IX

Salanderin kotielämässä näytti avomielisyyden hyvä kotihengetär

makaavan jossakin sairaana. Tukalata päivää odottaen olivat Setti ja

Netti, jotka tuona onnettomana yönä eivät olleet nukkuneet, luvanneet

toisilleen alistua lapsellisella nöyryydellä syvästi loukkautuneen

äidin tuomioihin, mutta myöskin pysyä valinnalleen järkähtämättömän

uskollisina.

Kun he aamulla ilmestyivät arkihuoneeseen, ei kukaan puhunut

sanaakaan ja sittenkuin kun isä oli poistunut ja he olivat yksin

äidin kanssa, pysyi tämä yhä vaiti asiasta, eipä antanut edes

vähintäkään viittausta siitä, että tyttöjen olisi tunnustuksille

ruvettava. Niin kului se päivä loppuun, samoin seuraava ja kaikki

muutkin päivät. Äiti puolestaan ilmeisestikin hautasi tuon

onnettoman jutun äänettömyyden yöhön, toivoen saavansa sen sillä

tavoin raukeamaan. Isä tekeysi myöskin kuin olisi hän sen täysin

unhoittanut, ja ainoastaan Leena kuiskasi heille kerran, ettei hän

saanut siitä puhua, jollei mielinyt tulla poispannuksi.

Arnold kirjoitteli tavallisuuden mukaan kotiin, milloin vanhemmille,

milloin sisarille. Isälle ja äidille osoitetut kirjeet luettiin

julkisesti eikä yksikään sana niissä ilmaissut, että hän olisi

tiennyt jotain äidin huolista, ja mitä hän sisarille kirjoitti, oli

yhtä vilpitöntä ja veljellisen vapaata kuin konsanaan.

Ulos mennessään he eivät huomanneet vähintäkään merkkiä

vartioimisesta; heiltä ei lainkaan kysytty, minne he aikoivat mennä,

ja vielä vähemmin piti heitä kukaan silmällä. Takaisin palatessaan

ei kukaan huolehtinut, missä he olivat olleet, jolleivät itse sitä

sanoneet.

Niin elivät nämä komeat ja täyskypsyneet neitoset epävarmoina

asiain kulusta ja harhailivat kuin varjot tietyksi tulleine

kaksoissalaisuuksineen. He tunsivat olonsa sitä epämieluisemmaksi,

kuta enemmän suhteet alkoivat levottua ja lujittua vanha

sovinnollinen yhteys; sillä äiti teki aina sen vaikutuksen kuin voisi

pimeys yhdestä ainoasta sanasta levittää jälleen huntunsa. Kerran

päivällistä syötäessä istui Salander pöydässä yksin tyttöjen kanssa,

äiti kun oli matkustanut erästä maalla kuollutta sukulaista maahan

saattamaan. Salander veti taskustaan muutamia toimistosta tuomiaan

yksityiskirjeitä ja tarkasti niitä lähemmin.

"Siinä on yksi Arnoldiltakin, mitähän se kirjoittaa?" sanoi hän ja

laski avatun kirjeen pöydälle. Setti otti sen ja luki. Arnold kertoi

välttävän hyvin päässeensä tohtoriksi, niin ja niin paljon menneen

siihen rahaa ja miettineensä nyt käyttää hyväkseen lupaa matkustaa

Lontooseen ja Pariisiin sekä käyttää siihen yhden vuoden.

"Se on minusta oikein kielitaidon vuoksi, jossa hän vielä on

takapajulla", sanoi tuo entinen sekundaariopettaja, "muusta minä en

niin paljoa välitäkään. Englannista puhuessaan on hänen opittava

sanomaan dschury ja Pariisista kertoessaan schyri, enempää ei hän

kerkeä, mitä lakitieteeseen tulee, puolessa vuodessa onkeensa ottaa."

Sillä välin oli Setti pannut kirjeen pois sitä päähän asti lukematta

sekä piti nenäliinaa silmäinsä edessä. Samalla tavoin teki Nettikin,

joka oli ottanut kirjeen ja samoin sitä silmäillyt.

"Mitä nyt? Mikä teillä on?" kysyi isä hämmästyneenä, "miksette lue

loppuun?"

Hän otti itse kirjeen, etsi keskeytetyn kohdan ja luki ääneensä:

"Nyt tervehdin minä myöskin sydämellisimmästi suloista siskopariani!

Lyhyyden vuoksi olen minä, saadakseni tuon kalliin kaksoiskäsitteen

pikemmin mielessäni esille, yhdistänyt nimet Setti ja Netti ja

ajattelen ainoastaan Snettistä, joten he mielessäni esiintyvät.

Mutta kuinka te voitte? Eikö tunnu ilmassa vielä mitään kihlauksen

tapaista? Ettehän juuri enää ole mitään tytön tyllyköitä! Minulle

se kyllä on hyvä, jos tapaan teidät vielä kiltisti kotona; sillä

hittokos sen niin rantustelevista naisista voi tietää, mimmoisia

lankoja he vielä velimiehelleen valitsevat!"

"Vai niin!" murisi isä hyväntahtoisesti, "olisinpa tiennyt mitä siinä

on, niin olisi kirje pysynyt taskussani. Mutta pankaahan liinanne

pois ja syökää soppaanne!"

Hänen puhetapansa lohdutti hiukan tyttöjä; olihan se sentään

ystävällisintä, mitä he koko aikana olivat kuulleet, ja he söivät

isän kanssa loppuun saakka.

Kun palvelustytöllä ei ollut enää tekemistä huoneessa ja Martti

levollisesti lopetti viinilasiaan, joksi aikaa naiset talossa

vallitsevan tavan mukaan jäivät vielä paikoilleen istumaan, aloitti

hän jälleen ystävällisellä äänellä keskustelun.

"Koska tuohon ikävään, meitä kaikkia lumouksessaan pitävään juttuun

tuli Arnoldin viattoman pilan takia kajotuksi, niin puhelkaamme

siitä järjellisesti hiukan enemmän! Te käyttäytte hyvin arvokkaasti;

me uskomme, äiti ja minä, että te todellakin vältätte seurustelua

niiden nuorten miesten kanssa. Kuitenkaan emme tulevaisuuteen nähden

tiedä mitään ja tokko te itsekään olette sen enemmän siitä selvillä?

Ehkä, ajattelimme me, selvenevät he siitä vähitellen ja löytävät

jälleen itsensä, ja ilmankin noita kahta kaksostähteä! Silloin tulee

juoksupoika postista ja kertoo nähneensä neiditkin luukulla. Toivatko

he kirjeitä? kysyn minä, ja hän sanoo: 'Ei, he noutivat kirjeitä,

joita siellä heille oli.' Hyvä, minä tiedän jo mitä se on, vastasin

minä. Oletteko siis yhteydessä heidän kanssaan _poste restante_?"

"Kyllä!" vastasivat molemmat tytöt yhtaikaa.

"Ja missä tarkoituksessa? Tulevaisuuteenko luottaen vai

tarkoituksellako lopettaa ystävyys? Te näette, että minä osaan

puhua samaan henkeen kuin mikä tuossa tunnetussa kirjevaihdossanne

vallinnee! Ystävämme eivät luovu, niin kauan kuin he ovat varmoja

kahdesta sydämestä, jotka eivät sitä heiltä vaadi!"

Tämän sanoi Netti ja Setti lisäsi: "Kuinka me todellakaan tahtoisimme

toiveistamme luopua, menettää rakastettumme ja sen sijaan koko

elämämme vaihettaa pilkkaaviin juorupuheisiin, jotka sitten vasta

oikein alkaisivatkin?"

"Hyvä valtti!" sanoi isä, surkumielin ajatellen puolisoaan, joka aina

yhtä kiinteän vastustuksen valtaamana mahdollisesti tällä samalla

hetkellä istui hautajaispöydässä kaukaisessa suruhuoneessa.

"Lapsi kullat!" jatkoi hän hetkisen vaiettuaan, "kuinka kauan te

sitten oikeastaan mielitte tuota luultua onneanne odottaa? Jospa minä

vain sen tietäisin! Niin, kunpa te olisitte kahdenkymmenen ijässä,

kuten sulhonne, ja nämä sen sijaan teidän ijässänne, niin se joltakin

kuuluisi!"

"Aina tuota samaa!" huusivat tytöt yhdestä suusta, "olkaa toki

kärsivällisiä, muutamassa vuodessa näytämme samanikäisiltä heidän

kanssaan, he tulevat niin vanhoiksi kuin me ja me yhtä nuoriksi kuin

he, kun vain ensin pääsemme yhteen! Heistä tulee miehiä! Muutoin

saavat he heille sopivan aseman pikemmin kuin moni luuleekaan, ja

silloin on tämä viheliäisyys lopussa!"

"Valtti!" huudahti isä nauraen, mutta kovin ihmeissään tyttäriensä

puheista; "tuo kaikkihan kuulestaa siltä kuin eläisimme sankarien

ajassa, jolloin miehet ja naiset pysyivät ikuisesti nuorina!

