Martti Salander oli poikansa kirjeen kiihdyttämänä uudelleen tullut
päätökseen muodostaa hääjuhlallisuudet kansanomaiseksi poliittiseksi
juhlaksi, joka pian oli kaikkialla puheenaineena; hän oli tahtonut
tämän blaseerattuun viisauteen, kuten hän sitä nimitti, vastata
lakoonisesti edistysteolla, niin suureen runsaspuheisuuteen kuin sitä
toimeenpantaessa johduttiinkin.
Nyt sattui odottamatta muuan seuraus, jota hän ei ollut osannut
ajatella. Paikkakunnalla, jossa juhla oli pidetty, ilmoitti muuan
Suuren Neuvoston jäsen kotoisten häiriöiden takia eroavansa kesken
toimikauttaan ja hänen sijansa oli täytettävä uudella vaalilla.
Katsellessaan sopivaa miestä johtui ihmisten huomio kansanystävään
Salanderiin, ja koska hän oli jo kerran kieltäytynyt, lähettivät he
pari miestä, joiden tuli taivuttaa häntä noudattamaan kutsumusta.
Hämmästyneenä pyysi hän lyhyttä mietintöaikaa, niin hyvin kuin he
häntä ahdistelivatkin, sillä hän oli vilpittömästi päättänyt vielä
kerran vakavasti harkita, oliko hänen otettava tuo askel sekä
erittäinkin punnita sen merkitystä hänen persoonaansa nähden.
Martti ei kuulunut niihin, jotka tahtoivat vapauttaa naissukupuolen
eli tehdä sen tasa-arvoiseksi kansalaisen oikeuksiin nähden, ja
omalta vaimoltaan, niin suuressa arvossa kuin hän häntä pitikin,
ei hän koskaan erikoisesti kysynyt neuvoa tai tiedustellut hänen
mieltään yleisissä asioissa. Tässä säilytti hän kantansa. Sitä
mieluummin soi hän vaimolleen vaikutusvaltaa niissä asioissa,
joissa tämä sitä itsestään halusi, hän kun sentään kutakuinkin
usein otti puheeksi asioita, jotka häntä koskivat; tosin nämä
hänen puhelunsa aamukahvia juotaessa, ruokapöydässä, makuulle tai
kävelemään mentäessä olivat rouvan läsnäollessa enimmästään kuin
ääneensä ajattelemista. Marian sopi sitten valita, käydäkö mielensä
mukaan käsiksi johonkin seikkaan ja ilmaista hyväksymisensä tai
vastustaa sitä, vaiko kokonaan vaieta. Jälkimäisessä tapauksessa
otaksui Martti, että asia on hänelle aivan yhdentekevä sekä
vaikeni vähitellen itsepuhelustaan. Mutta jos Maria ilmaisi
henkilökysymyksistä mielipiteensä joko hyväksyen tai moittien,
silloin sopi taasen hänen valita, käyttääkö hyväkseen sitä mikä
hänestä näytti viisaalta ja totuudenmukaiselta, tai jättää itsestään
riippumaan, mitä mahdollisesta ajatusvirheestä tai epäviisaasta
menettelystä seuraisi. Näin hän käytti hyväkseen sitä avunlähdettä,
joka kumpuilee kunnon perheenemännän sydämestä, sekä antoi tälle sen
kunnian, mikä hänelle tulikin.
Niin lähti hän nytkin mietintöaikaa otettuaan puolisonsa
läheisyyteen, ilmoittaen hänelle ensiksi tuon kutsumuksen sekä
lisäten jotakin vähäpätöistä. Sitten meni hän pois, mutta tuli
ensimäisen tilaisuuden sattuessa takaisin sekä alkoi pitkin askelin
kävellä huoneessa edestakaisin, lausuen tällä kertaa koko joukon
arveluita.
"Olen tähän saakka ollut monessa mukana", kuului hän yksikantaan
puhelevan, "vastaamatta siitä muille kuin omalletunnolleni, ja
oikeastaan ilman työskentelyn yhtenäisyyttä. Se tulisi nyt olemaan
toisin. En voi astua neuvostoon, jos kerta mielin olla siellä
joksikin hyödyksi, äänetönnä penkissä istuakseni sekä äänestettäessä
seisomaan noustakseni tai istumaan jäädäkseni. En myöskään voi
tyhjänpäiväistä lörpötellä, kun kerta puhumassa olen, vaan minun
täytyy ottaa asiat selville ja puhua sen mukaan asiallisesti; siten
ainoastaan on rehellistä puhua ja siten parhaiten voi vaikuttaa.
Tieto on valtaa! Minä teen sen, hyvä! Sitten tulen minä valiokuntiin
ja komissiooneihin, ja kun minä siten sielläkin teen, niin sälyttävät
he hartioilleni kertomusten laatimisen ja minä saan kirjoitella
puolille öitä kuin kanslisti!"
Tässä keskeytti hänet Maria rouva tai paremminkin käytti hyväkseen
yhtä niistä lyhyistä pausseista, joita miehensä tuon tuostakin otti.
"Ymmärrätkö sinä sitten kaikkia asiakirjoja", kysyi hän, "tai mistä
niissä on kysymys, siksi hyvin, että kykenet niistä kirjoittamaan ja
puhumaan?"
"Siksipä minä sanonkin", vastasi Martti kävelystään pysähtymättä,
"että minun on niitä tutkittava!"
Jonkun aikaa edelleen käveltyään pysähtyi hän vaimonsa eteen, joka
istui pöydän edessä ja kyökkitarpeiksi kuori viimevuotisia omenoita,
sillä hän sanoi palvelustytön menettelevän noiden harvinaisten
hedelmäin kanssa niin paksukouraisesti, että niistä jäi tuskin mitään
jälelle.
