XI

Kun tuo kaksoisliitto nyt kerran oli päätetty, ryhtyi toinen äiti,

Maria Salander, tyttäriensä myötäjäisiä sen huolellisemmin ja

anteliaammin valmistamaan. Ei ainoastaan kaikkia vaatetavaroita,

vaan melkein koko talous piti heidän viedä mukanaan Soittolaan

ja Lindenbergiin. Martti, hänen miehensä, arveli kyllä, että

Varpuslaisillekin olisi sentään suotava tilaisuutta siihen, mutta

Maria rouva sanoi ennen kaikkea haluavansa, että ne olisivat hänen

varustamiaan esineitä, joiden keskellä lapset eläisivät, istuisivat

ja seisoisivat, nukkuisivat ja valvoisivat; eihän näet voinut tietää

mitä hyvää siitäkin olisi. Olisi suurta etua siinä ilmenevästä

tasasuhtaisemmasta ja yksinkertaisesta mausta; kun ei enää eletä

huonekalujen keskellä, joihin on vanhastaan isän kodissa totuttu,

niin on koetettava edes uudet saada silmää miellyttäviksi.

"Herkeähän jo, eukkoseni!" nauroi Salander, "mistä sinun mieleesi

sellaista tuleekin? Minusta nähden sinä lopulta käyt tieteelliseksi,

ja alat harrastaa irtaimisto-psykologiaa!"

"Anna minun olla!" sanoi hän, "minä en kärsi leikkiä!"

Setti ja Netti antoivat mielelläänkin äidin pitää päänsä, saadakseen

hänen pysymään hyvillä mielin; muistuttihan hän noissa puuhissaan

melkein nuorta tyttöä, jonka mieleen jonakin päivänä vielä kerran

juolahtaa vanha nukkehuone, jolla hän sitten haaveksien alkaa

leikkiä. Hän näytti siinä toimessaan siltä, ettei häntä sopinut

häiritä; jollei tahtonut hänen julkisena salaisuutena olevia huoliaan

herättää.

Tytöillä oli sillä välin muita huolia: kysymys, ketä kaikkia

olisi häihin kutsuttava, tuotti heille päänvaivaa. Että häät

vietettäisiin yhteisesti, tuntui tähän tavallisuudesta poikkeavaan

naimisjuttuun nähden itsestään selvältä, se tuntui olevan kuin koko

lemmenhistorian oikeutettu kruunaus ja kärsittyjen loukkausten

hyvitys. Mutta nyt ei Salanderin perheellä ollut mitään laajaa

ystävä- eikä seurustelupiiriä, osaksi heidän vaiherikkaan elämänsä

ja osaksi myöskin Salanderin valtiollisten mielipiteiden takia.

Hyvinvoipia liikemiehiä ja sen semmoisia, jotka luopuvat entisestä

varovaisena pidetystä kannastaan sekä ryhtyvät taisteluun

valtiollisesti heränneiden joukkojen etupäässä, pitävät heidän

säätytoverinsa vähintäänkin omituisina ja epäluotettavina

hulluttelijoina, jotka vakaantuneen valtiojärjestyksen tekevät

muka leikkikaluksi intohimoilleen; tämän takia käy aina lähempi

seurustelu mahdottomaksi, joskin ulkonainen arvonanto tarpeellisten

liikeasiain takia säilyykin. Näin kumminkin koetti Martti Salander

anteeksipyynnellen omaisilleen selittää sitä pulaa, mikä esiintyi

häävierasten valikoimisessa. Tytöillä lisäksi ei ollut enää ketään

"intiimejä" ystävättäriä. Asiain näin ollen mietiskeli isä jonkun

aikaa muodostaa häät jonkinlaiseksi vapaaksi kansanjuhlaksi sekä

kutsua sinne joukon demokraateja naisväkineen, jotka yhdessä

Weidelichiläisen lisän kanssa esittäisivät kauniin pienoiskuvan

kansasta. Äiti osasi kuitenkin karkoittaa hänestä tämän ajatuksen

ja itsekin huomasi hän olevan sopimatonta muodostaa näitä häitä

poliittiseksi puoluejuhlaksi arvaamattomine seurauksineen.

Tyttäretkin arastelivat panna julkisesti näytteille tuota taistellen

saavuttamaansa onnea.

Sitä kiihkeämmin toivoivat morsiamet veli Arnoldin tulevan häihin. He

olivat yhdessä vanhempain kanssa kirjoittaneet hänelle Englantiin,

sen jälkeen kuin hän oli kihlausilmoitukseen vastannut lyhyin

onnentoivotuksin ilman mitään leikinlaskuja.

Tuohon nelikertaiseen kutsuun tuli vastaukseksi kirje isälle.

"Rakkahin isä!" kirjoitti hän, "teidän painava yhteisvaatimuksenne

tulla häihin on tehnyt todella hyvää minun uskolliselle

salanderilaiselle pojan- ja veljensydämelleni, ja melkeinpä

minua pahoittaa, täytyessäni kieltäytyä siitä huvista, johon

niin mielelläni ottaisin osaa. Kenties pitävät siskot kovin

epäkohteliaana, että minä täytymyksistäni näin omin päini päätän,

mutta se on nyt niin, että minä en voi häiden takia täällä

oleskeluani yhtäkkiä keskeyttää, kun mahdollisesti ei sitten enää

tulisi takaisin tänne palatuksi, kerta siellä ollessani. Äitimme,

johon sydämeni erikoisemmin on kiintynyt, se olkoon sanottuna ilman

mustasukkaisuutta herättämättä, ymmärtää minua kyllä!

"Rakkahin isä! Minun on Sinulle tunnustettava, etten minä täällä

juridiikkaa harrastakaan, kuten puhe oli, vaan Englannin historiaa,

jonka yhteyteen tosin aina hiukan lakitiedettäkin punoutuu. Tiedän

kyllä, ettei tarvitse matkustaa juuri niihin maihin, joiden historiaa

yleensä tahtoo tutkia, mutta asianomaisessa maassa ja asianomaisen

kansan keskuudessa eläen on tilaisuudessa saamaan havainto-opetusta,

jota ei ole halveksiminen.

"Minun on nyt siirryttävä siihen, mitä aion Sinulle ehdottaa ja

mikä on juuri edellisen kanssa yhteydessä. Sinä olet tähän saakka

toivonut, että minä heti kotiin palattuani rupeaisin käytännölliseksi

lakimieheksi ja samalla alkaisin ottaa osaa poliittiseen elämään.

Tämän minä suostumuksellasi ottaisin mielelläni hiukan toisin.

Lakitiedettä harrastaisin minä voimieni mukaan edelleenkin,

mutta minä tunnen voimakkaan halun antautua historian opinnoihin

enemmän kuin mitä tähän saakka on ollut laita, ja siihen nähden

olen ajatellut seuraavasti. Varallisuutemme sallisi minun jonkun

aikaa elää kotona riippumattomana yksityistieteilijänä, jonka

ohessa minun sopisi, etten leipääni turhaan söisi, hoitaa jotakin

tointa Sinun kauppaliikkeessäsi. Olenhan jo ennenkin monet tunnit

kirjoittanut kanssasi pulpettisi ääressä. Jos siitä sitten noin

vähitellen sukeutuisi mukiin menevä kauppias, niin eihän jonkunlainen

oppineisuus olisi hänelle miksikään vahingoksi ja kysymys liikkeesi

tulevaisuudesta olisi samalla toistaiseksi jotenkuten ratkaistu.

Siis: Nuori juristi työskentelee tarpeen ja tilaisuuden mukaan isänsä

kauppahuoneessa ja harrastaa sen ohessa historiaa kotitarpeikseen,

ymmärtääkseen paremmin tulevaisuutta ja osatakseen sen laatua ja

ehtoja arvostella."

