan!
Me olemme sen takia tulleet ja tahdomme saada tietää, mitä teidän
välillenne on tullut, kun ette enää seurustele toistenne kanssa
ettekä meidänkään luonamme näyttäy! Miksi sinä olet niin alakuloinen,
melkein surullinen, punastut ja kalpenet, ja kenties löydämme
sisaresikin samanlaisessa tilassa!"
Tytär seisoi siinä sanatonna. Vanhemmatkin tulivat hämilleen eivätkä
tienneet, pitikö heidän edelleenkin ahdistaa tytärtään vai eikö.
Lopuksi sanoi Salander vielä muitta mutkitta: "Onko ehken onni
jäänytkin tulematta vai onko se jo kadonnut, onni, johon te luotitte?"
"Kyllä, niin se on!" vastasi Setti melkein kuiskaten. Hän veti
kätensä äidin kädestä, etsi nenäliinansa ja peitti kasvonsa, koettaen
tukehuttaa suonenvetoisesti esiin ryöpsähtävää nyyhkytystä. He
antoivat hänen vähän tointua, ennenkuin jatkoivat tutkailujaan.
Vihdoin aloitti hän uudelleen itsestään.
"He ovat tyhjyyttä täynnä! Heillä ei ole minkäänlaista sielua! Oi
Jumala, kuka sitä olisi osannut ajatella!"
"Kukako? Te itse!" sanoi äiti, joka pyyhki silmistään vihastuneen
säälin kyyneliä.
"Me tiedämme sen ja häpeämme isän ja äidin edessä ja nuorta veljeämme
emme voi edes ajatellakaan! Mutta itsemmekin edessä me kumpikin
häpeämme, emmekä saata toisiamme nähdä. Siitä asti kuin pääsimme
oikein selville tuosta kauheasta pettymyksestä, on meidän täytynyt
paeta toisiamme kuin ihmisten, jotka yhdessä ovat tehneet kunnottoman
työn. Ja kuitenkin on minulla ikävä sisartani ja hänelläkin varmaan
minua! Mutta kun me olemme yhdessä, on kuin kumpikin tuntisi
itsellään olevan pahan omantunnon!"
Martti ja Maria Salander kävelivät rinnatusten ja kiihtyneinä
edestakaisin.
"Olkoon nyt tarpeeksi tällä kertaa! Sinun pitää, Setti, tulla meidän
mukaamme; teidän pitää tulla toimeen keskenänne, siten on jo parempi.
Nyt pese silmäsi, miehesi voi milloin hyvänsä ilmestyä, emmekä me
itseämme näytä, ennenkuin olemme miettineet ja tiedämme mitä meidän
on tehtävä!"
"Ei ole mitään tehtävissä!" vastasi Setti jonkunverran
tointuneempana, "se on juuri niin, ettei meillä maailman silmissä ole
mitään tavanmukaista syytä eroon."
Hän lähti ulos, seuratakseen isän neuvoa ja viruttaakseen silmänsä.
Heti sen jälkeen hyökkäsi sisälle Isidor, joka matkalla oli saanut
tietää, mimmoisia vieraita kotona oli. Hän oli hyvin iloinen ja
tervehti appivanhempiaan ikäänkuin nämä olisivat hänelle hyvinkin
mairittelevan yllätyksen valmistaneet. Sitten pyysi hän heti
anteeksi, että hänen täytyi kiiruhtaa vielä kansliaan, mutta
juoksikin sen sijaan kyökkiin ja ruokahuoneeseen tarkastamaan
keitoksia ja pöytää, että oliko hänenkin arvoaan pidetty silmällä ja
vieraista huolimatta pidetty huolta hänen omasta ruokahalustaan.
Pöydässä ei voinut huomata jälkeäkään siitä mitä oli tapahtunut.
Setti rouva näytti itse tyyneydeltä, mikä vanhempain läsnäolosta
ja hänen heille tekemästään tunnustuksesta vielä enemmän selveni
ja lisääntyi. Äiti naisellisuudellaan tajusi tästä levollisuudesta
ja itsensä hillitsemisestä, kuinka mitättömäksi tuon nuoren miehen
oli täytynyt käydä puolisonsa sydämelle. Tämä kärsi häntä niinkuin
kärsitään huonosta teosta, johon itse on syynä.