Odottakaamme sitä, ja toivoakseni teidän ei tarvitse, jos tahtonne

mukaan käy, kokea aikaa jolloin te todellakin tarvitsisitte sankarin

voimia! Nyt lopetamme istunnon. Tänä iltana on minun mentävä erääseen

vaalien takia pidettävään kokoukseen, josta en voi jäädä pois. Niin

ollen olisi hyvä että te minun sijastani menisitte asemalle äitiä

noutamaan. Tiedän, että se tekee hänelle hyvää, kun hän odottamatta

tapaa teidät siellä!"

Tytöt lupasivat sen tehdä ja hiukan punastuivat salaisesta ilosta,

minkä saamansa tehtävä heille tuotti.

Martti Salander meni liikkeeseensä, työskenteli siellä pari tuntia ja

sitten vielä hyvän aikaa vaaliasioissa, katsellen läpi kirjeitä ja

muita papereita sekä yhtä ja toista huomautellen.

Kysymyksessä oli erään Münsterburgin piirin Suurta Neuvostoa

koskevien vaalien ehdokaslistan selvittely, entisten jäsenten

arvosteleminen, eroavien korvaaminen ja uusien jäsenten ottaminen.

Salander sai yhä vielä iloita siitä, että hän oli riippumaton ja

vapaa kaikesta vaalikuumeesta, hän kun useista palveluksistaan

ja moninkertaisista vaatimuksista huolimatta oli jäänyt syrjään

muodollisista viroista ja arvonimistä.

Mutta nyt pakkasi hänestä salaa tuntumaan siltä, että hänen kuten

monen muunkin, olisi hyödyllisintä esiintyä ja puhua ratkaisevassa

paikassa, nimittäin lakiasäätävässä neuvostossa; sillä mitä se häntä

auttoi, joskin hän vapaissa yhdistyksissä ja kokouksissa ajoikin läpi

mielipiteensä tappioksi vastustajalleen, joka sitten kuitenkin istui

virastossa ja sai siellä yksin päänsä pitää.

Mutta hän ei saanut, vaikka se onkin tavallista, ehdottaneeksi

itseänsä, se on tuttavallisesti ilmaisseeksi toisille johtajille

haluavansa tulla valituksi; ja ettei siltä näyttäisikään, otti hän

julkisesti osaa tämänpäiväiseen kokoukseen, jota vastoin ne, jotka

toivoivat tulevansa valituiksi tai tiesivät siten käyvän, jäivät

pois. Eivät tosin kaikki, sillä muutamat tulivat kokoukseen vapaasti

ja itsetietoisesti.

Neljän Tuulen salissa, joka oli eri puolueiden ja seurain

kokouspaikkana, tapasi Salander kahden pitkän pöydän ympärillä sankat

joukot kansalaisia, yhtä suurien miesjoukkojen seisoskellessa vielä

ympäri seiniä ja keskenään puhellessa. Näiden joukossa kiertelivät

kokoonkutsujat, neuvotellen tuolla ja täällä sekä kesytellen jotakin

vastuksellisempaa poliittista kannunvalajaa. Salanderkin liittyi

heihin. Hän oli etupäässä herättänyt sen ajatuksen, että molempain

pääpuolueiden olisi sovinnollisesti otettava toisensa lukuun; hän

itse kuului demokraatiseen puolueeseen, jonka valta joku aika sitten

oli kansan keskuudessa alkanut horjua, ja siksipä pitikin hän

yhtä viisaana kuin kohtuullisenakin, että vanhoille liberaaleille

suotaisiin taas enemmän tilaa. Hän oli nimittäin alkanut suosia

uudenaikaista vähemmistöedustusta, jota puolustivat ei ainoastaan

valtiolliset ajattelijat vaan myöskin kaikenlaiset käytännön

miehetkin, joita itseään se lähinnä saattoi hyödyttää, vaikkakaan he

tähän saakka eivät olleet mitään muuta järjestelmää hyväksyneet.

Kun pöydät vähitellen yhä enemmän täyttyivät, antoi esimies merkin

alkamiseen. Salander kohtasi, raivautuessaan yhä esille rientävien

välitse eteenpäin, muutaman nuoren miehen, joka näytti hänestä

tutulta ja joka hattuaan nostaen tervehti häntä kunnioittavasti,

mihin hän kohteliaasti vastasi.

Hänen oli mentävä pitkin toisen pöydän sivua, päästäkseen paikalleen

sen yläpäässä johtajien joukossa. Matkalla sinne kohtasi hän taasen

tuon nuoren miehen, joka uudisti saman kohteliaisuuden ja nosti

hattuaan, tällä kertaa kumartaen. Se ei näytä mielivän lainkaan panna

hattuaan pois, ajatteli hän juuri, kun häneltä samalla putosi kuin

suomukset silmistä; nehän olivat kaksoset! Kas vain, he osoittivat

ottavansa osaa maansa asioihin; se on hyvä nuorille miehille ja

todistaa heissä vakavaa mieltä! Jolleivät he pahempaa puuhaile, niin

ei heidän laitansa niin huonosti olekaan!

Puolittain hajamielisenä näistä ajatuksistaan ja päivällä tyttöjen

kanssa tapahtuneen keskustelun muisteluista pääsi hän vihdoinkin

paikalleen, ja tilasi lasin viiniä, mikä tässä osassa salia oli

arvokkaisuuden vuoksi juotava vain hyvin hitaasti, ikäänkuin

huomaamatta.

Keskustelut alkoivat esimiehen pitämällä valtiollisella puheella ja

äänten laskijain ynnä muiden toimimiesten vaalilla, jonka jälkeen

alettiin ehdotuksia käsitellä. Perustana oli muutamia painettuja

listoja, jotka sitä varten valitut esilukijat suullisesti esittivät,

ja viisi kuusi nimeä ratkaistiin pian yksimielisesti. Mutta jo

seitsemänteen nimeen tultaessa, kun esimies kysyi, tahdotaanko muita

ehdotuksia tehdä, kaikui perältä voimakas ääni, joka huusi: "Minä

ehdotan herra Martti Salanderia, kauppiasta Münsterburgista!"

Ja eräästä toisesta salinnurkasta huusi joku yhtä kuuluvasti:

"Kannatetaan!"

"Jaa! Niinpä vain! Jo paljon afisioita!" ynnä muuta sentapaista

mutinaa kuultiin pöydän ääressä, ja jokainen kääntyi katsomaan

ehdotuksen tekijää.

Mutta esimies kilisti lasiaan ja lausui hiljaisuuden tultua: "Minä

kysyisin kokoukselta, käymmekö nyt heti käsittelemään uutta ehdotusta

vai menemmekö sitä ennen läpi esillä olevat ehdotukset, joista

ilmeisestikin päästään pian ja yksimielisesti!"

"Minä pysyn ehdotuksessani!" huusi ensimäinen ääni ja toisesta

nurkasta seurasi sitä heti äänekäs "kannatetaan!" Esimies julisti:

"On ehdotettu vaalilistaan otettavaksi herra Martti Salanderia

piirimme seitsemäntenä jäsenenä Suureen Neuvostoon! Pyydän ehdotuksen

tekijöitä ilmoittamaan itsensä!"

"Notariuksen sijainen Isidor Weidelich!" kajahti entisestä paikasta

vieläkin kuuluvammin, ja kannattajan nurkasta huusi toinen,

selvästikin Julian veli: "Hyvä! hyvä!"

Kaikki kääntyivät taas katsomaan.

"Mikä Weidelich se on? Kuka hän on? Tuoko nuori mies tuolla?" kuului

ääniä.

Esimies kilisti uudelleen ja huusi: "Joka haluaa, että nyt heti

käytäisiin käsittelemään herra Isidor Weidelichin vaaliehdotusta,

nostakoon kätensä!"

"Ylös!" huusi joukko nuoria miehiä, heiluttaen käsiään ilmassa, ja

heitä seurasi hiukan epäröiden käsi toisensa jälkeen; kun se lakkasi,

koetti esimies laskea ääniä. Käsiä oli viisikymmentäkuusi.

"Näyttää olevan enemmistö! Vai vaaditaanko vastaäänestystä?"

Kaksi tai kolme nostivat kätensä, mutta antoivat niiden jälleen

laskeutua, nähdessään yksin jäävänsä.

"On siis päätetty heti ryhtyä herra Martti Salanderin

vaaliehdokkuuteen. Siis joka äänestää, että hänet asetettaisiin

lähinnä seuraavalle sijalle listalla ja tämän kokouksen nimessä

suositeltaisiin kansalle vaalia varten, se suvaitkoon nostaa kätensä!"

Harvoja ja tuskin ollenkaan huomattavia poikkeuksia lukuun ottamatta

kohosivat kaikki kädet hyväksyvän ääntensorinan kaikuessa, mikä

osoitti, että Salanderin valinta näytti läsnäolevista kansalaisista

itsestään selvältä asialta.