"Mitä pentelettä tämä on!" keskeytti Martti Salander lukemisen,

turhaan mietiskellen näiden lauseiden tarkoitusta. Mutta sitten

luki hän edelleen: "Mihinkä tämä tähtää? kysynet Sinä. Minä selitän

sen heti. G:ssä ollessani seurustelin minä muutamain maanmiesteni

kanssa, jotka hyvin mielellään keskustelivat kotimaan valtiollisista

olosuhteista jaottivat viisaan pohdinnan alaisiksi sieltä saapuneet

tiedot. Eräs heistä, joka on kotoisin X:n kanttonista sai vieraakseen

kylpemään matkustaneen isänsä. Tämä vietti yhden illan poikansa ja

meidän seurassa, kuunnellen keskustelujamme, joihin me tuon vanhan

herran itsensäkin pian kiedoimme. Kuullessaan meidän kiivaita ja

maltittomia arvostelujamme johtopäätöksineen, että tarvittaisiin

vereksiä voimia, uutta lain-laatija polvea, joka vasta voisi

vallitsevat epäkohdat poistaa, nauroi vanhus ja arveli, että

hänen kokemustensa mukaan ei ole kysymystä niinkään vereksistä

voimista, joita sitäpaitsi jo tuon ihmisten keskenkin yleisen

kiertokulun kautta lakkaamatta lisää virtailee, kuin päinvastoin

ennen saavutetun järkevämmästä ja uuraammasta muovailemisesta.

Hän kertoi nyt havainnollisesti, kuinka hän oli kolmannen kerran

kokenut, että voimakkaan muutoksen jälkeen niiden miesten pojat,

jotka tuon muutoksen olivat aikaan saaneet ja jotka olivat

parhaassa miehuuden ijässään, olivat vielä kouluissa ollessaan

liittyneet yhteen ja sopineet tahtovansa asiat jotenkin aivan

toisin järjestää, jahka siihen tilaisuutta tulisi. Tietämättä

mitä tuo ennen kuulumaton järjestys oikeastaan sitten oli oleva,

olivat he jälkeenpäin todellakin pitäneet sanansa, ikäänkuin jos

Rütlin niityllä olisivat siitä valan vannoneet, ja kaiken aikansa

sotkeneet ja häirinneet pyhänä pidettävää lainlaadintaa, kunnes

sitten heidän omat jälkeläisensä vannoivat samanlaisen valan ja

auttoivat tai ainakin koettivat suurella melulla heitä asemiltaan

pois auttaa. Tässä valossa katsottuna, arveli hän, on edistys vain

sokeaa kiiruhtamista loppua kohti ja muistuttaa koppakuoriaista,

joka juoksee pyöreän pöydänkannen yli ja reunalle saavuttuaan putoaa

lattialle tai korkeintaan kiertää reunaa pitkin ympäri, jollei se

pidä parempana kääntyä ja palata takaisin, jolloin se vastakkaisella

puolella tulee jälleen reunalle. On luonnonlaki, että kaikki elämä

tulee sitä nopeammin loppuun eletyksi ja sammuu, kuta väsymättömämmin

elämänsuoni pulputtaa. Sen vuoksi, lopetti hän leikillisesti, ei hän

voinut pitää juuri tarkoituksenmukaisena keinona elämän jatkamiseen

sitä, että joku kansa itsessään ituina kätkeytyvät kehityksen

lopputulokset ennen aikaansa kuoliaaksi ahdistaisi sekä samalla

itsensäkin murhaisi.

"Jouduimme tästä vanhan herran nuhdesaarnasta kelpolailla hämillemme,

mutta otimme sen arvonannolla vastaan; meidän täytyi myöntää siinä

olevan totta, sillä olimmehan itsekin jo varhain samanlaista

huomanneet, ja me nauroimme hänen leikinlaskulleen.

"Jälestäpäin puhelin minä erään läheisemmän ystäväni kanssa useat

kerrat tuosta samaisesta keskusteluaiheesta. Me harkitsimme tuon

vanhuksen näkökannalta poliittisia päiväntapauksia, joita kotimaasta

kuulimme. Lyhyesti, me päätimme lopulta olla, päinvastoin kuin

nuo koulupoika-agitaattorit, näyttelemättä uutta sukupolvea, vaan

hiljaisuudessa valmistautua kelvollisiksi kaikkien tapausten varalle

aikoina, jolloin voisi käydä tarpeelliseksi olla mukana ja löytää

paikka itselleen. Yleensä, päätimme me, on tarpeellista ajatella

yleisiä asioita, mutta ei muiden mukana suutaan soittaa.

"Paras isä! Siten on mielipiteeni, joista johtuu edellä esittämäni

menettelytapa, sikäli kuin sinä nyt ensinnäkin voit poikaasi siinä

muodossa kotona sietää. Veron, jonka jokainen koti on julkiselle

elämälle velkaa, maksat sinä toiminnallasi toki yllinkyllin,

niin että minä voin vielä hyvän aikaa Sinun esimerkkisi varjossa

rauhallisesti itseäni kehitellä!"

Martti laski tuon laajan kirjeen avonaisena pulpetilleen, otti

sen jälleen ylös, käänteli lehtiä ja sanoi: "Mitä tämä nyt on?

Leikkiäkö hän laskee vai tottako tämä on? Tuo hänen historia

juttunsa nimittäin! Ja mikä se vanha herra on pöydällä juoksevine

koppakuoriaisineen, johon hän edistystä vertaa? Maltas, kunhan vain

-- luulenpa melkein, että minä olen toimittanut maailmaan nuoren

tieteilijän! Hän tietää minut edistysmieheksi ja ahdistelee minua

koppakuoriaisillaan! Se on vain tieteilevää arvostelua ja koko

juttu tuosta vanhasta miehestä lopultakin vain keksittyä! Mutta

sittenkin, siksi se on liian rehellistä ja vakavaa. Lopultakin,

jos hän tahtoo minua liiketoimissa avustaa, on se minulle vain

mieleen. _Doctor juris_ sopii hänelle hyvin. Historia-tieteileminen

katoaa häneltä piankin poliittisessa elämässä, jahka hän mukaan

joutuu. Tulevaisuuden laatu ja ehdot! Yhtä kuin kuunnella ruohon

kasvavan! Tahtooko hän paistaa kääreissä olevia munia, pitäen

lämpömittaria pannussa? Olkoon, kunhan hän vain tietää jotakin

lakitieteestä, niin saa häneltä oppia yhtä ja toista, jota hän ei

itse tule ajatelleeksikaan! Tuo hiljaiseksi yksityistieteilijäksi

ja kauppiaaksi rupeaminen, joista jälkimmäinen jää riippumaan siitä

tuleeko hänestä sellaista vai ei, ei näytä sentään hullummalta,

vallankin kun sen voi laittaa mukavalle kannalle! Totta puhuakseni

miellyttää tuuma minua yhä enemmän! Mitäs hän tässä vielä kirjoittaa?

Hän haluaisi vielä vuoden matkustella, jos se kävisi laatuun. Miksei?

Itse halusin myöskin nuorena ollessani oppiakseni matkustella.

Myöhemminhän minun kyllä täytyi matkustella, jopa tarpeeksi

etäälläkin, mutta olen silti vastoinkäymisten takia tuskin mitään

nähnyt ja kun on täytynyt vaimosta ja lapsista huolehtia!"

Hän kertoi kirjeen sisällyksen naisille, jotka tulivat eri syistä

pahoilleen, tyttäret sen vuoksi ettei veli tullut häihin ja äiti

taas siksi, että hänen täytyi vielä edelleenkin olla ilman poikaansa

ja vallankin juuri nyt, jolloin hän menetti tyttärensä. Olla ilman

poikaansa, joka ei vielä koskaan ollut hänelle huolta tuottanut!

Tämän tulevaisuudensuunnitelmat tai kuinka hänen tarkoitustensa

selvittelyä, johon Martti heidän huomiotaan kiinnitti, oli

nimitettävä, saivat hänet ylpeydestä iloitsemaan, niin arvokkaalta

ja vakavalta tuntui hänestä kaikki, mitä hän kirjoitti ja hän

hyväksyi lopulta kaikki, yksin matkustuksenkin. Myöhemmin miehensä

kanssa kahden jäätyään ei hän voinut olla jonkinmoisella kopeudella

vertaamatta itseään vasta-anoppiinsa, ja tämän kaksosiin viitaten

omaa poikaansa ylistämättä.

Salander tuli oikein kateelliseksi hänen takiaan.

"Sinä olet hiukan aristokraatti", sanoi hän, "minä en käsitä,

miksi sinä et voi niitä ihmisiä sietää. Mutta varrohan loppuun;

kuka viimeksi nauraa, nauraa parhaiten! Kaksosista tulee vielä

tanakka miespari ja he kiipeävät ylös, sillä aikaa kuin ehkä meidän

Arnoldimme omine oikkuineen jää ilmanaikaiseksi kamarilelliksi!"