"Mutta", jatkoi hän, "ethän sinä kai tarkoittanutkaan
sitä, jota asiakirja-opiskeluksi sanotaan, vaan mitä yleensä
kotitarveopiskelulla ymmärretään. Siinä suhteessa ei juuri tarvinne
niin kovin tyyskä olla; eikähän Suuri Neuvostokaan mikään akatemia
liene. Sentähden onkin kysymys päinvastoin siitä, ettei sekaannu
puhumaan asioissa, joita ei perinpohjin tunne, vaan sen sijaan pitää
silmällä asiantuntijoita sekä ojentautuu niiden mukaan, jos ne vain
näyttävät sitä ansaitsevan.
"Sellaisissa tapauksissa siis" -- tässä hän pani taas jalkansa
liikkeeseen -- "on asiakirjain sijasta tutkittava enemmän ihmisiä,
kuten esimerkiksi kahden yhtä huomatun ammattimiehen ilmaistessa
päinvastaiset mielipiteensä jostakin kalliista virranoikaisusta,
houruinhoitolaitoksen rakentamisesta ja järjestämisestä tai
kulkutauteja koskevasta laista. Tällaisissa tapauksissa minä en
ottaisi mitään paikkaa tärkeässä komissioonissa, vaan tyytyisin
kuten jokainen muukin antamaan ääneni kulloinkin saamani hiljaisen
vaikutuksen mukaan -- ja voisin sentäänkin väärin äänestää!" lisäsi
hän huoaten. "Jos nyt kysytään, onko se positiivinen, jota luulee
vaivansa aikaan saada, suuriarvoisempaa kuin ettei mitään saa aikaan
ja onko se siinä määrin suuriarvoisempaa, että se maksaa vaivan, niin
mitäpäs minulla on vastattavana?"
Hän luetteli eri aloja, kuten etupäässä kasvatusalan, valtion- ja
kansantalouden, kansanoikeuksien kehittämisen ja varjelemisen, joilla
hän luuli voivansa yhteiseksi hyväksi toimia. Mutta kun rouva ei enää
mitään kysynyt eikä huomauttanut, lakkasi hän lopulta kokonaan tuosta
katkonaisesta haastelustaan ja kelloonsa katsoen lähti nopeasti pois.
Hän antoi vielä kulua yhden päivän, jonka jälkeen hän kirjoitti
puheenalaisen vaalipiirin asukkaille, että hän ottaa ehdokkuuden
vastaan.
Parhain aikomuksin silmäili hän uutta elämänsä jaksoa kohti. Kun
vaali oli toimitettu ja hänet suurella enemmistöllä valittu, luki hän
heti ja painoi mieleensä neuvostojärjestyksen ynnä mitä perustus- ja
muissa laeissa oli siihen kuuluvaa. Sitten sidotti hän itselleen
taskukirjan, jonka etummaiselle sivulle hän taitavaan järjestykseen
kirjoitti otteet tulo- ja menoarvion vuotuisista rahamääräyksistä,
samoin valtion laskuista j.n.e., joten hänellä oli aina mukanaan
helposti nähtävänä tärkeimmät määrärahat valtiohoidon kaikilta
aloilta ja saattoi joka hetki ottaa selon maan taloudellisesta
tasapainosta.
Tämän tehtyään koetti hän viime toimintakaudelta olevista painetuista
kertomuksista perehtyä asiain tilaan Suuressa Neuvostossa,
ratkaisemattomiin ehdotuksiin, postulaatteihin ja esityksiin,
keskeneräisiin lakisuunnitelmiin, tarkastamatta oleviin hallituksen
kertomuksiin ja niin toisin, joista kaikista hän merkitsi muistiin
toiseen kohtaan taskukirjaa, jättäen jatkolle riittävän tilan.
Tätä hän ei suinkaan tarvitse, huomautti hän vaimolleen,
turhanpäisiä, nurinoita varten, vaan säästyäkseen tarpeettomilta
kysymyksiltä ja voidakseen itse ottaa selon asiain tilasta.
Näin riittävästi varustettuna, ettei ikäänsä ja valtiolliseen
kutsumukseensa nähden kovin vasta-alkajana esiintyisi, kuten hän
ajatteli, astui hän neuvoston istuntosaliin, otti valikoimatta
ensimäisen parhaan ja vapaana olevan paikan, jättämättä sitä enää
ennen istunnon loppua. Tarkoin seurasi hän koko ajan keskusteluja,
heittäen tuskin silmäystäkään naapurin hänelle ojentamiin
sanomalehtiin. Tosin tämä oli itsestään selvää niinhyvin hänen
tekemänsä edustajavalan sanojen mukaan kuin sen pitkän rukouksenkin
mukaan, jolla jokainen istunto alettiin ja joka kuului lailliseen
työjärjestykseen; mutta vain hyvin harvat, olivatpa sitten
uskonnollisia tai ei, ottivat velvollisuutensa ankarasti sanan
mukaan. Martti Salander sitävastoin, vaikka hän ei mielipiteiltään
ollutkaan kirkollinen, piti itseään yhtäkaikki siihen velvoitettuna,
valan ja rukouksen sisältämät määräykset kun olivat paikallaan ja
välttämättömät, eikähän liturginen muoto voinut niiden lainvoimaa
hävittää.
Vasta istunnon loputtua sai hän tilaisuuden tervehtiä vävypoikiaan,
joiden edestakaisin kulkemista hän ei ollut kertaakaan huomannut,
vallankin kun he olivat hyvinkin puoli tuntia myöhemmin saliin
ilmestyneet. Kiittäen kieltäytyivät nämä noudattamasta hänen kutsuaan
tulla taloon, heistä kun toisen oli eräiden neuvottelujen takia
tavattava päivällisellä piiritovereitaan ja toisella oli joitakin
asioita valvottavana. Mutta sen jälkeen aikoivat he mennä yhdessä
asekauppaan ostamaan pari uutta kivääriä maaliinammuntaa varten,
sillä he olivat jo jonkun aikaa olleet jäseninä ampumaseuroissa.