Isän täytyi kääntää huomionsa enemmän notariukseen ja hän ihmetteli
itsekseen, etteivät häneltä olleet suomukset silmistä jo ennen
pudonneet. Tämän suusta ei lähtenyt yhtään pyöreää, tai kuten
tavallisesti sanotaan, järkevää sanaa. Tuolla nuorella ja nokkelalla
virkoihin-hangottelijalla oli virka, koti ja vaimo; mutta siinä
hänen persoonallisuutensa olikin jo lopussa ja saattoi vain useiden
samanlaisten aikaansaamassa melussa vielä jostain käydä. Kodin
hiljaisuudessa, jossa yksikin sana huomataan, ei hänestä ollut enää
mitään jälellä.
"Me aiomme tänään iltapäivällä", ilmoitti Salander notariukselle,
"käydä Lindenbergiläisten luona ja ottaa tyttäremme mukaan. Teillä
kai ei ole mitään sitä vastaan, herra vävypoika? Hän sanoo teillä
tosin olevan ulkona tehtäviä, mutta kenties kumpikin käy sentään
laatuun?"
"Niin, miksei, herra appiukko! Minun haluttaisi itsenikin tulla
mukaan, mutta täytyy sentään pyytää vapautusta!"
Isidor oli iloinen, voidessaan kunnialla vetäytyä pois, sillä
vaikenevan anopin tutkiva silmä ei tehnyt hänelle hyvää. Sen sijaan
saatteli hän rouvaansa ja tämän vanhempia vähän matkaa, kun he
lähtivät.
Pihalla ihaili Salander uudelleen pyökkimetsikköä ja sen takana
kohoavaa suuremman metsän valtaisaa latvastoa, ympäristö, joka hänen
mielestään ei ollut rahalla maksettavissa.
"Kyllä vain, sievä se on!" sanoi vävy. "Kovin kauan se vain ei siinä
enää seiso. Metsä kuuluu Unterlaubin kunnalle ja kuulutaan parin
vuoden mennessä hakattavan pois; puukauppiaat ovat jo asiassa käsinä.
Minä annan pyökkimmekin mennä samassa, yhtähän se on, ja saahan
niillä sievoset rahat!"
"Oletteko järjiltänne?" huudahti Salander. "Pyökkinnehän yksin
suojaavat taloa ja puutarhaa ja niittyä sora- ja ryönäjoukoilta,
joita paljastetulta vuorelta alas vierii!"
"Se on minusta yhdentekevä!" vastasi tuo poikamainen notarius
veltosti. "Silloin muutetaan pois ja myydään koko hökötys.
Ikäväksihän se käy aina samassa paikassa kuukkailla!"
Salander puolestaan ajatteli eikä vastannut mitään. Setti rouva
päästi Isidorin puheen aikana pari hämmästyksen sanaa, mistä kävi
selville, ettei hän tulossa olevasta metsänhakkuusta tiennyt vielä
tämän taivaallista, uusi osoitus miehen elämäntavasta sekin. Setti
vaikenikin sen vuoksi ja sanoi vain enää: "Hyvästi, sinä ihana
Soittola!"
"Mistä se oikeastaan on saanut nimen Soittola?" kysyi jälessä tuleva
äiti.
"Hitto hänen tiesi, en minä vain osaa sitä sanoa! Maakirjoissa
sanotaan vain: 'Talo ja tila, nimeltä Soittola' ja samoin on minun
kauppakirjassanikin", selitti Isidor.
"Etkö sinä sitten ole kuullut, mitä ne siitä paikkakunnalla
kertovat?" kysyi Setti rouva.
"Ei, minä en ole sitä koskaan kysellyt. Mistähän se sitten muka
tulee? Minkä takia minun kotiani sanotaan 'Varpuseksi' ja mistä
sellainen nimi on peräisin kuin 'Punainen mies'? Jonkunlaisesta
höperyydestä kai!"