Hän otti kirjeen mukaansa konttoriin ja luki sen vielä kerran

läpi. Jälleen koski häneen ja harmitti se vanhan herran

edistys-koppakuoriainen; siitä johtui hänen ajatuksensa toiseen

asiaan: hänkin olisi mielellään tahtonut Arnoldin häihin ja tähän

asiaan tultuaan muutti hän taasen äkkiä mieltään juhlasta ja,

tehdäkseen tieteelliselle jälkeläiselleen pikku kepposen, päätti hän

sittenkin panna toimeen poliittisen kansanjuhlan, jotta hän siellä

kaukana kuulisi, mitä kello on lyönyt.

Neuvottelematta enää vaimonsa kanssa teki hän tulevien vävypoikiensa

kanssa suunnitelman valmiiksi. Ajan hengen mukaisesti jätettiin

ajeluita suunniteltaessa vaunut kokonaan huomioon ottamatta ja

valittiin rautatie kulkuvälineeksi. Kaupungista ja ympäristöltä

kutsutut vieraat kokoontuvat asemalle, jossa morsiusparit

vanhempineen heitä odottavat. Jokainen on sopivasti puettu kuin

sunnuntairetkelle, mitään tanssiaislaahustimia ja hännystakkeja ei

ole kellään. Aseman ravintolasalissa nautitaan aamiaissoppa keskellä

matkustavan yleisön vilskettä -- kuva rauhattomasta elämästä. Sillä

välin on sentään pidetty huolta parhaimman ruokalajin tarjoamisesta

rauhallisena väliaikana junien lähdettyä ja salien tyhjettyä. Sitten

vie ylimääräinen juna häävieraat paikkaan, jossa vihkiminen tapahtuu;

se on melkoinen kylä hyvine ravintoloineen, melkein keskivälillä

kaupungista, Lindenbergistä ja Soittolasta katsoen. Kaksi pientä

laulukuntaa, jotka ovat kootut morsiusparien molemminpuolisista

ystävistä ja puoluelaisista, ottavat vastaan vieraat ja, etupäässään

vankka nostoväen soittokunta, saattaa heidät kirkkoon, missä

hengellinen demokraatti toimittaa saarnan ja vihkimisen. Sitten

mennään hääpäivälliselle, jota varten, kauniin sään sattuessa on

pöydät katettu pääravintolan puutarhaan, siis ulkoilmaan, ja tänne on

kutsuttu joukko kaukaisempia vieraita maaseuduilta, niiden joukossa

puheidenpitoon kykeneviäkin.

Pieni juhlanäytäntö keskeyttää aterian ja laulun. Allegoriset

kuviot esittävät, nuorten suurneuvosten eri puolueasemiin viitaten,

aselevon sopimista ja päättämistä demokraattien ja vanhaliberaalien

välillä, merkiten samalla häissä olevien puolueiden kaksinkerroin

läheistä sukulaistumista, mikä taas puolestaan julistetaan kauniiksi

esikuvaksi maan puolueiden jälleen yhtymisestä ja niin edespäin.

Jahka sitten, kuten odottaa sopii, katsomaan kerääntynyt väestö,

jota muutoin on ystävällisesti kestitettävä, on vierasten kanssa

muodostanut kokonaisen kansankokouksen, astuvat puhujat esiin ja

käyttäen tavallisten maljapuheiden jaksoa hyväkseen selvittelevät

niitä kansan itsetietoisuutta kohottavia seikkoja, jotka kohoavat

korkeimmilleen vapaasta perheestä juurensa juontavan vapaan valtion

korkeimmissa siveellisissä periaatteissa.

Tanssia ei toistaiseksi otettu lukuun vaan kyllä musiikki, jonka

säestyksellä yön tullen tulisoihtujen valossa miehissä laulettaisiin

muutamia kansallis- ja vapauslauluja niin että se kauemmaskin

kuuluisi. Kun Salander oli juhlapaikalla sopinut ohjelmasta

Weidelichin poikain kanssa jotka aluksi olivat siitä ihmeissään

mutta perästäpäin kovin hyvillään sekä lopuksi huomauttanut

olevan itsestään selvää että hän tuuman alkuunpanijana ottaa

kaikki kustannukset osalleen, palasi hän hyvillä mielin takaisin

Münsterburgiin.

"No nyt, Arnold mestari, joka tahdot kuulla ruohon kasvavan"

myhäili hän itsekseen, "jospa sinä nyt tulisit sisariesi häihin,

niin saisitpa nähdä jotakin, ja vallankin kuulla, sanon minä, tai

kumpaakin samalla haavaa! Saisitpa oppia, ettei tämä maa vielä ole

pyöreä pöydänkansi, jolla koppakuoriaiset sinne tänne juoksentelevat!

Se hänen vanha herransa lieneekin ajatellut rapua, jolla ei juuri

tapaa olla mitään silmiä häntäpäässään, kun se edistyksen tietään

kulkee!"

Iloisena selitti hän vaimolleen ja tyttärilleen juhlasuunnitelmaa.

Hänen ihmeekseen pysyi rouva kokonaan tyynenä eikä näyttänyt mitään

tyytymättömyyden oireita.

"Olen iloinen", sanoi hän, "ettet sinä enää tee mitään

vastaväitteitä. Saat nähdä että siitä tulee onnistunut hääjuhla,

jollaista ei joka päivä olekaan nähtävänä!"

Tyttärien vuoksi vältteliäästi hymyillen vastasi rouva: "Niin,

juuri tuossa kertoessasi esiintyi asia minulle toisessa valossa;

uskon nyt, että tämä eriskummallinen häiden vietto siirtää niiden

tavallisuudesta poikkeavan esihistorian taka-alalle tai saa kenties

kokonaankin unohtumaan!"

"Todellakin! Kas vain kuinka sinä olet älykäs! Sitä minä en ole

kertaakaan ajatellut!"

"Sitäpaitsi minä muutoinkin olen vähän paremmalla mielellä tähän

asiaan nähden. Olen näet tänään myötäjäisseikkain takia ollut

ylhäällä Varpusessa, jossa tapasin rouva Weidelichin suurissa

arkipuuhissaan, jonka vuoksi minun täytyi hetkisen odottaa ja

katsella päältä. Minua miellytti, ettei hän lainkaan sievistellyt.

Ja sitten sai minut vallan hyville mielin se vanttera ahkeruus,

jolla hän tehtävänsä toimitti ja työtä johti, väsymättä ja

tarkkuudella. Hän piti kaikkea silmällä, kävi kaikkeen käsiksi ja

piti samalla kertaa huolta pesijättäristä ja silittäjistä. Miestä

minä myöskin puhuttelin ja rehellisessä vaatimattomuudessaan sekä

levollisuudessaan miellytti hän minua vieläkin enemmän kuin rouva.

Hänkään ei näytä koskaan olevan joutilaana, niin määrämittaisesti

kuin hän liikkuukin. No niin, arvelin minä, jolleivät omenat kauas

puusta putoa, niin eihän tässä voine kovinkaan huonosti olla laita!"

"Kuuletteko, lapset, eikö se ilahuta teitä?" puheli Salander tytöille.

"Mikä niin?" sanoivat he havahtuen synkistä mietteistään, joihin

vajonneina he eivät lainkaan olleet kuulleet vanhempain keskustelua.

Olivatpa heidän silmänsäkin kyynelissä.

Vähitellen kävi selville, mistä heidän mielipahansa aiheutui:

ettei nimittäin aamiaista heidän kunniapäivänään syötäisi jossakin

paremmassa ravintolassa, vaan rautatieasemalla, kauppamatkustajain ja

töllistelevien englannittarien keskellä. Heitä suretti, ettei tulisi

mitään vaunuja, ei edes heillekään, vaikka köyhinkin piikatyttö ajoi

vaunuissa kirkkoon. Että heidän pitäisi morsiuspuvussa ja hunnussa,

myrttiseppeleet päässä, jalkaisin ja kenties sateenvarjo kädessä

marssia asemalle taikka sitten, kuten vieraille oli määrätty, kävellä

puettuina kuin Rigille matkustavat, -- se pahoitti heitä kovin.

"Merkillistä! Teidän sulhasenne ottivat juuri saman aatteen ilolla

vastaan ja aikovat siten tulla tunnetuiksi! Vieläpä tuumivat he

teetättää liinakankaasta valkoiset kesävaatteet ja pitää päässään

olkihatut!" kertoi isä.

"Niinkö, tekevätkö he sillä lailla? Silloin me yksinkertaisesti

pysymme poissa!" sanoi Setti; "emme ole sitä varten niin kauan

odottaneet ja kestäneet, että häistämme saisimme naamiaishuvit

valmistaa!"