Martti Salander meni siis yksinään kotiin. Vaikkei hän ollut
kättäänkään liikauttanut eikä sanaakaan puhunut, oli hänellä
siinä ajatuksiinsa vaipuneena edelleen astellessaan mielessään
tyytyväisyydentunto kuin ainakin sillä, joka on työskennellyt koko
pitkän aamupuhteen. Ainoastaan tuo keskeytymätön tarkkaavaisuus,
jolla hän viiden tunnin kuluessa oli keskusteluja seurannut,
antoi hänelle tuon tietoisuuden suoritetusta työstä. Hän ei olisi
osannut ajatella, että sellainen ero voisi olla läsnäolon ja
läsnäolon välillä ja miettiessään, kuinka hänkin pian saisi jotakin
huolellisesti esittää, tunsi hän voimakasta vetoa myöhästyneen
päivällisen kimppuun.
Maria rouva, joka oli tuntenut hänet siitä tavasta, millä hän
ovikelloa nykäisi, tuli eteiseen häntä vastaan ja ilmoitti heillä
olevan omituisen vieraan, hänen edeltäjänsä Suuressa Neuvostossa,
jonka paikalle hän tänään oli astunut. Mies näytti, arveli
Maria, olevan huonoissa olosuhteissa eikä nähtävästikään panisi
päivälliselle pidätystä pahakseen; mutta hän ei ollut tahtonut häntä
pyytää ennenkuin Salander oli hänet nähnyt.
"Mitä hän sitten tahtoo?" kysyi tämä. "Minä olen tavannut hänet
silloin tällöin ja muistelen hänen olevan kunnollisen ja älykkään
näköisen miehen. Mutta minä en voi kuvitella mitä hän tahtoo."
"Hän sanoo kuulleensa sinusta paljon sekä samoin noista kuuluisista
häistä. Sanoo iloitsevansa että on saanut jättää paikkansa
sellaiselle seuraajalle ja tuntevansa sen johdosta mielensä keveäksi
sekä tulleensa sitä sanomaan ynnä toivottamaan onnea vaalin johdosta."
"Mies polonen! Käske vain laittaa hänelle tila pöytään, sitäpaitsi
jäivät vävyherrat tulematta!"
Kun Salander astui huoneeseen, tunsi hän tuskin miestä, joka
vaatimattomasti istui tuolilla ikkunan luona, nousi siitä seisoalleen
ja epävarmoin sanoin tervehti häntä sekä toi esiin onnittelunsa.
Hän sanoi tahtoneensa valtionkassasta nostaa päivärahansa, mutta ei
valitettavasti saaneensa mitään, vaan vieläpä täytyneensä päälle
päätteeksi sakkoja maksaa, kun oli istunnoista poissa ollut. Niin oli
hänen päähänsä sitten pistänyt käydä ainakin arvoisan seuraajansa
luona vieraisilla, ettei matka olisi vallan turhaan mennyt.
"Mutta herra Kleinpeter", vastasi Martti Salander nauraen, "minun
nähdäkseni tässä ei ole suuria syitä onnentoivotuksiin, kun siinä
vielä rahaakin menettää! Oletteko syönyt jo päivällistä vai saanko
ehkä pyytää teitä soppaamme maistamaan?"
Mies kiitti hämillään, vilkaisten kuitenkin salavihkaa katettuun
pöytään, jonka vuoksi Salander uudisti kutsunsa jonkun verran
varmemmasti sekä otti hänen kädestään hatun, asettaen sen syrjään.
Tuossa ennenaikaan selvästikin komeahkossa miehessä oli nähtävänä
kaikki hävityksen merkit. Entisen hävinneen lihavuuden jäleltä
olivat vaatteet käyneet avariksi ja riippuivat löysinä, jonka
lisäksi ne olivat niin kuluneet, että siitä täytyi olla pitkä
aika kuin hän oli uusia teettänyt. Pesu oli ollut huolimatonta ja
hajoamistilassa oleva kaulaliina sitaistu niin pahasti että luuli
melkein ilmetyisinä näkevänsä edessään ne lemmettömät ja laiskat
kädet, jotka miehen olivat siinä asussa kotoa laskeneet. Hänen omat
kätensä tarttuilivat vanhasta tottumuksesta erityisiin kohtiin
takinpoimuissa, peittääkseen nukkavieruja, likatäpliä tai rikkinäisiä
napinreikiä. Tästä aiheutuva viheliäisen orjallinen ryhti oli
sopusoinnussa värittömien ja pöhöttyneiden kasvojen kanssa, joiden
piirteet puhuivat alakuloisuudesta ja kurjuudesta sekä lukemattomista
ponnistuksista unhoittaa itsensä viinalla.
Salanderin aviokset kehoittivat tuota merkillisen väsähtynyttä
Kleinpeteriä käyttämään hyväkseen mitä tarjolla oli; Maria rouva
täytti itse hänen lautasensa. Tämä kyltyi kuitenkin pian tai
ainakaan ei hän voinut paljoa syödä. Sitävastoin hän, itsekään
sitä tietämättä, hyväili ahkerasti lasia, jonka Salander aina
täsmällisesti täytti. Hän vilkastui siitä ja kävi tuttavallisemmaksi.