Hän, juuri valituksi tullut mies, oli harmin ja kiihtymyksen

vallassa. Sydämensä salaisen toivomuksen, päästä viimeinkin hänelle

hyvin sopivalle sijalle neuvostossa näki hän kaksosveljesten rohkean

ja ripeän yrityksen kautta toteutuneeksi ja samalla äänestyksen

keskeytetyksi puheenjohtajan epäkohteliaiden turhantarkkuuksien

takia, yhteensattuma, joka ei voinut lainkaan miellyttää.

Miettiessään, ettei hän sellaisissa oloissa voisi ryhtyä oman

valintansa hyväksi puuhaamaan eikä neuvoston paikasta vallankaan

kaksosille olla kiitollisuuden velassa, oli hän noiden hajanaisten

tunteiden vallassa ollessaan lyönyt laimin oikean hetken ratkaisevan

vastalauseen panoon ja oli niin levotonna ja neuvotonna, että

hän koskematonna säilyneen lasinsa tyhjensi lyhyin siemauksin

melkein pohjaan saakka, kun puheenjohtaja samalla vahvisti

onnellisen tuloksen vissillä juhlallisuudella, tahtoen toimitusta

jatkettavaksi. Hän kiitti tuosta arvokkaasta luottamuksesta, mutta

selitti olevansa pakoitettu hylkäämään ehdokkuuden syistä, joita hän

tässä ei voinut selvitellä, sekä pyysi hyvin varmoin sanoin uuden

vaalin toimittamista. Nyt vasta esiintyi kaksi vanhempaa miestä,

taivuttaakseen häntä peräytymään. Näille oli hän sydämessään todella

kiitollinen, mutta päätöksessään pysyi hän lujana, ja niin ryhdyttiin

jatkamaan toimitusta, kunnes se tavallisine välikohtauksineen ja

odottamattomine asiankäänteineen soljui loppuun.

Puheenjohtajakin, jolla oli samoinkuin Salanderillakin

salaisia toiveita, tuli uusia ehdokkaita asetettaessa Martin

ehdotuksesta valituksi, jolla tämä levollisin mielin täytti

kansalaisvelvollisuutensa, hän kun tunsi ensimainitun kunnon mieheksi.

Kotimatkalla oli hänellä voitettavanaan kovin ristiriitaisia

tunteita. Hänelle laajempaa vaikutusta varten välttämätön virka,

kuten hän uskoi, täytyi hänen sivuuttaa, koska hän ei voinut sitä

ottaa vastaan niiden kädestä, jotka lahjoittivat sen hänelle kuin

hihastaan pudistaen. Mitä olisi Maria rouva siihen sanonutkaan, jos

olisi puhuttu, että Weidelichin veljekset olivat julkisesti häntä

ehdottaneet! Ja sittenkin, niin harmissaan kuin hän olikin noille

poikanulkeille, kuten hän heitä nimitti, tunsi hän vasten tahtoaankin

hitusen suopeutta heitä ja heidän epäonnistunutta yritystään

kohtaan. Sitten hävetti häntä, takertuessaan niin vähäpätöiseen

ansaan, ollessaan ensi kertaa monivuotisen toimintansa jälkeen aivan

neuvostotalon kynnyksellä sekä täytyessään tunnustaa, että häneltä

puuttui tuota karskia häikäilemättömyyttä, mikä on välttämätöntä

ripeään menestykseen poliittisella uralla.

Lopulta tuli hän tyytyväiseksi menettelyynsä, kun hän ajatteli

seurauksia ja kaikkia suurempia vaatimuksia, mitkä häntä olisivat

kohdanneet, jos hän kerta olisi astunut virkaelämän poluille. Ei,

sanoi hän, tietoisuus siitä, että kaksi nuorukaista ovat minut

kilvelle nostaneet, olisi seurannut minua kaikkialla, ja varmaankin

olisivat he itsensä hyvin epämukavalla tavalla jalkoihini kietoneet!

Ja mikä tänään ei tapahdu, voi onnellisemmalla hetkellä paremmin

tapahtua!

Käytöksestään niitti hän myöskin kauniin palkan, kun hän kertoi

kokemansa vaimolleen ja tämä häntä sen johdosta kovin ylisti. Hän

oli tavannut tämän kotona tyytyväisellä ja lempeällä tuulella, hän

kun oli tytärten vastaan tulon käsittänyt ja selittänyt parantumisen

alotteeksi, jonka vuoksi hän viettikin iltaa ystävällisessä

seurustelussa heidän kanssaan, minkä tytöt taasen maata mennessään

selittivät omalla tavallaan.

Kaiken tämän tunteiden sekamelskan pääaiheuttajat, Julian ja

Isidor, kävivät kokouksen jälkeen neuvottelemaan eräässä kaupungin

oluttuvista.

"Huonosti meiltä onnistui toivomaamme appiukkoon nähden!" arveli

heistä toinen.

"Mitä lemmittyjemme isäukkoon tulee, niin, luulen ma, ottaa hän

huomioon tilaisuudessa osoittamamme hyvän tahdon, eikä hän pahakseen

ole sitä missään tapauksessa ottanut!" vastasi toinen; "mutta muutoin

on esiintymisemme täysin onnistunut, hänhän tuli valituksi aivan

yksimielisesti!"

"Todellakin, niin kyllä, kuka olisi ajatellut, että me kaksi jo ensi

kerralla valtiolliseen kokoukseen mennessämme tekisimme neuvosherran?"

"Sen minäkin sanon, että se on hyvä alku! Täytä ja juo! Sitä tulee

meidän jatkaa! Jos me jatkuvalla menestyksellä politikoimme, niin

tulee se olemaan meille hyvin edullista! Päällikköni sanoo tahtovansa

vielä tänä vuonna luopua; minun täytyy nyt jo tehdä melkein kaikki

työt!"

"Ja minun esimieheni ei tule enää valituksi, jahka hänen

virka-aikansa päättyy, se on hyvin todennäköistä."

"Silloinpa sinä voit jo nyt valmistella maaperää piirissäsi! Juo

pohjaan!"

"Sinun vuorosi täyttää! Kuulehan mitä minulla äsken juolahti mieleen,

minä tahtoisin sitä tyystin harkittavaksi!"

"Laukaise pois!"

"Minä arvioin hyödylliseksi, ettemme menisi samaan puolueeseen,

silloin voisimme paremmin omaksi hyväksemme toimia! Useinhan

perheissä sattuu, että yksi veljistä on harmaa, toinen musta, kolmas

punanen, ja kaikki menestyvät hyvin sellaisinaan; yksi hankkii

ystäviä toiselle, puhumalla hänestä hyvää ja suosittelemalla häntä!"

"Se on selvää! Todellakin, kun ajattelee! Sinä taivaan talikynttilä!

Mutta miten meidän on kakku jaettava? Onko sinulla määrättyä

harrastusta, prinsiippiä?"

"Minullako? Ei vielä, sen hankimme myöhemmin kokemuksen kautta, jos

se niin välttämätöntä on! Mutta nykyään on minulle samantekevää, mitä

nuottia minä vihellän; ylimalkaan ei ole tarvis aina jaaritella,

jollei kerta olla asiassa käsinä!"

"Maljasi!" --

"Kippis!"

"Katsos, näin juuri minä ajattelen! Ainoastaan yksi mutka on asiassa,

nimen edullinen tai vähemmän edullinen kaiku! Nyt ovat demokraatit

vallassa ja käyvät miehistä; vanhoja liberaaleja nimittävät he jo

vanhoillisiksi. Konservatiivinen miellyttäisi enemmän korvaa, mutta

yksinkertainen rahvas ei käytä sitä nimeä!"

"Siinä on jotain hassua! Jo tuo nimi vanha liberaali tai vanha

vapaamielinen haiskahtaa yömyssyltä!"

"Ja sentäänkin, toiselta puolen alkaa käsite demokraati tuntua kovin

kirpeältä! Ja notariuksella on pääasiallisesti kapitaalin kanssa

tekemistä!"

"Niin kyllä, mutta sinä unhotat, että myöskin velkaantuneilla

talonpojilla, velallisilla, konkurssitilassa olevilla ja

kaikenkarvaisilla köyhillä ihmisillä on tekemistä notariuksen kanssa,

sitähän sinulle ei tarvitse sanoa! Ja näitä on enemmistö notariuksen

vaaleissa kuten muuallakin!"

"Totta sekin! Kuules nyt, koska hyvät ja huonot puolet käyvät

kaikissa yksiin, niin ehdotan minä puolueet keskenämme arvalla

jaettavaksi!"

"Neiti, arpamalja!"

Kun se tuotiin, tarttui Julian siihen ja pudisti sitä. "Kuinkas

nyt menetellään? Minun mielipiteeni on, että jätämme kaikki pikku

puolueet huomioon ottamatta ja pelaamme vain kahdesta pääleiristä!"

"Siis demokraati tai vanha liberaali! Siihen riittää yksi heitto;

joka heittää useimmat silmät, siitä tulee se mitä edeltä päätetään,

toinen ottaa toisen nimen."

"Siis voittajasta tulee demokraati, häviölle joutuneesta vanha

liberaali! Käykö se?"