"Ei, sitä emme tee!" vahvisti Netti; "on meilläkin siihen jotain

sanomista!"

Äiti selvitti riidan.

"Tarkoin punniten heillä on oikein, mitä juhlan tähän osaan

tulee", sanoi hän, "olisihan se nyt sentään vähän kummallista

rautatieasemalla ja sopivampihan hyvässä hotellissa olisi kyökkikin.

Jalkaisin tarpominenkaan ei oikeastaan olisi mukavaa, siksi on

kaupunkimme liian väkirikas; tuhansia lapsia juoksentelisi edellä ja

jälessä. Emmekähän voisi panna alttiiksi tyttöjen morsiuspukujakaan,

joita he vain kerran elämässään kantavat, ja niin ovat vaunut

edeltäpäin tilattavat ja samallapa täytyisi meillä olla vaunut koko

seurueen varalle! Kuinka sitten siellä ulkona kylässä menetellään, se

riippukoon teidän ohjelmastanne, tämä puolihan se pääasia onkin."

"Hyvä, minä mukaudun!" ratkaisi Salander asian. "Mutta silloin

syödään eine Neljän Tuulen suuressa salissa ja ajetaan sinne sekä

sieltä asemalle sadassa tai vaikkapa useammissakin vaunuissa! Neljän

Tuulen ravintolan haluaisin sen vuoksi, että sen huoneustolla on

jonkinlainen poliittinen sivumaku."

Rouva Salander silmäili miestään, samalla kuin hänen suunsa

huomaamatta värähti ja silmissä näkyi, kenties ensikerran, epäillen

kysyvä ilme.

Kaikkien valmistusten jälkeen saapui vihdoinkin tuo päivä. Keskellä

kesäkuuta se oli ja taivas oli pilvetön. Salanderin talosta ajoivat

kahdet vaunut, joissa istuivat morsiusparit vanhempineen, Neljään

Tuuleen, samalla kuin sinne saapui joukko toisiakin ajoneuvoja,

joissa ajoi nelisenkymmentä henkilöä miehiä ja naisia. Sulhasia

ja appiukkoja lukuunottamatta esiintyivät melkein kaikki miehet

mukavissa, kaiken värisissä ja muotisissa puvuissa. Ainoastaan herra

Möni Wighart, joka oli kenties ainoa demokraatteihin kuulumaton

vieras, tuli mustiin puettuna. Hän äänesti aina liberaalein kanssa,

mutta oli toisinaan iloinen saadessaan korvapuustin, koska hän oli

sen jo edeltäpäin sanonut, eikä yleensä laskenut asioita kovin paljon

sydämelleen. Tänään oli hän erittäin jännityksissään hääjuhlaan

nähden, joka oli jo edeltäpäin antanut puheenaihetta, ja oli hän

vanhan ystävänsä kutsun ottanut kiitollisuudella vastaan.

Kaikki seurueeseen kuuluvat naiset tulivat hääpukuihin puettuina,

käherretyin hiuksin, kukilla ja muilla koristeilla varustettuina,

aina ijän, maun ja varojen mukaan. Ja tämä kaikki ilman mitään

sopimusta; jokainen teki miten halusi ja kaikki olivat halunneet

samaa, huolimatta miesten kehoituksista, jotka noudattivat Salanderin

ehdotusta. He iloitsivat nyt kaksinkertaisesti, kokoontuessaan

hartaalla uteliaisuudella morsianten ympärille ja ihmetellessään

näiden romanttisen komeata ulkoasua, jota he sanoivat kerrassaan

taikamaiseksi, ja heille kun muka oli koetettu uskotella, että

morsiametkin esiintyisivät tavallisissa sunnuntaipukimissaan.

Setti ja Netti tunsivat suurta ujoutta sillä ei vielä koskaan ollut

Münsterburgissa ollut häitä, joissa morsian häävierasten joukossa

näki niin vähän tuttuja kasvoja.

Sillä välin synnytti kuitenkin hyvä aamiainen ja auringonpaisteinen

päivä tuttavallisemman mielialan, ja kun seurue asemahallisa nousi

ylimääräiseen junaan, oli hilpeys jo kutakuinkin yleinen. Yhdessä

tunnissa oltiin perillä. Asemalla soitti junan pysähtyessä ja

vierasten ulosastuessa kahdeksan harjaantunutta soittajaa kauniin

marssin, odotussalissa tervehtivät maaseudulta kokoontuneet vieraat

tulijoita ja järjestyivät näiden kanssa kirkkoon menoa varten. Ulos

astuttaessa kääntyivät soittajat ja johtivat viipymättä kulkueen

helisevin soitoin temppeliin. Se osa väkeä, joka ei vielä ollut

siellä sisällä istumassa, varsinkin nuoriso, juoksi lähelle ja

parveili tiheänä joukkona noiden merkillisten kaksosveljesten ja

noiden koristeltujen, yhtä merkillisten morsianten kohdalla.

Täydessä kirkossa oli parvekkeella itse asiassa kaksikin joukkoa

laulajia, joita kumpaakin johti yksi koulumestari, kädessä keltaisen

värinen sävelenantaja, joka sai samalla olla tahtipuikkona. Tahdista

ei laajemmassa merkityksessä sentään voinut puhua, sillä sen sijaan

että olisivat muodostaneet yhden köörin, lauloivat he aivankuin

toistensa kilvalla tunnettua pintschgauilaista pyhiinvaelluslaulua.

Kuitenkin he noiden kahden sävelenantajan heiluessa lauloivat

yhteisesti ja aivan säännöllisesti muutaman kirkkolaulun, ja

hävisivät heidän äänensä seurakunnan voimalliseen lauluun.

Kirkkoherra luki tämän jälkeen itse sepittämänsä rukouksen, joka ei

loukannut paremmin kirkollista mieltä kuin vapaata ajatteluakaan,

sekä piti kauniin saarnan tai oikeammin uskonnollisen puheen

juhlatilaisuuden johdosta, selitellen sitä useammilta puolin sekä

johtuen vertaukseen, joka miellytti kaikkia ja jota jokainen sanoi

mieltä ylentäväksi.

Lopussa esittivät laulajat oivallisen sävellyksen Uhlandin

"Morsiuslaulusta", joka kävi heille hieman vaikeammaksi kuin

alussa esitetty kirkkolaulu, heidän kun täytyi nyt laulaa ilman

seurakunnan apua eivätkä nuo keltaiset tahtipuikot liikkeissään

aivan tarkoin toisiaan noudattaneet. Myöskin oli tuon tämänpäiväisen

erikoistapauksen takia arveltu soveliaaksi tehdä muuan pieni muutos

tekstiin. Laulun alku:

Tätä taloa kiitän ja siunailen,

jok' on vastahan ottanut morsiamen,

se kukkana kukoistakohon;

laulettiin:

Tätä taloa kiittäen siunatkaa,

kaks' morsianta mi luokseen saa j.n.e.

ja säkeen: "Hääkammiosta nyt tähtönen käy" sijasta laulettiin:

"Hääkammiosta kaks tähteä käy."

Mutta kukaan ei huomannut tuota tarpeetonta runon tärvelemistä ja

pienet tahti- ynnä sointuhäiriöt saivat kärsivällisiä kuulijoita.

Ollen tyytyväinen hyvään tahtoonkin, jos sitä on, katsoo kansa

kankeaakin taiteenharjoitusta mieluummin kuin aristokraattista

menoa ja on kaikkia kerroksiaan myöten valmis innokkaasti

demokratiseeraamaan sen mitä sen piiriin tulee. Niin suunnilleen

lausui Martti Salander vaimolleen, kun tämä vähän myöhemmin istui

hänen rinnallaan pöydässä sekä huomautti hänestä tuntuneen, että

laulajat olivat tuntuvasti väärin laulaneet.

"Ja kansa on oikeassa!" lopetti Martti.

"Miksi oikeassa? Aikasemmin, siitä on jo tosin kauan, ajattelit sinä

toisin, silloin näet kun Wohlwend lauloi ja deklameerasi niin väärin!"

"Hm! Niin, tahtoo sanoa -- se on kokonaan toinen asia! Hän teki sen

sivistyneessä maailmassa, keskellä hyvin harjoitettua väkeä, jota hän

häiritsi. Täällä hän ei olisi kenenkään iloa turmellut."

Mutta Maria rouvapa ei vielä hellittänytkään miestään tuosta heidän

hiljaisesta kiistastaan.