Tämän huomatessaan meni Martti itse kellariin hakemaan pari parempaa
pulloa, sillä hänen mieleensä juolahti viettää Münsterburgin
neuvostohuoneeseen tulonsa päivää sillä tavoin hyvittelemällä
tuota köyhtynyttä mies parkaa. Rouva haki sillä välin uudet lasit
ja haastatteli miestä ystävällisesti, sillä hänkin tunsi jotain
omituista sääliä häntä kohtaan ja ikäänkuin uskoi omalta Martiltaan
torjuvansa samanlaisen kohtalon tai toisten ihmisten kehräämän
onnettomuuden osoittautumalla ihmiselliseksi onnetonta kohtaan.
Salander puheli neuvoston asioista tuolle yhä puheliaammaksi
käyvälle herra Kleinpeterille ja luuli, että tämä kysyisi sitä
tai tätä seikkaa sekä sitä kantaa, jolle hän oli asettunut, mutta
vaikka tämä hänen edeltäjänsä ei ollut puolta vuotta enempää ollut
istuntoihin osaa ottamatta, niin oli hän kuin kaikki entinen olisi
ollut vain unta. Hän tuskin muisti mitään ja vastasi kysymyksiin
välinpitämättömästi ja epätarkasti, samalla kuin hänen kasvonsa
alkoivat jälleen synketä.
Salander veti korkin toisesta pullosta, jonka rouva otti ja
täytti siitä kaksi lasia, joista levisi jalo tuoksu, palauttaen
syyspäivän loisteen miehen kalpeille kasvoille. Isäntäväen tyyni
osanottavaisuus, syvä rauha, joka heidän välillään näytti vallitsevan
sekä tuo hermoja elähyttävä viini saivat hänet unhoittamaan kaiken
kurjuuden ja ilostuttivat hänen mieltään, niin että hän istui siinä
harreilevin silmin ja punoittavin poskin sekä alkoi vapaaehtoisesti
kertoilla vanhoja hullunkurisia juttuja maalaisvirkamiesten elämästä,
kunnes ensimäinen hienosisältöinen pullo loppui. Sillä aikaa kuin
Salander laittoi toista pulloa reilaan ja katsoi vierastaan iloisella
huomaavaisuudella, käytti Maria rouva vaitioloa hyväkseen ja kysyi,
millaiset perhesuhteet hänellä oli ja olivatko kaikki terveitä.
Silloin katsoi mies kuin makeasta unesta heränneenä suurin silmin
häneen, onnellinen viininhehku vetäysi silmiä kohti, jotka hehkuivat
jo niin että hän painoi päänsä alas, tuki sen käsiinsä ja alkoi
kohta perään itkeä kuin pieni lapsi. Ihmeissään ja säikähtyneinä
kohtauksesta katselivat Martti ja Maria Salander tuota edessään
olevaa rajusti tutisevaa, harmaantunutta päätä. He nousivat
sentään ylös ja koettivat kohentaa tuota niiskuttavaa vierasta. Se
onnistuikin lopulta; häpeissään hän sentään seisoi siinä heidän
edessään, pyyteli anteeksi tuota sairauden kohtausta, kuten hän sitä
nimitti, sekä tahtoi lähteä.
Salander huomasi hyvin, ettei se ollut tavallista juopuneen
viheliäisyyttä, joka hänet oli vallannut, vaan äkillinen muisto
onnettomista olosuhteista, mikä oli tuon heikon vanhuksen voittanut.
Ystävällisesti hän sen vuoksi kehoitti tätä istuutumaan ja tointumaan.
"Valmistapas meille nyt hyvää mustaa kahvia", sanoi hän vaimolleen,
"sen päälle maistuu toinen pullo sitä paremmalta; sillä sitä juomassa
pitää herra Kleinpeterin olla vielä apuna!"
Rouva Salander piti parhaansa mukaan huolta kahvista eikä antanut
puuttua lasillista vanhaa kirsikkaviiniäkään.
Niinpä ei kestänyt kauan, ennenkuin tuon uuden ystävän masentuneisuus
oli uudelleen väistynyt ja tehnyt tilaa iloisemmalle mielialalle,
joka ei poissaolollaan tahtonut tärvellä tuota odottamatonta
menestystä. Kleinpeter kävi uudelleen niin puheliaaksi ja
avomieliseksi, että hän tyynin mielin itsestään palasi tuon
suonenvetoisen itkukohtauksen syyhyn; sana synnytti toisen ja kun
hän ehken ensi kerran tapasi osanottavaa huomaavaisuutta, kertoi hän
vapaasti ja avonaisesti olosuhteistaan. Tunnin kuluessa pääsivät
Martti ja Maria Salander omalta kannaltaan kutakuinkin selville hänen
historiastaan.
Tuolla vanhalla suurneuvos Kleinpeterillä oli ollut vähäinen
puuvillatehdas, jonka hoitoa hän isänsä jälkeen oli pienosella
omaisuudella levollisesti ja varovasti jatkanut, ripeästi edistymättä
mutta myöskään taantumatta. Seuraa rakastavana ja suosittuna miehenä
pani hän enemmän arvoa seuraelämän vaatimuksille kuin rikastumiselle.
Turhamainen ja kevytmielinen vaimo, jonka kanssa hän oli mennyt
naimisiin, yllytti häntä lisäksi siihen; hän näet luki tuon viattoman
kunnian, jota miehensä nautti, omaksi ansiokseen ja kopeili sillä
kuin riikinkukko. Kaikki mitä miehensä teki, mikä tätä miellytti ja
mitä hyvää tälle tapahtui, se oli _hänen_ persoonallista ansiotaan
ja johtui _hänen_ etevyydestään. Se oli _hänen_ miehensä, josta
puhuttiin jalolla hän kerskui eikä mitään muuta, ja kaikkialla tahtoi
hän olla siinä missä miehensäkin. Myöskin hän yksin matkusteli ympäri
maata niin usein kuin voi, näytelläkseen itseään ja komeillakseen.