"Täällä pitäisi noin kaksisataa vuotta sitten asuneen muutaman
saidan aatelisherran", kertoi Setti, "joka tahtoi kätkeä kuusi
kaunista tytärtään maailmalta, etteivät he joutuisi naimisiin
ja ettei hänen tarvitsisi heille myötäjäisiä varustaa. Tyttäret
olivat kaikki soittaneet kanteletta ihmeen kauniisti sekä lisäksi
laulaneet, mutta heillä oli yhteensä ollut vain kolme kanteletta,
joiden kanssa kauniilla ilmalla aina puolet tyttäristä oli mennyt
ulos pyökkimetsään sekä siellä kyllikseen soittanut ja laulanut,
jonka jälkeen toiset kolme neitiä heidät vapautti ja vereksin voimin
edelleen soitti. Niin kaikui metsikkö lakkaamatta kanteleensoitosta
ja laulusta ja lisäksi auttoivat linnut mukana. Soiton ja laulun
helinä oli viimein houkutellut ohi kulkevia herroja, metsästäjiä
ja ritareita, he olivat tunkeutuneet metsään ja ruvenneet
seurustelemaan noiden soittavien neitosten kanssa, ja vähitellen
joutui yksi toisensa jälkeen naimisiin ja vanhuksen täytyi luovuttaa
myötäjäiset. Mutta kun enää oli vain jälellä kolme tytärtä ja nuo
kolme kanteletta, telkesi hän heidät soittimineen talon yläkertaan ja
kuljetti avainta aina mukanaan. Nuo kolme vangittua tytärtä olivatkin
sitten kirkkaina kuutamo- ja tähtiöinä vasta oikein liikuttavasti ja
kuuluvasti laulaneet avonaisten, mutta rautaristikoilla varustettujen
akkunain ääressä, niin että se veti kavaljeereja kaukaa ja saattoi
heidät rakastumaan. He valloittivat talon oikein väkirynnäköllä,
ympäristöläisten heitä siinä avustaessa, kolme tytärtä saivat valita
ja junkkerin oli pakko maksaa vielä kerran myötäjäisiä. Siitä
väheni hänen omaisuutensa, niin että hän, vaikka olisi hyvin voinut
vielä elää, epätoivossaan päätti itse päivänsä. Siitä on peräisin
sananparsi, jonka vielä nytkin ehkä kuulee vanhalta väeltä tällä
paikkakunnalla: 'Sehän voi hirttää itsensä kuin Soittolan junkkeri!'
Etkö sitäkään ole koskaan kuullut?"
"Ei kertaakaan! Tai en sitten ole sitä huomannut! Eikähän tuosta ole
vahinkoakaan!"
Isä ja äiti istuivat nyt vanhemman tyttärensä kanssa junaan, joka vei
heidät Lindenbergiin. Setti tunsi itsensä puolittain iloisemmaksi
mieleltään, puolittain pelokkaaksi, kun hänen piti tavata ei
ainoastaan sisarensa vaan tämän mieskin eikä tässä tapauksessa
pitänyt paikkaansa sana, että onnettomalle on kärsimystoveri
lohdutukseksi. Tuo täydellinen kaksoisolemus teki katumuksenkin
kaksinkertaiseksi, sen sijaan että se olisi sitä vähentänyt; sillä
kumpikin sisar näki toisessaan jälleen ei ainoastaan itsensä, vaan
myöskin toistensa puolisoissa kumpikin oman harminaiheensa.
Mukavasti nousivat nuo kolme henkilöä perille tultuaan vuorenrinnettä
ylös, kunnes saapuivat niin sanotulle maakirjurin virastolle.
Tyyntä luonnon rauhaa sai täälläkin nauttia; se vain eroa, että
täällä lehtimetsän sijasta laajaksi aukeneva näköala tarjosi
tuota rauhaa mielelle, mikäli se oli vain avoin sitä vastaan
ottamaan. Kun tuo pieni seurue pysähtyi hengähtämään, tuli hyvin
hoidetusta kasvitarhasta palvelustyttö katsomaan, keitä tulijat
olivat, ja eräästä alakerran akkunasta kurkisti keskenkasvuinen
kirjuripoika, suussaan sikarinpätkä, joka arvatenkin oli herra
notariukselta jäänyt. Mutta palvelustyttö vei tulijat, joita hän ei
tuntenut, nurkan ympäri muutamaan lehtimajaan, jossa rouva puuhasi
silitystoimissa.