"Kyllä!"

"Juo ensin pohjaan, tahdin mukaan, kippis!"

"Sitte laukastaan, kippis!"

Julian pudisti uudelleen kolmea arpanappulaa ja kaatoi maljan

pöydälle. Esissä oli kahdeksantoista silmää, kaikki kolme kuutosta.

"Se on siis valmis!" huusi Isidor.

"Ei, sinä heität myös, voithan sinäkin saada yhtä monta silmää ja

sitten me ryypätään!" sanoi veli Julian.

Toinen heitti, mutta sai vain kolmetoista silmää. "Onneksesi, herra

demokraati!" huudahti hän ja toinen, Julian, huusi: "Onneksesi, herra

vanha liberaali, rahvaankielellä vanhoillikko!"

X

Nuo muutoin yksimieliset veljekset erosivat julkisuudessa vain

sikäli kuin kumpikin harrasti käydä niissä kansalaispiireissä,

jotka vastasivat kunkin puoluenimeä. Kun heillä oli vielä niukasti

poliittista älyä ja ajatusvarasto vähäinen, tuntui heistä vaikealta

päästä puheillaan huomatuiksi, mutta sen sijaan päättivät he

läsnäolollaan ja puheenjohtajille omistetulla mielistelevällä

tarkkaavaisuudella hankkia näiden suopeuden. Vähitellen osoittausivat

he hyödyllisiksi esille tulevain pienempäin kirjoitustöiden

avulla, joita he halukkaasti ottivat huoltaakseen, sekä samoin

tiedonannoillaan vastapuolueen leiristä, kertoen näiden aikeista

ja päätöksistä, hullunkurisista tai ikävistä tapauksista,

mieskohtaisista rettelöistä ja sen semmoisista, joista he joka kerta

viivyttelemättä toisilleen kuiskailivat. Tämän johdosta mainittiin

heitä puoluelaistensa kesken sukkeliksi ja asioista hyvin selvillä

oleviksi politikoiksi, he kun kertoivat uutisensa varovasti ja

kuin sivumennen. Muutoin on luultavaa, että tämä viimemainittu

piirre ei johtunut niinkään ilkeästä petturuudesta kuin siitä

kevytmielisestä menettelystä, jota he olivat ottaneet puolue-elämän

kanssa pelatakseen. Vielä muitakin, viattomampia kujeita harjoittivat

he ahkerasti. Jos he menivät johonkin julkiseen kokoukseen,

yhdistykseen taikkapa vain ravintolaan, pitivät he huolta siitä,

että heiltä tuli ja meni kansliaansa kiireellisiä asiakirjeitä ja

sähkösanomia tai että heitä persoonallisesti kutsuttiin ulos. Tälle

kyllä naureskelivat kokeneet virkoihin pyrkijät, mutta varovasti ja

suopeasti. He pitivät sitä jonakin perin kunnollisena, ikäänkuin

valtiomiesmäisyytenä, eivätkä suinkaan kavaltaneet kansajoukon

tietoon tuota heille tuttua salaisuutta.

Veljekset menestyivät mitä parhaiten ja voittivat kukin

paikkakunnallaan päivä päivältä arvonantoa ja suosiota kansan

kesken. Heidän varmat toiveensa esimiestensä virkoihin pääsemisestä

eivät tosin täyttyneet. Toinen, joka oli aikonut luopua, tuli äkkiä

kateelliseksi ja harkitsi toisin; se taas, jonka virka-aikansa

loputtua piti tulla syrjäytetyksi, teki epätoivoisia ponnistuksia,

kulkien mieskohtaisesti äänestäjäin kotona itseään suosittelemassa,

niin että hän niukalla enemmistöllä tuli jälleen valituksi. Mutta

hänen sijaisensa Julian, joka oli peittelemättä virkaan pyrkinyt,

sai niin paljon ääniä, että hän niiden perusteella sai esiintyneiden

ehdokasten joukossa lähimmän virkaan pääsyoikeuden.

Nuo kaksi nuorta miestä eivät asiain niin ollen kauemmin

vitkastelleet ryhtyä puuhiin oman notariaattipiirinsä ulkopuolella

sekä käyttää hyväkseen hankkimiaan ystävyyssuhteita, ja niinpä ei

kovin kauan kestänytkään, ennenkuin kumpikin valittiin notariukseksi

hyvinvoipiin ja varakkaisiin seutuihin, Isidor, vanha liberaali,

pohjoiseen ja Julian, demokraati, itään Münsterburgista.

Varpusessa riemuittiin. Rouva Amalia Weidelich huudahti: "Kaksi

maakirjuria poikina!" Ja Jaakko isä sanoi: "Niin, sinä olet

saavuttanut sen, mitä kunniaan tulee! Mutta notariusten tulot eivät

liene enää loistavat! Meidän on vielä edelleenkin uhrattava!"

"Oo, elä siitä huolehdi!" kiivastui äiti, "semmoiset pojat ne eivät

kauaksi aikaa siihen asemaan jää!"

"Joka tapauksessa", jatkoi Jaakko Weidelich häiriytymättä, "tarvitsee

kumpikin heti talon, vakavan asuinpaikan; sillä eihän maakirjurin

virkatoimia täyttäen voi talonpoikaistaloissa vuokralla asua! Rahaa

sekin maksaa!"

Pojat rauhoittivat isäänsä. Sievän talon tai vaikkapa kohtalaisen

maatilan saamiseen ilmestyisi juuri heidän virkatoimissaan

edullisia tilaisuuksia konkurssitilojen, perinnönmyyntien ja muiden

omistaja-muutosten sattuessa, jolloin sukkela notarius, joka pitää

silmänsä auki ja jotain uskaltaa, ennen kaikkia olisi tilaisuudessa

eteensä katsomaan.

Isä Weidelich ei oikein ymmärtänyt sellaista asiankulkua; vanhoista,

hänen aikuisistaan maakirjureista ei oltu sellaista kuultu; ei hän

sentään itsekään ollut mikään voiton halveksija ja huomasi sen

lopulta sitäkin paremmaksi, kun siihen soveltui raamatunlause: "Ei

sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman!"

Tuo kunnon äiti ei kyennyt enää sanaakaan lausumaan, niin liikutettu,

niin hämmästynyt hän oli, nähdessään poikansa istuvan omissa

herrastaloissaan, asuen maalla kaukana toisistaan.

Sillä aikaa kuin nuo nuoret notariukset virkoihinsa astuessaan ja

niitä hoitamaan ruvetessaan vielä toistaiseksi asuivat edeltäjäinsä

taloissa, etsi kumpikin ympäri piiriään tilapäistä asuntoa. Siten

esiintyi tilaisuus tutustuttaa itseään asukkaille ja hankkia ystäviä.

Etteivät nykyisellä elämänurallaan enää vaihetuksiin joutuisi, olivat

he ulkonaista olemustaan muuttaneet niin paljon kuin mahdollista.

Julian oli leikkauttanut tuuhean tukkansa lyhyeksi ja kasvattanut

sievät viikset, Isidor tasoittanut tukkansa pomadalla ja laittanut

jakaukselle; lisäksi piti edellinen mustaa huopahattua, leveää kuin

vaununpyörä, jälkimäisen hattu oli taasen kuin soppatalrikki.

Onni laittoi niin, että kumpikin sai lyhyessä ajassa tilaisuuden

hankkia itselleen halvasta hinnasta kauniin maatilan ja entisen

omistajan sijasta kirjoittaa ainoastaan oman nimensä maakirjoihin.

Tämän jälkeen voivat he myydä niistä maata niin paljon, että he

asuivat melkein verottomina. Julianin asunto oli idässä, suuressa

Lindenberg'in kylässä; talot olivat laajalla alalla hajallaan ympäri

vuoren juurta, mutta uusi kanslia kukkulallaan loisti valkoisena

ympäristöön. Isidor oli hallintopaikakseen valinnut Unterlaubin

seurakunnan ja hänen hankkimansa sievä maatalo sijaitsi samoin

hauskalla, viheriän pyökkimetsikön keskestä kohoavalla kummulla,

jota sanottiin "Soittolaksi." Kun Weidelichin vanhukset vissinä

vuodenaikana kauniilla ilmalla nousivat Varpusen luona oleville

kukkuloille, saattoivat he etäisyydessä nähdä molempien talojen

valkoisten muurien ja akkunain laskevan auringon valossa kimmeltävän

ja säkenöivän.

Mutta ei ainoastaan taivaan valo, vaan ihmistenkin suosio näytti

kirkastavan noita onnellisia asumuksia ja niiden omistajia; sillä

kun jälleen oli hitusen aikaa kulunut, kuoli Isidorin paikkakunnalla

muuan vanha Suuren Neuvoston jäsen ja toinen Julianin piirissä asuva

otti olojen pakosta eronsa. Vanhat liberaalit tahtoivat suruissaan

vanhan asetoverinsa kadottamisesta koetella kerta nuorilla voimilla

ja nostivat Soittolan nuoren notariuksen kilvelle; demokraatit idässä

vetivät Lindenbergin Julianin esille jo hänen suuren hattunsakin

vuoksi; sillä tämä hattu, joka oli kuin puhuva esikuva miehen

mielenlaadusta, muodosti oivallisen vastakohdan Isidorin jakaukselle

kammatulle tukalle ja sileälle naamalle sekä oli ylipäätään kuin

taisteluvaatimus kaikille toisinajatteleville.