Kotona taasen katkeroitti hän hänen elämänsä sillä halveksuvalla
tavalla, jolla hän oikein sanan mukaan otti vaivakseen kohdella hänen
tekemisiään ja tekemättä jättämisiään samoinkuin häntä itseäänkin,
ettei tämä vain uskaltaisi hänen verroilleen vetäidä. Muutoinkin sai
hän elää huonosti kodissaan, vaimosta kun oli kaikki liikaa, mikä
huolenpidolle vivahtikaan. Kaksi kasvamassa olevaa poikaakin tulivat
häneen.
Kun Kleinpeter, jolla ei juuri ollut parempaa kilpailijaa, valittiin
Suuren Neuvoston jäseneksi sekä pian sen jälkeen piiripäälliköksi,
kohosi rouvan kopeus huippuunsa. Arvonimet näyttivät olevan
vain häntä varten olemassa eikä kenenkään ollut hyvä olla häntä
puhuttelematta toisella tai toisella niistä. Ja mies raukaltaan
niitä kadehtiessaan ja melkein häntä vihatessaan, tämä kun sittenkin
oli noiden arvonimien omistaja, käytti hän niihin liittyvää arvoa
hyväkseen velkojen ottamiseen ja muuhun väärinkäytökseen.
Tässä suhteessa sai hän pian riittävää apua, kun pojat ottivat
hoitoonsa tuon vaatimattoman tehtaan, jonka isä heille luovutti,
saadakseen itse rauhassa virkaansa hoitaa. Tässä pettyi hän pahasti.
Pojat eivät olleet koulunkäynnin jätettyään liikkuneet ollenkaan
maailmalla, missä olisivat saaneet jotakin nähdä ja oppia. Siihen
oli isänkin syytä, hän kun ei ollut heitä siihen pakoittanut, vaan
antanut heidän vetelehtiä kotona, jossa heidän esikuvanaan olivat
äidin ja samanlaisen toverijoukon raakuus ja siistittömät tavat. Sen
sijaan että olisivat säännöllisesti toimensa hoitaneet, löivät he sen
laimin ja joutuivat ilman mitään hyötyä vekseleillä keinottelemaan.
Niinpä he aina tällöin vetivät samaan juttuun isänsäkin,
piiripäällikön, jonka täytyi taata tai suorastaan kirjoittaa nimensä
paperien alle; eikä rouva piiripäällikötär ja suurneuvoksetarkaan
puolestaan häikäillyt tuoda velkakirjoja allekirjoitettaviksi.
Nuo hänen allekirjoittamansa vekselit ja sitoumukset olivat aina
pitkät ajat sijoitettavana ja palasivat laajojen vaellusten jälkeen
yksinomaan hänelle takaisin ja niin täytyi hänen tuskaa ja huolta
nähden lunastaa ne.
Tämä kaikki tapahtui riidellen ja toraillen, äidin ja poikien
käyttäytyessä häntä kohtaan yhä karkeammin ja häpeämättömämmin. Tätä
viheliäisyyttä salatakseen ja vaientaakseen meteliä, joka joka päivä
uhkasi puhjeta, täytyi hänen virkojensa tähden antaa aina jälkeen.
Virkahuoneensa ynnä pienen makuukammionsa oli hän sijoittanut
muutamaan pieneen sivurakennukseen, saadakseen siten olla rauhassa.
Mutta vaimonsa ei antanut itseään yllättää. Kun ihmisiä oli hänen
puheillaan tai kun hän johti kuulusteluja, juoksi tämä virkahuoneen
läpi, törkeästi ovia paiskellen, jollei kehdannut sanojaan käyttää.
Vieläpä kirjuria, poliisisotilasta ja piirikunnan lähettiäkin
koetti hän tyhmää kavaluutta käyttäen saada miehensä salaisiksi
vastustajiksi, miehensä, joka kaikessa heikkoudessaankin pysyi kodin
turvana aina sen häviöön saakka.
Eikä kukaan ollut kuullut hänen valittavan. Ah, hän tiesi hyvin,
miksi hän vaikeni; sillä kukaan ei olisi uskonut miehen, jolla omassa
kodissaan oli asiat niin kurjasti, rohkenevan maansa menestystä
valvoa ja vieraita ihmisiä hallita.
Kuten kaikelle maailmassa, läheni näillekin vääryyksille ja
kärsimyksille loppunsa. Työmiehet olivat maksamatta jääneiden
palkkojen tähden jääneet tehtaasta pois ja etsineet paikkoja
muualta. Siitä huolimatta olivat pojat vielä tehneet melkoisia
lankaostoja, vaikka langat tosin heti pantattiin, ja kun maksuaika
läheni, ei heillä ollut lankaa, ei kangasta eikä rahoja ja olivat he
vaarassa joutua epäluulon alaisiksi petollisesta vararikosta. Tämän
kauniin asiantilan paljastaen kävivät he muutamana aamuhetkenä isän
kimppuun, kun lankeamassa olevista vekseleistä maksua vaadittiin ja
luonnollisesti taasen syytettiin häntä siitä, että hän oli heidät
asettanut niin viheliäisen tehtaan hoitoon. Ja kun hän seisoi siinä
avutonna ja kysyi, mistä Jumalan tähden hän rahat ottaisi, kun kaikki
oli pantattuna ja velkaa korvia myöten, viittasivat he julkeasti
hänen kantamiinsa verorahoihin, jotka heidän mielestään olivat
siinä soveliaalla hetkellä valmiina ja jotka ilman vaaraa saattoi
toistaiseksi ottaa käytäntöön.
Isä kalpeni.