Pöydällä oli vasta pestyjä kauluksia, kalvosimia ja muita hienompia
liinavaatteita; lattialla seisoi hehkuva hiilikamiini. Mutta Netti
rouva seisoi lehtiseinässä olevan akkunamaisen aukon ääressä ja
katsoi käsi otsalla etäisyyteen, Münsterburgin luona olevaa sinistä
vuorenselännettä kohti. Vuoren takasivulla sen täytyi Kreuzhalden
olla, samalla kuin vuoren tännepäin kääntyneellä laella oleva,
vienosti vihertävä ja ilta-auringon hipaisema täplä antoi aavistuksen
siitä metsäniitystä, jossa isä oli tavannut tytöt kaksosten kanssa
tanssimassa. Hiljainen suru väreili hänen liikkumattoman olemuksensa
ympärillä, ja mitä puoliavoimesta suusta saattoi nähdä, oli se jotain
itkuun pyrkivää.
Herättääkseen hänet raskaista unelmistaan lausui äiti lehtimajaan
astuen tyttärensä nimen. Kuten sisarensa aamulla, niin katsahti
Nettikin vanhempiinsa iloisella hämmästyksellä, riensipä
päättäväisemminkin heitä vastaan. Mutta nähtyään heidän takanaan
sisarensa, jäi hänkin heti seisomaan ja antoi kalveten vaipua kätensä
sivuilleen, lausuen vain sanat: "Ah, Setti!"
Viimemainittu katumuksen tekijätärkin oli tällä ensi kerralla,
jolloin he jälleen toisensa näkivät, ujo ja sanoi yhtä nolona: "Ah,
Netti!" Mutta kun hän, joka oli jo vanhempain kanssa rauhansa tehnyt,
oli pikemmin tointunut, tarjosi hän sisar raukalleen kätensä ja Netti
tarttui siihen niin peloissaan kuin se olisi ollut kummituksen käsi.
"He tietävät jo kaikki ja tarkoittavat meille hyvää kuten ennenkin!"
sanoi vielä Setti. Mutta niin syvä oli heissä tunto yhteisestä
menneisyydestä ja yhteisestä erehdyksestä, etteivät: he vielä nytkään
uskaltaneet toisiaan syleillä. Martti ja Maria Salander syleilivät
nyt yhdessä molempia hairahtuneita lapsiaan ja menivät heidän
kanssaan taloon.
Äiti tarkasteli nuorempaa tytärtään, joka oli yhtä kauniisti puettu
kuin vanhempikin, poiketen vain siinä että hänellä lisäksi oli
vahva kultainen rannerengas, jonka vanhemmat olivat hänelle kerran
lahjoittaneet.
"Sinusta on tullut ylpeä, kun pidät rannerengasta silittäessäkin!"
sanoi äiti koetteeksi, saadakseen tietää, oliko täälläkin siihen
miehen tahto syynä. Netti mumisi jotain käsittämätöntä, Setti riensi
hänelle avuksi ja vahvisti äidin arvelun todeksi, että nimittäin tuo
demokraattinen kansanmies Julian tahtoi aina kotona ollessaan nähdä
vaimonsa kädessä rannerenkaan.
"Eikö hän ole kotona, koskei hän itseään näytä?" kysyi isä.
"Hän meni jo aamulla aikaisin ylös metsään" vastasi Netti, "hänellä
on siellä muuan linnustuspaikka ja viettää hän välistä siellä
ylhäällä puolen tai kokonaisenkin päivän. Hän pyytää myöskin paljon
pikkulintuja, joita hän paistettuna hyvin mielellään syö."
"Pyytääkö sinunkin lintuja?" kysyi isä toiselta tyttäreltään.
"Ei, hän kalastaa!" sanoi tämä.
"Jumalan kiitos, se minua vähän rohkaisee!" murisi Martti, "olenkin
jo pitänyt niitä herroja liian tyhminä sellaisiinkin temppuihin!
Tällä en sentään tahdo väittää, että jokaisen linnun- tai kalan
pyydystäjän välttämättä täytyisi olla nero!"
Molemmat tyttäret hieman säpsähtivät noista isän kovista sanoista,
jolloin äiti sen huomatessaan sanoi nuoremmalle: "Sinä voisit
huolehtia meille sitten hyvää kahvia, ettei meidän tarvitse kovin
kiirehtiä; sillä me aiomme jutella luonasi hyvän aikaa".