"Mutta minusta sentään väkisinkin näyttää olevan hiukan väärin,

ettei tuota kunnon kansaa siinäkin suhteessa valisteta. Mitä heidän

tarvitsee sitten laulaa niin vaikeita kappaleita, joita eivät pysty

kunnolla suorittamaan? Minusta tuntuu, että joka kerta hutiloi

yhdessä asiassa, tottuu siihen kaikissa muissakin eikä hänelle

lopulta saa enää missään sanoa totuutta, hän yksinkertaisesti ei

kärsi sitä!"

Martti oli hetkisen vaiti ja mietti, silmäillen viinilasia, jota

hän piti kädessään. Sitten kilautti hän sitä hiljaa vaimonsa lasiin

ja sanoi: "Juo terveydeksesi, Maria! Sinun on pidettävä ensimäinen

maljapuhe näissä häissä, kaikessa hiljaisuudessa nimittäin! Ja

pankaamme nyt asia alkuun!"

Maria rouva joi heti tavallista paremman siemauksen ja sen mukana

hävisi yksi noita aurinkoisia tai hopeankirkkaita ilmeitä joita

ihmisen silmissä tuolloin tällöin välkähtää, mutta jotka ajan

vieriessä käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun ihmislapsi tuulissa ja

tuiskuissa huomaamatta muuttuu, niin että viisaista tulee vähemmän

viisaita, vähemmän viisaista narreja ja narreista usein vielä ennen

kuolemaansa roistoja.

Kun vastapäätä istuva mamma Weidelich huomasi tuon Salanderin

aviosten salakähmäisen kilistyksen, nosti hänkin lasinsa ylös

ja huudahti iloisesti: "Tulimmaista, eikö tässä muut saa mukana

ollakaan?" Nämä kilistivät hänen kanssaan, ukko Weidelich kurotti

hänkin lasiaan ja siitä levisi lasien kilinä yli koko pöydän ja

sitten järjestään kaikkien pöytien yli kuin hätäkellon soitto, ilman

että oltiin selvillä kuinka se syntyi ja mitä se merkitsi; ja kun

mitään varmuutta ei voitu saada, nauroivat kaikki tuota päätöntä

kilinää.

Kun ateria oli vasta juuri alkanut ja Salander pelkäsi, että

joku alkaisi liian aikaisin puhua sekä häiritsisi vieraita,

keskeyttäisi tarjoilun ja ruuat jäähdyttäisi, kehoitti hän soittajia

puhaltamaan ja sitä menoa ahkerasti jatkamaan. Sitä tekivätkin nuo

vanhat sotatorvensoittajat mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti.

Reipasten sotilasmarssien asemasta esittivät he yhden omia

konserttikappaleitaan, joilla he tavallisesti loistivat, nimittäin

pienemmille torvisoittokunnille sovitetun alkusoiton oopperaan

"Wilhelm Tell." Rehellisesti ponnistellen, mitä levollisimmalla

hitaudella ja Jumalaan turvaten saivat he varovaisesti luovineeksi

vaikeuksien meren yli, niin että pöytien ympärillä istuvat

vierasryhmät eivät häiriytyneet paremmin syöntipuuhissaan kuin

keskustelunhyminässäänkään ja että he lopussa, sillä loppunsahan se

oli tälläkin puuhalla, palkitsivat jyrisevällä hyvähuudolla noita

kahdeksaa tunnontarkkaa miestä. Kiitollisina kajahuttivat he lyhyen

paussin pidettyään ilmoille uljaasti räikkyvän marssin sekä vähän

jälkeen muutaman suositun kansanlaulun, mutta sitten valuttivat

he nopeasti veden torvistaan ja laskeusivat toistensa kantapäillä

tungeksien alas soittolavalta sekä riensivät nurkkaan, jossa oli

heillekin pöytä katettuna.

Kun juuri uusia ruokalajeja odotettaessa vaihdettiin lautasia, käytti

kirkkoherra hetkeä hyväkseen, pitääkseen ensimäisen maljapuheen

morsiuspareille ja heidän vanhemmilleen. Hän löi veitsenhamaralla

lujasti lasin kylkeen, silmäsi käskevästi ympärilleen, kunnes

hiljaa-huutojen avustamana sai lautasten kalinan vaikenemaan, sekä

korotti sitten kauas kaikuvan äänensä. Hänen maljapuheensa muodosti

täydennyksen äsken pidetylle saarnalle. Ensin kuvaili hän noiden

juuri vihittyjen nuorukaisten vanhempainkotia, sanoi sanansa tuosta

rehellisestä maamiehestä, joka yhdessä väsymättömän emäntänsä kanssa

on uurastautunut sievoseen varallisuuteen, ja mitä tarkoitusta

varten? Ainoastaan saattaakseen tuon kukoistavan poikaparin, jonka

kaikkivaltias Jumala on heille kristillisessä avioliitossa rikkaasta

kädestään lahjoittanut, osalliseksi koulujen siunauksesta samalla

väsymättömällä uhraavaisuudella, jolla kansamme ne on perustanut

ja yllä pitää kaikissa myrskyissä! Ja mihin tämä siunaus on nyt

johtanut? Siitä on tässä ijäti muistettava esimerkki! Kansa on nämä

tuskin miehen ikään päässeet nuorukaiset -- niin, nuorukaiset sanon

minä! kutsunut tärkeisiin virkoihin, joiden uskollinen hoito on niin

äärettömän tärkeä kansan taloudelle! Eikä siinä vielä kaikki. Kansa

on samalla lähettänyt heidät maamme korkeimpaan virastoon, jonka

yläpuolella on ainoastaan kansa kokonaisuudessaan ja Jumala ja joka

ei mitään muuta pelkää, -- kunnia, joka toista niin vaatimatonta

kotia toiste tuskin kohdannee! Katsokaa tuonne, jossa he istuvat

rinnatusten, vanhemmat ja pojat, kaikessa arvossaan aivankuin se ei

heitä lainkaan liikuttaisi!

Nämä tähtäsivät päätään kääntämättä puhujaan, samalla kuin kaikki

katsoivat heihin ja huusivat hyväksymistään. Vasta nyt käänsi isä

katseensa ja silmäili hämillään alas eteensä. Äiti kuivasi silmiään,

joista vuoti kyyneleitä, ja pani sitten kätensä ristiin. Morsiantensa

rinnalla istuvat pojat kumarsivat keveästi hyvä-huutajille ja

puhujalle, joka jatkoi: "Jos käännymme morsianten perhettä

tarkastelemaan, niin mitä näemme siellä? Myöskin kansasta kohonneen

miehen, joka ahkeruutensa ja ymmärtäväisyytensä avulla on eteenpäin

mennyt ja kaikkien kohtaloniskujen uhallakin uudelleen noussut,

noussut entistä ylemmäs. Kaukaisessa maailmanosassa olemassaolostaan

kamppaillen, palaa hän yhä uudelleen oikeutetun voitonsaaliin kanssa

takaisin omaistensa luo, lastensa luo, joita hänelle kasvattaa

puoliso, jalon naisellisuuden perikuva. Arvossa pidettynä kauppiaana

on hän nyt rikas mies, suuri suurten joukossa. Mitä tekee hän?

Rakentaako itselleen palatseja ja huviloita? Ajeleeko hän vaunuissa,

pitääkö hevosia kuin muut kaltaisensa? Ei, hänellä on kauniimmat

ilonaiheet! Hänen nuoruutensa ihanteet ne ovat, joita kohti hän

kulkee, yhä etemmäs ja etemmäs, nyt kuten ennenkin; niistä hän pitää

kiinni, niitä hän ajattelee valveella ja maatessa, niiden hyväksi

hän työskentelee, elää ja häärii! Ja mitä ja missä ne ihanteet

sitten ovat? Sinua, kansa, ne tarkoittavat, sinun menestyksesi,

kehityksesi, oikeutesi ja vapautesi ovat ne, joille hän yksinomaan

omistaa sen ajan ja työn, minkä hän liiketoimiltaan voi ryöstää.

Ja mitä pyytää hän palkkioksi? Tunnustustako? Kunniavirkojako?

Arvonimiä ja -asteitako? Ei minun tietääkseni, ystävät! Tuossa istuu

hän keskellämme kunnioitettavan puolisonsa kanssa vaatimattomana

kuin halvin joukosta, tarjoten parhaimpansa kansalle, antaen sen

edustajille, noille nuorekkaille pojille rakastettavat tyttärensä!

