Hannu. Kalle.
KALLE (tulee kiireesti). Mihin sinä pakenit senkin talitynnyri?
Paneppas toimeksi!
HANNU (ihastuneena). Jumalan kiitos, ettei tosi miehuus ole aivan
sukupuuttoon hävinnyt maailmasta!
KALLE. Mitä sinä höpiset?
HANNU. Minä jo luulin, ettei ole muuta kuin yksi uljas mies Suomen
maassa... Ja häntäkin alkaa haitata liika lihavuus.
KALLE. Ole vaiti, mitä sinä siitä tiedät! Juokset, kun joku lujaa
yskäisee!
HANNU. No, no, Kalle! Tuo ei ole urosten eikä hyvien toverusten kieltä!
KALLE. Se on suoraa kieltä! — Missä ovat toiset?
HANNU. Tikapuita etsimässä... jolleivät ole paenneet kanaljat.
KALLE. Nahjukset!... Mitä me nyt teemme?
HANNU. Alistumme ja odotamme. — Mutta kuuleppas, Kalle, joll'ei
inhimillisyyden kipinä ole sinusta tykkänään sammunut, älä jätä minua
yksin.
KALLE. Pelkäätkö sinä sitten jotain?
HANNU. Pelkään!... Kuule, mies, älä puhu niin halveksivasti
aatelismiehestä! Minä en totta totisesti tiedä mitä pelko tahtoo sanoa!
Mutta kyllä kai minä olen mieluimmin tekemisissä järjellisen ihmisen
kuin järjettömän luontokappaleen kanssa.
KALLE. Tarkoitatko sitä koiraa?
HANNU. En... Minä tarkoitan oikeata hirviötä... Se oli kerrassaan norsu
koiraksi! Leijona on vain karitsa tämän rinnalla.
KALLE. Ole rauhassa, vanha narri! Minä tein koiran äänettömäksi.
HANNU. Mitä?... Teitkö sinä koiran äänettömäksi? Älä puhu niin
kevytmielisesti siitä hirviöstä!
KALLE. Minä kutitin sitä hiukan puukolla ensimäisen ja toisen
kaulanikaman väliin ja se herkesi äänettömäksi.
HANNU (innostuen). Jos se on totta, niin sitten ei ole hätää! Äänetön
tässä tapauksessa merkitsee samaa kuin vaaraton... Huh, se rauhottaa
minua suuresti! Se ruoja iski minua suoraan lihavimpiin osiin ja repi
housuni;. (Tarkastelee.) Tuhat sarvipäätä! Eikös loistakin paljas
messinki reijistä! Nämä housut saa luutnantti maksaa, taikka sitten ei
ole lakia eikä oikeutta maassa!
KALLE. Älä pulise turhaan! Keskustellaan ennemmin, mihin nyt ryhdymme.
HANNU. Saat suolata minut elävänä anjovislaatikkoon taikka etikoida
kuin kurkun, jos sen tiedän! Minun kaikki loistavat suunnitelmani
haihtuvat kuin lievä takahumala sen koiran kanssa otellessa.
KALLE. Sinä tunnet talon.
HANNU. Tunnen, tunnen kuin omani! Mutta se juuri ei kehoita minua
hyökkäämään esi-isieni sukukartanoon näin öiseen aikaan.
KALLE (halveksien). Sinä pelkäät, senkin humalasäkki!
HANNU. Katsos, minulta jäi tänne niin monta oivallista pyssyä. Entäs
jos nuo tekevät meidätkin äänettömiksi? Mitä sanot siihen?
KALLE. Roskaa! Jos koko suku on yhtä rohkeata kuin sinä, niin minä en
pelkää vaikka heillä olisi mörssäreitä!
HANNU (katsellen ylös puihin). Jospa olisi omenain kypsymisaika, minä
en olisi hetkeäkään epätietoinen.
KALLE. Sinä varastaisit omenia, lurjus!
HANNU. Se olisi ainakin vaarattomampaa!... Oikein järjellisesti
punniten asiaa, minulla ei ole mitään sisäistä kutsumusta
immenryöstöön. Mitä pirua se mies ajattelee!
KALLE. Miksi niin?
HANNU. Ikäänkuin ei sitä lajia elintarveainetta olisi tarpeeksi
ryöstämättäkin. Minulla on aina ollut hameväkeä tarjona niin paljon,
kuin tieltäni pois työnnän.
KALLE (ivallisesti). Sinä olet sinä ja luutnantti on luutnantti!