"Minulla on tarkat määräykset", sanoi hän, "kuinka paljon rahoja minä
saan kotona pitää ja milloin minun on vietävä ne valtionkassaan,
lukuunottamatta sitä, että minä en millään muulla tavoin kättäni
kannen alle pistä!"
"Sitten meillä on huomenna konkurssiselvitys!" sanoivat he;
"Kleinpeter ja Pojathan on liikkeen nimi!"
He katselivat ympäri huonetta, etsien rahakirstua, että minne se oli
joutunutkaan. Isä oli aivan äskettäin raahannut sen toiseen nurkkaan
ja ruuvannut kiinni lattiaan, jonka alla sillä kohtaa kulki tukeva
hirsi. Kirstu oli juuri tällä haavaa auki: rautainen kansi oli
selällään, yhdessä osastossa oli pinkkoihin laskettuja metallirahoja
ynnä setelipaketti sekä niiden päällä paperi, johon rahojen lukumäärä
oli merkitty. Vanhempi poika astui empimättä avonaiselle kassalle ja
tarttui paperiin, huudahtaen: "Tässä on enemmän kuin hetken tarve
vaatii! Neljäs osakin riittää ja myöhemmin keksitään kyllä keinoja!"
Samalla rupesi hän tarttumaan setelipinkkaan. Mutta neuvosherra
syöksyi väliin ja tarttui hänen käteensä; toinen poika ehätti
veljeään auttamaan ja niin tuo vanheneva mies, sydämessään
kuolemanahdistus, riuhtoili poikainsa kanssa, jotka eivät kammoneet
tyrkkiä häntä edestakaisin pitkin lattiaa.
Vihdoin hänen kuitenkin onnistui painaa kiinni ja sulkea tuo raskas
kansi, jonka jälkeen nuo rosvomaiset pojat hiukan peräytyivät, mutta
eivät näyttäneet silti aikovan yrityksestään luopua. Tätä hetkeä
käytti hän vetääkseen toisen avaimista pois.
"Jollette paikalla mene ulos ja jos täällä vielä silmiänne näytätte",
sanoi hän heille vapisevalla, mutta sentään hillityllä äänellä, "niin
käsken minä maajääkärini ottaa teidät kiinni ja viedä käsiraudoissa
Münsterburgiin! Hän voi olla tässä minä hetkenä hyvänsä!"
Tuon heikon miehen osoittama odottamaton tarmo, miehen, joka
kamppaili viimeisestä omaisuudestaan, kunniallisesta nimestä,
säikäytti noita kaltoin kasvaneita poikia ja he poistuivat yhtä
kalpeina kuin isäkin oli ollut.
Vavisten ja läähättäen istui piiripäällikkö rautaisella kirstulla
ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sekaisin ajatuksin katseli hän
lukkorakennusta tuossa vanhassa perintökalussaan. Viimein jonkun
verran toinnuttuaan nousi hän väsynein jäsenin, avasi uudelleen
kassan ja otti verorahat laittaakseen ne pakettiin. Hän haki
tarvittavan paperin, nuoraa ja sinettilakkaa, kääri ja sitoi kaikki
kaksin ja kolmin kerroin ja suurimmassa kiireessä sekä sytytti
lopuksi kynttilän ja sinetöitsi paketin kolmesta tai neljästä kohti,
katsellen joka kerta ähkyen sinettiä, ennenkuin painoi sen lakkaan.
Sitten kirjoitti hän asiaan kuuluvan lyhyen kertomuksen, jonka hän
pani erityiseen kuoreen ja varusti osoitteella sekä lähetti sisään
astuvan vahtimestarin viemään molempia kappaleita postiin, teroittaen
hänelle, ettei hän pysähtyisi missään ja pitäisi huolta siitä että
rahat ynnä kirje lähtisivät ensi tilassa. Myöskin piti hänen muistaa
kuitti tuoda. Hän katsoi ikkunasta miehen jälkeen ja aivan oikein
näkikin, kuinka rouva yritti häntä pihalla pysähdyttää, nähdäkseen
mitä hän kuljetti, mutta kuinka vahtimestari muitta mutkitta jätti
hänet siihen seisomaan.
Tämän jälkeen kirjoitti hän kaksi laajanpuoleista kirjettä, toisen
Suuren Neuvoston presidentille ja toisen hallitukselle, ilmoittaen
luopuvansa toimistaan neuvoston jäsenenä ja piiripäällikkönä. Sillä
hän tiesi, että nyt oli kaikki lopussa, joskaan hän ei tiennyt mikä
hänen kohtalokseen oli lopulta tuleva.
Tyhjän rautakirstun jätti hän auki. Rouva tuli hiipien ja kurkisti
sisään; mutta hänestä tuntui sieltä tyhjästä kirstusta puhaltavan
kylmä viima, niin että hän veti heti nenänsä takaisin ja kysyi
piiripäälliköltä, mitä se merkitsi. Mitään selitystä antamatta
kääntyi tämä maajääkäriin, joka oli tullut sisään. Piiripäällikkö
oli hänelle illalla ilmoittanut, että hänen oli poliisiasioissa
mentävä muutamalle asialle pääkaupunkiin sekä valmistanut sitä
varten asiakirjat. Ne antoi hän nyt tälle sekä samalla molemmat
virkaerokirjeet, joista hän käski tämän täsmällisesti pitämään huolta.
Niin oli hän nyt talonsa toimittanut eikä omistanut enää muuta
kuin tallessa olevan virkatakuunsa, pari arvopaperia, jotka hänen
erotessaan tulivat vapaiksi ja olivat kai sen jälkeen jo hävinneetkin.