Paljon merkitsevät häät! Onko hän tahtonut niitä viettää kukilla

kaunistetussa ja matoilla varustetussa tuomiokirkossa, pääkaupungin

loisteliaissa saleissa? Tänne maaseudullemme on hän ne järjestänyt;

vanha kyläkirkkomme, tämä viheriä nurmikko ja näiden hedelmäpuiden

varjostot ovat se näyttämö, jonka hän valitsi, siten viettääkseen

tämän juhlan suorastaan kansan keskellä, lähellä sen sydäntä. Siinä

on hänen onnensa ja siinä on näiden uusien perheidenkin onni oleva,

sillä kirkkaammat tähdet eivät heidän kattojensa yllä voisi säteillä

kuin mitä ovat ystävämme Martti Salanderin ihanteet! Katsokaa tuolla

noita rakastettavia morsiamia hunnuissaan ja myrttiseppelissään ja

katsokaa noita jaloja vanhempia sekä auttakaa minua nyt kohottamaan

mitä innokkain eläköön-huuto onnen-, terveyden- ja siunauksen

toivotuksineen noille nelikertaisessa liitossa oleville ystävillemme!"

Eläköön-huutojen jymistessä ja lasien kilistessä olivat soittajat

kokoontuneet ja esittivät nyt erään poliittisissa ja muissa

julkisissa tilaisuuksissa tavallisen isänmaanlaulun. Pappi, jolla

oli kädessään isännältä hankkimansa ampujain kilpapokaali, tunkeusi

lavalta laskeuduttuaan pöydän päähän, jossa juhlan esineet istuivat

ja jossa hänenkin paikkansa oli.

Salander sanoi juuri vaimolleen, joka oli käynyt tulipunaiseksi

ja istui siinä ylös katsomatta, että kirkkoherra oli tehnyt

mahdottomaksi sen puheen, jonka hän oli aikonut nyt pitää. Kaikki

näkökohdat sanoi hän itseltään tuon rajun mairittelun takia menneen

nurin. Mutta siinä keskeytti hänet kirkkoherra, joka pokaalineen

kiersi juuri luo. Salander vaikeni ja kilisti hänen kanssaan.

"Kiitän sydämellisesti hyvästä tarkoituksesta", sanoi hän, pudistaen

tämän kättä.

"Kuinka niin hyvästä tarkoituksesta? Olenko minä ehkä valehdellut?"

vastasi tämä äänellä, jota sellaiset luonteet tuollaisissa

odottamattomissa tapauksissa käyttävät ja joka muistuttaa ruuvin

vääntämistä.

Askelta etempänä Maria rouvan kanssa kilistäessään sanoi hän:

"Kuinkas teidän laitanne on, arvoisa rouva, ettekö tekään ole

tyytyväinen puheeseen?"

"Päinvastoin, enemmänkin kuin tyytyväinen, herra kirkkoherra",

vastasi hän, "minä kiitänkin teitä vain siitä, mikä todella minua

koski!"

"Sitä en voi niin tarkoin mitata, mitä te mahdollisesti itseänne

koskevaksi ajattelette ja oletan sen vuoksi teidän kiittävän minua

kaikesta mitä sanoin. Kansanpuhujan täytyy aina tarjota kokonaista,

joka on niin sanoakseni taiteellisesti pyöristettyä. Joka vaaraan

antautuu, hukkuu siinä, sitä te ette saa unohtaa!"

"Emmehän riitele, herra kirkkoherra! Terveydeksenne!"

Sillä tuntui hän katkaisevan keskustelun ja kirkkoherra astui

arvokkaana pöydän yläpään ympäri toisten appivanhempain luo.

Jaakko Weidelich ei ilmaissut mitään, kun hän hänen kanssaan kilisti,

muuta kuin että hän kiitti kunniasta, jonka jälkeen hengellinen herra

kääntyi Amalia rouvaan: "Ja kuinka te olette puheeseeni tyytyväinen,

rouva Weidelich, osasinko teihin nähden oikeaan?"

"Kauniisti te sen suorititte, kirkkoherra; jospa sitä osaisi

sillä tavoin puhua! Sen täytyy toki -- tuhannen väki vieläkin

kerran -- olla jotain kaunista, kun voi ihmisille sellaisen ilon

valmistaa! Eihän sillä nähkääs minuun nähden ole väliä, minähän olen

yksinkertainen eukko, mutta poikien vuoksi minua kuitenkin ilahuttaa

saada sellaista kokea! Eläköön! teillekin, herra kirkkoherra! Minä

kiitän teitä tuhansin kerroin!"

Kirkkoherra katseli häntä hyväntahtoisesti hymyillen.

Tyytyväisyydestä ja tänään runsaammin ottamistaan viiniryypyistä

loisti Amalia Weidelich kuin ruusu, jonka läpi aurinko himmertää,

ja istui siinä kuin maaherratar. Salanderin tyttärien neuvosta oli

hän käynyt kähertäjässä ja tällä panettanut parempaan järjestykseen

yhä vielä ruskeat hiuksensa sekä rikastuttanut niitä hiukan

pitsilaitteilla. Ihka uudella tummalla silkkipuvulla komeilivat

kello ja ketjut ynnä solki, joka sisälsi kaksosista poikasina otetut

valokuvat porsliinille valmistettuina.

Hän oli noussut seisomaan ja kun kirkkoherra maljoineen juuri

lähestyi morsiuspareja, meni hän innostuksessaan lasi kädessä mukana,

saadakseen hänkin heidän kanssaan kilistää ja kysyä, kuinka he voivat

ja viihtyivät.

"Hyvin!" sanoivat he, puolittain onnellisina, puolittain ujoina,

samalla kuin kumpikin pari puristi hänen kättään, Nuorukaisten

sydämille oli kirkkoherran puhe ollut pelkkää kultaa, vaikkakin

heillä oli tunne siitä, ettei kaikki ollut vallan oikein.

Miettiessään, pitäisikö heidän esiintyä puhumassa, eivät he siinä

tuokiossa tienneet mitään tyydyttävää puheenaihetta ja pitivät

soveliaampana pysyä vaiti sinä päivänä. Kuitenkin loisti heidän

sieviltä kasvoiltaan tuollainen nuorekkaan julkea turhamaisuus ja

itserakkaus, mikä antoi heille kypsymättömyyden vivahduksen noiden

täyteen kukkeuteensa kypsyneiden morsianten rinnalla, ja nämä

jälkimäiset tunsivatkin siinä kirkaspäiväisessä juhlassa jotain

omituista, samaa kuin mitä tuntenee rikas kaunotar, joka täysin

itsetietoisesta taipumuksesta on antautunut, köyhälle, vähäpätöiselle

miehelle ja kuitenkin toivoo, että häät olisivat ohi.

Kun nyt kannettiin esiin uusia ruokalajeja, päätti Salanderin pari,

joka siksi kertaa oli kylläkseen syönyt, tehdä kävelyretken pöytien

välitse ympäri puutarhaa. Weidelichin pari halusi myöhemmin tehdä

samoin.

Siinä Salanderin käsipuolessa kävellessään tunsi Maria pakoitusta

purkaa harminsa hengenmiehen käytöksen johdosta.

"Hän näyttää sentään olevan lystikäs herra!" sanoi hän, "ensin paksua

mairittelua ja heti jälestä, kun hiukan sitä vastaan kohteliaasti

huomauttaa, hänen tullessaan kiitosta perimään, piikkisiä sanoja,

joiden yhteyttä on vaikea ymmärtää. Kuinka karkeasti hän sinullekin

heti niin salamannopeasti vastasikaan! Ja minun antoi hän

samanlaisella kohteliaisuudella ymmärtää, ettei kysymys ole minusta,

vaan taiteellisesti pyöristetystä kansanpuheesta!"

"Sinä et saa sitä niin kovin vaaralliseksi käsittää", vastasi

Martti, "hän on ihan aina taistelussa oman sofistiikkansa

kanssa, jota aina tunkeutuu hänen puheeseensa, vaikkei hän sillä

mitään tarkoittaisikaan. Hän käyttää sitä tietämättään kuin

luonnollista puolustusvälinettä, käyttää silloinkin, kun ei kukaan

häntä ahdistele. Minä puhuin kerran hänen kanssaan muutamasta

puoluetoverista ja valitin, että tämä niin paljon valehtelee. Silloin

hän vastasi, että se on parhaita perheenisiä ja kasvattaa lapsiaan

mallikelpoisesti. Sillä kuittasi hän minut, koska hänestä ei ollut

mukavaa siitä asiasta puhua, hän kun ei tiennyt missä määrin se voisi

häntä itseään vastaan kääntyä".