HANNU. No niin, luutnantin laita voi olla toisin. Niillä heilakoilla on
aina ollut käsittämätön heikkous minuun. Ne heiskaleet osaavat panna
arvoa miehen ominaisuuksille. Ja kuka uskoisi!
KALLE. Luutnantti kai tahtoo valita.
HANNU. Mitä valitsemista niissä on? Itse pääasiassa ovat kaikki
samanlaisia. Ihminen on uusi vain yhden kerran ja sitten ovat kaikki
yhtäläisiä!
KALLE. Ja mitä hittoa se meille kuuluu! Luutnantti maksaa ja me
toimimme.
HANNU. Siinäpä se mutka juurii onkin, näetkös! Onko ylimalkaan viisasta
sotkeutua tähän koirankuriin? Luutnantti maksaa ja se on perin hyvä
asianhaara. Mutta millä hän maksaa nahkamme, jos joudumme klusteriin?
Ja se on hemmetin nolo asianhaara. Onko yleensä viisasta tehdä mitä
tahansa edes maksustakaan?... Ajatteles poika, se on tarkoin punnittava
asianhaara... Ergo harkitkaamme asiaa.
KALLE. Vai niin, sinä aijot jänestää!
HANNU. No, no, poika! Älä ole noin hävyttömän kiivas.
KALLE. Sinä olet kurja pelkuri!
HANNU. Aatelismies ei ole koskaan pelkuri, tiedä se!... Mutia jos hän
on viisas, niin hän on varovainen. Sillä varovaisuus on viisauden
lapsi... Hän ei mene älyttömästi hukkaamaan pois sitä, mikä hänellä on,
tietämättä, mitä hän sillä voittaa. Sillä hän tietää, ettei ihminen
ole kuolematon. "Parempi on elävä aasi kuin kuollut keisari", sanoo
Caesar. Siis se, mitä kutsutaan rohkeudeksi, onkin vain jonkinlaista
aistiviallisuutta, eräänlaista järjen vajanaisuutta.
KALLE (kiukkuisesti). Ymmärränkö oikein sinun kieroilemisesi, sinä
elävä aasi! Sinä aijot petkuttaa luutnanttia, mitä?
HANNU. No, no, sitä en ole sanonut! Minä vain punnitsen asian
periaatteellista puolta.
KALLE. Minä annan pitkän peevelin sinun periaatteillesi. Ja sen sanon
sinulle suoraan, että älä luikertele mies, jos nahkasi on sinulle
kallis!
HANNU. No, no, älähän kiivastu mies!
KALLE. Minä en tiedä, mikä sinua oikeastaan uhkaa täällä. Mutta
sen minä tiedän ja toivon sinunkin tietävän, mikä sinua odottaa
meidän piloteilta, jos vilpistelet. Pitää sitä toki sen verran olla
kunniantuntoa, maailmassa. Emmehän ole roistoja!
HANNU (alakuloisesti). Se on juuri se, josta minä en ole niin vuoren
varma kuin sinä. Sivistynyt ihminen ei ole milloinkaan varma
mistään. Hän on epäilijä; ja siinä onkin juuri korkeamman ja alemman
kehitysasteen eroitus.
KALLE. Älä lörpöttele! Mitä se tähän kuuluu?
HANNU. Perhana, jos hyveistä maksettaisiin ihmisille, niinkuin
tällaisista kollikissan töistä pikkutunneilla, niin tekisinpä
elämänkäänteen ja toimitteleisin vain paljaita hyviätöitä. Ja
pelkäänpä, että meitä ahkeroitsisi aika paljon ihmisiä tällä kauniilla
elämänuralla. Mutta kun hyvää pitää tehdä hyvän itsensä vuoksi, on
siihen vaikea järkevän ihmisen antautua. Siitä syystä sillä alalla
työskenteleekin vain paljaita amatöörejä eikä yhtään ammatti-ihmistä.
Siis kun kaikki ympäri käydään, on ihminen pohjaltaan hyvä. Mutta
puhtaasti taloudellisista syistä ei hän voi harrastaa niin
laiminlyötyä elämänalaa!
KALLE (kävellen levottomasti). Mutta missä hitossa nuo toiset
nahjustelevat! Heidän olisi pitänyt jo olla täällä tikapuineen...
(Kuuluu askeleita.) Hst! Siellä tulee joku!
HANNU (asettuu kauhistuneena Kallen taakse). Pysy edessä mies, jos
toveruus ja hyvä omatunto ovat sinulle jonkin arvoiset!