Kun Kleinpeter oli sydämensä tyhjentänyt ja vähitellen vaikeni,
syntyi muutamiksi minuuteiksi hiljaisuus, joiden kuluessa Martti
ja Maria Salander tunsivat jälkivaikutteita noista tärisyttävistä
vaikutelmista, ensimainitunkin ollessa vaiti ja avomielisyyttään
katumatta nauttiessa toisten ilmeisestä osanotosta sekä uudistetuista
kulauksista tuota tuoksurikasta viiniä.
Martti ajatteli kauhistuen, mitä pimeitä seikkoja sentään voi
julkisten luottamusmiesten elämässä kätkeytyä tai ainakin olla
julkisena salaisuutena. Hän tiesi kyllä sellaisia yksityisiä
ilmiöitä kaikkina aikoina esiintyvän; mutta sittenkään niitä ei
ole käsitetty suuriksi onnettomuuden tapauksiksi. Mutta nyt oli
hänet vallata aavistus ikäänkuin jos tässä olisi kysymyksessä enne,
joka onneksi antoi hänelle tilaisuuden vastatarkasteluun. Reipas
päättäväisyys, jolla piiripäällikkö oli katsonut itsensä edelleen
virkaan kykenemättömäksi sekä ottanut eron vain siitä syystä, että
pojat olivat vaatineet häntä petolliseen rikokseen, tahtoen itsekin
samaa harjoittaa, synnytti hänessä todellista kunnioitusta eikä tämä
lainkaan vähentynyt, kun hänessä heräsi ajatus, ettei tuo ilmeisesti
heikko isä ole tahtonut sovittaa poikainsa alentumista, vaan estää
itsensä vielä kietoutumasta kasvavan hädän virittämiin ansoihin. Ei,
mietti Salander, se on juuri sillä tavoin, että kun ryhditönkin vielä
voi kansalaistuntoon kohota ja arvonsa pelastaa, niin yhteiskunta ei
ole hukassa.
Maria rouva mietti toista seikkaa: hänen ajatuksissaan pyöri
tuo ihmeellinen nainen, jota miehensä oli kuvaillut katkerin
vihantuntein, ilman jälkeäkään rakkaudesta. Ei hän epäillyt
hetkeäkään, etteikö hän olisi ollut miehensä onnettomuuden lähde,
mutta hän ei ymmärtänyt oikein tuon peikottaren luonnetta.
"En käsitä, herra Kleinpeter", aloitti hän uudelleen keskustelun, "en
käsitä, miten vaimo voi olla miehensä arvosta niin turhamainen ja
käyttää sitä kaikin tavoin hyväkseen, samalla kuin hän tätä kuitenkin
kadehtii ja vihaa sen takia siinä määrin, että sananmukaisesti näkee
vaivaa, riistääkseen häneltä vääryydellä tuon kohtuullisen arvon!"
"Niin, rouva Salander", vastasi entinen piiripäällikkö, "sitä minä
en ole niin tarkoin tutkinut! Joka omassa elämässään on jotakin
kokenut, hän itse ymmärtää sen, kykenemättä silti sitä selvästi
selittämään. Arvelen, kaikesta muusta puhumattakaan, olevan siinä
turhamielisyyden ohella kysymyksessä eräänlaisen henkiseen sairauteen
yhtyneen, korkealle kehittyneen itsekkäisyyden ja että sitä paitsi
tässä on syntyperälläkin osansa. Puolisoni on syntyisin seudulta,
jossa naiset, kaikella kunnioituksella sanoen, ovat tunnetut
erikoisen kopeiksi, pöyhkeiksi ja juoruilu on kokonaisten kyläkuntien
vitsauksena, rikkoen välejä niin suurien sukujen kuin halvimpain
mökkiläistenkin keskuudessa. Miehet ovat toimeliaita, mutta karkeita
ja alempisäätyiset kiroilevat kuin merirosvot sekä kotona että kodin
ulkopuolella. Samoin naisetkin käyttävät kieltään nuoruudesta saakka
ja jos joku siihen lisäksi ei ole oikein viisas, niin voi ajatella
mitä siitä tulee!"
"Kuinka te sitten olette joutuneet tuohon mainioon maahan?" kysyi
Maria rouva.
"Eräs hyvä ystävä sanoi tietävänsä minulle morsiamen. 'Missäs tuo
on?' kysyin minä silloisten nuorten leijonain käyttämään ilkeään
puhetapaan. Tämä mainitsi paikan ja nimen, maalaillen eteeni kaikki
hyvät puolet. Minä löysinkin sievän näköisen kauniisti puetun
tytön, joka osasi esiintyä niin ystävällisenä ja vienona, että
minä empimättä tartuin syöttiin, vaikka joku tuntematon vihjasikin
minulle, että tyttö itse oli tuon suosittelijan luokseni lähettänyt.
Sen sijaan että olisin tästä peljästynyt, tunsin minä päinvastoin
itseni mairitelluksi ja olin hyvin liikutettu. Hän paljasti sitten
oikean olemuksensa tarpeeksi pian ja peloittavasti. Poikkeus lienee
hän kotiseutunsakin naisten joukossa ja poikkeus pahempaan päin kuin
muut, tavallaan jonkunlainen yhdistys heistä kaikista."
Kesken puheensa täytyi hänen nauraa, kun hänen mieleensä johtui
vaimonsa viimeisin tekonen. Hän oli näet taasen pitkään toraillut
miehelleen tämän köyhtymisestä sekä uhkaillut ottaa laillisen
avioeron, johon mies oli vain huomauttanut, että silloinhan hän joka
tapauksessa saisi tilaisuuden vihdoinkin luopua piiripäälliköttären
ja suurneuvoksettaren arvonimistä, jotka nytkään eivät enää haittana
olleet. Silloin oli hän aivan tulipunaisena ja raivostuneena
hypähtänyt hänen eteensä ja huutanut, että hänelle ei tule
mieleenkään erota, että hänellä on jumalallinen oikeus elämänsä ajan
kantaa niitä nimiä eikä hän niistä luovu.