"Hyvä Jumala", sanoi Maria rouva yksinkertaisesti, "onpas se

surkuteltavaa!"

"Ei niinkään surkuteltavaa! Se on vain maneeria. Kaikilla jotka

paljon puhuvat, vallankin politiikkaa, on maneerinsa ja niitä on

sellaisiakin, joilla on maneerina puhua sitä mikä ei ole totta, ilman

että he sillä juuri mitään pahaa tarkoittavat. Heillä on alituisena

vaivana virittää muille pikku satimia, johtaa heitä jäätikölle

ja asettaa heille kietovia kysymyksiä; tämä kaikki on enemmän

suoja-aitana heille itselleen, on enemmän pelätysjärjestelmä kuin

hyökkäysase. -- Mutta mitäs me nyt tällaisista asioista hääjuhlassa

puhelemmekaan!"

He pysähtelivät tuolla ja täällä vieraita tervehtien, silti heidän

syöntiään häiritsemättä. Sitten käveleskelivät he kiertokäytävää

myöten ympäri puutarhan, johon alkoi jo puiden varjoon kokoontua

kaikenlaisia katsojia jos kuuntelijoitakin. Oli pidetty huolta, että

tuolle puutarhan laiteelle kasvavalle ihmisrenkaalle myöhemmällä

tarjottiin virvoitusjuomia ja korintäydet leivoksia, kuka vain halusi

hyväkseen käyttää.

Siirrettiin jo puutarhaa ympäröivän keveän riukuaidan luo muutamia

pöytiä astioita ja koreja varten. Muuan poikavekara valkoisine

paidanhihoineen, peukalot kuin vanhalla miehellä pistettyinä

pyhäliivin kädenaukkoihin, seisoi etummaisena ja suu auki suurella

jännityksellä seurasi noita laitoksia. Maria rouva ei voinut pidättyä

huvista noutaa lähimmältä tarjoilupöydältä palasen torttua ja pistää

se lapsen suun eteen, jolloin tämä heti nipisti suunsa kiinni.

Peukaloitaan liivinaukoista ottamatta seisoi poikanaskali siinä kuin

ei olisi hän ollut tietääkseenkään; vasta kun muuan toinen, suurempi

poika, aikoi siihen hampain kajota, sieppasi hän makupalan ja livisti

nuolena tiehensä.

Appivanhemmillakin oli aika palata takaisin; heille ilmoitettiin

pienen juhlanäytöksen olevan valmiina esitettäväksi ja he riensivät

paikalleen. Siihen lähelle oli likeisen talon puiselle terassille

valkoisella ja punaisella pumpulikankaalla eroitettu näyttämö.

Esitettävä kappale oli suunnilleen Salanderin antaman aiheen mukaan

laadittu runomittainen vuorokeskustelu. Tekstiä ei hän itse tuntenut,

hänellä kun ei ollut ollut aikaa huolehtia siitä yhdessä kirjoittajan

kanssa, kuten puhe oli ollut.

Kun torven törähdyksellä oli annettu merkki ja koko hääyleisö

kuroittausi näyttämöä kohti, astui vaatteen takaa esille

tanakkatekoinen nuori talonpoikaisemäntä, kauha vyöllään, ja esitti

itsensä puhtaana demokratiana, kansanvaltana, joka oli tottunut

itse puuronsa keittämään, valmistamaan ja lämpimänä syömään ja

niin edelleen. Toiselta puolen tuli sen jälkeen esiin niin sanottu

puolivillainen, vanhahko herra, jolla oli nuoren miehen puku, korkea

hattu, tärkätty kaulus, sininen hännystakki ja pienet korvarenkaat.

Hän teki ulkomuodollaan paljon koomillisemman vaikutuksen kuin mitä

Salander oli ajatellut tilaisuuteen sopivaksi. Kysyttäessä kuka hän

oli ja mitä hän tahtoi, esitti hän itsensä vanha-liberalismina.

Hän oli kuullut vietettävän demokraattisia häitä ja vaikka häntä

muutoin demokratia miellytti enemmän kaukaa kuin läheltä, halusi hän

sentään, jos se huomaamatta voisi tapahtua, mielellään vähän katsoa

miltä se perhe-elämässä näyttää. Olipa hän sitten tavannut juuri

oikean henkilön, sanoi tuo tanakkatekoinen henkilö, hän oli juuri

demokratia ja vieraan sopi vain liittyä hänen seuraansa, hän kyllä

näyttelisi kaikkea. Mutta kun tämä lähestyi ja uteliaana tahtoi aivan

hellävaroen kohottaa hänen rintaliinaansa, sieppasi hän kauhan ja löi

sillä toista hattuun niin lujasti että se komahti kuin rumpu.

Sellaisten kujeiden höystämänä alkoivat he toisiaan opettaa, jolloin

liberalismi, kutakuinkin niinkuin elämässä on laita, omaksui

huomaamattaan yhden toisensa jälkeen demokratian opeista ja puolusti

sitten niitä viimemainittua vastaan, sillä aikaa kuin tämä uusine

oppeineen oli taasen kaukana edellä ja rummutteli toisen hattua.

Huomattuaan vihdoin, etteivät he tällä tavoin voisi aivan heti

yhtyä, tekivät he välirauhan, ottaakseen osaa häähuveihin ja kenties

naimisiinkin mennäkseen, jos niikseen olisi. Tällöin kajahtivat äkkiä

polkansäveleet, mutta demokratia ja liberalismi aloittivat lystikkään

tanssin. Villi demokratia raahasi kunnon toveriaan niin vallattomasti

ympäri, että tämän hännystakin helmat liehuivat, jalat kompastelivat

ja kaulus vääntyi taakse. Sanalla sanoen, nuo molemmat esiintyvät

velikullat eivät lyöneet laimin mitään sellaisissa tilaisuuksissa

tavallisia kujeita. Lopulta he vetäysivät pois, jolloin nainen löi

kauhallaan miehen hattuun iltarumpua sekä vihelsi erään tunnetun

laulunpätkän.

Puutarhasta ja ulkopuolelta kuuluva iloinen nauru muuttui

riemuitseviksi hyvähuudoiksi. Ainoastaan joukko Isidor Weidelichin

vanhaliberaalisia valitsijoita, jotka hänelle mieliksi kutsuttuina

olivat häihin tulleet, näyttivät harmistuneilta ja murisivat

keskenään, etteivät he olisi tulleetkaan jos tuon tiesivät. Ne olivat

kunnon väkeä, jotka kaikissa ajan hankaluuksissakin olivat pysyneet

mielipiteilleen uskollisina eivätkä edes ymmärtäneet noita oikeastaan

sattuvia vihjauksia huikentelevaisuudesta tai myöntyväisyydestä,

jolla he itse auttavat pelkonsa esineen valtaan pääsemään.

Martti Salanderkin tunsi pitojen isäntänä itsensä loukkautuneeksi

siitä muodosta, jonka hänen alkuunpanemansa tuuma oli saanut. Sen

vuoksi käytti hän hyväkseen alkanutta hiljaisuutta pitääkseen

hänen osalleen kuuluvan puheen ja siinä tyynnyttääkseen näytöksen

muutamissa synnyttämää harmia sekä uudelleen puhtaasti esittääkseen

näytökselle alkuaan ajattelemansa aatteen.

Se onnistuikin hänelle kutakuinkin ja sama väkijoukko, joka oli

riemuinnut tuosta liberalismin ylimielisestä kohtelusta, huusi

hänelle hyväksymistään, kun hän esitti eläköönhuutonsa muiden mukana

myöskin tuon vanhan vapaamielisen puolueen saapuvilla oleville

arvoisille edustajille, ottaen heidät todistajiksi sille totuudelle,

että kaikkien on iloissa ja suruissa yhtyminen sekä pyrkiminen sitä

tulevaisuutta kohti, joka tuntee enää vain yhden puolueen, nimittäin

yksimielisten ja tyytyväisten patrioottien puolueen.

Sulku oli nyt avattu. Kahden pitkän tunnin kuluessa pidettiin

lukemattomia maljapuheita. Juhlavierasten suuremmaksi hauskuudeksi

alkoi uusi syöminki uusin ruokalajein ja hienommin viinein. Molempien

morsiusparien oli määrä pimeän tullen jättää juhla ja mennä junassa,

toisen parin Lindenbergiin, toisen Soittolaan. Junia kulki joka

aika, joten pääsy oli mukavaa. Häämatkan ajatuksesta oli luovuttu,

notariuksilla kun ei ollut vielä viransijaisia eivätkä morsiamet sitä

halunneet, päinvastoin ikävöivät he hartaasti päästä uuden kodin

idylliin eläytymään, kauas maailman melskeestä. Kaikki oli sitä

varten valmistettuna ja kummassakin talossa oli valmiina kunnollinen

palveliatar.