Kun kahvi oli nautittu, muodostui juttelu yleiseksi neuvotteluksi,
johon molemmat maakirjurinrouvat ottivat järkevästi ja tyynin
mielin osaa, sittenkuin he olivat ennättäneet tottua tähän kauan
pelkäämäänsä kohtaukseen. Kuitenkin tämä oli noiden heistä
huolehtivain vanhempain silmien edessä tapahtunut helpommin kuin he
olivat luulleetkaan.
Martti ja Maria Salander harkitsivat lähinnä sitä, pitikö heidän
ottaa tyttäret ilman muuta jälleen luokseen, vai oliko odotettava
mitä aika mahdollisesti mukanaan toisi. Nuoret rouvat eivät
oikeastaan eläneet huonosti tai kiusattuina miestensä kodissa; sadat
naiset olisivat iloinneet, saadessaan vain viikonkaan kantaa noita
kauniita vaatteita. Heidän onnettomuutensa oli, että he olivat
kadottaneet rakkautensa kaksoisnotariuksiin ilman että nämä siitä
tiesivät tai pitivät sitä huomiota ansaitsevana. Sillä he heti hyvin
osoittivat sisällisen ihmisensä surullisen alastomuuden ja jäivät
tyhjinä haamuina jälelle vaimojensa särkyneistä unelmamaailmoista.
Oli syytä epäillä, että nämä tyhjät haamutkin olisivat kohdelleet
vaimojansa raa'asti ja pahoin, jolleivät nämä olisi olleet varakkaan
miehen tyttäriä; taikka sitten sukelsi jälleen esille vanha epäilys,
että he olivatkin alunpitäin olleet sydämettömien ja lisäksi
kypsymättömien poikajunkkarien keinottelun esineinä, keinottelun,
jonka uhriksi heidät sokea itsepäisyys oli langettanut. Mutta nyt
päättivät he yksimielisesti ottaa kohtalonsa sellaisenaan ja sanoivat
vain siitä iloitsevansa, ettei asiasta puhuttaisi mitään niinkauan
kuin ei mitään pahempaa tapahtuisi. Ja kun vain yhteys vanhempain
kodin kanssa sekä heidän molempain kesken oli entisellään, niin
toivoivat he ajan voimaan luottaen oppivansa vähitellen kantamaan
osansa, joka monille aviovaimoille ei ollut sen paremmaksi suotu.
Vanhemmat eivät edeltäpäin osanneet tätä vastaan mitään väittää.
Nuoriin miehiin vaikuttamisesta ei voinut olla puhettakaan, koska
nämä eivät voineet antaa sitä mitä heillä ei ollut, eikä asialla
ollut sellaista puolta, johon olisi voinut tarttua. He rajoittuivat
siis vahvistamaan noita idyllisissä unelmissaan niin onnettomasti
pettyneitä lapsiaan tuossa heidän kunnioitettavassa päätöksessään
harjoittaa kärsivällisyyttä sekä lupaamaan suojaa ja apua kaikkien
onnettomuustapausten varalta. Ennen kaikkea he kuitenkin pyysivät,
että tyttäret nyt ahkerammin kävisivät vanhempainsa luona, niin
usein kuin mahdollista, yksinään ja yhdessä, miten vain sattuisi ja
antamatta itseään pidättää. Sen he mielellään lupasivat ja päättivät
myöskin tehdä niin sekä käydä jälleen toistensa luona niin usein kuin
halua siihen olisi.
Tähän päättyi neuvottelu Julianin kotiintulon takia. Kummastuneena
tervehti tämä seuruetta, jonka niin odottamatta tapasi, ja pahoili
kovin, että juuri tänä päivänä oli tullut metsälle menneeksi.
Pojalta, joka kantoi evässäkkiä ja metsästyslaukkua, otti hän nämä
kamsut.
"Onneksi tuon minä ainakin jotain illallispöytään!" huudahti hän.
"Onko sinulla vielä minullekin kulaus kahvia, rouva suurneuvoksetar?
Niinpä niin, teitähän on siinä kolme, joten voitte meidät kaksi
herraa kumoon äänestää! Täällä, sanon minä, on mitä paistaa, mikä
onkin pian tapahtunut, jahka saalis on vain ensin kynitty. Aionpa
taas itse käydä siihen toimeen!"