Heidät kutsuttiin tuon kaksisatahenkisen neuvoston seuraavaan

kokoukseen ja kun vaalit oli hyväksytty, vietiin heidät sisälle

saliin valaa tekemään; jo ennen istuntoa olivat he vahtimestarin

opastuksella etsineet edeltäjäinsä paikat ja ottivat ne lyhyen

alkutoimituksen jälkeen haltuunsa.

Kun he siinä nyt istuivat, yksi siellä, toinen täällä, oli kumpikin

yhtä hiljaa ja kuitenkin tarkkaamattomina, niin että he tuskin

tiesivät mitä juuri käsiteltiin. Kun uusia ehdotuksia jaettiin,

syventyivät he selaillen niitä tutkimaan ja saivatkin käsiinsä

langan, johon neuvottelu uudesta lakiehdotuksesta punoutui. Mutta

jo ensi kertaa äänestettäessä, mikä tapahtui aamun kuluessa, olivat

he poissa salista, he kun olivat seuranneet hyviä tuttaviaan,

jotka olivat heille lehtereiltä viittoneet sekä livistäneet näiden

kanssa aamiaiselle muutamaan ravintolaan. Äänestystä ei voitu

puuttuvain jäsenten takia ylipäätään suorittaa ja niin täytyi

lähettää vahtimestareita hakemaan poissa olevia lähellä olevista

ravintoloista, jonka kuluessa neuvostohuoneessa istuva, vakavampi

ja odotukseen enemmän tottunut osa senaattoreja kuunteli jotain

kertomusta. Vahtimestarit asettausivat heille hyvin tuttujen hämäräin

ja melun täyttämäin ravintolahuoneiden oville ja äänekkäällä huudolla

pyysivät noita hyvin arvoisia herroja äänestykseen tulemaan. Meluten

kohosi tuo nälkäinen seurue aamiaispöydästä ja, kaksosveljekset

keskellään, työntyi se sankkana pilvenä kiiruusti noista ikivanhoista

ovista ulos.

Isidor ja Julian pitivät tapausta lystikkäänä ja kasvot

naurunvireessä tulivat he neuvostoon, puheenjohtajankorokkeella

istuvan harmistuneen presidentin sanoessa vieressään istuvalle

ensimäiselle varapresidentille: "Tämähän käy pian ollen kuin

koulussa, kun poikia sisään ajetaan!"

Lakiehdotuksen käsittelyä jatkettiin, mutta se ei tahtonut luistaa,

jonka vuoksi presidentti ehdotti istunnon keskeytettäväksi ja

pidettäväksi iltapäiväistunto. Kokous hyväksyi sen ja hankki

siten uuden hauskuttelutilaisuuden noille kahdelle nuorimmalle

jäsenelle, jotka vaelsivat ravintolaan päivälliselle, kumpikin omain

hengenheimolaistensa parvessa. Siellä he sulivat täydellisesti hetken

tunnelmaan, unhoittaen korttien ja mustan kahvin ääressä syntyperänsä

sekä vihkiytyen tasa-arvoisiksi toveriensa kanssa.

Kun kahden tunnin kuluttua palattiin neuvoston istuntoon, tunsivat

he olevansa jo kuin kotonaan. He alkoivat tänä ensi päivänä

jäljitellä vanhempien jäsenten ja monitoimisten miesten tapoja;

niinpä Julian jätti penkkinsä istuakseen muutaman pöydän ääreen, joka

kirjoitustarpeilla varustettuna seisoi keskellä salia. Ottamatta

huomioonsa pöydällä olevia pieniä paperiliuskoja irroitti hän

muutamasta parasta paperia sisältävästä kirjasta suuren arkin, avasi

sen ja paperiveistä käyttämättä repäsi hän sen, kansliataituruuttaan

näyttääkseen, vapaalla kädellä ja yhdellä vetäisyllä linjasuoraa

keskeltä halki.

"Ratsch!" toisti naapurilleen herra presidentti, jonka korviin

tuo karmea ääni otti, "tuosta tuhlarista minä en ikinä tekisi

finanssiministeriä! Kuinka hän menetteleekään tuon kalliin paperin

kanssa, joka ei hänelle mitään maksa!"

Mutta Julian jatkoi paperiliuskojen kahtia repimistä, kunnes hän

sai sellaisen, johon sopi kirjoittaa, kastoi kynän musteeseen,

katsahti miettivästi ylös kattoon ja alkoi sitten jotakin kirjoittaa,

väliin vähäsen kuunnellen, voidakseen keskustelun kulkua seurata.

Lopuksi käännähti hän puhujaan päin, nojautui tuolinselustaan,

asetti jalkansa päällekkäin ja näytti, kynä korvan takana,

kuuntelevan tarkasti, melkeinpä jännittyneenä. Sitten rupesi hän taas

kirjoittamaan, kuivasi vihdoin, luki kirjoituksen, käänsi sen kokoon

ja meni takaisin paikalleen.

Kohta sen jälkeen lähti Isidor pöydän luo, jossa hän otti arkin

postipaperia ja kirjoitti liukkaalla kädellä kirjeen. Mutta

allekirjoituksen laati hän hitaasti ja harkiten, kunnes hän yhtäkkiä

pani kynän vikkelään liikkeeseen, pyöräytellen sitä ensin hetkisen

ilmassa, sitten paperilla, raapustaen nimen ympärille sakean verkon

vinkan-konkkeja. Lopuksi räiskäytti hän sinne keskeen taitavasti

kolme pistettä, ylösrakennukseksi lehteriltä häntä katseleville

ihmisille. Sitten taittoi hän kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja

kirjoitti osoitteen, ojensi kynänvarren ja viittasi vahtimestarille,

joka seisoi tarkkaavaisena paikallaan. Palvelushaluisena riensi tämä

varpaillaan käyden esiin, rinnassaan kolmella ketjulla kiinnitetty

hopeinen kilpi, otti vastaan kirjeen, pisti siihen suulakan ja

asetti pöytään kiinnitetyn painimen alle, painaen siihen pienemmän

valtiovaakunan, jonka jälkeen hän vei sen ulos tai oikeastaan antoi

raskaassa tammiovessa olevan luukulla varustetun aukon kautta

ulkopuolella seisovalle juoksupojalle. Sillä välin lepäili Isidor

nojatuolissa pöydän luona, kädet ristissä katsellen lehterillä olevaa

yleisöä.

Puheenjohtaja sanoi vierustoverilleen: "Tahtoisinpa väittää, että tuo

on varmasti tilannut itselleen puoli tusinaa Frankfurtin makkaroita,

jotka hän tänä iltana aikoo viedä mukanaan kotiinsa!"

"Myöskin hän on voinut kirjoittaa puolisen miljoonaa frangia

kiinnitystään vastaan", vastasi varapresidentti nauraen; "te ette

muutoin näytä kovinkaan suosivan meidän uusinta neuvostonuorisoamme!"

"No, aina asiain mukaan! Jos he alkavat kaksosmaisesti ilveillä

ja käyttäytyä kuin laskiaisteatterissa tai poikasten urheiluissa,

niin täytyy minun tunnustaa -- saanko pyytää teitä jättämään

lisäehdotuksenne minulle kirjallisesti!" keskeytti presidentti

puhelunsa, kun muuan puhuja juuri lopetti lausuntonsa ja istui alas;

"kuka vielä tahtoo puheenvuoroa?"

Tämä iltapäiväistunto kesti niin kauan, että herrojen

kansanedustajain täytyi heti sen päätyttyä rientää rautatieasemille

kotiin ehtiäkseen. Sillä rautatieverkon laajettua ei enää sopinut

viettää yötä pääkaupungissa, kun kerta saattoi tunnissa tai puolessa

ehtiä kotiin ja aamulla yhtä pian tulla takaisin.

Etteivät mitään haitallisuuksia saisi aikaan, katsoivat Weidelichin

veljekset olevan välttämätöntä neuvostotoveriensa kanssa palata omaan

piiriinsä. Kuuluihan sitäpaitsi päiväjärjestykseen ottaa osaa kotiin

palaavien keskusteluihin, vaikkapa sitten korvillaankin ja siten

tavallaan kantaa päivän kuorma loppuun saakka.

Tänä iltana istuivat Varpusessa noiden nuorten suurneuvosten

vanhemmat pöydässä äreinä, melkeinpä synkkinä. Ylpeinä

tämänpäiväisestä tapauksesta, joka kruunasi kaikki heidän

uhrautumisensa ja toiveensa, olivat he koko päivän odottaneet

sitä hetkeä, jolloin pojat pääsisivät isää ja äitiä tapaamaan ja

tervehtimään. Jo päivällisen aikana oli heillä valmiina mehuisat

ruuat ja tavallista paremmat juomat ja kauan he turhaan odottelivat,

ennenkuin ryhtyivät itse syömään. Tavallista useammin jättivät he

toimensa ja juoksivat tielle, toivoen näkevänsä noiden nuorten

arvonmiesten lähellä olevasta kaupungista tulevan. Mutta he eivät

tulleet.