Kysymykseen, mihin hänen vaimonsa sitten oli tarvinnut kaiken sen
rahan, jota hän oli velkakirjoilla lainaillut, vastasi Kleinpeter:
"Vaatteisiin ja koristuksiin hän on sen menettänyt! Kun minä hoidin
piirikunnan ensimäistä virkaa, piti hän velvollisuutenaan pukeutua
mitä parhaimmin ja se ei tosiasiassa ollut helpolla ostettavissa,
niitä kun on muutamia suuria tehtailioita, joiden naiset pukeutuvat
tavattoman loisteliaasti. Vielä vuosi sitten täytyi minun maksaa
sadan kahdenkymmenen frangin vekseli, jonka hän oli asettanut
minun nimiini, ja mitä varten? Maksuksi pienestä päivänvarjosta
norsunluisina varsineen ja hienoine kankaineen! Hän oli nähnyt sen
täällä muutaman puodin ikkunassa ja ollen tuttu siellä ostanut
sen tällä tavoin. Näine päivänvarjoineen käveli hän sitten ympäri
kaupunkia, kaikkialla missä hän luuli voivansa tehdä kiusaa
rikkaammille rouville ja neideille. Sitten hän tuon päivänvarjonsa
takia meni ylimääräisesti muutamiksi viikoiksi kylpemään ja asetti
sielläkin minun maksettavakseni jälleen vekselin. Tätä paitsi
kantoi hän varakkailta vanhemmiltaan, jotka vieläkin elävät, useat
kerrat rahoja, ilmoittaen minun niitä tarvitsevan. Kun lopulta kävi
selville, että hän oli valehdellut, ei hän tätä tietä saanut enää
mitään."
Tuo kunnon mies olisi vielä kauankin haastellut, jollei olisi tullut
aika lähteä kotiin, sillä hänen ahtaat olosuhteensa eivät sallineet
hänen meno-paluupilettiään rautatien hyväksi lahjoittaa. Sitäpaitsi
sanoi hän iloitsevansa, saadessaan vielä vähän aikaa rauhassa nukkua
vanhassa kodissaan: rouva piiripäällikötär oli nimittäin eilen koko
vaatevarastoineen ja päivänvarjoineen huilannut vanhempainsa luo,
pojat taasen olivat pari viikkoa sitten matkustaneet Amerikaan,
saadakseen siellä tehtaanhoitajan paikat, sillä mielelläänhän sinne
niitä Sveitsistä otetaan. Niin kyllä, mutta ei sellaisia! Kunpahan
olisivat ennemmin menneet! Hänen tehtaansa ja vanha kiinteimistönsä
oli sitä vastoin konkurssitilassa; joka päivä saattoi hän odottaa
pakkohuutokauppaa. Onneksi asia ei häntä enää ollenkaan liikuttanut.
"Ettekö voisi nyt", kysyi Salander, "ottaa itse tehtaan haltuunne ja
panna se käyntiin, jos apua saisitte?"
"Siitä minä, herra suurneuvos, kyllä itseni varon!" vastasi
Kleinpeter epäröimättä. "Jos se todellakin onnistuisi, niin olisivat
jonakin kauniina päivänä taas kaikki kolme esillä, korjatakseen
rasvan maidosta! Mieluummin minä jossakin ottaisin hiljaisen ja
vaatimattoman toimen, minkälaisen hyvänsä; jos teille sattuisi
ilmaantumaan jotakin minulle sopivaa tointa, niin olette ehkä niin
hyvä ja annatte siitä vihjauksen!"
"Lupaan varmasti ajatella asiaa, luottakaa siihen!" lupasi Salander,
ojentaen hänelle kätensä. "Tehän olette vielä ketterä mies eikä
mikään vanhakaan, kunhan vähän ryhdistätte itseänne! Jääkää hyvästi,
onnea kotimatkalle!"
"Kiitoksia tuhansin, sekä samoin teille, rouva Salander, kaikesta
hyvyydestä ja osoittamastanne ystävällisyydestä!"
"Ei ansaitse, sehän on mielellään suotua!" vastasi Maria rouva ja
pudisti hänen kättään. "Toivotan onnellista matkaa ja parempaa
tulevaisuutta!"
Odottamattoman reippain askelin riensi tuo elostunut mies matkaansa.
Miettiväisinä katsoivat aviokset hänen jälkeensä, hänen siinä katua
pitkin kulkiessaan.
"Hänhän ei horju vähääkään!" huomautti Maria, "vaikka minä pelkäsin
hänen tulleen hiukan toiselle kymmenelle. Luulisi hänen olevan vielä
autettavissa, kun hän pääsisi siitä siististä naikkosesta eroon!"
"Ja kun hän saa rauhaisan paikan jossakin tuulen suojassa, niin
luulen minäkin hänen vielä toipuvan. Mutta johtamaan hänen ei ole
enää pyrittävä!"
Uusi suurneuvos mietiskeli matkalla konttoriin, jonne hän vielä
lähti, tänä myöhäisen virallisen toimintansa ensimäisenä päivänä
sattuneita omituisia kokemiaan, kuinka hän oli joutunut onnen
hylkäämää edeltäjäänsä kestitsemään ja lohduttamaan; ja hän kiitti
onneaan, ettei hänen omissa hyvissä kotioloissaan ollut sellaisia
vaaroja väijymässä. Kuitenkin teki häneen synkän vaikutuksen
se välittömästi huomaamansa epävarmuus, mikä on inhimillisten
olosuhteiden osana ylimmissäkin laitoksissa.