Hän tyhjensi metsästyslaukkunsa pöydälle ja yli kolmekymmentä
lintupoloista nujerretuin kauloin ja sammunein pikku silmin,
rastaita, peippoja, leivosia ja mitä ne kaikki lienevät olleetkaan,
makasi siinä äänettömänä, kankeat jalat ojoina ja käyrät pikku kynnet
löysinä siirottaen.
"Saattepa nähdä, mamma, että nämä maistuvat teistä kuin paras
sokerileivos, jahka ne on saatu möyheiksi ja hyviksi! Mutta minä
tahdon itse katsoa perään. Onkos kyökissä jotain rasvaa, rouva?"
"Pyydän, herra vävy, älkää hätäilkö!" sanoi rouva Salander, "me emme
missään tapauksessa enää syö, mieheni ja minä, me olemme täysin
kylläisiä ja aiomme vielä viimeisellä junalla mennä pois."
"Mutta, mestari Julian", työnsi Martti väliin, "ettekö sitten tiedä,
että laululintujen metsästys on kielletty? Te Suuren Neuvoston jäsen?"
"Enhän minä, herra appiukko, ole metsästänyt, vaan virittänyt paulan
ja siihen on sitten todellakin kutsumatta tullut pari peipposta.
Muutoin ei kai mikään metsänvartia käyne minun kimppuuni!"
"Tasa-arvoisuutta lain edessä, eikö niin?" vastasi Salander Julianin
puheeseen, joka ilmeisestikin tarkoitti, että hänen neuvoksen arvonsa
suojelee häntä siitä.
"No, syököön kuka haluaa, minä paistan ne, sillä minulla on nälkä!"
sanoi hän ja tyhjensi kahvikupin, jonka rouva oli hänelle tarjonnut.
Sitten kahmusi hän linnut jaloista yhteen, aina viis kuus kahden
sormen väliin ja lähti näitä riippuvia lintubuketteja kantaen
huoneesta.
Kun appivanhemmat ja Setti vähän myöhemmin olivat poislähdössä ja
menivät eteisen läpi, riensi hän kyökistä hyvästiä heittämään,
edessään valkoinen esiliina ja toisessa kädessä veitsi sekä toisessa
yksi noita paljaaksi kynittyjä lintusia. Verisiä sormiaan näyttäen
pyysi hän anteeksi, ettei voinut paremmalla tavalla hyvästi sanoa
kuin ojentamalla oikean kyynärpäänsä.
Lähtevät näkivät olevansa pakoitetut koskettamaan tuota koukistettua
käsivartta sekä hiljaa sitä pudistamaan, sillä kädenpuristuksen
korvatakseen.
Hänen vaimonsa, Netti rouva, oli hyvin hämillään eikä edelle
kiirehtien ollut huomaavinaankaan tuota nuoren herkuttelijansa
sopimattomuutta. Maria äiti ihmetteli itsekseen, kuinka nopeasti
molemmat veljekset olivat raaistuneet, arvellen että heistä ajan
oloon tulisi oikein tahditon ja tunteeton poroporvari pari.
Martti Salander harkitsi saamaansa vaikutusta toiselta kannalta.
Netti tyttärelleen, joka aikoi saatella vanhempiaan ja sisartaan
aina asemalle saakka, sanoi hän: "Onko sinun miehelläsi virassaan
niin paljon aikaa, että hän voi kokonaisia päiviä uhrata tuollaisiin
harrastuksiin?"
"Mitä siihen tulee", vastasi Netti, "niin on töiden paljous
epätasaista; mutta totta puhuakseni en voi sanoa hänen lyövän
tehtäviään laimin. Häneltä käy työnteko helposti, ilman pitkiä
miettimisiä, ja sitten ei hän ole siitä milläänkään, saadessaan
istua puolet yötä kansliassa, kun on tavallista enemmän työtä, ja
kirjottaessaan yhtämittaa. Aivan äskettäin oli hän koko päivän
poissa, Münsterburgissa, ja kun hän illalla puoli kymmenen aikana
tuli kotiin, ei hän mennyt makuulle vaan kansliaan, vaikka hän
näyttikin väsyneeltä. Kun kello löi kolme eikä häntä vieläkään ollut
vuoteessaan, luulin minä hänen siellä alhaalla nukahtaneen; minä
nousin ylös ja menin katsomaan, yksistään jo lampunkin takia, ettei
mitään tavatonta tapahtuisi. Mutta hän istui vielä ja työskenteli.