"Heillä ei ole aikaa", sanoi Jaakko Weidelich, "ovat kiireestä

kantapäähän kiinni toimissaan".

Kun nuo kunnon ihmiset myöhään illalla vielä menivät ulos ja kuulivat

etäällä illan hiljaisuudessa junien hurisevan ja viheltelevän,

tiesivät he, etteivät enää näkisi poikiaan. Muori pyyhki silmiään,

jota ei ollut tapahtunut pitkiin aikoihin ja silloinkin vain

sipulia kuoriessa; hänen sydäntään likisti aivankuin pojat olisivat

ainaiseksi kadonneet, vaeltaen tuntemattomiin maihin.

"Tulevathan he huomenna takaisin", sanoi Jaakko, "ja todennäköisesti

myöskin ylihuomenna!"

"Kukapa tietää, muistavatko he sitten meitä! Sydäntäni puristaa kuin

jos he eivät meille enää ollenkaan kuuluisi!"

Muori hiipi takaisin taloon, ettei kukaan huomaisi hänen

mielimurheisuuttaan ja arvaisi syytä siihen, ja ukko painui myöskin

jonkun hetken kuluttua sisään. He joivat yhdessä sitä parempaa

viiniä, jota he olivat poikia varten valmiina pitäneet.

"Ja miksi heidän sitten tarvitsee joka päivä edestakaisin matkustaa

kuin mitkähän älliöt?" toraili äiti, "kun he kerta niin mukavasti

voisivat meidänkin luonamme yötä viettää eikä olisi pakko rahojaan

menettää."

"Sitä sinä et ymmärrä! Onhan heidän toki käyminen katsomassa

mitä kansliassa on tapahtunut; ja aamuaikaisella ennen lähtöään

neuvovat he kirjureille työtä. Paremminhan se käy kuin jos ne pari

tai kolme päivää saisivat yksinään elostaa! Mitä varten meillä

on kaikki nuo rautatiet, joiden takia kunnat ja valtio ovat niin

ylenmäärin velkaa tehneet? Se on nyt heidän hyväksi, he voivat koko

päivän istua kunnollisesti täällä neuvostossa ja kuitenkin illoin

aamuin työskennellä pari tuntia kotona! Sillä heillä on suuri

vastuunalaisuus!"

Ei Martti Salanderinkaan kotona ollut päivä ilman huomattavia jälkiä

jättämättä kulunut. Kun perhe istui päivällispöytään kokoontuneena,

veti Salander taskustaan sanomalehden, joka oli yhdentoista aikana

ilmestynyt. Hän silmäili vain tuoreimpia uutisia, joiden joukossa

oli kertomus Suuren Neuvoston avaamisesta ynnä parista kolmesta

alkutoimituksesta; molempien nuorten notariusten neuvostoon tuleminen

oli myös mainittuna.

Salander, joka kyllä tunsi vaalien menon, ei ollut tullut sitä

ajatelleeksi, että tänään oli istunto ja että Weidelichin veljekset

ottivat siihen osaa. Hän tunsi itsensä omituisen hämmästyneeksi.

Hänen tyttäriensä epämieluisat sulhot eivät olleet ainoastaan hänen

kannattajinaan esiintyneet sekä olleet vähällä auttaa hänet itsensä

korkeimpaan neuvostoon, vaan vieläpä istuivat he nyt itsekin siellä,

hänen, vakaan ja kokeneen kansanystävän saadessa sanomalehdistä lukea

mitä siellä tapahtui.

Hän ei voinut olla mielessään tuntematta hituisen inhimillistä

kateutta.

"Mitä sanomalehdessä on, koska näytät niin vakavalta?" sanoi Maria

rouva katsahtaen häneen, kun tytöt näyttivät isää varkain silmäilevän.

"Minäkö?" sanoi hän silmiään sanomalehdestä nostamatta, "eipä mitään

erityisempää! Luen juuri tuossa, että herrat Weidelichit ovat tänään

astuneet neuvostoon."

Vasta nyt silmäsi hän ylös, kun vaimonsa liikahti ikäänkuin

säikähtyneenä. Kumpikin he huomasivat, että tyttöjen silmät

omituisesti loistivat ja heidän huulensa nytkivät aivankuin olisivat

he tahtoneet sanoa: ovatko he nyt kyllin vanhoja?

"Leena, soppa on liian suolaista, vie pois minun lautaseni!" huudahti

äiti sisään tulevalle kyökkipiialle. Tämä otti lautasen sekä lusikan

ja maistoi soppaa.

"En minä ymmärrä", vastasi hän, "varmastikaan minä en ole pannut

tavallista enemmän suolaa!"

"Vaikka', se on vain liian suolaista! Muutoinkaan minä en voi syödä!"

Ja rouva Salander pani ruokaliinansa pois sekä nousi ylös.

"Maria, älä joutavoitse, vaan syö pois! Vai etkö voi hyvin?" huudahti

nyt Martti, nähdessään rouvan kalpenevan. Huolestuneena nousi hän

ylös ja tytötkin kokonaan muuttunein kasvonilmein työnsivät tuolinsa

taakse, rientäen äitiään auttamaan. Hän tointui kuitenkin äkkiä.

"Istukaa vain ja syökää!" sanoi hän, "minä koetan myöskin mikäli voin."

Kun kaikki olivat jälleen istuneet ja rouva hiukan tyyntynyt, jatkoi

hän keskustelua: "Minä näen, että te ette hellitä ja että asiat

menevät menoaan. Jos teillä on jotakin sanomista, niin puhukaa

vapaasti, minä en siihen enää sekaannu, vaan jätän asian isänne

päätettäväksi!"

"Elä puhu niin!" sanoi Martti, "me emme saa eri henkilöinä lastemme

edessä esiintyä! Kuinka asiat nykyään ovat", kääntyi hän tyttäriin,

"kuinka on niiden nuorukaisten, kaksosten laita?"

Seurasi hetkinen äänettömyyttä. Sitten rohkaisihe neiti Setti.

"Rakkaat vanhemmat", sanoi hän alas luoduin silmin, Nettin istuessa

hänen rinnallaan sykkivin sydämin, "se on nyt tapahtuva. Ensi

sunnuntaina aikovat he tulla ja pyytää meitä. Me pyydämme teitä,

ettette olisi vastaan!"

Jälleen vallitsi lyhyt äänettömyys. Sitten sanoi Salander: "Meidän

puolestamme he saavat tulla! Siihen saakka saanevat vanhempanne

kai vielä vähän harkita asiaa ja sittenkin pyytää tavallisen

mietintöajan, mikäli se tarpeelliselta tuntuu."

"Oo, emmehän me lainkaan tahdo hätiköidä!" huudahti Netti.

"Hyvä on, syökää nyt vain, muutoinhan kaikki jäähtyy!" lopetti

Salander ja jatkoi yksinään syömistä, tyttöjen ollessa jouten ja

äidin, joka oli jälleen noussut pöydästä, puuhaillessa äänetönnä

huoneessa.

Tytöt esiintyivät tästä hetkestä alkaen nöyrinä ja hyvin

rakastettavina isää ja äitiä kohtaan. Joskin he olivat päättäneet

pitää kiinni persoonallisesta oikeudestaan, niin osasivat he sentään

oikein arvostella eroitusta vanhempainkodista tapahtuvan rauhallisen

ja väkivaltaisen eron välillä. He olivat myöskin saaneet takaisin

entisen hyvän omantuntonsa lakkauttamalla kohtaukset rakastettujensa

kanssa ja rajoittamalla kirjevaihdon välttämättömimpään.

Jonkinlaiseksi korvaukseksi tästä nousivat he väliin aamu- tai

iltahetkinä vuorenkukkulalle, josta saattoi nähdä notariuksen talon

Lindenbergissä sekä samoin Soittolassa. Kummallakin riippui kapeassa

rihmassa kiikari ja sinne ylös ehdittyään tutkivat he loistavin

silmin taivaanrannan sineä, joka vielä monin kerroin kaunisti heidän

rakastettujensa siellä etäisyydessä häämöittävät kodit. Netti saattoi

kiikarinsa avulla lukea akkunat Julianin talossa; sisko ei voinut

samaa Isidorin talossa, se kun siihen aikaan päivästä oli varjossa.

Sen sijaan näki hän Soittolasta kohoavan valkoisen savun sekä

auringonsäteiden muodostaman juovakkeen kimmeltävän lammen pinnalla

ja puiden välissä.

"Kuinka ihanaa onkaan", huudahti hän, "voidessani päivätä sinulle

kirjeen: 'Soittolassa, Vapunpäivänä!'"