Molemmat parit lopettivat kiertokulkunsa, jonka he olivat vierasten

keskuuteen tehneet, kiitellen osoitetusta kunniasta ja sanoen

soveliaalla tavoin jäähyväiset, sillä aikaa kuin pöydille sytytettiin

lukuisia kynttilöitä sekä pikipannuja puutarhanlaiteille. Pienen

näyttämön juurelle saavuttuaan pysähtyivät he hetkiseksi, sillä

veljesten päähän pisti yhtaikaa tuuma, että heidän Suuren Neuvoston

jäseninä pitäisi lopuksi pitää pienoiset puheet. Soveliaimmin

arvelivat he sen tekevänsä, jos he, eri puolueisiin kuuluvina,

havainnollisesti esittäisivät tuota appiukon julistamaa puolueiden

välistä sovintoa, astuisivat reippaasti lavalle ja pitäen lyhyet

sopivat puheet ojentaisivat koko hääyleisön nähden toisilleen

kätensä. Neuvotellessaan kumpi heistä ensiksi sananvuoron ottaisi,

vanha-liberaalinen Isidorko vai demokraattinen Julian, syntyi lavalla

heidän päänsä yläpuolella rähinää ja mekastusta, mikä herätti yleistä

huomiota ja sai kaikki katseet sinne kääntymään.

Kaksi retkaletta, jonkinlaisia rääsyisiä kulkurisällejä, pahkurakepit

kädessä ja reput selässä, työntyi käsikkäin ylös lavalle, meluten ja

toisiaan sysien. Heillä oli rikki revityt peruukit ja rohdinparrat

sekä valtaiset tekonenät, joten oli mahdoton tietää, keitä he

olivat. He eivät näyttäneet enää tietävän mitä he tekisivät, jonka

vuoksi he vihdoin hellittivät toisistaan ja asettuivat toisiaan

vastapäätä. He olivat ilmeisestikin kujeilijoita, jotka tuossa

asussa esiintyivät lisätäkseen yhdellä numerolla juhlan ohjelmaa.

Tyytyväisinä odotettiinkin, mitä he esittäisivät. Kun he olivat

hetkisen kiroilleet kohtaloaan, Jumalaa ja maailmaa, rupesivat

he neuvottelemaan, mihin heidän olisi ryhdyttävä, päästäkseen

edelleenkin rehellisesti maailman läpi. He luettelivat joukon

päättömiä todistuksia siitä, mitä he olivat jo koettaneet ja mitä

voisivat vielä yrittää, kunnes toisen päähän pälkähti käyttää

hyväkseen mielipidettään, jonka piti muka olla vielä jossakin

tallella, koska hän ei ollut sitä koskaan käyttänyt. "Mielipidekö?"

kirkui toinen, "sellainenhan täytyy minullakin vielä olla ja se onkin

kuin vastasyntynyt lapsi!" Samassa ottivat he reissureput selästään,

napiloivat ne auki ja tongostelivat rojunsa keskellä, heville

aikaa mitään löytämättä. "Seis!" huudahti toinen, "tuossa täytyy

olla jotakin!" ja hän veti esiin puusta tehdyn pienen neularasian.

Varovasti kohotti hän puoleksi kantta ja tirkisti yhdellä silmällä

rakoon. "Niin, siellä se on", sanoi hän ja sulki kiiruusti rasian.

Toinen lurjus löysi pienen pillerikotelon, avasi sen yhtä varovasti

ja sulki niinikään kiiruusti, kirkuen, että siellä se oli hänenkin

mielipiteensä perin hyvästi säilyneenä.

Kun nyt molemmat olivat varmoja tästä omaisuudestaan, heräsi heidän

välillään kysymys siitä, mitä sillä oli tehtävä. Äkkiä muistaakin

toinen lurjus, että paikkakunnalla vietetään mitä pikimmin siveän

neitsykäisen Demokratian ja vanhan herran Liberalismin loistavat häät

ja että tässä tilaisuudessa tarvitaan suuri varasto mielipiteitä, ja

lisäksi kumpaakin lajia, liberaalisia ja demokraattisia. Jokainen

joka olisi niillä varustettu, ja pienemmätkin lisät olisivat

tervetulleita, tulisi kunnollisesti kestitetyksi ja jos hän oikein

urhoollisesti söisi ja joisi, saisi hän hyväpalkkaisen toimen, josta

olisi pysyväinen virkavapaus j.n.e. He päättivät yksimielisesti mennä

häihin ja tarjota mielipiteensä. Mutta etteivät olisi toisilleen

esteeksi, päättivät he jakautua eri puolille sekä ilmoittautua toinen

morsiamelle, toinen sulhaselle. He tarkastivat vielä kerran vähäistä

omaisuuttaan neula- ja pillerirasiassa, ikäänkuin sieltä opastusta

saadakseen. Mutta he eivät voineet päästä mihinkään selvyyteen, jonka

vuoksi heillä juolahti mieleen lyödä arpaa, kumman mielipiteen tuli

olla liberaalisen ja kumman demokraattisen.

He istuivat siis lattialle, vetivät esille vanhan likaisen

nahkatörpön arpanappuloineen ja jakoivat puolueet arvalla keskenään,

tehden luonnollisesti taas kaikenlaisia kujeita ja ilveitä. "On

tämä sentään kurjaa peliä", kirkui toinen, "kun ei tässä saa mitään

olutta!" -- "Kuvitellaan vain mielessämme kahta kunnolleen täytettyä

maljaa", huusi toinen, "niin että, ei muuta kuin -- täytä ja juo!"

Vihdoin he saivat loppuun arpomisen, jota he kaikenlaisilla

hullunkurisilla ilveillä olivat pitkittäneet. Kumpikin painoi

monikertaan mieleensä puolueensa nimen, ja toinen, jolla oli vanha

nenäliina, teki siihen vielä suuremmaksi varmuudeksi solmun. Sitten

menivät he meluten ja loilottaen näyttämön taa ja hävisivät kuten

olivat tulleetkin.

Koko ajan olivat notariukset morsiamineen seisoneet lavan edessä

ja äänettöminä katsoneet sinne ylös. Nyt katsahtivat he punastuen

toisiinsa, mutta eivät olleet tilaisuudessa ajatuksiaan vaihtamaan.

Onneksi oli heillä kiiru asemalle, johon heitä jo hoputettiin.

Vanhempainsa seuraamina lähtivät he pukuja vaihdettuaan huomaamatta

pois. Molemmat junat olivat lähtövalmiina. Veljekset saivat

tilaisuuden kysäistä toisiltaan, kumpi heistä oli mennyt tuosta

arpomisjutusta kielittelemään; kumpikin vakuutti, ettei hän ollut

siitä halaistua sanaa puhunut. "Jonkun, joka meidät tunsi, on sitten

täytynyt meidät silloin huomata!" hoksasivat he yhteisesti ja veivät

niin noista ihanista häistä mukanaan sen kiusallisen tietoisuuden,

että he saivat juorupuheen esineinä aviosäätyyn astua. Kun

ensimäisessä junassa meneväin täytyi nousta vaunuihin ja siskokset

Setti ja Netti ensi kerran elämässään erosivat, valtasi heidät

surullinen ja kuin jotain aavisteleva mieliala; itkien syleilivät he

toisiaan eivätkä nyyhkytyksiltään tahtoneet osata tointuakaan.

Häätarhassa ei tällä välin voinut huomata, että noiden kahden

vekkulin ilveilyä olisi ymmärretty ja että sen merkitys olisi ollut

tunnettu; se käsitettiin viattoman satiiriseksi hääilveilyksi

ja sellaisena sille naurettiin. Ihmeteltiin vain, ketä ne kaksi

veitikkaa mahtoivat olla.

Kun saapuvilla oli paljon nuorta naisväkeä, pantiin ravintolansalissa

toimeen vielä tanssitkin, ja kun Salanderin ylimääräinen juna puolen

yön tienoissa toi Münsterburgista saapuneet vieraat takaisin, jäivät

talo ja puutarha vielä kokonaan valaistuina ja täynnä laulua ja

soittoa jälelle ihanaan heinäkuun yöhön.