Hän oli itse laittanut kuntoon kokonaisen kasan kiinnekirjoja,
maakirjojen otteita ja sen semmoisia, joiden valmistus muutoin
on apulaisten tehtäviä, kirjoittanut kaiken siististi, vieläpä
päällekirjoitukset huolellisesti fraktuuralla. Juuri oli hän
taittamassa asiakirjoja kokoon ja merkitsemässä takasivuille noita
kanslian omaisia titteleitä, kaikki hyvään järjestykseen. Tämän
kaiken teki hän sen takia, etteivät kirjuri ja oppilas olleet
työssään edistyneet ja että hän tahtoi jouduttaa töitä riittämiin
asti eteenpäin. Hän ei ollut juuri hyvillään, että minä tulin sinne
ja näin, kuinka hän oikeastaan teki sellaista työtä, jota varten hän
palkkaa väkeä."
"Siinä on toki jonkinlaista hyväsydämisyyttä, siinä!" arveli
Salander. "Entäs sinun Isidorisi, Setti, onko hänkin sellainen
yötyöskentelijä?"
"Niin, kyllä hänkin toisinaan puuhailee kansliassa pitkät ajat",
vastasi Isidorin rouva, "mutta en tiedä, tekeekö hän apulaisillekin
kuuluvia töitä. Olen vain nähnyt, että hän tarkastaa kirjat läpi ja
tekee muistiinpanoja."
Lindenbergin asemalla täytyi heidän erota. Vanhemmat nousivat heti
Münsterburgiin menevään junaan, mutta Setti ja Netti jäivät vielä
yhdessä odotussaliin, missä he alakuloisiksi käynein mielin hiljaa
juttelivat, kunnes tuli Unterlaubiin menevä juna.
Eivät Martti ja Maria Salanderkaan olleet kotona ennen maatapanoa
vastapäätä istuessaan ruusuisella mielellä. He olivat nyt
vakuutettuja, että noiden kukoistavien tyttärien elämä oli käynyt
autioksi ja että se nykyisellä kannalla säilyessään kävisi yhä
lohduttomammaksi ja ikävämmäksi kuin loputon tihkusade.
Maria nojasi päätään käteensä ja katsoi ajatuksiinsa vaipuneena
eteensä.
"Onhan meillä vielä Arnold, joka toiveitamme ylläpitää", puhui hän
yksikantaan, "mutta kuinka helposti nämäkin toiveet saattavat pettää!"
"Mutta eihän hän ole sitä varten olemassa, että me tällaista
mahdollisuutta ajattelisimme", lausui Martti, "hän elää ja on
ihmisten ilmoilla ja eläväthän tyttäretkin ja saavat hekin vielä
paremmin elämästään iloita! Arnold saattaa nyt muutoin tulla piankin
kotiin, jos haluaa; onneksi on hän pysynyt tervennä ja toivottavasti
edelleenkin pysyy!"
"Tahtoisin hänen olevan jo kotona! Huomenna kirjoitan minä hänelle
kirjeen!"
Pitennetyltä opintomatkalta palattuaan oli heidän poikansa aluksi
liittynyt kauppaliikkeeseen, perinpohjin siihen perehtyäkseen ja
harjaantuakseen. Ei kestänyt kauankaan, kun hän oli siksi selvillä
asioista, että huomasi välttämättömäksi tai ainakin hyödylliseksi
persoonallisesti matkustaa niihin maanosiin, joihin kauppahuoneen
suhteet pääasiallisesti suuntausivat. Tässä kävivät hänen toiveensa
yhteen isän kanssa, joka oli jo kauan kaivannut luotettavaa
paikallisedustajaa, kun hän itse oli luopunut ajatuksesta tehdä
ajoittaisin matkoja. Vuoden tai vähän toista oli Arnold oleskellut
Brasiliassa ja oli hän valppaudellaan ja ripeydellään tehnyt jo hyviä
palveluksia.