"'Lindenbergissä, 1 p. kesäk.' ei myöskään kuulu hullummalta!" arveli

Netti ja kiikaroitsi edelleen; "kun te tulette meille kylään, niin

syömme me ylhäällä kulmahuoneessa, katsohan, tuo viimeinen akkuna

vasemmalla, sieltä varmaankin näkee laajalti ympäristöön! Se on mitä

hauskin pikku sali, on hän minulle kirjoittanut."

Mutta nyt odottivat he ensi sunnuntaita vielä suuremmalla ikävällä

kuin millä he maaseudulle katselivat, ja niinpä se vanhemmille

saapuikin pikemmin kuin heille.

Rouva Salander oli sillä välin Martin kanssa keskustellessaan tullut

siihen surulliseen vakaumukseen, että jatkuvaan vastustukseen ei

ollut enää mitään järkevää perustetta; se tekisi vain nuo edessä

olevat avioliitot maailman silmissä huomatummiksi, kun tytöt

yksinkertaisesti livistäisivät tiehensä. Mutta hän ei aikonut olla

läsnä uhrilampaan tavoin näkemässä noiden kavalain tyttärien riemua

ja hänelle koitunutta rangaistusta; sen vuoksi päätti hän sinä

päivänä käyttää hyväkseen erästä kauan luvattua kyläretkeä maalle

ja siten poissaolollaan rangaista noita hänen mielipiteensä mukaan

päättömästi hairahtuneita lapsiaan. Kun hän sentään oli miehelleen

antanut myönnytyksen, että kosijat joka tapauksessa pyydettäisiin

päivälliselle, piti hän itse huolta kunnollisen joskin kohtuullisen

aterian valmistamisesta ja kaikista mieluimmin häntä tässä toimessa

auttoi Leena, joka asian onnellisen päätöksen kautta toivoi omista

synneistään täysin vapautuvansa. Hän palveli mielellään talossa eikä

halunnut sitä koskaan jättää.

Kun sunnuntaina aamupäivällä vaunut äitiä varten seisoivat jo talon

edustalla, lausui hän vielä miehelleen ja tyttärilleen toivomuksen,

että jätettäisiin kihlajaisjuhlallisuudet sikseen, sillä siinähän ei

olisi mitään järkeä, kun kihloihin oli kerta menty täysi-ikäisyyden

perusteella ilman vanhempain myötävaikutusta.

Molemmat iloissaan olevat neidit luopuivat mielellään

juhlallisuudesta, jonka äiti itse selitti tarpeettomaksi, olivatpa he

vielä iloisiakin, että hän täksi päivää meni pois, he kun tiesivät

kaksosten kovin häntä kaiheksivan ja kun tuo tämänpäiväinen toimitus

siten kävisi helpommin laatuun.

Martti Salander sitävastoin näki melkein surumielin vaimonsa

matkustavan pois, sillä häneen koski se jäykkä ankaruus, jota

vaimonsa tässä asiassa osoitti; hän tiesi kuinka rehellinen hän

oli ja vapaa kaikesta ilkeydestä, ja sen vuoksi tunsi hän hänen

käytöksensä johdosta raskasta aavistelua tulevasta onnettomuudesta,

johon hän ei voinut ottaa osaa, mutta joka kuitenkin oli otettava

huomioon.

Vähän aikaa rouva Salanderin lähdettyä ilmaantuivat veljekset Julian

ja Isidor, molemmat juhlapuvussa. Heidän mukanaan tuli huoneeseen

täysi päiväpaiste. Salanderia aivankuin häikäisivät tyttöjen kasvot:

vaikka he eivät kertaakaan nauraneet, loistivat he sentään onnesta

niin että hän toivoi äidinkin olevan tuota merkillistä ilmiötä

näkemässä.

Neidit istuivat säädyllisesti vierashuoneen sohvalla, isä ja

kosionuorukaiset tuoleilla, ja viimemainitut niin ujoina, että se

näytti synnynnäiseltä kunnon vaatimattomuudelta. Se johtui etupäässä

talonrouvan poissa-olosta. Kävelykeppinsä olivat he jättäneet oven

eteen, kuten maalaiset tekivät kansliaan tullessaan ja hattujaan

pitivät he kädessään, katsellen keskustelun alussa hämillään ympäri

huonetta.

Vihdoin ohjasi Salander puheen heidän käyntinsä tarkoitukseen; häntä

miellytti, että nuo niin reippaat ja nuorekkaat politikot saattoivat

vakavana hetkenä sentään olla niin vaatimattomia, melkeinpä arkoja.

Itsestään selvää on, että heillä ei ollut enää paljoakaan sanottavana

kaikesta mitä oli tapahtunut ja he tekivätkin sen lyhyesti ja

luonnollisesti; herra suurpresidenttikään ei olisi siinä löytänyt

mitään moitteen sijaa. Taasen katselivat he ympäri seiniä, Salanderin

pika-pikaa miettiessä vastaustaan. Tuo hyvinkalustettu huone

kohotti nähtävästi kunnioituksen tunteita noissa tottumattomissa

nuorukaisissa. Kaikki arvelut ja huomautukset tuosta tai tästä

seikasta sekä kaikki kyselyt heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan ja

toiveistaan jätti Salander sikseen ja selitti, säilyttäen yhä vakavan

kasvojenilmeen, että hän ja äiti eivät vastustaneet tyttöjen tahtoa,

että he toivoivat näiden liittojen j.n.e., jonka jälkeen hän lopetti

lyhyeen ja kutsui notariuksia, jollei heillä ollut enää mitään

sanottavaa, päivälliselle.

He ujostelivat yhä vielä niin etteivät he kertaakaan uskaltaneet

sulhasmiesten tavoin lähestyä tyttöjä, jotka he kuitenkin niin hyvin

tunsivat, ja näiden juhlallinen arvokkuus muuttui hämillään-oloksi,

mikä taas heitä itseään melkein suututti, sillä he eivät tienneet,

kuinka arvokkaiksi he yhtäkkiä olivat kaksosten silmissä käyneet.

Pannen sen uudella mielihyvän tunteella merkille sekä aikoen jättää

kihlatut nyt yksikseen, otti isä lyhyet jäähyväiset, mennäkseen

konttoriin ja avatakseen saapuneet kirjeet.

Päivällispöydässä notariukset hiukan norjenivat, ei kuitenkaan siihen

määrään että keskustelu olisi siitä höystynyt. Salander tahtoi puhua

politiikasta ja neuvoston keskusteluista, mutta he eivät näyttäneet

siihen halukkailta ja jättivät hänelle yksin sananvuoron, minkä hän

myöskin lopulta merkitsi vaatimattomuudeksi. Sitten ajatteli hän,

että Weidelichin vanhempia, jotka asuivat aivan lähellä, toki myöskin

olisi lähenneltävä ja että alun siihen voisi parhaiten tehdä siten,

että hän nyt kehottaisi tyttöjä herrojen kanssa tekemään kävelyretken

Varpuseen sekä esittäytymään tuleville appivanhemmilleen. Siten

vapautuisi Maria rouva ensi askeleen ottamisesta; itse päätti hän

käydä heitä vastaan, kun he yksin ajurilla palaavat.

Jokainen hyväksyi mielellään hänen ehdotuksensa, tytöt sen vuoksi,

että he odottivat hyvää tästä kävelyretkestä, veljekset taas siitä

syystä, että heillä oli huono omatunto ja halusivat hyvittää

vanhempiaan. Kolme istuntoa kuluneen viikon alussa oli nimittäin

mennyt ohi heidän saamatta kertaakaan aikaa mennäkseen heitä ikävällä

odottavain vanhempainsa luo, jotka eivät tienneet mitä heidän tuli

ajatella, vuoroin lohduttaen itseään asiain tärkeydellä ja poikiensa

arvolla, vuoroin mielessään epäillen heidän lapsenrakkauttaan, mutta

todennäköisesti kummassakin suhteessa erehtyen. Myöskään he eivät

tienneet mitään tämän kauniin sunnuntaipäivän tapahtumista. Veljekset

olivat pitäneet aikeensa salassa, ettei äidin tori-rupattelujen takia

mahdollisesti syntyisi mitään ikäviä kohtauksia.

Niin istuivat nyt Jaakko Weidelich ja Amalia muori surullisiin

mietteisiin vaipuneina penkillä talonsa edessä, kun he näkivät tietä

pitkin lähestyvän kaksi mustiinpuettua, korkeahattuista nuorta

herraa, kummallakin kynkässään sievä, kukoistava ja hyvin puettu

nuori nainen. Weidelichin vanhukset eivät olisi kuolemakseenkaan

osanneet heitä pojikseen uskoa, ennenkuin he olivat saapuneet aivan

luokse.