"Tuon tehtävänsä, laajentaa sikäläinen maatilamme sopivaksi
istutusmaaksi", sanoi Salander, "on hän vallitseviin olosuhteisiin
nähden suorittanut mahdollisimman hyvin, niin että meillä on nyt
pitkäksi aikaa varma tukikohta, kuinka kauppasuhteet hyvänsä
muuttukootkin. Johtajaksi on hän löytänyt muutaman toimeliaan ja
uskollisen nuoren maanmiehemme, jonka me voimme ottaa tilapäisesti
osakkaaksi, niin ettemme enää tarvitse mitään vieraita arentimiehiä.
Ja mitä muihin toimiin tulee, niin on Arnold saamistani kirjeistä
päättäen käyttäytynyt kaikkialla kauppatuttujen luona taitavasti ja
viisaasti sekä jättänyt itsestään hyvän vaikutuksen. Onhan hänen
tosin helpompi toimia kuin minun, jonka siirtomaissa täytyi käydä
kulkukauppaa melkein tyhjin kourin. Mutta mikä minua ilahuttaa,
on se, että meillä on poika ja liiketoveri, joka on kunnollisesti
oppinut sekä nähnyt maailmaa maineen ja kansoineen. Ja kun hänestä
lisäksi tulee riippumaton mies, tai hänhän on jo sitä, niin saa hän
sanan kauneimmassa merkityksessä osakseen vaikutusalan, joka on
meillekin kunniaksi!"
"Eläköön hän niinkuin hänen osakseen on määrätty", sanoi Maria, "eikä
toisin, niin pysyy hän tyytyväisenä! Kunpa hän nyt aluksi olisi vain
kotona!"
Kun he näin pojastaan puhumalla olivat hetkisen mieltään
ilahuttaneet, palasi heidän surunsa tyttäristä taasen ennalleen,
synnyttäen pitemmän äänettömyyden. Salander päätti synkät
mietteensä lausumalla: "Erästä seikkaa minun on mahdoton selittää!
Muistellessani nyt jälestäpäin, kuinka tytöt silloin öisessä
puutarhassa, jossa minä heidän ja noiden kahden veitikan perille
ensikerran pääsin, komentelivat poikiaan, että näiden täytyi käydä
ja seisoa aina kuinka he tahtoivat; kuinka he sen jälkeen kielsivät
näiltä seurustelun ja nämä tottelivat, -- ja kun minä nyt näen,
kuinka heillä ei enää ole vähintäkään vaikutusta, vaan ne vintiöt
tekevät ja ovat tekemättä miten vain haluavat, vieläpä määräävät
vaimoilleen puvut ja koristeetkin kuin itämaisille orjattarille ja
nämä mukautuvat, samalla kun he eivät kuitenkaan enää rakasta ja
kunnioita miehiään, niin täytyy minun yhä kysyä, kuinka tämä sopii
yhteen ja kuinka se on mahdollista!"
"Eihän se harkitsemalla parane!" vastasi rouva Salander.
"Voisi sanoa, etteivät he kumminkaan puolin ole enää samoja
ihmisiä, sen jälkeen kuin mielivaltaiset unelmat ovat haihtuneet.
Toisella puolen on unelmien nuorukaisista tullut nuoria miehiä,
jotka kääntävät raa'an puolensa esille ja jotka sitäpaitsi kuuluvat
niihin, Jotka yhdestä poikamaisuuden ikäkaudesta siirtyvät toiseen;
toisaalla taasen on tytöistä tullut aviovaimoja, unelmien kehräämä
onni on hävinnyt ja jälelle jäänyt vain tavallinen siivous, joka
estää heitä viheliäisyyttään vielä jokapäiväisellä riidalla ja
toralla koristamasta; sillä luonnollisesti he hyvin tietävät, että
se olisi ainoa tulos jokaisesta kokeesta saavuttaa heihin uudelleen
vaikutusvaltaa. Onhan jo tuo entinen valta noihin nuoriin miehiin
ollut sekin vain osa heidän mielikuvituselämäänsä. Mutta kaikki tämä
on jo liiaksi sanottua! Me olemme tässä jonkun selittämättömän oikun,
ilmiön kanssa tekemisissä, kuten sinä jo olet sanonutkin."
"Niin se lienee", vastasi mies alakuloisesti, "sellaista sattuu niin
siveellisessä kuin fyysillisessäkin suhteessa! Taivas meitä armossaan
varjelkoon!"