Nyt vihdoinkin tunsivat he oman verensä, heidän siinä lähestyessään

hyvän viinin ja vieläkin paremman kosioseikkailun niin

ruusunloistaviksi huokumina kuin koskaan olla voi. Mutta kun päälle

päätteeksi nuo kaksi Salanderin neitiä tulivat mainituiksi ja

morsiamina esitetyiksi, niin silloin he, vallankin äiti, unhoittivat

kaiken surunsa ja mielihaikeansa pikemmin kuin mitä kynttilä

tarvitsee sammuakseen. Melkeinpä hänen silmissään pimeni Salanderin

tytöt, joista kummankin kappaleen sanottiin käyvän ainakin puolesta

miljoonasta! Nimittäin jollei heidän isänsä uudelleen tuhmuuksia tee!

Sillä kukapa vielä tänään voi häneen nähden niin varma olla. Mutta se

on nyt niin, että heillä on morsiamet ja heissä on miestä kylliksi

niin hyvin puolen miljoonan kanssa kuin ilmankin.

Sellaisia ajatuksia liikkui tuon kunnon muorin mielessä, mutta

ääneen hän ei niitä ilmaissut, sillä heti oli hän juossut sisälle

ja somisteli suurimmassa kiireessä itseään minkä voi. Sillä aikaa

vei ukko Weidelich arvokkaat vieraansa heidän maalaistapaansa,

pakoitti nuoret istumaan pöydän ympärille ja ettei hänen heti olisi

tarvinnut puhelemaan ryhtyä, riensi hän kellariin, kädessään kiiltävä

viinikannu.

Hänen siellä ollessaan tuli rouva juosten ja huudahti: "Aivan

oikein, levähtäkää vain!" mutta kiiruhti jälleen toisesta ovesta

ulos ajamaan, kuten hän sanoi, palvelustyttöä liikkeelle, että hän

auttaisi häntä nopeasti valmistamaan torttuja, yksi vadillinen vain

kahvin seuraksi, jota välttämättä oli keitettävä. Turhaan nuoret

hänen peräänsä juosten huusivat, että hän heittäisi kaikki sikseen,

ettei heillä ollut nälkä eikä jano. Eihän toki sikseen, ja päivää

on vielä pitkälti eikä vielä mitään valmiina, huusi hän takaisin

ja mennä tepsutti edelleen. Hän tölmäsi yhteen miehensä kanssa,

joka määrämittaisin askelin riensi huoneeseen kantaen täysinäistä

tinakannua sekä maalattua lautasta, jolla oli suuri juustonkimpale,

asetti ne pöydälle, johon hän lisäksi kantoi laseja ja meni jälleen

ulos sekä palasi hetkisen päästä mukanaan jättiläislautanen täynnä

kinkunviipaleita. Sitten otti hän kaapista esille pienempiä, samoin

kirjavilla neilikoilla koristettuja lautasia, veitsiä ja kahvelimia

sekä toi lopuksi suuren talonpoikaisleivän, jonka hän leikkasi

viipaleiksi. Kyökistäkin kuului jo tulen ritinää ja voin kärinää

paistinpannussa.

"Ai, mitä sinä, isä, hommaatkaan?" huudahti rouva Weidelich, joka

valkoisessa kyökkiesiliinassa ja punahohtavin kasvoin astui sisään,

"sehän olisi vasta myöhemmin kahvin jälkeen ollut paikallaan! Ja

minne minä sitten laitoksineni joudun?"

"Tuo vain mitä sinulla on, jahka valmiiksi saat!" sanoi Jaakko

Weidelich tyynesti, "tarjotaan kaikki yhtä rintaa, niin sen

rikkaammalta köyhyytemme näyttää. Sitä paitsi juomme minä ja

poikavekarat mieluummin viinilasin kuin kahvia."

"Poikavekarat, niin! Tiedättekö te, senkin kelvottomat neuvosherrat,

että me tuon oivallisen kinkun olemme jo viime viikolla teitä varten

keittänet? Mutta te ette ole edes vilahdukselta näyttäytyneet, vaan

antaneet meidän turhaan odottaa!"

"Äiti ei saa sitä pahakseen ottaa!" hyvittelivät pojat; "me emme

ole enää omia miehiämme, vaan on yhteiskunnallisella asemallammekin

vaatimuksensa meihin nähden. Asiat ja olosuhteet veivät meiltä

ensi kerralla ajan niin tarkoin, ettemme ennen poislähtöä voineet

hetkeksikään irtautua. Toivottavasti ei toiste niin käy."

"Suokoon Jumala!" sanoi äiti, "mutta kylläpä tuo kyökissä hyöriminen

tekee turkasenmoisen janon. Annahan, isä, puoli lasia viiniä ja

tarjoa nuorikoillekin, koska sitä siinä kerta on!"

Weidelich kaatoi laseihin kirkasta, punertavaa viiniä.

"Terveydeksenne, hyvät neidit! Terveydeksesi, isä! Ja Isidor ja

Julian!"

Hän joi pohjaan yhdellä siemauksella, kuivasi esiliinalla suunsa ja

nähtävästi virkistyneenä jatkoi: "Ja kuinka on neitien vanhempain

laita? voiko mamma hyvin ja pappa myös?"

"Kiitos kysymästä, isä ja äiti voivat kumpikin hyvin!" sanoi

Netti, "saamme sanoa heiltä ystävälliset terveiset teille ja herra

Weidelichille. He toivovat pian saavansa tilaisuuden itse tervehtiä

sulhastemme arvoisia vanhempia!"

"Nyt on aika sinunkin isänä sanoa sanasi", töykkäsi muori iloisena

miestään, joka kihlaushistoriasta oli vain puolittain saanut tietää,

mutta osasi yleensä kuitenkin panna asialle arvoa. Hän rykäsi

aluksi ja puhui sitten: "Mitäpä minulla siihen on paljon sanottavaa

muuta kuin että se on kunniaksi minulle, tai meille, piti minun

sanoa! Minä olen yksinkertainen maanviljelijä (pojat olivat hänelle

opettanet tämän nimityksen, koska vanha nimitys _talonpoika_, joka

aina merkitsi _herran_ vastakohtaa, oli sopimaton kansanvaltaisessa

maassa) enkä osaa sanojani hyvin ja oppineesti sovittaa! Voin

ainoastaan toivottaa tervetulleiksi nämä ystävälliset neidit, jotka

minua hyvin miellyttävät, enkä minä olisi koskaan osannut ajatella

saavani niin ylhäisiä miniöitä! Antakoon Herra siunauksensa heidän

liitolleen!"

"Minä olen sen jo aikoja sitten tehnyt!" huudahti mamma Weidelich,

"ja se pitää! Kilistäkäämme sen päälle!"

Hän joi toisen puolen lasistaan, mutta nosti tällä kertaa esiliinansa

liikutettuna silmilleen, sillä olihan hyvä osa hänen toiveistaan ja

pyrkimyksistään toteutumassa. Hän riensi jälleen kyökkiin, ettei

onnenhuumiossaan tehtäviään laiminlöisi; siellä kuultiin hänen

jauhavan kahvia, särkevän sokeria ja siinä välissä äänekkäästi

juttelevan palvelustytön kanssa, joka tippaleipää paistinhaarukassa

pidellessään ei voinut kyllikseen tapausta ihmetellä.

Nuorten haluamaan kävelyretkeen ei jäänyt aikaa. Rouva ei tahtonut

tuota odottamatonta kihlajaisjuhlallisuutta keskeyttää eikä sallia

voitonriemun raueta ja hän tartutti iloisuuden muihinkin, vallankin

molempiin morsiamiin, jotka lujalle uskollisuudelleen saivat täällä

enemmän tunnustusta kuin omassa kodissaan ja iloitsivat siitä

vilpittömästi. Laulettiinpa köörissä muutamia laulujakin. Talon eteen

kokoontui uteliaita lapsia ja vanhan kaivon luona seisoi vaimoja

naapuristosta, jotka huhu oli siihen houkutellut ja jotka hekin

koettivat päästä osallisiksi morsiusparien näkemisestä.

Se onnistuikin heille. Herrat notariukset eivät äitinsä pakoituksesta

huolimatta voineet yöksi jäädä, molemmilla kun oli huomisaamuksi

lykkäytyneitä toimia; morsiamet taasen olivat lopulta iloisia

päästessään kotimatkalle, ehtiäkseen vielä ennen äitiään kotiin.

Niinpä näkivät kaivon luona olevat katsojat, vaimot ja lapset, äkkiä

pienen juhlakulkueen astuvan ovesta ulos ja liikkuvan kaksittain

ohitse, edellä morsiusparit ja perässä vanhemmat kuin jälkivartiona.

Mamma Weidelich halusi näyttää itseään ja sen vuoksi saatella jonkun

matkan vieraitaan.

"Katsokaahan!" kuiskailivat katselijat, "siinä ne tulevat! Tuossa

ovat maakirjurit, tuhattulimmaista! Ja nuo siis ovat ne neidit, jotka

kuuluvat olevan upporikkaita! Puhtoisia he ovat, herttaisen näköisiä

naikkosia! Ja vanhukset sitten, nehän loistavat kuin ruusut! Hyvää

iltaa rouva Weidelich, hyvää iltaa, herra Weidelich!"

Muori Weidelich viittoi kiitollisena vastaan, he kun niin sievästi

heitä kohtaan käyttäysivät.